Olette kunnioittaneet minua pyytämällä toimituksen nimissä avustamaan Der Gedanke-aikakauskirjaa. Olisin jo aiemmin ollut halukas noudattamaan kehotusta. Mutta asun niin kaukana Berliinistä, että olen vasta nyt voinut saada käsiini aikakauskirjan vihkoja, ja olen ollut epävarma, soveltuisiko minun mahdollinen aikaansaannokseni siihen. Te tiedätte erittäin hyvin, että ankaran filosofista tutkimusta on vaikea saada mahtumaan muutamaan arkkiin ja että tällaisten tutkimusten lukijakunta on varsin harvalukuinen. Aikakauskirjan täyttäminen senkaltaisilla tutkielmilla saattaisi siis varsinkin alkuvaiheessa olla sille vahingoksi. Toisaalta olin epävarma, miten luonteeltaan populaarimmat kirjoitukset sopisivat aikakauskirjan tieteelliseen luonteeseen.
En vielä nytkään, ensimmäisten vihkojen lukemisen jälkeen, ole lainkaan varma siitä, missä määrin seuraavaa artikkelia voidaan pitää linjaan sopivana. Oman kantani mukaan tarvitaan vielä paljon ennen kuin saksalaisen filosofisen tutkimuksen tulokset itse Saksassa ovat yhteistä tieteellistä omaisuutta, ja seuraavassa esitetään myös todistuksia tämän näkemyksen oikeellisuuden puolesta. Filosofian kannalta ei mielestäni voi pitää hyödyttömänä avauksena, jos osoitettaisiin, kuinka vähän eri tieteenaloilla yhä ollaan selvillä filosofisista peruskäsitteistä ja kuinka usein vaivaudutaan selittämään uudestaan sellaista, mitä filosofinen tutkimus on jo tarkoin käsitellyt, aivan kuin se olisi arvoisille kirjoittajille täysin tuntematonta. Luulen, että tuollainen kritiikki soveltuisi myös herättämään laajemman tieteellisen yleisön kiinnostusta, ja siitä todennäköisesti syntyvä mielipiteenvaihto ei vain opettaisi yleisölle, mitä tieteessä on jo saavutettu, vaan se antaisi myös mittapuun noiden saavutusten arvon arvioimiseksi.
Toivoisin, että Te, korkeasti kunnioitettu ystävä, ja teidän aikakauskirjanne lukijat näkisivät seuraavan kirjoituksen eräänä yrityksenä tuollaisen ymmärryksen luomiseksi.
–––
Herra Robert von Mohlin erinomaiset valtio-oikeudelliset teokset ovat olleet teille tuttuja jo kauan. Itselleni ne ovat verraten uusi tuttavuus. Encyklopädie der Staatswissenschaft -teoksen suhteen tämä on helposti selitettävissä, koska tämä arvokas teos on julkaistu vasta 1859. Mutta osaan aiemmin julkaistuista monografioista, jotka sittemmin on yhdessä julkaistu nimellä Staatsrecht, Völkerrecht und Politik, olen valitettavasti tutustunut vain heikosti.
Mutta niin opettavaista kuin tämä tutustuminen nyt on minulle ollutkin, ja niin suuresti kuin ihailenkin tekijän laajaa tietomäärää, terävää ajattelua ja selkeää mielipidettä, ja niin rajattomasti kuin kunnioitankin hänen teoksissaan loistavaa vakaumuksellisuutta ja hänen palavaa intoaan ihmisarvon tunnustamisen puolesta – niin on kuitenkin yksi kohta jossa en mitenkään voi yhtyä hänen näkemyksiinsä. Luulen myös, että se oppi, josta tässä on kysymys, on niin olennaisen tärkeä ei vain valtion ja kansainyhteisön käsittämisen vaan ylipäätään maailman tarkastelun kannalta, ettei suinkaan voida pitää yhdentekevänä, millainen mielipide ihmisellä siitä on.
Sallinette minun siirtyä in medias res [suoraan asiaan] ja siteerata muutamia herra von Mohlin sanoja.
”Encyklopedie der Staatswissenschaftin” sivulla 75 sanotaan:
”Samoin kuin oikeudella ei ylipäänsä ole arvoa sinänsä ja itselleen vaan ainoastaan toisten toivottomampien ja välttämättömämpien asiantilojen ehtona.”
Olisi todella outoa, elleivät nämä sanat missä tahansa luettuina tai kuultuina herättäisi useimmissa ihmisissä hämmästystä.
Oikeudella ei ole arvoa sinänsä ja itselleen.
Ihmetellen kysyy itseltään: onko Saksassa tultu näin pitkälle? Onko siellä otettu näin pitkä askel Kantista taaksepäin? Kanthan vielä piti lujasti siitä lähtökohdasta, että oikeaa on tehtävä sen itsensä vuoksi, kun hän ensin oli vaivaa nähden vakuuttanut itsensä ja muut siitä, ettei mikään muu inhimillinen tieto ole kestävää. Mutta oikeus oli yhä olemassa ja sen tuli olla sinänsä ja itselleen, ilman muuta. Oikeuden olemassaoloa ja sen järjellistä välttämättömyyttä kukaan ihminen ei voinut eikä saanut epäillä. Omatunto osoitti välittömästi, että oikeuden täytyy olla olemassa, vaikka maa ja taivas hukkuisivat eli niiden oleminen muuttuisi turhaksi näennäistiedoksi. Kaikki sivistyneet, jotka vielä antoivat arvoa oikealle, tervehtivät tätä filosofiaa iloiten siitä, että 18. vuosisadan eudaimonistisista opeista oli vapauduttu. Ja nyt huomattava saksalainen oikeusoppinut opettaa, ettei oikeudella sinänsä ja itselleen olekaan mitään arvoa.
Saatatte huomauttaa, että on luvatonta asettaa kritiikin kohteeksi yhtä irralleen otettua lausetta tai tekijän yksittäistä ilmausta; kriitikon tulee katsoa kokonaisuutta, koko tutkimuksen ja esityksen ykseyttä. Tai ehkä te pikemminkin teette tämän huomautuksen tämän kirjoituksen muiden lukijoiden vuoksi. Uskallan nimittäin olettaa, että te olette jo myöntäneet tämän yksittäisen lauseen ilmaisevan osuvasti herra von Mohlin koko näkökannan ja tarkastelutavan ytimen.
Tässä siis se yhteys, johon mainitut sanat lähinnä liittyvät.
Kun herra tekijä Encyklopedien 11 §:ssä on selittänyt ”Valtion käsitteen ja päämäärän”, hän siirtyy 12 §:ssä ”Muiden käsitysten kritiikkiin”. Hän käsittelee tässä myös hyvin laajalle levinnyttä näkemystä valtiosta ”oikeuslaitoksena”. Tätä kantaa arvioidessaan herra kirjoittaja ilmaisee seuraavasti:
Valtion tehtävä on epäilemättä oikeuden suojeleminen ja puolustaminen, jos se tällaista apua kaipaa, ja myönnettäköön kernaasti, että oikeuden tarjoama suoja on ihmisten yhteiselämän ensimmäinen ja välttämättömin ehto. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tämän tehtävän esiin nostaminen tavoittaisi asian varsinaisen ytimen tai ettei valtiolla olisi mitään muuta tehtävää täytettävänään. Edellisen seikan suhteen on nimittäin huomattava, ettei oikeuden turvaa tavoitella sen itsensä tähden, samoin kuin oikealla ylipäänsä ei ole arvoa sinänsä ja itselleen, vaan ainoastaan toisten toivottavampien ja välttämättömämpien asiantilojen ehtona.
Se, mitä tässä esitetään oikeudesta yleensä, näyttää toisaalta ohimennen heitetyltä. Toisaalta on kuitenkin selvää, että arvoisa kirjoittaja vetää lausumastaan sen johtopäätöksen, että sitä vähemmän ”oikeussuoja voi toteutua sen itsensä vuoksi”. Se, että oikealla ei sinänsä ja itselleen ole arvoa, asettaa myös oikeussuojan valtiossa pelkäksi välineeksi.
Jotta emme tässä sivuuttaisi mitään, mikä on omiaan asettamaan herra kirjoittajan sanat oikeaan valoon, on vielä huomattava, että hän näyttää tässä yhteydessä tarkoittavan oikeus-sanalla vain yhteiskunnallista tai säädettyä oikeutta ylipäätään, mutta ei oikean ideaa, oikeaa kaikkien oikeustekojen yläkäsitteenä, siveellisen toiminnan lakina. Herra tekijä nimittäin käyttää tätä sanaa yleisesti vain abstraktista oikeudesta ja säädetystä oikeudesta, siis tarkoittamaan lainsäädännöllistä oikeutta. Niissä erityisissä kohdissa, joissa puhutaan valtiosta oikeuslaitoksena, näyttää vielä selkeämmin siltä, ettei sanalle anneta edellä kuvattua laajempaa merkitystä. Tämä käsitys sopii myös hra von Mohlin koko käsitykseen, josta tuonnempana hieman tarkemmin. Tässä voimme todeta että herra von Mohl asettaa ihmisen elämäntehtäväksi ”siveellisen ja uskonnollisen sivistymisen” – jossa yhteydessä jää epäselväksi, onko tällä sivistyksellä tai sen tavoitellulla sisällöllä, siveellisyydellä ja uskonnollisuudella, jotain arvoa sinänsä ja itselleen.
Tämä kaikki huomioon otettuna moneen kertaan siteeraamamme ilmaus, että oikealla ei ole mitään arvoa sinänsä ja itselleen, jää kuitenkin herra tekijän koko tarkastelutapaa leimaavaksi ydinlauseeksi.
Filosofin on helppo myöntää, että jokaisessa valtiossa vallitseva positiivinen oikeus määrää niin suuren osan valtion jäsenten toiminnasta, että jos tämä oikeus sivuutetaan, siis jos kaikki, mitä säädetty oikeus määrää ja säätelee, olisi yhtäkkiä poispyyhkäisty, ja jokainen saisi kaikissa näissä asioissa menetellä mielensä mukaan, niin ihmiselle jäisi hyvin vähän, mikä osoittaisi hänelle oikean ja väärän. Vaikka hyväksymmekin aiempien luonnonoikeusteoreetikkojen opin, että jokainen ihminen ilman muuta tunnustaa yhteiskunnallisten lakien perustana olevan luonnollisen oikeuden määräykset päteviksi, niin siitä johdetut ihmisen toimintaa koskevat säännöt ovat, kuten jokainen tähänastinen abstraktinen oikeusoppi osoittaa, yleisluontoisuudessaan niin niukkoja, että jos siveellisyydellä ei olisi mitään muuta ohjenuoraa, se ei juurikaan olisi mainitsemisen arvoista.
Sanalla sanoen, pinnallisestakin tarkastelijasta täytyy näyttää selvältä, ettei ihminen modernissa valtiossa voi panna kättään tai jalkaansa mihinkään ilman laillista oikeutusta. Yksilö puolestaan ei tee lakeja itse, hän löytää ne edestään. Mikään toiminta ei ylipäätään ole mahdollista ilman lakien noudattamista, ei myöskään siveellinen toiminta, siveellisyys. Jos lait vain viitoittaisivat tapaa, jolla ihmisten on suhteessa toisiinsa toimittava, ja muutoin heillä olisi vapaa valinta, niin silloin ne olisivat luonnollisten lakien kaltaisia. Mutta ne määräävät myös positiivisesti, mitä ihmisen tulee ja täytyy tehdä. Ne pakottavat hänet esimerkiksi jäämään vanhempiensa luokse, tottelemaan heitä, menemään kouluun, oppimaan määrätyt asiat, elättämään itsensä, työskentelemään toisten eteen, luovuttamaan omaisuutensa toisten hoitoon tai toisinpäin hallitsemaan määrätyllä tavalla toisten omaisuutta, vastaamaan itse tekojensa seurauksista ja äärimmäisessä tapauksessa antamaan henkensä isänmaan puolesta. Jos kaikki tällaiset velvoitteet poistuisivat ihmisen elämästä, niin varsin vähän jäisi todellakin jäljelle sellaista, mitä vielä voisi sanoa siveelliseksi.
Ei liene tarpeen huomauttaa, että myös villiyden tilassa laki suullisen perinteen ja tavan muodossa säätelee yksilöiden elämää, ja sivistyneiden kansojen keskuudessa tapa puolestaan yhä toimii lakien täydentäjänä. Mutta tapa, aivan kuten lakikin, on yhteiskunnallisen yhteiselämän tuotos ja kuuluu oikeuteen, johon valtio oikeuslaitoksena sanan varsinaisessa merkityksessä pakottaa, ellei rangaistuslakien niin ainakin häpeän rankaisun kautta.
Tunnustan avoimesti, etten uskonut kenenkään nykyajan saksalaisen oikeusoppineen epäilevän sitä, että lait eivät ole olemassa kirjoitettuina sanoina, eikä vain valtion kansalaisten toiminnan tietoisena ohjeena, vaan ne ovat olemassa tässä toiminnassa itsessään. Olin luullut, että käsitys positiivisesta laista kansan toimintatapana on ollut saksalaisessa tieteessä jo kauan sitten selväksi tullut asia. Jos esimerkiksi rangaistuslaki ei annakaan ohjetta toimintaa varten, vaan päinvastoin uhkaa rangaistuksella jonkin teon tekemättä jättämistä tai kielletyn teon tekemistä, niin tämän uhkaamisen perustana on kuitenkin määrätty yleinen toimintatapa, jonka laki itse määrää negatiivisesti. Tämä koskee myös siviililain muodollisia määräyksiä. Määrätty toiminnan muoto suojelee kansalaisen jo nauttimia oikeuksia tai antaa uusia; mutta tämä muoto on olemassa, koska oikea, joka näyttäytyy yksilön oikeutuksena, on kansan toimintatavassa tunnustettu ja siinä todellisena olemassa oleva oikea.
Valtiomuoto, kansalaisyhteiskunnan ulkoinen järjestely, valtiovalta tai edes hyvin järjestetty toimeenpaneva valta ei kykene pitämään lakeja voimassa. Niiden mahti, samoin kuin mainittujen järjestysten ja voimien mahti juontaa juurensa pelkästään kansan toimintatavasta. Oikea on siinä aina olemassa ja vaikuttaa lumivyöryn tavoin murskaamalla kaiken, mikä asettuu sitä vastaan. Tämä valta antaa myös positiiviselle laille ja valtion laillisille viranomaisille niiden mahdin. Sanotaan, että tämä tai tuo laki on ”muuttunut kuolleeksi kirjaimeksi”. Tämä tarkoittaa, että kyseinen laki ei enää kansan toimintatavassa päde oikeana, tai se on alusta alkaen ollut tuollainen kuollut kirjain, koska lainlaatijan yksityinen ymmärrys on erehtynyt tai hänen tahtonsa on asettunut subjektiiviseksi mielivallaksi. Oikea ilmaistuna, asetettuna, positiivisena lakina on altis tälle subjektiivisen mielipiteen sattumanvaraisuudelle, koska se niin lainsäädännössä kuin oikeudenkäytössäkin lausutaan julki yksityisen ihmisen suulla. Mutta oikeusmääräys osoittautuu oikeaksi vain silloin kun sitä noudatetaan ja kun se todella ilmenee kansan toimintatavassa ilmaistuna ja päteväksi tunnustettuna oikeana.
Kuten sanottu, luulin tämän käsityksen säädännäisoikeuden olemuksesta olevan saksalaisessa oikeustieteessä yleisesti tunnustettu. Sitä oudommalta tuntui siksi minusta tunnetun oikeusteoreetikon mainittu ilmaus:
”Oikealla ei ole sinänsä ja itselleen mitään arvoa.”
Sillä vaikka herra Mohl tarkoittaakin tässä vain säädettyä oikeutta, niin tämä ilmaus tarkoittaa kuitenkin samaa kuin väittää, että oikealla teolla, kansan siveellisellä tavalla ei sinänsä ja itselleen ole mitään arvoa!
