Opiskelijan muutamista olosuhteista yliopistossa, esitelmä Pohjalaisessa osakunnassa 3.11.1833

Tietoka dokumentista

Tietoa
3.11.1833
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Vastaan varmaankin huonosti saamaani tehtävään valitsemani aiheen suhteen. Ehkä odotettiin, että aihe olisi puhtaasti tieteellinen. Toisaalta tuntiessani kykenemättömyyteni tähän, toisaalta tämän päivän kokoontumisen haastamana, ehkä myös ajan pienimpäänkin vaikuttavan hengen johdattamana, jo sanotun toistamisenkin uhalla, olen valinnut kuvatakseni joitain akateemisen elämän puolia erityisesti kiinnittäen huomiota osakuntien jaon merkitykseen.

Aurinko on jo laskemassa sen ajan ylle, joka rakentuen yhteiskunnan ja porvarillisen vapauden toisiaan rajoittaviin sopimuksiin turhaan etsi päämäärää, villin pyörteen ajamana, jonka se jo tiensä alussa oli asettanut rajojensa ulkopuolelle. Ajateltiin kai, että inhimillisen kyvyn mahdollisimman vapaa kehitys johtaisi mahdollisimman nopeasti ihmiskunnan suureen päämäärään. Tämän olemassaolo oli kuitenkin jo kielletty, kun hylättiin sen ainoa mahdollinen perustus – usko uskonnon ja historian totuuteen ja ihmisen korkeampaan siveelliseen luonteeseen, ulkoiseen ja sisäiseen ilmestykseen. Pian vaihdettiin keskenään väline ja päämäärä ja yritettiin yksilöön ulotettuun yhteiskuntamuotojen järjestämiseen ja valtion johtamisen kulkuun vaikuttamalla toteuttaa se, mitä kutsuttiin vapaudeksi ja alettiin vähitellen pitää sitä inhimillisen täydellisyyden huipentumana. Tai ehkä voidaan kyllä, kun puoli vuosisataa myöhemmin huomispäivä ei enää löydä jälkiä eilispäivän luomuksista, tätä haparointia pitää ainoastaan inhimillisenä erehdyksenä välineen suhteen? Eikö mieluummin tyydytä arveluun, että joko pyrkimyksen päämäärä on hävinnyt omaa etua läheisemmille laskelmille tai peittynyt ennakkoluulojen eksyttävien usvien alle.

Ainakin nähdään kaiken historiallisen vähäisestä arvostuksesta, mikä on tyypillistä äskettäin kuluneelle ajalle, miten valmistautumaton ja määrittämätön sen käsitys päämäärästään on ollut. On pidettävä ainoastaan kaitselmuksen viisaana johdatuksena, joka on tehnyt kaikesta ulkokohtaisuudesta sen oman oikaisijan, että samalla epähistoriallisella ajalla on syntynyt itseään historialliseksi kutsuva kaunokirjallinen koulukunta. Emme ole nähneet ainoastaan kaikkia entisaikojen instituutioita maahan poljettuina, vaan myös sen luonnollisena seurauksena innokkaita yrityksiä halventaa näiden perustajien muisto, ja säälivästi nauraa heidän viatonta tyytyväisyyttään ja välinpitämättömyyttään. Vai onko modernin Ranskan äsken mainitun suunnan edustajilla jokin muu kuin moderni historia. Emmekö näekin kaikkialla tämän itserakkaan hengen vaikutuksia. Kukaan ei meidän aikanamme halua omistautua alempiarvoiseen toimintaan, mieluummin eletään toimettomana puolustellen hitautta sillä, että on mahdotonta toteuttaa jotain arvokasta, jotain huomiota herättävää, esimerkiksi Auto da Feta [roviolla polttoa] entisaikojen viisauden tähteistä. Sen liekit voisivat valaista maailman ja soihtua kantaneen Herostratuksen. Kukaan ei ajattele kylvöä, jonka menestys jätetään kaitselmuksen haltuun. Kaikki revitään ja uusi kohotetaan vauhdikkaasti uudenaikaisissa uuneissa ja kasvihuoneissa. Kukaan ei ajattele materiaalin tai hengen kannalta rakennuksen pysyvyyttä. Jokaisen talonpojan kielellä jo on ”Kyllä tämä kestää minun aikani”. Olemme äskettäin nähneet valtion velan järjestelmää ylistetyn oikeudenmukaisuuden huippuna, koska siten aikaamme ei kuormiteta turhilla kuluilla jotka hyödyttävät/ovat eduksi meidän jälkeemme tuleville. Voidaan varmaankin kaikin mokomin jättää huomiotta se, mitä esi-isämme ovat tehneet meidän hyväksemme. Emmehän me tarvitse heidän lahjojaan, haluamme heittää ne pois – sivistyksemme on omaamme, viime vuosikymmenten tulosta. Tästä ajasta Steffens sanoo seuraavasti: ”Sie hat zwey Extreme erzeugt, gleichsam der Auswurf ihres thörichten blossen irdischen Treibens. Das lose Thun und Treiben aus dem irreligiös gewordenen Protestantismus entstanden, der wie gegen den Glauben, so gegen alle Vergangenheit protestiert, und aus schwankenden Begriffen Alles aufbauen will und das Geld. [Se on synnyttänyt kaksi äärimmäisyyttä, ikään kuin sen typerän pelkästään maallisen touhun purkauksena. Toimet ja puuhat valloillaan epäuskonnolliseksi muuttuneesta syntyneinä protestantismista, joka protestoi niin uskoa kuin kaikkea menneisyyttä vastaan ja haluaa rakentaa kaiken horjuvien käsitteiden varaan, ja raha.] Valtio­laitos ja yhdistykset olivat laitoksia, joita ennen pidettiin valtion hyvinvoinnin kannalta välttämättöminä. Järki ymmärsi ja kokemus oli vahvistanut, että yksilön välitön osallistuminen yhteiskunnan johtamiseen jätti egoismille aivan liian suuren ja itsevaltaisuuteen houkuttelevan pelitilan, osittain oman hyödyn vuoksi, osittain rikkiviisauden ja väärinkäsitetyn harrastuksen vuoksi yrittää oman mielen mukaan rakentaa uuteen uskoon ja muotoilla tai kokonaan hylätä olemassaoleva. Ihminen, etenkin sielunkyvyiltään hyväosaisempi, ajautuu sekä laajentamaan vaikutuspiiriään että sen yhteydessä valmistamaan itselleen tai toiselle paremman aseman, onnellisemmat olosuhteet. Erilaiset taipumukset ja erilaiset tarpeet ovat johtaneet tämän toiminnan eri teille. Näiden välille usein syntyvä törmäys tekee luonnolliseksi, että kukin niistä, joilla on samoja intressejä, samoja tarpeita, etsii suojaa vieraan intressin tunkeutumista vastaan ja tukea omansa edistämisessä. Näin hän asettaa itsensä omiin suunnitelmiinsa nähden riippuvuuteen, joka on yhtä hyödyllinen valtiolle kuin hänelle itselleen. Nämä Valtiolle, koska siten yksilön saatavat ja vaatimukset tiettyyn määrään asti hallitaan, ja siten nämä voivat esiintyä ilman suurempaa vaaraa kokonaisuudelle ja eri intressien sovittaminen on tällöin helpompaa. Yksilölle, kun hän ammattikunnan ja säädyn myötävaikutuksella helpommin näkee jokaisen kohtuullisen vaatimuksen tunnustetuksi. Molemmille, kun yksilö ainoastaan siten kasvatetaan todelliseen kansalaishyveeseen, ymmärtämään, että ainoastaan sen parhaalla on totuutensa ainoastaan sopusoinnussa kokonaisuuden kanssa, ja koska siten vapaudutaan yhtä vastenmielisestä kuin turmelevasta alastomana esiintyvän egoismin julkeasti ja häikäilemättömästi tartuttamasta näytelmästä.

Yliopistojen eri maissa pitäisi rakentaa ja itse asiassa muodostaa sellainen suljettu kokonaisuus, yhdistys, tai niin kuin uudemmat sitä kutsuvat, yleinen sääty, tätä ei varmastikaan kielletä, jos ei kielletä sitä, mikä on yhteistä jäsenten pyrinnöissä ja intresseissä. Voisi näyttää kyllä siltä kuin näissä suhteissa pitäisi erottaa opettajat ja oppilaat erityisesti kun jälkimmäisille suhde yliopistoon on vain väliaikainen. Kun tämä ei kuitenkaan riipu yksilön identiteetistä, vaan heidän luonaan elävästä hengestä, jonka jatkumista ei häiritse edellisten vaihtuminen, ja kun tämä yhtä hyvin opettajan suhteessa yliopistoon kuin oppilaan sinä aikana, jolloin he kuuluvat samaan, suuntautuu samaan suuntaan, nimittäin omaan henkiseen edistymiseen kaiken hyödyllisen ehtona, niin silloin pitää myös heidän intressiensä ja etujensa olla samat. Suhde yliopistoon tuo mukanaan, yleisenä luonteenaan, jopa sitoumuksen jatkua myös muihin yhteiskuntaoloihin siirtymisen jälkeen. Sillä jokaisen pitäisi ainakin silloin vakuuttua siitä, että valistuksen eteneminen on yhteiskunnassa etenemisen välttämätön ehto. Siksi todellisuudessa ei ollut ajattelematonta, että opiskelijan valassa ennen lausuttiin seuraavasti: ”Promitto quoque nel promotorum commodo Universitatis, ad quemcunque statum pervenero [lupaan olla myös yliopiston promovoitujen eduksi, mihin asemaan ikinä pääsenkin]!”

Yhdistyksen kaikkien ponnistelujen pitäisi suuntautua elähdyttämiseen ja rakentamiseen, sen päämäärän ja intressien pitäisi olla sopusoinnussa esprit de corpsin [osakunnan hengen] kanssa. Kuulemme siksi tällaisen yhdistyksen arvostelun yhteydessä kysymyksen kääntyvän sen henkeen, sen suurempaan tai pienempään rehellisyyteen. Tämä on yliopiston tilan kannalta sitäkin välttämättömämpää, kun täällä, vähemmän kuin muissa yhdistyksissä, oma hyöty ja aineellinen etu on kannustin, siten tämän täydellistä puuttumista pidetään, eikä syyttä, hyvän hengen todisteena. Sitä tarvitaan yhtä hyvin myös siveellisen kannalta kuin tieteellisen sivistyksen kannalta, menestys riippuu täysin siitä, ja sitä kaivataan sitäkin enemmän henkilöstön jatkuvan vaihtumisen vuoksi. Tai mitä on sivistys, jota yliopistosta etsitään. Alkeet kuuluvat kouluun, tieteen adytumiin [kaikkein pyhimpään], samoin siveellinen taso on koko ihmiselämän ponnistusten tulos, ja vasta kuolema tentti, jossa edistys arvostellaan. Mikään näistä ei siis voi muodostaa akateemista sivistystä. Ei, se on juuri osallistumista todelliseen akateemiseen henkeen. Käsittää aikansa suunta, jonka ilmaus kaikista valtion laitoksista ennen kaikkea yliopisto voi ja sen pitää olla, tunnustaa sen yhteys ja riippuvuus kaikista ajoista ja vaiheen tosi että jalossa mielipahassa egoismista, jonka olemassaolo elämässä vasta tässä ajanjaksossa aletaan aavistaa, ovat poistaneet kaiken oman edun laskelmoinnin, ja nuorekkaan innon elähdyttämänä ovat pyhittäneet elämänsä, kykynsä ihmiskunnan suuren asian hyväksi, ennen kaikkea sen lähimmän edustajan, isänmaan hyväksi, kaikki tämä todellinen hyödyllinen sato voidaan akateemisten vuosien aikana korjata. Sanotaan, että tämä on turhaa, pian veri juoksee rauhallisemmin, pian elämän murheet kiristävät avoimen mielen, ja vähäiset omat kyvyt ja maailman pahuuden määrä väsyttää käden, joka kohotetaan riitaan. Sääli, että niin on, että nuorukaismieli niin pian häviää, että jalo into niin pian haihtuu, että oman hyödyn ja tarpeiden vedenpaisumus nuorukaisen povessa kykenee tukahduttamaan Elia-tulen, jonka hänen uskova henkensä/sydämensä on kutsunut taivaasta! Mutta monet ovat kutsutut ja harvat valitut. Ehkä on olemassa niitä, joissa pyhä tuli elää edelleen, jotka teoissaan ilmentävät sen korkeampaa alkuperää ja hohdetta, jonka ikävä kyllä maallisen elämän ja intohimojen usvat usein tummentavat/kätkevät, joiden onnistuneet ponnistelut ihmisyyden puolesta todistavat, ettei sitä turhaan sytytetä, ja jotka saavuttamassaan hyväksynnässä ja korjaamassaan siunauksessa myös muissa herättävät tuhkan alla hehkuvan hiilloksen, ja saavat kyyneleen tylsän ja elähtäneen maailmanmiehen silmään ja tämän suonissa heränneen elämän tunnustamaan elävän kipinän lämmittäneen kerran myös häntä.

Olisi turhaa sanoa jotain siitä tärkeydestä, joka opettajan persoonallisuudella on tämän akateemisen sivistyksen saavuttamisessa, vastuullisesta heidän kutsumuksessaan: itsensä uhraamisesta, joka siihen vaaditaan, perusteellisuudesta, joka on, jos ei ensimmäinen, kuitenkin yksi sen tärkeimmistä vaatimuksista. Sillä mikä voisi oppilaassa herättää intoa toden ja oikean voittoon, jos se ei herää opettajan äänestä, jos tämä ei sytytä hänen sielussaan lämmintä intoa, elävää tiedonhalua, jota ilman mitään tietoa ei voida saavuttaa ja johda häntä toden ja totuuden rakkauteen sekä selkeään yhteenkokoavaan yleisnäkemykseen ja käsitykseen, jota ilman inhimillisellä tiedolla ei olisi mitään arvoa; jos hän ei opettajan pyyteettömästä itsekieltäymyksestä saa esikuvaa ja kehotusta itse hilliten kaiken itserakkauden ja oman edun liikahdukset astua vaivannäön ja uhrausten tielle. Ei tarvitse paljoakaan harkita asiaa, kun huomataan opettajan aseman vaikeus, sivistyksen korkea taso, jota hänen ainoastaan sielunhoitajan virkaan verrattava virkansa vaatii. Ilman nuorison herkkää mieltä, sen helposti voitettua rakkautta vapaaehtoisina liittolaisina ei ketään vielä olisi ylistetty siitä hyvästä, mitä hän yliopiston opettajana on aikaansaanut.

Tämä johtaa meidät asian menestyksen kannalta välttämättömään momenttiin, nimittäin oppilaiden innokkaaseen myötävaikutukseen. Se voi pääasiallisesti ilmaista itsensä kolmessa erityisessä muodossa, rakkaudessa ja luottamuksessa opettajiin, suorissa toimissa tieteellisen ja siveellisen kehityksen edisty­misen/karttumisen ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Ensin mainittu, luottamus opettajiin, ei huomioon ottaen ikä, jolloin yliopistossa ollaan, voi puuttua. On vähäpätöistä herättää nuorison mielessä henkilökohtaisen kiintymyksen ja rakkauden tunteita. Mies arvostelee yksinomaisemmin kykyä, nuorukainen näkee ainoastaan hyvän tahdon, koska hänellä itsellään ei ole muuta kuin tämä. Itse vapaana kaikesta oman edun laskelmoinnista hän vaatii ainoastaan nähdä opettajassa jakamattoman totuuden ja oikean harrastuksen, tai tarkemmin määriteltynä opettajan tieteen ja yliopiston parhaan. Jo alemmissa opetuslaitoksissa ilmenee tämä opettajan välttämätön toden innon ja pyyteettömyyden vaatimus. Kaikki teeskennelty innostus ja laskelmoitu yritys ostaa nuorison myötätunto saa aikaan ikään kuin oman voiton tavoittelun, oppilaiden rakkauden ja kunnioituksen menetyksen. Valitettavasti kuitenkin samat syyt, jotka tekevät nuorten kiintymyksen voittamisen niin helpoksi, ovat myös syynä siihen, että se voidaan niin helposti menettää. Nuorukaisen sielussa juuri herätetty vieras voima, hänen määrittymätön suuntaa vailla oleva toimintahalunsa, saa hänet ennen kaikkea toivomaan voimakkaita ja ylivoimaisia toimenpiteitä. Häntä eivät usein tyydytä miehen rauhallisemmat ja harkitummat toimintatavat. Siksi on välttämätöntä, että häntä valistetaan niiden päämääristä ja vakuutetaan niiden olosuhteiden tärkeydestä, jotka ovat tehneet varovaisemmat menettelytavat tarpeellisiksi, ja että hänen kiivas mielensä käännetään niiden tuleviin hedelmiin ja muistutetaan alinomaa siitä, että hyvä ei ole silmänräpäyksen tuotetta vaan vuosisatojen ponnistelujen tulos. Tämä muistuttaa nuorten johdatukseen liittyvästä tärkeästä asiasta. Herätetty pyrkimys, hyvä tahto ja tietoisuus isänmaan toivona olemisesta, kutsusta yhteiskunnan tärkeimpiin toimiin, saa nuorukaisen vaatimaan tiettyä hänen lähestyvän kypsyytensä ja emansipaationsa tunnustamista, hänen persoonansa tiettyä kunnioittamista ja etenkin itsensä ja kaltaistensa ”corpsina” kunnioittamista. On helppoa jopa tehdä naurettavaksi tämä vaatimus, nämä pyyteet, mutta jos ei asiaan kiinnitetä huomiota se saa rangaistuksensa. Sitä paitsi ei voida kieltää, että tämän vastakohta on vaikuttava, välttämätön keino nuorukaisen itsekunnioituksen herättämiseksi, ja että tämä on yli puolitien muiden voittamisessa. Discentesit [oppijat] voivat vaikuttaa tieteellisen hengen ja tiedonhalun syntymiseen yliopistossa etenkin keskinäisellä kanssakäynnillään. Tämä on tavaksi tulleiden väittelytapaamisten perusta. Myös kanssakäynti vailla mitään määriteltyä suuntaa johtaa väittelyihin, yhtä lailla missä tahansa aineessa. Joudutaan vähitellen ihmiskunnan korkeimpiin ongelmiin, tunne niiden selvittämiseksi tarvittavien tietojen puutteellisuudesta herää pian ja samalla halu korvata puutteet. Kiistat eri tiedekuntien välillä, eri tieteiden palvelijoiden välillä ja tieteen ja taiteen eri koulukuntien välillä palaavat tässä pienempinä. Kiistat ovat elämää ja edistystä. Sen eteneminen vaatii uusia resursseja ja kiistelevän pitää itse pystyä käsittelemään asettaan. Siten tarvitaan vähitellen itsenäistä toimintaa, ainakin sielun ruuan/ravinnon, joka on ollut saatavilla, omaa uudelleen tuottamista ja sulattamista. Siten vähitellen aletaan in concreto [käytännössä] soveltaa kerättyjä tietoja. Tähän liittyy yritys arvostella opettajan esitystä, ja erilaiset siihen liittyvät ratkaisut. Oppilaassa herätetty omatoimisuus lisää hänen vaatimuksiaan suhteessa opettajaan, ja muuttuu tälle jatkuvaksi herätykseksi ja kehotukseksi. Ainoastaan tällainen sisäinen vuorovaikutus voi tuoda esiin elinvoimaisen, hedelmällisen suhteen näiden välillä – ja ainoastaan siten herätetään puhdas into, totuudenrakkaus, joka säilyy kaikissa elämänvaiheissa, ei ainoastaan pakona sen myrskyistä, vaan pääasiallisesti kykynä kamppailla niiden kanssa ja menestyä tiellä, joka on tasoitettu. (Seuran laatu.)

Tästä osakuntien jako saa merkityksensä. On helppoa nähdä sen historiallinen alku. Euroopan ensimmäisissä yliopistoissa, kaikista sen maista yhteen kerääntyvän nuorison keskuudessa, kielten ja tapojen erilaisuus oli tällaisen laitoksen perustamisen vaikutin. Osittain tämän jäljittelynä, osittain siitä luonnollisesta syystä, että ne, jotka ovat yhdessä nauttineet opetusta, liittyisivät lähemmin yhteen, lienevät Ruotsissa ja tämän seurauksena meillä eri osakunnat syntyneet. Yritän seuraavassa luonnehtia edelleen sitä, mitä pidän näiden järjellisenä merkityksenä, ja joka mielestäni jo alunperin vaikkakin tiedostamatta on ollut näiden laitosten perustana. Lupaan, jos minulle annetaan mahdollisuus saada tätä valaistuksi, että tulevaisuudessa annan lisän niiden historiaan meidän yliopistossamme antaakseni siten vaikka miten vähäisenkin korvauksen pohdiskelulle, jolla nyt ehkä koettelen seurueen sietokykyä. Osakuntien käsittäminen ainoastaan seurueiksi, jotka liittyvät ainoastaan rykmentin enempään liikkuvuuteen tai käskyn helpompaan ilmoittamiseen, tai niin kuin juhlapuheissa sanotaan, ”suhteessa opiskelijan siveellisen tilan valvontaan”, minkä vuoksi myös konsistorin kuuluu ”järjestää niiden lukumäärä ja sisäinen hallinto”, yliopisto itse asiassa alennetaan kouluksi, jossa liikuttavana elementtinä olisi patukka. Positiivisella lailla on aina toimintaa yhdistävä kyky, mutta vakaumukselle tällä ei ole mitään merkitystä, pelkästään tämän vaatimus olisi mieletön, mahdottoman vaatimista. Siksi en epäile hylätä osakuntalaitosten periaatetta, sellaisena kuin se meidän juhlapuheissamme on ilmaistu, suoraan yliopistolaitoksen hengen kanssa ristiriitaisena.

Koulutus on aina tai ainakin sen pitäisi olla ihmisen sisäisten taipumusten kehitystä, hänen kehitystään vapauteen, itsenäiseksi persoonallisuudeksi. Tämän kehityksen välttämätön momentti on kai, että ihminen oppii tuntemaan riippuvuutensa, oman ei-minkään, yleisestä erillisenä subjektiivisuutena. Yhtä välttämätöntä on, jos hän milloinkaan muuttuu itsenäiseksi, että hänet totutetaan siirtämään välttämättömyyden ilmeneminen perheestä ja koulusta yhteiskuntaan, että se muutetaan vähitellen sokeasta, vapaudelle vastakkaisesta välttämättömyydestä itse käsitetyksi, todellisen vapauden välittäväksi. Vai voidaankohan yhteiskuntaan astuvalta kansalaiselta odottaa harrastusta tilan ylläpitämiseen, joka tähän asti on ainoastaan tehnyt itsensä tiettäväksi hänen kaikkein luonnollisimpien taipumustensa kahleena, joka on vaatinut työtä, huolta ja uhrauksia päämäärää varten, jota hän ei koskaan ole voinut ymmärtää. Voidaanko sen, joka ei tunne muuta lakia kuin väkivallan lain, odottaa kunnioittavan muiden vapautta ja oikeuksia. Oman vakaan käsityksen ja valistuksen sijasta hänet on ohjattu porvarillisen lain hänelle selittämättömiin vaatimuksiin ja niiden kauhistusta herättäviin hirsipuu- ja raippavarustuksiin, ja pistimiin, jotka pitävät sen voimassa, näkeekö hän muuta tietä vapautukseen kuin kumota olemassaoleva, tai nöyrästi madellen salaten tuntemansa vihan päästä kohtaan, jolloin hän uskoo voivansa sortaa tulematta sorretuksi. Hyvä sen, joka äidinrakkauden hellässä huolenpidossa on saanut helpotusta tottelevaisuuden vaikeaan velvollisuuteen, tai isän sydämen vakavasta ystävyydestä myöhemmin löytänyt korvausta, mutta se, joka lapsuudesta asti on saanut osakseen vieraan tai valtion kylmää huolenpitoa, sille jo ilon ilottomana aikana muistot tarjoavat harvoja lepopaikkoja, erämaassa, jonka läpi hän on raatanut, harvoja vihertäviä kosteikkoja virkistävine lähteineen hänen velvollisuuksien raskauttamille jäsenilleen.

Rakkaus sekä valvontana että palkitsemisena on perheen elementti. Tämä liittyy myös tietyssä määrin ensimmäiseen opetukseen, mutta jo tällöin tulee esiin yksilön koko persoonallisuuden vaatimus, määrittynyt yleiselle alistumisen vaatimus, ilman muuta korvausta kuin rangaistuksen puuttuminen, ja varhaisempi vapautuminen ikeestä. Jos tämäkin toive petetään, niin uskoteltu vapautus muuttuu pelkäksi hallitsijoiden vaihtumiseksi. Tai sitä ei pidä milloinkaan toteuttaa yliopistossa. Eikö opiskelijaa täällä pidä johdattaa itsetietoiseen, käsittävään vapauteen, jossa on hänen tähän saakka etsimänsä korvaus ja sovitus. Täällä hänen pitää tuntea itsensä vapaaksi passiivisesta tottelemisen kahleesta. Myös tenteissä, luentolehtisissä jne. harjoitetun pikkutarkan valvonnan epätyydyttävät seuraukset osoittavat päivittäin myös meillä, samoin kuin monet muutaman vuoden vanhentuneet ja unohtuneet juhlapuheet miten vähään positiivinen laki tässä yksin pystyy. Älköön kukaan käsittäkö tätä siten, että akateemisen vapauden pitäisi olla mielivaltaa ja omavaltaisuutta. Ilmaisen ainoastaan, että todellista vapautta, kykynä vapaasti mukautua lain vaatimuksiin, ja jonka käsitettä yliopiston sivistyksen tehtävänä on kehittää – ei herätä valtion tai yliopiston hallinnon lainsäädäntö, vaan opettajan opetus ja esimerkki sekä oppilaille, niin paljon kuin mahdollista, annettu mahdollisuus omaan lainsäädäntöön. Siellä missä on todellista akateemista henkeä tämä riittää mielivallan kevytmielisyyden esiintymiselle. Edellisestä selviää, miten opettajat voivat sitä elvyttää. Nimittäin opettajan ominaisuudessa sekä luentosalien sisä- että ulkopuolella antamalla intoa tieteelliseen tutkimukseen, ja kansalaisen ominaisuudessa yhteiskunnassa, oman esimerkkinsä avulla. Jokainen muu tie on ristiriidassa päämäärän kanssa eikä voi korvata sitä mikä siitä puuttuu.

Kaiken muun pitää riippua oppilaista itsestään. Tieteellisen hengen synnyttämiseen, mainitsin vilkkaamman keskinäisen kanssakäymisen tärkeänä edistämiskeinona. Tämä keskinäinen kanssakäyminen on meidän olosuhteissamme sitäkin tärkeämpi. Yliopiston muuttaminen maan pääkaupunkiin on tuomiensa etujen ohella muiden hankaluuksien mukana aiheuttanut häiriön yhteisön jäsenten väliseen kanssakäyntiin. Lähemmät syyt voivat olla mitkä hyvänsä, mutta todellisuudessa on vaarana, että opiskelija liian aikaisin käännytetään luentosaleista isoisten vierashuoneisiin ja virkamiesuran ulkoisiin etuihin. En voi olla sitä mieltä, että taas yhteisön sisällä läheisempi kanssakäynti saataisiin helpommin aikaan muiden sen jäsenten välille kuin niiden, joita yhdistää lapsuuden ystävyys ja usein sukulaissiteet, yhteiset koulumuistot jne. En myöskään, että tieteellisten aiheiden uutiset kulkisivat helpommin muiden kuin niiden välillä, jotka jo pitkään ovat tunteneet toistensa kyvyt, ja joiden ei tarvitse kätkeä toisiltaan heikkouttaan mihinkään ylhäisen hymistelyn ajatusviivaan tai huutomerkkiin tai vaikenemalla vaikuttaa harkitsevaisen viisaalta. Siksi en epäile olla sitä mieltä, että osakuntalaitos vaatii läheisemmän suhteen yhteisön sisällä. Edelleen osakuntien rahanhoidossa näemme yrityksiä osittain kirjastojen perustamiseen, osittain varattomampien tovereiden tukeen, jolla opiskelun jatkoa edistetään. Lisäys: Sekä tämän avulla että jäsenten välistä kanssakäyntiä helpottamalla osakuntien jako on hyödyllinen yhteisössä tieteellisen hengen ylläpitäjänä. Minun käsittääkseni osakuntien itse pitää olla kaikki kaikessa siveellisyyden edistämisessä. Jos porvarillista lakia rikotaan, tulkoot silloin viranomaiset väliin niinkuin pitääkin. En sano, olisiko toivottavaa, että opiskelijalla myös tällöin olisi oma tuomioistuimensa. Kysymys on eurooppalainen, ja tosiasiat ovat vastoin tällaista toivomusta. Kuitenkin opiskelun ahkeruuden lisäämiseksi, eikä ainoastaan lainmukaisuuden vaan toiminnan siveellisyyden kannalta kaikki ulkoiset kahleet, kaikki valtiovallan poliisitoimenpiteet eivät ole ainoastaan riittämättömiä vaan vaikuttavat suorastaan vastoin tarkoitustaan. Steffens sanoo tästä asiasta seuraavasti: ”Helppo, vapaa ja naiivi, niin, tietyssä määrin kevytmielinen peli olemassaolevan sinänsä ja itselleen epäolennaisten muotojen kanssa ei ainoastaan sovi vähän laskelmoivalle nuorisolle aikana, jolloin se ainoastaan yrittää tyydyttää oman henkisen luontonsa vaatimuksia, se on välttämätöntä ja mitä suurimmassa määrin toivottavaa, koska se ainakin jaloimmissa luonteissa – on vakaan, pelkästään läsnäolevan yläpuolelle kohonneen ajattelutavan, todellisen sisäisen vapauden perusta, ilman tätä sivistävä voima sortuisi vastustavaan, lamaannuttavaan ulkoiseen ympäristöön hetkellä, jolloin sen pitäisi osoittautua kaikkein toimeliaimmaksi. Siksi akateeminen vapaus on niin tärkeä, kunhan se ei rappeudu lainvastaisiksi toimiksi. Tällaisen vapauden vaatimus riippuu kuitenkin siitä, että nuorekkaan mielen täyttävät kokonaan korkein ja pyhin, totuuden ja henkisen luonnon korkeimmat vaatimukset. Silloin ei tarvitse epäillä, etteikö tällainen ponnistelu myös merkittävällä tavalla sivistäisi ulkoistakin elämää. Sillä juuri tämä laskelmoimaton vaatimaton olemus, joka ei vielä ole osallinen valtion velan rasittamiin olosuhteisiin, ihmiskunnan korkeimman ja pyhimmän ravitsemana, antaisi elintavalle kauneutta ja miellyttävyyttä, josta sisäinen totuus hohtaisi hyvin lahjakkaan lapsen tiedostamattomina ilmauksina.” Nyt raaka elämäntapa, mauton seurustelutapa, merkityksettömät laulut, naurettavat, vastenmieliset muodot, joita opiskeleva nuoriso keskuudessaan sietää, aivan naiivisti ja avoimesti, mitä niin mielellään haluttaisiin kätkeä. Voidaanko ja pitäisikö ulkoisilla välineillä, käskyillä ja säädöksillä antaa tälle elintavalle parempi suunta? Ei lainkaan. Jokainen sekaantuminen kaikki teennäinen ulkoinen ei itsestään kehittynyt haavoittaisi perin pohjin opiskelevan nuorison olemusta. Jopa sen nykyisessä muodot­tomassa muodossa on sen sisällä siemen henkiseen vapauteen ja tulevaan valoisampaan ja todempaan kehitykseen.”

Siksi on välttämätöntä, poikkeuksena aiemmin mainittu tie, vaikuttaa opiskelijan vakaumukseen, ja todellisen akateemisen hengen ravitsemiseen; opettajan pitäisi jättää sen ylläpitäminen itse yhteisölle. Samoja syitä, jotka, jo mainitun mukaan, tekevät osakuntajaon niin sopivaksi tieteellisyyden vaatimuksen kannalta, pidetään hyvin merkityksellisinä myös siveellisyydestä huolehtimisen kannalta. Osakunnan jäsenten välisten sisäisten suhteiden ansiosta on helppo vetää mukaan myös uusi opiskelija yleiseen pyrkimykseen, istuttaa häneen se esprit, joka yhteisössä vallitsee. Tiedostamattaan hänet johdatetaan toimintatapaan, johon hän näkee tovereidensa osallistuvan, sen aitoudesta vakuututaan omaehtoisesti ja velvollisuus muuttuu tavaksi ja taipumukseksi. Jos nuorison ajattelemattomuus veisi hänet tekoihin, jotka ovat ristiriidassa oikean kanssa, hän ottaa mieluummin vastaan varoituksen ystäviltään ja tutuiltaan, ja kun hän tunnustaa alistuvansa hyväksymälleen laille, vaimenee oman tahdon houkutus kokonaan. Voi myös olla, että vallitsevalla hengellä on huonoja puolia, että sen suhteen on paljon toivottavaa, se on kuitenkin aina positiivisen porvarillisen lain vaatimusten yläpuolella, ja edellinen tekee jälkimmäisen tarpeettomaksi ja ylimääräiseksi. Tämän rikkominen on aina seurausta hetken ajattelemattomuudesta ja mielenkuohusta. Kun ei vain myöhäisen parannusinnon johdattamana yritetä mahtikäskyillä vaikuttaa nuorison mieleen, ja siten riistää siltä mahdollisuus omasta toiminnasta riippuvaan edistymiseen. Siten estetään opiskelijaa/yksilöä pitämästä itseään yhteisön jäsenenä, jossa hänen oikeutensa on turvattu ja hänen persoonallisuuttaan arvostetaan; siten estetään hänen kasvatuksensa yhteiskuntaa varten. Iloiten näemme isiemme tunnustavan tämän osastojen oman lainlaadinnan tarkastajien lisäämässä vetossa, sekä osakuntien oikeudessa valittaa asiasta. On välttämätöntä, että on olemassa keinoja estää harhautuneen hengen kevytmielisyyksiä, mutta päteköön tässäkin pienempi paha, vapaan ja itsenäisen kehityksen suuremman hyvän puolesta. Paha tuo mukanaan aina oikaisunsa, ja siemenen häviämiseen. Tämän kaiken tuella on minun mielestäni osakuntalaitos avuksi siveellisyyden edistämisessä? Sen merkityksenä olisi siten, miten epätäydellisesti olenkin kyennyt sitä kehittelemään, päästä lähemmäksi yliopiston päämäärää, tieteellistä sivistystä ja siveellisyyttä. Pelkään tekeväni kaikin puolin löyhästi kootun esitykseni sitäkin hajanaisemmaksi, tähän asti olen lykännyt kahden seikan käsittelyä. – Edellistä vastaan voidaan nimittäin väittää, että opiskelijoiden jakaminen tieteiden mukaan olisi tarkoituksenmukaisempaa. Vastaan – tämä ei koskaan tule itsestään tapahtumaan heti kun tulee lahjakkaampia opettajia. Jatkukoon se osakuntajaon rinnalla, mutta etenkin suhteessa siveellisyyden edistämiseen siltä puuttuu liian paljon jälkimmäisen etuja sen syrjäyttämiseksi. Toinen on huomio, joka on välttämätön, että edellisen pitäisi koskea koko yhteisöä eikä erityisiä osakuntia. Myönnän täysin sen oikeellisuuden ja pidän tällaista yhteyttä mitä toivottavimpana. Hieman muotoillen ja laajentaen voidaan myös koko yhteisöstä sanoa se, mitä on sanottu erityisistä osakunnista. Mielestäni monet olosuhteet tällä hetkellä antavat siihen mahdollisuuden. Ensinnäkin tämänhetkinen voimassa­oleva lainsäädäntö. Osakuntien välinen läheinen yhteys sallii sen toteutua vain osittain. Siksi jo aiemmin on ilmaistu välttämättömyys konsistorin luvalla määrätyin käskyin säilyttää näiden välinen pysyvä kommunikaatio. Kaikesta sydämestäni tuen tätä.

Juuri tämä koko yhteisön läheisen yhdistymisen vaatimus on suureksi osaksi syynä siihen vähäiseen tyytyväisyyteen, jota konsistorin päätös kahden osakunnan jakamisesta neljäksi on herättänyt. Jätän sikseen onko ollut tarkoituksenmukaisempaa päättää tästä kuulematta asianomaisia, jätän sikseen, meidän kuuluu totella. Lohdutan kuitenkin itseäni sillä, että tämä hajottaminen tulee kumoamaan itsensä, ja koko yhteisön jäsenten välinen yhdistyminen saadaan aikaan. Meidän kuuluu siksi myös työskennellä tämän hyväksi antamatta joidenkin ainoastaan näennäisten mahdottomuuksien pelästyttää meitä.

Erehdykset ovat ihmiskunnan yhteinen kohtalo! Olen ilmaissut vakaumuksen, kuitenkin vaatimuksetta. Asia on laadultaan liian laaja, jotta minulta voitaisiin odottaa sen täydellistä selvitystä. Nuoruus on toiveiden aikaa, aikaa, jolloin henki, Jumaluuden henki ja kuva ilmenee ihmisessä, aika, joka määrää koko elämän, kuoleman. Helposti, aivan liian helposti sammuu taivaallinen kipinä, ja on mennyt hukkaan. Ulkoinen ympäristö toimeentulohuolineen, houkuttelevine aistillisuuksineen saa jo riittää, ja voi ihmistä, joka vastoin ääretöntä/äärettömyyttä etsivää ja siihen pyrkivää liekkiä, joka lämmittää nuorukaisen rintaa, niiden myötä solmii häpäisevään liiton. Mutta toisaalta, pian päättyy elämän tie, pian putoaa kukka, nuoruusaika, ja voi sitä, joka on antanut aistillisuuden myrkyn riistää sen kalkin ja tappaa tulevan hedelmän sen siemenessä.

 

 

Vertailu