I.

KAHDENLAISTA RAKKAUTTA

 

Tukholma 1842

 

 

Niin sanotusti sivistynyt ihminen suhtautuu iloon usein kuin hienosti siemailevat naisenhuulet samppanjaan – hän nauttii muutaman pisaran tietämättä onko oikein sopivaa juoda lisää, ja kun nämä pisarat ovat hivenen rohkaisseet ja hän unohtaa sovinnaisuuden, on tilaisuus iloon jo haihtunut, kuin herkän viinin puhti. Luonnonihminen sitä vastoin lennähtää iloa vastaan heti kun se näyttäytyy, voittaa siten puolet matkasta ja nauttii vailla pelkoa. Mutta kun suru pitää pitoja, sivistyksen rajapyykit katoavat, ja korven pimeillä poluilla mylvivien nautojen ja määkivien lampaiden parissa kasvanut maalaistyttö kuulee sen kutsua yhtä auliisti kuin pensionaatissa nuutuva neiti. Miestä estävät elämän moninaiset toimet noudattamasta kutsua yhtä auliisti, mutta hänkin omistautuu koko sielullaan onnettomuudelle ja ottaa sen sijaan onnen antimet kylmästi vastaan, kuin ne olisivat hänen viisautensa ja voimansa oikeutettua saalista. Sukupuolet eroavat toisistaan korkeintaan sikäli, että kun nainen rakastaa surua kahdeksantoistavuotiaan rakkaudella, pyydystää ahnaasti jokaisen viestin lähestyvästä synkästä juhlasta ja hekumoi jo etukäteen sen katkeransuloisilla juomilla, mies humaltuu sen todellisuudesta; naiselle suru on mielikuvituksen leikkiä, jonka voi hetkeksi jättää ja saada taas takaisin; mies huumautuu kaadetusta juomasta ja pystyy vain harvoin voittamaan sen hermojen höllentymisen, joka tästä seuraa. Turhamaisuus vaikuttaa pikku osaltaan naisen surun pysyvyyteen, sillä kuinka hän olisikaan tietämätön siitä, että tunteellinen ja herkkä sydän herättää sympatioita? – miehellä taas vaikuttaa itserakkaus, sillä kuinka hän unohtaisi että olisi ansainnut paremman kohtalon?

Mutta eihän meidän pitänyt suruun päätyä, vaan iloon. Ihmiselämässä on aikoja, jolloin mitkään sivistyksen säätyerot eivät merkitse ilon kutsulle mitään – ja ne ovat lapsuuden ja vastarakkautta saavan nuoruudenrakkauden ajat. Toivontäyteisenä mahduttaa viimeksi mainittu kokonaisen elämän ilon hiljaiseen kuiskaukseen, vaivihkaiseen kädenpuristukseen; – toiveita ja muistoja vailla luo ensinnä mainittu rikkaan todellisuuden täyttämällä silmänräpäyksen riemulla tunteja ja päiviä. Pohjolan kesän sarastuksen loiston ja lempeän iltaruskon väli ei riitä sille pikku ilolle, jonka suo nukke tai keppihevonen silloin, kun lapsen sydän on sen asuinsija. Siksipä ihminen palaakin niin kernaasti lapsuutensa päiviin. Sen runsaampaa todellisuutta ei elämällä ole hänelle tarjolla. Siksi pysyvät lapsuuden maisemat hänelle rakkaimpina, ja hänen on vaikea vakuuttua, ettei niissä mitään uskomatonta, suurenmoista tai salaperäistä ollutkaan, silloinkin kun hän on nähnyt ne uudestaan kokeneemmin silmin ja joutunut sisimmässään myöntämään, että ne varmastikin kaikista muista ihmisistä vaikuttavat tavallisilta ja arkisilta.

Oli kulunut kaksikymmentäneljä vaihtelevaa vuotta siitä kun viimeksi olin silmännyt lapsuuskotiani, josta olin eronnut seitsemän vuotta maailmaan tuloni jälkeen. Se oli edelleenkin kirkkaana mielessäni, ja sen mikä lapsen silmissä oli vaikuttanut sekavalta ja yhteenkuulumattomalta, oli usein rakkaisiin esineisiin palaava ajatus selvittänyt ja yhdistänyt, niin että kuva oli selkeä ja ehyt.

Minä näin tämän kuvan alkuperäisenä, kun seisoin eräänä kesäaamuna höyrylaivan kannella sen noustessa ripein siiveniskuin Tukholman virtaa ylöspäin. Käännyimme Waldemarin niemen ympäri. Kas tuossa linna, satama ja sulku – proosallinen nenäni tunsi heti Gröna gångenin vihannesten tuoksun, ja korvissani kaikui selvästi: ”rikkitikkuja äyrillä nippu!” – Tämä tässäkö on Kastellholmen? Sitä en tunnekaan. – Ja tuo Djurgårdsstaden? Sitä en ole nähnyt. Mutta muistan hyvin majatalon toisella rannalla, oluenjuojain rykelmän ja siniseksi maalatun kiikkukeinun, kerjäläisen jolla oli puujalka ja jolle olisin mieluusti antanut leivokseni, mutta seuratätini antoi hänelle pelkkiä lantteja – kaikki tämä toukokuun ensimmäisenä. Etäämpänä oli varmaankin ”Lagårdsgälet”, missä olin juhannuksena nähnyt sotilaiden parveilevan Bakkuksen tynnyrin ympärillä sekä yhden heistä huiviin ja naistenhattuun sonnustautuneena tanssivan piirin sisässä kunnes muiden vahvat käsivarret heittivät hänet ilmaan. Ja tuossa vasemmalla Danviken! Siellähän minä tirkistelynhalusta kihelmöiden ja kauhusta täristen kurkistelin hulluja puoliavoimesta portista! Ja tuolla veistämö, missä minua kaksi vuotta vanhempi veljeni kerran putosi veteen, ja minä makasin tukilla jalat ja käsivarret vedessä ja kiljuin ja pitelin häntä, kunnes apu tuli. Siinä vieressä häämöttää sen talon vieraanvarainen katto, jonka suojissa onnettomuuden jäljet hävitettiin, jottei niillä kotiin palatessa synkistettäisi äidinsydäntä – voi, se ei ole enää aikoihin sykkinyt ilosta sen paremmin kuin tuskastakaan! Tuolla Mosebackin puutarha, jonka terassilta tähysimme kaivaten kohti Blockhusuddenia havaitaksemme odotetun kolmimastoisen ja viedäksemme kotiin ilosanoman, että isämme oli lähestymässä omaisiaan – samalla kun tätä uteliasta merelle tähyilyä häiritsi puolittainen pelko sekalaisia rähiseviä sotilaita ja neekereitä kohtaan, jotka kurkistelivat pensaiden lomasta. Ja tuolla takana lennätinlaitos! – eihän se ollut enää sama ristipuutorni, joka tuolloin oli rakennettu keskelle Tulliportinkatua ja jonka juurelta me uskaltauduimme kelkalla alamäkeen, pitkään kyytiin kotiportille asti. Tuolla Katriinankirkko, jonka jouluaamun hartauden ja katon kellotaulun yhäti näen sieluni silmillä, sen tornin, jonka kupolin kuparikatteesta tutkailin siihen kaiverrettuja nimiä; ja sen juurella ovat varmaan yhäti jäljellä loistavat voikukat hautakivien lomissa, niillä istuvat piparkakkumummot ja yksi haudoista on oman sisaren – siinä yhden suvun osuutta Ruotsin maaperässä!

Mitä tämä kaikki on? Pelkkiä pikkuasioita! Sellaisiahan useimmiten ovat ihmissydämen tuska ja toisaalta sen ilot. Sillä vaikka monikin luulottelee yksin kantavansa surun taakkaa, kun toisten elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista, on noiden toisten ilon aiheilla hänen silmissään yhtä vähän arvoa kuin näiden muiden silmissä hänen surunsa syyllä merkitystä. Mitä tämä on, kysyy lukija. Pikkuasioita jotka synkistivät silmäni ja panivat joka säikeeni värähtelemään, kun siinä nojailin reelinkiin.

Kaunis Tukholma, sinä samalla kaupunkimaisen suurenmoinen ja maalaisen kotoisa, miten muukalainenkin ilahtui jo pelkästään sinun näkemisestäsi! saati sitten se jonka lapsuuden muistot hurmaannuttavat sinuun ja joka on nähnyt sinun nimeesi liitetyt maineteot yhdistettävän oman isänmaansa historiaan! Kauneudestasi tietoisena peilailet veikistellen kirkkaissa tyynissä laineissa, jotka milloin kapeissa salmissa milloin laajoissa lahdissa heijastavat kuvaasi auringon kultaamana tahi kuutamon hopeoimana. Miltä suunnalta sinua lähestyneekin, näyttäydyt heti sellaisena kuin olet, erinomaisena kaupunkina, eikä sinun arvosi oivaltamiseen tarvita tutkimusta tai pitkää tuttavuutta.

Mutta vaikka Tukholmaan perehtyy pitkäänkin, se ei menetä lumoaan, koska tuskin mikään muu kaupunki on yksityiskohdiltaan vaihtelevampi tai pystyy pitempään tarjoamaan uusia löytöjä. Jos saapuu maateitse Horn-, Roslag- tai Norrtullin kautta, ensi näkymä on pelkästään viehättävä. Mutta jos lähestyy sitä vesitietä, tulijan tavallista väylää, joko Mälarilta tai Saltsjöltä päin, näky on sekä suurenmoinen että viehättävä. Mälarin tausta on laveampi, kaupunki näkyy sieltä paremmin koko suuruudessaan, ja vesiväylä joka kulkee taulun halki taustaan asti, sulkee symmetrisesti sisäänsä sen keskipisteen, varsinaisen kaupungin ja linnan. Tämän taiteellisemmin sommiteltua maisemataulua voi tuskin kuvitella. Sen sijaan maalari joka tahtoo ikuistaa Tukholman sen itäpuolelta, valitsee lähtökohdakseen Djurgårdenin kalliot. Mutta kaupunki näkyy itämerialuksen kannelta vielä kauniimpana kuin Mälarin laivan. Edessä on silloin vapaa ja iloinen näkymä linnaan, satamaan ja sen komeisiin taloriveihin, toreille, linnanmäelle ja sen sileille graniittikallioille, Kaarle XIII:n aukiolle ja puistokujille, näkyy vilahdus Kustaa Adolfin sillasta ja Norrbrosta, edelleen patterit, telakka, lisäksi laivat, veneet, sataman vilinä ja kuhina sulkusilloilla – kaikki osasia jotka elähdyttävät taulua verrattuna Mälarin puolen säännölliseen perspektiiviin. Djurgårdenin vehmaalle metsälle ei myöskään ole vastinetta Mälarin rannoilla, samoin etelän puoleiset kalliot sulusta itään ovat, vaikkakin tiuhemmin asutetut, verholtaan maalauksellisemmat; terassimaisesti toistensa ylle kohoavia taloja ja puutarhoja. Aamuauringon säteissä nähtynä tämä taulu on monista Tukholman tarjoamista kauniista näkymistä epäilemättä kaikkein kaunein; kun nyt näki todellisuudessa sen, mikä kaksikymmentä vuotta oli elänyt vain mielikuvissa, rakkauden ja kaipuun kohteena – kun sen näki silmin jotka tähysivät kaikkialta rakkaita muistoja, puhtaimpia ja rakkaimpia mitä ihminen omistaa, niin oliko ihme että niiden näkeminen tavallista enemmän liikutti sielua, joka elämän melskeissä oli harvoin ehtinyt tai pystynyt päästämään lempeitä vaikutelmia vallalle?

Tuskin olin saanut kapineeni katon alle kun jo riensin kohti etelää kiihkeästi kuin olisi pari käsivarsia jo ojentumassa minua kohti, rakastava sydän sykkinyt malttamattomasti päästäkseen painumaan minun sydäntäni vasten. – Kulkiessani yli sataman huomasin että ainoastaan linna oli pysynyt entisen suuruisena, muut talot sen sijaan olivat ilmiselvästi hiukan kutistuneet eivätkä enää näyttäneet palatseilta, samoin olivat kujat kohti Österlånggatania paljon vähemmän synkät ja kauhistuttavat. Vihreän kujan nenäni todellakin tunsi, mutta rikkitikkujen myyjätär oli sulun luota poissa. Tietämäni mukaan nykyisin, kun fosforitulitikut ovat tulleet käytäntöön, näitä myyjättäriä on enää yksi ainoa. Hän kyyköttää mökkirinteessä, ja minä kuljen usein sitä kautta voidakseni antaa hänelle lantin. Arvoisa lukijatar, tee sinä samoin! Rikkitikkuja voit käyttää pitämään silmäluomiasi avoinna, kun kirja alkaa unettaa. Minua ilahdutti että punaiset ja siniset sulkuvahdit yhä olivat hengissä, vaikka totta puhuen olisi järkevämpää että punaiset olisivat keltaisia ja vielä järkevämpää että punainen vartio, toinen henkivartio, olisi sininen, ts. takinkäänteet olisivat vaaleansiniset. Ainakin minusta punaiset kaulukset tuntuivat oudoilta täällä, kun saavuin Södermalmin torille. Ohimennen vilkaisin portista Schönborgin taloon – sekin oli muuttunut suunnattoman matalaksi – nähdäkseni babylonialaisen puutarhan joka riippui ilmassa – puuvajarykelmän yllä – ja jonne pääsee toisen kerroksen siltaa myöten. Mutta ällistykseni oli yltyvä; sillä kun saavuin Tulliportinkadulle tutun entisen kotini luo, niin miten pikkuiseksi tönöksi suuri kaksikerroksinen rakennus olikaan muuttunut! ja piha, joka aikoinaan oli ollut niin ylen tilava, mikä pikku tilkkunen se olikaan nyt! Kaikki oli kuitenkin aivan kuten ennen – paitsi minä itse. Keitä täällä asui nyt? Oliko heillä yhtä hauskaa kuin minulla aikoinaan? Tunsivatko he hivenen sitä samaa mikä nyt johdatti minun Katriinan kirkkomaalle? Luoja tietää mihin kaikki hautakivet nyt olivat joutuneet! Istahdin yhdelle niistä; mutta ainuttakaan piparkakkumummoa ei niillä näkynyt – olisin niin mieluusti ostanut piparkakkuja. Ahaa, minä ymmärrän! Kirkkokoulun sisäänkäynti ei ole enää hautuumaan puolella, vaan kadun, – siksi mummoparoilla ei varmaan enää ole asiakkaita.

Kun istuin siinä kivellä katselemassa muurattuja väliaikaishautoja, joilla koulupojat muinoin tummat takit yllään lauloivat vainajia uneen, kaikki tuntui jotenkin aavemaiselta. Hautuumaa oli hiljainen ja autio; kiireiset liikemiehet eivät rientäneet sen yli länsiportista eteläportille, ei näkynyt vanhoja hurskaita naisihmisiä kävelyllä, ei hilpeitä lapsia suurella puistokujalla, joka johtaa länsiportilta itäportille. Kaipasin peiliä tarkistaakseni oliko tukkani jo harmaantunut. Ojensin käsivarteni ja katsoin kättäni; käsivarressa tuntui vielä olevan voimaa eikä käsikään vielä näyttänyt luisevalta. Oletkohan unohtanut quattuor speciesin [neljä laskutapaa]? mietin ja aloin laskea: 6 pois 7:stä, tulos yksi; 0 pois 3:sta, kolme; tulos: kolmekymmentäyksi. Eihän kolmekymmentäyksivuotiaana vielä voi olla päätynyt vain kuolleiden lapsuusmuistojen huomaan? Kyllähän varmasti vielä oli elossa joku jonka kanssa voin vaihtaa sanasen niistä ajoista. Joku jonka minä muistan, muistaa varmasti vielä minut. Kunhan vain joku heistä ystävällisesti pitää Tukholmasta yhtä paljon kuin minä ja olosuhteet ovat ystävällisesti sallineet hänen noudattaa mieltymystään ja jäädä asumaan Tukholmaan! Katsotaan!

Naispuolisen hänen? kysyy lukija. Niin, lapsuuden yksinkertaisina päivinä ”hanin” ja ”honin” välillä ei ollut suurtakaan eroa – ruotsalainen akateemikko ei voi koko ikäänsä olla tietoinen, että niitä erottaa enempää kuin yksi kirjain. Ero ei ole suuri, mutta on myös vaikea määrittää, miten varhain syntyi hämärä tietoisuus erosta näiden kahden välillä. Ole hyvä, arvon lukija – lukijatarta ei ole soveliasta kutsuakaan – ja tule mukaan Mosebackin puutarhaan, niin valaisemme asiaa yhdellä esimerkillä.

Yksi niistä lapsuuden leikkitovereista jotka muistan hyvin, kenties parhaiten, oli muuan pikkutyttö. Merkillistä kyllä en muistanut häntäkään yhtä hyvin kuin muistin talot ja kadut, myös sen talon jossa hän asui. Kävin siellä ennen kuin tulimme tänne Mosebackiin; mutta kukaan siellä ei tiennyt hänen nimeään, vaikka hänen vanhempansa olivat aikoinaan omistaneet talon. Perheessä tapahtui jotakin, minkä synkistä muistoista mielikuvitukseni on kutonut kokonaisen romaanin, jonka joskus hyvällä tuulella ollessani aion kertoa, tosin mielikuvituksen sepitelmät karsittuina siinä määrin kuin todellisuus ja historiallinen totuus vaativat. Mutta asiaan. Tämä tapahtui erään lapsuuskesän alussa, kun lähdin Tukholmasta niin varhain että nokkoset vielä olivat pehmoisia ja kauniin vihreitä. Mutta eräänä toisena kesänä kävin tytön rakkaan äidin kanssa vierailulla maatilalla Söderteljen lähellä, missä perhe tuolloin oleskeli. Tämä tapahtui varmaankin vuotta aiemmin kuin muuttoni, toisin sanoen kun olin kuusivuotias. Tuohon aikaan tyttönen oli jo minulle erityisen rakas, rakkaampi kuin kukaan tuntemistani pojista; ja tämä tunne oli luultavimmin työntänyt hennot juurensa minun alle kuusivuotiaaseen sydämeeni. ”Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa”, sanoo sananlasku. Herra paratkoon! Mitään apua siitä ei ollut; yhäkin vaellan yksinäni maan kamaralla, aivan kuin Aatami ei koskaan olisikaan menettänyt kylkiluutaan. Muistan yhä kuin eilisen päivän, miten innoissani juoksin kaunottaren sänkykamariin – meidän saapuessamme hän oli nimittäin jo unten mailla – herätin hänet unestaan ja toivoin molemminpuolista riemua. Mutta onnettomuus on vainonnut minua nuoresta pitäen, kuin Ottar Trallingia, jonka voileipä aina putosi voipuoli alaspäin; – pikkuinen alkoi itkeä, suorastaan parkua, ja minä jouduin nolona ja suru sydämessä luovuttamaan paikkani hänen hoitajattarelleen, joka tyynnytti hänet taas uneen. Hänen piittaamattomuutensa, etten sanoisi kylmäkiskoisuutensa, minun persoonaani kohtaan masensi minua todella. Mutta selvää oli ettei suru riistänyt hetkeäkään unestani, kun yösijani oli kunnostettu ja minä päässyt sen suojiin. Onneksi hänen herttaisuudessaan ei seuraavana päivänä näkynyt merkkiäkään harmista, vaikka voin yhä vakuuttaa että sisimmässäni pelkäsin sitä. Luottavaisin mielin rakensimme kolmen tuuman korkuisia aitoja metsikön reunaan; ja ainoa mikä meitä huolestutti oli läheisyydessä kukkuva käki, jonka pahoja aikeita pelkäsimme – luultavasti koska olimme kuulleet että haukka oli kanan- ja kukonpojille hyvin vaarallinen elukka, eikä kaupunkilaislapsi voi tuntea maaseudun käkien ja haukkojen välistä eroa. Ollakseni tarkka lisään vielä yhden ”luultavasti”, ts. luultavasti tuollaiset lapsellisuudet saavat usein ravintonsa aikuisten pilailusta, joka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä voi olla vahingollista ja aina on tarpeetonta.

Kun minulla on tällaisia muistoja ei ole ihmeteltävää, että edellä mainitun pikkutytön kohtalot olivat uteliaisuuteni erityinen kohde. Minkä näköinen hän mahtoi olla nyt? Millaiseksi hänen luonteensa oli kehkeytynyt? Mitä hänen pikku sydämensä mahtoi olla kokenut? Millaisia mahdollisuuksia tässä oli tarjolla? – Mutta miksipä vaieta siitä pidempään – tulen nyt kuvailemaan juuri hänen kohtaloitaan, en kuitenkaan yhtenä tarjolla olleista mahdollisuuksista, vaan sellaisina kuin ne todella tapahtuivat. Mistä sinä ne olet oppinut tuntemaan? huudahtaa lukija nyt. Minua surettaa, parahin lukijatar, se etten voi tyydyttää rakastettavaa uteliaisuuttasi muutoin kuin tiedolla, että olen kuullut ne hänen omasta suustaan. Uudelleen tutustumisemme tapa jääköön omaksi salaisuudekseni. Hyvittääkseni tämän rikkeen lukijatarta kohtaan en antanutkaan kertomuksilleni nimeä ”Lapsuuden tuttuja”, ”Lapsuuden ystäviä” tms., vaikka sen tapainen nimi näköjään parhaiten sopisikin niiden sisältöön, vaan olen nimennyt ne laajemmalla otsikolla ”Neljä Avioliittoa”, millä tahdikkuudella toivon voittavani ainakin naimattomien anteeksiannon osakseni.

Vielä olisi puhuttava hiukan ”Terburgin maneereista”. Mutta ne on helpompi nähdä kuin kuvata. Berliinissä häneltä on näytteillä esim.: isä, upseeri ja komea isä, joka antaa täysikasvuiselle tyttärelleen isällisiä neuvoja äidin seuratessa tätä suopeasti, viinilasistaan siemaillen. Dresdenissä häneltä on näytteillä kirjoittamiseen syventynyt sotamies, sekä trumpetinsoittaja kirjettä odottamassa; ja Münchenin Pinakoteekissa, kabinetti XV:ssä, on sama trumpetinsoittaja kirje kädessään, sekä pöydän ääressä nuori nainen epäröimässä ottaako sen vastaan vai ei. Todella merkillistä! On mahdoton tietää, onko viimeksi mainittu neitonen ensinnä mainittu äiti tai tytär; sillä äiti on jo hiukan ikääntynyt, ja tytär taas on selin katsojaan. Mutta kyseessä voi miltei olla sekä äiti että tytär, ensin toinen ja kahdenkymmenen vuoden päästä toinen. Vai mitä viehättävä lukijatar arvelee? Kaikki nämä taulut ovat hyvin yksinkertaisia, kuten kuvauksesta kuuluu; mutta ne kannattaa totisesti nähdä. Lisättävä on myös, että Terburg maalaa äärettömän kauniisti ja hienosti, ei niin hienosti kuin Mieris, mutta ilmeikkäämmin. – Niin, hänen tapaansa toivoisi allekirjoittanut maalaavansa laatukuvia. Mutta maneeri estää itsenäisyyttä yhtä vähän kuin maneerin käyttö tekee mestarista mestarin.

Tuntuu kuitenkin, että mikäli kertoja tahtoo antaa kuvan kaikkien nuoruudenkumppaniensa kohtaloista, hänellä on, aloittaessaan näin varhaisista ystävistä, varmaan tarjota melkoinen kertomusvarasto. Katsotaan nyt, onnistuuko hän jatkamaan tarinaansa niillä.

 

 

KAHDENLAISTA RAKKAUTTA

 

I

 

”Voi kunpa tietäisit miten paljon minä päivittäin kärsin hänen kylmyydestään! Ei yhtään sydämellistä sanaa, ei lämmintä katsetta. Turhaan yritän kaikkeni miellyttääkseni häntä – (vilkaisu vastapäiseen peiliin) aika on varmaankin kauheasti raunioittanut sitä vähäistä viehätystä mitä minulla ennen oli – ainakin hänen silmissään. Eikö totta, minähän olen julmasti muuttunut?”

Henkilö joka näin puhui, istui pienessä sohvassa somasti kalustetussa kamarissa. Pyöreällä pöydällä hänen edessään paloi kaksi kynttilää, ja peili vastakkaisella seinällä, ikkunoiden välissä, oli niin lähellä, että hän pystyi katsomaan siihen ohi kynttilöiden vain hiukan päätään kurkottamalla. Hieno palttinakäsityö riippui pöydänreunaan kiinnitetystä neulatyynystä hänen polvilleen; mutta hän ei nyt askarrellut sen parissa, vaan veti pienen kiharakampansa pari kertaa hohtavan tummien silkkikutriensa läpi, jotka kiehkuroina valahtivat yli oikean ohimon, vetäisi samalla pallin lähemmäs sohvaa ja ojensi mustan pukunsa alta mitä viehättävimmän jalan, joka taipuisana käänsi pikku kengän kärjen kohti pallin kuperaa reunaa. Sitten hän taas kiinnitti kiehkuran, painoi päänsä jälleen kumaraan, nojasi pyöreää leukaansa oikeaan käteensä niin että sirot hoikat sormet koskettivat valkeanhohtoisina posken punerrusta, jonka silkoisella pinnalla ne lepäsivät ikään kuin nautiskellen, ja suuntasi suuret, tummat, haaveksivat silmänsä kysyvinä naapuriinsa.

Märtha-kulta, tämä vastasi. – Niin, hän sanoi ”Märtha”. Lukijatar, jonka korvissa tämä nimi on yhtä soinnuton kuin sen omistajattaren korvissa, kysyy: Kuinka noin viehättävän olennon nimi voi olla Märtha? ”Kuinka voi olla nimeltään Sakkeus Schenander?” kysyy ruukin patrunessa Patarouvassa; mihin Schenander vastaa: ”Teidän armonne, siitä olen minä elävä esimerkki.” Ja tähän kysymykseen on aina käsillä sama vastaus. Tietenkin kertoja, joka ei ole totuudenpalvoja, voi antaa henkilöilleen mieleisensä nimet. Mutta miten kuluneita ovatkaan romanttiset nimet: Julie, Rosa, Fanny, Selma jne., puhumattakaan nyt proosallisista kuten Maria, Anna ym. Mikäli taas haluaa keksiä uusia nimiä, niin se on totisesti mahdotonta, siitämisin kun ”Törnrosens bok” on julkaistu. Sillä kukapa nykyihmisistä enää kykenisi keksimään nimeä joka edes läheskään olisi Azuras Lazuli Tintomaran veroinen? Turhaan on kertoja pinnistellyt keksiäkseen yhdistelmiä sellaisia kuin: Fiffika Topasintha, tai Snärtina Sensibel Koketta Påpuffi; miltä moiset muka kuulostavat? On ilmennyt, että vaikka runous, kuten sanonta kuuluu, on ihmishengen luomus, ei sentään kaikki ihmisen tekemä ole runoutta.

”Märtha-kulta”, sanoi siis naapuri, ystävätär, pohjoismaisen täyteläinen olento, etelämaisen pehmeä olematta samalla ylitsepursuava, samalla kun katseli tyynin sinisin silmin koruompelusta, jonka tarkoitus oli somistaa pienen korin ulkopuolta – Märtha-kulta, millä tavoin sinä sitten haluat häntä miellyttää? Koko maailmahan näkee että sinä olet kaunis, mutta et kai tahdo hänelle olla vain sellainen kuin olet koko maailmalle?

”Millä tavalla miestä sitten pitäisi miellyttää?” – Hän antoi kätensä valahtaa leualta ompelukselle, tarttui siihen ja alkoi ommella innokkaasti. ”Jos yrittää tehdä kaikkensa hänen mielikseen, pukeutuu, on iloinen, pitää ruuasta tarkan huolen, valitsee hänen mieliruokiaan ja – – ja –”

Mistä sinä sitten tiedät ettei tuo kaikki ole hänelle mieleen? Näinhän minä sunnuntaina miten tyytyväisenä ja ylpeänä hän katseli sinua, kun kamarineuvos vei sinut pöytään.

Hän päästi ompeluksen ja kääntyi katsomaan ystävätärtään – ”Luuletko että se oli mustasukkaisuutta? Ei, kamarineuvos on niin vanha”, hän lisäsi keveästi punastuen, kun ystävätär katsoi häntä hymyillen silmiin. – ”Mutta hän ei milloinkaan sano minulle että jokin asia olisi hyvin. Ei hän silloinkaan ollut huomannut, miten olin pukeutunut, ennen kuin saavuimme kamarineuvoksen luo. Ja sitten illalla kotona” – –

Niin, kun te olitte kotona?

Poskien purppura syveni silminnähden, kun Märtha vastasi: ”Niin, – silloin hän ei sanonut mitään.”

Vaan otti vain sinut syliinsä ja suuteli pois pahan mielesi.

”Niin – ei, hän läksi ulos ja minä sain istua yksikseni koko illan.”

Molemmat kävivät taas ompelutyöhön. Kevyt liikahdus näytti kohottavan sinivalkeaa hartiahuivia joka peitti sinisilmäisen olkapäitä, ja hiljainen huokaus hiipi yli ummistettujen huulien. Sitten huoneessa oli hiljaista.

Hetken päästä tummakutrinen niisti kynttilänsä, kumartui ystävättärensä ompeluksen ylle ja sanoi:

”Tuohan on kaunis kuvio. Ullbergiltako sinä sen sait?”

Ei vaan Folckerilta.

Jälleen vallitsi hetken tauko.

”Menettekö huomenna näytäntöön?”

Luulen kyllä että eno haluaisi minut mukaan.

”Sinä olet sitten onnellinen! enosi on niin hyvä. Aina hän ostelee sinulle jotakin uutta, vie sinut konsertteihin ja teatteriin ja toivoo että sinulla olisi hauskaa. Ja ilmeisesti hänelle on mieluista että sinä olet hyvin pukeutunut. Olen usein kuullut hänen kehuvan sinun hyvää makuasi.”

Onhan hän toki hyvä ja mukava. – Viisi, kuusi, seitsemän – hän lisäsi puoliääneen laskiessaan kuvion ruutuja.

”Minä en enää koskaan saa kuulla hyväksyviä sanoja. Mikä ero entisen ja nykyisen välillä!”

Kaunismuotoinen pää nyökkäsi kaksi kertaa mietteliäästi, ja runsaat silkinhohtoiset kiharat keinahtelivat hiljaa edestakaisin kuin riippakoivun rehevät lehtevät oksat iltatuulen niitä tuutiessa. Tummat silmät kimalsivat kosteina ja kynttilänvalo heijastui niissä kuin kuun hohde tumman metsälammen pinnassa. Pää painui taas käsiin, ja kutrit keinahtelivat sen hiljaisen liikkeen myötä. Hetken tauon jälkeen ystävätär kysyi:

Oletko sinä sitten muuttunut? Muistatko vielä sen illan jolloin olit ensi kertaa puhunut hänen kanssaan – muistatko omat sanasi, kun kotiin palattuamme lankesit itkien minun kaulaani? Muistatko mitä lupasit jos kohtalo taivuttaisi hänen sydämensä sinun puoleesi?

”Voi muistanhan minä”, Märtha vastasi, ja ensi sanalla vierähtivät ensimmäiset kihisevän kuumat kyynelet poskelle, ”muistan kyllä. Mitä sitä tuleekaan luvanneeksi, kun näkee koko elämän väikkyvän autuaana edessään! Ja minä rakastan häntä vieläkin samalla tavoin. Mutta hän on niin muuttunut” –

Älä nyt taas itke, kuin hemmoteltu lapsi. Totta kai kaikki on muuttunut; mutta niinhän pitääkin olla. Hyvä kun edes muutamat toiveet toteutuvat. – Niin ei suinkaan aina käy.

”Niin, Lina-rukka, se mitä sinä toivot ei myöskään ole toteutunut. Tiedän sen kyllä. Olen usein sanonut, ettei sinun sydämesi ole kylmä, vaikka vaikenetkin niin itsepintaisesti. Mutta sinä oletkin niin tyyni ja järkevä – ja minä – anteeksi, sinähän et ole koskaan nauranut minun lapsellisuudelleni – en minä sille mitään voi – sydämeni on niin raskas, niin raskas.”

Hän painoi päänsä ystävättärensä olkapäälle ja painoi nyyhkyttäen nenäliinan silmilleen. Ystävätär keskeytti työnsä ja kallistui hiukan taaksepäin, niin että he kumpikin nojasivat kevyesti sohvatyynyihin, ja sanoi huoahtaen:

Ihminen päättää, Jumala säätää!

Tuota asetelmaa ei yksikään kauneutta rakastava maalari olisi voinut jättää ikuistamatta. Toisen musta puku ja toisen vaalea, sohvanpäällisen ja tyynyjen tumman punan kehystäminä; toisen palavat kasvot liki toisen tyyniä ja kalpeampia, niin että kummankin valossa kiiltävät huivit olivat kuin keveä nauha joka kiemursi eloisien kuvien ympärillä; toisen tummat kiharat toisen kullankeltaisia vasten ja hajallaan yli hohtavan valkean kaulan, jonka väri hiusten värin rinnalla läheni alabasteria – värien leikkiä, jonka tulen voimakas loimu ja varjot tekivät entistä mielikuvituksellisemmaksi. Jos tyyniä hienostuneita piirteitä katsoi lähemmin, niillä lepäsi surumielen harso, jota eivät poistaneet punertavien huulien hymyily eivätkä alas painetut silmäluomet, nuo hänen ajatustensa esirippu. Hänen vierellään sykki kahlitsematon sydän kiivaasti, mikä näkyi täyteläisen poven levottomana aaltoiluna, mutta myös lapsellisen vuolaina kyynelinä.

Vanhat tiesivät mitä puhuivat opettaessaan, että kohtalolla on valta vain siihen jonka rinnassa intohimot vallitsevat. Ihmisen jaloimmatkin intohimot jättävät hänet armottomasti kohtalon käsiin – ja koska yksikään ihmisrinta ei ole edellä mainituista vapaa, ei myöskään yksikään vältä kohtalon iskuja. Edes Kreikan kuolemattomat jumalat eivät kyenneet vastustamaan kohtalon voimaa, sillä inhimilliset intohimot olivat hiipineet myös jumalten sydämiin.

Katso impeä, jonka huulilta vartioimattomina tuokioina livahtaa aavisteleva huokaus: mikä olisi puhtaampaa kuin tämä huokaus, mikä viattomampaa kuin tämä kaipuu, joka ei vielä tunne kohdettaan? Ja onko se vähemmän viaton siksi että kohtaa kaltaisensa, tosin rohkeamman, nuorukaisen tulisessa katseessa? Päinvastoin! Viimeksi mainittuhan muuttuu myös samassa lempeäksi, ujoksi ja puhtaaksi, ja neidon tunnehan sille juuri tuotti puhtaan sävyn. Vielä ei tämä tunne ollut intohimoa, mutta pelkästään koska se sisälsi siihen siemenen, alkoi kohtalo jo leikkiä näillä kahdella ja – johdatti heidät toistensa luo. Tämä sallimus on heidän tahdostaan riippumaton. Kukapa voisi moittia noita kahta, kun he kutsuvat korkeammaksi kohtaloksi ja sallimuksen johdatukseksi sitä, että viaton tunne juurtui heidän sydämiinsä ja että sydämet heti tunsivat toinen toisensa? Miksei se voisi olla taivaasta peräisin? Vasta nythän he kumpikin tietävät, että heidän tunteensa ovat taivaallisen puhtaat, että niihin sisältyy kaikki puhdas ja pyhä maan päällä, että pyhyyden tunne sulattaa ne yhteen taivaan asunnoissa. Nämä tunteethan kohottavat mielen sinne yläilmoihin; ne ovat sielläkin elävä muuttumattomina joutumatta tuntemaan punastuksen paloa korkeimman kasvojen edessä. – Antaa heidän siis hehkua, syttyä, liekehtiä toinen toisilleen. Se liekki on taivaallinen! sanot sinä – se on intohimon hurjaa paloa! sanoo kohtalo ja takoo uusia lenkkejä niihin kahleisiin, joihin se kytkee nuo kaksi eliniäksi.

Sillä mistä syntyi varmuus, että he olivat luodut toisilleen? Heidän omasta tunteestaan. Niinpä ei tämä varmuus voi kestää kauemmin kuin tämä tunne; eikähän se enää ole sama kuin ennen. Se on intohimoa; ja kerran syntyneen intohimon ihminen kammitsoi järjellä; mutta järki ei voi luoda intohimoa, ei pysty pitkittämään sen hehkua kun liekki on sammunut. Ja se sammuu – ja silloin katoaa varmuus taivaan hyvästä sallimuksesta, silloin syypäitä ovat kohtalon häijyt voimat. Olisipa kohtalo lähettänyt jonkun toisen! Tuonko? Vai tuon? Ei! – Kyllä! Sama tunneko nyt valitsee ja arvioi? Ei, sehän ei pystynyt valitsemaan. Se ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kiiti kohti vastatunnetta. Kohtalon voimista se johtui, sanoo petetty. Harkitsematon valinta! sanovat turhantärkeät tädit ja liikaviisaat filosofit. Puhukoot mitä puhuvat – elämän onni on mennyt hukkaan; kuten oli määräkin. Se joka kerran on tuon pikarin tyhjentänyt pohjia myöten, voi vielä usein hukuttaa kaipauksensa humalaan, mutta autuuden puhdasta juomaa elämä ei voi hänelle enää tarjota.

Ja toisen sydämen kohtalo taas näyttää murskaavan yhdellä iskulla. Se luulee löytäneensä kaltaisensa – tuon kohtalon määräämän – mutta ei saakaan siltä vastausta. Miten onneton onkaan toivoton rakkaus, se joka toiveiden todellisena vuodenaikana, nuoruuden keväässä, näkee kaikkialla vain aution kentän, jonka kivikossa kaitainen elon polku kiemurtaa epätasaista uomaansa! – Kohtalon arvat ovat tässä tapauksessa tavallisesti heikoissa käsissä, hennoissa, lämpimissä rakastavissa naisenkäsissä. Eikä kyllin siinä että hän on juuri se jota halutaan ja joka suorittaa ratkaisun; hän pystyy myös useimmiten houkuttamaan esiin sen sanan jonka eniten haluaa kuulla. Sillä mies ei ole missään yhtä egoistinen kuin rakkaudessa. Harvoin jää naisen mieltymys paljastuessaan vaille vaikutusta mieheen. Naisen ylevin hyve, joka peittää paljon ja luo paljoon hohtoa, on aina se että hän rakastaa miestä – eikä ketään muuta. Pidäpä siis varasi, neitonen. Jos sydämesi hänen läheisyydessään sykähtää kiivaasti, niin älä paina sitä kädelläsi, älä salli katseesi etsiä hänen katsettaan äläkä ojenna hänelle sormenpäätäsikään – ilman hansikasta. Hän lukee silmistäsi kernaammin liikoja kuin liian vähän, ja kun kerran olet herättänyt hänen turhamaisuutensa, olet johdattanut hänet pettämään itseään hänen omien tunteidensa suhteen. Harvoin hänellä on rohkeutta torjua luotaan sitä autuutta joka lämpimästä sydämestä uhkuu häntä kohden, joka viittoo hänelle ruusuisilta poskilta, täyteläisiltä purppurahuulilta. Kuinka usein hän onkaan sen tähden, hetkiseksi, unohtanut tulevaisuuden. Siksipä vaiti – kätke kaikki, jollei siihen asti että järki on antanut lausuntonsa, ainakin siihen saakka kunnes oma itserakkautesi kertoo saaneensa kylliksi uhrausta, äläkä anna rakkautesi lahjoa sitä.

Tosin silloin voi edessä olla uhrautumisen raskas taakka. Mutta ihminen, varsinkaan nuori, ei koe vuottakaan jolloin hän ei tuntisi menneisyyden murheita pieniksi verrattuina tämän hetken murheisiin. Aika on siis parantava tuskan, ja uhraus menettävä merkitystään päivä päivältä. On aina voitto jos oppii tuntemaan kohtalon sen perusteella mitä se kieltää, ei sen mitä se suo. Sillä sen lahjat ovat petollisia. Niin tässäkin. Sallimus, kohtalo, ei johdattanut yhteen niitä jotka kenties olivat luodut toisilleen. Mutta entä sitten? Jos kohtalo olisi niin tehnyt, olisi kummankin tulevaisuus ollut riippuvainen tuosta umpimähkään vastaan otetusta lahjasta. Nyt he ovat lahjasta vapaat, ja kohtalon valta heidän tulevaisuuteensa on vain rajallinen. Sillä he eivät enää odota sallimusta, onnen kauppaa, vaan kokemusta ja valintaa. Nyt ei puhu yksin tunne, eikä se tunne joka puhuu ole intohimon siemen.

Siksipä naisista se joka sanoi: ”Ihminen päättää, Jumala säätää”, ei ajatellut sitä mitä hän omisti vaan sitä mikä häneltä oli evätty. Miten hän sovelsi tätä siihen mitä tuolle tummakutrille oli suotu, sen voimme me vain arvata. Tämä toinen puolestaan ei soveltanut mitään; hän tunsi vain että ajat olivat muuttuneet, eikä tämänhetkinen täyttänyt sitä minkä menneisyys oli luvannut. Niinpä hän kuin lapsi jolta on kielletty ilo josta se on etukäteen nauttinut, päästi tuskansa virtaamaan kyyneleinä ahdistuneesta, täyteen tulvineesta sydämestään; ja ystävätär joka tiesi että lasten on saatava itkeä itkunsa, istui aivan vaiti, ilme murheisena, silmät puoliummessa ja huulilla hienoinen hymy.

 

Myöhemmin samana iltana paloi saman kamarin samalla pöydällä vain himmeästi loistava lamppu. Puolihämärässä, tummanpunaisen sohvan toiseen kulmaan nojaten lojui tuo tumma nainen, jonka kiharat nyt kampaamattomina valahtivat yli kaulan ja hartioiden. Suuria tulisia silmiä peittivät nyt suljetut silmäluomet, vasemman silmän silkinhienoissa koristuksissa hohteli kimmeltävä kyynelkristalli, jälki nukahtaneen mietteistä valveilla ollessa. Poskilla paloi kuumeinen puna, ja puristuksista puolittain vapautuneen poven liikahdukset korostuivat häälyvissä varjoissa.

Oli jo yö, kun ovi hiljaa avautui ja sisään astui nuori tummatukkainen mies kynttilä toisessa kädessä ja kirja toisessa. Hiukan kalpeilla kasvoillaan ja uhmakkailla huulillaan vastahakoisuutta hän lähestyi pöytää ja sohvaa. Hänen katseensa kiinnittyi uinujattaren kasvoihin, lipui niiltä huolettomassa asennossa lepääviin viehkeisiin pyöreisiin muotoihin päätyen esiin työntyneeseen pikku jalkaan, palasi takaisin voimakkaan purppuraisiin huuliin ja ummistuneiden silmäluomien kauniiseen kaareen. Silloin hävisi hänen kasvojaan vastikään varjostanut usva; jäykkä säälin vire ja nopea viehtymyksen leikki seurasivat toinen toisiaan, ja ennen kuin viimeksi mainittu oli lakannut, hän oli jo pannut kirjansa ja kynttilänsä pois ja taivuttanut toisen polvensa jakkaralle joka oli sohvan vierellä. Kumartuneena naisen ylitse hän kietoi toisen kätensä pyöreälle uumalle ja pujotti toisen tummiin kutreihin painaen samalla pitkän suudelman hänen huulilleen ja pidellen varovaisen väkisin hänen päätään muuttumattomassa asennossa. Yllätetty ojensi tajuttomasti, vielä puoliunessa, käsivartensa uskalikon kaulaan. Hän ei avannut silmiään ennen kuin pitkän suudelman lyhyt tuokio oli kulunut.

Mutta tuollaista näkyä on vaikea maalata. Sillä vaikka silmänräpäys on kuvataiteen maailmaa, se tavoittaa siitä ainoastaan ulkoisen toiminnan kokonaisuudessaan, tunteen rikkauteen se voi vain viitata. Ja kuitenkin sen rikas maailma on niin kuvaamiseen houkuttava – sitä enemmän mitä vähemmän on todellisuudessa siinä elänyt. Synkkä ja tuntematon on aina vetänyt mielikuvitusta puoleensa, ja mies lepattelee turhaan sen ympärillä kuin hyttynen kynttilänliekin ympärillä, kunnes hyttysen tavoin polttaa siinä herkästi tuhoutuvat siipensä. Kaikki maan päällä on katoavaista. Mielikuvitus kohtaa kuolemansa todellisuudessa, tunteen todellisuudessa; tämänkin puolestaan tuhoaa ihmisen uteliaisuus, hänen vimmansa oivaltaa, kuten edellä mainitun tuhoaa nauttimisen himo. Onnettomuudelta voi kysyä mikä se on, ja vihalta mikä ruokkii sen paloa, mutta kysypä onnelta mistä se tulee, tai rakkaudelta missä sen juuret ovat. Vaikka miksipä sanoa: kysy tai älä kysy? Ihmisen heikkous estää tavallisesti häntä kysymästä juuri silloin kun hänen pitäisi niin tehdä. Sitä vastoin hän kyselee usein silloin kun pitäisi vain nauttia ja ummistaa silmänsä.

Niinpä ujutti utelevaisuuden käärme myrkkynsä näidenkin kahden paratiisiin. Oli kulunut hyväilyjen ja hellien kuiskausten tuokio. Sitten nuori mies kysyi:

Oma rakas, miksi nuo alituiset kyyneleet?

Eikö hän tiennyt? Tottahan hän tiesi – mutta kysyi silti. Johtuiko se hellyydestä kyseltävää kohtaan? Kukapa sen voi sanoa? Kyynelten syy imarteli hänen itserakkauttaan; niiden olemassaolo kiusasi häntä, koska ne sisälsivät syytöksen. Tämä tieto ei millään tavoin koskettanut naista. – Entä nainen, tahtoiko hän kätkeä kyyneleensä miestä säästääkseen? Ei, hänellä oli niitä aina saatavilla, hän tiesi että niiden lähde oli ehtymätön, niitä ei tarvinnut lainkaan säästellä. Mitä hän tahtoi? Panna miehen tunnustamaan virheensä ja hänen oman viattomuutensa? Ehkä hän toivoi siten saavansa takaisin sen mitä nyt kaipasi. Mutta rakkaus ei synny oikeudentunnosta. Eikä miehen onni ollut päämäärä! Nainen oli itse vakuuttunut että mies tiesi syyn; niinpä hän sanoi:

”Voi, kyllä sinä tiedät. Mitä iloa minulla voisi olla kun sinä olet poissa?”

Mitä iloa? En kai minä voi iät kaiket olla sinun luonasi? Tiedäthän että rakastan sinua, enkä rakasta ketään enempää. Olet aina tyytymätön! Miksi sinä kiusaat itseäsi ja minua näin?

Mies nousi. Nainen noudatti annettua esimerkkiä ilmoittamalla hiukan kiivaammin:

”Sanot noin vaikka tiedät hyvin, ettet enää ole samanlainen kuin ennen. Silloin” – –

Voi herran tähden! tässä sitä taas ollaan.

Samalla mies sammutti kynttilän, otti lampun toiseen käteensä, veti toisella naisen ylös sohvalta, suuteli häntä poskelle ja virkkoi:

Ole nyt järkevä, muoriseni, mennään nukkumaan. On jo myöhä.

”Huono omatunto pelkää kaikkia selvittelyjä. Sinä et ikinä tahdo kuunnella minua!” nainen vastasi mutta lähti sentään liikkeelle; sillä suudelma poskelle oli jo tuntunut kovin kylmältä – ja se säikytti häntä. Mies seurasi haukotellen, mutta otti vielä mennessään pöydältä sille laskemansa kirjan. Se on käsittämätöntä!

 

 

II

 

Sille joka kirjoittaa rakkaustarinaa voi olla tarpeen ottaa tarkkaan vaarin joka silmänräpäyksestä; sillä rakastuneille ne kaikki ovat merkityksellisiä, tärkeitä. Ainoastaan tapahtumien kulku on kiintoisaa – loppu on kaikissa kunnon rakkaustarinoissa sama. Mutta avioliitossa asia on aivan toisin. Sen panee koetteelle ainoastaan aika, ja mitä enemmän antaa ajan kulua, sen nopeammin saa käsityksen siitä, miten loppu on sujuva. Sillä avioliitossa loppu on useimmiten arvoitus. Huoletta ja omaksi eduksemme voimme siis käväistä nuorenparimme luona vuoden kuluttua, jonka aikana päivät ovat tavan mukaan alkaneet aamulla ja päättyneet iltaan ja yöt taasen päinvastoin.

Nuori miehemme palasi kotiin pilvisenä työpäivänä suoraan virkahuoneestaan; mikä sivumennen sanoen ei aina ollut asianlaita. Hän oli ilmeisesti uutteralla laskujen tarkistamisellaan teroittanut kriittistä katsettaan. Ainakin se eteisessä kiintyi närkästyneenä rouvan päällystakkiin ja hattuun, jotka pienen lapsenkengän ohella koristivat huoneen divaania, samoin kuin tuoliin nojaavaan pölyharjaan ja kihveliin tuolilla. Puolittain ärtyneenä hän meni työhuoneeseensa, riisui päällystakkinsa ja lähestyi pöytää. Paperit ja kirjat oli pinottu sen päälle keoksi, ja mustaksi hiottu pöytälevy oli tomusta harmaa. Kiivain askelin hän kiersi huonetta, huonekalun luota toiselle, siveli sormellaan sohvien ja tuolien karmeja, kirjakaapin ulkonevaa kulmaa ja ikkunalautoja. Jokaisella pyyhkäisyllä kertyi hänen etusormeensa tukko pölyhiukkasia. Hän oli vielä tutkimassa vesikannusta pölyn jälkiä, kun nuori vaimo astui sisään iloinen ilme kasvoillaan.

”Taivas, joko sinä olet kotona, Fredrik-kulta?”

Onko liian aikaista, kun kello on kolme neljännestä yli kahden? mies virkkoi hiukan happamasti.

”Eipä tietenkään. Minun mielestänihän sinä et koskaan voi tulla liian aikaisin. Sen lisäksi” – –

Sen lisäksi minulla on tavallista varmempi tilaisuus päästä siivoamattomaan huoneeseen, missä pöly kasautuu puolineljänneksen paksuiseksi ja vaatekappaleita on viskelty sinne tänne.

”Anteeksi, kultaseni. Olin luvannut mennä kamarineuvoksettaren seurassa katsomaan kankaita Medbergin myymälään – ja Stinahan on niin huolimaton jollei koko ajan kulje hänen kintereillään.”

Niin, omaa koreuttasi et ole laiminlyönyt, sen huomaa. Noin vanhan vaimon kuin sinä sopisi kyllä paremmin valvoa lapsia ja taloutta.

Hän katsoi arvioiden vaimon tyylikästä asua, alkaen somasta aamupuvusta johon pujoteltujen punaisten nauhojen ilmeisesti oli määrä lainata hiukan hohtavaa väriään nyt jo vähäsen kalvenneille poskille, yli runsaasti laskostetun joustavan villamusliinileningin, päätyen vaaleansinisiin kangaskenkiin. Vaimo seurasi miehen katsetta ja punastui – luultavimmin harmista, koska ääni viittasi siihen suuntaan, kun hän pikemminkin huudahti kuin sanoi:

”Luoja miten halpamainen sinä olet! Millä lailla sinun vaimosi sitten pitäisi pukeutua? Ennen et pannut sitä pahaksesi” – – mutta tässä hän keskeytti huomatessaan, millaisen vaikutuksen tuo ”ennen” teki – mies näet tarttui päällystakkiinsa. Vaimo tarttuikin sen sijaan pyyhinliinaan jota mies oli juuri käyttänyt, ja alkoi sillä pyyhkiä pöytää sanoen samalla: ”Eihän vähäinen pöly nyt koko maailmaa ole; sen saa pois tuossa tuokiossa” – –

Mutta mieskin oli tuossa tuokiossa saanut päällystakin ylleen. Sitä joka jo on päättänyt suuttua, katkeroittavat viattomimmatkin sanat, olemattominkin ele. Niinpä miestä ärsytti sekin, että vaimo käytti pyyhinliinaa tomun pyyhkimiseen. Hän meni ulompaan huoneeseen; vaimo seurasi perässä pyyhe kädessään ja ehdotti:

”Istu nyt hetkeksi odottamaan että Stina saa pölyt pyyhityiksi, jollet kärsi sitä että minä teen sen.”

Pitäisikö minun ehkä istua sohvalla? mies kysyi vilkaisten ivallisesti sitä, hattua, takkia ja kenkää, ja sitten vaimoaan ja viimein onnetonta tuolia jolla oli rikkakihveli. Vaimo oli onneton, otti koneellisesti takin käsivarrelleen, hatun ja kengän käteensä, ja tuijotti myrtynein ilmein kyseistä tuolia.

”Herra varjele”, hän kuiskasi mutta lisäsi ääneen, kun mies veti kalosseja jalkaansa: ”älä nyt lähde, ruoka on hetkessä valmis.”

Onko eilispäivän keitosta kenties jotakin jäljellä, mies kysyi yhtä ivalliseen sävyyn kuin hänen äskeinen katseensa oli ollut, avasi samassa oven ja lähti. Jollei hän olisi sanonut noita viimeisiä sanoja, vaimo olisi ehkä langennut hänen kaulaansa ja sulattanut herttaisin pyynnöin sen katkeruuden kuoren, jolla mies niin hurjasti oli peittänyt sydämensä. Ehkä mieskin olisi ollut helposti lepyteltävissä; sillä niin mies on aina, kun hänen vihansa on ehtinyt pureviin sarkasmeihin. Hänen itserakkauttaan hyvittää se että on saanut ne sanotuiksi, ja hän on tyydytetty. – Mutta tämä oli liikaa. Edellispäivän keitto oli ollut pohjaanpalanutta, mutta mies ei vaimon iloksi ollut sanonut mitään. Nyt hän viskasi tuonkin syytöksen vaimon perheenemännän velvollisuuksia kohtaan. Ei hänellä selvästikään siitä mitään vaivoja ollut. Niinpä hän sanoi sen minkä sanoi ainoastaan satuttaakseen vaimoaan tuntuvasti. Ja moista julmuutta vaimon ei tarvinnut sietää. Kiihkeästi kyynelöiden ja posket palaen hän huusi miehen perään

”Mene vain! Tiedän nyt että teet sen vain nöyryyttääksesi ja piinataksesi minua. Mutta minä en ole niin heikko kuin luulet.”

Kiukku tyrehdytti tuota pikaa kyyneltulvan. Mutta sitten hän muisti missä tarkoituksessa oli tullut miehen huoneeseen; ja epäonnistuminen pusersi esiin uuden kyynelvuon. Hän oli juuri aikonut pyytää rahaa erääseen kovin kauniiseen vaatekappaleeseen, hänen hiljan näkemäänsä, ja vaikka mies näissä asioissa oli varsin taipuisa, hän oli kuitenkin suunnitellut kaiken niin kätevästi ja aikonut yhdistää toiveensa miehen toiveeseen koskien uusia ikkunaverhoja tämän huoneeseen. Koko tämä molemminpuoliseen tyytyväisyyteen tähdännyt suunnitelma oli nyt romahtanut. Lisäksi mies oli loukannut häntä naisen kenties herkimmästä kohdasta. Ainoastaan sanomalla että hän oli huonosti pukeutunut, että hän oli vanhentunut tai jotakin sellaista, mies olisi voinut satuttaa pahemmin kuin nyt oli tehnyt. Kaiken kaikkiaan, miehen suuttumus tai lähtö eivät oikeastaan niinkään tehneet häntä levottomaksi, vaan niin moni muu – loukattu itserakkaus, pettyneet toiveet.

Ja mies lähti varsin tyytyväisenä, kun oli kerrankin saanut sanotuksi sen mikä jo kauan oli ollut hänen sydämellään. Olihan hän viime aikoina joutunut todistamaan suuriakin hutilointeja taloudenhoidossa, sillä aluksi hänellä ei ollut ollut silmää sellaiselle, mutta ei ollut tähän asti rohjennut muuta kuin näyttää hapanta naamaa, minkä nuori rouva arveli johtuvan aivan muista syistä. Nyt mies kuvitteli että vaimo oli saanut syytä miettiä asiaa yleisesti. Miten hän voi uskoa, että vaimo arvaisi hänen käyttäneen tätä ensimmäistä ja ainoaa tilaisuutta huomautuksiin vain päästääkseen jollakin tekosyyllä purkautumaan sen välinpitämättömyyden ja kenties harminkin, jota hän tunsi vaimon henkilöä kohtaan? Vielä vähemmän mies ajatteli sitä, että hän itse oli aikoinaan ihastuksellaan sokaissut naisen, ja että hänen nyt pitäisi ummistaa silmänsä ja suhtautua lempeästi siihen mitä ei taannoin nähnyt tai vaikka olisi nähnytkin piti pikkuasiana. Ei, hän päinvastoin miltei katui ettei ollut sanonut sanaansa vaimon tuhlailevasta taloudenpidosta. Sillä vaikka kumpikin oli tuonut liittoon jonkin verran omaisuutta, miehen yleneminen sujui liian hitaasti riittääkseen suuriin ylellisyysmenoihin.

Ja lisäksi tarvittiin vähäsen hänen kodin ulkopuolisiin menoihinsakin, kun hän kerran ei oikein kyennyt viihtymään kodin seinien sisällä. Hän rakasti musiikkia ja kaunokirjallisuutta, oli jopa kirjoittanut lukuisia novelleja ja lyyrisiä kappaleita erääseen lehteen. Nyt oli ikävä virkamiehen ura, jonka hän valitsi avioliittonsa tähden, tukahduttanut sorallaan hänen runosuonensa, ja hänellä oli runoilijan elämästä jäljellä enää seurustelu muutaman samanmielisen nuoren miehen kanssa. Hän ei voinut juuri tavata heitä kotonaan. Osin hän häpesi vaimoaan, jolla ei ollut lainkaan musiikin ja runouden tajua, vaikka olikin kuten kaikki aikamme neitoset opetellut kilkuttamaan pianolla jokusen Herzin sonaatin; osin kävivät vaimon järjestämät tilaisuudet siellä aivan liian kalliiksi; ja lisäksi hänen ystävänsä katselivat hänen mielestään liian runollisesti nuorta kaunista vaimoa – ei hän oikein siitäkään pitänyt – – ei suonut vaimolle heidän hilpeän seuransa iloa, ajatteli vaimo mielessään, kun nämä juhlat vähitellen lakkasivat. Sillä vaimo yritti tiedostamattaan ja vaistomaisesti herättää miehen mustasukkaisuuden, kun ennen palava rakkaus ilmeisesti uhkasi sammua.

Se siitä. Mies etsi nyt ystäviään Malmenilta, minne he tavallisesti kokoontuivat päivälliselle; missä sapelit lukuisina kalisivat vasten lattialankkuja herättäen kunnioitusta niitä haivenleukaisia sankarihahmoja kohtaan, joita ne koristivat; missä kaartin vänrikkien valiot levittivät savu-uhrejaan kaunottarille, jotka sotivat kaikkia kauneusihanteita vastaan mutta joiden tehtäväksi kuitenkin oli pantu opettaa kärsivällisyyttä nälkäisen mahalle, jollei hän halunnut tai älynnyt imartelevin kielin todistaa sankarisielujen ihastusta. Täältä hän löysikin etsimänsä, syömässä ja rupattamassa yhdessä pikkupöydistä. – ”Trahimur in vetitum” [meitä vedetään kiellettyyn], sanoi yksi heistä tervehtien sankariamme hymyillen.

 

”Kotona kuri ja vaimon naljat,

Koskaan ei siellä kohoa maljat!

Toista on kerholla sentään.”

 

julisti toinen. Fritz oli pian löytänyt paikkansa. Hänen tulonsa sai ryhmän hilpeäksi, ja kun Goethen ikää koskeva veto oli tuonut pöytään kaksi pulloa viiniä, hilpeys yltyi entisestään. Osa iltapäivää vietettiin Behrenillä, tuolloin Tukholman hienoimmassa kahvihuoneessa. Seurueeseen saapui uusia tulokkaita, ja illan tullen siirryttiin Blåporteniin.

Täällä tunnelma vasta kohosikin kattoon parissa siiven pikku huoneessa. Myöhemmin illalla siellä näki lähimmässä pöydässä kaksi nuorukaista keskustelemassa, ja toinen sanoo:

”Mitä Ritarihuone-oppositio meitä auttaa? Jos ne saavat kamariherran avaimen, ne tyytyvät siihen. Ei, porvari ja talonpoika on saatava tietoisiksi merkityksestään. Lehti, joka työskentelee vain sen päämäärän hyväksi, kannattaa varmasti. Pikantteihin asioihin sinulla pitäisi kyllä olla varaa. Wilhelm hoitaa kirjallisuuden.”

Mutta mikä tapahtuu, sen pitää tapahtua nopeasti. Painokauppa on ratkaistava huomispäivänä – vastasi puhuteltu, ojentaen samalla kättään kohti pulloa täyttääkseen tyhjät lasit. Hän totesi pullonkin tyhjäksi ja kutsui: ”Neiti, lisää punssia!”

”Heti!” kajahti neidon huulilta. Mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä voimakas käsivarsi oli kietoutunut hänen nuorelle uumalleen – tiukasti kurotulle – ja piteli häntä paikoillaan sohvan ääressä, jolla käsivarren omistaja istui lausuen pateettisin sanoin ja elkein:

 

– – Runsahina

niinkuin öistä ruusutarhaa

tummat kutrit kehystää.

Sille annan hoidon parhaan;

Samoin noilla

valkehilla kukkuloilla

kuudanhohde väräjää – –

 

Improvisoija keskeytti, mutta toisessa sohvannurkassa puolittain torkkuva naapuri, joka oli tietämättään saanut koristuksekseen parin hyvin muotoiltuja nokiviiksiä, jatkoi:

 

Värjyvät on polvetkin

uuvahtaneen sankarin.

 

Joukko keskellä huonetta istuvia ystäviä nauroi riimille ja vielä enemmän riimittelijälle, niin ettei kukaan enää kuunnellut innokasta puhujaa, joka juuri päätti puheensa: ”hänen runoutensa on sanalla sanoen tehtyä tavaraa, ei vapaasti runon lehdoissa versonutta; keinotekoisia sokerileipurikukkasia – asehuone-urhoja, muotoon valettuja kuvia, sanalla sanoen, akateemista työtä, joka” –

Mitä? minun runouteniko? keskeytti viiksiniekka.

”Ei!” – – innokas yritti jatkaa, mutta hänet keskeytti taas muiden nauru, joka puolestaan sammui kun toisesta huoneesta kajahti neliääninen:

 

”Kutsuu malja. Äärelleen

asetu, se pohjaan nauti!” jne.

 

Kohta yhtyi koko seurue kuoroon, ja sekalaista järjen ja järjettömyyden vilinää jatkui yöhön asti.

On yhdentekevää mikä rooli nuorella aviomiehellä oli tässä komediassa. Mutta hänen kunniakseen ja todenmukaisesti on mainittava, että tietty salainen levottomuus hänen mielessään vaati silloin tällöin uutta ponnistusta pitää se avoinna ilolle ja uutta lasillista ponnistuksen tueksi. Viinin tuottama sieluntila, jonka pohjalla on tuollainen sävy, on harvoin sopusointuinen, helpoimmin siitä syntyy mollivoittoisia puhtaita sointuja, ja suuri terssikin kuulostaa siltä kuin sordiino painaisi kieliä. Niinpä hän saapui kotiin miltei katuvaisena, ja hänen askelensa joutuivat sitä mukaa kuin hän lähestyi omaistensa asuntoa. Yöusva oli niin sakeaa, että hän moneen kertaan kohotti käden silmilleen raivatakseen katseelle tietä. Kuitenkin kävi kylmä tuulahdus yli hänen lämpimän tunteensa, kun hän ei nähnyt ikkunoista loistavan vastaansa yhtään valonsädettä, ja hänkin ajatteli kerran: ennen oli toisin! mutta kylmyys myös häipyi kuin tuulen viemänä, miltei jäljettömiin. Eipä siis ihme, että hän astui sisään valmiina rauhaan ja sovitukseen ja löytämään myös vaimon taipuisana ja kaipaavana. Mitä onkaan elämä, hän pohdiskeli, että se ansaitsisi vihaa, ja miten lyhyt se onkaan tuhlattavaksi kaunan pitkällisiin rettelöihin! Kuinka voisivat nämä pikkuseikat, joita minä valittelen, erottaa toisistaan kaksi rakkauden ja autuuden kaipuusta paisuvaa ihmissydäntä? Pehmeä sydänparka, jota jokainen tuska nävertää, eikä mikään ilo pysty korvaamaan sen kadotettua elinvoimaa. Kun yöhalla on sen jähmettänyt, jokainen lämmittävä auringonsäde vain jouduttaa sen tuhoutumista ja valaisee irronneiden lehtien värisevää leijumista kohti sammalvuodetta.

Niin kohtasivat nämä kaksi rauhaa kaipaavaa, tarjoten sovitusuhriksi katuvaista mieltä, so. he painoivat murtuneen sydämen haavoille, jotka heikkous oli lyönyt – tätähän sovitus on – kuten skorpioni-jauhe parantaa sen piston. Uni antoi lisäksi operaation tuskista järkkyneille rauhoittavaa oopiumiaan, ja yö levitti äidillisesti peittonsa yli kalliisti ostetun, kyynelten kostuttaman rauhan ja autuuden kuvaelman.

Niin heittelehtii ihmissydän ylös ja alas tunteen kiihkeillä laineilla. Sama tuulenpuuska joka on asettanut tyvenen pinnan, riuhtaisee sen taas ylöspäin, ja ainoastaan silmänräpäyksessä jäätävä talvihalla voisi pitää sitä ylhäällä, niin ettei se jälleen suistuisi uuteen syvänteeseen. Miehen sielu voi unohtaa ja elpyä ilman näitä sovitusesityksiäkin, joissa useimmiten tarkastellaan vielä kerran riidan kohtauksia ja jommankumman haavat vain entisestään laajenevat, vaikka se kätketään väkinäisesti vastaanotetun sovituslaastarin alle, kädenpuristuksen, suukon, syleilyn – tai sitten kumpikin osapuoli liioitellussa tunnekuohussa ottaa kontolleen liioitellun syyllisyyden, jota kumpikaan, puuskan mentyä ohi, ei halua kantaa. Sanotaan, että sovituksen kautta taakka on poistettu. Näin kenties onkin, kun toinen osapuoli on Kaikkein Korkein, jonka suhteen inhimillisellä egoismilla ei ole äänivaltaa. Mutta ihmisten välillä ei ole mitään muuta todellista sovitusta kuin aika, joka levittää vääryyden ylle unohduksen verhon tai pienentää välimatkan avulla sen kokoa, joka tyynnyttää intohimon ja jättää tilaa harkinnalle, jonka valossa ihmisen omat virheet saavat oikeat tavalliset mittansa ja muuttuvat miltei saman suuruisiksi. Antakaamme siis tavan säilyttää oikeutensa ja tavallisen seurustelun jatkua, vaikka pohjalla piilisikin koleutta. Kyllä aika sen sulattaa ja sovinto syntyy, ilman että olisi lausuttu sanaakaan; ja se jonka käytös ensinnä paljastaa, että hänen sydämensä on leppynyt, saattaa ystävänsä velkaan jonka tämä, mikäli on jalomielinen, pyrkii kaksinkertaisen innokkaasti hyvittämään. Vain täten pääsevät sopu ja hienotunteisuus voitolle; ei vaihtelevin loukkaus- ja sovitusnäytöksin. Ne molemmat syntyvät samasta egoismijuoman humalasta, joka tuntuu yhtä mieluisalta, hehkuttipa sitä vihan lieska tahi lämmittelipä se itsekkään autuudentavoittelun alituisesti ruokitussa loimussa.

Onnellisessa lapsuudessa unohtuvat mielipide- ja nyrkkiriidat ilman lepyttäjäisesityksiäkin. Nuorella miehellä on tavallisesti sellaiseen liikaa ylpeyttä ja vanhalla miehellä liian vähän rakkautta. Naiselle ovat tunteen purkaukset aina tervetulleita. Nuoret rakastavaiset nauttivat vaihtelevien väärinkäsitysten ja lepyttäjäisten kirpakasta mausteesta. Kumpikaan osapuoli ei aavista, miten vaarallista tällainen leikki on. Nainen on yleensä valmis jatkamaan sitä häiden jälkeenkin, kun mies jo on kyllästynyt siihen. Harvapa kauniimman sukupuolen edustaja kykenee pitämään järkevyyttä parempana kuin tunnekuohua. Nämä harvat, jotka vaikenevat ja unohtavat, ovat perheiden hyviä enkeleitä.

Mutta vaikka enkeleitä todella olisikin, ei sen tähden pidä tuomita heikkoja ihmislapsia – ei myöskään meidän Märthaamme. Häntä jotenkin harmitti se että hän oli, kuten sanotaan, myynyt itsensä halvalla. Mies ei ollut saanut minkäänlaista rangaistusta siitä suunnattomasta nöyryytyksestä johon oli vaimonsa alistanut. Hän sallisi kohta itselleen samoja elkeitä huomattuaan nyt, miten helposti vaimo oli lepytettävissä. Kevytmielisesti eletyn päivän jälkeen – sen vaimo oli huomannut hänen tullessaan kotiin – mies oli varmaankin tuon päivän aiheuttamassa mielentilassa osoittanut katumusta kovuudestaan, mutta ei vapauttanut vaimoaan syyllisyydestä, eipä edes huolinut tietää, miten tämä oli viettänyt ne pitkät tunnit, jotka hänelle olivat olleet niin lyhyet. Mies ei siis lainkaan tiennyt, mitä rajattomia kärsimyksiä oli vaimolleen aiheuttanut. Ei, vain vaimo oli joutunut kärsimään! Sitä paitsi hänen käytöksessään ei ollut enää hiukkaakaan entisestä rakkaudesta. Se että mies halusi hänen unohtavan karkean virheen oli pelkästään jotakin, mitä jokaisen ihmisen pitäisi tehdä. Mutta harras huoli hänestä, syvä myötätunto hänen pienimpiäkin surujaan kohtaan, ihastus jokaista hänen kiintymyksen osoitustaan kohtaan, oliko näistä nähtävissä mitään? Mieshän oli jopa nukahtanut ennen vaimoaan ja nukkunut tyynesti ja sikeästi. Ja lisäksi – hänen vaatekappaletta koskeva suunnitelmansa oli nyt auttamattomasti kariutunut; sillä jos nyt pyytäisi mieheltä jotakin, se olisi vain yksi nöyryytys lisää. Ei, hän oli päästänyt miehen liian vähällä. Tällä tavoin miestä ei koskaan palautettaisi velvollisuuksiinsa! – Ja mikä hänen velvollisuutensa oli? Ei vähäisempi kuin se että hän olisi jälleen rakastunut ja ihastunut, kuten ennen. Sitä että tämä oli miehen ehdoton velvollisuus vaimo ei ollut koskaan epäillyt, mutta nykyisin hän ei aina ollut aivan varma pystyisikö miestä palauttamaan sen pariin. Silloin hän joutui epätoivoon – kunnes toivo jälleen heräsi.

Seuraavana päivänä miehen oli lähdettävä tavallista aikaisemmin, ja pikku puolisolla oli siksi runsaasti aikaa kaikenlaisiin pohdintoihin. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän keiton tähden pistäytyi tuon tuosta keittiöön. Se tuntuikin maistuvan miehelle. Ainakaan tämä ei sanonut siitä mitään, tosin tällä jotenkin väkinäisellä aterialla puhuttiin muutenkin vähän. Mutta onnettomuudekseen vaimo tiesi jo, mitä oli tapahtunut. Lähetettyään piian lähimpään maustepuotiin ja pistäytyessään keittiössä hän oli huomannut keiton vähäsuolaiseksi ja auttanut asiaa. Keiton maku ei olisi hämmästyttänyt piikaparkaa, sillä hän ei ollut vielä käyttänyt suola-astiaa, mutta teki sen heti palattuaan, tietämättä, että vaimo oli noin pahasti sekaantunut hänen asioihinsa. Kaksinkertaisen hyväntahtoisuuden vuoksi keitto oli varsin tuntuvasti liian suolainen. Sydän pamppaillen ja valppain silmin seurasi nyt Märtha sen lusikan liikkeitä, joka kuljetti kovan onnen keittoa talon herran huulille. Mutta, kuten sanottu, mitään ei näkynyt; ainoastaan se että mies päätettyään syömisen joi kokonaisen lasillisen vettä. Ja vaimosta tuntui kuin hän olisi itse tyhjentänyt saman määrän kitkerintä etikkaa. Mutta kirvely meni ohi, ja kaikki päättyi onnellisesti. Aterian loputtua mies suuteli sievästi sievää vaimoaan, olipa hiukan hilpeäkin sanoessaan leikkisästi:

”Nyt sinua ei kiitä ruuasta kukaan muu kuin minä. Toisin on sitten kun neljännestusina poikaa rynnistää pöydästä ja tarttuu käteesi, sekä yhtä monta tyttöä, yhtä kaunista kuin äitinsä (hän taputti samalla vaimoaan hellästi poskelle), tulee sävyisinä heidän perässään, moitiskellen poikien vallattomuutta.”

Vaimo yllättyi noista näkymistä, hänelle avautuneesta mielikuvituksesta, joiden laajuutta hän ei koskaan ollut aavistanut. Mutta yllättymistä lukuun ottamatta hän suhtautui asiaan kylmästi. Syy tähän saattaa myös olla yllättävä, vaikkakin se on toden mukainen. Puolisoiden välille oli nimittäin kehkeytynyt riidan tapainen siitä, saisiko heidän kaksivuotias tyttärensä päästä yhteiseen pöytään; ja vastoin heikon äidin halua isä oli parin kokeen jälkeen päättänyt, että yrityksistä oli luovuttava, koska lapsi niiden kautta joko väkisinkin oppisi itsepäiseksi tai sen nuori mieli ärtyisi. Muisto tästä tappiosta esti vaimoa vastaamasta saati hymyilemästä leikinlaskulle. Mies aavisti jotakin tämän tapaista vaimon neuvottomasta katseesta, kietoi lempeästi käsivartensa tämän kapealle uumalle ja sanoi:

”Mennään katsomaan pikku Nannaa!”

Ja hän meni vaimonsa keralla lapsen huoneeseen, jonne lukijatar voi seurata mukana; vakuuttuakseen, että tieto pikkuisen olemassaolosta ei ole pohjaa vailla. Siinä hän seisoo tuolin ääressä syventyneenä silittämään pienen kangaspalan ryppyjä kädellään. Isä nosti hänen hellästi syliinsä, suuteli pikkuisen poskea ja sanoi: ”Nanna täällä kilttinä silittää. Hänestä tulee kiltti apulainen äidilleen. – Mitä lapsi aikoo tuosta tehdä?”

Koltun mammalle, vastasi pikkuinen.

Mutta mamma keskeytti lepertelyn.

Suukko ja kiitos isälle, joka niin kiltisti tulee lasta katsomaan! hän sanoi hiukan surkealla äänellä.

”Märtha-hyvä!” ja vaimoon luotiin pyytävä katse.

Mutta Märtha, jolla äsken oli ollut niin paljon mielessään, joka nyt havaitsi lastenhuoneen vähemmän siistiksi kuin olisi toivonut, joka käsitti puheen hänestä ja taloudesta viittaukseksi eiliseen, kenties myös tämänpäiväiseen suolaiseen keittoon, ja jossa puheet mekoista herättivät nyt epämieluisia ajatuksia, ei kallistanut korvaansakaan, vaan kysyi terhakasti:

Onhan se toki totta, että isän käynnit luonamme ovat aika harvassa?

”Mutta mammahan unohtaa myös ottaa Nannan mukaansa, kun tulee papan luo. Tottahan pappa omasta lapsestaan pitää.” Ja hän suuteli lasta taas.

Tämä kosketti uutta epävireistä kieltä. Se liittyi erääseen miehen pilailuun siitä, että vaimo heidän avioliittonsa lämpimimpien kesäpäivien aikoina usein häiritsi häntä työpöydän ääressä. Nyt tästä oli tullut epäluulo, joka nöyryytti vaimoa – vaimon mielestä. Hänen äänensä kävi kiivaaksi kun hän sanoi:

Pappa taitaa tavata meitä kumpaakin yhtä mielellään, Ninna-rukka!

Sanomatta enää sanaakaan mies suuteli lasta vielä kerran ja antoi sen takaisin hoitajattarelle. Äiti tempaisi sen luokseen. Pikkuinen alkoi itkeä. Mies meni pois. Hän pysyi koko iltapäivän huoneessaan, kenenkään häiritsemättä.

 

 

III

 

Kun kertoja katsoo taaksepäin viime luvun alkua, häntä todella ärsyttää se että on kohdellut mielivaltaisesti aikaa ensimmäisen ja toisen luvun tapahtumien välillä, mikäli niitä nyt tapahtumiksi voi kutsua.

Sillä onhan hullun yksioikoista yrittää sopeuttaa kuvausta ajan mukaan, kun päinvastoin ajan on sopeuduttava kuvaukseen. Jollei lukija voi kuvauksesta huomata, mikä tilanne on, niin joko hänen ymmärryksessään vallitsee yön pimeys tai sitten kuvaus on auttamattoman epäonnistunut. Koska näin ei mitenkään voi olla käynyt, suvaitkoon rakastettava lukijatar vastaisuudessa pitää varansa. Jos hän esittää ihastuttavaa rooliaan avioliiton hunnun suojissa, on hänellä kokemuksessaan erinomainen aikamittari; jos hän vasta näkee ruusuisissa unelmissaan avioliiton liekehtivän soihdun kauniin ja hymyilevän enkelin kädessä, pystyy hän kuitenkin tuntemaan ajan ilmassa, kuten sanotaan; sillä kaikki unelmat loppuvat kun hän herää, suunnilleen päivällisaikaan on niiden muistokin kaikonnut, ja illalla hän on uuvuksissa päivän vaivoista tai tanssin, tai kavaljeerien lörpöttelystä.

Apropos1 kavaljeerien lörpöttely, se on kuten tunnettua ainoa ja paras tapa jolla nykyaikaisesti kasvatettu tyttö pääsee tutustumaan tulevaan mieheensä. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään, että tällaisella kavaljeerilla on monia ominaisuuksia, joista hän ei pukahdakaan. Niinpä esimerkiksi heillä kaikilla on, jotta kädet pysyisivät vapaina hatun ja käsineiden riisumiseen ja ylle panemiseen asettamatta seuruetta kiusalliseen tilanteeseen, varusteinaan henkselit, mutta sama häveliäisyys, joka on sanellut heille tämän varovuustoimen, estää yhdeksässä tapauksessa kymmenestä heitä mainitsemasta siitä mitään. Se että he antavat henkselien vilahtaa liivin käänteiden välistä johtuu vain siitä, että nämä kapistukset ovat joko upouudet tai silkkiset tai jotain sen tapaista. Jollei se seikka, että he kulkevat kahdella jalalla, olisi päivänselvä – mitä se ei meidän nykyaikaisille naisillemme olekaan – olisi heidän vaitonaisuutensa tässä asiassa kiitoksen arvoinen. Jos joku erehtyy tässä suhteessa, oivaltaa jokainen tyttö, jolla on elämänkokemusta ja sitä varmaa arviointikykyä, joka on koko sukupuolelle ominaista, että tällainen kavaljeeri on itserakas. Moni nuori neito kenties on löytävinään merkkejä tästä paheesta siinä että kavaljeerien on tapana puhua lakkaamatta säästä. Kuulostaahan toki julkealta, kun kavaljeeri valistaa nuorta naista kertomalla paitsi millaista säätä huomenissa on odotettavissa, myös millainen sää on tänään, jopa sen millaista oli eilen, edellisviikolla jne. Mutta on tarkkaan erotettava, esittävätkö he päivän sääkatsauksen kuin se olisi heidän havaintonsa, vai mainitsevatko sen vain tämän päivän uutisena; sillä 99 kertaa sadoista he eivät kerro tästä asiasta muuta kuin mitä ovat aiemmin kuulleet jossakin kerrottavan. Kuitenkaan ei kavaljeeria voi täysin vapauttaa leveilyn halusta, jos hän liian hoppuisasti jakaa daamilleen osaa tästä kiintoisasta asiasta, minkä daami itse kenties olisi toivonut voivansa jakaa hänelle. Jos hän sitä vastoin odottaa ja menee itsekieltäymyksessään niin pitkälle, että kun daamin ihastuttavat huulet ovat lausuneet innostavat sanat: ”Tänään on oikein kaunis päivä”, hän huudahtaa: oo! miten mielenkiintoista! tai jotakin sen tapaista, niin neitonen voi olla varma, että kavaljeerin frakki sulkee sisäänsä korkealentoisen ja jalon sielun. Tällaisesta kavaljeerista tulee varmasti huomaavainen ja kuuliainen aviomies.

Muutoin on erinomaisen helppo oivaltaa, että kavaljeerin puheet joistakin illallisista, viime tanssiaisista tai näytöskappaleesta kuuluvat samaan kategoriaan kuin sääpohdiskelut. Aito kavaljeeri voi mahdollisesti käynnissä olevan esityksen aikana sanoa että tuo tai tuo esiintyjistä on viehättävä, koska on aivan äsken kuullut osoitettavan suosiota tämän henkilön esitykselle, mutta hänen ei tule milloinkaan ennen seuraavaa iltaa ilmaista mielipidettään näytelmästä, tai tanssiaisissa ensimmäisen franseesin aikana valittaa kuumuutta; sillä tämä osoittaisi itserakkautta ja mieltymystä omiin käsityksiin. Pois meistä se, että pyrkisimme riistämään tanssiaiskeskustelulta sen pikanteimman ja elähdyttävimmän mausteen, molemminpuoliset vakuuttelut ”kauheasta” kuumuudesta. Mutta se että pyrkii näyttämään tämän seikan keksijältä ja ilmoittaa heti ensimmäisessä tanssissa kauniille seuralaiselleen tämän havainnon, todistaa liian suuresta halusta tehdä numeroa itsestään. Jos sitä vastoin myöhemmin illalla syventyy paremmin tähän sisällökkääseen aiheeseen, voi aina olettaa, että sekä havainto että pohdinnat kuuluvat seurueen jollekulle toiselle erityisen nerokkaalle henkilölle. Siksipä kuuluukin hyviin tapoihin ottaa vasta toisen valssin tai kolmannen franseesin yhteydessä lämpö, tukahduttava ilma, kuumuus yleisiksi keskustelunaiheiksi. Valittaa tulee vain niitä epämukavuuksia, jotka tähän liittyvät, joista lueteltakoon: että tämän vuoksi tanssiaiset vilkastuvat todella vasta myöhemmin kuin tavallista, että naisilla on yleensä vasta silloin tilaisuus näyttää viuhkojaan, ja erityisesti että ne naimattomat naiset jotka ovat yltäneet kuolemattomuuteen (ts. kahdenkymmenenneljän vuoden ikään) ja joilla ei ole odotettavissa ketään velvollisuustanssittajaa, voivat vasta tuolloin riisua hartiahuivinsa. Verrattomasti vähäisempi hankaluus on se joka seuraa jokaista nykyaikaista yhdenmukaisuutta, ettei henkilön käytöksestä voi yhtä hyvin kuin muutoin päätellä hänen ajattelutapaansa.

Mutta tämän viimeksi mainitun hankaluuden suurentelun vaara liittyy valitettavasti jokaiseen kirjoitusluomukseen, joka pyrkii olemaan opettavainen. Jollei allekirjoittanut olisi niin tyyten vakuuttunut siitä, ettei kukaan oikea kavaljeeri lue enempää kuin näiden arvottomien kirjoitelmien kansilehden sekä niiden arvostelun Aftonbladetista, mikä sivumennen sanoen myös rakentuu tällaiselle kavaljeeritutkimukselle, hän ei tohtisi tässä näin avoimesti selvittää jäljellä olevaa tärkeää kysymystä, miten nuori nainen – vanhemmalla on aina suorempia ja sanoisiko kouriintuntuvampia kokeilumenetelmiä – voi vakuuttua kavaljeerinsa vilpittömästä ja uskollisesta rakkaudesta. Onhan selvää ettei sitä saa selville siitä mitä hän sanoo, koska hän ei puhu eikä hänen sovikaan puhua muusta kuin säästä, illallisista, tanssiaisista ja teatteriesityksistä, ja koska, kuten on todistettu, se kuumuus, jota hän tanssiaisissa vakuuttaa selvästi tuntevansa, usein on näennäistä. Jokainen tyttö sitä vastoin tietää, että pettämättömin merkki – seuraavaksi pettämättömin on kutsu kotiljonkiin viikkoa ennen kuin se tanssitaan – totisesta rakkaudesta on miehen lornjetin tai oopperakiikarien suunta. Jos ne ovat kokonaisen illan silmissä kiinni ja suunnatut samaan kohteeseen korkeintaan puolen minuutin keskeytyksin, voidaan kysymystä pitää melkein ratkaistuna. Mutta vain ”melkein”; sillä jäljellä on mitä painavin seikka, johon luultavasti vain harvat kauniimman sukupuolen edustajat ovat oppineet kiinnittämään huomiota – tarkoitan niitä rakastettavia harvoja, joiden huomion allekirjoittanut on suullisesti kiinnittänyt tähän asiaan.

Tämä tärkeä seikka, jonka visusta tarkkailusta riippuu kokonaisen tulevaisuuden onni tai onnettomuus, on näennäisen vähäpätöinen eli se pidetäänkö kiikareita tai lornjettia lähellä silmiä vai ei. Syvän totuuden on aina vaikea päästä kuuluviin, ja voi tuskin epäillä, tokko monikaan vilkaisee tätä ensi silmäyksellä ylen epäolennaista seikkaa muutoin kuin ylimielisesti. Mutta tarkempi tutkailu osoittaa kohtakin, miten tärkeä se on. Sekä filosofien että luonnontieteilijöiden mielipiteet jakautuivat pitkään siitä, missä määrin nykyisin yleinen silmälasien käyttö on seurausta jostakin ajan miespuolisessa nuorisossa ilmenevästä heikko- tai likinäköisyydestä, mikä puolestaan juontuisi tuntemattomista telluurisista oloista, vai olivatko jo Aabel, Kain ja Seth – Aatamillahan ei oikeastaan ollut oppivuosia ollenkaan – ja heidän jälkeensä koko miessukukunta aina nuoruusvuosinaan hiukan lyhytnäköisiä, vaikkakin tästä yleisestä vaivasta on päästy perille vasta meidän aikanamme. On esitetty monia todisteita puolesta ja vastaan, toisaalta esim. että koko Kreikan maan miespuolinen nuoriso ei olisi muutoin kuin likinäköisenä voinut pitää Helenaa kyllin kauniina ryhtyäkseen hänen vuokseen kymmenvuotiseen sotaan vieraalla maalla, mitään sellaistahan ei nykyisin enää voisi tapahtua, vaikka kaikki asiasta kirjoittaneet ovatkin myöntäneet nähneensä kauniimpia naisia kuin Helena konsanaan. Toisaalta huomautettiin, että tuon ajan ukot olivat yhtä hulluja kuin nuorukaisetkin, erityisesti katsottiin pahaksi kompastuskiveksi itse Menealos, joka ilmeisesti ei ollut asiasta kovin tarkka, koskapa otti Helenansa takaisin yhtä ihastuneena kuin ennenkin, sen jälkeen kun tämä oli tusinan verran vuosia ollut sekä nimeltään että asemaltaan madame Paris. Mutta nämä oppineiden arviot ja toteennäytöt veisivät meidät liian kauas asiastamme; – sitäkin enemmän kun ne itse asiassa ovat jommankumman olettamuksen oletettuja todisteita. Jos sen sijaan seuraa tarkkailun varmaa polkua, huomaa, – uskallan väittää näin saaden tuekseni kahden silmän kokemukset, jotka silmät joka kerta peiliin katsoessani ovat sijainneet nenänvarteni kummallakin puolella – että kavaljeerit käyttävät kiikareita ainoastaan kätkeäkseen katseensa. Niin, tämä on todellakin yleisin kiikarien käytön syy. Tarkkailkaapa vain huomaamatta jotakuta kavaljeeria, joka pitelee lornjettia 1, 2 tai 3 tuuman päässä silmistään, ja toteatte ällistykseksenne, miten lornjetti kyllä on suunnattu suloiseen olentoon, jota hänen tulisi tarkastella, mutta katse lasin takana vilkuileekin kaunista naapuria oikealla tai vasemmalla, tahi alaspäin hänen omaa rintaneulaansa tai uusia komeita saappaitaan. Niin, jo puolen tuuman etäisyys voi riittää moiseen petokseen. Nuoren naisen, joka tahtoo olla varma seuralaisensa todellisesta ajattelutavasta, ei siis pidä milloinkaan jättää tutkimatta luotettavan ystävättären avulla, miten etäällä silmistään kavaljeeri pitelee lornjettia. Tällainen toimi on hankala, ja ystävättären tulee olla erityisen luotettava, sillä kavaljeerin silmänvilkutukset lasin takaa voivat helposti lahjoa hänet. Mikäli vielä tämän kokeen jälkeen jää nuoren neidon sydämeen joitakin arveluja, epäilee hän sitten ystävättärensä taitavuutta tahi hyvää tahtoa – niin niitä on lyhyesti sanoen mahdoton estää. Mutta toisaalta hänelle on yhtä vaikea jäädä naimattomaksi – jos vastapuoli muutoin on sopiva, ts. on toiveita perinnöstä, ylenemisistä, titteleistä jne. Tällöin hänelle jää yksi ainoa keino varmistua kavaljeerinsa kiintymyksen lajista ja asteesta. Mutta hänen tulee, ennen kuin tarttuu tähän keinoon, ottaa huomioon, että on parempi pysyä puolittain varmana asiasta, jota kovasti toivoo kuin menettää nekin toiveet, joita jo on. Jos hän kuitenkin on kyllin rohkea pannakseen kaiken yhden kortin varaan, niin pääsköön häneltä jonkin kerran kavaljeerin läsnäollessa lipsahtamaan, että hänen makunsa suosii raidallisia inexpressiblejä, mikäli yksiväriset ovat muotia, tai päinvastoin, jos ensiksi mainitut ovat tyylin mukaiset. Kuten sanoin, yritys on vaarallinen, ja pesen käteni sen onnistumisen suhteen; koe on kova ja vaatii itsekieltäymystä, jota ihmiselle on harvoin suotu, ja onhan kavaljeeria sentään jossakin mielessä pidettävä ihmisenä.

Voi tuskin epäillä, ettei meidän Märtha-parkamme, ennen kuin päästi tuon tärkeän kyllä-sanan livahtamaan huuliltaan, ollut suorittanut useitakin yllä mainittuja kokeita, lukuun ottamatta tietenkään ystävätärtä ja raidallisia inexpressiblejä, – sillä niitä hän tuolloin ei voinut tuntea – mikä oli tosiaankin paha juttu. Toisaalta on otettava huomioon, että hänen nykyinen miehensä oli poikamiehenä jotakin enemmän kuin pelkkä kavaljeeri, ja että kummankin kiihtynyt veri esti suuressa määrin kaikki tarkat huomiot. Mutta on täysin todennäköistä, että toinen osapuoli luki toisen avointa katsetta, kun taas toinen laati arvionsa suunnilleen lornjetin suunnan mukaan, ja että niin muodoin yllä oleva opettavainen tutkimus olisi heidänkin tapauksessaan ollut sovellettavissa.

Itse tilanteessa vallinnutta epäsuhtaa, sitä että näki rakastetun kahdeksantoistavuotiaan avoimin silmin eikä verhotuin, hän ei varmaan tullut ajatelleeksi, tai jos joskus olisi tullutkin, hänellä oli yhtä vähän keinoja kuin tämän hetken neitosilla saada tasoitusta, paitsi teatteriesityksissä, joissa he teatterikiikarin takaa voivat harjoittaa kostotoimia. Luulisi että tämä heikommuus panisi naisihmiset yksissä tuumin ponnistelemaan lornjettien poistamiseksi, jolloin ei enää voisi syntyä epäilyksiä kavaljeerin todellisten tunteiden suhteen – mikäli tämä ei satu olemaan kierosilmäinen.

Jotakin sen tapaista Märtha oli huomaavinaan miehessään eräänä päivänä Haga-puistossa. Oli kaunis alkukesän aamu, niitä aamuja jolloin ilma näyttää niin vaaleansiniseltä, että tulee kademielin katselleeksi pääskysiä, jotka voivat lakkaamatta tuntea sen lempeiden aaltojen nautittavat sivelyt vasten pientä, iloista rintaa. Uimarin on helppo ymmärtää mitä se merkitsee, ja viehättävä lukijatar voi saada siitä käsityksen, jos loiskuttelee viehättävällä kädellään lämpimässä kylvyssä vettä pikku aalloiksi, jotka leikittelevät poven ja kaulan liljojen vaiheilla. Mutta pois nyt levottomuutta herättävän ihastuttavasta liljanvalkoisesta väristä takaisin ilman tyyneen sineen!

Tämä oli niitä aamuja, samalla kertaa kirkkaan läpikuultavia ja selkeän näkyviä, jolloin näkee ilman kietoutuvan metsikön puiden ympärille ja levittäytyvän vuorten ja kukkuloiden ylle liehuvan sinisen viitan tavoin. Ylhäällä hohtaa safiirinen taivaankupu yhtä salaperäisen houkuttavana, kuin sen peilikuva tyynen järven syvyydessä, niin että mielen valtaa kaipaus lentää tai vajota, kunnes katse kauniiseen maahan näiden kahden välillä kutsuu pois aavistusten muodottomasta maailmasta takaisin todellisuuteen, joka on täynnä elämää ja rakkautta. Vastapuhjenneet puiden lehvistöt suhisevat hiljaa, niiden auringon valaisema vehreys piirtyy pehmeänä vasten varjon tummentamia lehtiä, joiden tummalla pohjalla siellä täällä kimaltaa aamukaste. Tuhannet kukkaset nyökkäilevät toisilleen kuin kuiskisivat keskenään ihastustaan ja kukkaissydämensä hiljaista riemua, jota ei häiritse perhosten lepattelu yhdestä tuoksuvasta sylistä toiseen. Tuolla apolloperhosen suuret hohtavat punamustat silmät valkeassa siipiparissa, tuolla toinen pukeutuneena loistavan ruskeaan samettiin, kolmas, pieni mutta kaunis, safiirinsinessä kultaa ja purppuraa – tämä on hentoisten tunteiden ja halujen maailma, ne syntyvät vain yhtä päivää varten, mutta se on nautinnon ja rakkauden täyteinen päivä. Ne lepäävät kukkasella liikkumatta. Kukan tuoksu ja väri on niille kyllin, siksi ne yhtä kepeästi kohoavat siivilleen nauttiakseen toisen luona. Ne ikään kuin aavistavat miten vähän aikaa niille on suotu, eivätkä tuhlaa sitä; kun taas mehiläiset ja kimalaiset, jotka yhdessä perhosten kanssa surraavat kukkaismaailmassa, rehkien huomispäivän varalle turtina ja huumautuneina putoilevat kukkien kuvuilta. Tämän elävän maailman ylle kohoaa toinen riemu, jolla on ääni sen ilmaisemiseksi. Peipponen helkyttää piilossa puiden lehvien seassa, ja lahden tuolta puolen livertää leivonen, ja pääsky vuoroin kiitää nopeasti ja visertäen yli peilityynen pinnan, vuoroin vaipuu sitä kohti – ja kohti omaa kuvaansa, kunnes molemmat äkisti hipaisevat toisiaan ja veden keveät laajenevat renkaat kätkevät kuvan. Kuin proosana näiden runouden keskellä lipuu narskuttava sorsa esiin vielä aamu-usvissa kylpevästä kaislistosta; mutta senkin vähemmän sointuvat äänet ilmaisevat tunnetta – ovat äidinrakkauden äännähdyksiä, sillä se kutsuu niillä pesuetta pikku uimareita, jotka hilpeinä pistävät päänsä kirkkaaseen veteen, tähyten yhdestä elollisten maailmasta toiseen, alla olevaan. Veneen rytmikäs soutu, auringossa kultaisina välkkyvät airot, molemmilla maanteillä vierivät vaunut ja kaupungin vaimea jyly sekoittivat välistä luonnonääniin ihmisten toimien äänen, ja vain aavistettavissa oleva levottoman meluisan ihmisvilinän naapuruus muodosti kekseliään sivukappaleen siihen rauhan ja tyyneyden huntuun, jonka luonto levittää voimiensa jättimäisen leikin ylle.

Luonnon kauneudesta nauttiminen vaatii puhtaan sielun, tai ainakin sellaisen joka pystyy unohtamaan ja olemaan sovussa itsensä ja maailman kanssa. Sen pikku seurueen keskuudessa, joka nyt temppelin luona linnapaviljonkia vastapäätä nautti Haga-puiston lumosta, oli suhtautuminen tähän, kuten aina, yhtä vaihteleva kuin sen yksittäisten jäsenten erilaiset mielentilat. Yhtä mieltä oltiin ainoastaan siitä, että he istuivat vaiti, pelkästään katsellen ja kuunnellen. Jo yli kuusissakymmenissä oleva vanha mies makasi mukavasti ruohikossa ja puhalteli meripihkapiipustaan keveitä hattaroita aamuilmaan, ja tyytyväinen hymy oli asettunut muutoin totisille kasvoille. Hän silmäili samalla ulapalle ja seurasi katseellaan eteenpäin lipuvia veneitä. Vain pari kertaa hän kääntyi yhtä tyytyväisin ilmein oikeanpuoleisen naapurinsa, ”pikku Linansa”, puoleen. Tämähän ei ollut kukaan muu kuin tuttu Märthan vaaleakutrinen ystävätär, joka nyt istui kädet ristissä polvilla ja katseli melkein samaan suuntaan kuin setänsä – mutta hän ei katsonut veneitä, vaan sorsakatrasta, joka juuri oli ilmaantunut kaislikosta. Siitä hänen katseensa siirtyi Märthan pikku Nannaan, joka istui syli täynnä kukkia äitinsä jaloissa, vanhuksen toisella puolen. Siirryttyään pari kertaa pikku tyttösestä sorsapoikueeseen verhoutui sininen katse himerrykseen, joka muistutti kastepisaraa orvokin teriössä. Ainakin siltä näytti Märthan runollisesta aviomiehestä, joka istui hänen vierellään oikealla ja jonka katse jotenkin uteliaana hiveli paljasta, vaaleakutrista, seppeleen koristamaa päätä. Ja tämän vuoksi tuntui hänen nuoresta vaimostaan, että näennäisesti maisemaa tuijottava mies oli vähän kierosilmäinen.

Hän itse oli ulappaan melkein selin ja syventynyt solmimaan seppelettä tyttärelleen, ja ehkä juuri tämän vuoksi hän huomasi miten ystävätär äkisti käänsi päänsä kohti oikeanpuoleista naapuriaan, ja miten tämä näytti melkein itse teosta yllätetyltä näpistelijältä. Naisen katsetta hän ei voinut nähdä, mutta saattoi hyvin kuvitella, että se ilmaisi närkästystä miehen nenäkästä tuijotusta kohtaan, eikä tämä käsitys tuottanut hänelle erityistä tuskaa.

Olisi ehkä hauska tietää, mitä koko seurueella oli täällä tekemistä. Aluksi sen selittää kori ja asiaankuuluva palvelijatar sekä istujien taakse ruohikkoon katettu kahvikalusto. Nyt pitäisi ehkä kuvata sekin, samoin leipä, leivonnaiset jne. – sillä koska olemme saapuneet myöhässä, on itse kahvinjuonti valitettavasti mennyt meiltä sivu suun. Lisäksi romaanikirjailijalle ei ole mikään helpompaa – eikä varsinkaan kirjailijattarelle – kuin leipoa leipää, lehikäisiä, huolehtia leivonnaisista yms., jotka kaikki ovat parasta laatua. Mutta koska tämä kaikki on jo tehty niin monta kertaa eikä missään ole mainittu, että kaikki on myös syöty ja juotu, ei mielestäni mikään estä minua antamasta seurueeni syödä ja juoda sitä mitä käsillä on. Kirjan erityisessä liitteessä tullaan tiedottamaan, mistä romaanista tarpeelliset seikat on lainattu, kunhan olen ehtinyt suorittaa tarkkaa vertailevaa tutkimusta sen suhteen mitä on tarjolla. On todellakin ilo istuutua ylenpalttisuuden keskelle, eikä tarvitse kuin valita. Mitä tulee pöytähopeisiin, joista juuri nyt tarvitsen kermakkoa ja sokerikkoa, niin on todenmukaisesti selitettävä, että ne ovat anteeksiantamattoman tuhlailevaiset. Minusta nimittäin voisivat pöytähopeat aivan haitatta olla kaikille romaaniseurueille yhteiset. Allekirjoittanut, jolla on hopeaa kirotun niukasti, ei ole koskaan voinut käsittää, mistä muut kirjailijat ottavat kaiken sen metallin, jota he vuosittain käyttävät maljoihin, pokaaleihin ja kynttilänjalkoihin, eikä hän voi uskoa että siinä on kaikki kohdallaan. Olisi mitä tuotteliain yritys, jos joku kirjailijatar, joka tietää, mitä hyvin varustettu talous tarvitsee, julkaisisi erityisessä kirjoituksessa paitsi pöytä- ja keittiövälineistöä, myös varaston tarpeellisia ruokatavaroita, valmiiksi katettuja rajatonta vierasmäärää varten, ja olisi tähän varastoon kaikilla nälkäisillä romaanisankareilla ja sankarittarilla vapaa pääsy. Ja jos siellä olisi jopa huonekaluja, vuode- ja käyttövaatteita, se monasti helpottaisi suuresti kirjailijaparan pinnettä ja voisi joskus olla jopa edistämässä rakastavan parin avioliittoa. Kunkin kirjailijan ja kirjailijattaren tulisi tietysti varainsa ja mahdollisuuksiensa mukaan avustaa varastojen täyttämisessä. Allekirjoittanut olisi valmis vähäiseltä osaltaan hankkimaan merkittäviä määriä silkkiä, jota hän on kehrännyt suurimman osan elämästään.

Edelleen näkyi setävanhuksen mukavasta rauhasta ja tyytyväisestä hymystä, että hänellä oli tänään vapaata virkahuoneestaan, ja seppeleestä hänen ”pikku Linansa” päässä huomasi, että tämä tapahtui neitosen syntymäpäivän asianmukaiseksi juhlimiseksi. Mutta hänen kasvoiltaan tuskin saattoi lukea, että tämä oli järjestyksessä jo kahdeskymmenesensimmäinen. Ukolle oli ylen rakasta juhlia tätä päivää näin yksinkertaiseen tapaan, eikä sankaritar itse välittänyt erityisesti muustakaan tavasta, vaan oli mieluusti mukana, varsinkin kun elämä kauniissa luonnossa ilahdutti häntä suuresti. Nuoripari taas oli talon lähin seurapiiri, ja sen läsnäolo oli varsin luonnollista, vaikkei nuori mies olisikaan ollut välttämätön iltaista viira-peliä varten. Siihenhän tarvitaan kolmaskin mies, huomauttaa arvostelija, joka mielii iskeä kirjailijan ihmistuntemukseen. Iltaan on vielä pitkä aika, viimeksi mainittu vastaa, ja olisi merkillistä, jollei joku kolmas mies siihen mennessä ilmaantuisi. Niinpä ei ainutkaan seikka tässä proosallisessa tilanteessa ole jäänyt selvittämättä.

Odotettu kolmas mies saapuikin tosiaan jo päivällisaikaan – Norrbackaan, sillä seurue oli jo siirtynyt sinne, kun näköjään mieluummin oleskellaan soveliaassa maalaispappilassa kuin majatalossa. Lina, joka istui nuoren rouvan seurassa puutarhassa käsityönsä ääressä, riensi tulijaa vastaan, ojensi tälle kätensä ja tervehti: tervetuloa, Magnus-eno!

”Luoja suokoon Linalle monen monta vuotta ja onnellista päivää!” vastasi mies lämpimästi ja suuteli moneen kertaan pieniä pehmoisia sormia, joihin hän oli kiiruusti molemmin käsin tarttunut – tiedätte varmaan tavan; toinen käsi neitosen käden alla, ja toisen sormet painuneina sille keveästi, lähellä rannetta – unohtaen nostaa hattuaan, minkä hän teki vasta jälkeenpäin.

Tässä ei ole muuta merkillistä kuin proosallinen kysymys, miksi enoja oli noin monta. Eikä tämä eno myöskään näyttänyt erityisen setämäiseltä. Hän oli uudenaikaisesti pukeutunut, ja terveen ja rohkean katseen perusteella häntä olisi helposti pitänyt kolmikymmenviisivuotiaana, jollei hän itse olisi niin usein nimittänyt itseään vanhaksi herraksi ja valitellut niiden neljänkymmenen vuoden painoa jotka hänellä oli harteillaan – hän lisäsi valheellisesti Katriinan kirkonkirjoihin vain neljä. Ei Linakaan tuntunut häntä oikein enona pitävän, sillä punastus lehahti hänen kasvoilleen miehen lämpimästä tervehdyksestä, mitä ei ikinä olisi tapahtunut oikean enon suhteen. Punastus ei varsinaisesti asettunut siitä, että eno (se oikea) juuri pisti harmaantuneen päänsä talon päätyikkunasta ja lausui:

”Olet varmaan vallan nälkäinen, mutta älä sentään pistä poskeesi tytön käsiä; hän tarvitsee niitä minun ryppyiselle otsalleni. – Niin”, hän lisäsi, kun Magnus kääntyi ja tervehti häntä, ”on se merkillistä, miten hän pitää harmaista hiuksista. Sinun olisi viisasta hankkia itsellesi nopeasti jokunen sellainen tupsu, hyvä Magnus, sillä muuten et ikinä oikein pääse suosioon. Taitaa kuitenkin olla paras että nyt tulet sisään ja otat voileivän.”

Magnuksen oli vielä kumarrettava nuorelle rouvalle käteltyään sitä ennen ohimennen tämän miestä. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt esittää tervehdyksen ja asiaan kuuluvat kohteliaisuuskysymykset ja vastaukset, Linan ääni kehotti heitä jo kiirehtimään, vakuutuksin että ”eno odottaa”, ja kun hän kääntyi katsomaan, oli nuori aviomies jo tarttunut Linan käsivarteen, jättäen Magnuksen osoittamaan samaa kohteliaisuutta rouvalle. Eihän siinä kai mitään pahaa, mutta Magnus heitti edellä kulkevan parin perään katseen, joka ei ollut juuri tyytyväinen, eikä tummakutri myöskään ollut oikein tyytyväinen miehensä kiireeseen. Hän ei ollut ennen tätä päivää koskaan huomannut Linassa niin suurta viehättävyyttä, kuin tässä nyt tosiaan näkyi olevan. Kun katsoi tarkemmin, niin olihan Linan profiili kovin hieno ja puhdaspiirteinen, ja ihokin oli niin puhdas ja heleä, että yksi ainoa sydämen purppura-aalto, hiukan tavallista kiivaampi, levitti liekehtivän heijastuksen yli koko posken. Hänen hiuksensa tosin olivat vähemmän tuuheat kuin erään tietyn nuoren rouvan, joka juuri nyt suoritti vertailua, ja hänen silmänsä vähemmän tuliset. Mutta myönnettävä oli, että kiharat olivat silkinhienot ja hohtavat, eivätkä ne tuoksuneet makassar-öljyltä, ja ettei edes ystävätär voinut pitkään katsoa noihin sinisilmiin tuntematta halua kietoa kätensä niiden omistajattaren kaulaan. Jos sellaista tapahtuisi miehelle, jos mies nimittäin pystyisi jättämään taipuisana kaartuvan vyötärön, niin kaulan täyteläinen ja lämmin kaarre kiihtäisi häntä siihen mittaan, ettei minkäänlainen arastelu antaisi hänelle voimaa vastustaa täyteläisten purppurahuulien houkutusta. Mutta aika keimailija hän on, mokoma hurskastelija, huokasi Märtha; sillä miksi hän muuten juuri nyt kohentelisi hartiahuiviaan ja näyttäisi noin armolliselta. Johan nyt! sanoi selkeästi pieni ivallinen suipistus Märthan ylähuulessa.

 

Molemmat sedät, sekä aito että epäaito, olivat omalaatuinen pari. Heidän tut­tavuutensa ei ollut yli kymmenen vuoden takainen, mutta he suhtautuivat toi­siinsa kuin nuoruudenystävät, sillä erotuksella, että epäaito nimitti toista ”vel­­jeksi”, kun taas aito yleensä sinutteli. Heidän tuttavuutensa alkaessa Lina oli yhdennellätoista vuodella, ja oli luonnollista että hän tuolloin nimitti 26–vuo­tiasta Magnusta sedäksi, mitä tapaa hän siitä lähtien jatkoi, huolimatta miehen hullunkurisesta valittelusta vanhuutensa tähden, minkä ansiosta yksikään tyttö ei nykyisin suonut hänelle muita kuin tyttärensuukkoja – joita Lina kuitenkin oli jakanut vuosiaan vähemmän sen jälkeen kun oli täyttänyt kuusitoista.

Magnus kävi Linan sedän luona melkein joka ilta. Usein he istuivat suurimman osan iltaa vaiti ja lukivat lehtiä tai uutta kirjallisuutta, heittäen silloin tällöin toisilleen pistävän huomautuksen. Joskus koko ilta kului keskusteluun, varsinkin jos pöydällä oli puolikas pullo punssia. Mutta tavallisesti ilta päättyi shakki- tai lautapeliotteluun, tai joskus erään träkarlia, johon Linan oli tultava kolmanneksi mieheksi, mitä hän ei suinkaan tehnyt vastahakoisesti, koska sai useimmiten silloin nauraa sydämensä halusta. Hän tunsi jo tusinoittain koulu- ja opiskelijajuttuja, ja kun Magnus esimerkiksi kertoi: miten hän kerran koululoman aikana monen muun keralla oli ottanut yksityistunteja heidän apulaisrehtoriltaan, joka koulussa oli ankara jörrikkä, mutta kotona lempeä mies (ehkä vaimon läheisyyden tähden); miten ukko aamuisin aina istui keinutuolissa, ja pojat seisoivat kuulusteltavina puoliympyrässä hänen ympärillään; miten hän, Magnus, yleensä seisoi melkein tuolin takana; miten hän huvitti itseään ja muita hamuilemalla suullaan ukon yömyssyä, mutta miten siinä kerran kävi niin, että hän tosiaan sai lepattelevan myssynnipukan hampaidensa väliin ja seisoi siinä yömyssy suussaan kiukustuneen kaljupäisen apulaisrehtorin edessä, ja ällistyen päälaen hohtavasta kuusta, jonka nyt näki ensimmäisen kerran, hän antoi yömyssyn olla niillä sijoillaan ja nosti vain kummallakin kädellään kirjan suojaksi omaan tuuheana kukoistavaan peruukkiinsa kohdistuvaa tervehdyskäyntiä vastaan – kas tällä lailla, sanoi Magnus, otti pelikortin huuliensa väliin, nosti nappularasian päänsä päälle ja kääntyi sukkela, hämmästynyt ja surkea ilme kasvoillaan Linaan päin – – tällaisille tarinoille ja pikku kujeille Lina nauroi kuin kaksitoistavuotias lapsi, Magnus näytti tyytyväiseltä kuin vasta esiin huudettu näyttelijä, ja setävanha ei antanut pelin keskeytyksen ärsyttää itseään, vaan katseli lempeästi hymyillen milloin toista milloin toista noista kahdesta.

Välistä Magnus piti puheita sen tapaisia, kuin edellä ollut kavaljeereja koskeva, ja usein Lina huvittui niistäkin; mutta aina hän ei voinut oikein ymmärtää Magnusta, eikä tiennyt puhuiko tämä vakavissaan vai leikillään. Sillä usein kun Magnus näennäisesti piti täysin totista saarnaa, Lina ei parhaalla tahdollakaan voinut olla nauramatta sydämensä pohjasta, ja kun mies taas laski oikein lystiä leikkiä, hiipi kyynel Linan silmänurkkaan. On kuitenkin täysi syy uskoa, että Lina ymmärsi miestä todella, vaikkei itse ollut varma siitä.

Heidän keskustelunsa kääntyi usein koskettelemaan avioliittoa. Setä puhui innoittuneesti avioliiton onnesta – hän oli puhunut siitä jo liki kolmekymmentä vuotta – mutta ei itse asiassa kyennyt koskaan oikein vakuuttumaan, että puhui totta. Magnus sitä vastoin ylisti poikamiehen elämää, pilkkasi aviomiehiä ja joskus naisia yleensä – mutta teki poikkeuksen yksittäisten kohdalla, sillä sisimmässään hän tunsi suurta houkutusta joutua itse tämän pilkantekonsa kohteeksi. Niinpä setä saattoi esimerkiksi sanoa:

”Jollet sinä Magnus mene naimisiin, niin tämä elämä käy surkeaksi.”

Hittovie, minähän olen yhtä halukas kuin velvollinenkin siihen, Magnus vastasi hitaasti. Olenhan ollut kosiotiellä viisitoista vuotta, paitsi kymmentä viime vuotta, jolloin todella tein pikku yrityksiäni. Mutta veli tietää että rakastan vain herkkiä ja odotan sitä yhtä ainoaa, joka aina kotlettia haukatessaan itkee vasikan tähden, koska se on syntynyt pelkästään syötäväksi. Mutta koko sukupuoli on piloilla, aina äiti Eevan ajoista, silloinkin kun hänet karkotettiin paratiisista hän vain vilkaisi enkeliä syrjäkarein ja asettui sitten tyynesti – ompelemaan nahkaista pönkkähametta, kuten veli muistaa. No, en tahdo olla väärämielinen noita lempeitä olentoja kohtaan, vaan uskon pikemminkin, että vanhapoika Mooses oli väärämielinen. Hän vaikeni varmaan siitä, että Eeva itki illalla kun pariskunta nukkui pensaikossa, ja valitti miehen tyhmyyttä kun meni mokoma puraisemaan sitä kirottua omenaa; eihän häneltä kukaan sitä pyytänyt – Eevahan vain ”antoi” sen hänelle, eikä se voinut niin merkittävää olla, että Eeva maistoi sitä vähäsen. Niin, menen jopa niin pitkälle että uskon vakavissani, että jos vanha herrasväki olisi asunut hiukan säädyllisemmin, hän olisi paukauttanut pari kertaa salin ovea miehensä kamarin ulkopuolella, missä tämä varmaankin istui työpöytänsä ääressä laatimassa laskua ihanan puutarhan, peltojen ja latojen menetyksestä. Entäpä sitten? Sen pitemmälle ei naisellinen hellyys ole sen koommin päässyt. Jos viikunanlehtiaika tulee avioliittoon, se pysähtyy siihen. Kukaan nainen ei ole niin tunteellinen, että istuisi kolmeksi päiväksi itkemään, katsomatta peiliin, tai edes menemättä Norrbrolle, asettumatta viehättävästi jalkakäytävälle ja valittelematta kaikille niille sikareille ja kumiviitoille, jotka siellä vaeltavat ohi. Ainut etu mitä heillä tätä nykyä on Eevaan nähden, on se että he valittavat hiukkasen jollekin kahvisisarelle tai lapsen imettäjälle, mikäli eivät mieluummin sanoin tai elkein ystävällisesti pane näitä ottamaan valittajan roolia. Eeva olisi ehkä ollut yhtä hellämielinen, mutta paratiisissahan ei ollut imettäjiä, eipä edes lapsia. Myönnä pois, veliseni, että tämä oli hemmetin eriskummallista!

Vanhus, joka oli Magnuksen puhuessa ja harppoessa pitkin askelin, pää painuksissa ja kädet selän takana, seurannut hymyillen hänen liikkeitään, sanoi nyt:

”Niin näetkös, siinäpä se! Ikävä ettei viikunanlehti aika enää tule. Totisesti on enemmän kuin luultavaa, että tarvitsee vain pysyä lapsettomana, niin ei joudu karkotetuksi avioliiton paratiisista.”

Setä nauroi sydämellisesti. Magnus yskähti pari kertaa ennen kuin vastasi:

Niinpä kai, niinpä kai! Mutta meissä miehissäkin on luoja paratkoon paljon heikkoutta. Kaikki eivät ole yhtä voimakkaita kuin veli ja minä. Origenen esimerkin seuraaminen olisi myös tyhmää, siitä meillä on erään kirkkoisän sana, nimittäin Origeneen itsensä. Kai sitä pitäisi ylistää joidenkin Tukholman aviomiesten tapaa suoda vaimoilleen ainakin osan tuosta mainitusta paratiisista, siten että he – tai pikemminkin Tukholman poikamiehet heidän nimissään – huolehtivat toisaalla suvun jatkumisesta ja elävät ”en famille” [perheen parissa]. Jos tämän tähden nimittäisi heitä kunniattomiksi, se olisi kai yhtä epäoikeudenmukaista kuin nimittää murtovarasta näpistelijäksi. Mutta toisaalta meidän liberaaleina aikoinamme ei myöskään sovi jakaa naissukupuolta kasteihin ja antaa toisen kastin elää lapsettomana paratiisissa ja toisen lapsikatraineen sen ulkopuolella. Mutta ottamatta lukuun tätä mahdollisuutta paratiisin uudelleenvalloittamisen toteuttamiseen – mihin ei tarvittaisi muuta kuin että rakastavaiset ja aviopuolisot seurustelisivat ainoastaan kirjeitse ja sanomalehdissä – tuntuu koko juttu minusta hivenen arveluttavalta. En tosin tohtisi hautoa vähäisintäkään epäilystä sitä kohtaan ettei naisilla olisi täysi oikeus arvostaa naimatonta säätyä – mikä tulisi tavallaan jatkumaan myös tässä paratiisillisessa avioliitossa – sillä tästä arvostuksesta todistaa kokemus – sanoisin jopa väestönlisäys – liian vastaansanomattomasti; he nimittäin ilmeisesti mielisivät naimattomien määrän lisääntyvän maan päällä. Mutta kun tunnustellen painan käteni omalle rinnalleni, tähän frakin sisäpuolelle, niin ettei lompakko osu väliin, niin huomaan: että jos ajattelen tulevaa vaimoani, miten hän kiinnittää lempeiden syvien sinisilmiensä katseen sylissään uinuvaan lapseen, unohtaen kaikki satunnaiset huolet huolehtiessaan tästä olennosta, tästä elämän suruja ja iloja sykkivästä sydämestä, jonka hänen oma sydänverensä on luonut, tästä ajattelevasta sielusta, jossa hänen oma ajatteleva olemuksensa on jatkava elämäänsä, ja sitten unohtaen tämänkin huolen uneksiessaan äidinrakkauden suloisesta tulevaisuudesta – jos ajattelen häntä tuollaisena, miten hän autuuden kyynelen läpi tähyää minua ja löytää lumoutuneesta katseestani omien tunteidensa heijastuksen – silloin viis veisaan paratiisista ja polvistun suutelemaan hänen nahkahameensa lievettä –

”Aivan niin, riittää jo, Magnus!” huudahti ukko ja naputteli piipunvartta silmänurkkaansa vasten – kun taas Magnus, joka aivan kuin olisi äkännyt itsensä kielletyillä poluilla oli lakannut sekä kulkemasta että puhumasta, jatkoi taas kumpaakin lisäämällä:

– Jos nimittäin ajattelen itseäni naineena miehenä – mutta jos taas näen itseni naimattomana, kuten minun kai tulee tehdä, koskapa viimeksi eilen kirjallisesti vakuutin sitä manttalikomisariolle, niin annan kaikkien narrimaisten unelmien mennä menojaan ja olen sitä mieltä että me järkevämmät voisimme käyttää aikamme erään lautapeliä.

Ukolla oli omat mietteensä ja toiveensa. Niinpä hän vaikeni, ja parin minuutin päästä huoneessa ei kuulunut muita sanoja kuin ”troja-kakkonen”, ”kuutos-ässä” jne.

Mutta selostuksemme näistä kahdesta sedästä johtaa meidät täysin pois tästä hetkestä. Päivällisellä otamme jälleen vapauden lainata erästä suloista kirjailijatarta, mainitsemalla että se sujui ilman erityistä mainittavaa. Sillä sellaisena ei voi pitää sitä, että vanhus ja Magnus kuten aina hauskuttivat toisiaan omalla tavallaan. Mieluummin on ehkä mainittava, että kolme nuorta sitä vastoin pysytteli vakavampana.

”Ihmettelenpä, rakas veli” sanoi Magnus nauttien samalla halukkaasti munablancmangeta, ”mitä kaltaiseni säätyläishenkilö tulee nauttimaan parin vuosituhannen kuluttua, jolloin varmaan ainoastaan työläinen herkuttelee kermahyytelöillä, vanukkailla ja jäädykkeillä? Ei voi oikein väittää, että ihminen olisi erityisesti pinnistellyt kekseliäisyyttään vatsan hyväksi. Sammakonreisiä, riikinkukonkieliä, kukonhelttoja ja muutama kastike – ja siinä kaikki! Onhan kyllä opittu syömään muita siipikarjatuotteita kuin niiden munia ja pesiä, mutta jostakin kumman syystä ei keksintöjä ole sovellettu imettäväisiin. Ja kaikki kalamaailman lajithan ovat vielä melkein koskemattomat. Vain Kiinassa, joka kovin monessa suhteessa on pikku Eurooppaamme edellä, on älytty kajota hyönteisiin; mutta yksi meidän entomologeistamme luultavasti tyhmyyksissään nääntyisi nälkään keskellä mitä runsainta hyönteiskokoelmaa. Siinä suhteessa on siis vielä paljon tehtävää. Mutta sillä vauhdilla millä ihmisjärki nyt etenee, voi kestää korkeintaan 1 000–1 500 vuotta, kunnes on opittu käyttämään keittiössä kaikkea, mitä kutsutaan organismeiksi tai orgaanisiksi tuotteiksi. En usko että kiviä koskaan voidaan muuttaa leiväksi. Tukeudun tässä vähemmän kemian nykyisiin näkökohtiin kuin paholaisen viekkauteen. Se mitä hän piti vaikeimpana ihmetekona, tulee luullakseni sellaisena pysymäänkin. Niinpä olen usein pinnistänyt omaa älyäni, säästääkseni naapuriemme jälkeläisiä, veli” (näiden sanojen kohdalla hänen äänensä sai omalaatuisen sävyn, mikä pani Linan painamaan katseensa, koska tämä tunsi selvästi että silmistä näkyi tietty osanotto), ”niitä jotka elävät noiden tuhannenviidensadan vuoden kuluttua, enkä ole kyennyt keksimään heille mitään muuta jälkiruokaa kuin – – kirjat.”

Lina, joka tunsi hänen mielikuvituksensa omalaatuiset käänteet ja hypähtelyt, nauroi hereästi. Myös Fredrik hymyili, tosin hajamielisesti, ja hänen vaimonsa, joka oli leikitellyt pikku Nannan kanssa, katsahti heihin kysyvästi. Vanhus, joka halusi kuulla lisää, kysyi hymyillen:

Jaaha, sinä arvelet, että sivistyneet ihmiset siinä vaiheessa ovat niin järkeviä että pysyvät hengissä pelkällä hengen ravinnolla?

”Minä arvelen”, Magnus vastasi, ”että kirjoittelemisen hoitavat tuhannen vuoden kuluttua kaupungin käsityöläiset, ja kun aikaa on kulunut kaksin verroin, se on maalaisten käsiteollisuutta, ja minusta tuntuu, että jokaisen joka huomaa, miten monet tätä nykyä kirjoittavat kirjoja ja miten monet heistä ovat kuuluisia kirjailijoita tai kirjailijattaria, tulisi oivaltaa, että mainittuna aikana tulee olemaan vähemmän lukijoita kuin kirjailijoita. Jos tarkkaan ajattelee, niin sitä mukaa kuin kirjoittaminen käy yhä helpommaksi ja yleisemmäksi, käy kullekin yhä vaikeammaksi ehtiä lukea sitä minkä itse kirjoittaa. Voidaan siis liioittelematta olettaa, että kahden tuhannen vuoden kuluttua kukaan ei enää lue sitä mitä joku toinen on kirjoittanut. Ja silloin ei nähdäkseni ihmisparoilla jotka tahtovat seurata aikaansa, ole muuta keinoa kuin omaksua kaikki merkittävät teokset pikantisti maustetun hyytelön muodossa. Siten torjutaan toisaalta uuden ja arvokkaan puute pöydästä ja keittiöstä. Kuulun kirjailijan työ ostettaisiin silloin paljon kalliimmalla kuin nyt, ja painoksia myytäisiin tuhansittain, koska rikkaat eivät enää, kuten nykyisin, voisi lainata kirjoja köyhiltä kirjanystäviltä. Ja tästä kaikesta johtuen kuuluisasta kirjailijasta tulisi aina Kroisos, ja vähemmänkin kuuluisat, jotka hankkivat vain jokapäiväiset tarpeet, saisivat kunnon tulot, joilla toiselta puolen ainoastaan tiedemies tai runoilija voi syödä ja elää. Epäilijä voisi kai huomauttaa, että siihen aikaan jokainen myös tulee laatimaan oman sanomalehtensä, omat kirjallisuuslehtensä, ja että tuolloin, kun niitä ei lue kukaan muu kuin toimittaja itse, kirjailijattaren on mahdoton tulla kuuluisaksi ja nimekkääksi. Mutta onhan selvää, että myös keittokirjojen lukijoina täytyy olla kokkeja, taloudenhoitajattaria ym., ja silloin keittokirjassa tulee olemaan, aivan kuten nykyisin sanomalehdessä: ”Tämä tai tämä teos on mitä suositeltavin, se on pikantti, kiinnostava, säkenöivä, siinä on luonnonmukaisuutta” jne., ”sitä tulee nauttia boudoirissa, sikarin ääressä iltasella, soveltuu kaikille säädyille, suo lohtua tai hauskutusta kaikissa elämän vaiheissa”, jne. Parasta asiassa on, että tällainen keittokirjan arvostelija ei koskaan tule kertoneeksi epätotuutta, kuten meidän lehtiarvostelijamme nykyisin tavallisesti tekevät, koska nythän riippuu hänestä itsestään miten hän soveliain valmisteluaineksin laatii kartan totuuteen. Ja miten onnellisia tuon ajan kuulut kirjailijat tulevatkaan olemaan, kun he kuulevat satumaisilla illallisilla kauniin pöytänaapurin ylistävän töitään – joka suupalalla tai lusikallisella jonka nauttii! Nyt on luoja paratkoon toisin, nykyisin voi kuten minä laatia kokonaisen kreikan kieliopin, ilman että kaunis naapuri edes tietää, että niin tunnettu opus on olemassakaan.”

Samalla hän katsoi hymyillen Linaan, joka istui hänen vasemmalla puolellaan. Tämä punastui pitkästä katseesta, ja hymy sai pian murheellisen sävyn. Vanhus pelasti hänet noloudesta ehdottamalla, että Magnus luovuttaisi Linalle yhden kappaleen tuota kielioppiaan, jotta kokeiltaisiin saisiko siitä aladoobin tai blanc mangen. ”Sinulle Magnus olisi varsin hauskaa”, hän lisäsi, ”päntätä minuun aksenttisääntöjäsi, konsonantin vaihdoksia jne. Mitähän ukko Gezelius, jolta minulla yhä on katkelmia päässäni, tuumisi uudenaikaisesta kilpailijasta vatsassani?”

Ukko nauroi hereästi omalle sukkeluudelleen, ja muut yhtyivät nauruun.

Iltapäivällä alkoi jo mainittu träkarlen, jonka aikana naiset istuivat yksin viereisessä huoneessa.

”Etkö sinä sitten pidä Magnuksesta?” Märtha kysyi. ”Hän kyllä puhuu niin oppineesti ja merkillisesti, etten minä aina ymmärrä häntä, mutta hän on aina tuntunut minusta kovin hyväntahtoiselta ja rehelliseltä. Ja lisäksi hän on aina iloinen ja mukava.”

Niin onkin, ja siksi minä olenkin pitänyt hänestä lapsuudesta lähtien – Lina vastasi.

”No mikset sinä sitten ottaisi häntä?”

Voi kultaseni, mitä merkillisyyksiä sinä oikein puhut? Eihän sellaisesta koskaan ole ollut kysymys. Tiedät hyvin, että eno ja hän ovat erottamattomat ystävät, ja hän käy meillä pelkästään sen takia. Ihmisten puheille minä en mahda mitään, eikä sinun pitäisi sellaisia uskoakaan.

”Mutta näethän sinä itsekin, että hän on rakastunut sinuun, ja avioliitosta tulisi varmasti onnellinen.”

Älä nyt ihmeessä puhu noin kovaa! Hehän voivat kuulla joka sanan. Kuinka joku voi olla noin mieletön?

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun harmista ja lähti kiivaasti huoneesta. Mutta Märtha oli mielestään puhunut varsin järkevästi. Paitsi että hänellä alkoi olla omia salaisia syitä siihen mitä oli sanonut, jakoi hän kaikkien kanssasisariensa hingun järjestää naimakauppoja. Sillä yksikään vaimo ei ole niin kehnoissa naimisissa, että hän muutoin kuin hyvin yleisesti varoittaisi naimattomia aviosäädystä. Mutta heti kun ilmaistaan jokin erityinen syy, hän työskentelee mitä innokkaimmin vetääkseen kanssasisarensa siihen kiroukseen, jota on kenties äsken maalaillut tälle mitä kammottavimmin värein. Mutta kun kihlaus on sitten saatu aikaan, viritetään tavallisesti aivan uusi melodia, ja jotta kumpikin osapuoli huolehtivaisesti opetettaisiin tuntemaan toinen toisensa tuodaan julki kaikki, mikä voi häiritä molemminpuolista luottamusta – sivistymättömät yksinkertaisesti juoruamalla, sivistyneet ivailuin, vihjailevin ilmein ja elein – ja jos naimakauppa tosiaan menee nurin, on ilo suurempi kuin konsanaan ennen kihlausta. Naisvihaaja selittäisi nämä naisenmielen vastakohtaisuudet heidän milloinkaan lepäämättömällä keskinäisellä kateudellaan. Hän sanoisi, että naisella on hyveitä vain miestä varten; omalle sukupuolelleen hänellä on vain paheita ja teeskentelyä. Mutta kun asiaa tarkastelee lähemmin, voi sanoa, että nainen naimakaupasta kyseen ollen iloitsee yksinkertaisesti kuin ajuri paukahduksesta; ja tämä paukahdushan on koko hänen elämänsä päämäärä. Mikäli hän ponnistelee tuhotakseen jo sovitun naimakaupan, se johtuu vain suloisesta nautinnosta päästä taas järjestämään uutta.

Miten tämän laita nyt sitten onkin, niin Märtha ei nyt pystynyt tyydyttämään sen tapaista halua, mikäli hänellä sellainen oli, kun seurue illalla lähti Norrbackasta; sillä silloin hänen miehensä ikään kuin itsestään selvästi tarttui taas Linan käsivarteen, kun taas Magnus tarjosi omaa käsivarttaan Märthalle. Matka kulki kauniisti vehmaan Stallmästargårdin ohi, halki Bellevuen puiston ja puutarhan, Roslagstullille ja Kräftrikeen, missä oli määrä juoda teetä. Tämä lyhyt taival tarjoaa mitä vaihtelevimpia näkymiä. Ensin vehmaiden rantojen välissä tyven Brunnsviken, joka vielä tienhaarassa ei näy ja häämöttää kulkijan edessä kun hän astuu pieneen, melkein luonnontilaiseen puistoon, jossa Märtha, joka kulki edellä kahden ystävyksen kanssa, heitti pari tutkivaa silmäystä taaksepäin. Sitten lavea näköala Bellevuesta, toisella puolen suuri vaihteleva maisema, järvi, lahtia, kallioita, metsää, lehtoja, peltoja ja niittyjä, toisella avautuu katseelle koko kaupunki kuin panoraamassa. Sen jälkeen pieni, synkkä, vuorten väliin puristunut lahti, jonka rantamaa Roslagintie noudattaa mutta joka vähitellen lavenee ulapaksi, jonka viljavien rantojen välillä vähäpätöisen Kräftriketin pienet somat kamarit tarjoavat lepoa ja teen nautiskelua. Täällä seurueemme viipyi varsin kauan, kunnes Fritzin oli vastahakoisesti myönnyttävä Märthan vaatimukseen ja pikku tyttären tähden lähdettävä kaupunkiin sinne menossa olevalla hevosajurilla.

Ystävykset sen sijaan vaelsivat sukulaistyttö välissään kohti Ladugårdsgärdiä, ohi ”Fiskartorpet, jumalaisen kaunista! – Entäs nuo ylväät rungot seisomassa vieri vieressä vehrein lehvin? Entäs tyyni lahti joka työntyy esiin? – oijoi! – Ja ojien välissä pitkälle ulottuvat pellot? Eikö vain ole jumalainen näky, Fiskartorpet? Jumalaisen kaunis!” toisti Magnus vielä, kun he lähtivät ”tyyneltä lahdelta” ja jatkoivat vaellustaan. Kun he saapuivat Djurgårdsbrunnille, missä molemmat kulkijat virkistivät itseään lasillisella punssia ja kulkijatar vuodatti soodaveteensä pisaran oikean enon lasista, oli jo hämärää. Enon vielä selvittäessä laskua otti Magnus Linaa käsipuolesta ja kulki edeltä sillan yli. Mutta he kulkivat suoraan eteenpäin, kun taas eno huudahtaen: ”mitä kiertoteitä te kelmit oikein käytätte?” kääntyi oikeaan vievälle käytävälle, niin että hän ehti hivenen ennen heitä kohtaan jossa tiet yhtyivät, ja jatkoi naurahdellen: ”hyvästi teidän kanssanne!” kulkuaan kohti Rosendalia. Magnus ja Lina seurasivat hänen jälkiään, ja Lina yritti pari kertaa jouduttaa heidän kulkuaan, vaikka sedän ripeä vauhti teki turhiksi kaikki yritykset tavoittaa häntä, ja hän tuntui välttävän heitä tahallaan, hänen notkea hahmonsa vilahteli tuon tuostakin lehtevän tien mutkissa. Kun he ehtivät Rosendaliin, pikku linna hohteli jo kalvaassa kuutamossa. Sen värisevät säteet valoivat lahden yli leveän nauhansa ja seurasivat heitä koko kauniin rantatien, jonka tummat lehvästöt piirtyivät siroina kuvioina, jotka valovuota vasten näkyivät hienoimpia ääriviivojaan myöten.

Tällaisessa luonnonympäristössä ei juuri tee mieli puhua, ennen kuin sielu on nautiskellut kyllältään. Meidän vaeltajammekin kulkivat vaiti rinnakkain, sen jälkeen kun leikinlasku sedän aavemaisesti ja hiljaa etenevästä hahmosta oli tauonnut. Mutta he molemmat tunsivat että venyessään tämä hiljaisuus herätti heissä jonkinlaista levottomuutta, mikä Linassa muistutti lähes pelkoa, kun hän pari kertaa hätkähti lehtien kahinaa tai rastaan lentoa metsässä, missä kuun kirkkaat säteet äkisti vaihtuivat hiilenmustiin pimentoihin. Säikkynyt sydän pamppaili kiivaasti, kun Magnus särki hiljaisuuden; mutta hän sanoi vain:

”Merkillistä, millainen vampyyrinluonto kalvaalla kuulla on. Tuntuu kuin se yrittäisi imeä itseensä kaikkia maan mehuja. Valtamerten vedet kohoavat kohti sen kylmää hopeakatsetta ja vellovat hurjasti; puiden ja kukkien hurskas veri käy levottomaksi ja nousee hiljaisten ja nyökkivien olentoraukkojen päähän. Entäpä me ihmiset? Miten on, pikku Lina? Eivätkö mielikuvat parveilekin noiden vaaleiden kiharoiden alla keveinä ja katoavina kuin keijut kuutamossa?” – Hän kumartui eteenpäin ja katsoi tytön tummina säteileviin silmiin.

Tyttö värähti taas hiukan ja painoi käsivartensa miehen käsivarrelle. Hän aikoi juuri vastata, mutta häntä ujostutti, ja raottuneet huulet sulkeutuivat jälleen. Mies oli värähdyksen tuntiessaan pysähtynyt äkisti mutta jatkoi heti kulkuaan, niin että Linan häneen suunnattu säikyn kysyvä katse ei enää voinut jatkaa kysymystään. Syntyi taas hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain rastaan surumielinen liverrys.

Mies sanoi taas, näennäisen välinpitämättömästi:

”Ajatella jos muutama keijukainen olisi suosiollinen ja esittäisi pikku menuetin tuolla niemellä.”

Hui sentään! Liian aavemaista. Mutta jos meitä vastaan tanssisi yksi ainoa pikkuinen, niin yrittäisin kyllä houkutella sitä pikku veitikkaa luokseni.

”Se kävisi varmaan helposti, mutta olisi silti vaikeaa.”

Kuinka niin? Ei se minun luonani joutuisi kärsimään. Voi miten soma se olisi, kevyt ja notkea, kun se tasapainottelisi pikkusormellani; ja sen pitkät kultaiset kutrit liehuisivat hopeisella puvulla!

”Näetkö nyt, enkö minä arvannutkin, että kuu oli nostattanut lämpimän veren sydämestä aivoihin, ja siellä on kehkeytynyt kokonainen legioona pieniä mielikuvituslapsia? Mieluummin minä niiden leikkiä katselisin kuin keijutanssia. Mutta keijuista on helpompi päästä selville; sillä tuollaisen pienen tytönpään fantasioita ei mikään inhimillinen viisaus voi jäljittää.”

Kiltti Magnus-setä, lapsellisuuksiahan nämä vain ovat. Eikä kellekään miehelle, oppineelle miehelle, voi tuottaa iloa sekasorto tyttöparan päässä ja – – tarkoitus oli laskea leikkiä, mutta sävy ei ollut oikea, ja siksi Lina keskeytti puheensa.

”Ja? – Lina! – sydämessäkö? Ja kuitenkin tällä arvoituksellisella sydämellä on puolet osuudesta ihmiskunnan kohtaloon. Se ei noudata mitään lakia mutta laatii lakeja. Se tuntee itse mahtinsa. Miksi se sitten niin usein ainoastaan rakastaa rypemistä tässä tiedossa, leikkaa sen palasiksi moniin pikku unelmiin ja oikkuihin, nauttiakseen siitä sen sijaan että se vaikuttaisi jalosti ja saisi nautintonsa siitä mitä on saanut aikaan. Lina hyvä, miksei sellaista sydäntä saa ymmärtää? Elämällä on vain muutama minuutti rauhalle ja autuudelle – ainoastaan sielun piinalle, ikävälle ja kaipaukselle sillä on monen monta vuotta.”

Hyvä, jalo Magnus! Lina pyysi hiljaa, sävyyn jota miehen oli toteltava, vaikka jo yksinkertainen: Magnus, minkä sanan mahdin hän tunsi liiankin hyvin, olisi riisunut tämän aseista. Mutta Lina ei paljastanut katsettaan, koska se oli synkennyt, eikä Magnuksen pitänyt nähdä sitä nyt. He kulkivat jälleen vaiti. Mies kumarsi vain päänsä ja painoi hiljaa tytön käden, jota oli jo jonkin aikaa luottavasti pidellyt, kahdesti huulilleen, ja tyttö – ei vetänyt kättään pois vaan painoi vain hyväellen pehmeät hienot sormensa tiukemmin niitä syleilevää kättä vasten, – mutta vain yhden ainoan kerran, yhden ainoan pikku tovin.

Vasta Sirishofin lähellä he tavoittivat enon, joka oli istahtanut puistonpenkille tien viereen. Hän syytteli nauraen heitä hidastelusta ja väitti odotelleensa tässä jo puoli tuntia. Mutta kun hän huomasi noiden kahden mielentilan, hänenkin hyvä tuulensa hävisi, ja Magnus sai tuta sen yrittäessään istua ruoriin soutuveneessä, johon he nousivat Lejonbrygganilla. ”Vore Konge han styer ligesaa slet til Vands som til Lands” [Meidän kuningas se ohjaa yhtä huonosti merillä ja maissa], eno sanoi, työnsi Magnuksen syrjään ja kävi itse ruoriin. Matkalla puhuttiin varsin vähän, kenties siksi että ilta oli siihen liian kaunis. Lina katseli koko ajan maihin tai kaupunkiin päin, ja Magnus, joka istui häntä vastapäätä, seurasi katseellaan valkean voilen liikkeitä. Kun he saapuivat virralle, uljas kaupunkinäkymä vapautti heidän mielensä hetken painostavuudesta. Heidän edessään kohosi kuun valaisema linna, joka terasseineen lenseänä kevätiltana tässä valaistuksessa antoi aavistuksen Italian taiteesta ja luonnosta, ja mastometsän takana ojentautui Skeppsbron valkeanhohtoinen talorivi aina eteläisiin vuoriin asti, joiden rinteille pengerretysti rakennetuista, milloin kuun kirkkaasti valaisemista milloin pimeyden kätkemistä taloista tuikki sieltä täältä valoa. Päivän sorina oli jo vaiennut, ja vain pitkin väliajoin kuului vaunu vierivän yli Norrbron ja Kustaa Aadolfin torin, ja sen ääni haipui hitaasti jollekin reunuskaduista. Riddarholmin selältä kuului neljä kanuunanlaukausta, lähimpien kirkkojen tornikellot löivät vitkaan kolme neljännestä, ja Skeppsholmilta kuului vaimeaa moniäänistä laulua. Virta näytti peilityveneltä ja oli peilinkirkaskin, niin että ankkurissa olevan aluksen jokainen tumman köysistön viiva heijastui siitä, ja pari himmeää tähteä häämötti syvyydestä tuijottavan kauniin sinisen yötaivaan kuvajaisesta.

 

 

IV

 

Soisin kernaasti, että lukija olisi edellisen luvun lopussa käynyt todella uniseksi, toisin sanoen että olisi ollut oikea iltahetki, joka tuntuu silmäluomissa, ja ainoastaan kanuunanlaukaukset voisivat pitää niitä avoinna, kunnes vene olisi laskenut laituriin. Unisuuteen voisi kai olla muitakin syitä, eihän lukijatar mitenkään voi vielä arvata, mitä tästä kaikesta tulee, kun vielä ei ole esiintynyt pienintäkään merkkiä ärsyttävistä ristiriidoista. Ja ajathan ovat nyt niin kehnot, ettei kukaan tyydy pelkkiin arkipäiväisiin tarinoihin, vaikka ne olisivat miten hyvin maalailtuja, vaan jokainen vaatii jotakin kiinnostavaa, ts. jotakin oikein kekseliästä valhetta tai runoilua, kuten sitä kohteliaammin nimitetään, niin groteskin paisuteltua ja ihmeellistä, että vain tuo edellä mainittu Ei-Kukaan on koskaan kuullut tai nähnyt sen veroista. Semmoisen keksiminen olisi kyllä helppo juttu, jos kirjailija olisi kekseliäs, ja mikäli tarinan todenmukaisuus sallisi moisia runoilijan harharetkiä. Mutta voihan totuuskin toisinaan olla tavallaan viehättävä, ja, jotta rakastettavan lukijattaren kärsivällisyyttä ei enempää koeteltaisi, aikoo kirjailija ensi syksynä, ts. juuri nyt, kohottaa yhtä pikku kulmaa siitä verhosta, joka tähän asti on kätkenyt totuuden.

Jos lukijatar viitsii palata taaksepäin tässä pikku kirjassa, hän tulee yllätyksekseen huomaamaan, ettemme vielä ole tarkastelleet yhtäkään käsitellyistä henkilöistä yksinään – vain yhtä heistä tuokion yksinäisyydessä kadulla – vaikka se olisi milloin hyvänsä ollut meidän kiistämätön oikeutemme. Mutta kukapa ei oivaltaisi, ettei totuus tuolla tavoin mitenkään olisi voinut paljastua, koska syvälle käypää ripittäytymistä ei voi tehdä muiden läsnäollessa yhtä vähän kuin mainittu henkilö olisi voinut asettua rippituoliin keskellä katua. Ja varmaan ollaan samaa mieltä siitä, että enää ei ole muuta keinoa kuin vierailu jonkun tässä kuvatun merkittävän henkilön luona yksinään.

Jos lähdemme nuorenparin asuntoon, meitä odottavat siellä vain tietyt kotoiset kohtaukset, joista toistaiseksi olemme saaneet tarpeeksemme. Setävanhus puolestaan ei ole asioista selvillä. Magnus varmaan selviäisi meistä vakuuttamalla: ”ettei hän vielä ole lyönyt hanskoja pöytään eikä hänen siis tarvitse selitellä asioitaan, eikä siihen näin ollenkaan olisi luottamista, koskapa hän yhtä hyvin kuin kuka tahansa voi laskea tulevansa kauppaneuvokseksi tai vaasaritariksi.” Mikäli hänelle selitettäisiin, että kysymys on sydämen asioista, hän voisi hyvinkin sanoa: ”että niiden laita on samoin kuin tämän hetken valtion velkojen, joiden yhteydessä ei enää koskaan puhuta pääomasta, vaan pelkästään intressistä, ja että tämä hänen sydämenasioissaan on suunnattoman suuri, vaikkakin hän aivan kuin valtion lainankin kyseen ollen ei koskaan ole saanut täyttä valuuttaa annettuja vakuutuksia vastaan. ”Minun on myös myönnettävä, että kuoletusrahastoni laita on kehnosti”, hän ehkä lisäisi. Jos häneltä kysyisi, mikä talo on ottanut lainan vastaan, hän ilmoittaisi varmaan: ”vakaa talo, jossa minulla lienee hyvää luottoa, mutta joka on antanut aiemmin enemmän prosentteja toisaalle kehnompia papereita vastaan ja joka tämän vuoksi on nyt toimissaan varovainen.” – Nämä olisivat varsin merkittäviä tietoja taloustieteilijälle; mutta mainittu lukijatar, joka, kuten minulla on täysi syy olettaa, näppärästi laskee regula di tri [kolmen sääntö], toisin sanoen päätyy tietysti kahden välisestä suhteesta kolmanteen, joutuu varmaan myöntämään, että nämä tiedot ovat kovin hämäriä. Niinpä ei auta muu kuin kääntyä Linan puoleen; mutta sanokoon lukijatar: eikö hän olekin harvinaisen viisas ja vaitonainen naisihminen? Johonkinhan tässä nyt on ryhdyttävä, ja me voimme pistäytyä tuohon pikku kamariin – ei, ainoastaan lukijatar pääsee sisään, sillä kyseessä on nuoren neidon makuuhuone, ja minä jään säädyllisesti oven ulkopuolelle. – Että olenko aina ollut näin ujo? Olen kyllä, vannon, että olin kymmenen kertaa ujompi, kun kerran yllätin saman nuoren neidon vuoteesta. Kaksinkertainen arvoitus!

Tässä nimenomaisessa kamarissa neitonen istuu vasen käsi nojaten pikku pöytään ja käsi painettuna silmille, joista tuskan aallot etsivät tietään sirosti pyöristyvien sormien lomitse, ja niitä seuraavat tungeksivat jo urattua tietä yli kuumeesta hehkuvien poskien. Vain puoliksi kahlittuna ja huolimattomasti toiselle olkapäälle vetäistyn huivin vähemmän kuin puoliksi peittämänä aaltoilee kuulakka neidonpovi rajuista nyyhkytyksistä ja katkonaisista huokauksista. Kevyt sekasortoinen asu oli oudosti ristiriidassa hohtavan vaaleiden hiusten kanssa, jotka oli kammattu somiksi kiharoiksi, joita sitoi hieno kultaketju ja somisti kaksi punaista keinoneilikkaa. Huoneen pienellä sohvalla virui täydellinen tanssiaispuku, ja pöydällä hienonhienot pitsisomisteiset pitkävartiset sormikkaat, niiden vierellä kaksi rannekorua jne. – sanalla sanoen, voimme erehdystä pelkäämättä olettaa, että lumoava itkijättäremme on juuri palannut kotiin tanssiaisista. Niin myöhäkin jo on, ettei hän enää voisi valmistautua niihin, vaikka nyt ei enää olisi ajateltavissakaan että hän näyttäisi kellekään noita itkettyneitä silmiä. Pöydällä oli myös joukko muita pikkutavaroita, jotka kuuluivat siististi järjestettyyn kaunistautumisvälineistöön, olipa sellaistakin mikä ei täysin näyttänyt siihen kuuluvalta, jolla kuitenkin hänen oikean kätensä sormenpäät lepäsivät, paitsi että sama käsi puristi myös nenäliinaa ja tämän vuoksi jatkuvasti siirtyi paikaltaan poskille ja silmille ja taas takaisin. Tämä jokin oli paperiliuska ja siihen liittyvä avattu kirjekuori. Oikea käsi palasi alati sen luo, mutta sen vasemmanpuoleinen toveri peitti silmiä niin tiiviisti, että niitä olisi voinut katsahtaa vain silloin kun nenäliina juuri oli niillä käväissyt. Ei voida olla varmoja oliko näin käynyt.

Niin hän istui tovin, kunnes keveämpi tuska, joka virtaa pois kyynelten myötä, teki tilaa raskaammalle, joka paisuu sydämessä mitään lievitystä saamatta. Sitten hän nousi, kietoi huivin paljaille olkapäilleen ja otti muutaman askelen huoneen poikki, kädet ristittyinä rinnan alle.

”Hyvä luoja, miten heikko, miten mieletön! – Minä näin ja kuulin; nyt hän tietää kaiken – ei, ei kaikkea, vain kaikkein pahimman. Että minä houkka rakastin häntä jo silloin – voih! – näin heidän rakkautensa – sain häneltä kuulla kaiken, joka sanan – eikä yksikään koskenut minua, ja silti rakastin – ei hän sentään tätä kaikkea voi tietää. – ”Elämäni on mennyt hukkaan”, niin hän sanoi, ”olen ollut unessa ja herännyt nyt.” Hän sanoi, ”että toinen onni on usein häälynyt hänen edessään, mutta että – että hän” – voi niin, hän sanoi – ja minä houkka, minulla ei ollut rohkeutta eikä voimaa sanoa sanaakaan, ei torjua moista mielettömyyttä. – Ei, ei edes silloin kun hän sanoi sen pahimman – sen ihanimman, heikko sydän! – Voi luoja, ei! se on vain voidetta turhamaisuudelleni, hetken voitonriemu vuosikausien nöyryytyksen jälkeen. – Ja kun hän kietoi käsivartensa vyötärölleni, kuin tanssiakseen valssia – pyörryinkö minä? En, mutta en tiedä mitä oikein tapahtui. Painoinko tosiaankin pääni hänen rintaansa vasten? – – kyllä vainkin, hänhän tuki otsaani kädellään taluttaessaan minua divaanille – oli niin kuuma, oli niin kylmä – –. Voi miten kova ja tunteeton hän on! ”Vasta nyt käsitän, mitä kaikkea minä onneton olen menettänyt” – Ei vaan: ”Tohdinko nyt uskoa että olen käsittänyt”, hän sanoi – ”Ihana!” hän sanoi – Ja ne kaikki tuijottivat minua niin kieroin silmin; olivat varmaan kuulleet kaiken; kai ne nyt näkivät miltä minusta tuntui – mitä minä vastasin. Ei! enhän minä kai vastannut? Ei, luojan kiitos, minähän sanoin yhden ainoan sanan: eno. – Mutta en nähnyt hänen katsettaan, kun hän lähti kutsumaan enoa. – Eikä hänkään sanonut mitään. Kun vain olisin nähnyt hänen katseensa, niin tietäisin” – –

Hän lausui nämä katkonaiset sanat milloin hyvin hiljaa, milloin kiihkeämmin, ja pyyhki toisinaan pois kyynelen, joka yksin ja eksyksissä hakeutui lukuisien edeltäjiensä jäljille. Mutta nyt hän seisoi taas pöydän ääressä, sormi lepäsi jälleen paperiliuskalla, ja katse lepäsi sillä myös – tuijottavana, levottomana. Mitä hän näki?

Niin, hän näki kasvoista kasvoihin nuoren, kalpean miehen, jolla oli säännölliset piirteet, tummat terävät silmät, vahvat kulmakarvat, tumma kiharainen tukka, uhmaava suu, hiukan uhmaava asento, pää takakenossa ja siniseen päällysviittaan verhotut käsivarret ristissä rinnan yli.

Tämähän on teidänkin tuntemanne vanha tuttava, vaikkakin vertailtaessa kiinnittää enemmän huomiota kasvonpiirteisiin kuin silloin kun näkee alkuperäisen – siinähän on tuo nuori – aviomies. Entäpä nainen joka kuvaa katselee? Kuka muu hän voisi olla kuin Lina?

Sehän on luonnotonta! Päinvastoin, maailman luonnollisintahan on, että kuohuva nuoruudenrakkaus ei valitse kohdettaan, eivätkä mitkään ulkoiset seikat voi sitä säädellä, kun se kerran on roihahtanut. Aivan yhtä luonnollista on, että se kestää pidempään naisella, joka elää tunteen maailmassa ja ylipäätään käsittää maailman tunteen ulokkein, ja luottaa enemmän niiden hienoihin aisteihin kuin silmän aisteihin, ja joka tämän takia usein mitätöi sekä kaikki järkisyyt että myös omien silmiensä todistuksen, jos se on ristiriidassa hänen oman tunteensa opastuksen kanssa. Miehellä on elämässään monia päämääriä, joiden tähden nautinnon autuus usein saa väistyä, ja ken ei niitä kykene syrjäyttämään ei mikään mies olekaan. Tästä johtuen on myös niin, mikäli hän on ajatuksiltaan jalo, että ensirakkauden kohde on hänelle aina rakas, mutta hän rakastaa sitä vain samoin kuin rakastaa lapsuudenunelmiaan tahi nuoruusvuosiensa mielikuvia. Ne ovat menettäneet sen hohdon joka taannoin kietoi ne vaippaansa, mutta niillä on tallella jokin arvo, koska ne aikoinaan verhosivat orastavaa toimintaa, joka nyt on löytänyt tarkan päämääränsä. Naisen laita ei ole näin. Hän voi sopeutua olosuhteisiin, hän voi unohtaa ja elää onnellisena, mutta hänen ensirakkautensa kohde, mikäli hän ei ole saanut sitä omistaakseen, kietoutuu aina saman pyhimyskehän katveeseen jolla hänen kiihkeä kuvitelmansa hänet aikoinaan verhosi, ja haaveiltu onni, joka hänen on ollut pakko hylätä, on hänelle ikuisesti paratiisi, jonka porttia miekkaniekka enkeli vartioi. Puolisona ja äitinä häntä ei enää piinaa himo päästä sinne yksinään, mutta jos hän kykenisi yhdistämään sen rikkaudet siihen todellisuuteen, joka sen muurien ulkopuolella häntä kahlitsee, hän tekisi sen mielihyvin; kun taas mies helposti oivaltaa menetetyn turhuuden ja kokee unelmaparatiisin auvoiset hedelmät mitättömiksi verrattuina hyviin vehnävainioihin jotka hän omistaa sen muurien ulkopuolella. Niinpä on naisen puhe naisen uskollisuudesta totta; hänen mielestään se koskee uskollista rakkautta ihannetta kohtaan. Mutta jos kohtalo niin suo että hän joutuu todellisuuden muotissa kokeilemaan ihanteen kestävyyttä, niin on tämä tunteen uskollisuus aina vähempiarvoinen kuin yksinkertaisen velvollisuuden.

Niinpä tälläkin miehellä, jonka kuvaa Lina nyt tarkasteli, oli hänen silmissään yhä se ihanteellinen hahmo, jolla hänen mielikuvituksensa oli monina yksinäisinä hetkinä kuvan varustanut. Molemmat nuoret naiset olivat samaan aikaan tutustuneet alkuperäiseen, ja kummankin sielua oli viehättänyt jokin – se jokin, joka määrää nuoruudenrakkauden. Märtha ilmaisi heti ihastuksensa; tyynempi ja sulkeutuneempi Lina sai siitä syyn kätkeä omansa sekä mieheltä että ystävättäreltään. Niinpä hänen tunteensa verhoutui ensi hetkestä lähtien kieltäymyksen nunnankaapuun. Ensiksi mainittu voitti alkuperäiskappaleen omakseen ja löysi piankin sen puutteet; jälkimmäinen näki kuvan muuttumattomana, vaikkei ystävätär valitusvirsissään ollut säästellyt kuvauksia, joiden olisi pitänyt tuhota kaikki harhaluulot. Mutta kukapa nainen ei hänen asemassaan olisi uskonut, että hän itse olisi se oikea, että silloin asia olisi toisin, ja että nyt vika oli vain tuossa naisessa, joka nyt oli väärässä. Sitä jota rakastaa, pitää helposti viattomana, sanotaan; mutta häntä pitää vielä helpommin viattomana suhteessa johonkuhun toiseen kuin jos itse olisi vääryyttä kärsinyt. Näin siis kävi. Mies oli yhä lähestulkoon sellainen kuin oli ollutkin, ja jos nyt hänessä joitakin puutteita olikin, niin niiden syy ei ollut hänessä itsessään, ts. hänen todellisissa vioissaan, vaan – niin, kuka tietää missä, jollei allekirjoittanut anna valaistusta tässä suhteessa. Mutta voi olla tarpeen tietää, että Lina oli taannoin saanut vesivärimuotokuvan ystävänlahjana miehen tämän hetkiseltä rouvalta, koska se ei ollut aivan näköinen, mutta tämä, joka kohta sai onnistuneemman kuvan medaljonkiminiatyyrinä, nautti silti opettaessaan Linaa oikein ihailemaan hänen valloitustaan. Se seikka, että jopa tämä muisto oli lahja ystävättäreltä, oli usein katkeroittanut Linan haaveilevaa iloa sen omistamisesta, eikä tämä ajatus nytkään jäänyt ilmaantumatta. Hän sulki kansion harmista huoahtaen, ja katsahtaessaan peiliin pöydän takana hän huomasi punastuvansa.

”Voi millaista tuhmuutta ja turhamaisuutta!” hän huoahti kääntyen pois ja irrotti hiuspannan ja kukat katsomatta peiliin – ”Ei ajatustakaan sille, miten minä rikon häntä, toista isääni vastaan, parasta ystävääni maan päällä – tai häntä, iloista lapsuuteni leikkitoveria, jolle niin usein nuoruuden ensimmäisinä päivinä lupasin uhrautuvaa ystävyyttä – voih – siinä vielä yksi jalo, rakastava sydän. – Ooh, tämä on liikaa! Minä olen kaikkeen kelvoton – rikollinen – kurja.”

Hän painoi molemmin käsin liehuvia kiharoitaan silmilleen ja kulki kompastellen mutta kiivaasti huoneen toiselle puolen, missä hän lankesi polvilleen, kumartui sohvalle ja painoi ristityillä käsillään päätään lujasti tyynyä vasten. Kyynelten kuuma lähde tulvi taas yli, mutta enkeli olisi kenties nähnyt joka kolmannessa kristallihelmessä rukousta ja katumusta.

Joka kolmannessa – sillä ihmissydämessä on runsaasti tunteita ja haluja, eikä edes sen ahtaassa asunnossa voi kukaan hallita vain omien voimiensa tukemana. Se että tuntisi pelkkää puhdasta katumusta jostakin, mikä täyttää sydämen ilolla, vaikka myös surulla, pelolla, olisi sama kuin että tähtikirkkaana yönä pystyisi vangitsemaan yhden ainoan tähden valon.

Kaikki todellinen maailmassa kulkee luonnollista uomaansa, syntyy, kasvaa, kuihtuu ja katoaa. Siksipä täysin ravittu intohimo ei ole intohimo lainkaan, vaan epätodellista mielikuvituksen ilvettä, joka ei milloinkaan herää elämään todellisuudessa. Sekään pikku katastrofi, joka niin syvästi kuohutti muutoin vain verkkaan keinuvia purppura-aaltoja meidän vaaleakutrimme sydämessä, ja joka yhdellä iskulla muutti taulumme tyyniä arkikuvia, ei syntynyt yhtäkkiä, vaan oli kypsynyt vähitellen. Syntymäpäivästä lähtien Fredrik oli aiempaa useammin vieraillut Linan enon kodissa. Vaikka toisinaan kai olikin huomattavissa, että hänen käyntinsä hiukan häiritsi noiden kahden ystävyksen tavallisia totunnaisia tapoja, sekä vaikenemista että puhelua, niin hän sai siitä korvausta keskusteluissa Linan kanssa, joiden aikana ystävykset istuivat shakki- tai lautapelin ääressä. Näissä keskusteluissa käsiteltiin harvoin muuta kuin arkipäiväisiä asioita, mutta koska ne aina käytiin pöydän ääressä huoneen toisella puolen, missä Lina istui ompeluksineen, tuli myös tilaisuuksia puoliääneen lausua muutama sana rakkaudesta, avioliitosta ja sen sellaisesta, minkä yhteydessä helpoimmin voi ujuttaa katseen tytönsydämeen. Ja tuo paikka salli muutenkin katseelle vapauden. Niin, sattuipa pari kertaa niinkin, että kun Linalla oli ollut joku naisvieras, hän vielä tämän hyvästeltyä jäi istumaan salin toiselle puolen, jonne Fredrik myös saattoi tulla myöhemmin. Mutta tavallisesti Lina riensi ennen tätä molempien setien luo ja asettui kumpaakin lempeästi puhutellen aivan lähelle heitä istumaan. Varsinkin sen jälkeen kun Märtha, joka ennen usein iltahetkenä kipaisi Linan luo, oli kerran yllättänyt nuo kaksi mainitussa huoneessa eikä kyennyt kätkemään ärtymystään, Lina pelkäsi näitä tête-à-tête'jä [kahdenkeskisiä tapaamisia], joita hän aiemmin oli pitänyt täysin viattomina; sillä Fredrikissä ei voinut huomata mitään levottomuutta herättävää, eikä se että mies viihtyi hänen seurassaan voinut myöskään häntä pahastuttaa – hän oli nainen.

Kuitenkin Märthan vierailut harvenivat, ja hänen miehensä vierailut tihenivät. Magnus näytti joskus epäystävälliseltä, ja eno sai siitä tartunnan, kävi levottomaksi vaikkei oikein tiennyt miksi, olihan Fredrik ennenkin ollut talon jokapäiväinen vieras. Lina, joka aiemmin oli pitänyt pikku ilonsa hyvänään, huomasi tämän kaiken vähitellen ja lähti nyt usein huoneesta, pian sen jälkeen kun Fredrik oli saapunut, tai etsiytyi jo etukäteen pelipöydän turviin, jotta voisi heti miehen saapuessa asettaa hänet sen ääreen, luovuttamalla omat korttinsa hänelle. Ja kuitenkin hän pelkäsi että liian levottomalla varovuudellaan panisi Fredrikin aavistamaan jotakin siitä, mitä hänen sisimmässään tapahtui.

Niinpä tyttö-parkaa vainosi alituinen huoli, hän pelkäsi jollakin liiallisella tai liian-vähäisellä kavaltavansa jommallekummalle taholle sydämensä salaisuuden, jonka oli tähän asti kyennyt kätkemään kaikilta – niin hän ainakin luuli. Usein hän toivoi, että Fredrikin käynnit lakkaisivat kokonaan – mutta tähän toiveeseen hän pakotti itsensä vastahakoisesti. Kelläpä olisi mahti ohjata keveäliikkeisen fantasian unelmia, ja kukapa voi moittia häntä siitä, että hän monasti salli sen leikkiä kuvitelmilla, miten kaikki ”olisi voinut” olla toisin? Ja sitten hän syytteli itseään näistä unelmista, soimasi itseään ja palasi niihin taas. Tämän seurauksena oli, että hänen mielensä vähitellen joutui äärimmäiseen kiihtymystilaan. Vähäisinkin syy riitti paljastamaan sen hienosti punertavien poskien kiihkeänä palona, ja koska hän itse oli tietoinen tästä ilmaisevasta merkkitulesta, hän tavallisesti riensi kätkemään sen yksinäisyydessä, missä hänen kiihtynyt sielunsa ei kuitenkaan saanut rauhaa, ennen kuin se oli taistellut itsensä uuvuksiin ja nääntymys toi muassaan pakotetun levon. Hänen tilansa oli kuin lapsella, joka pelkää kummituksia ja seisoo kynttilä kädessä keskellä lattiaa, ensimmäinen vilkaisu taakse pakottaa sen kauhuissaan silmäämään eteenpäin ja yhä kauhistuneempana jatkamaan tätä vaihtelevaa tutkimusta, uskaltamatta ottaa askeltakaan eteen- tai taaksepäin, kunnes kauhunhiki purskahtaa esiin, kynttilä kirpoaa vapisevasta kädestä, ja lapsi pystyy vain äärimmilleen ponnistaen päästämään pelastavan avunhuudon. Sillä samassa ajatus auttavien ihmisten läheisyydestä karkottaa kauhun, päättäväisyys palaa ja sen myötä voima paeta noidutusta kehästä, jonka sisään kauhu on kahlinnut vikkelät jalat.

Nuoressa naisessa, jota eivät häiritse hetkelliset aineellisemmat huolet eivätkä vilkkaan salonkielämän tympeät pikku huvit, tällainen sielun sairaus helposti versoo ja kehittyy. Mies joka antautuu tällaiseen, on heikko ja varmaankin joutomies tai kehno runonrustaaja. Fredrik oli kumpaistakin vain puoliksi, sillä virka pakotti hänet jonkinlaiseen työskentelyyn, ja runoverstas, joka oli pitkään ollut levossa, ei myöskään näissä oloissa voinut kukoistaa, sillä sielun syvyyksissä kalvoi huono omatunto toisen kärsimyksestä, joka maltillisina hetkinä hänen silmissään vaikutti itse aiheutetulta.

Miehen elämässä on kaksi suuntaa, jotka määräävät miten hän hallitsee tai on riippuvainen intohimosta. Hän voi olla täysin urautunut yksitoikkoiseen, päivittäin toistuvaan elämäänsä, jossa tietyt hetket ovat koneellista työskentelyä virkahuoneessa, kirjoituspöydän ääressä, sorvipenkin tai auran ääressä, toiset hetket taas yhtä stereotyyppistä lepoa kirjan, ruoka- tai pelipöydän ääressä, lasin tai piipun parissa, tai täydellistä sielun turtumusta, unessa tai valveilla. Tällainen mies on turvassa intohimolta, joskaan ei samassa määrin intohimoksi muuttuneelta paheelta. Tällainen elämä on tavallisinta, huomaamaton mutta arvon ansaitseva elämä hyödyn palveluksessa, mikä tuottaa hyvän ruuansulatuksen, hyvän unen ja hyvän omantunnon. Intoilija saarnaa turhaan massan piittaamattomuutta ja aineellisen hyödyn tavoittelua vastaan; – jos kaikki olisivat hänen kaltaisiaan, ei ihmiskunnan menestyksellä olisi mitään kiinteää pohjaa johon juurtua. Mutta yhtä mieletöntä on tyvenen rakastajien tuomita nuorison pyrkimys uuteen ja parempaan sekä kunnianhimoisen tai intoutuneen miehen pyrkimys herättää yhteinen mielenkiinto, suorittaa tieteellisiä ja valtiollisia uudistuksia. Sillä jollei tätä pyrkimystä, näitä tavoitteita olisi, ei ihmisyys olisi se mitä on, ikuisesti jatkuva kehitysprosessi, joka ei varmaan milloinkaan tuota uneksittua täydellisyyden ja autuuden tilaa, koska juuri tämä ihmismielen kyky kehittyä on itsessään korkeinta täydellisyyttä.

Tämä viimeksi mainittu ihmisluokka on se josta intohimo voi saada otteen, koska sen toiminta ei ole seurausta vain ulkoisten olosuhteiden vaatimuksista, vaan kuohuvan sielun hyrskyävistä voimista. Kuitenkin rakkaus naiseen voi vain hetkellisesti vallita tällaisen miehen rintaa. Hänellä on muita pyrkimyksiä ja päämääriä kuin vain hetken autuus. Perhe-elämä voi olla hänelle houkuttavan ihanaa, sen rakastava huoma kaivattu suojapoukama, hänelle yksin kuuluva kohta, jossa hän on turvassa monilta vihamielisiltä voimilta, joita hän on toimillaan usuttanut itseään vastaan – hän voi hoivata sitä hellästi, sekä edellisistä syistä että koska tässä huomassa kasvavat ne kyvyt, jotka kerran ovat saattava loppuun hänen aloitetun työnsä – mutta perhe onkin hänelle vain tätä, ei mitään muuta. – Siksipä myös sukupuolirakkaudella on hänen sydämessään alamaisen rooli. Ei hän sen tähden mene itseään ampumaan tai hukuttamaan.

Mistä rakkausromaani sitten löytää sankarinsa? Suurin osa miehistä rakastaa rauhaansa liikaa ryhtyäkseen moiseen. Lopuilla kunnon miessukukunnasta on tärkeämpiä asioita ajateltavana. Niinpä jäljelle jäävät vain nuorukaiset ja miehistä kelvottomat, ja kaikki parrakkaat romaanisankarit kuuluvat enemmän tai vähemmän viimeksi mainittuun luokkaan. Viisas nainen ei milloinkaan tyydy nuorukaisen rakkauteen, vaan etsii lemmensankareita miesten joukosta ja havaitsee vain mainitut epäkelvot auliiksi. Todellisuudessa siis nämä onnellistuttavat naisia, koska antautuvat pidäkkeettömästi rakkauden ilveeseen; – kirjailijattaren käsissä he muovautuvat sankareiksi, jotka todistavat rohkeutensa tulipalon tai merihädän sattuessa, ja yli-inhimillisen nukkeolennon luonteensa puheilla ja uskollisella rakkaudella. Yleensä heillä on ylenpalttisesti rahaa ja aikaa, he omistavat uljaita hevosia komeasti ratsastella, viittoja joilla koristautua myrsky-yönä, heiltä riittää aikaa juoksennella yötäpäivää pitkin maita ja metsiä, vuosia ja vekseleitä ulkomaanmatkoihin; sanalla sanoen, he kelpaavat kaikkeen, paitsi miehen varsinaiseen tehtävään.

Jollei edellä kirjoitettukaan olisi osoittanut, että Fredrik useammassa mielessä ei ollut mikään miehen malli, niin se ainoa seikka, että hän rakasti Linaa ja ilmaisi sen, olisi kyllin osoittamaan hänet miehenä arvottomaksi. Sillä hän oli solminut avioliitonkin rakkaudesta, vaikkei edes se ollut hänen ensi rakkautensa. Nyt hän tiesi pelaavansa väärää peliä, mutta oli liian heikko lopettaakseen, antautui sille ensin tavallisesta turhamaisuudesta ja valloitushalusta ja alkoi vähitellen pettää itseään uusilla teorioilla tunteestaan ja sen suhteesta edellisiin. Mutta Linan poissaollessa hän oli aivan tyyni, ja kun hän kävi tämän luona se tapahtui halusta kurkistaa tytön tunnemaailmaan, tietystä halusta olla tämän lähellä – lyhyesti, se tapahtui ja tuotti hupia. Tytön tunteiden laadun hän pystyi piankin aavistamaan, sillä on helppo nähdä sellaista mitä haluaa nähdä; mutta hänen turhamaisuutensa tahtoi varmuutta, ja siksi hän ei voinut säästää Linaa.

Kun tyttö läksi tanssiaisista – Fredrik jäi sinne, asettui pelipöydän ääreen ja kulutti lopun yötä, iloiten päästessään ajattelemasta sitä tai tätä. Sillä ensi vaikutelman on oltava ohi, ennen kuin ihminen pystyy sofismeilla verhoamaan menettelyn ja osoittamaan itselleen, että musta on valkeaa. Mutta jälkimietteiden hetki tulee ennemmin tai myöhemmin, sillä itseään ei voi paeta. Ainoastaan taukoamaton toiminta voi joksikin aikaa torjua omantunnon pistokset ja pakon tutkailla vielä kerran menneisyyttä, ja vapauttaa levottoman sielun sen syytöksistä. – Kun peli oli ohi ja yö jo pitkällä, Fredrik yritti turhaan kaihtaa kotia ja vihattavaa kohtaamista oman Minänsä kanssa; mutta hän oli sentään liiaksi järjestyksen mies onnistuakseen. Kuitenkin hän ennen kotiin tuloaan oli moneen kertaan ajatuksissaan käynyt läpi illan tapahtumat. Hän aloitti ja lopetti sillä että ne olivat väistämättömiä, ja alkoi pitää yhtä välttämättömänä päätöstä tulevaisuuden suhteen. Mutta ei hän tuntenut mitään ihastusta omasta onnestaan, kumma kyllä. Ja hän oli liian vanha vuodattamaan kyyneliä onnettomuutensa tähden. – Hänen sieluntilansa muistutti siis hiuskarvalleen täydellistä turtumusta, jossa hän näki mitä oli pakosta tulossa ja kulki välinpitämättömänä sitä kohti. Ainoa mikä poikkesi turtumuksesta oli ajatus lähinnä edessä olevasta, siitä mikä häntä kohtaisi kotosalla.

Hän oli jo työntänyt avaimen Götgatanin alkupään erään talon portinlukkoon, mutta vetäisikin sen äkkiä takaisin, kääntyi ja kulki viipyvin askelin pitkin Brunnsbackenia, oikealle kohti Stadsgårdenia, pysähtyi laiturille ja katseli tutkivasti kohti yhtä sen iloisista asunnoista, josta oli näköala yli sataman ja sen ympäristön. Hän tosiaan näki vielä valon loistavan tutusta ikkunasta, ja se sai hänet tuudittautumaan imarteleviin ja lämmittäviin unelmiinsa. Mutta pohjoistuuli ajoi pahaenteisiä pilviä yli taivaan, ja aallot loiskuivat kovin kolkosti rannan puuveneiden välillä kun ne kumisten hankautuivat laituria vasten, ja niiden puomit heilahtelivat sinkilöissään kirskuen ja natisten. – Ja rakastunut on ihminen siinä missä muutkin, oli hän miten rakastunut tahansa. Niinpä kukaan haaveilijatar ei voi närkästyä siitä, että Fredrik 7 à 8 minuutin kuluttua (kaksi enemmän kuin rakastajalta kohtuudella voi vaatia) totesi sään kirotun koleaksi ja läksi ripein askelin kohti kotia – voisihan hän tilaisuuden tullen kertoa, että oli vielä kello kahden aikaan yöllä nähnyt valon loistavan mainitusta kamarista. Kotona hänellä varmaan oli lämmintä? – Niin, mutta hän päätti sentään huomenissa muuttaa oman huoneensa ylimääräiseksi makuukamariksi, jotta ei häiritsisi ketään, kun vastaisuudessa palaisi kotiin yhtä myöhään kuin nyt, ja jotta – hänellä olisi lämmin. Mutta ihminen on täynnä vastakohtia, ja yhäkin nuoren kauniin naisen läheisyys ei koskaan muuta miehen verta jäämereksi – oli nainen rakastettu tai ei.

Luultavasti hän siis seuraavana päivänä syventyi ajattelemaan vain tuota naista, joka verta vuotavana kamppaili oman sydämensä kanssa saadakseen siinä tilaa jollekin muulle kuin miehelle. Ei, miehellä oli rästiin jääneitä virkatöitä, hänellä oli toimistonsa, hänellä oli illalla tapaaminen ystäviensä kanssa. Toki hän voisi keksiä syitä tämän rikkomiseksi; mutta mitä nyt tehdä? Oli paras jättää naiselle aikaa tyyntyä, jotta tämä ei ennenaikaisesti paljastaisi sellaista minkä tuli olla vain heidän salaisuutensa. Kysyi hän sentään ohimennen palvelusväeltä, miten mamselli jaksoi, ja tervehti nöyrimmästi.

Niin hän, vaaleakutri, istui kalvaana ja uneksivana tavallisella paikallaan, jonkin matkan päässä ystävyksien shakkipöydästä, katsahti usein ylös kohdatakseen heidän katseensa heikosti hymyten, ja tarkkaillakseen itse Magnusta, joka, enon murinoista päätellen, milloin jätti hevosen suojaamatta, milloin vaaransi lähetin, samoin kuin pelokkaana kuunnellakseen, oliko joku tulossa eteisessä. Mutta kukaan ei tullut – se oli hyvä, se oli paha – paha, koska oli kylmä, ja kuitenkin hyvä, koska Magnus näytti kovin valppaalta, vaikka ummistikin peliltä silmänsä. Ei mitään häiritseviä välikohtauksia, ja Lina tyyntyi vähitellen. Magnus alkoi kohta sinkoilla sutkauksiaan, niin ettei Lina enää tiennyt mitä hänestä ajatella. Vain kun hän kerran sanoi: ”varo daamia, veli!” Lina hätkähti; ja kun heidän katseensa kohtasivat, Magnuksen katse oli läpitunkevan terävä. Enon tyyni vastaus: ”hän on mennyttä, sinä saat hänet”, ajoi Linan ulos huoneesta, eikä hän uskaltanut katsahtaa Magnukseen, joka näki vain miten hänen kätensä vapisi hiukan kynttilää sammuttaessaan. Magnuksen sanat: ”siirrä torni väliin!” Lina kuuli poistuttuaan salista. Hetki omassa huoneessa tuotti tavanomaisen naisten lohdun – kyyneleet.

Tummakutri puolestaan istui yksinäisessä kodissaan, jota sohvalla vieressä leikkivä pikku tytär ei pystynyt ilostuttamaan. Märtha ajatteli moniaita päiviä, mutta varsinkin edellispäivää, josta hänen miehensä oli vastaillut niin yksitavuisesti, jonka juhliin mies ei sanallakaan ollut suostutellut häntä osallistumaan, sen jälkeen kun hän oli lausunut, ettei häntä siellä ”kukaan kaipaisi” – ja tätä päivää: missä mies nyt oleskeli? muistiko hän kotiaan lainkaan? jne. Huomispäivä toisi lisää todellisia ajattelemisen aiheita – ja puhumisen; sillä tänään mies ei vielä ollut tohtinut ottaa ratkaisevaa askelta, makuuhuoneen vaihtoa. Seuraavana päivänä se todella tapahtui; mutta onneksi vaimo ei vielä voinut ajatella sitä. Nyt häneltä oli viety sekin lohtu että sai valitella hätäänsä nuoruudenystävättärelleen. Hän ei kyllä itse tiennyt miksi, mutta heti kun hän ajatteli sitä, hänen mielensä valtasi katkeruus, jonka juurena varmaankin oli harmistus miehen viihtymisestä ystävättären seurassa, jota mies selvästi piti hänen seuraansa parempana, koskapa niin usein kävi siellä, kun hän istui kotona ikävöimässä. ”Kuule mamma, missä pappa on?” kysyi pikkuinen. ”Pappa on poissa – poissa meidän luotamme”, hän vastasi, ja sanoja seurasi jokunen yksittäinen värisevä kyynel, niin kuin ensimmäinen salamanisku purkaa sähköjännitettä ja päästää sadepisarat ropisten syöksymään alas ikävöivästä pilvestä.

Entä se jonka tähden nämä kyyneleet valuivat – hän lauloi juuri nyt hilpeässä kuorossa:

 

”Korttipeli, viini, naiset!

Torjuu murheen, arjen vaivan,

niissä vahva turva aivan.”

 

 

V

 

Eno ja Magnus istuivat eräänä iltana jälleen yhdessä tapansa mukaan. He olivat juuri lopettaneet lehtien luvun, ja keskustelu koski kaikenlaisia päivän uutisia. Yhtenä aiheena oli seikka, mikä oli tapahtunut vanhalle koulunopettajalle, joka kolmenkymmenenviiden vuoden rettelöinnin jälkeen koulussa oli saanut kuninkaallisen kirkkoherrakunnan. Tämä antoi Magnukselle aiheen seuraavaan vuodatukseen:

”No vihdoinkin se kunnian mies on ottanut askelen lähemmäs taivasta kuin missä Skaran koulu sijaitsee, toisin sanoen hän on siirtynyt maallisesta työstään otium sapientisiin eli viisaan lepoon, taivaalliseen työhön. Hiuspohjaani värisyttää vieläkin, kun muistan miten hänen valtaisa kätensä kaivautui nuoreen pörrööni, samalla kun hän hoki sitä typsas, typsasa, typsaniaan [kr. typtoo = lyödä, mies/nainen/eläin joka on lyönyt], mikä ei ollut siinä alla kuten piti, ja joka suvulla pani pääni nyökkäämään niin että leuka löi rintaan. On se vain ihmeellistä että kouluopettajan kykyjä niin äärettömästi arvostetaan, että tuollaisen kolmenkymmenenviiden vuoden harjoituksen jälkeen uskotaan hänen käsivartensa yhä kyllin voimakkaaksi hätistämään kokonainen maalaisseurakunta taivaan valtakuntaan, vaikka Luther väittää, että sen halu on jyrkästi päinvastaiseen suuntaan. Tämä totisesti kruunaa kaiken sen kunnian johon yhteiskunta muutoin kietoo onnen kantamoisen pedagogin. En viitsi mainitakaan, että hän visummin kuin munkit konsanaan pitää sekä köyhyys- että siveyslupaukset. Sitä että hän mahdollisesti voi hankkia itselleen saapasparin vuodessa, mutta ei takkia, koska se nielisi puolet hänen palkastaan, ja ettei hän rehtorinakaan pysty elättämään alle nelikymmenvuotista vaimoa, tätä kaikkea pidän todellakin pikkuseikkana. Mutta että niin tarkkaan on vältetty kaikkea, mikä voisi johdattaa hänet totisen nöyryyden parista, sitä seikkaa ei voi kyllin ylistää. Muita heikkoja kuolevaisia houkutetaan ja vietellään turhamaisuuteen ja maailmallisuuteen kunniamerkein, arvonimin ja kiitoskirjein, jotka ovat kummunneet sellaisen hanhen sulasta, joka on muuttunut aladoobiksi itse hovikeittiössä, onpa sen siipiluu kenties viipynyt itsensä monarkin omien hampaiden välissä – ja tahtoisinpa nähdä sen sielun joka ei värähdä moisesta leyhähdyksestä yhteiskunnan huipulta. Mutta onko veli nähnyt tai kuullut, että tämmöisillä olisi yritetty saattaa kouluopettaja turmioon?

Edelleen voi joka toinen virkamies, mikäli tuntee jonkun hovin kamarineitsyen, päätyä puheenjohtajaksi tahi kenraaliksi tai semmoiseksi. Mutta kouluopettaja ei koskaan pääse pidemmälle kuin rehtoriksi tai lehtoriksi, toisin sanoen nauttimaan suunnilleen samoja etuja kuin presidentin kamaripalvelija. Tämähän voisi monelle olla vaarallisen korkea sijainti, mutta luokan kunniaksi on myönnettävä. että koulumiehen on harvoin nähty siinä pyörtyvän. Ehkä häntä pitää pystyssä se filosofia, jonka hän on saanut mukaansa yliopistosta ja josta on aina mustaa valkoisella hänen maisterindiplomissaan. Mutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Kirkkoherrakunnan hahmossa se usein pettääkin nälkiintyneen koulumiehen, tehdäkseen hänet saman veroiseksi kuin monen muun korkeaan asemaan päässeen, joka on saanut toimen jota ei pysty hoitamaan. Mutta minä puolestani katsoisin kernaasti asiaa vähemmän epäsuotuisalta puolelta. Nimittäin kun köyhä ja nälkäinen luuranko yleensä saa lupauksia lihakkuudesta vasta haudan tuolla puolen, niin ilmeisesti koulumiehelle yritetään uskotella, että hän kuuluu niihin kunnianarvoisiin, joiden tulee päästä sinne esiintymiskelpoisessa kunnossa, ja joita sen vuoksi tulee täällä lihottaa; minkä vuoksi hänetkin viimein asetetaan voitynnyrin ääreen. Tosin on onnetonta, että hänen leukansa useimmiten tottumattomina mitään pureskelemaan ovat käyneet kelvottomiksi, ja hän joutuu tyytymään murheelliseen vaihtoehtoon eli lohduttamaan vain itseään omalla opillaan, kun taas aito pappi, joka painaa täydet kahdeksantoista leiviskää, voi todella painokkaasti lohduttaa muita ja puhua köyhän ja nälkäisen tulevasta autuudesta. Niinpä voi onnekas pedagogi onnekkaasti välttää tämän viimeisenkin houkutuksen, varsinkin mikäli hän usein saa tilaisuuden kumartaa kunnianarvoisan herra piispan ja hänen armonsa maaherran edessä – molemmat hänen entisiä oppilaitaan.

Moni on läpikäynyt sen suurella kunnialla, mutta minulla ei, kuten veli tietää, ole aikomusta uskaltautua sinne. Muutoin olisi hemmetin houkuttavaa, kun on kolmekymmentä vuotta päntännyt tietoa pariin tuhanteen pikku kalloon ja saarnannut äänensä käheäksi tieteen suurta arvoa, asettua tuollaiseen saarnastuoliin ja sanoa: 'Kaikki inhimillinen tieto, rakkaat pojat ja tytöt, on pelkkää turhuutta. Sillä ei päästä puolta tuumaa lähemmäs taivaan valtakuntaa, ihmisen todellista päämäärää. Aristides, Themistokles, Sokrates, Seneca, kaikki ne, joita kunnioittamaan ja rakastamaan olen teidät huiputtanut, ovat painuneet, tiedätte kyllä minne, sillä kirotun kuuma siellä on, ja pahimmalla metodistilla, joka on eilispäivän käännynnäinen, on paremmat mahdollisuudet taivaan autuuteen, kuin kaikilla pakanuuden ajan jaloilla miehillä yhteensä.' – Olisihan kaikki tuo houkuttavaa; mutta mieluummin sentään pysyn – – täällä ja nautin lasillisen, jonka Lina herttaisuudessaan minulle tarjoaa”, hän jatkoi, koska tyttö juuri silloin astui sisään kaksi punssilasia tarjottimella.

Hän istui saman pöydän ääreen kuin nuo kaksi ystävystä ja kuunteli heidän keskustelujaan väliin hymyillen, väliin keskeyttäen tarkkaavaisena käsityönsä. Mutta he eivät ehtineet kauan istua näin kotoisasti yhdessä, kun eteisessä jo soi ovikello. Lina säpsähti tahtomattaan tuota ääntä, ja kun saliin kuului miten Fredrik puheli enon kanssa, joka oli mennyt häntä vastaan, ajoi kiihtynyt pulssi veren kihisevän kuumana pienimpiinkin suoniin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi Magnuksen kysymykseen oliko hän lukenut Goethen ”Vaaliheimolaiset”, josta miehet juuri olivat keskustelleet, yksitavuisesti ja viivytellen: ei.

Hän oli äärettömän suloinen istuessaan siinä, ruusuisilla poskillaan hämmennys, silmäluomet laskettuina peittämään katseen kademielistä hanakkuutta paljastaa se, mistä vaalean purppuraiset suljetut huulet halusivat vaieta, vaikka niiden tienoille valettu hieno surun varjo jo oli paljastanut, etteivät ne varjelleet salaisia riemuja. Fredrik sai tuskin käännetyksi katsettaan hänestä, vaikka tiesi, että se jos mahdollista lisäisi hänen punastumistaan, ja kun mies viimein onnistui pakottamaan itsensä, hänen katseensa kohtasi Magnuksen tumman ja totisen katseen, joka säkenöi kasvoista katkerista ja kylmistä kuin helmikuinen pakkaspäivä. Mutta katkera ilme suli kohta hymyksi, joka muistutti samaisen päivän iltaruskoa, jolloin yli tasangon ujeltavat viiltävän jäiset tuulet, jotka kuin neulat pistelevät kulkijan poskia ja puhkovat nahan hänen kohmettuneista huulistaan. Mielessään Fredrik nimitti tuota hymyä paholaismaiseksi. ”Keskustelimme juuri kirjasta Vaaliheimolaiset” – Magnus sanoi omituisella äänellä, joka sai Linan itsensä unohtaen uteliaana katsahtamaan häneen, vaikka hän näkikin vain lempeän isällisen ilmeen ja kuuli äänen vaimenevan, kun Magnus jatkoi: ”Se teos on tosin kaunokirjallisuutta, mutta aviomies lemmensankarina on aina väkisinkin hylkiö. Vaatii joko suurta tietämättömyyttä siitä, mitä mies on, tai erityisen syyn peitellä hänen epämiehekkyyttään, jos panee hänet naimisissa olevana rakastamaan jotakuta muuta kuin omaa vaimoaan ja kuitenkin esittää hänet jalona sieluna, miehekkäänä ihanteena.”

Lina istui nyt niin kalpeana, kuin kaikki se veri, joka äsken tuntui kaipaavan tilaa rajun kiihkeille tulvahduksilleen, olisi äkisti jähmettynyt sydämen sisimpään sopukkaan. Fredrik, joka oli silmillään levottomasti seurannut tuota muutosta, ei tohtinut sanoa sanaakaan siitä eikä vastata Magnuksen puheeseen. Vain eno, joka viimeksi mainitun kiivaudesta huomasi jonkin riitasoinnun, otti kysymyksen puheeksi.

Mutta onhan tilanteita, jolloin liitto solmitaan ilman osapuolien vapaata suostumusta, ja jolloin kumpikaan heistä ei voi vastata tulevaisuuden kiintymyksistä.

”Sellaisia tapauksia kyllä on; mutta mies joka suostuu tällaiseen liittoon, osoittaa epämiehekästä surkeutta, ja kun hän myöhemmin antautuu toiselle mieltymykselle, hän vain lisää uuden heikkouden edelliseen. Ja se käy vielä, jos hänellä on rohkeutta mennä asian pohjaan asti, niin kovaa kuin onkin se, että ainakin yksi nainen on uhrattava hänen heikkoutensa tähden; sillä eihän kukaan kunnon mies halua ottaa hyljättyä riesakseen, jollei tämän edellinen mies ollut täydellinen konna. Mutta mitä voi sanoa niistä, jotka hakevat vain leikkiä, joka imartelee heidän turhamaisuuttaan, piittaamatta uhreista. Heihin verrattuina sentään kunnon miehiä ovat ne, jotka ostavat luvattoman ilonsa torilta. Nämä tuovat kyllä ruton omaan perheeseensä, mutta säästävät sentään muiden perheet.”

On selvää, että tuollainen pelkkä leikki on halveksittavaa, Fredrik huomautti innokkaasti; mutta – – hän keskeytti äkisti ja vaikeni.

”Tarkoittanet, että on ajateltavissa, että jos vaihtaa onnettomuuden sijaan onnen, kauppa on hyvä. Mutta jos mies on kerran löytänytkin edellisen luullessaan saaneensa jälkimmäisen, niin kuka voi enää kuvitella, että uusi yritys kantaisi muita hedelmiä? tai mihin hän itse tukee vakaumuksensa siitä, jollei juuri tunteeseen, joka jo kerran on pettänyt? Koko naismaailma tosin tarjoaa hänelle lavean kentän suorittaa uusia kokeiluja, mutta erinäiset naisensydämet voivat toki olla liian arvokkaita palvellakseen vain jotakin kokeilua ja joutuakseen sitten pois heitetyiksi.”

Lina, jota hetken pelko oli äsken masentanut, oli nyt pyörtyä siitä varmuudesta, että Magnus tajusi kaiken, ja siitä valaistuksesta jonka tämä säälimättä valoi tilanteen ylle, hän nousi kiivaasti ja poistui huoneesta, uskaltamatta vilkaistakaan ketään muuta seurueen jäsentä kuin enon tyyniä ja ystävällisiä kasvoja – se oli lohduttava katse; sillä mikään lohtu ei ole verrattomampi kuin tutun, rakkaan ja rakastavan ihmisen silmien säteily. – Fredrikillä, joka tohti seurata häntä vain lämpimissä toiveissaan, olisi kenties ollut jotakin sanottavaa, jos Lina olisi viipynyt, mutta nyt hän pelkäsi antavansa yhdelläkin sanalla Magnukselle aihetta lisähyökkäyksiin. Heidän molempien mielialassa Magnusta kohtaan oli se ainoa yhteinen piirre, että hän oli kiihdyttänyt kumpaakin; mutta kun Fredrikin sisin kihisi katkeraa kiukkua, Linan mieli tulvi luottamusta ja anteeksiannon rukouksia; ja jos he olisivat tällä hetkellä olleet kahden, hän olisi kenties heittäytynyt Magnuksen rintaa vasten ja tunnustanut hänelle kuin isälle kaiken, mitä hänellä oli sydämellään. Magnus, joka oli yhtä tyytyväinen siitä että oli puhunut kummankin läsnäollessa, kuin Linan poistumisesta, jatkoi, kun kukaan ei puuttunut puheeseen, lempeämpään sävyyn ja silmäten puhuvasti enoon päin:

”Tämä maailma on luoja paratkoon yhtä vähän Armidan puutarha, kuin avioliitto on oopiumhuumaa tai naiset enkeleitä; mutta kirotun vaikea olisi löytää paremman laatuisena kaikkea tätä mitä meillä nyt on. Ja yhtä luultavaa on, että meidän herramme, viedessään Aatamilta kylkiluun ja usuttaessaan naisen unisen esi-isämme kimppuun, unohti kysyä Lafontainelta neuvoa; mutta yhtä varmaa ilmeisesti on, että Lafontainen kaltainen henki pystyy maan päältä löytämään kylliksi hyvää ja kaunista antaakseen loppujen mennä siinä sivussa ja kantaakseen miehekkäästi sen, mikä kuitenkin loppuu, kun nenänpää kylmenee, mikä käy hiukan nopeammin, kuin ihmisillä tarkemmin ajateltuaan on tapana toivoa.”

On helppo olla liikaviisas ja irrottaa runous todellisuudesta; mutta tuo viisaus ei käy yksiin ihmisen pyrkimyksen kanssa autuuteen ja täydellisyyteen. Ihmissuvun jalostuminen on pelkkä tyhjä sana, jos ihanteen toteuttaminen on tyhmyyttä! – sanoi Fredrik lyhyen hiljaisuuden jälkeen, hiukan nujertuneella äänellä ja ottaen setävanhan huomioon, jotta ei sentään jäisi täysin vastausta vaille.

”Runoutta? Voi sinä risavaljas raakiksi ajettu Pegasos!” Magnus puuskahti. ”Kyllin kauan olet jo laahustanut kantaen kyynelpusseja ja vesisäkkejä, rapisevia riimiherneitä, päättömiä ja yksijalkaisia harmaakivipatsaita, ja siipesi ovat olleet pörröllään kuin kanalla tuulisena lokakuun päivänä. Missä olet lennellyt, sen tietävät vain ne jotka ovat ilman satulaa ratsastaneet luisevilla kupeillasi ja näyttäneet yleisölle ratsastuksen merkit todisteena runollisesta kutsumuksesta. Valjastetaanko sinut poloinen nyt joka kärryjen eteen ja joudutko kiskomaan vesikuormia Tukholman kujia pitkin? – Älä loukkaannu, Fredrik; kaikki kunnia sinun runoudellesi! – Mutta miksi tahdot viedä hengen kaikelta runoudelta? Jos runous muuttuu todellisuudeksi, siksi todellisuudeksi joka elää hetkessä ja kuolee sen myötä, niin missä piilee tällaisen runouden äärettömyys, jumalallisuus? Onpa ihania aikoja ne, jolloin jokainen lusikallinen kaalisoppaa ja joka hyppysellinen nuuskaa muuttuu runoudeksi, jolloin ihmisen ei tarvitse kuin seurata nenänsä vainua ollakseen runoilija! Vai eikö kaalia tai tupakkaa pidäkään istuttaa? tai neniä olla olemassakaan, koska niistämistä tuskin voi kutsua runoudeksi – ja vielä vähemmän niistämättä jättämistä? – Tähän asti on sentään luultu, että runo on taivaanpoika, joka asetti ihmisen silmälle kaukoputken, jonka läpi hän kykeni tähyämään katoamatonta kauneutta, totuutta ja maailmankaikkeuden ikuista oikeudenmukaisuutta, asioiden katoavaa muotoleikkiä – ja että vaadittiin tämän taivaanpojan henkeä sen ihmisen rinnassa, jonka silmät pystyivät kaikista olennoista havaitsemaan ja näyttämään ihmisveljilleen tuon ikuisuuden kuoleman ja tuhon keskeltä. – Nyt ei enää tulla jalostamaan ihmisen sielua, vaan se maailma jossa hän elää, muuttuu runolliseksi, niin että jokaisen meistä on elettävä pelkällä runoudella, vaikka panisimme kuinka vastaan! – Kunpa se kävisi nopeasti, että ehtisi olla mukana, minäkin menisin heti naimisiin, jotta saisin nähdä vaimoni keittämässä runollista puuroa ja antaa hänelle runollisen kaksitoistaäyrisen jauhoihin; – jotta saisin lapsia joilla on runollisia vatsanväänteitä, joiden parku on musikaalista ja ihottuma pittoreskia. Mutta ehkä naimattomallekin käy sinun ammatissasi puuhata runollisten laskujen parissa ja minun runollisten konjugaatioparadigmojen kimpussa. Hauskaa elämää! – kaikille muille paitsi runoilijoille. Sillä silloinhan heidän on turhaan ponnisteltava luodakseen yhden ainoan jumprumitan runoutta, joka olisi parempaa kuin se, missä me proosalliset ihmislapset ryvemme korviamme myöten joka päivä ja joka hetki. – – Fabula docet [tarina opettaa]: että kun todellisuus muuttuu runolliseksi, se on runouden loppu, ja kun Pegasos valjastetaan ajorattaiden eteen, se lentää aivan kuten allekirjoittanutkin ulos nyt päättyneestä soliloquiumista [yksinpuhelusta].” – –

Yhdyn sinuun täydestä sydämestä, varsinkin tässä viimeisessä kohdassa – hymähti eno, joka oli jo ottanut kortit esiin ja järjestänyt pelipöydän – vaikken totisesti tiedä, miksi sinä olet tänä iltana noin vakava. Mutta tämä käy kyllä liian vakavaksi. Eiköhän pelata erä puu-ukkoa.

Mutta sitä iloa vanhus ei saanut; Fredrikillä näet ”ei ollut aikaa”, vaan hän lähti heti, ja Linalta tiedustettaessa saatiin kuulla, että hänellä oli paha päänsärky.

Tämä vierailu ei rohkaissut Fredrikiä sen uudistamiseen, ja hän lopettikin käyntinsä tähän paikkaan. Eno ei ollut siitä pahoillaan, sillä hän uskoutui nyt jälkeenpäin Magnukselle: ”että oli kyllä huomannut, että Fredrik oli ollut aivan liian huomaavainen Linaa kohtaan, ja että, koska tytöstä ei ollut vaaraa, oli ollut todella hyvä, että Magnus oli lukenut hänelle lakia.” Magnuksella ei ollut huomauttamista ukon ajatuksiin, ei myöskään Fredrikin poisjääntiin, ja jopa Märtha oli varsin tyytyväinen viimeksi mainittuun, saatuaan Linalta tietää, että siihen oli syynä miesten välinen kiivas kiista, sekä että Magnus riidan aikana oli puolella sanalla syyttänyt häntä siitä miten hän kohteli nuorta vaimoaan. Ainoastaan Lina häälyi tyytyväisyyden ja pahan mielen välillä, tai oikeammin, hän tajusi että hänen tulisi ja hän yrittikin olla tyytyväinen, mutta hänelle tuli paha mieli omasta tyytyväisyydestään. Ei hän toki ollut ripeä, tyyni ja iloinen kuten ennen, vaikkei hän nytkään hutiloinut viihdyttääkseen ystävyksiä. Mutta se tapahtui ilmeisen pinnistetysti ja ahdistuneesti, aivan kuin hyvitykseksi.

Mutta mitä on syyskuisen auringon kalpeneva paiste, joka kimaltaa myrskyn myllertämillä laineilla, kellastuneilla vainioilla ja niitettyjen peltojen lukinseiteillä, verrattuna suven aamuaurinkoon, joka murtuu ulapan sileään peiliin tai kukanterien kastetimantteihin! Mikä on velvollisuuden hellään apuun ojennettu käsi verrattuna tulisen rakkauden syleileviin käsivarsiin, tai mitä sovintoa anovan katseen hellyys verrattuna viattoman lämpimiin ja luottaviin silmiin, joita katumuksen kyyneleet eivät kostuta! Mitä ovat ne? – ”Säteitä, käsiä, katseita, jotka lämmittävinä ja auliina tarjoutuvat jäätyneelle maalle tai rakkautta kaipaavalle sydämelle, vailla vaatimusta tulla itse ihailluiksi tai rakastetuiksi, kalvaina ja väristen pelosta, että niiden rakkaus on liian vähäinen”, vastasi Magnus mielessään.

Luonnosta kuvastuu jokainen jakamaton kärsimys ihmisen rinnassa, jalo tai alhainen, mutta eivät ristiriidat, vastakohdat, jotka tähän niin ahtaaseen ja kuitenkin niin runsaaseen maailmaan mahtuvat. Ja kuinka paljon niitä onkaan! Naisensydän leikittelee surulla, kun nainen tyytyväisenä nauttii peilin edessä uuden kaulakorun kauniista kimalluksesta ja kuivaa kyyneleet, jotka hämärtävät katseen ja estävät näkemästä somaa leikkikalua; miehen sydän – joskus naisen pehmeällä povella – leikkii ilolla, samalla kun kalvavat huolet asustavat sen syvyydessä. Nainen teeskentelee harmistusta ja vihaa, vaikka hehkuu hellyyttä, mies esittää uhrautuvaa rakkautta, ja laskeskelee samalla välinpitämättömänä päivän voittoa – tai päinvastoin – kumpikin usein unohtaen mitä he todella ovat, unohtaen tuntea ja ajatella, tämän lainaroolin – turhamaisuudesta tai vastustuksesta yltyneen innon tähden unohtaen, että rooleja pitäisi vain esittää. Sillä useimmiten pelkkä turhamaisuus, ylimielinen luottamus omiin voimiin, toisten voiman väheksyntä, tarve saada edellinen tunnustetuksi, jälkimmäisen heikkous myönnetyksi, johtaa ihmisen vaihtamaan omimman paremman minänsä sen tilapäiseen valeverhoon. Harvoin on viha kahden ihmisen välillä niin vahva, ettei se suurelta osalta olisi keinotekoista, väkinäistä vastoin parempaa tahtoa ja tietoa, ja jokainen arkiharmi, joka kestää pitempään kuin korkeintaan puoli tuntia, on aina valekaapu, jonka ihmisen hellyyttä janoava sielu vain pitkän harjoitusponnistelun jälkeen saa istumaan ja sopimaan.

Siksipä onkin sekä naurettavaa että liikuttavaa katsella poloisten ihmislasten riitoja. Jos nämä toisilleen kiivastuneet sydämet olisivat paljaina, näkyisi miten katkeruuden puna-sini-keltainen kalvo kiiltelee vain heidän rakkautensa purppurantumman veren pinnalla, kiivas intohimo olisi vain levittänyt sen ylle tämän ohuen mutta kauhistuttavan verhon, aivan kuin jossakin tulehduksessa. Mutta sydämiä ei näe paljaina – paitsi milloin ne ovat lakanneet sykkimästä, koska silloin jähmettynyt sydän on paljastumattakin avoinna jäljelle jääneiden katseille. Vasta silloin oppii ihminen kaipauksestaan tuntemaan oman sydämensä sisimmän ja hylkää katuvaisena kaiken turhamaisuuden ja kiukun, kaiken sen katkeruuden, joihin hän kuin holviin on muurannut sen, mikä on valoa ja lämpöä varten luotu.

Meidän nuorenparimme kodissa kulki elämä tavallista vaikeaa uomaansa ja, mitä useampi päivä, viikko, vuosi kului, sitä tiuhemmiksi ja raastavammiksi kävivät riidat. Heidän luonteensa olivat kuin kaksi hammasratasta, jotka aluksi pienistä epätasaisuuksista huolimatta olivat somasti ja tasaisesti sopineet toisiinsa. Mutta turhamaisuuden tuulahdus heitti pienen pienen kaistaleen rakkauden viitasta, joka kätkee kaikki heikkoudet, näiden rattaiden väliin, ja rattaiden hillitön käynti riuhtaisi sen rajusti irti, sen myötä repeytyi ratisten heikkous toisensa jälkeen, ja samalla hammasrattaatkin särkyivät. Kohta seisoi rakkaus itsekin kalvain poskin ja vaikeasti hengittäen pyörien reunalla; mikään pelastava käsi ei pidellyt sitä eikä pysäyttänyt pyörien nyt jo epätasaista ja ontuvaa hankausta, joka kohta sirottelisi ympäriinsä tuon hentoisen murskautuneita jäseniä.

Sillä yhäti asui rakkaus heidän kummankin sydämissä. Märtha tiesi tämän itsestään; hän jopa uskoi sen olevan yhtä vahva ja heikkenemätön kuin konsanaan, ja hän pani rakkauden syyksi kaiken mitä teki. Mies, mieshän se rakasti toista? Niin juuri! tosin ihminen on kauhean kummallinen. Ainakin nyt näytti siltä, kun Fredrik eräänä iltana istui tuossa tutussa pikku huoneessa, tummanpunaisella verhotun sohvan kulmassa. Sillä hänen oikea käsivartensa oli kiertynyt tukemaan hentoa henkilöä, joka myös istui sohvassa hänen vieressään ja jonka runsaskiharainen pää lepäsi hänen rintaansa vasten. Mies nojasi keveästi poskeaan kihararyöppyä vasten, vasen käsi etsi naisen oikeaa kättä, joka puolestaan hellästi piteli pikkuista Nannaa, äidin syli tyynynään heidän väliinsä nukahtanutta. Pöydällä väreili lampun kajo, sen himmeät säteet heijastuivat kimaltavina miehen silmissä, vaimon silmät olivat kiinni, vain hiljainen liikahtelu silmäluomien tummissa silkkipäärmeissä paljasti, etteivät ne olleet ummistuneet uneen. Mutta suruisasti hymyävät huulet ja poskien vaihteleva punastus osoittivat, että hän uneksi – katkeransuloisia unelmia, menneisyyden piinaa ja tulevaisuuden epävarmuutta, hetken autuuden sisäänsä kietomia. Hiljaisuutta rikkoivat vain pikkuisen hentoinen hengitys ja puoliksi tukahtunut huokaus, joka värähdytti nuoren äidin povea.

Tämä huokaus sai miehen säpsähtämään, hänen kätensä hyväili hiljaa huokaajattaren siloposkea hänen sanoessaan:

”Oma Märtha-rukkani!”

Ja pari kyyneltä avasi uomaansa miehisistä silmistä. Hän kätki kasvonsa vaimon olkapäälle, vetäen lempeällä syleilyllä tätä lähemmäs itseään, ja vaimo vastasi tähän liikkeeseen kietomalla käsivartensa hänen kaulalleen, niin että he nyt istuivat aivan tiiviisti liki toisiaan. Muutama vavahduksenomainen kouristus ilmaisi naiselle, että mies kärsi; mutta hän yritti turhaan kohottaa vaipunutta päätä ja pystyi vain vetäytymällä hiukan poispäin ojentamaan nenäliinan, jota piteli kädessään, miehen silmille.

”Hyvä rakas Fredrik, älä itke – se koskee minuun niin – voi Fredrik kultani, älä itke minun takiani, minähän olen nyt onnellinen” – hän aneli.

Myrsky laantui sitten vähitellen, ja Märthan onnistui hellällä väkivallalla saada miehen pää kohotetuksi. Niin kuin äiti anteeksi antavana puuhaa katumuksesta itkevän lapsensa parissa, niin siveli hän nyt miehen hiuksia otsalta, kuivasi viimeisen kyynelen hänen silmistään ja pyyhki kyynelten kiiltävät jäljet hänen poskiltaan. Ja sitten hän piteli kummallakin hennolla valkealla kädellään miehen päätä, katsoen niin rohkeasti tämän silmiin ja mahduttaen tähän katseeseen niin paljon puhdasta, kiihkeää hellyyttä, että mies vapautui lempeästä kahleestaan, ja heidän tunteensa kohtasivat pitkässä suudelmassa, jota seurasi toinen ja vielä toinen, kunnes he autuaina ja unohtavina lepäsivät suu suuta ja rinta rintaa vasten.

Ja rauhan enkeli levitti hopeankimalteisen siipiparinsa heidän päänsä ylle, ja hänen hengityksensä leyhyi ihanan viileänä heidän autuutta huokuvien, huumautuneiden sydäntensä vaiheilla.

 

Rakas lukija, lepää tässä kohden silmänräpäys äläkä häiritse ihmisparkojen rauhaa; sillä minäkin, joka kovasydämisesti maalaan hyvää ja pahaa, viskasin tässä kynäni pois, peläten omantunnon soimauksia, jos antaisin yhden ainoankaan pilven pimentää tähtiä heidän autuutensa viileällä mutta kirkkaalla iltataivaalla. En kenties koskaan enää saa nähdä tuota hopeasiipistä enkeliä heidän yllään! en ehkä koskaan enää saa nähdä noiden levottomien heikkojen sydänten uinuvan levossa toisiaan vasten! – ajattelin, ja annoin yllä olevan pikku hetken muuttua kokonaiseksi kevätyöksi.

 

 

VI

 

Se lenkki, joka kaikesta näennäisestä ulkoisesta epäsointuisuudesta huolimatta liitti puolisoiden mieliä toisiinsa, oli tuo uinuva pikkuinen, jonka ylitse kumpikin nyt kumartui toisiaan kohden sovintoon ja unohdukseen. Tyttö oli hiljan toipunut vaarallisesta tuhkarokosta. Hänen sairautensa aikana tuntui, että vanhempien välinen side, sen sijaan että olisi höltynyt sitä mukaa kuin lapsen voimat katosivat, päinvastoin joka heikkenevällä valtimonlyönnillä kävi yhä lujemmaksi, kunnes he viimein lapsukaisen hengen ollessa välittömässä vaarassa olivat toisiaan niin lähellä, ettei toinen kokenut tunnetta, jota toinen ei olisi jakanut. Fredrikin sai harvoin suostutelluksi poistumaan huoneesta, jossa hellä äiti yhtä harvoin sai silmäänsä ummistetuksi. Ja kun lääkäri eräänä aamuna ilmoitti, että vaara oli voitettu, oltiin jo niin pitkällä, että miehen syli avautui täsmälleen samalla hetkellä, jolloin vaimo liikahti heittäytyäkseen siihen – aivan kuin yksi ja sama tahto olisi ohjannut kumpaakin.

Samana iltana, jonka loppua olimme todistamassa, oli pikkuinen ensimmäisen kerran todella hilpeästi juoksennellut huoneessa. Isä ei väsynyt leikkimään hänen kanssaan eikä äiti katselemaan heidän leikkiään ja kuuntelemaan heidän lepertelyään; mutta pienokainen uupui viimein uneen, nukahti äidin syliin isän kertomukseen sinilinnusta. Juuri tuolloin hän, tuntiessaan miehen hellyydessä lasta kohtaan omat tarpeensa tyydytetyiksi, alkoi aavistaa toisenlaisen rakkauden olemassaoloa, kuin mitä hän tähän mennessä oli vaatinut, ja juuri silloin miehen aavistukset kohtasivat vaimon aavistukset, vaikka ne vain tuskallisesti pääsivät syyllisyyden ja hämmennyksen tunteen lävitse.

Mutta ajan pyörä pyörii vinhaan, ja sen myötä vaihtuvat ihmisen ajatukset ja tunteet. Mitä merkitsevät hetken katumus ja päätös kymmenentuhannen hetken houkutusten rinnalla? ja mitä sattuman tuottama jalo tunne jokapäiväisten arkiharmien kivettämiskyvyn rinnalla, kalvavien pikkuriesojen ja proosallisen yksitoikkoisuuden rinnalla? Niinpä kotielämän entinen meno palautui vähitellen, sitä oli vain katkerampi kestää kuin ennen, koska kumpikin osapuoli sisimmässään kärsi pahemmin omista vioistaan, ja oli ponnistettava yhä enemmän osoittaakseen sitä hyvää mieltä, jota turhamaisuus joka kerta vaati ylläpidettäväksi. Siksipä nyt jokainen yhteenotto oli edellistä kiivaampi ja haavoittavampi.

Sellainen on ihminen. Hetken mielenkuohu voi saada hänet unohtamaan kaiken. Mutta jatkuva nurjamielisyys, ylpeys, vihollisuus vaatii sitä suurempaa ponnistusta, mitä useammin hänellä on vääryydentekijä tai vääryyttä kärsinyt silmiensä edessä, ja mitä likeisemmässä suhteessa kumpikin osapuoli on ollut tai on keskenään. Niin hän itse yllyttää mielenkatkeruuttaan, nostattamalla muististaan esiin kaikki ne kiukun syyt joita mahdollisesti on, ja humaltuu kaikista näistä muistoista unohtaakseen jokaisen syyn sovintoon ja hyvään tahtoon.

Nuoren parin tilaa pahensi kohta se tietty suunta, mihin Märthan tyytymättömyys kohdistui. Ylen onnellisena pienokaisen sairauden jälkeen hän alkoi taas käydä useammin Linan luona, ja aviomiehen oli toisinaan tultava mukaan. Märthan tarkoitus oli osoittaa, miten hyvin kaikki oli, ja hän nautiskeli nyt pikku voitostaan sen nöyryytyksen jälkeen, jonka oli kokenut aiemman huonosti peitellyn harmistumisensa tähden. Eikähän hän tietenkään halunnut unohtaa vanhaa ystävyyttä, vaikkakaan ei enää luottanut siihen kyllin kertoakseen Linalle kotihuoliaan, joita oli taasen jo alkanut ilmaantua. Näitä asioita hän, tosin lievennetyssä muodossa, kertoi luottamuksellisesti äidilleen, tai oikeammin äitipuolelleen, yli viisikymmenvuotiaalle kelpo muorille, jonka maalaistalossa kaupungin lähettyvillä hän käväisi silloin tällöin.

Entä mies? Hän meni mukaan Linan luo, jollei nyt pelkästään tehdäkseen vaimolle mieliksi, myös poistaakseen Magnuksen kaikki epäluulot ja lisäksi – niin, jotta edes näkisi hänet ja uneksiakseen ja ollakseen vaiti. Varsinkin Magnuksen tähden hän ponnisteli ainakin ensimmäisillä kerroilla ollakseen oikein huomaavainen ja ystävällinen vaimolleen, vaikka tunsikin mielessään tämän vääräksi häntä kohtaan, ja se kävi sen tähden hiukan väkinäisesti. Mutta hän tahtoi nyt käyttäytyä miehekkäästi ja kätkeä kaiken – ja kuitenkin hän tahtoi, että joku aavistaisi, että kaikki oli esitystä; sillä jos hän vaikuttaisi hänen silmissään ikään kuin täysin muuttuneelta, se merkitsisi myös liian suurta nöyryytystä, liian suurta uhrautumista. Hän arveli löytäneensä keskitien, kun keksi neuvoksi ottaa Nannan mukaan ja puuhasi lakkaamatta tämän kanssa – ei pelkästään oveluuttaan, sillä hän rakasti lasta hellästi.

Äiti nautti tästä ensi alkuun. Mutta Lina oli vanhastaan pienokaisen lemmikki, ja lapsi oli kohta talossa kuin kotonaan ja jakeli yhtä pian kysymyksiään ja hellyydenosoituksiaan sekä Linalle että isälleen. Hän lehahteli noiden kahden välillä kuin ne paperinuket, jotka levottomasti häälyvät kahden päällekkäin asetetun sähköisen metallilevyn välillä, milloin toisen milloin toisen sähköisyyden johdattimena, ja aina uudestaan vastakkaisen vetämänä. Tämä leikki, joka selvästi hämmensi myös Linaa, kävi piankin tarkkaavaiselle Märthalle liian pitkäksi, ja hän katsoi tarpeelliseksi houkuttaa pikku kullan luokseen, vanhimman ja parhaimman ystävän luo. Niin muuttui Fredrikin asema jälleen yhtä vaikeaksi, ja hän päätyi, milloin ei voinut mennä mukaan miesten peliin, istumaan vaiti ja unelmoivana, jolloin hän myös tavallisesti vei hiukan tätä sulkeutuneisuutta mukanaan kotiin.

Mutta sitä ei enää tarvittu. Jo epäluuloinen rakkaus näkee mieluummin liian paljon kuin liian vähän. Valitukset hänen kylmyydestään lakkasivat olemasta epätavallisia. Ja päiväjärjestykseen tulivat nyt myös vihjaukset hänen oletetusta lämmöstään erästä toista kohtaan. Yhteiset vierailut lakkasivat, mutta mies ei siitä käynyt iloisemmaksi tai avoimemmaksi. Jokainen syytös antoi hänelle oikeutuksen, koska hän oli mielestään uljaasti vastustanut lukuisia kiusauksia ja uhrannut sen minkä ehkä olisi voinut voittaa mieltymykselleen. Vaimon syytöksiin hän vastasi toisinaan samanlaisilla, tuulesta temmatuilla, ainoastaan vapautuakseen hyökkäyksistä. Vaimo ällistyi kuullessaan ensimmäisen kerran jotakin tuollaista hänen suustaan; mutta, niin suuri on inhimillinen heikkous! hän loukkaantui ja itki, mutta nuo epäilykset toisaalta imartelivat häntä, toisaalta vakuuttivat hänet hetkeksi miehen jatkuvasta rakkaudesta. Sillä miksi tämä muuten osoittaisi mustasukkaisuutta? Mutta miehellä ei ollut halua eikä omaatuntoa jatkaa, ja ne muuttuivat pian täysin merkityksettömiksi. Mutta seuraus oli sellainen kuin sen oli pakko olla. Kummankin elämä oli pian alituinen harmin ja levottomuuden ketju, ja miehelle, joka pääsi kotoa karkuun, se muuttui vähitellen kidutuspaikaksi. Viran vuoksi hän oli poissa koko aamupäivän; mutta työ oli täysin mekaanista, liittyi tavallisesti vain toimistoon, ja kohta hän siis vietti iltapäivät kuin todellinen joutolainen. Niinpä hänen mielikuvituksensa leikki sai ravintoa toimettomuuden ja yksinäisyyden parhaasta maaperästä – sillä nykyisin Fredrik oli mieluiten yksin. Hänen taannoinen iloinen ystäväpiirinsä oli hajonnut, ja kekseliäät pahat kielet olivat jo levittäneet maailmalle kaikenlaista hänen oloistaan. Kesä oli jälleen herättänyt niukan hiekan pohjoisen graniittipaasien välissä eloon ja vehreyteen, ja aurinko katseli puolen yötä alaspäin, hämmästyneenä vehmaasta kauneudesta, jolla kaikki kiirehti koristautumaan, ja linnut käyttivät sen armollisia katseita kaksinkertaistaakseen laulajanelämänsä. Fredrik valvoi niiden keralla, hän istui tuntikausia liikkumatta ja unelmoiden kuninkaanpuutarhan tai Skeppsholmenin puistokujilla, jahka ilta oli karkottanut hänet hänen mielipaikaltaan Mosebackenin puutarhasta, josta erotti tietyn talonkaton, jonka alle hänen harhaavat ajatuksensa mieluiten etsiytyivät.

Tämä etuus paeta kotia, josta kotirauha puuttuu, on miehellä aina, naisella yleensä vain ylimmissä luokissa, joissa kaikenlaiset viihdykkeet tarjoavat hänelle tyhjää elämää sen rikkaan tilalle, josta hän pakosta tai oikun vuoksi luopuu. Mutta enimmäkseen heikomman sukupuolen kytkee kotiin tavan, velvollisuuden ja välttämättömyyden side, niin että sen koko toiminnan maailman tulee olla siellä, ja on se lisäksi suljettu kodin seinien sisäpuolelle myös luonnon ja tavan kautta, joko hoitaakseen tai tuhotakseen sen rauhaa ja viihtyisyyttä. Kuinka mies ei siis huolehtivasti antaisi naisen omistaa tätä pikku maailmaansa tuskia vailla, jopa lempeästi katsoisi läpi sormien hetkellisiä kiukutteluja, oikkuja, heikkouksia, joita nainen siinä osoittaa! sillä miehellä on sentään sen ulkopuolellakin tilaa ihmisluonnon heikkouksille ja pahuudelle, mutta naisella on hyvässä ja pahassa, voimassa ja heikkoudessa, vain tämä ahdas piiri, jossa ei voi kätkeä pienintäkään puutteellisuuttaan.

Yhtä väärämielisesti ja epäviisaasti menettelevät kuitenkin ne miehet, jotka vain vastahakoisesti sallivat vaimojensa seurustella maailman kanssa. Heillehän olisi päinvastoin eduksi, että vaimo saa kokea vanhan viisauden: ”muualla hyvä, kotona paras”, että hän oppii rakastamaan ja arvostamaan kotia. Sillä seuraelämä tuottaa naiselle enemmän haittoja kuin miehelle, alkaen ulkonäön huoltamisesta aina huoleen nimen ja maineen säilymisestä. Ei edes ylihovimestarinna, joka l8-vuotiaasta 40-vuotiaaseen asti on loistanut ja nauttinut ihailua seuraelämässä ja elänyt vain sille, ole yhtenä ainoana iltana – tai aamuna – antanut kamarineitonsa irrottaa kiristäviä kureliivin nyörejään huokaamatta: ”Luojan kiitos että se on ohi!” jollei nyt aivan ensimmäisinä kukoistusaikoina, jolloin sydän kenties sykki rakkautta ja päivä ei mitenkään tahtonut riittää katseluun ja kuunteluun. Varsinkin tämä koskee keskiluokkaa, jossa naisen maine on erityisen arka, ja yhdistyneenä naiselliseen turhamaisuuteen tämä seikka pakottaa hänet vartioimaan joka sanaansa, katsettaan, elettään. Ja mitä modernilla seuraelämällä on tarita korvaukseksi kaikista näistä huolista?

Märthan heikkous oli, kuten kaikkien, päästä esille, ja siksi hän puuhasi avioliittonsa ensimmäiset vuodet seurapiireissä. Fredrik katseli suopeasti hänen pikku triumfejaan ja nautti omastaan, kun vaimo aina tällaisen illan jälkeen käsivarsi hänen kaulallaan vakuutti: miten ikävää oli ollut ja miten onnellinen hän nyt oli kun sai olla miehensä kanssa kahden. Kun ajat toivat kotiin levottomuuden, vaimon tottuneisuus seuraelämään oli hyvä keino unohtaa se hetkiseksi. Mutta siitä lähtien kun mustasukkaisuus valtasi alaa hänen povellaan ja hän luuli, että koko maailma tunsi kotipiirin vastoinkäymiset, hän ei enää tohtinut yksinään näyttäytyä seuraelämässä – ja mies oli yhä vastahakoisempi tulemaan mukaan, niin ettei hän kohta enää halunnut sitä pyytääkään. Vähitellen kävi niin, että vaimo eli nyt pelkästään kotona hautomassa huoliaan, kiukkuaan, epäluulojaan. Kumpikin osapuoli oli niin muodoin siirtynyt epäsovun ensimmäisestä periodista, jolloin ohimenevää kiukustumista heti seurasivat ohimennen viskatut sanat, siihen vaiheeseen, jolloin alituinen kärsimys ja puoliksi tukahdutettu katkeruus ilmenivät välttelevinä katseina ja synkästi suljettuina huulina. Purkaus oli alati uhkaamassa, ja kumpikin yritti välttää sitä; mutta jos jommaltakummalta puolelta pääsi lipsahtamaan varomaton sana, se oli salama jota hurjat myrskyt ja tuho seurasivat.

 

Elokuun aurinko porotti yhä kuumana, vasta ilta viilensi varjon ja nostatti viilentävän tuulen, joka värisytti virran pintaa ja heilutti uupuneesti lippua Kastellholmilla. Ankkurissa olevat laivat, jotka koko päivän olivat viireillään ja kokkapuillaan osoitelleet kukin omaan ilmansuuntaansa, asettuivat nyt länsituulen mukaisesti. Veneet lipuivat niiden välitse edestakaisin, kuljettaen lehvien ja viheriän ruohon ja maalaisilman ystäviä eläintarhaan ja takaisin, toiset taas ajelehtivat tuulessa keinuen hiljaa kalastajan yksitoikkoisista ongen liikkeistä.

Näkymä oli eloisa ja lempeä katsella, jos sen näki etelänpuoleisilta kallioilta, missä Lina juuri nyt istui huvimajan ikkunan ääressä, kallionrinteessä leviävässä puutarhassa. Ikkunan edessä oli pieni penger tuoksuvia neilikoita, leukoijia ja pelargonioita, ja koko pientä huvimajaa varjosti puolittain kaksi balsamipoppelia. Kauniin näkymän, kukkaistuoksun ja hajanaisten, puoliksi murheellisten unelmien huumaamana hän nojaili ruusuista poskeaan vasempaan käteensä, joka hohteli liljanvalkoisena vaaleiden suortuvaisten kiharoiden lomasta. Oikea käsi oli juuri riisutun keveän paimentytön kesähatun kera valahtanut syliin, ja ompelus lepäsi koskemattomana pöydällä ompelukorin vieressä. Hänen katseessaan oli levottomuuden häivähdys, joka oli oudosti ristiriidassa muutoin tyvenen sinen kanssa, ja täyteläiset huulet liikahtelivat toisinaan kuin ilmaistakseen sanoin niitä mielteitä, jotka vilahtelivat hänen runsaskuvaisessa mielikuvituksessaan.

Äkkiä hän säpsähti kuullessaan äänen, joka vaihtoi pari sanaa puutarhassa ahkeroivan palvelijattaren kanssa. Hän tunsi hyvin tuon äänen, koska syvä punastus leimahti hänen kasvoilleen, ja hän vetäytyi pois ikkunasta, pani hatun päähänsä ja tarttui kiireimmän kaupalla käsityöhönsä. Mutta hän ei ollut ehtinyt kiinnittää ruuvityynyä pöytään, kun jo pari hiljaista koputusta puoliavoimeen oveen nostatti jo haipumassa olevan punastuksen uudestaan, ja samassa Fredrik astui sisään.

Oli ollut aika, jolloin hänen saapumisensa tänne ei mitenkään nolostuttanut Linaa, ei ainoastaan silloin kun hän tuli Märthan vuoksi, varmana että tapaisi neitoset täältä yhdessä, vaan myös, kun hän myöhemmin usein kävi pyytämässä Linalta kukkia nuorelle vaimolleen ja saikin niitä runsain mitoin. Mutta tuolloin hän oli tietämätön tunteista, jotka noita lahjoja kenties jolloinkin saattelivat, eikä aavistanut levottomuutta, joka, kun hän kiitokseksi ja hyvästiksi tavallisesti suuteli täyteläistä kättä, virtasivat sen sormenpäistä sydämen salattuihin sopukoihin. Nyt tilanne oli toinen. Mies tuli tarkoituksella, vain omasta puolestaan, eikä Lina voinut erehtyä tämän suhteen. Fredrik pysähtyi hetkeksi epäröimään, mutta seuraavassa hän oli jo ottanut pari askelta Linan luo ja tarttunut tämän käteen – mutta Lina vetäisi sen heti pois, ja vaikkei kyennyt vielä lausumaan sanaakaan oli mieheen kohdistetussa katseessa sellaista tyyneyttä ja päättävyyttä, jonka torjuvan voiman mies tunsi vaikkei täysin pystynyt tulkitsemaan sen sisältöä. Hän sanoi nyt hivenen hämmentyneenä:

”Anteeksi, Lina-kulta, että häiritsen sinua!”

Olet yksin! Miten Märtha ja Nanna voivat? – Lina kysyi, oman katseensa ja sen näkyvän vaikutuksen rohkaisemana, vaikka hänen äänensä sävy vielä oli hiukan väkinäinen.

”Närkästyttääkö sinua että tulen yksin? – Päiväni ovat niin pitkiä ja ilottomia, ja muistelin niitä lukuisia viattoman ihania päiviä joita parempina aikoina sain elää täällä sinun paratiisissasi.”

Mies seisoi yhä kovin lähellä, lepuuttaen kättään pöydällä, ja tämä läheisyys tuntui Linasta painostavalta, joten hän pyysi:

Istuhan! – ja lisäsi: niin, silloinhan Märtha (hänestä oli jotenkin rohkaisevaa toistaa tätä nimeä useasti) oli vielä tyttö, ja me viihdyimme täällä niin hyvin. – Muistan yhä, miten sinä ensimmäisen kerran – –

Mutta tässä hän äkisti pysähtyi, ja rohkeus joka pani hänet puhumaan näin innokkaasti ja joka sai puheesta lisäpontta, katosi silmänräpäyksessä viimeistä kipenettä myöten, samoin kuin joka veripisara hänen poskiltaan. Hän tuijotti hämmentyneenä Fredrikiä, tämän kättä, joka piteli meille tuttua pikku, – kansiota muotokuvineen.

Fredrik oli halunnut suoda sekä itselleen että Linalle aikaa tyyntymiseen ja siksi heti noudattanut tämän istuutumiskehotusta, pääsihän hän siten lähelle Linaa, pöydän toiselle puolen häntä vastapäätä. Mutta pienen puutarhasohvan toisessa päässä oli Linan huivi, ja kun hän siirsi sitä, sen alla oli – tuo kansio. Sen Fredrik tunsi hyvin, siihen oli painettu hänen oma nimensä kultakirjaimin. Hänen liekehtivä katseensa kääntyi siitä Linaan. – Tytön kalpeus vahvisti miehessä salamannopeasti heränneet aavistukset, ja kuin hänen rohkeimpia toiveitaan hyväillen tulvahti veri kuohuen hänen suonissaan. – Minuutin hiljaisuus – sitten mies ojensi kansion Linaa kohti, ja sanat tulivat vyöryen:

”Lina! Ihana Lina! rakastettu Lina! – niin, rakastettu Lina – Miksi leikitellä kokonaisen tulevaisuuden onnella ja autuudella? – Miksi ei lausua ääneen sitä mikä ei enää ole sinulle mikään salaisuus – Minä en kestä sitä – Tahdon varmuuden. Minä en enää kestä tätä, vaikenemista, teeskentelyä. – Rakas, ihana Lina” – hän oli noussut, tarttui kiihkeästi naisen käteen ja tarttui toisella kädellään häntä hellästi vyötäröltä.

Hämmentyneenä, kalpeana, liikkumattomana, neuvottomana oli Lina kuunnellut hänen sanojaan, mutta tuosta liikkeestä hän hypähti pystyyn, sysäsi rajusti miehen käden pois, työnsi tämän syrjään ja vetäytyi nurkkaan kuin tavoitellen paljaasta lautaseinästä tukea, suojaa –

Vaiti, mieletön! vaiti! mene! mene! hän huudahti ahdistuneena – Sinä, avionrikkoja! – hän lisäsi tukahtuneella äänellä, kasvot pois käännettyinä –

”Ei, luojan tähden, Lina, rauhoitu, kuuntele minua!” – –

Mene! mene! Lina toisti melkein huutamalla, kurkotti lähintä ikkunaa kohti ja kutsui: Mari! – ja toistamiseen: Mari! kun näki miehen jäävän paikoilleen.

Silloin mies paiskasi kansion lattialle ja ryntäsi ovelle.

Minä aioin juuri tänään tuhota sen! Lina huusi hänen peräänsä. – Mies kääntyi vielä kerran, ja hänen hurjistuneet silmänsä tuijottivat hetken Linaa hehkuvista, vääntyneistä kasvoista. Sitten hän meni –

Mari, vanha palvelijatar, astui säikähtäneenä hänen tieltään ja sitten sisään huvimajaan. Mikä herran tähden mamsellilla on hätänä? hän kysyi ja sai vastaukseksi: Raikasta vettä – sekä torjuvan viittauksen.

Kiukku sydämessä, kiukku sitä kohtaan mitä hän nimitti kaikkien naisten järjettömyydeksi, kiukku omasta heikkoudestaan, tyytymättömyys Linaa kohtaan, omaa itseään kohtaan, koko maailmaa, kohtaloa, sallimusta kohtaan, ryntäsi Fredrik tiehensä. Hän näki omaansa ja koko luomakunnan olemassaoloon yhtä vähän syytä kuin ortodoksi teologi, ja jos hän olisi saanut koko maailmankaikkeuden nuuskamyllyyn, olisi hän taatusti muuttanut siinä silmänräpäyksessä koko ihanuuden hyppyselliseksi tomua, puhaltaakseen sen – niin minne? ja millä? – sillä millään ehdolla hän ei olisi halunnut itse erkaantua maailmankaikkeuden kohtalosta. – Tuon kaiken hän olisi tehnyt, mutta nyt hänen oli tyytyminen siihen että näki pitkään harkitun suunnitelman haihtuvan savuna ilmaan.

Vierailut Linan enon luona tuottivat kyllä useimmiten ilon tavata Linaa – mutta eivät yhtään sen enempää. Niiden tuottama vaiva ylitti jopa tämän ilon. Mutta kenties juuri tämä pakko kiihti hänen intohimoaan; sillä hän tunsi vielä voimakkaampaa pakkoa alistua siihen yhä uudestaan. Yksi sana, yksi hetki kahden kesken oli toki hänen luonnollinen toiveensa, ja kun hän oli tarkastellut joka puolelta tällaisen sanan mahdollisia seurauksia ja todennut rohkenevansa uhmata niitä, hän päätti ottaa ratkaisevan askelen. Monilla yksinäisillä vaelluksillaan ja levähdyksillään hänellä oli kyllin joutoaikaa harkintaan ja päätökseen. Oli helppo löytää tilaisuus päätöksen toteuttamiseen, hänhän tiesi että Lina aivan päivittäin oleskeli mainitussa puutarhassa, joka samoin kuin naapurissa sijaitseva kivitalo oli enon omaisuutta – (tämä tulkoon mainituksi niille, jotka tahtovat tietää kaiken, myös sen, ”miten Lina juuri nyt saattoi oleskella jossakin puutarhassa”). Fredrik oli jo kahdesti ollut sen portilla, mutta kääntynyt taas pois – vaivihkaa, peläten kiinni joutumista. Mutta ”hänen tarkoitusperänsä eivät silti olleet vähemmän rehellisiä, tahrattomia – ja jos niissä jotakin syntiä olikin, niin se oli kohtalon syy!”

Lina oli todella tänään ottanut kansion muotokuvineen mukaan, jotta ei enää veisi tuota levottomuutta herättävää kapistusta tyyneen kamariinsa. Kai hän oli aikonut palauttaa sen Märthalle, mutta pelkäsi mahdollisesti tarvittavia selityksiä. Sen polttaminen olisi ollut liian rajua. Hän noudatti siis pieniä sieviä, neitseellisiä fantasioitaan ja päätti haudata pahan onnen kuvan – joka kuitenkin oli ollut ylen monien onnenunelmien todistajana ja kohteena – puutarhan yhden ruusupensaan alle, jonka Fredrik taannoin oli hänelle istuttanut – ja sen myötä haudata kaikki muistonsa. Juuri näissä kiihkeissä, koko hänen tulevaisuutensa ratkaisevaa tekoa koskevissa mietteissä, puolittaisessa ahdistuksessa, joka ei sopinut rauhaan minkä hyvä ratkaisu tuottaa, Fredrik oli hänet yllättänyt. Ja miehen yllättävän käytöksen hämmentämänä hän unohti muotokuvan kokonaan. Nyt, miehen poistuttua, tietoisuus omasta rohkeasta ja oikeamielisestä käytöksestä teki hänet rivakaksi, ja vain heikko jälkitunne kauhusta, jonka miehen rohkeat sanat olivat aiheuttaneet, ja punastuttava harmi todistivat tapahtuneesta. Hän olisi mieluusti jättänyt kuvan niille sijoilleen; mutta sehän ei käynyt. Hetken harkinnan jälkeen hän nosti tuon kaltoin kohdellun, meni ripeästi ulos, haki pienen rikkalapion ja hautasi esineen ruusupensaan alle – tosin ei aiotun, vaan sen lähimmän samanikäisen naapurin suojiin, jonka Fredrik oli istuttanut Märthan nimiin samalla kertaa, kuin hänelle omistetunkin.

Kuitenkin hänen pikku jalkansa vapisi vähän tallatessaan myllerrettyä multaa sen ylitse, ja hartioita puistatti hiukan, kun parin myöhäisen ruusun terälehtiä karisi sille iltatuulessa. Hän palasi hitaasti huvimajaan, asettui jälleen ikkunan ääreen, ja laskeva ilta-aurinko kimalsi parissa kyynelessä, jotka värähtelivät hänen silmiensä kirkkaansinisen taustan edessä.

 

 

VII

 

Kaikenlaiset kuvitelmat syntyivät, kasvoivat ja taistelivat toisiaan vastaan Fredrikin päässä tämän tapahtuman jälkeen. Lina oli tyyni ja päättäväinen, väitti yksi; ei rakkaudella ole moista mielenmalttia! Hänhän kutsui todistajia; rakkaus ei paljasta rakastettua! – Liiallinen säikähdys se antoi hänelle epätoivoista rohkeutta! Hänhän ei luottanut omaan voimaansa! intti toinen. Entä muotokuva? lisäsi kolmas, neljäs, viides. Mutta hän sanoi, että oli aikonut tuhota sen – huomautti ensimmäinen. Naisen oveluutta! huudahtivat nyt kaikki muut kuin yhdestä suusta. Niinpä sinä olet kauan ollut hänen ajatustensa kohde! – päätteli pikkuinen vastasyntynyt ajatusvaihdokas. Olkoot muistin soluihin haudatut esi-isämme todistajina! hän huusi edelleen, ja monien vuosikertojen kuvat ja kuvitelmat kutsuttiin näytteille muistin kätköistä. Nämä todisteet eivät jääneet vaikutusta vaille, koska kovin moni menneisyyden asia näyttäytyi nyt eri hahmossa, kun vasta muodostettu käsitys valaisi ja läpäisi sen – aivan kuten uusimman ajan lapsi aina käsittää menneisyyden uusista näkökulmista. Lisäksi kaikkien näiden kuvitelmien omistaja oli lähinnä taipuvainen käsittämään asian tietyllä tavalla, josta enemmistö oli ollut yhtä mieltä, ja riidan tuloksesta ei niin muodoin enää ollut epäilystä.

Niinpä hänen päätöksensä pysyi tarkemmin harkittunakin järkähtämättömänä. Suhteessaan Märthaan hänestä tuli kärsivällinen, hiljainen, myöntyvä, suorastaan alistuva, sillä hän ajatteli: ei tätä kovin kauan kestä; sinun poloisen on kohta tyhjennettävä sakka siitä juomasta jonka ääressä nyt kidutat itseäsi, enkä minä aio kaataa siihen lisäksi pisaraakaan katkeruutta! – Mutta hänen väistelevyytensä, hänen kärsivällinen käytöksensä juontuivat eniten pyrkimyksestä välttää vaimon mustasukkaisuuden purkauksia, ja oli luonnollista, että tällainen käytös vaimon silmissä todisti pelkästään huonosta omastatunnosta ja lisäksi täydellisestä piittaamattomuudesta häntä kohtaan, sitä kohtaan mitä hän ajatteli, sanoi tai teki. Hänen epäluulonsa kaksinkertaistuivat, samoin kuin todisteet hänen alati apeasta ja ärtyisästä mielentilastaan, ja nyt mies jo pakeni harva se päivä hänen syytöksiään omaan huoneeseensa, jonka kynnyksen yli vaimo enää harvoin astui, tahi sitten kotoa pois. Pari kertaa kyllä sattui, että kun mies oli koko päivän kyhjöttänyt huoneessaan, vaimo meni hänen luokseen katuvana ja sovintoa rukoillen – mutta mies pysyi kylmänä, sanoi, että ”hänen sopi säästää katumustaan, koska sovinto kuitenkin seuraavana päivänä unohtuisi”. Yrittipä mies kerran muutamalla sanalla vakuuttaa hänelle, että kaikki toiveet tulevaisuudesta nykyisin olivat turhia, ja lopetti vakuuttamalla, ”että hän oli jo tehnyt päätöksensä” sekä että ”Märthan oli paras tehdä samoin”. Hän ei halunnut sanoa avoimesti mitä tällä tarkoitti, koska aavisti ettei vaimo vapaaehtoisesti suostuisi ratkaisevaan askeleeseen, ja hän pelkäsi, että tämän vastustus ja rukoukset saisivat hänen päätöksensä horjumaan. Sitä paitsi oli vaikea esittää molemminpuolisia etuja, kun ne vaimon puolella olivat pelkästään negatiivisia. Vaimo puolestaan ei pinnistellyt löytääkseen miehen sanoista salattuja tarkoituksia, koska hänestä päätös oli yksinkertaisesti se – että mies eli omassa huoneessaan ja väisteli häntä kaikin tavoin. Ja hän pyrki aivan päinvastaiseen päätökseen. Hänestä oli merkillistä sekin, ettei Fredrik nyt vähään aikaan ollut vieraillut Linan enon kotona – tämän hän tiesi varmasti, koska Linan kamarineito oli jo kauan antanut tässä suhteessa hänen kamarineidolleen luotettavia tietoja. Mutta hän tiesi myös hyvin, että mikäli miehen ihastuminen Linaan oli vakavampaa laatua, tämä ei ollut koskaan jakanut sitä; sellaiseen Lina oli liian jalo. Tämä elähdytti hänen toiveitaan, ja hän odotti hyviä tuloksia vaivannäöstään.

Eräänä iltana hän meni Linan luo, kuten usein, vain huivi päässään ja päällystakki arkipuvun yllä. Kuskien riitely kaupungintalon edessä säikytti hänet tavanomaiselta tieltään Petermynden mäkeä pitkin, ja siksi hän kulki suoraan alaspäin vettä kohti. Mutta käännyttyään rannalla kulman ympäri hän jälleen säikähti, kun näki miehen nojaamassa pienen tyhjän kivitalon seinää vasten. Kiukustuneena tämäniltaisesta epätavallisesta pelokkuudestaan hän kuitenkin jatkoi reippaasti kulkuaan, mutta pysähtyi taas äkisti ja jäi tuijottamaan tuota miestä. Tämän hahmo, tapa kantaa takkiaan, hatun muoto, jonka hän näki selvästi likeisen lyhdyn kajossa, kaikki näytti hänestä niin tutulta, ettei hän voinut erehtyä. Hänen huuliltaan pääsi vetoava: ”Fredrik!” mutta mies ei tuntunut kuulevan sitä, vaan vetäytyi vitkaan kohti rantalaituria. Märtha otti jo askelen lähemmäs miestä, koska tämän liikkeetkin olivat niin täysin tutut; mutta kun mies samassa äkisti pysähtyi ja kääntyi häntä kohti, hän alkoi taas epäillä ja sitten pelätä, ja hän pakeni samaa tietä kuin oli tullutkin, niin nopeasti kuin vapisevat jalat kantoivat. Vierailu Linan luona jäi tällä kertaa suorittamatta.

Mutta tuskin hän oli kotona, kun kaikki epäily jo haihtui, ja hän oli varma että henkilö oli oikea. Jokainen muistikuva hänen ryhdistään, käynnistään ja asustaan vahvisti tätä käsitystä, joka nyt oli varmuutta. Moninaiset kuvitelmat vilistivät nyt hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan. Tähän asti hän oli tuskin itsekään uskonut, että Fredrikin uusi ihastus oli muuta kuin pelkkää haihattelua, jopa välistä epäillyt oliko sitä lainkaan olemassakaan; mutta vähäisinkin epäilyksen syy oli kuitenkin jo suuri rikos hänen silmissään. Eikä hän myöskään koskaan ollut kuvitellut mitään syvää yhteisymmärrystä miehen ja Linan välillä. Nyt oli toisin, ja koko hänen luottamuksensa Linan viattomuuteen oli silmänräpäyksessä kadonnut. Salaiset kohtaamiset häälyivät hänen epäilyksissään alituisena kauhu-kuvana, ja niiden laatu ja seuraukset tarjosivat lukemattomia keinoja verhota se todella kaameaksi, joita keinoja ei myöskään jätetty käyttämättä illan pitkinä tunteina.

On mahdoton ratkaista, mikä asiayhteys todella on, mitä henkilön identiteettiin tulee. Jos se oli Fredrik, niin hänhän oli paikalla Linan tietämättä, se on varmaa. Syy hänen siellä oloonsa voisi olla suunniteltu vierailu, jota ennen hän halusi ottaa selvää, kuka ja keitä sillä hetkellä oli kotona. Tai kenties oli pelkkää tavallista rakastajafantasiaa seistä siellä tuijottamassa Linan ikkunaa? Tilanteen ollessa tämä, kun Fredrik nyt oli mielenkuohun vallassa, se oli hyvin mahdollista, varsinkin kun Lina oli jo jonkin aikaa ollut terveydeltään horjuva. Mutta miestä hävettää kertoa moisista puolilapsellisista liioitteluista, ja sen tähden kukaan ei voi olla asiasta täysin selvillä.

Mutta ei ole juuri merkitystä sillä, oliko se hän vai joku muu; vaikutus pysyy kuitenkin samana. Fredrik pysyi poissa kotoa koko pitkän illan. Mutta hänen kaunis vaimonsa ei kyllästynyt odottamaan häntä, milloin laatien suunnitelmia hänen käännyttämisekseen, milloin kiduttaen itseään vaihtelevilla kuvitelmilla hänen uskottomuutensa laajuudesta. Tuskin oli mies astunut huoneeseensa, kun vaimo jo riensi sinne kynttilä kädessä. Kalvaana ja itkettyneenä, runsaat kiharat sekasortoisina yli poskien ja kaulan, pysähtyi hän hetkiseksi avoimelle ovelle ja suuntasi mieheen syyttäviä katseita. Sitten hän hoipersi pöydän luo, pani kynttilän pois ja vajosi nääntyneenä tuoliin. Mies käsitti että myrsky oli tulossa, mutta kysyi tyynesti ja vakavasti:

”Miten sinä näin myöhään jalkeilla olet?”

Miten olen jalkeilla! Että sinä voit kysyä sellaista! Miksei petetty, väheksytty, halveksittu vaimo lepää tyynenä, sillaikaa kun hänen miehensä unohtaa velvollisuutensa, omansa ja perheensä kunnian – –

Mutta hän ei saanut puhua loppuun; sillä mies sanoi ankarasti:

”Riittää jo. Jatketaan huomenna.” meni vaimon luo, tarttui hivenen tiukasti hänen käsivarteensa, talutti hänet ovelle, työnnälsi hänet hiljaa ulos ja lisäsi kiihtyneellä äänellä:

”Rukoile Jumalalta unohdusta ja lepoa!”

Ovi sulkeutui ja lukko kilahti.

Fredrikin elkeissä oli jotakin kovin vakavaa ja uhkaavaa, jotakin jota Märtha ei ollut koskaan ennen hänessä nähnyt ja joka säikähdytti häntä.

Fredrik, Fredrik! hän aneli ulkopuolella pimeässä ja painoi hehkuvaa otsaansa ovea vasten.

”Haluan rauhaa!” mies vastasi äänellä joka kuului selvästi talon kaikkiin huoneisiin. ”Mutta en saa sitä”, hän lisäsi hiljaa.

Vaimo hiipi säikkyneenä huoneeseensa ja itki itsensä levottomaan uneen, tyynesti nukkuvan lapsen vieressä.

Mutta miehen silmään uni ei tullut tänä yönä; sillä sen joka aamutuimaan piteli tyynnyttävästi unikkoa hänen väsyneiden silmäluomiensa yllä, hän karkotti syöksähtämällä pystyyn tuolista, jolla oli istunut. Hän ei tahtonut – hän ei uskaltanut nukkua. Onnellinen se, joka ei ole koskaan kokenut tätä sielun kuohua, jolloin pelkää ensimmäisen torkahduksen rajuja vavahduksia ja unen kiduttavia kuvia, jolloin ei uskalla hetkeksikään antaa mielikuvitukselle vapaita ohjia, vaan pakottaa itsensä taukoamatta ja selväjärkisesti pohtimaan tilannetta, omia tunteitaan ja toiveitaan.

Tiedämme, että hänen ihastuksensa Linaan oli aluksi ollut mielikuvituksen ohimenevää askarrusta, umpimähkäinen yritys täyttää sitä tunnetyhjyyttä, jonka vaimoa kohtaan tunnetun rakkauden katoaminen oli jättänyt. Hän ei ollut aloittelija; siksi hän oli rohkea, ja kun tyttö yllätettynä paljasti sisimpänsä, miehen itserakkaus houkutti viemään loppuun sen minkä hänen kevytmielisyytensä oli aloittanut. Mutta olosuhteet estivät häntä etenemästä yhtä ripeästi kuin hän oli aloittanut. Ilmeinen pelko, jota Lina osoitti kaikkea lähentymistä kohtaan, herätti miehessä joksikin aikaa mietteitä olosuhteiden pakottavasta mahdista; mutta juuri tämä pakko samoin kuin vertailu sen elämän, jota hän nyt vietti, ja sen välillä, jota hän kuvitteli voineensa viettää, kiihdyttivät hänen tyytymättömyyttään nykyhetkeä kohtaan ja soivat hänen kuvitelmissaan mahdolliselle tulevaisuudelle liikanaista väriloistoa. Niinpä ihastus vähitellen kasvoi suljetun paratiisin kaipuuksi. Ja kun olot taasen asettivat hänen mielensä lempeämmäksi Märtha-poloista kohtaan, hän piti jokaista lempeää sanaa tai hyväilyä uhrauksena, sillä hänellehän oli autuus tarjolla, ja hän uhrasi sen velvollisuutensa tähden. Tämä viritti hänet vähitellen haaveelliseksi, teki hänestä sulkeutuneen ja häiritsemättömän yksinäisen rakastajan; ja kun hän näki miten kevyt ruusunhohde Linan poskilla kalpeni, samaan aikaan kuin hänen omaan sisimpäänsä laskeutui hämärä, muuttui hänen ihastuksensa kohta intohimon tuleksi, jota mielikuvituksen leyhyvät siivet alati kiihtivät. Nyt hän kärsi todella, ja kun kotielämä vähitellen kävi yhä sietämättömämmäksi ja hän näki Märthankin loputtoman kärsimyksen, hän mietti vakavissaan suunnitelmaansa, jota oli taannoin vain itsepuolustuksekseen pitänyt mahdollisena, – avioeroa.

Mutta vielä hän epäröi – hän tahtoi ilmaista aikeensa Linalle, osoittaa että ero olisi Märthallekin parasta, uskoutua tytölle ystävänä, ei puhua sanaakaan rakkaudesta, ja samalla kertaa tutkailla tätä. Rakastunut henkilö voi ryhtyä mitä omituisimpiin päätöksiin ja yrityksiin. He näkevät vähän, ja siltäkin vähältä he ummistavat silmänsä. Se siitä – hän siis haki Linan kahdenkeskistä seuraa mainituin ajatuksin. Muotokuva kaatoi vilauksessa nurin hänen päätöksensä vaieta ihastuksestaan – minkä, ohimennen sanoen, paljon pienempikin asia olisi vaivatta saanut kumotuksi. Nyt hän näki yhdellä kertaa Linan rakkauden ja Linan kauhun. Hän ajatteli: kun syy viimeksi mainittuun poistetaan, kun olen jälleen naimaton, jää jäljelle vain edellinen. Mutta se viipyi silti. Ensimmäinen askel oli raskas. Hänen oli mahdoton päästä sellaiseen mielentilaan Märthaa kohtaan, joka olisi ratkaisevalle selvitykselle sovelias.

Mutta olosuhteet kävivät pakottaviksi. Setävanha oli jossakin päästänyt lipsahtamaan vihjauksen Magnuksesta ja Linasta, ja huhulla on suuri taipumus tuollaisten pikku uutisten levittämiseen. Varmaa oli myös että ukko oli mennyt yksin ulos (hänet oli nimittäin kutsuttu hautajaisiin) juuri tuona iltana, vaikka Magnus oli talossa; ja aivan yhtä varmaa oli, että Magnus ja Lina olivat kumpikin näyttäytyneet oleskeluhuoneessa – yksin. Tämän kaiken Fredrik tiesi – tietymätöntä on, miten. Hän ei halunnut suorittaa aiottua askelta pelkästään oman onnensa tähden – ei, Märthan onni oli hänelle yhtä kallis, sillä ensi surun jälkeen Märtha olisi varmaan tyytyväinen; oli miten oli, hän katsoi nyt oikean hetken koittaneen. Olihan Märtha nyt saanut varmuuden epäilyksilleen, eikähän silloin enää ollut toivoakaan rauhasta, varsinkaan kun miehen kunnialle kävi tämä teeskentely ja totuuden salailu. Niinpä – – sen oli tapahduttava.

Siis huomenna! Huomenna hän myös aikoi ottaa lomaa ja matkustaa vielä samana iltana Göteborgiin – hyvästien jälkeen, jotka hänen luullakseen varsin mieluusti hänelle suotaisiin, koska hän viime aikoina oli hutiloinut työssään melkoisesti. Mutta ennen lähtöä hänen oli tavattava Lina. Tai kenties vain kirjoitettava? – Niin, ja olisi ehkä paras kirjoittaa myös Märthalle ja matkustaa salaa, – sanottu ja – tehty? – Ei! Helpommin sanottu kuin tehty; sillä hän kirjoitti, ts. aloitti tuona yönä kolme kirjettä ensiksi mainitulle ja kaksi jälkimmäiselle, ja repi ne kaikki palasiksi. – Siis suullisesti! – –

Päivä sarasti, mutta vielä kaksi tuntia sen jälkeen oli puolihämärää, sillä taivasta peittivät paksut pilvet ja ilman samensi tihkusade, joka oli yön aikana huuhtonut pois vähäisen lumen, jonka edellispäivän pohjoistuuli oli maahan sirottanut. Fredrikin ikkunan ulkopuolinen katu näytti olevan kielletty paikka, niin tyhjä se oli, ja harvat sillä liikkuvat ihmiset kätkeytyivät arkoina sateensuojien, takinkaulusten tai suurten hilkkojen suojiin. Kukaan ei pysähtynyt juttelemaan vastaantulijan kanssa, jopa tervehdyksiä vältettiin. Ne kaksi varpustakin, jotka istuivat pörröisinä ikkunalaudalla, näyttivät vieroksuvan toisiaan. Ainoat äänet olivat kärryjen kolina ja parin tappeluhaluisen kissan inha nau'unta.

Fredrik oli juuri polttanut läjän erilaisia kirjeitä ja papereita ja istui tämän kaiken vaitonaisena ja mietteliäänä katselijana. Joka hetki kehotti häntä ryhtymään toimeen; mutta vielä hän lykkäsi sitä. Lopulta, kuullessaan Märthan askelet salissa, hän säntäsi kiivaasti pystyyn, ovelle, avasi sen ja sanoi – tosin kiihtyneenä ja viivytellen: ”Tahtoisin puhua kanssasi!”

Märtha näki että mies vielä oli edellispäiväisessä asussaan, että hän oli tavattoman kalpea, ja äänikin tuntui hänestä niin kummalliselta, että miehen juro puhuttelu kouristi hänen sydäntään. Mutta tämä jurous, vailla katsetta, vailla tervehdystä, ärsytti myös hänen naisellista kiukkuaan, ja hän astui miehen huoneeseen valmistautuneena pikku saarnaan. Mutta Fredrik ei antanut hänelle aikaa siihen, vaan sulki heti oven, johdatti hänet tuolin luo ja kehotti lempeään sävyyn:

”Istuudu, Märtha-rukka, ja vastaa minulle rauhallisesti. Mitä sinun mielestäsi voi tulla sellaisesta elämästä kuin tämä meidän nyt on? Minä en kysy sinulta, kenen syytä se on. – Kysyn vain: voiko se koskaan muuttua paremmaksi? Eikö tämä muutu päivä päivältä pahemmaksi?”

Märtha ei muuta toivonutkaan kuin saada vastata tällaiseen kysymykseen. Niinpä hän huomautti tiukasti:

Hyvähän sinun on kysyä, kun tiedät että kaikki riippuu vain sinusta. Ainoastaan sinun kylmyytesi, sinun rakkaudenpuutteesihan se minut tekee niin sanomattoman onnettomaksi. Ja nyt: voitko kieltää, että rakastat toista? Voitko – –

Fredrik oli harpponut huoneessa edestakaisin, nyt hän pysähtyi äkisti ja sanoi yhtä äkisti:

”En!”

Märtha kohottautui tahattomasti tuoliltaan, mutta lysähti taas takaisin; hän raotti huuliaan puhuakseen, mutta tyrmistys sulki ne jälleen. Mies näytti siinä seistessään rohkealta ja jatkoi:

”Kuuntele minua rauhallisesti! En, minä en tahdo kieltää sitä, en halua pettää sinua – – olen jo tehnyt sen. Minä olen rikollinen; mutta minun vallassani ei ole hävittää sitä mikä on, pyyhkäistä pois sitä mikä on ollut. Enkä minä halua koko sinun tulevaisuuttasi tunnolleni. Sinun täytyy päästä vapaaksi. – Pyydän, älä puhu! Pysy tyynenä! Aika opettaa sinua unohtamaan sen, mikä on tuottanut sinulle pelkkää onnettomuutta. Minua surettaa, että näin on, mutta sille ei voi mitään. Välttämättömän on tapahduttava.”

Ei, ei, ei! huudahti Märtha suunniltaan – Ei, minä en halua sitä, minä annan sinulle anteeksi, Fredrik, kaiken, kuuletko, kaiken. – Hän ojensi käsivarsiaan miestä kohti kykenemättä nousemaan. Mies tarttui hänen molempiin käsiinsä.

”Tuo on turhaa, Märtha-rukka! Sinä et pysty pitämään lupaustasi, ja vaikka voisitkin, minä en silti voi muuttua. – Jokainen päivä olisi meille vain jatkuvaa, kasvavaa kurjuutta. Parempi silloin erota; kumpikin voimme vielä löytää rauhan, jollemme onnea” – –

Voih, minä käsitän! Sinähän se tässä vapautta tahdot, jotta – – Miksi teeskennellä? Et sinä minun onneeni pyri. Minä vain olen sinun onnesi tiellä. Et sinä mitään parannusta tahdo. Tahdot vain minut syrjään. Niin, tee se. Minun tuskani ei voi enää kasvaa. Minut on hylätty, heitetty pois. – Voi minua onnetonta – – voi onnetonta isätöntä lastani! –

Samalla hän vapautti kätensä ja peitti niillä hehkuvat, jo kyynelten kostuttamat kasvonsa. – Fredrik otti hattunsa ja läksi, sillä hän pelkäsi tämän näytöksen pitkittämistä. Ovella hän kuuli Märthan viimeiset sanat. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ei uskaltanut katsoa taakseen, ja seuraavassa hetkessä hän oli oven ulkopuolella, heitti takin ylleen ja poistui talosta nopein askelin.

Märthan kyynelet lakkasivat, ja hän istui hetken paikallaan kuin huumautuneena. Mutta tämä huumaus ei sulanut tuskan kyyneliin, vaan sen raskaat usvat jähmettyivät kylmän katkeruuden särmikkäiksi kristalleiksi. ”Minä en aio alentua kerjäämään myötätuntoa”, hän ajatteli; ”hän joutuu vielä katumaan ja tuntemaan, mitä heittää pois ja mitä voittaa. Mutta ei! Lina ei voi, ei uskalla. Vanhus ei salli sitä.” – – ”Pian pois täältä!” hän sanoi ääneen ja riensi pikku lohduttajansa, tyttärensä luo.

Fredrikillä oli joukko asioita toimitettavana. Se oli piinallista, mutta myös tervetullutta; siten hän vältti ajattelemasta sitä mikä oli vielä edessä. – Mutta tämäkin toimelias lepo päättyi, ja kello kahdentoista aikaan päivällä, juuri kun yksi auringonsäde murtautui pilvien läpi kuin osoittaakseen paleleville ihmislapsille, että elämää antava taivaankappale vielä oli sijoillaan, hän seisoi salissa Linan edessä, jonka kiihottavan hahmon ympärille sama säde valoi runsaan mutta katoavaisen valovuonsa sateen huuhtomien ikkunoiden läpi.

Mutta ei suinkaan tämä säde kohottanut voimakasta punastusta hänen poskilleen; vaan hän oli yksin kotona, koska eno oli tähän aikaan toimistossaan – ja Fredrik tiesi sen – ja Lina tiesi että hän tiesi sen. Niinpä Lina ei suinkaan ilmoitusluontoisesti heti tervehdyksen jälkeen rientänyt vakuuttamaan:

”Eno ei ole kotona.”

Samalla hän vetäytyi kohti olohuoneen ovea. Mutta mies harppasi eteenpäin, tarttui hänen vastahakoiseen käteensä ja piteli häntä paikoillaan:

Minun asiani on pian sanottu. Lähden Tukholmasta tänään – älä keskeytä, Lina! – ja kun näen sinut jälleen, olen vapautunut kaikista siteistä. – Anna minun puhua! – Eikä minua ole ajanut tähän pelkkä itsekeskeinen onnentavoittelu. Märtha on onnettomampi kuin minä, enkä voi auttaa häntä, hänen täytyy päästä vapaaksi – niin hän voi vielä tulla onnelliseksi. – Mutta Lina – –

Lina oli jo alussa vetänyt kätensä irti ja nojasi nyt oveen, sillä hän vapisi kuin haavanlehti myrskyssä. Hän huokasi:

”Niinkö pitkällä jo ollaan? Ei, sinä ilveilet, Luoja paratkoon! sinä et puhu totta. Tuo on hätiköity päätös. Te kadutte, tulette varmasti katumaan sitä. Teette itsenne onnettomiksi – – kysy luojan tähden neuvoa joltakin järkevältä ihmiseltä. Puhu enon kanssa – hän rakastaa – teitä molempia” –

Hänen päänsä nyökähti tuskin näkyvästi, ja hän vetäytyi olohuoneeseen, mutta mies seurasi häntä nopeasti, tarttui taas rohkeasti hänen käteensä ja piteli sitä ja häntä kuuntelematta hänen ahdistuneita rukouksiaan: ”Mene pois, Fredrik!” tai päästämättä irti hänen tempoilevaa kättään.

Ei, Lina, sinun täytyy kuunnella minua – nyt heti. Sinun täytyy vastata minulle – koko tulevaisuuteni riippuu sinun vastauksestasi. – Ei, älä mene – minä – minulla on oikeus vaatia sitä – en sano mitään – vain tämän: Lupaatko ettet päätä tulevaisuudestasi ennen kuin vuoden kuluttua? – ymmärräthän – kädestäsi – tästä kädestä, jota nyt pitelen omissa käsissäni. Lupaatko? – Voi, lupaa! Ihana Lina, lupaa! Lempeä Lina, lupaa, lupaa! Älä syökse minua epätoivoon! – Vain yksi vuosi, lupaa! –

Hänen katseensa etsi tytön katsetta ja löysi sen. Vaieten ja tuijottaen lepuutti tämä hetkisen silmäinsä levottomuutta miehen silmien salamoivassa liekissä. Hän horjahti, miehen käsi kietoutui hänen ympärilleen ja huulet peittivät käden suudelmiin. Mutta kiivaasti ponnistaen tempautui Lina taas irti, ojensi kätensä uhkaavasti ja torjuvasti, ja tumma purppura peitti hänen kasvonsa kun hän vastasi:

”Pois luotani! – Lupauksia nyt? Voi, minä olen rikollinen, anteeksiantamattoman rikollinen! Sinä tiedät sen, ja tämän rikollisuuden jälkeenkö sinulla on oikeus ojentaa kätesi? Ei ei, olen pettänyt itse itseäni – sinä olet pettänyt itseäsi. En rakasta sinua, en ole koskaan rakastanut sinua, minä inhoan sinua. – Mene, mene, en halua enää koskaan nähdä sinua – sinä tuotat minulle pelkkää tuskaa ja häpeän punastusta.”

Mutta hän ei ollut enää punastunut; hän oli valahtanut kalpeaksi, ainoastaan silmissä oli väriä – kauhun loistoton varjo. Mies seisoi epäröiden, katse kysyvänä ja ojennetuin käsin, vaiti, liikkumatta.

”En rakasta sinua; inhoan lupauksenrikkojaa; rakastan Magnusta – minä – olen – hänen – kihlattunsa!” hän sanoi ja katosi nuolennopeasti ovesta omaan huoneeseensa – ja, sitä emme voi salata, katosi kaksi valhetta huulillaan.

Fredrik kuuli avaimen kääntyvän – mutta jäi silti paikoilleen, kuin odottaen että Lina tulisi takaisin. Lopulta hänen katseensa vaelsi huoneessa kuin jotakin etsien ja palasi taas oveen, josta Lina oli kadonnut. Sitten hän astahti taaksepäin, kavahti kääntyessään omaa peilikuvaansa ja kiiruhti ulos huoneesta, salin poikki, mistä auringonsäde jo oli häipynyt, portaisiin, missä Mari-neitsyt hänet kohtasi ja katsoi hämmästyneenä hänen peräänsä, ulos kadulle, yli sulun, pitkin Skeppsbrota, missä hänestä tuntui että kaikkien kulkijoiden silmät tuijottivat häntä kuin tuhoutunutta ihmistä, ja että kaikki naispuoliset kulkijat hihitellen pilkkasivat hänen kiukkuaan ja tuskaansa.

Hän saapui kotiin vasta myöhään iltapäivällä ja lähetti pohjakerroksessa asuvan palvelijan heti hakemaan hevosia ja meni itse ylös, piittaamatta tämän merkillisestä ilmeestä. Hän soitti eteisessä, mutta kukaan ei avannut. Hän soitti kiivaammin, mutta kukaan ei tullut; ei kuulunut kahahdustakaan, kun pienen kellon ääni oli haipunut. Hän jyskytti kiivaasti keittiön ovea, mutta kukaan ei vastannut. Vähän ajan kuluttua ylemmän kerroksen ovi kävi, ja piika, joka tuli alas, selitti ennen kuin mies oli ehtinyt kysyäkään:

”Rouva on matkustanut pikku mamsellin kanssa rouvan äidin luo.”

Sanaakaan sanomatta Fredrik astui piian avaamasta ovesta huoneisiin.

Hän yritti järjestellä jotakin matkaansa varten. Mutta työ kävi hänelle liian raskaaksi. Hän kulki yksinäisissä huoneissa, hän ei voinut vastustaa sisäistä vetoa joka kuljetti hänet vaimon ovelle. Hän raotti sitä varovasti, aivan kuin olisi uskonut että sisällä olisi vielä joku. Mutta siellä oli niin hiljaista ja tyhjää, ettei hän tohtinut edes astua kynnyksen yli. Ovenpieleen nojaten hän vain tarkasteli hetkisen huolellisesti järjestettyjä huonekaluja, perimmäisenä pieni lapsensänky, joka oli lähellä äidin vuodetta ja jonka peitolla virui suuri kummitusmainen puunukke. Hän sulki hiljaa oven ja tuntien päänsä kovin raskaaksi ja silmänsä kovin hämäriksi, istuutui sohvaan siinä huoneessa jossa juuri nyt oli. Sohva oli se sama tummanpunapäällysteinen, ja hän nojasi juuri nyt ummessa silmin siihen samaan nurkkaan, jossa oli ei kovinkaan kauan sitten istunut vaimon pää rintaansa vasten. Siinä hän istui pitkään, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat pihassa. Hän sanoi töykeästi:

”Lähetä ne takaisin. Minä en matkusta.”

Mutta nuorukainen oli tuskin ehtinyt porstuaan, kun hänen isäntänsä avasi vasta suljetun oven ja huusi hänen peräänsä:

”Ei, anna olla; tule sisään ja pakkaa matkalaukku! Minä lähden heti.”

 

Ja vielä samana iltana palvelija toi Märthalle painavan, sinetöidyn paketin. Hän avasi sen; se sisälsi ainoastaan pari avainta ja pienelle lapulle huolimattomasti kirjoitetut sanat:

”Ei sinun pidä lähteä kotoa. Minun se täytyy tehdä. Kirjoitan Göteborgista. Hyvästi! Suo anteeksi, kuten minä kadun ja suon anteeksi; hyvästi! Suutele rakasta lastani – hyvästi!”

Viimeistä riviä hän ei enää kyennyt lukemaan, sillä paperi virui lattialla ja hän oli vajonnut lähimmän tuolin varaan. Äiti piteli hänen päätään ja kutsui apua, ja pikkutyttö itki hänen jaloissaan.

 

Ja samaan aikaan vierivät vaunut Fittjan kestikievarista kohti Södertäljeä. Ja niissä istuva matkustaja teki vallan hassunkurisia temppuja. Hän työnsi päänsä kuomun alta ja pälyili ympärilleen pimeään yöhön, ja nosti hattuaan – on vaikea sanoa kenelle, jollei hän nyt halunnut viillytellä kuumeenhehkuista päätään viuhuvassa tuulessa ja saderyöpyissä.

 

 

VIII

 

Ihmiset ovat ihmeellisen viisaita, eivät pelkästään sikäli että heillä todella on viisautta hallussaan, vaan vielä enemmän sikäli että he ovat sen hankkineet. Nykyisin se asia järjestyy tavattoman helposti, kun viisaus kerran jo on olemassa. Sen laita on samoin kuin hiivan – se ei lopu koskaan; sitähän tarvitaan vain pisara kuhunkin uuteen oluenpanoon, niin se kasvaa nopeasti moneksi kannuksi, ja oluen saa kaupan päälle. Otetaanpa nyt sitten yksi ainoa pieni pojanvekara, ajetaan koivunvitsalla pari graania viisautta häneen, ja on ällistyttävää, miten se kasvaa, paisuu ja pullistuu; niin, sen kasvuvoima lisääntyy selvästi joka minuutti, niin että koulumies, joka tänään pitää itseään oman aikansa Salomonina ja antaa pois vain sadasosan viisaudestaan pikku piltille, joutuu huomenna ihailemaan samaista pilttiä mestarinaan. Sitä on todella ihmeellistä katsoa. Vanhat viisaat väittävät myös, ettei sen asian laita ole oikein kunnossa; ja useankin maan viisaat harmaapäät kuuluvat vakuuttavan, että kaikki mitä nuoriso väittää tietävänsä enemmän kuin he, on silkkaa hulluutta. Olisihan se outoa, jollei kana tuntisi mitä sen itse hautomat kananpojat ymmärtävät tai eivät ymmärrä. Niinpä jos joku niistä kuvittelee ryömineensä ankanmunasta, lähtee vesille ja ui, niin se on ilmiselvää radikaalia mielettömyyttä, eikä yritys ikinä onnistuisi, jollei huolehtivainen kana juoksentelisi rannalla kaakattamassa. Kuitenkin tuon hourupään vuorostaan hautomat poikaset kyllä uivat, eikä se rupea siitä kaakattamaan, ja asia sujuu silti – kukapa moista voisi käsittää?

Mutta viisain oli se, joka ensinnä keksi keinon hankkia viisautta, sillä hän teki henkisesti saman kuin autuas Münchhausen, joka omasta palmikostaan vetäen kiskoi itsensä ylös suosta; ja viisaudesta voi täydellä syyllä kysyä samaa kuin Sancho unesta: ”minä vain ihmettelen, kuka senkin mokoman on keksinyt?” Tuo kelpo mies saattoi varmaan umpimähkään tulla käyttäneeksi koivunvitsaa omiin tarpeisiinsa; mutta mistä hän löysi ne pari unssia viisautta, kun maan päällä ei vielä ollut yhtäkään viisasta ihmistä, sen luulen jäävän ikuisiksi ajoiksi oppineiden päänvaivaksi. Olen ihan näkevinäni hänet, miten hän yhäkin hölmönä hölmöjen joukossa istuu keinuvien puunoksien alla, sormi otsalla, ja hieroo älynystyröitään keksiäkseen jotakin viisasta. Olisi rassukka edes sattunut istumaan omenapuun alle, niin putoava omena olisi voinut helpottaa hänen huoliaan, jos se olisi pudonnut hänen päähänsä kuten Newtonin päähän, ja silmänräpäyksessä herättänyt kokonaisen viisaiden ja nerokkaiden ajatusten orkesterin soimaan.

Mutta tämä syntinen joutui kai omakätisesti kolisuttamaan kalloaan, joka ei mitenkään kyennyt tuottamaan muita ääniä kuin tyhjän tynnyrin kolinaa. Voi voi, isoisoisoisoisoiso jne. isoisäparkaa, miten onneton sinä varmaan olit, kun ajattelit kaikkia meitä tulevia poikiasi ja tyttäriäsi ja yritit epätoivon vimmalla hankkia meille edes rippusen järkeä! Ja sentään olet onnekas, kun et tämän arvokkaan yleislääkkeen löydettyäsi ennalta nähnyt, miten vaikeaa yhdelle sinun pojanpojanpojanpojanpojanpojan jne. pojanpojallesi, samaiselle joka päivittäin pujottaa käsivartensa minun takkini hihoihin, tulee olemaan saada haltuunsa sinun keksintösi, järki ja viisaus.

Suunnilleen täten pohdiskeli ja valitteli Magnus sen saman päivän iltana, jona vasta kerrotut asiat tapahtuivat, kulkien kiivaasti edestakaisin enon huoneessa, samaan aikaan kuin tämä oli sinetöimässä kirjettä. Hän päätti puuhansa melkein samalla hetkellä kuin Magnus puheensa, ja vastasi siihen:

”Senkin houkka, tyttöhän pitää sinusta, ja sillä punktum.”

Mutta Magnuksella oli mielestään montakin syytä olla eri mieltä. Niiden esittämiseksi meidän on palattava ajassa taaksepäin, aamupäivään kello 55 minuuttia yli kahdentoista.

Sillä juuri siihen aikaan istui Magnus koulussaan, edessään latinanvihko, ja lateli sen kirjoittajalle seuraavin sanakääntein:

Minua ei hämmästyttäisi, että titulus niin vähän luottaa Ciceron latinantaitoon, tämähän ei onnettomuudeksi voinut kysyä neuvoa meidän erinomaiselta Strelingiltämme, mutta se että Streling itse joutuu kärsimään näin ilmeisestä halveksunnasta, se totisesti hämmästyttää minua. Minä aikoinani en koskaan kuullut rektoristin väittävän, että qui conjunctivuksen kera dignuksen, indignuksen jälkeen [= dignus, indignus qui + konjunktiivi, sen arvoinen/arvoton] koskisi vain kolmatta luokkaa, vaan sen katsottiin seisovan vakaalla pohjalla, koska silloin puhutaan jostakin, minkä pitäisi tai olisi pitänyt tapahtua, ei todellisesta tapahtumasta. Lisäksi accusativus cum infinitivo sperabatin jälkeen? [= sperabat + akkusatiivi ja infinitiivi, toivoi …] Jollei titulus niin tavattomasti väheksyisi Ciceroa, olisi helppo muistaa, että hän” –

Mutta rehtorimme ei puhuteltavan ja lukijattaren onneksi ehtinyt tämän pitemmälle. Sillä juuri silloin ovi avautui, ja kun Magnus vilkaisi kirjastaan, hän havaitsi keveän virneen kaikilla nuorilla kasvoilla, jotka olivat kääntyneet oven suuntaan, missä seisoi vanha Mari-neiti kunnioittavasti niiaillen ja punastellen. Hän astui rohkeasti eteenpäin ja ojensi Magnukselle pienen soman lappusen, jonka käsialan tämä suuremmitta hämmennyksittä tunnisti. Hän avasi sen ja luki sen, mutta pienoinen puheensorina, johon nuoriso viipymättä käytti tätä oivaa tilaisuutta, varoitti häntä edes kysymästä, miten mamselli voi, hän pyysi vain lähettämään terveisiä, mainitsematta kenelle, ja lupasi tulla heti.

Parin jäljelle jääneen kirjoituksen suhteen kaikki sujui asianosaisten tyytyväisyydeksi kuin tanssi, ne kun jätettiin tyyten tutkimatta; ja koska kaivattu kellonlyömä oli odotettavissa vain kahden minuutin päästä, Magnus ei odottanut edes niin kauan. Kaksi minuuttia on myös aikaa, ja nuorison ulosriento kävi suuren ilon vallitessa.

Lappusen sisältö oli:

”Hyvä Magnus! Salli minun, niin pian kuin suinkin, pyytää neuvoa ja saavuttaa anteeksianto ja lohtu tunnustamalla suuria virheitä. Pikainen apu voi estää suuren onnettomuuden.

Lina.”

Paitsi että käsiala todisti selvästi levottomasta mielentilasta, oli sisältökin ilmeisesti varsin mystinen ja uhkaava. Eipä siis ihme, että Magnus matkallaan raotti vain päällystakkiaan ja vilkaisi ohimennen koulutakkiaan samoin kuin yhtä ohimennen pani merkille, ettei lappusessa ollut sanoja ”sinä” eikä ”setä”. Mutta tutki hän tätä pikku käsikirjoitusta kritiikin mikroskoopilla miten perusteellisesti tahansa, ei hänen terävä järkensä kyennyt keksimään noille muutamalle sanalle mitään oletettavaa selitystä. Onneksi hän ei ehtinyt viedä tutkimustaan yhtä pitkälle kuin Newton ilmestyskirjaan kohdistuvaa, nimittäin täydelliseen sekavuuteen omissa aivoissaan, vaan ehti hän ajoissa kulkunsa päämäärään.

Lina oli häntä vastassa jo ulommassa huoneessa, ilmeisen kiihtyneenä ja kiireisenä, aivan kuin aikoisi langeta hänen kaulaansa; mutta hän hillitsi itsensä heti ja huudahti vain:

”Voi mikä onni!”

Tämä hämmästytti hivenen Magnusta, jolla mielestään oli täysi syy uskoa, ettei lappunen ollut ilmoitus mistään onnekkaasta tapahtumasta. Mutta hänen hämmästyksensä asettui kohta, kun Lina lisäsi:

”Tämä on kauheata! Fredrik ja Märtha aikovat erota; Fredrik oli täällä, ja – minä olen ehkä syynä siihen – en osaton siihen – se on hirveää!”

Hän oli ensin punastunut, sitten kalvennut, ja tämän tunnustuksen jälkeen heikkous vei veronsa, kyyneleet, ja hän peitti kasvonsa molemmin käsin ja seisoi Magnuksen edessä pää painuksissa, melkein kuin lankeamaisillaan polvilleen; hän näytti todellakin murtuneelta.

Käsivarsi vavahtelevan varren tukena hän talutti Linan sisemmän huoneen sohvalle, istuutui itse aivan viereen, tarttui Linan käteen – toinen peitti yhä silmiä ja tuki päätä – ja aloitti rippi-isän tehtävänsä. Tytön sanat eivät hämmästyttäneet häntä, sillä hän oli aikoja sitten äkännyt tämän suhteen Fredrikiin, vaikkei hän voinut tietää, miten paljon olosuhteet olivat ilmaisseet tytön ajattelutapaa, jopa johtaneet häntä harhaan. Mitä varsinaiseen vaaraan tuli, hän ei uskonut sitä kovin välittömäksi, koska hän tiesi että tällaisissa tapauksissa kumpikin osapuoli mieluusti harkitsee asiaa, ennen kuin askel todella otetaan, vaikka voikin olla käynyt tavaksi harkitsematta uhkailla sillä ja puhua siitä. Kuitenkin häntä hiukan huoletti Linan kiihkeys ja Fredrikin tämänpäiväinen vierailu. Hän nimittäin pelkäsi, että mies olisi osannut houkuttaa tytöltä jotakin varomatonta, jonkin rohkaisevan sanan, jota tyttö nyt katkerasti katui. Magnus uskoi tytöstä pelkkää hyvää, mutta hänen oma suhteensa oli saanut aikaan sen, että hän jo Fredrikin naimisiinmenon yhteydessä oli pahaa peläten huomannut sellaista, mitä tyttö ei luullut kenenkään kuolevaisen silloin vielä aavistavan. Jonkin aikaa hän oli elättänyt toivoa, että tämä ihastus olisi täysin lakastunut, mutta viime tapahtumat olivat ilmeisesti osoittaneet, ettei niin ollut laita. Noin varhain herännyt tunne saattoi hänestä nyt, kun se sai vastakaikua ja sitä varmaankin lietsottiin kaikin tavoin, vaarantaa tytön mielenrauhan vaikkakaan ei hänen kunniaansa. Hänen sanansa sisälsivät nyt voimakkaan itsesyytöksen.

Linan ilmaistua sen, mitä hän piti pääasiana, nimittäin että Magnuksen pitäisi välittää sovinto Fredrikin ja Märthan välille, ja lausuttua: ”että setä olisi Fredrikin tähden tässä sopivin henkilö, ja että tämän tulisi esittää asia ikään kuin sovintokehotus tulisi pelkästään häneltä itseltään”, Magnus kysyi, vastausta hiukan peläten:

”Mitä Fredrik sitten sanoi tänään, mikä on noin kovin järkyttänyt Linaa? Sen, että hän oli iskenyt silmänsä meidän pikku enkeliimme, Linakin toki tiesi entuudestaan. – Oliko hän kyllin tunnoton tehdäkseen ehdotuksia tulevaisuuden varalle? – Luojan tähden, siitä ei tule mitään!” hän lopetti ja ryntäsi pystyyn sohvalta, unohtaen itsensä ja arvonsa rauhan miehenä, mutta palasi heti vähän nolona jättämälleen mieluisalle paikalle.

Tähän kysymykseen ei kuitenkaan ollut helppo saada vastausta. Lina oli aikonut tehdä todellisen synnintunnustuksen ja aloitti – tanssiaisilla. Eikä aiemmalla? Ei, ei aiemmalla – mutta hän lisäsi sentään, kertoessaan kauhustaan ja siitä miten sen paljasti, että se tapahtui ”lapsellisesta heikkoudesta”. Samoin hän kuvasi täydellisesti, tosin pitäen useammin taukoa, kohtauksen puutarhan huvimajassa, sanoen: ”että hän oli aikonut tuhota tuon häijyn pahan muotokuvan, jota oli säilyttänyt siitä lähtien kun Märtha sen hänelle antoi, mutta jota ei enää halunnut pitää hallussaan”. Tähän kertomukseen, lukuun ottamatta odottamatonta muotokuva-seikkaa, Magnus oli ylen tyytyväinen, ja Lina näytti vielä toistaessaan, miten hän oli hypähtänyt tuolilta, huutanut ”mene, mene!” ja ”Mari!” – niin reippaalta ja rohkealta, että mies monta kertaa peräkkäin puristi hänen pehmoisia käsiään, jotka oli taas sulkenut omiinsa, kun ne laskeutuivat hiuksilta tai kyyneleisiltä silmiltä. Nyt Magnus sanoi:

”Meidän Linamme jalo ja voimakas sielu ei antanut periksi!”

Moni sisar kenties tuomitsee Linan teeskentelyn; sillä hänhän vaikeni melkein täysin omista tunteistaan ja niiden osuudesta tapahtumiin. Niin tottakin! Mutta olisipa merkillistä nähdä se, en sano nainen, vaan ihminen (väittäköönkin itse Kant: ”että nainen on vaitonainen omista salaisuuksistaan, ei muiden”, mies päinvastoin), joka samantapaisessa tilanteessa olisi toiminut oikeammin. On helppo tunnustaa katuvaisena tehty virhe, jopa mielihyvin liioitella sen merkitystä, mutta helposti tulee välttäneeksi yksityiskohtien esittämistä yhtä monena erillisenä virheenä, mieluummin sitä paljastaa yhtä ja toista joka mahdollisesti hivenen vähentää koko jutun epämieluisaa vaikutelmaa. Asiaa tämän syvemmin vatvomatta voi oppia oivaltamaan sen, ja pitäisi voida väittää ketään naista loukkaamatta, että he kykenevät ihmeen hienosti erottamaan, mistä tällaisissa tapauksissa tulee puhua tai vaieta.

Jos joku luulee, että Linan kertomus muuttui totuudenmukaisemmaksi, kun hän pääsi päivän tapahtumiin, niin tällainen luulo lepää suuren erehdyksen varassa. Magnus sai kyllä kuulla, että Lina oli julistanut rauhanhäiritsijälle ja lupauksenrikkojalle ”inhoaan”, mutta hän toisti tämän kahdesti, ja kun mies tiedusti mitä muuta hän oli sanonut, vastausta ei kuulunut, näkyi vain punastuminen. Tämä sai miehen huomattavan kylmäksi, ja liikauttaessaan seuraavan kerran kättään Lina joutui laskemaan pyöreät sormensa hänen käsivarrelleen, ennen kuin miestä taas halutti tarttua niihin. Hänen lohdutuksen sanansakin sitten, kun Lina oli lopettanut ja oli vallinnut kahden minuutin hiljaisuus, kuulostivat merkillisen viileiltä:

”Hän oli totisesti röyhkeä, eikä Lina olisi voinut toimia muulla tavoin kuin toimi. Sydämen tunteet eivät tottele käskyjä; riittää kun pakottaa ne vaikenemaan, niin voi sanoa ja tehdä mitä velvollisuus ja omatunto vaativat. Jos hän edelleenkin haluaa vapautua tämänhetkisestä sitoumuksestaan, niin siihen ei ainakaan liity mitään mielettömiä toiveita tulevaisuuden suhteen. Mutta kummankin osapuolen tulee kyllä harkita hyvin, ennen kuin otetaan noin epätoivoinen askel, ja jos se kuitenkin tapahtuu, niin syyllisyyttä ei voi kantaa kukaan muu kuin he itse. – Mutta ei se varmaan tapahdu. Ole rauhallinen vain! – Aika pitää huolen lopusta. Sen avulla ihminen pystyy siihen mitä tosissaan haluaa – jopa unohtamaan.” – –

Niin, minun täytyy unohtaa se mitä on ollut – jos voin – mutta mitään muuta unohdettavaa minulla ei ole! Hän sanoi tämän melkein huomaamattoman kiihkeästi, mutta vetäisi samalla kätensä pois ja tuntui itkevän lapsellisemmin ja katkerammin kuin ennen. Magnus kyllä pelkäsi loukanneensa häntä, pitäessään liian oikopäätä hänen tämänhetkisiä tunteitaan selvänä asiana, mutta mies oli myös sitä mieltä, että olisi turhaa hienostelua enää kätkeä sellaista. Sitä paitsi kaikki tämä ei ollut hänelle itselleen erityisen hauskaa, ja siksi hän ottikin varsin tyytyväisenä vastaan vapauden olla vaiti. Mutta hiljaisuus johti hänet murheellisiin ajatuksiin, ja kun hän näki tytön taas rauhoittuneen, hän sanoi lannistuneella äänellä ja kasvot nujerrettuina:

”Lina-kulta, me olemme hemmoteltuja lapsia, sillä luontoäiti on tuhlannut meille puolet jokaisesta vuodesta yötä, lepoa ja unelmia varten, ja on luonnollista että se joka on saanut niin paljon, tahtoo enemmän ja pihistää monta päivän hetkeä tuudittautuen lepoon pehmoiseen riippumattoon, jota kutsutaan mielikuvitukseksi ja joka keinahtelee kovin keveästi ja esteettä tuoksuvien ruusupensaiden ja nuokkuvien unikonkukkien lomassa, pingotettuna kahden puun välille, joista toinen on elämän hedelmää kantava puu ja toinen kuoleman varjoisa puu. Ja sentään on hyvä että näin on; sillä uurastus hedelmäpuun juurella on raskasta, useimpiin sen punertavista hedelmistä kätkeytyy mato, ja varjoisa puu taas suo viileyttään vain murtuneiden sydänten ylle. Keinukaamme siis siinä kuin iloiset, unohtavaiset lapset, kun suviaurinko kypsyttää hedelmiä ja värisevä sydän vielä sykkii. Talvimyrsky ujeltaa kohta yli lehdon, ja onnekkaita olisimme, jos voisimme, kun elämän puun oksat vähitellen murtuvat, yhä unen huumaamina vajota varisseitten ruusunlehtien peittämälle sammalvuoteelle, jonka ylitse vain kuolemansypressi levittää tumman, suojaavan vehreytensä.” Magnus oli taas tarttunut Linan käteen, puristi sitä hiljaa ja lisäsi:

”Mutta jos tyly ääni ennenaikaisesti herättää meidät ja kalvas käsi viittoo ruusutarhan tuhoa, niin suojelkaamme rohkeasti elämän puuta tulevaan kevääseen ja iloitkaamme tulevan syksyn hedelmistä. Minä ymmärrän, Lina, että niitä ei ole suotu minulle. Katseeni heijastui liian monessa ajan virtaavassa kuohussa, ja se väsyy niiden ilvehtiviin tyrskyihin. Mutta entä sitten? Rauha ja lepo koittavat kun ne kerran virtaavat yli näiden ummistuneiden silmäluomien. Vielä rannalla olevana sinä silloin näet uusien kuvien hymyävän niiden peilistä, ja menneet ovat ajautuneet pois virran myötä. Niin kauan kuin sydän vielä on nuori ja täynnä toivoa, katsekin suuntautuu tuleviin, ei katoaviin, eikä mikään niistä ole niin ihanan värinen, ettei se kalpenisi niiden edessä, jotka heijastuvat tulossa olevasta auringon valaisemasta aallosta.”

Hän painoi huulensa pitelemänsä käden sormenpäihin ja nousi lähteäkseen. Mutta Lina pyysi äärettömän lempeästi:

Magnus, älä erehdy minun suhteeni! Olen tehnyt väärin, olen ollut heikko, mutta en ole enää. –

Hiukan tutkivasti, mutta liikuttuneena Magnus katseli hänen kärsimyksen kalventamia kasvojaan ja sanoi sitten:

”Linan sielu on puhtain, mikä koskaan on säteillyt naisen silmistä.”

Hän suuteli vielä kalpeaa otsaa ja poistui kiireesti huoneesta.

Magnus meni enon huoneeseen odotellakseen siellä tämän paluuta. Mutta tuona päivänä kaiken oli määrä sujua kovin proosallisesti ja hullusti. Eno ei tullut kotiin ennen kello kahta, ja Magnus, joka oli odottanut niin pitkään kuin saattoi, joutui tuohon aikaan jälleen palaamaan kouluunsa. Hän olisi poloinen jäänyt ilman päivällistä, jollei Lina, joka hyvin tiesi miten aikaisin hän tänään oli alkanut luentonsa, olisi huolehtinut hänen melko rehevästä ruumiistaan, tulematta kuitenkaan itse näkyviin. Ennen lähtöään Magnus sentään kirjoitti enolle kirjelapun.

Kun hän illalla tuli takaisin, hän sai enolta kuulla, että tämä oli turhaan etsinyt Fredrikiä, joka ei silloin vielä ollut palannut kotiin, ja että Märtha oli matkustanut maalle äitinsä luo. Mutta hämmästyksekseen hän sai myös kuulla, että vanhus tiesi aika lailla asioita. Koko juttu oli nimittäin alkanut tuntua hänestä liian vakavalta, ja hän oli vastoin tapojaan järjestänyt Marille pikku kuulustelun ja saanut vähitellen tietää Fredrikin käynnistä Linan luona sekä täällä kotona tänään että taannoin puutarhassa. Ukko näytti todella huolestuneelta, ja Magnuksen oli yritettävä rauhoittaa häntä esittämällä melko totuudenmukainen selostus kummankin tilanteen kulusta. Kun hän nyt sai kuulla todellisen asianlaidan, hän muutti kiireesti mielensä ja arveli Linan käytöksen kaikkineen todistavan hellyydestä Magnusta kohtaan. Sillä tässä suhteessa miehet olivat jo olleet luottamuksellisia toisilleen, vaikkakaan Magnus ei koskaan oma-aloitteisesti kajonnut siihen, ja enokin viittasi siihen vain äärimmäisen harvoin. Hän ei ollut ehtinyt pitkällekään väitteensä todistamisessa, kun Mari astui sisään ja ilmoitti kuiskaamalla, että palvelustyttö Stina oli kertonut, että Fredrik oli juuri lähtenyt. Silloin päätettiin kirjoittaa heti kirje, joka aamulla varhain lähetettäisiin Göteborgiin, jonne Fredrik oli määrännyt lähetettäviksi erinäiset tavaransa omaan osoitteeseensa. Magnuksen kirjoittaessa kirjettä keskustelu jatkui toisaalta siitä mitä kirjeeseen tuli kirjoittaa, toisaalta Magnuksen ja Linan välisestä suhteesta. Juuri tämän keskustelun lopuilla me aloimme tämän luvun, jonka jälkeen eno esitti niin painokkaan ”punktumin”, samalla kun painoi sinettinsä kirjeeseen.

Ukon kirjoittaessa osoitetta kuoreen Magnus vaelsi vaieten edestakaisin yli kamarinlattian. Sitten hän sanoi:

”Naisen sydän on, hyvä veli, merkillinen asia, ja luulen että me pinnistämme turhaan aivojamme päästäksemme selville, mistä se oikeastaan muodostuu. Jos sanoisi, että se on pehmeä kuin vaha ja siihen on helppo vaikuttaa, niin on lisättävä, että siitä on yhtä mahdoton hävittää jotakin kuvaa kuin auringon kuvajaista pienimmästä vesipisarasta. Mikä olisikaan sielukkaampaa kuin naisen katse, mutta sanopa käsi sydämellä, veliseni, voiko kuitenkaan siitä mikä tuossa sielussa elää ja liikkuu nähdä enempää kuin näkee ilmassa silmän ja oman varpaankärkensä välillä. Ja sitten meidän tarkkailijoiden laita on niin hassusti, että meille on yhtä mahdotonta tutkia noita säteitä kylmäverisesti kuin on pyydystää yksi ainoa valonsäde saamatta samalla kokonaista nippua lämpösäteitä. Myönnä pois, että me miehetkin olemme suuria narreja, kun vuosisatoja tuijotamme tähtiin tietääksemme, miten meidän maapallomme, ja me sen mukana, voi olla siinä missä se on, romahtamatta tyhjyyteen, tai mietimme parhaat päämme puhki ymmärtääksemme oikein, mikä meissä on niin hemmetin järkevää, samalla kun järkeämme talutetaan joka päivä omaan nenäämme kiinnitetystä nauhasta, emmekä me tiedä noista kahdesta ruusuisesta sormesta, jotka ovat alentuneet tarttumaan tuohon vähäiseen taluttimeen, muuta kuin sen että ne ovat osa naisenkättä – ja on tunnustettava, että vain viisaimmat tajuavat edes tämän vertaa, enemmistöhän luulottelee, että samat miehiset ruumiinjäsenet nuuhkivat maailmaa omasta tahdostaan ja omin nokkinensa.” – –

No totisesti olemme narreja, kun annamme pienen tytöntyllerön sekoittaa kahden vakavamielisen, järkevän miehen aivot ja estää niitä kokonaisen pitkän syysillan puuhaamasta jotakin viisaampaa, kuten esimerkiksi ottamasta selville, mitä tapahtuu maailmassa heidän oman kamarinsa ulkopuolella, tai mitä ajattelevat muut viisaat aivot kuin ne, jotka oleilevat heidän peruukkiensa alla ja ovat pullollaan pelkkää lemmenkahnausta ja avioriitoja – keskeytti hänet eno ja tarttui samalla vuoden l830 Arguksen numeroon.

Mutta Magnus jatkoi vaellustaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen ukko katsahti sanomalehdestään ja sanoi:

Se heinäkuun vallankumous oli sentään kelpo uroteko, ja uusi kuningas näyttää todella olevan porvarikuningas.

”Ooja: toivoa sopii, että vallankumoukset käyvät yhä inhimillisemmiksi, niin että katukivibarrikadien asemesta laahataankin esiin vaunulasteittain poliittisia lehtisiä, pilakuvia jne., joiden takaa pommitetaan toisiaan iskulausein eikä kanuunankuulin, ja pommien asemesta räjähdetäänkin nauruun. Niin, onhan jo siellä täällä nostettu kokonainen kirjapaino neljälle pyörälle eikä ole epäilystäkään, ettei kohta perusteta kokonaista rykmenttiä tuollaista liikkuvaa painotykistöä, niin että toistensa kimppuun voidaan käydä upouusin odottamattoman ällistyttävin teorioin. Ja miten onnellisiksi kansat tulevatkaan noista pikku liikunnoista! Se on todella ihmeellistä. Jos joku olisi hivenen viisaampi kuin Salomo ja kirjoittaisi niin järkevän valtio-oikeuden, että Rousseaun teos olisi sen rinnalla lapsen leperrystä, niin siitä varmaan otettaisiin monituhantinen painos ja sitä myytäisiin ja luettaisiin; mutta ennen kuin tuollaisen kirjailijan isänmaassa jokainen ihminen tietäisi edes sadasosaa kirjan sisällöstä, kuluisi varmaan sata vuotta, vaikka ottaisikin huomioon miten uskomattoman nopeasti ihmiset tätä nykyä tulevat valistuneiksi, viisaiksi ja onnellisiksi. Mutta kun valtio-oppi kirjoitetaan puhtaaksi yhteen ainoaan oikein kauniiseen kappaleeseen, ja muutama mies, joka ei ole sepustanut siihen yhtään ainutta lausetta, kirjoittaa nimensä sen alle, niin samalla hetkellä tuollaisen opuksen kaikki viisaus tunkeutuu myös koko kansaan, ja kansakunnan onni on hetkessä taattu.

Pariisilaista kyllä ilahduttaisi nyt pariisilaisryysyläisen näkeminen. Hän istuu lokakuussa siellä missä istui kesäkuussakin, vatsa on yhtä tyhjä kuin silloinkin ja housut samaa merkkiä, ja entisenlaiseen puseroon verhoutuneena hakee tuo köyhä piru niitä ainoita olentoja, jotka seurasivat häntä vastoinkäymisissä ja nyt myötäkäymisissäkin – sillä mitä eroa on entisen ja nykyisen välillä? Nyt on tuon onnenpekan perustuslaista tullut totta! Tosin hänen jalkojensa verhoista on kesäkuusta lähtien irronnut taas pari paikkaa, puseroon on tullut pari palkeenkieltä, joiden kautta laihat mutta kiinteät käsivarret voivat lämmitellä auringossa, milloin se suvaitsee paistaa – ja lokakuun tuuli oli hivenen viileämpi kuin kesäkuun tuulahdus; mutta mitä siitä? – Hänen perustuslaistaan on tullut totta, Kaarle X ei aja häntä enää messuun, eikä Polignac enää estä häntä painamasta mitä hän tahtoo. – – Mitä mietit sinä rääsyinen kalpea veli? Mietitkö, että sen joka kykenee olisi pitänyt sanoa, että nämä kivet muuttukoot leiväksi? Mietitkö, että kaikkivoivalle ei olisi suurikaan vaiva antaa lokakuun auringon säteiden pudota yhtä pystysuoraan kuin kesäkuussa? Mietitkö, että sinun kaltaistasi olentoa ei varmasti olisi kaivattu, vaikkei sinua olisi koskaan ollutkaan, ettei sinun vapauttamisesi elämän palveluksesta olisi estänyt kaitselmuksen hallitusasioiden tasaista kulkua? – Oo sinä Argus-majesteetti! Jos kaikki sinunkin suunnitelmasi minun ja Ruotsin onneksi olisivat jo käyneet toteen, ja jos senkin perustuslaista olisi tullut totta – niin totisesti tämä vehje, joka sykkii tässä vasemmassa kyljessäni, olisi tällä hetkellä tyynempi. Mutta sinä, kalpea rääsyläinen, nostatat häpeän punan otsalleni. Sillä sinä kyhjötät siinä valittamatta, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa sadasta ojennat kätesi ja vedät sen tyhjänä takaisin. – – Tai ehkä sinulla on vielä – ei kotonasi, koska kotia sinulla ei ole – vaan jossakin, jonkin tallin nurkassa, omasi kaltainen ojentunut käsi, jonka tähden olet halunnut muuttaa kivet leiväksi, jonka tähden tahtoisit että sinulla olisi enemmän annettavaa, jokin kaltaisesi paleleva olento, jolle olet toivonut enemmän aurinkoa, ja omasi kaltainen lämmin sydän, joka kaipaa sinua ja jonka vierellä voit lepuuttaa ajatusten ja toiveiden uuvuttamaa päätäsi, ja omasi kaltainen, syvälle vajonnut silmä, joka katselee sinua kiitollisesti – silloin on sinun palveluksesi kaitselmukselle yhtä tärkeä kuin porvarikuninkaan, ja sinunkin perustuslakisi on totta; silloin tiedän yhden olennon lisää joka rakastaa, kiihkeästi rakastaa sinua, mutta kadehtii sinulta sen kaunista totuutta.”

Magnus, sinä olet lapsellinen! – sanoi vanhus hetken hiljaisuuden jälkeen hiukan tukahtuneella äänellä – näet esteitä siellä missä niitä ei ole.

Mutta hän oli mielessään käynyt yhä epäilevämmäksi asioiden todellisesta laidasta, sillä tarkemmin mietittyään hän oivalsi, että Magnus oli oletettavasti vaiennut selonteossaan paljosta, jotta ei langettaisi mitään syytä Linalle. Magnuksella saattoi siis olla luotettavia perusteluja epäluulolleen. Kuitenkin hän jatkoi, johdattaakseen Magnuksen pois luvusta, jossa tämä tuntui niin itsepintaisesti pysyttäytyvän:

”Törnrosens Bokista” on taas ilmestynyt uusi vihko. Ruotsin kirjallisuuden taivaalle on noussut uusi tähti, ja minä odotan ilolla aikaa, jolloin ulkomaalainenkin tulee huomaamaan, mitä nerokkaita uusia teoksia meidän pikku maamme on tuottanut, ja jolloin me itsekin oikeutetun ylpeinä tulemme näkemään meidän ruotsalaiset nimemme hohtamassa yli monien sellaisten joilla on nyt suuri maine pelkästään koska niissä on gallialainen kaiku.

”Niin, itse taivaan enkeleidenkin on pakko nolostua kaikesta siitä opista ja nerokkuudesta mitä maa päällään kantaa. Kukapa uskoisi sitä pienestä savimöhkäleestä, joka varmaankin joskus putosi veteen, koska siitä on vieläkin jälkiä, joita kutsutaan valtameriksi. Enkeleistä pienin pystyy varmaan tunkemaan koko ihanuuden duffelitakkinsa taskuun, ja niinpä silloin kävisi niin, että hänellä olisi taskussaan kuuluisia miehiä tuhansittain enemmän, kuin enkelten joukossa on. Näistä tunnetaan korkeintaan Gabriel, Rafael ja Mikael erityisen erinomaisiksi henkilöiksi, ja ollaan suurin piirtein selvillä yleisestä arvojärjestyksestä, jota heidän keskuudessaan noudatetaan ja jossa kaksi alinta luokkaa yhdeksästä ovat arkkienkeleitä ja pelkkiä enkeleitä. Mutta mitä tämä muka on verrattuna niihin tuhansiin maallisiin neroihin, jotka jokainen kunnon kimnasisti tuntee kuin omat taskunsa? En tosin halua väittää, ettei enkeliparvista löytyisi yhtä paljon erinomaista väkeä; mutta varmalta näyttää, etteivät enkelit toimita kirjallisuuslehtiä eivätkä kirjoita ”Conver­sations­lexicon der neuesten Zeit und Litteraturia”. Kyllä he varmaan muuten kehuisivat enemmän toisiaan. Meidän maalliset professorimme ymmärtävät asian paremmin, ja jos heillä vain olisi enkelten pasuunat, olisi heidän ja heidän ylistäjiensä kuolemattomuus lähes mittaamaton. Meidän on tunnustettava, hyvä veli, että on melko tyhmää ettei Uppsalan professori Palmblad ole ystävämme, hänhän tekee juuri nyt meidän ruotsalaisistamme kuolemattomia mainitussa Lexiconissa. Minäkään en parhaalla tahdollanikaan voi saada kuolemattomuuttani alulle, ennen kuin Brockhaus on ansainnut suunnattomasti rahaa ensimmäisestä painoksestaan ja julkaisee uuden. Ja kuinka moni sellainen onkaan jo silloin ummistanut silmänsä, joka muuten olisi ollut perillä suuresta kuuluisuudestani ja kuolemattomista ansioistani? Ja tulevaisuuskin käy herra paratkoon epävarmemmaksi päivä päivältä. Ja meidän on myönnettävä, että on anteeksiantamaton virhe ettemme pidä huolta ihailevista jälkeläisistä. Tosin on totta, että viime aikoina on katsottu kunnon hallitsijan riittävän tuottamaan mitä hämmästyttävimmän väestönlisäyksen. Mutta tunnustan, että vaikka muuten olenkin kelpo rojalisti, en aina pysty torjumaan ajatusta, että hänen alamaisillaan, sekä mies- että naispuolisilla, pitäisi olla siinä jokin osuus. Mutta oletetaan nyt, että uusi painos ilmestyy jo vuonna 1845. Ja oletetaan että siinä sanotaan selkein kirjaimin, että se ja se – ei tavallinen, vaan toinen epätavallinen – sen ja sen erinomaisen ansiokkaan kreikan kieliopin kirjoittaja, sinä ja sinä lokakuun iltana 1830 vaivasi puhki muutoin kestävät aivonsa erään pikku enkelin tähden, joka pelkästä erehdyksestä oli ryöminyt tiettyyn naisensydämeen ja katseli niin ylen kauniisti hänen sinisilmistään, että mies, joka noista samaisista rikkikulutetuista aivoista vielä hautoi esiin nerokkaita teoksia, jotka hämmästyttivät maailmaa, oppimatonta yhtä hyvin kuin oppinuttakin, olisi ilman tätä onnettomuutta yksinään vastannut kolmen ja kolmekahdeksannesvuosisadan viisaita miehiä, hänet itsensä mukaan lukien, sellaisena kuin mikä hänestä tuli – – niin, kuten sanottu, jos olettaisi että kirjassa tosiaan olisi kaikki tämä! Kukahan sitä veljen mielestä lukisi, kun sen paremmin veljellä kuin minullakaan ei ole ainuttakaan jälkeläistä? – Ja pyydän ettet nyt väitä, että muiden jälkeläiset lukisivat sitä! Sillä kuinka moni meidän ruotsalaisista sylilapsistamme muka on käyttänyt hyväkseen äitiensä matkoja oppiakseen ainuttakaan sanaa saksaa? Ja niillä harvoilla, joille minä tai minun kollegani ovat päntänneet Heinrichin oppikirjaa, tulee olemaan kylliksi kun he tutustuvat omiinsa ja isiensä urotekoihin. Ikäväkseni minun on oletettava, ettei meillä tule olemaan ihailijoita, sen jälkeen kun se meistä joka elää kauemmin on väsynyt elämään yksin ja vaihtanut tämänhetkisen Conversationslexiconin tulevaan, oman kustantamon julkaisemaan. Totisesti, jos se osuu minulle, niin sinun aikasi jälkimaailman ihailemana tulee olemaan lyhyt, hyvä veli; sillä tunnen luissani että tulen väsymään nopeasti, kun en enää voi lepuuttaa sieluni rauhattomuutta tässä kamarissa, en enää saa puristaa tuota lämmintä kättä toivottaakseni – hyvää yötä”, – – hän päätti liikuttuneena, samalla kun tarttui ystävänsä käteen, puristi sitä lujasti (kolmannen kerran elämässään), katsoi häntä lämpimästi silmiin, otti sitten hattunsa ja lähti. Vanhus katsoi vaieten hänen peräänsä, ja hänen lähdettyään kuivasi kyynelkarpalon ikääntyvästä silmänurkastaan.

 

 

IX

 

Seitsemän vuotta myöhemmin istuin viereisen huoneen ikkunassa ja silmäni nauttivat kauniista eloisasta taulusta, joka lämpimän kesäillan hehkuvissa väreissä levisi edessäni, tuottaen ahneille aisteilleni uuden vaikutelman pohjoisen kuninkaankaupungin verrattomasta kauneudesta.

Pöydän ääressä istui sanomalehti kädessä neljäkymmentäviisivuotias mies, joka nautinnollisesti tuprutteli havanna-sikarista pieniä somia savupilviä. Hän oli voimakkaan ja rehevän näköinen, hiukset olivat tuuheat, aika jäykät ja vaaleahkot terveiden, pikemminkin ruskehtavien kuin punaisten poskien kehyksinä, ja hänen selväpiirteisillä kasvoillaan viipyi totisuus, joka varsin miellyttävästi lientyi hyväntahtoiseen hymyilevään suun ilmeeseen.

Samalla hetkellä huoneeseen astui nuori, sinisilmäinen, vaaleakutrinen kolmikymmenvuotias nainen, jonka kukoistavia kasvoja ja täyteläisiä muotoja vuosien myötä lisääntyvä hyvinvointi näytti uhkaavan. Hän kantoi suurta tarjotinta jossa oli kaikki hyvän teetarjoilun varusteet, jotka saivat minut nopeasti sivelemään kahdella sormellani kaipaavaa suutani. Pieni tummatukkainen tyttö hänen vierellään kuljetti vakaasti ja varoen täyttä leipäkoria, ja vielä pienempi, äidin kuva, seurasi häntä puolijuoksua, pidellen pikku kädellään äidin hameenhelmasta. Miehen kiinnittämättä asiaan huomiota nainen asetti teeastiaston pöydälle, istuutui hänen vierelleen ja alkoi heti kaadella sydäntävahvistavaa juomaa. Sillaikaa minä sieppasin pikku Lotan syliini ja sain ilokseni nähdä pari vuotta vanhemman sisaren, Sofin, kurkottavan pikku leukansa ikkunalaudan ylle, minkä ääressä istuin, ja aloimme kai kahdettakymmenettä kertaa käydä läpi niitä moninaisia asioita, torneja, taloja, laivoja, mäkiä ja lahtia, jotka olivat silmäimme edessä. Nämä olivat nimittäin mitä herttaisimpia tyttösiä, ja kunnon enona minä nautin sydämestäni heidän lepertelystään ja hyväilyistään, kunnes rouva sanoi:

”No niin, hyvät herrat! Älkää nyt antako teen jäähtyä!” ja hänen miehensä vastasi yhtä proosallisesti ja tyynesti:

”Sehän sopii, Lina-kultaseni!”

Mihin vaimo vielä lausui:

”Varo lehteäsi, hyvä Magnus, ole kiltti!”

Kaikki oli niin yksinkertaista ja arkista kuin suinkin, ainoastaan tee ja rouvan suloinen, iloinen olemus olivat poikkeuksellisia.

Kylläpä onkin yksinkertaista, sanoo lukijakin varmaan. Kun tuolla lailla hypätään seitsemän vuoden ylitse, kertomatta niistä sanaakaan, niin eihän ole konsti eikä mikään kirjoittaa romaaneja. Mutta on tämä kuitenkin parempi kuin Sternen tapaan Tristram Shandyssa seurata sankariaan ainoastaan seitsemän vuoden ikään, jollei nimittäin hänen tapaansa tee kirjastaan maailman parhaita humoristisia teoksia – tai ainakin aloita sankarin tarinaa yhtä aikaisin kuin hän, toisin sanoen siitä hetkestä jolloin tämän äiti, jos hän ei ole viisas, kysyy mieheltään: ”muistitko vetää seinäkellon?” mutta jos hän on viisas antaa pelkästään tälle suukon ja pari kappaletta suukkosia. – Olisi todella hauskempaa kertoa tässä Tristramin tarina kuin jatkaa sitä murheellista kertomusta, jonka olemme aloittaneet. Mutta lukijatar vaatii välttämättä tietoa siitä, miten kaikki tämä kävi, ts. ainoastaan miten nuo kaksi tulivat menneeksi naimisiin – sillä loput on luettavissa Sternen kirjasta.

Kun kysyin Magnukselta, hän valitti, että kaikki oli sujunut niin proosallisesti. ”Jos Tit. aikoo kirjoittaa siitä kertomuksen, siihen on tehtävä merkittäviä muokkauksia, ja minä ehdotan seuraavaa:

”Eräänä iltana varhaisessa syyshämärässä astui Magnus enon taloon. Sali oli tyhjä, ja epätavallista kylläkin, myös ukon oma kamari” – – tässä kohden hänen äänensä värähti hiukan. ”Silloin Magnus vilkaisi olohuoneeseen – eikä nähnyt siellä mitään epätavallista, mutta kuuli hämmästyksekseen mitä hennoimpien kuorsausten kantautuvan sohvan tienoilta. Hiljaa ja aavistelevin sydämin hän lähestyi sitä, eikä aavistus pettänytkään. Siinä lepäsi Lina nojaten yhden sohvankulman kirjailtuihin tyynyihin, ja tuonen enkelin armelias veli oli unikon terälehdin leyhyttänyt uinahduksen tuoksua sulo-olennon silmäluomille. Hän oli juuri päivänokosilla. Välistä hän teki niin. Mutta hänen unensa ei ollut rauhaisaa. Hänen vapaa oikea käsivartensa lennähteli pari kertaa edestakaisin ja hän puhui sekavia sanoja, kunnes Magnus viimein kuuli selvästi oman nimensä ja lopulta selkeästi lausutut sanat: ”en rakasta sinua; inhoan sinua – rakastan Magnusta” – ja omien sanojensa säikyttämänä hän samassa avasi luomiensa silkkireunuksiset verhot ja paljasti silmiensä taivaansinisen näyttämön, jolla pehmeän sydämen viattomat runoilijanunelmat hurmaten esitettiin. Lumoutuneena, autuaiden toiveidensa toteutumisen huumaamana Magnus riensi eteenpäin rakkauden siivin ja – istuutui uhkealle divaanille, joka tottumattomana moiseen taakkaan ja kiihkeyteen hiukan natisi liitoksissaan.

Mutta tässä antaa historioitsija kynänsä kirvota, ja sen myötä laskeutuu esirippu ylitse kauniin kuvaelman kahden rakastavaisen ihastuksesta, ja sen takaa näemme vain rakastajan häämöttävän pimeässä ja kuulemme parin kolmen tusinan suudelman muiskahdukset, joita keskeyttävät huudahdukset oh, oi ja voi” – –

Tämä varsin liikuttava ja romanttinen kertomus selittäisi todellakin asian pikaisesti ja sopivalla tavalla, jollei Lina esittäisi vastalauseitaan, varsinkin mitä päiväunosiin, suudelmien lukumäärään ja huudahduksiin tulee; hänen mielestään viimeksi mainitut mieluumminkin viittaisivat neulasotaan kuin johonkin rakkaudentunnustukseen.

Siksi on kai totuuden saatava osansa, ja me selvitämme, mitkä kaksi epätotuutta sisältyivät neljään viimeiseen vakuutukseen, jotka Lina hyvästiksi antoi Fredrikille.

Hänen pikku sydämensä kannanmuutoksen kulku oli maailman luonnollisin ja lyhykäisyydessään seuraava. Niin kauan kuin hän uskoi että hänen kahdeksantoistiaan ihastuksensa oli pysynyt salassa joka ihmiskatseelta, hän ei kavahtanut jatkuvasti elämästä murheisen suloisissa haaveissa, jotka muodostivat sen luonteen. Tanssiaistapahtuman jälkeenkin hänen oli vaikea karkottaa niitä, koska varmuus siitä että hän itse oli rakastettu antoi niille luonnollisestikin runsaahkoa ravintoa. Mutta kun hän huomasi, että Magnus aavisti hänen sieluntilansa, hän säikähti itseään ja alkoi vakavissaan miettiä asemaansa. Hänen puhdasta mieltään painoi tällaisten ajatusten hautominen, joiden edessä hänen oli punastuttava; Fredrikhän oli toisen puoliso. Fredrik osoitti hänelle pian, ettei aikonut antaa tämän jäädä pelkkien haaveiden varaan. Ja tämän pitemmälle Lina ei ollut koskaan asiaa ajatellutkaan, tai oikeammin, hän oli vain haaveillut, ei ajatellut. Todellisuus kauhistutti nyt häntä. Niin, kun hän puutarhakohtauksen jälkeen tohti ajatella itseään Fredrikin omana, ja Magnusta yksin tai kenties jonkun toisen omana – hänelle tuli kuuma ja ahdistunut olo, aivan kuin hän olisi seissyt kuilun partaalla. Vaikka hän jopa olisi voinut valita ilman tunnonvaivoja, hän odotti tyyntä ja onnellista tulevaisuutta vain toiselta osapuolelta, eikä tämä ollut hänen nuoruuden haaveidensa puoli. Tosin Fredrik oli yhä hänen silmissään kietoutunut siniseen viittaan, katse oli ylpeä ja ryhti uhmakas – silloin kun hän ei ollut läsnä; mutta kun mies oli lähellä Linaa – katosivat viitta, katse ja ryhti, silloin Lina tunsi vain pelkoa, mutta ei sentään – inhoa. Se että hän kuitenkin sanoi näin, johtui hetken mielenkuohusta sekä pelosta, ettei ollut käyttänyt kyllin torjuvaa ilmaisua.

Aivan toisin oli laita toisen seurueen suhteen, jossa hän tiesi saavansa lohtua ja lepoa ja jota lähemmäs hän usein oli tuntenut halua hivuttautua, hakeakseen turvaa ja suojaa. Ja hänen ajattelutavastaan Lina myös oli täysin varma; sen oli hänen naisenkatseensa jo aikoja sitten kertonut, ja viime ajat olivat usein pusertaneet hänestä hiljaisen toiveen: ”jos vain olisit hänen omansa, olisi kaikki kärsimys ohitse.” Hän tiesi myös sisimmässään, että tämän toiveen täyttyminen riippui pelkästään hänestä itsestään, tiesipä myös luvanneensa ettei se asia enää kauan lykkääntyisi. Niinpä kävi, että hän innossaan torjua Fredrik ja jokainen väärinkäsitys hänen todellisesta suhtautumisestaan, tuli sanoneeksi sen minkä sanoi; sillä hän tiesi että kun kihlaus riippui vain kummankin päätöksestä ja lupauksesta, se itse asiassa oli jo ratkaistu. Niin, hänestä oli ensi hetkessä tuntunut, että hän voisi esittää väitteensä yhtä avoimesti Magnukselle. Mutta kun se hetki koitti, asia kävi hänelle liian vaikeaksi, eikä hän voinut mitään sille, että hänen oli suorastaan mahdoton toistaa Fredrikille lausumiaan sanoja.

Jäljellä oli siis kaksi totuutta: ”en rakasta” ja ”rakastan”, vaikka nämäkin vuorottelivat merkillisesti keskenään.

Jos Magnus heidän kohdatessaan, heti kiihkeän Fredrik-tapahtuman jälkeen, vain olisi jotenkin aloittanut, antanut hänelle vähäisimmänkin syyn paljastaa sydämensä sisin ja olla kertomuksessaan täysin totuudenmukainen, niin – kukapa tietää mihin se olisi johtanut? Ehkäpä ”vähäisin” syy ei sentään olisi riittänyt, vaan sen jälkeen olisi tarvittu muutama lisää. Mutta valitettavasti ei esitetty sitä vähäisintäkään! Nyt Magnus vain murjotti ja uskoi, että Lina yhä ajatteli Fredrikiä, josta tämä kuitenkaan nykyisin ei olisi välittänyt vähääkään, jollei Märthaa olisi ollut. Eikä Magnus voinut itse puhua Fredrikin kanssa, jolloin totuus olisi ehkä paljastunut, vaan matkaan piti välttämättä lähteä enon, joka ei tällaisissa asioissa nähnyt eikä kuullut yhtään mitään. – Vähältä piti ettei Lina murheisessa mielessään olisi ajatellut: ”viisaskin mies voi olla aika typerä.” – Mutta kun hän taas kuunteli miehen surullisia mielikuvia vei naissydämen lempeys taas voiton, ja vähältä piti ettei hän, miehen lähtiessä, kietonut käsivarsiensa suloista kahletta tämän kaulaan.

Niin olivat asiat tuona päivänä, eikä kukaan hämmästelle, ettei Magnus kyennyt näkemään totuutta eikä Lina kehottamatta ilmaissut sitä hänelle. Pariskunnan näkymät, jotka nyt ovat kovin valoisat ja hymyilevät, olivat siis tuolloin läpinäkymättömän synkät, vaikka voidaankin olettaa, että Lina toivoi tulevaisuudelta jotakin. Mutta mitä se auttoi, kun se hetki piinasi häntä? Ja juuri tämän piinan hän oli toivonut välttävänsä.

Eikä asiaa auttanut tieto, että Fredrik oli matkustanut ja aiotusta avioerosta oli tullut totta. Eikä velvollisuus käydä Märthan luona häntä lohduttamassa myöskään tuonut lievitystä. Mutta jollakin lailla tämä kuitenkin lohdutti Linaa. Märtha kärsi, mutta oli odottamattoman järkevä, ja ponnisteluissaan herättää hänessä toivoa Fredrikille lähetetyn kirjeen perusteella Lina onnistui niin hyvin että alkoi itsekin nähdä asioiden onnellisen kulun mahdolliseksi. Heidän tapaamisensa ensimmäinen silmänräpäys oli ollut katkera kummallekin, mutta Lina aloitti ripeästi keskustelun vihjaamalla suhteestaan Magnukseen, millä hän oli lopettanut puheensa Fredrikille. Tämä tekikin pikaisen vaikutuksen, eikä Märtha kehdannut paljastaa hänelle häivääkään loukkaavista epäluuloistaan, jotka pari päivää sitten edellä mainitun silmissä olivat näyttäneet niin perustelluilta. Hän vaikeni myös Fredrikin tätä koskevasta tunnustuksesta, ehkä siksikin, että se olisi näyttänyt hänen miellyttämis- ja viehättämiskykynsä epäedullisessa valossa ystävättäreen verrattuna. Lina vaikeni tietenkin myös siitä, että hänellä oli jotakin tietoa Fredrikin ihastuksesta ja aikomuksista. Kumpikin osapuoli oli tähän tyytyväinen, ja molemmat luulivat että hänen ajatuksensa olivat toiselle salaiset.

Molemminpuolista teeskentelyä siis! Ja sentään tämä teeskentely oli sikäli kummallekin hyväätekevä, että ilman sitä heidän ystävyytensä ei olisi voinut jatkua. Miksi siis saarnata teeskentelyä vastaan, naisen synnynnäistä ja hyvien tapojen vaivalloisesti muokkaamaa taitavuutta siinä. Todellisuudessa se on yhtä viaton ja edullinen todellisten tunteiden korvaus kuin lampunvalo auringonsäteiden. Se tuottaa elämää yhtä vähän kuin lampun valo; mutta vaikka vain aurinko suo lämpöä, houkuttaa kukat avautumaan ja kypsyttää puiden hedelmät, on myös yksinkertainen lyhty hyödyksi ja opastaa vaeltajan askelia illan pimeydessä. Vain jos se asetetaan ikään kuin majakaksi kalliokielekkeelle harhauttamaan purjehtijaa, se käy vahingolliseksi, samoin kuin teeskentely on hyljeksittävää vain pyrkiessään toisten turmioon. Se on naurettavaa jos tarkoitus on luoda lainahohtoa ihmiseen, mutta käytettynä iloisten tunteiden edistämiseen se on kiitettävää; ja naiset, sen taitavimmat harjoittajat, ansaitsevat myös tämän tähden ihailumme ja kiitollisuutemme. Se joka ei tätä jaloa taitoa hallitse, se joka joko kiusaa muita tuomalla esiin oman tai muiden olemuksen pimeän puolen, tai joutuu kaihtamaan ihmisiä, jotta ei loukkaisi heitä, sellainen ihminen on sivistymätön egoisti.

Aika mateli nyt vitkalleen eikä tuonut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kunnes eräs aamuhetki kantoi tullessaan kirjeen Fredrikiltä. Hän lähetti siinä laillisesti vahvistetun lahjoituskirjan jolla melkein koko hänen osuutensa pesästä tuli pikku Nannalle, ja pyysi enoa ottamaan hoitaakseen sen käytäntöönpanon, ja itse lahjoituskirjeessä hän kehotti vaimoaan neuvottelemaan kaikissa tähän kuuluvissa kysymyksissä vanhuksen kanssa. Niin oli avioero suoritettu asia, ja kaikki Magnuksen kirjeeseensä käyttämä vaiva, hänen teräväjärkiset todistelunsa ja kaunopuheinen esityksensä – oli ollut turhaa. Mutta eno, jonka välittäjän kyvyistä Lina oli elättänyt niin väheksyviä ajatuksia, oli sentään lisäämällä Magnuksen tietämättä jälkikirjoituksen omin päin, saanut aikaan ainoan ilahduttavan asian Fredrikin kirjeessä. Hän kirjoitti:

”En tahdo kieltää niitä tulevaisuudensuunnitelmia, joita heikkoudessani haudoin ja joita kenties kasvatti ja ruokki pelkkä sokaistunut itserakkaus. Nyt niitä ei enää ole eivätkä ne vaikuta päätökseeni. On turha tässä puhua mitään tämän hetkisistä tunteistani. Se siitä; tieto kirjeessä mainitusta Magnuksen ja Linan välisestä suhteesta ei ole minulle mikään uutinen, koska olen Linan omasta suusta kuullut vakuutuksen hänen rakkaudestaan Magnusta kohtaan ja saanut tietää heidän kihlauksestaan, joka siihen hetkeen asti, toisin sanoen paria tuntia ennen lähtöäni Tukholmasta, oli pysynyt minulta salassa.” – –

Enkös minä muka ole ollut siitä tietämätön paljon pidemmän aikaa, eikä kai ole ihme, jos teidän salaperäisyytenne hämmästyttää minua kovasti – eno sanoi Magnukselle hiukan syyttävään sävyyn, mutta lisäsi heti hyväntahtoisesti ja voitonriemuisesti: sen edellisen minä sen sijaan olen aina tiennyt enkä antanut horjuttaa minua uskossani, vaikka eräs tietty terävänäköinen naissydänten tutkija on yrittänyt hävittää sen.

”Lue se uudestaan, veli!” Magnus sanoi. Ukko luki, ja hänen kiukkunsa kasvoi selvästi kihlauksen kohdalla. Magnus kuunteli hämmästyneenä ja tarkkaavaisena. Mutta kun kirje oli lopussa, hänen silmänsä välähtivät ja hän puuskahti:

”Minä olen veljen kanssa täysin samaa mieltä. Fredrikiltä on todella epäoikeudenmukaista puhua kihlauksesta vasta nyt. Velihän olisi epäilemättä heti kertonut asian minullekin, eikä olisi käynyt kuten nyt, että olen ollut kihloissa ainakin kaksi viikkoa tietämättä siitä rahtuakaan” – –

Mitä tuo nyt on? Sinä teet pilkkaa!

”Niin, itsestäni, kun annan rehtorin mennä kihloihin Magnuksen tietämättä, ja jollei tällä olisi puheliaita ystäviä, ei hän kai olisi saanut tietääkään asiasta kolmannen miehen kautta. Mietinpä vain, kuka aikanaan tulee olemaan niin ystävällinen että kertoo minulle, että olen naimisissa. Etten vain jo olisikin? Lupaan tarkkailla itseäni valppaasti heti kun pääsen kotiin. Sillä jostakinhan sen varmaan huomaa, onko naimisissa vai ei. Kihlaus on toinen juttu, eikä tietämättömyyttä tästä asiasta voi laskea kelpo miehen tyhmyydeksi. Mutta avioliitto miehen tietämättä, se onkin jo toinen asia, jollei avioliitto kuulu siihen lajiin jota ei koskaan ole toteutettukaan. Oikeastaan minä luulen että suunnilleen sillä tavoin on myös kihlaukseni laita; vaikkei ihmisen kyllä koskaan pitäisi epäillä omaa onneaan.”

Miten minun nyt pitäisi tuo käsittää? Luuletko sinä että Fredrik suorastaan valehtelee?

”En totisesti luule.”

Tai että Lina on menettänyt järkensä?

”Luoja moiselta varjelkoon!”

No sitten minä otan asiasta selvän, ja heti paikalla! sanoi vanhus innokkaasti ja nousi lähteäkseen. Mutta hänet pysäytti Magnus, joka totisena vaati saada itse ottaa selvää: ”oliko hän kihloissa tai naimisissa, vaiko ei kumpaakaan”. Hänen hyväntuulisuutensa vaikutti tyynnyttävästi, hän pystyi jopa suostuttelemaan vanhuksen olemaan joksikin aikaa ryhtymättä asiaan, koska ”se vain estäisi häntä pääsemästä varmuuteen”. Aika kyllä kävi ukolle vähän pitkäksi, kuluihan kaksi viikkoa, kolme viikkoa, eikä asiaan tullut valaistusta, mutta ei hän siitä muistuttanutkaan. Magnus kyllä ilmeisesti käytti tämän väliajan hyvin, vaikkei sitä huomannut hänen enimmäkseen vaitonaisesta suhtautumisestaan Linaan, sillä hän sanoi eräänä iltana, kun nuo kaksi miestä taas istuivat yhdessä:

”Täällä minä en enää viihdy, veli. Hyvästi!”

Ja niin hän poistui kiireesti, tosin salin poikki eteiseen; ja ukko siveli hymyillen leukaansa, kun hän kuuli kaksi keveää koputusta Linan oveen. Se avautui ja sulkeutui jälleen.

”Älä pelästy, Lina-kulta!” sanoi Magnus joka oli jo tarttunut hänen käteensä (siinä toimenpiteessä hän oli todella sukkela). ”On sopimatonta että tällainen karhu työntää tassunsa neitsytkammioon – mutta karhu lupaa pyhästi pysyä lauhkeana kuin karitsa, jos tämä pikku käsi tahtoo ottaa kesyttääkseen sen, eikä ihmisillä voi olla mitään sanomista siihen, jos käyn tapaamassa minun – kihlattuani – Linaani? Hyvä, rakas Lina!”

Läpikuultava punastus heleällä, puhtaalla naiseniholla, juuri kun se lehahtaa tummemmaksi paloksi ja laajenee värisevinä aaltoina, on kaunein punastus jota on mahdoton jäljitellä. Se ehtii kasvaa ja vähetä ja elpyä taas, ennen kuin Linan kaltainen tyttö, tällaisen puhuttelun jälkeen, saa rohkeutta nostaa lasketun katseensa kohti anovaa ja liikuttunutta katsetta joka sitä etsii, ja vastata kuiskaamalla:

Hyvä, jalo Magnukseni!

”Lina, oma Linani!”

Mutta neitonen voi tuollaisella hetkellä tuntea miten vavistus hiipii pitkin hentoa vartta; ja jos rakastettu mies on niin lähettyvillä kuin Magnus juuri silloin oli, ei miehen tarvitse edes olla kohtelias kavaljeeri tukeakseen heikompaa käsivarrellaan. Neidosta voi myös katse, jonka kautta sielu tunkeutuu sieluun, tuntua liian pitkältä ja liikuttavalta, ja hän voi pelokkaasti mutta autuaasti vavahtaen kätkeä hehkuvat kasvonsa miehen olkapäätä vasten. Ja kun siinä sitten sydän sykkii sydäntä vasten, voi miehinenkin voima tuntea itsensä heikoksi ja katsoa varmimmaksi kuljettaa neidon läheiselle kanapeelle, johon on vain puoli askelta, ja istuutua siihen tämän vierelle. Mutta jos he istuvat siinä hievahtamatta, toistensa syleilyssä, sydän paisuen, silmät kyynelissä ja vaikenevin huulin – niin silloin on suorastaan mahdotonta, että kuuntelija viereisessä huoneessa voisi kuulla sanaakaan, hisahdustakaan.

Niinpä enokaan, jolle aika kohtakin kävi pitkäksi ja joka vastaisen varalle tahtoi olla lähettyvillä, ei voinut kuulla viereiseen huoneeseen yhtään mitään. Mutta koska hän oli vanha veitikka, hän ymmärsi puhuvan hiljaisuuden täydellisesti. Mutta hän malttoi vielä mielensä ja jotakin tehdäkseen siveli pari kertaa käsillään silmiään, joita oudosti hämärsi, ja katseli välillä järvelle, pystymättä oikein sanomaan mitä näki. Se oli varsin merkillistä, sillä joulukuinen ilta valoi mitä ihanimmin hopeanhohteista kuutamoa yli veden tumman peilin ja sen lumipeitteisten rantojen. Katsottuaan kyllältään, mitään näkemättä, hän nousi kiireesti, avasi oven, meni sisään ja levitti käsivartensa kohti noita kahta, jotka auliisti ja katuen sitä että olivat varmaan kahdeksaksi minuutiksi oman onnensa tähden unohtaneet hänet, nousivat paikaltaan ja riensivät käsi kädessä häntä kohti. Mutta vain Lina heittäytyi odottavaan enonsyliin hänen vasemman käsivartensa syleilyyn, enon oikea käsi taas oli tiukasti Magnuksen käden puristuksissa – tämä oli siis neljäs kerta. Ja harvoinpa on kolme ihmissydäntä näpännyt puhtaampaa kolmisointua.

Kun Magnus näki, miten Lina suuteli moneen kertaan isällistä ystävää, hän tuntui muistavan, mitä oli oppinut niin kovin monesta romaanista, nimittäin että jokaisen rakkaudentunnustuksen, joka ei pääty rukkasiin, tulee päättyä pitkään suudelmaan. Hän riensi siis ottamaan vahinkoa takaisin, mutta vanhus väitti jälkeenpäin, ettei Magnus ollut käyttäytynyt missään mielessä romanttisesti, sikäli että hänen suudelmansa eivät olleet ainoastaan pitkät, vaan myös lukuisat. Mitä Lina tähän sanoi, sitä ei kukaan voinut kuulla; hän kun ei sanonut mitään, katsoi vain joka suudelman välillä häntä niin hellästi, ettei mies mitenkään voinut vastustaa haluaan saada vielä yksi tällainen katse. Mutta molemmat hymyilivät niin kuin lapsi hymyilee unissaan.

Niinpä on tämä tarina päätetty onnellisesti ja totuudenmukaisesti. On vielä lisättävä, että he viettivät illan samaisessa huoneessa missä nyt olivat. Mitään muita tapoja ei siirretty tänne enon kamarista kuin punssilasit ja vanhuksen piippu, sillä Magnus ei mitenkään voinut käyttää omaansa täällä. Ja yhtä vähän pääsivät tänne sanomalehdet, shakki- tai lautapeli, vaan koko ilta kului jutellessa – toisin sanoen vanhus puhui ja nauroi väsymättä. Magnus sitä vastoin oli tavattoman hiljainen. Piti vain muutaman pitkistä puheistaan. Se oli hyvä! sanoo lukijatar. Odota vain, päivä se on huominenkin.

Ainut mikä vielä on kerrottavana, on että häät vietettiin itse uudenvuoden päivänä; ”sillä jollei siitä suoriuduta, minusta voi tulla nainut mies minä päivänä tahansa ilman että itse tiedän siitä mitään”, – sanoi Magnus – mutta ei Linalle. Tälle hän sanoi vain: ”Olen odottanut kaksitoista vuotta, ja Jaakobkin palveli naimattomana vain seitsemän vuotta Raakelin tähden.”

 

 

X

 

Kun kaksi ihmistä oppii tuntemaan toinen toistensa avuja, heidän välillään on ystävyyden siemen; aika ja tottumus tuovat lisäksi molemminpuolisen luottamuksen, ja tämän taivaallisen kasteen vahvistamana kasvi varttuu ihanasti lämpimän sydämen maaperässä. Aika tekee ystävyyden siteen niin vahvaksi, koska vuosien kuluessa ihminen on yhä vähemmän kykenevä lahjoittamaan luottamustaan, ja tottumuksen voima pitää siksi sitä paikoillaan kerran raivatulla tiellä. Yhtä vähän kuin ystävyys vaatii välttämättä jaloa päämäärää, voihan rikollinenkin olla toiselle rikolliselle kuolemaan asti uskollinen, yhtä vähän se vaatii heikkouksien puuttumista. Sillä ystävä rakastaa ystävässään jo koeteltua kykyä eikä sen rinnalla ota huomioon hänen heikkouksiaan, jotka ajan myötä voivat käydä yhtä rakkaiksi kuin kyvyt ja persoonallisuuskin.

Rakkaus sitä vastoin tarvitsee syttyäkseen vain toivon sen kohteen avuista. Avioliitossa se voi vahvistua perheen sisäisen huolehtimisen yhteisestä siteestä – tai sitten ei, jos jommaltakummalta osapuolelta puuttuu tämä huolehtimisen kyky. Ystävyys pelkkänä molemminpuolisena luottamuksena voi yhdistyä tuollaiseen aitoon rakkauteen. Mutta molemminpuoliset heikkoudet eivät voi käydä rakkaiksi, ne voi vain antaa anteeksi ja unohtaa.

Pohjimmiltaan ovat siis ystävyys ja rakkaus erillään; sillä ensiksi mainittu rakentuu vain koettelulle, jälkimmäinen toiveille. Ja jatkossakin ne ovat erilaiset; sillä rakkaus vaatii ainoastaan yhteistä pyrkimystä samaan määrättyyn päämäärään, perheen parhaaseen, kun ystävyys taas viihtyy vaikka pyrkimykset ovat erilaiset. Rakkaus tyrehtyy helposti, sillä sen on taisteltava molemminpuolisia heikkouksia vastaan; ystävyys ei piittaa näistä ja on siksi luja, tai jos piittaakin, se johtuu siitä että tottumus on tehnyt niistäkin välttämättömiä.

Siksipä onkin naisten välinen ystävyys harvinaista. Sillä heillä on elämässä vain yksi päämäärä, eikä mikään naisystävyys kestä rakkaudesta kilpailun kovaa koetusta – tavallisesti ei edes sitä mustasukkaisuutta, joka syntyy naisen yleisestä pyrkimyksestä miellyttää miestä. Tälle ei mahda mitään edes miehinen äly naisessa, sillä myös älyllään ja lahjoillaan hän haluaa pelkästään miellyttää miestä, ja sen tähden ei älykkäillä naisilla koskaan ole naispuolisia ystäviä.

Tämän vuoksi voisi myös sanoa, että ystävyydeltä puuttuu tietty siveellinen arvo, jota rakkaudella on, koska tämä on se side joka pitää perhe-elämää koossa, ja perhe on koko ihmiskunnan jalostumisen alku ja juuri.

”Ystävyys on mauste”, tuumi Magnus neljän avioliittovuoden jälkeen, ”rakkaus vain välttämätön ateria. Se mauste on paras kaikista; mutta ei meitä kaikkia ole luotu hyviä päiviä varten. Elämän välttämättömyydet kuuluvat meille kaikille, ja joka niistä kärsii puutetta, sen päälle on kuolema jo laskenut kätensä, vaikka hän näennäisesti on elossa.”

”Mutta rakkaus on myös riivatun proosallista. Mitä sinä annat minulle siitä runosta, joka on pistetty lämpimään sukkapariin, joka kelluu hernerokassa tai on käärittynä lapsen vaippaan? Kenties tarjoat tuota kolmattatuhatta kolmattasataa kolmattakymmenettäkolmatta suudelmaa? Mutta huulien laita on samoin kuin saksalaisen tuliteräksen: hankauksessa teräs kuluu pois, se rätisee irti satoina säkeninä, ja vain rauta jää jäljelle. Jollei olisi katsetta, ja silloin kun ulkoisen valon puute kätkee sen sisäisen valon, kättä – katsetta ja kädenpuristusta, niin en totisesti tietäisi, mihin runous katoaa rakkaudesta” –

–”Jollei se sitten pakene ystävyyden luo ja piiloudu sinne, niin ettei sitä näy missään ja silti se on ja tuntuu kaikkialla? Asia on sinänsä vaikeasti selvitettävissä, mutta meidän rakastettavat kirjailijattaremme tekevät myös kaikkensa tässä suhteessa sekoittaakseen tällaisen ajattelijan pään. Eivätkö he väitäkin kiven kovaan, että myös ystävien tulisi suudella ja hyväillä ja syleillä toisiaan, puristaa toistensa kättä ja itkeä? Minua ihan pelottaa, kun ajattelen moista ystävää, sillä hän on varmaan vääntänyt aivojensa posetiivin nurinkuriseen suuntaan, niin että jotkut sen rattaista ovat pudonneet rämähtäen kirstun pohjalle, tai sitten hän on pelkkä petturi tai vain täynnänsä makeaa viiniä – ja se olisi silloin ohimenevää. Sillä siitä lähtien kun tein sen suuren tyhmyyden että hyppäsin tähän karsinaan, jota elämäksi kutsutaan ja jossa me saamme aikaan suunnilleen saman metelin kuin lammas tuohelle, sekä lopulta teemme suurimman ja korjaamattomimman typeryyden hyppäämällä siitä taas ulos – siitä lähtien en ole nähnyt ystävyyden katsetta, käsiä sen paremmin kuin hampaitakaan, ja kuitenkin se on ollut se ilma joka on ravinnut sieluni keuhkoja. Ystävää ei tarvitse nähdä eikä kuulla – hänen täytyy vain elää, ja siksipä ystävyys onkin runoutta. Mutta elossa hänen täytyy olla – ja kuitenkaan sinä et elä. – Hohtavan musta korpinsiipi, sinä joka leyhytät lepoa, unohdusta ja onnea, miksi sinun siiveniskusi ovat niin vaimeat, että niiden viileys jaksaa levitä vain yhden sydämen ylle, miksi jaat niin kitsaasti lempeitä lahjojasi, ettei kaksi olentoa voi niistä huumautua ja yhtaikaa taintuen painaa elämään väsyneen päänsä mullan pehmoiselle vuoteelle!”

Kelle hän tämän sanoi? Ei vanhalle ystävälleen, sillä tämä oli jo ontoin silmin tuijottanut kevättaivasta ruohomaton liinan alta, ja hänen huulensa, jotka aikoinaan loivat niitä värikkäitä saippuakuplia, joista Magnus niin mieluusti puhalteli sekä iloa että tuskaa, olivat lakanneet olemasta. Siksi ne näkyivät, toisin sanoen kuuluivat, nykyisin harvoin. Ehkä niitä ei kaivannutkaan kukaan muu kuin hänen oma sielunsa, joka niissä löysi huojennuksen. Hän yritti kirjoittaa, mutta ei saanut aikaan kuin äsken esitettyjä fantasioita, sillä hänhän kirjoitti vainajalle. Kunpa tämä vain olisi elänyt, vaikka sitten Amerikassa tai Australiassa! Magnus oli siis yhä sama tyyni ja lempeästi tuomitseva mies kuin ennenkin, mutta hänen elämästään oli tuoksu lähes kadonnut, ja hän oli toisinaan jopa raskasmielinen. Lisäksi muuan asia tuotti perheen elämään hiukan huolta – hän teki nykyisin aina työtä.

Tämä johtui luonnollisista syistä, mutta myös omasta omituisesta syystään. Perhe tarvitsi enemmän kuin hänen taannoinen poikamieselämänsä, ja siksi hän työskenteli aamusta iltaan tiedottamisen kimpussa, sekä siinä välissä kirjoittamalla kirjoja – kaikki ansaitsemisen tähden. Ja aika illan ja aamun välillä on kaikissa oloissa lievästi sanoen epätavallinen kirjan taitoja varten. Asiaa olisi voinut auttaa äärettömän helposti, sillä itse asiassa talo ei ollut varaton, enolta oli tullut varsin huomattava perintö. Mutta juuri tämä että se oli hänen perintöään, teki kaiken avun mahdottomaksi. Sillä Magnus ei mitenkään kyennyt käyttämään näiden varojen tuottamaa tuloa omiin tarpeisiinsa, vaan lahjoitti varsin merkittävän osan siitä köyhille ja pani loput pääoman korosta lasten hyväksi. Niinpä voi sanoa että hänellä oli aina runsaasti rahaa ja kuitenkin alituista huolta päivän kulungeista. Hän oli oman määritelmänsä mukaan samassa tilanteessa kuin ne merimiehet, jotka keskellä valtamerta joutuvat säännöstelemään vesiannoksia.

”Toisen kuolo on toisen leipä”, hän sanoi Linalle – ”ei sille mitään voi; mutta minä en ole matojen perintökumppani, enkä voi täyttää vatsaani sillä mikä on tehnyt sydämeni tyhjäksi – niin kuin villipeto sammuttaa janonsa omalla verellään. Jos hän olisi ollut isäni, sanoisin: se on luonnon laki, ja hänen omaisuutensa olisi ollut minun, kuolipa hän tai oli elossa. Mutta nyt voi ainoastaan kuolema tehdä minut rikkaaksi – se on sietämätöntä, sillä hän teki minut köyhäksi. – Kuitenkin rikkauteni on suuri”, ja tässä hän kietoi kätensä Linan kaulaan ja taivutti vaalean pään lähemmäs itseään – ”mutta ihminen on tyydyttämätön, Lina. Kuunteleva korva tavoittaa sieltä täältä kauniita säveliä; mutta kun tuonen enkelin siipi suhisee ohi, korva kuuroutuu, ja pieni vasara sen simpukassa kilkuttaa sitten alasimeensa monta epävarmaa iskua, jotka mitä kauneimpien harmonioiden soidessa päästävät sielun ulottuville ainoastaan tuskaisaa värähtelyä.” –

Tämän hän sanoi vähän aikaa ystävän poismenon jälkeen. Lina ei sanonut siihen mitään, mutta mietti varmaan mielessään, että tuo oli hiukan merkillistä. Hänellä ei myöskään ollut mitään sitä vastaan, että he muuttivat siihen pieneen asuntoon, josta heidät oli tähän saakka erottanut vain katto, jota nuoret nyt käyttivät lattianaan. Mutta kun perheen tarpeet kasvoivat ja niiden myötä Magnuksen työtaakka, ja kun surullinen tunnelma ei tahtonut väistyä, vaan tuntui imevän ravintoa ympäristöstään – silloin tämä kaikki rupesi hänestä tuntumaan huolestuttavalta. Kaikesta näkyi selvästi, että heidän avioliittonsa kolmatta, neljättä ja viidettä vuotta ei juuri voinut sanoa onnellisiksi. Siitä mihin Lina ryhtyi asian auttamiseksi, kertoi Magnus 9:n luvun teeillallisilla nauraen seuraavaa:

”Maailma hämmästyisi jos tietäisi, mitä sotapäällikön lahjoja kätkeytyy näiden vaaleiden kiharoiden alle”, – samalla hän suuteli noita kiharoita – ”ja miten niitä nyt käytetään minun kukistamisekseni. Eikö hän aluksi näännyttänyt minua etenemis- ja perääntymismarsseilla, hiotummilla kuin Turennesin? Meidän piti saada vanukasvuokia, jotta saataisiin vaihtelua ruokaan vähin kustannuksin, ja sitten jotakin josta valmistaa vanukkaita, jotta vuoat eivät viruisi käyttämättöminä; uusia huonekalunpäällisiä ja verhoja, jotta ei tarvitsisi hävetä vieraiden edessä, ja sitten vieraita, kun huoneet nyt kerran olivat niin hyvässä järjestyksessä. Niin, lopulta hän uskotteli minulle, että minä arvostin niin kovasti sekä vanukkaita että vieraita – seikka josta en ollut itse ikipäivänä tiennyt – ja loppujen lopuksi minä olin se joka koko homman olin järjestänyt.”

Niinkö, hyvä herra! – keskeytti Lina tyytyväisesti hymyillen – kumpi meistä sitten niin mieluusti kuuntelee Thildan laulua ja vielä mieluummin suutelee kiitokseksi hänen ”melodista punasuutaan”? Kaikista muista neitosista ja nuorista rouvista en tahdo puhuakaan, jotta en puhuisi omasta onnettomuudestani.

Näytti melkein siltä kuin Lina olisi tiennyt, että mies joka pelkää olevansa liian vanha on usein olevinaan kiinnostunut nuorista kauniista naisenpuolista. Magnus jatkoi:

”Siinä taas kuultiin! Aina sama juttu. No hyvä, sen jälkeen kun kaikki nämä sotatoimet olivat saattaneet minut huoliin tarpeellisista muonavaroista ja heikentäneet joukkojani, vasta sitten suoritettiin hyökkäys. Nyt kuulemma rahat käytettäisiin vastedes lapsiin, tai oikeastaan siihen ryhdyttäisiin heti paikalla, jotta päästäisiin kaikesta päänvaivasta. Kunhan heidän tarpeensa vain tyydytettäisiin, kaikki muu sujuisi kuin tanssi. Ja on myönnettävä että tuo kuulostaa varsin järkevältä. Mutta annapa tuollaiselle viettelijättärelle pikkusormesi, niin kohta hän vie koko käden. Sillä uskokaa pois, että tuolle pikku herrasväelle tuli runsaasti tarpeita. Oli aina paras tehdä puku ensin äidille, sitä voisi sitten pienentää heille, kyllähän se kelpaisi; niin se puku tuli heidän laskuunsa. Ja kuitenkaan ei koskaan ollut yhtään kyllin vanhaa pukua juuri silloin kun pikku herrasväki olisi sellaista tarvinnut, vaan oli jälleen käytävä kassan kimppuun. On totta, että äiti taitaa säilyttää suurta osaa vaatevarastostaan talon ulkopuolella ja käyttää sitä, kun minä olen koulussa, mutta yhtä totta on myös, että tällä pienellä tummakutritylleröllä on osa omastaan epäkunnossa, ainakin joka toinen kerta kun minä olen halunnut lähteä hänen kanssaan kävelylle. Eihän kukaan voi pitää puoliaan moisia demonstraatioita vastaan. Ja puolet taloudesta hoidettiin sitten vaatevaraston laskuun. Mutta sotatoimet jatkuivat myös suoraan. Sanalla sanoen, kohta ei talossa ollut mitään, mikä ei olisi vain lasten tähden olemassa, paitsi minun piippuni, minun mustepulloni ja minun kynäni, tosin ei lyijykynä, koska Sofi jo piirtelee kaikenlaisia harakanvarpaita. Vasta kun parempi puoli aiemmin vuosittain säästetystä summasta oli muuttunut säännölliseksi vuosimenoksi, saatoin armosta voittaa aselevon määräämättömäksi ajaksi, ja nyt on lehti kääntynyt niin merkillisesti, että ylimääräiset tuloni ovatkin silkkaa ylellisyystavaraa, ja tuo vaaleakiharainen pää on äkkiä muuttunut niin mielikuvituksettomaksi, ettei se mitenkään keksi ainuttakaan lisämenoa. Mutta on hän sentään saanut äärettömän himon tulla kuuluisaksi, nimenomaan miehensä kirjankirjoittamisen kautta, minkä edut ikävään ja niukasti palkattuun yksityisopetukseen verrattuna hän voi todistaa milloin tahansa pienintä piirtoa myöten. Ja kun olen jättänyt opettamisen, hän on laskenut minuutilleen, kuinka pitkän ajan päivässä tarvitsen saavuttaakseni suurenmoisen kuuluisuuden. Kaiken kaikkiaan, hän on tämän sotaretken aikana tehnyt miehestään todellisen invalidin, ja panen koko tulevan oppineen kuuluisuuteni pantiksi yhtä nuuskahyppysellistä vastaan siitä totuudesta, että tämä on ollut koko sotaretken päämäärä. Hän on merkillisen ihastunut invalidien hoitamiseen, ja myönnän, etteivät mitkään kädet pysty hoivaamaan paremmin kuin nämä tässä. Siunaus niille ja hänelle itselleen!” hän lopetti ja katsoi kiitollisena Linan siniseen silmäpariin puristaen hänen käsiään omiinsa.

Luultavaa on, ettei kaikki tämä ollut sujunut niin helposti kuin miltä nyt kuulosti, tai että Lina useasti oli säikytetty peräytymään näissä suostutteluyrityksissään; sillä Magnus taisi arkiasioissa olla varsin kärsimätön ja kiivas.

Kerrankin esimerkiksi sattui, että Lina työnsi vaalean päänsä ovesta ja kysyi: ”Magnus-hyvä, saammeko siivota huoneesi huomenna?” – mihin mies ilmoitti: ”Siivota huomenna? – Minä tässä riiputan kolmatta tuntia nenääni Celsuksen yllä, mutta en totta vie ole löytänyt sieltä sanaakaan tästä asiasta.” – – Oikeutetusti hämmästyneenä ja kenties hiukan harmistuneenakin moisesta järjettömyydestä, miehen äänikin kun oli ollut melkein ivallinen, Lina jatkoi: ”Mutta rakas Magnus” – – ”Mutta Lina-kulta”, keskeytti mies hiukan kiivaasti, ”kotirauha on melkein arvokkaampi asia kuin pesuriepu.” – Hän käänsi selkänsä armaalleen, ja tämän oli poistuttava vakuuttuneena siitä, että järkevinkin mies on järjetön. Kukaan muu ei toki tiennyt tätä Magnuksesta – se oli tällä kertaa Linan lohdutus. Pahemmin oli asianlaita eräänä iltana, kun käytiin laimeahkoa keskustelua yhden vieraista kanssa ja Lina oli jo toistamiseen muistuttanut, ”että ateria odotti”, jolloin Magnus vastasi varsin kiivaasti: ”se jolla on kiire, käyköön pöytään.” Lina oli näköjään moiseen tottunut ja poistui äänettä. Mutta muut olivat kuulleet sen – ja se koski.

Myös tällä hetkellä hän tuntui yllättyvän miehen sanoista; ja oli selvää, että Magnus nyt ensimmäistä kertaa paljasti, että oli oivaltanut hänen suunnitelmiensa koko rakkaudentäyteisen sisällön yhteyden, josta hän itsekään ei ollut ollut noin selvillä. Ja hän vastasikin ujon tyytyväisenä kuin lapsi, jota palkitaan ansaitulla mutta odottamattomalla kehulla:

Magnus-hyvä, jos olisin tuohon tapaan pystynyt laatimaan pitkän suunnitelman, niin olisin varmasti toiminut paremmin. Nythän minä olen monasti tehnyt sinut tyytymättömäksi; mutta sitä sinun ei pidä sanoa, että olisin yrittänyt estää sinua kirjoittamasta, kunhan et kirjoita liian innokkaasti, ansaitsemisen tähden. Olethan itsekin sanonut, että silloin syntyy paljon parempaa jälkeä.

”Siinä kuulette! hän lyö minut aina omilla aseillani. Olen juuri kärsinyt uuden tappion, ja katsotaan vain, tuleeko rauhasta nytkään pitkäaikainen. Se on minun toinen puunilaissotani. Minun täytyy nyt jättää nämä rakkaat seinät – hylätä laivastoni, jonka kanssa niin usein olen päässyt purjehtimaan muistojen Hesperiaan” – hän silmäsi huokaisten ympärilleen mutta jatkoi taas hilpeästi: – ”Muuten hän olisi loppujen lopuksi asettanut kehdon minun kirjoituspöytäni ääreen, heti kun se alkaa liikkua, ja väittänyt, että sen estäminen riippui minusta” – – tässä Linan pyöreä pehmeä käsi lennähti lukoksi hänen huulilleen ja Linan posket lehahtivat punaisiksi kuin ruusutarha. Mutta Magnus työnsi käden pois ja jatkoi keskeyttämättä:

– – ”hän tietää kyllä – että – minä toivon – sääntöperintötilaa” – –

Nyt oli Linan vasen käsi tullut oikean avuksi, ja kun hänen taas oli laskettava molemmat, koska hänen poskensa hehkuivat punaisina naurunhalusta, hän nousi lähteäkseen. Mutta Magnus piteli häntä aloillaan ja pyysi nauraen:

”Ei Lina-kulta, pysy täällä! Minä olen ihmisiksi. – Varmaa kuitenkin on, että kun me muutamme omaan taloon, tulee rehtorinpalkastakin ylimääräistä tuloa. Ja silloinhan minä en tee viralla mitään.”

Ei ei, sitä työtä et saa jättää, ennen kuin itse kyllästyt siihen. Herra minua auttakoon, jos olisit aina kotona eikä minulla olisi ollenkaan aikaa omille kotioikuilleni. Sitä paitsi muutossahan meiltä jää yksi tulo pois. Et kai sinä halua levittää huhua, että rakas vaimosi on tuhlari?

”Kyllä vain, aion juoruta kaikkialla, että hän tuhlaa rakkautta ja hellää huolenpitoa vanhaan mieheen, jolla kohta on harmaat hiukset ja joka silti on kyllin ajattelematon murehduttaakseen pienen, ihanan lapsensa sydäntä mitättömyyksillä.”

Hyvä Magnus! – pyysi Lina kiinnittäen mieheensä niin pitkän ja läpitunkevan rakkaudentäyteisen katseen, että sen näkijää alkoi ahdistaa. Samalla hän laski kätensä miehen olkapäälle ja läksi seuraavassa silmänräpäyksessä.

Muutoin talossa sai vasta pitemmän tuttavuuden jälkeen nähdä hyväilyjä, ja niitäkin vain siten, että Lina, milloin hänen piti esittää jotakin talon herran hyväksyttäväksi, laski käsivartensa tämän hartioille ja tarttui toisella kädellään tämän käteen, ja kenties suuteli tätä poskelle. Tällaisissa tilanteissa mies istui hievahtamatta, mutta vaikkei vaimo voinut sitä nähdä, näkyi silti, että Magnuksen tyytyväinen hymy ei ollut hänelle mikään salaisuus.

Sitä paitsi jokainen nainen tietää, tai luulee tietävänsä, että miespuolista katsojaa ärsyttää nähdä tuollaista kuhertelua. Mutta ei asia sentään ole yhtä varma kuin rinkeli leipomossa, sillä tuollainen voi myös vaikuttaa vähänkin ihastuneesta miehestä varsin vastenmielisen teennäiseltä. Jos kaksi neitosta pitelee käsivarsiaan kiedottuina toistensa kiihottavan kapean vyötärön ympärille, voi henkilö, jonka tähden näin tapahtuu, juuri siksi että hän tietää tämän, tuntea nykäyksen omassa oikeassa käsivarressaan, jota nuo kaksi naisenkäsivartta juuri nyt edustavat. Mutta aviovaimon, oli hän miten nuori ja kaunis tahansa, joka toisten miesten läsnäollessa laskee kätensä miehensä kaulalle, tai ojentaa hänelle kätensä, tai laskee sen hänen käsivarrelleen tai olalleen, tai pyyhkäisee sillä valahtaneen hiussuortuvan hänen otsaltaan, on näissä manöövereissä pidettävä mielessään kaksi sääntöä: se on tehtävä kiireesti ja lyhyesti ja sen aikana on katsottava vain häntä. Eikä hänen tule masentua siitä, että mies sen aikana häiriytymättä jatkaa keskusteluaan tai korttipeliään, vaan on hänen maltettava odottaa kunnes miehellä parin hetken päästä on aikaa suoda hänelle katse. Silloin voidaan kenties saavuttaa kaksinkertainen päämäärä: se että tehdään mies ylpeäksi ja tyytyväiseksi ja katselija hiukan kateelliseksi. Todelliseen suudelmaan vaimon ei tietenkään pidä ryhtyä kodin seinien ulkopuolella, aina ottaen huomioon ylläolevat säännöt; jos niin tapahtuu useampaan kertaan samana iltana, tai jos mies on harjaantumaton vastaamaan kutsuun, on esitys auttamatta rauennut eikä saa yhtään katsojaa. Lina tuntui tietävän tämän kaiken, vaikkei ollutkaan lukenut sitä tästä.

Kaikki tämä koskee tietysti vain porvareita. Ylemmissä piireissä sellainen ei tule kysymykseenkään – tällä en tarkoita niitä, joissa mies on tilattu illaksi tuollaista käsivarren nytkähdystä ja kädenpuristusta varten, minkä hän suorittaa happamin ilmein, koskapa sellainen ei todellakaan kuulu miehelle, ja tapahtuukin vain pahojen kielten ja naisten keskinäisen kateuden tähden – vaan niitä, joissa mies ei osoita vaimolleen edes tavallisimpia kavaljeerin palveluksia, koska vaimo huolehtii itse kavaljeereistaan, samoin mies daameistaan. ”Sellaisista piireistä ei pidä puhua samaan aikaan kuin puhuu rauhasta ja rakkaudesta, yhtä vähän kuin puhuisi kuritushuoneesta todistellessaan yhteiskuntalaitoksen välttämättömyyttä ihmisen jalostamiseksi. Sitä paitsi niistä pitäisi puhua kuin vainajista, koska niiden aika on kohta ohitse – jollei myös Euroopan aika, mitä hyvällä syyllä voidaan epäillä”, sanoi Magnus kerran.

Mutta nyt hän ei puhunut Euroopan asioista eikä ylemmistä piireistä, vaan liikkui vielä korkeammissa piireissä, sanoen Linan lähdettyä:

”Miehen viisauden luulisi olevan ihmeellisen suuri, hänhän pohtii ja laatii suunnitelmia vuosiksi, vuosikymmeniksi ja vuosisadoiksi. Mutta monasti olen hämmästynyt siitä viisaudesta, joka ilmenee naisen ajattelussa päivittäin ja hetkittäin; mikä vain harvoin vuosisatojen väliajoin on tapahtunut kun olen tarkastellut miesten viisaudenosoituksia. Mies kestää myös vain sen minkä vuodet tuovat, mutta hetken pikku paineet pillastuttavat hänet kuin paarman pistämän hevosen. Siksi olen usein ihaillut almanakan ihailtavan järkevää arviota, että kolmesataakuusikymmentäviisi päivää muodostavat yhden vuoden, ja tullut siihen tulokseen, että se joka on ajatellut viisaasti kunakin näistä päivistä, on myös ajatellut kohtuullisen viisaasti koko vuoden. Ja mitä taas tulee kestämisen taitoon, niin olen yhtä usein ajatellut, että se joka urheasti on kestänyt päivän jokaisen hetken noiden kolmensadankuudenkymmenenviiden päivän kuluessa, voi melkein yhtä hyvällä syyllä sanoa kestäneensä kaiken minkä vuosi on tuonut tullessaan, kuin se, joka vain poikkeuksellisesti laskee hetkiä eikä laske niitä yhteen mutta laskee koko vuoden hyväkseen. Eiköhän naineen miehen onnettomuus totisesti pääasiassa johdu siitä, ettei hän koskaan ole kunnolla tutkinut, toisin sanoen alkanut lukea almanakkaansa alusta ja oppinut laskemaan vuoteen kolmeasataakuuttakymmentäviittä päivää. Muuten hän oivaltaisi, että on oltava mies vuoden jokaisena päivänä ja hetkenä, jotta voisi olla mies koko vuoden. Nyt hän oppii vain viimeksi mainitun eikä ajattelekaan edellistä. Ja kun hän on sillä lailla viettänyt elämästään kolmekymmentä vuotta ja kymmenenä seuraavana oppinut tajuamaan toimineensa kuin tomppeli, niin mitä hänellä herra nähköön on jäljellä saadakseen menetetyn takaisin?

Tyhmää ettei ihminen saa elää mieluiten vaikka viittäsataa vuotta! Kuvitelkaa, jos nyt olisi elossa mies, joka on ollut Tellin omenan ja Gesslerin hatun aikalainen, toiminut Ludvig Yhdennentoista parturina ja kaatunut korpraalina Nancyn taistelussa – mutta noussut taas pystyyn – istunut piispanpenkillä Kostnitzin kokouksessa ja nujertanut tataarit Venäjällä, asettunut vastustamaan Lutherin teesejä Wittenbergissä ja allekirjoittanut Augsburgin tunnustuksen, saanut Elisabethilta sukkanauhan ja paiskannut pari keisarillista komisariota ulos Prahan raatihuoneen ikkunasta, osallistunut Westfalenin rauhan tekoon ja Kaarle I:n mestaukseen, virunut Kaarle XII:n kanssa Benderissä ja maannut Pompadourin kanssa Trianonissa, tehnyt Ranskan vallankumouksen ja kuunnellut Kantia Königsbergissä, kirjoittanut Phosphoruksella ja seurannut Napoleonia St. Helenalle – ajatelkaa mikä mies se mies olisi! Mikä lästimäärä ymmärrystä hänen aivoihinsa mahtuisikaan! Ja jos hän olisi ollut naimisissa vaikka vain puolet eliniästään – sillä kahdessasadassaviidessäkymmenessä vuodessa pitäisi kyllä ehtiä tarpeeksi riehua, kuten sanotaan – mikä avioviisauden aarre hänellä olisikaan hallussaan! Jos hän on saanut sata oppivuotta avioliittokoulussa, niin hänellä on vielä sataviisikymmentä jäljellä käyttääkseen oppiaan ja nauttiakseen avioliiton onnea. Hänen jälkeläisistään sitten puhumattakaan. Varustettuina hänen viisailla neuvoillaan voisivat pojat varmaan mennä naimisiin jo satavuotiaina, pojanpojat viisissäkymmenissä, pojanpojanpojat 25:n iässä, ja hän ehtisi vielä ennen kuolemaansa nähdä kaksikymmenvuotiaita lapsenlapsenlapsenlapsenlapsiaan. Totisesti olisi yksi ainoa sellainen mies uudistanut meidän Eurooppamme, jonka koko väestöstä vähintään kymmenesosa, noin kaksikymmentä miljoonaa, polveutuisi hänen vaimonsa makuukamarista. Ja miten viisaita olisimmekaan me kaikki, jotka olisimme käyneet sellaisen koulun!

Nyt on luoja paratkoon toisin! Kymmenessä tai viidessätoista vuodessa täytyy aviomiehen selata avioliittokatekismuksen aakkoset, ja ennen kuin hän on ehtinyt oppia kunnolla tavaamaan ja liittämään tavut sanoiksi, hänen silmänsä painuvat umpeen, eikä hänellä ole avioliitosta muuta kuin tuo hellä käsi, joka sulkee silmäluomet, ja elämän ja rakkauden taivas kaareutuu murtuneen katseen ylle, kun kuolema jo on jähmettänyt jääksi punaisen elämänlähteen hänen vasemman liivintaskunsa alla. Mutta jo tämäkin on suloista; ja vaikkei avioliitossa mitään muuta olisikaan, niin se riittää. Mutta tämänkin ilon voi elämä meiltä petkuttaa – tai kuolema, ja voit seistä siinä mykkänä, pidellen käsissäsi kangistuneena juuri sitä kättä, jonka lämpimään elämään perustit viimeisen ilosi. Silloin sinulla on vain muisto siitä onnesta, josta niin huonosti ymmärsit nauttia, ja kenties toivo että loisit tällaisen pehmeän mielen avoimemmaksi sen lahjoille ja kestävämmäksi sen edessä, mitä kohtalo niiden joukosta kieltää” – tässä hän otti nuoremman tyttärensä polvilleen ja siveli vaaleat kiharat pois otsalta, suuteli otsaa ja lisäsi hetken kuluttua: ”Jos tällainen pikku enkeli tietäisi, mitä toiveita liittyy hänen hennon sydämensä lyönteihin, hän lupaisi pyhästi pysyä iäti puhtaana ja hyvänä kuin enkeli. Mutta on parempi ettei hän sitä tiedä; sillä hän tekisi väärän lupauksen. Sillä hetkellä jolloin tämä ihanan sininen katse himmenneenä silmää viimeisen kerran vaihtuvien hymyjen ja kyynelten kotia, sekin katsoo taaksepäin katuvan murheellisena, ja ainoastaan jos se näkee ympärillään kaipaavia katseita ja hyvästiin ojennettuja käsiä, voi vielä yksi autuuden säde välähtää sen surullisten muistojen hämärtämästä peilistä – sillä käsi on silloin sirottanut vähäisen kylvönsä ihmiskunnalle, ja sydän on korjannut ikuisesti tavoittelemansa sadon – rakkauden.” –

Kun Lina palasi, hänen poskillaan paloi vielä lempeä liikutus, ja hän osoitti erityistä halua olla koko ajan toimessa ja puuhasi siksi kaikenlaista pientä miehensä ja lastensa vaiheilla. Mutta se tapahtui vailla levottomuutta, tyynesti ja hellävaroen, aivan kuin hän olisi halunnut välttää paljastamasta läsnäoloaan. Miehen katseiden suunnasta, ne kun alituiseen tähtäsivät vaimon hentoa, lämmintä hahmoa, saattoi huomata, että hän oli tuotapikaa ymmärtänyt, mitä vaimon täpötäydessä sydämessä eli ja liikkui, ja hän näytti niin onnelliselta kuin olisi vasta nyt tajunnut olleensa onnellinen jo kauan. Ja hänkin hiljeni ja kävi vähäsanaiseksi, mutta ei tuntunut niitä etsivänkään, sillä hänellä oli runsautta kyllin. Vasta kun vieras, joka tunsi että täällä ei kaivattu todistajia, teki lähtöä, sanoi Magnus järvelle katsellen:

”Katsopas miten punaisina eläintarhan kalliot hohtavat ja Waldemarin niemen ikkunat säkenöivät tulenkeltaisina. Ilta-aurinko laskee kauniina ja ennustaa helteistä huomispäivää. Tuollainen ilahduttaa heikkoa ihmismieltä, joka mieluummin ajattelee tulevaa päivää ja asettaa toivonsa sille, kuin iloitsee menneen päivän iloista ja yön varjoista ja levosta, joihin päivän paineet ja surut hautautuvat. Ja kuitenkin me tiedämme, että huomispäivällä on aivan kuten tälläkin päivällä omat ilonsa ja surunsa. Mitä elämä muuten olisikaan? Kuvaton maalaus, valkoista valkoisella, ikuisesti yksiääninen laulu, ilman varjoa illuusiolle, ilman purkavia riitasointuja, jotka johdattavat meidät uuteen sävelmaailmaan! Mitä iloa meillä olisi siitä että olemme viisaita, hyveellisiä ja onnellisia, jollemme olisi näin suuria aaseja, näin usein katuneet ja kärsineet? Kuka voisi rakastaa valoa, jollei se poistaisi yön pimeyttä, tai ihmistä jolla ei olisi inhimillisiä heikkouksia. – Ei, eläköön elämä! ja ilta-aurinko, ja yön viileät varjot, ja aamun sarastus, ja keskipäivän paahde, ja pilvien suruharso, ja siitä vihmovat kyyneleet, ja myrsky ja ukkonen! – Taivas on kirkastuva taas, iltarusko hehkuva, ja aamuaurinko säteilevä; silloin ehtii valittaa elämän antimien katoavaisuutta, kun silmä ei enää näe eikä korva kuule – mutta mikä onni! silloin huuletkin ovat hiljaisuuden sinetöimät, ja sydämen levottomuus on niin tyyntä, ettei se suo huokaustakaan äidilleen maalle.”

 

 

XI

 

Talon ulkopuolella kulki nuorehko, aina mustiin pukeutunut nainen, joka nykyisin saapui toisinaan puolen päivän vierailulle, koska asui itse maalla peninkulman päässä Tukholmasta. Vaikka hän oli hivenen kalpea, olivat kasvot niin kaunispiirteiset ja suurten tummien silmien katse niin salaperäisen houkuttava, ennen ehkä rohkeutta hehkuva, nyt murheesta tummankiiltoinen, ja hiusten hohtava tummuus kietoi niin runsaana kaulan pehmeää valkeutta, että se joka näki hänet ensimmäisen kerran, joutui tahtomattaan hämmästyksen valtaan, aivan kuin olisi nähnyt jotakin ihmeellisen outoa. Nainen oli ehkä vähän yli kolmenkymmenen, päätellen haalistuneista ruusuista sekä hiukan lysähtäneistä muodoista ja ryhdistä, jossa ei enää ollut nuoruuden joustavuutta; lisäksi kärsimyksen juonne täyteläisen mutta kalvaan suun tienoilla tuntui todistavan kestetyistä ristiriidoista. Mutta tämä kaikki heitti melkein entistä kiihottavamman sielukkuuden verhon hänen puhtaan kauneutensa ylle. Jos oli kuullut puhuttavan Märthasta, saattoi hämmästys yltyä entisestään, kun sai tietää että katseli nyt samaista nuorta, hylättyä naista. Sillä miten kukaan mies oli voinut paeta tuollaista naisenpäätä, kun hänellä milloin hyvänsä oli ollut mahdollisuus sivellä kahdella sormellaan tuota ihanaa profiilia, antaa käden lipua hyväillen pitkin sileää poskea, kaulan kaarretta – oih! – antaa sen rohkeasti työntyä tummiin kutreihin ja imeä hurmaantunein katsein silmien tumman houkuttavan syvyyden säteitä – katsojasta tuntui käsittämättömältä, että mies oli hylännyt tämän kaiken.

Fredrikistä ei nyt ollut kuultu mitään yli kolmeen vuoteen. Hän oli jatkanut matkaansa Göteborgista Englantiin, mutta kukaan ei tiennyt minne, ja vasta avioeron ensimmäisen vuoden lopuilla saatiin tieto, että hän oleskeli Hullissa. Märtha oli kirjoittanut hänelle heti, mutta vastausta ei kuulunut, ja oli mitä luultavinta ettei kirje ollut häntä tavoittanut, koska muuan merenkulkija oli pyynnöstä yrittänyt samana syksynä turhaan löytää hänen sikäläistä osoitettaan. Hämmästys ja ilo olivat sitäkin suuremmat, kun jälleen kolmen vuoden kuluttua saapui Kantzow & Bielille kuuluvalla laivalla suoraan Kalkuttasta pieni laatikko, joka oli Märthalle osoitettu. Se sisälsi moninaisia upeita intialaisia kankaita ja liinoja, siten valittuja ja järjestettyjä, että huomasi selvästi mitkä oli tarkoitettu äidille ja mitkä tyttärelle, lisäksi kaksi englantilaista pankkiseteliä varsin huomattaville summille, sekä, kaikkein arvokkain! kääreen sisäpuolelle: ”Rakkaalle Nanna-tyttärelleni” oli kirjoitettu: ”Olen elossa ja rukoilen Jumalalta kaikkea hyvää teille – Fredrik.”

Siinä kaikki, mutta Märthan silmissä se oli paljon, ja ilon kyyneleet vierivät taas kerran hänen kalpeneville poskilleen. Näki selvästi että hän tämän jälkeen eli äänettömissä unelmissa ja toiveissa, ja paperi, johon sanat oli kirjoitettu, ruokki niitä alituisesti lähinnä hänen sydäntään. Mutta taas oli kulunut kolme vuotta eikä mikään ollut muuttunut, ja kun niistä toisena kuultiin, että kolera oli jälleen riehunut Bengalissa, ja kun tänäkään kesänä ei ollut saapunut mitään uutta tietoa, hän vähitellen luopui toivosta, ja kerran hän lausui Linalle: ”että paaripeite oli laskeutunut hänen ja hänen maallisten toiveidensa väliin.” Mutta voi pitää varmana, että se joka toisi hänelle tiedon että viimeinenkin lenkki oli nyt murtunut, ei hänen mielestään ollut mitenkään ansiollinen hänen tulevaisuutensa rauhaan.

Ja kuitenkin on niin, että varmuus onnettomuudesta on ihmiselle parempi kuin epävarma toivo, vaikka hän mieluummin tuskallisesti ponnistellen pitää kiinni viimeksi mainitusta kuin jättäytyy edellisen lohduttavan vaikutuksen valtaan. Sillä kun onnettomuus kerran on auttamatta tapahtunut, ihmisen on pakko sopeutua todellisuuteen ja sen mahdollisesti tarjoamaan korvaukseen. Mutta tämä vaatii voimia ja ponnistusta, ja niinpä on pehmeämpää ja kiihottavampaa tuudittautua kuvitelmien ja toiveiden unelmiin. Jos Märtha olisi kolme vuotta sitten saanut varmuuden Fredrikin kuolemasta, niin on melkein luultavaa, ettei hän tällä hetkellä olisi naimaton; sillä näki selvästi että miehet katselivat häntä hyvällä silmällä. Mutta asioiden näin ollen heille oli yhtä mahdoton lähestyä häntä kuin hänelle tehdä tilaa ainoallekaan ajatukselle uudesta suhteesta – paitsi ehkä unelmissa.

Näky oli ihmeellisen murhemielinen, kun nuo kaksi nuoruudenystävää nyt eräänä iltana istuivat Linan olohuoneessa vierekkäin, verrattuna siihen hetkeen, jolloin ensi kertaa tutustuimme heihin, kun he istuivat yhdessä punaisella sohvalla, ja tummakutri katseli, suittuaan hiuksiaan, tyytyväisenä kauniin punertavia poskiaan peililasista, kun taas ystävättären himmeä punastus oli melkein liljankalpea, hänen sanoessaan: ”ihminen päättää, Jumala säätää.” Nyt kulki kampa noissa vaaleissa kutreissa, ja siniset silmät tavoittivat peilistä poskien tasaisen, kauniin heleän hohteen, mutta tummatukkaisen kasvoilla käväisi vain harvoin himmeä purppurajuova, nopeasti katoava hohde, kuin iltaruskon kajo lumiaavalla.

Heikot olentoraukat! Ei riitä, että kärsimys riehuu sielujenne ruusutarhoissa, sen on ryövättävä myös ruusut poskiltanne! Ei riitä että se sumentaa sydämenne tyvenen peilin, se sammuttaa lisäksi silmienne puhtaan loisteen, ja jokainen silmäys sen tuhoisaan etenemiseen tuottaa uutta kärsimystä! Te istutte lähteen reunalla, ja jokainen putoava kyynel houkuttaa esiin uuden, koska lähteen peili näyttää teille kyynelten suolaisen katkeruuden synkentämät silmät ja niiden kalvaat jäljet poskella. Kyyneleenne putoavat petettyjen nuoruudentoiveiden ylle, ja niiden putoilu uurtaa maaperää, josta uusien toiveiden versot voisivat kohota, sitä nuoruuden kauneutta, joka lumosi ja laski toiveiden laajan valtakunnan teidän jalkojenne juureen. Ja kukapa voisi sanoa, että toinen menetys on toista vähäisempi? Ihmisellä on toiveita ehtymättömästi, mutta surun kalventama poski ei milloinkaan saa nuoruuden lumoaan takaisin.

Lina sanoi:

”Märtha-hyväiseni, ensi viikolla me tulemme sinun luoksesi.”

Kiitos lupauksestasi, toivon että te tällä kertaa pidätte sen, vaikka minua surettaakin, että meidän puutarhallamme on nyt niin vähän tarjottavaa lapsille. Ja kesällä sain tavata teitä niin harvoin.

”Niin näetkös, silloin oli aina olevinaan esteitä – ja nyt, kun ihana kesä on ohi, minä kadun, että koskaan piittasimme niistä.”

Niin ihminen valitettavasti tekee aina – Märtha sanoi surullisesti huokaisten –. Päästämme ilon ohitsemme pelkkien pikkumaisten sivuseikkojen tähden, olemme tyytymättömiä siihen mitä meillä on, vaadimme mahdottomia, kaikkea maailman iloa yhdellä kertaa. Miten onnelliseksi sitä usein itsensä tuntisikaan, sitten kun kaikki on mennyttä, jos jäljellä olisi edes pieni osa siitä mitä oli ja mitä silloin piti niin vähäisenä! Me emme ajattele miten kaunis ja lyhyt kesä on, ennen kuin se on lopussa, unohdamme että elämä kuluu nopeasti ja onni on pikainen vieras, ennen kuin itkemme sen katoamista ja sitä että olemme väheksyneet sen lahjoja. Voi miten vähäiseen minä nyt tyytyisin, minä joka ennen olin niin tyytymätön ja halusin saada niin paljon!

”Märtha-kulta, älä aina ajattele mennyttä! Kaikki voi vielä muuttua paremmaksi. – Niin tottakin, sinähän muutat talveksi kaupunkiin, Nannan koulunkäynnin takia? Sinä et todellakaan saa enää yksin huolehtia hänestä, muutoin sinun surumielisyytesi tarttuu häneenkin. Sinähän voisit ottaa muutaman huoneen meidän talostamme kolmannesta kerroksesta” – –

Niin, tekisit sen kaikin mokomin! – sanoi Magnus, joka juuri astui sisään ja tapansa mukaan suuteli Märthan hentoa, erityisen pehmeää ja taipuisaa kättä – tee se, niin minä poloinen saan myös useammin tilaisuuden nähdä tumman silmäparin, minä joka syntieni tähden vielä jonakin päivänä tuijotan silmäni sokeiksi kahteen siniseen veitikkaan. – Katsopas vain, miten kaunis helminauha! – hän jatkoi ja sormeili suuria granaatteja, jotka koristivat Märthan kaulaa. Lina joka tiesi että ne olivat Fredrikin viimeinen lahja, eräänä syntymäpäivänä, ja liittyivät siksi surullisiin muistoihin, kiirehti heittämään mieheensä varoittavan katseen ja keskeyttämään hänet sanoen:

”On sekin kaunista, että tuolla lailla ihailee vain toisten kauniita silmiä ja koristeita, mutta ei omista katsettakaan omalle vaimolleen, jolla kuitenkin tänä iltana on nimenomaan talon herran maun mukaan valmistettu päähine, 'tiukasti istuva, syvälle ulottuva, etureuna ylös taitettu', täsmälleen tilauksen mukaan, samanlainen kuin eräällä ihastuttavalla kööpenhaminattarella” –

Suloinen Lina, tiedäthän sinä miten korkeat käsitykset minulla on naisten koristeista, ja olen varmaan jolloinkin osoittanut sinulle selkein syin, että aamumyssy on niistä tärkein. Siksipä päädynkin siihen viimeisenä. – Voisi sanoa, – hän jatkoi pienen tauon jälkeen – että naisten asu on niin tärkeä siksi, että sen tarkoitus on miellyttää ja johdatella meitä maailman herroja ja on se siten voimakas ase sallimuksen kädessä määrättäessä maailmantapahtumien kulkua. Minä en suinkaan kiellä sen mittaamatonta merkitystä tässä suhteessa, ja tunnustan myös iloiten, miten suuri vaikutus sillä on ollut ihmiskunnan kohtaloon, Evan harsopuvusta Helenan viittaan, Lucretian tunikaan, Katarina von Boran huntuun, madame Maintenonin pönkkähameeseen ja Espanjan Kristinan kureliiveihin asti – joista viimeksi mainittu esimerkki selvästi osoittaa, että nykyinen ampiaisenmuotoinen puku ei vaikuta maailman parhaaseen etuun sen vähempää kuin kreikattaren hennosti pyöristyvä vyöasu. Eikä siinä olekaan mitään ihmettelemistä, koska itse valtiontaloudenhoitajakin varmaan pitää nykyisin käytettyä naisten alustarakennetta ihastuttavana, ei pelkästään siksi että siihen kuluu niin runsaasti kangasta, vaan varsinkin siksi että se soveltuu verhoamaan paria vesiratasta, aivan kuin höyrylaivojen rattaan suojus; mikä panee toivomaan vastaisuudessa suuria kotimaisten kulkuyhteyksien suhteen.

Joku voisi väittää, että nämä naiset itse, eivät heidän pukunsa, ovat saaneet näin suuria aikaan, ja Eevan suhteen siinä voi olla totuuden juurtakin. Mutta muutoin ei luullakseni yksikään ajattelija kiellä sitä, että nimenomaan asu on ollut vaikuttava syy – positiivisesti tahi negatiivisesti, kuten filosofit asian ilmaisevat, ts. myönteisesti tai kielteisesti. – No no, Lina-kulta, älä nyt näytä noin kiukustuneelta, kun minä sekoitan joukkoon vähän syvämielisyyttäkin; vakuutan että se tällä kertaa on silkkaa elämänfilosofiaa.

Mutta se jääköönkin sikseen; nehän ovat vain tuttuja ja tunnustettuja asioita. Minä puolestani panen eniten arvoa sille, että tämä koreilu on niin aikaa viepää sekä suunnittelunsa, toteutuksensa että soveltamisensa suhteen. Sillä jos naiset saisivat käyttää kaiken sen ajan joka nyt kuluu koristautumiseen miettiäkseen maailman menoa ja huolehtiakseen sen sujumisesta, toisin sanoen käyttääkseen sen meidän kukistamiseksemme ja hallitsemiseksemme, kävisi sekä maailman että talon herrojen kehnosti. Kenestäkään meistä ei silloin olisi tullut Kantia joka keksi sen viisaan neuvon, että vaikka vaimon tulee johtaa hallitusta, herran on samoin kuin viisaan ministerin paras vakuuttaa: ”että hän velvollisuudentuntoisesti on valmis täyttämään jokaisen käskyn, mutta että esimerkiksi juuri sillä hetkellä aarrekammiossa ei ole yhtään rahaa, että tietyt pakottavammat tarpeet on ensin suoritettava jne., että hänen korkeutensa tosin voi tehdä halunsa mukaan, vain sillä pikku ehdolla, että hän, hänen korkeutensa ministeri, aina saa taitonsa sen palvelukseen.”

”Kaikkea se sinun Kantisi sanookin! Vaimon täytyy myös pitää puolensa, ja mies voi olla iloinen, kun hän saa pikku vaimonsa tahdon esille”, huomautti Lina, joka oli kyllin usein kuullut enon ja Magnuksen keskusteluja tietääkseen, että tämä toivoi muutamaa huomautusta jotta taas pääsisi vauhtiin.

Totta kai, kultaseni! Kuka sen on kieltänyt? Mutta kuten sanottu, jos koristelu ei täyttäisi teidän aikaanne, niin myös maailman tapahtumien kulku seisahtaisi kuin kello josta veto on loppunut. Sillä miten kummassa yhden miehen voimat riittäisivät suorittamaan kaikkia niitä käskyjä, jotka ropisisivat hänen pääparkansa ylle? En tällä halua langettaa pienintäkään varjoa käskyjen ylle, mutta en usko väittäväni enempää kuin mistä voin vastata, kun vakuutan, että se pää olisi kahdessa viikossa täysin sekaisin. Ja luonnollinen seuraus olisi, että kaikki teidän viisaat käskynne täytettäisiin päin seiniä – sillä höyrähtäneet aivot tottelevat ainoastaan höyrähtäneitä käskyjä. – En suinkaan aio olla niin röyhkeän itserakas että väittäisin, että me, teidän palvelijannekaan, edes nyt olisimme aina täysin oikeassa, turha sellaista olisikin väittää, kun niin moni asia maailmassa ilmiselvästi sujuu melko hullusti. Mutta on selvää, että teidän rakastettava sukupuolenne noissa tapauksissa ainoastaan armeliaasti oikaisee käskyjä tottelevain aivojen tilan mukaisiksi ja siten pelkästään suorittaa uuden palveluksen sillä että toisinaan komentaa hiukan nurinkurisesti.

”No jopa on epäkohteliasta! Onko nyt laitaa puhua tuolla lailla kahdelle naishenkilölle? Rakas Märtha, päättäkäämme ettemme enää koskaan suo yhtä ainoaa suukkoa noin epäkohteliaille huulille.”

Voi miten ovelaa! huiputtaa Märtha sopimukseen, jonka itse voi salaisesti rikkoa! – Mutta minun pitikin juuri lausua muutama sana myös kohteliaisuudesta. – Perustan nimittäin esittämäni ajatukset sallimuksen viisaudesta kun se meidän rumemman sukupuolemme vähäiset kyvyt huomioon ottaen on tehnyt naissukupuolen pukeutumisen niin aikaa vieväksi, sille, että toisessa maailmassa, jossa meidän miespuolinen päämme luultavasti on selväjärkisempi, myös naisten vaatetus katoaa. – No, älä nyt taas näytä noin närkästyneeltä! Minähän arvioin asiaa kirkkoenkelien mukaan – en ole koskaan nähnyt elävää naista ilman liiviä ja hametta. – Asia on ilmiselvä ja on mitä vahvin todiste näkemykselleni. – Mutta kohteliaisuus liittyy samaan yhteyteen. En nimittäin voi millään uskoa että kukaan kavaljeeri enää silloin lausuu daamilleen kohteliaisuutta tämän aistikkaan tanssiaispuvun johdosta tai kumartaa kohteliaasti ottaakseen tämän pitkät käsineet – ja tämä johtuu edellä mainituista yksinkertaisista syistä. Olisin jopa kyllin herjaava epäilläkseni, mahdetaanko silloin enää niiata tai kumartaa toinen toisilleen. Ainakin tuntuu hassulta kuvitella jotakin meidän illallisseurueistamme sukoilemassa ja kumartelemassa kohteliaasti enkelinpuvuissa, huitomassa kolmen kyynärän pituisilla siivillään ja viuhtomassa pasuunoitaan tai trumpettejaan. – Ja koska asiat ovat näin, en ole sitä mieltä, että meidän kohteliaisuutemme olisi kuolemattomuuden pääainesosa, vielä vähemmän mitään väistämätöntä johdattelua sille. Mutta jotta en taas olisi tahditon on minun totuudenmukaisesti lisättävä, etten usko että on synti pitää yllään leninkiä vaikka olisi siivekäs enkelikin, eikä käsittääkseni mikään estä teitä vastaisuudessa tilaamasta Pariisin uusimman muodin mukaista enkelinasua – mikäli teatterienkelien trikoot eivät tunnu riittäviltä. –

Tähän tapaan Magnus teki parhaansa piristääkseen Märthaa. ”Vähäsen naurua ihmisille yleensä ja vähäsen hämmennyksen punastusta naisille ei vahingoita ketään muuta kuin lääkäriä ja apteekkaria ja opettaa haudankaivajalle kärsivällisyyttä”, hän sanoi. Myös pariskuntamme vähemmän hauskoina päivinä Märthan vierailut olivat ainoa mikä houkutti esiin näitä kujeellisia ajatusleikkejä, jotka niin ihmeesti piristivät Magnuksen mieltä. Aivan tarkkaan ei voi tietää, mikä varsinainen syy oli. Vaikka Magnus oli aina ollut Märthan poikkeuksellisen kauneuden ihailija, tuntui Lina olevan varma asiastaan ja nauroi vain.

Hän itsehän oli mitä huomaavaisin ja iloisin emäntä, kun Märtha oli hänen vieraanaan, ja kävi lisäksi varsin usein vierailulla tämän maalaisyksinäisyydessä. Märthan nyt kymmenvuotias Nanna näytti olevan Linan suosikki, ja Magnuskin jakoi tämän ”pikku vaimonsa” mieltymyksen, kun taas Märtha oli lemmikikseen valinnut Linan esikoistyttären. Sanalla sanoen, heidän suhteensa oli mitä ystävällisin. Vallitsiko näiden kahden nuoren naisen välillä täydellinen ystävien luottamuskin, sitä on vaikea sanoa. Mutta varmaa on, että Lina tapasi Märthan aina mielellään, käyttäytyi aina huomaavaisesti ja myötätuntoisesti, sekä tunsi jokaisen yhdessä vietetyn päivän jälkeen mielensä tyytyväiseksi kuin olisi lyhentänyt velkaa. Hänellä oli toinenkin syy iloita näistä tilaisuuksista, sillä Magnus oli silloin aina kovin hilpeä ja lopetti aina työnsä ”jutellakseen kahden kaunottarensa kanssa”, ja Lina epäili joskus tämän tekevän sen hänen vuokseen – lisäsyy olla tyytyväinen. Märtha ei voinut olla kiittämätön moisesta hyväntahtoisuudesta, ja tottumus liitti heidät toisiinsa niin tiiviisti, että jos he olivat pitkähkön aikaa erossa, kummallekin tuli ikävä.

Magnuksen paasattua naisten koristautumisesta ja enkeleistä Märtha hymyili vähäsen, punastui hiukan ja vastasi:

”Minä en tiedä miltä enkelit oikeasti näyttävät, sen te oppineet herrat varmaan tunnette paremmin; mutta sen tiedän, että mielihyvin luopuisin kaikesta meidän koreilustamme, jopa sen kohteliaista ihailijoistakin, enkelien autuasta elämää vastaan.”

No mutta kultaseni! – Magnus aloitti taas – yksi leiviskä höyheniä enemmän tai vähemmän, mitä se muka merkitsee? Lentotaito voisi tietysti olla mukava, mutta aikaa myöten me tulemme sen oppimaankin kaiken mekaniikkamme avulla. Ja sitten on kaiketi vaikea tajuta, miksi olisi suurempi ilo olla enkelimäinen taivaassa kuin maan päällä, varsinkin kun taivaassa niitä on ylenpalttisesti, mitä ei oikein voi väittää meidän vihreästä maapallostamme. Höyhenet voisi kätevästi lainata lähimmältä hanhelta, ei kiinnittääkseen niitä hartioihinsa leningin ulkopuolelle, vaan tunkeakseen ne hurskaasti tyynyn sisään, painaakseen pikku päänsä sitä vasten ja uinuakseen enkelin unta.

”Taitaisi se olla parempi; mutta enkelin on vaikea viihtyä levottomassa ihmissydämessä.”

Tunnen sellaisia jotka ovat opettaneet sydämensä tottelemaan enkelin ääntä. Toivokaamme, etteivät edes enkelit olisi niin poloisia olentoja, etteivät voisi koskaan tulla paremmiksi ja täydellisemmiksi.

Märtha punastui taas somasti, tällä kertaa kiitoksen tähden, mutta katsoi silti kiitollisesti Magnukseen. On mahdoton ratkaista, tiesikö hän itse miten hurmaavan viehättävältä hän silloin näytti, mutta ainakaan hän ei katsonut peiliin, vaikka se olisi ollut hänelle helppoa, koska se riippui seinällä aivan häntä vastapäätä. Mutta hänen punastuksensa kyllä heijastui – Linasta, joka liikuttui iloisesti ystävättärensä iloisesta liikutuksesta.

Itse asiassa Märthan sielussa oli näiden seitsemän vuoden kuluessa tapahtunut suuri muutos. Kärsimys oli johdattanut hänet pohtimaan sen syitä, ja vaikka hän ei voinutkaan täysin antaa anteeksi nyt kadonneelle miehelleen, hän arveli kuitenkin, että ensimmäinen ja kenties suurin vika oli ollut hänen omissa, aivan liian korkeissa vaatimuksissaan. Nyt hän olisi, kuten äskettäin lausuikin, ollut iloinen omistaessaan vaikka ”pienen osankin” siitä mitä aiemmin oli pitänyt onnelleen välttämättömänä. Niin, hän katseli sitä nyt toiselta puolelta, joka oli alkanut seljetä hänen sielunsa silmille jo lapsen sairauden aikana, ja hän tunnusti itselleen, että varmasti oli olemassa toinenkin rakkaus kuin nuoruudenrakkauden hehkuva onnentavoittelu, rakkaus, joka vaatii vähän ja antaa anteeksi paljon, juuri siksi että se on täynnä rakkautta, itsessään täynnä onnea ja täynnä rakkauden lahjoja. Tämä omien virheiden oivaltaminen yhtyneenä hiljaiseen kaipaukseen teki hänet lempeäksi ja myöntyväiseksi kaikkia kohtaan; hän haki lohtua hyväntekeväisyydestä, ja huoli toisten onnesta muuttui kohta tyyneksi tottumukseksi, joka sai hänet unohtamaan omat onnen vaatimuksensa. Ja kuitenkin hän tunsi monasti olevansa onnellisempi ja tyynempi kuin koskaan ennen. Ja olihan hänellä yhä runsaasti onnea, hänellä oli lapsensa, ja niinä hetkinä jolloin hän ajatteli mahdollisuutta, että jälleen liittyisi Fredrikiin, hän perusti kaikki tulevaisuudentoiveensa ainoastaan yhteiseen hellyyteen tätä lasta kohtaan.

Mutta hänen sielunvaransa olivat muutenkin kehittyneet edukseen. Ihminen joka taukoamatta ajattelee itseään, omaa onneaan, omia vaatimuksiaan, näkee aina kaikki elämän olosuhteet melkoisen rajoittuneesti. Tällainen henkilö voi kenties olla ovela ja viekas omien etujensa ajamisessa, mutta hänen kykynsä yltävät ainoastaan oman edun tavoitteluun joka tilanteessa, ja hän on täysin kyvytön tajuamaan ainuttakaan jalompaa luonnetta tai arvioimaan etukäteen sellaisen tunteita ja tekoja. Märthan tilanteessa olevan nuoren naisen suhteen ei voi olla kyse tämän kaltaisesta egoismista. Mutta kuten jokainen turhamainen neitonen, joka naimattomana laskee vain voittojaan ja avioliitossa ei näe muuta kuin oman onnensa, oli Märthakin nuoruusvuosinaan sekä käsitys- että arvostelukyvyltään varsin rajoittunut, niin että elämässä oli monta kaunista asiaa jotka eivät lainkaan kiinnostaneet häntä, ja monta seikkaa joita hän ei ikinä kyennyt tajuamaan. – Mutta jos huolehtii muiden parhaasta on välttämättä nähtävä ja arvioitava viisaasti erilaisia olosuhteita. Jollei tämä huolenpito ole vain tilapäistä, vaan ilmenee yleisenä hyväntahtoisena huomaavaisuutena muita kohtaan, siihen liittyy myös pyrkimys ymmärtää heidän tekojaan, heidän ajatuksiaan ja elämänkäsityksiään, kun he itse luottavaisesti ne paljastavat. Niin Märtha alkoi vähitellen hiukan ymmärtää Magnusta, jonka persoona ja puheet olivat aiemmin olleet hänelle arvoitus. Tämä tuotti Magnukselle iloa ja oli omiaan tiukentamaan näiden kolmen välistä sidettä.

Mutta minkälainen side oli näiden kahden, Magnuksen ja Linan, välillä? Oliko se rakkautta? – Jokainen paljas tunne on moniselitteinen, ja jokainen voi kuvata sellaista oman kokemuksensa mukaan. Mutta jos kaksi ihmistä pyrkii samaan päämäärään, kuten tässä pyrittiin perheen rauhaan ja viihtyisyyteen, lapsen tulevaisuuteen, jos heitä ei tähän sido velvollisuus vaan tunne, jota kummaltakaan ei voi hävittää, vanhempainrakkaus, jos he tämän kautta huomaavat toinen toisensa välttämättömiksi elämänsä onnen ja ilon kannalta, jos he antavat hellästi anteeksi toistensa heikkoudet ja katuvat jokaista vääryyttä yrittäen hävittää sen muistonkin osoittamalla kiitollista hellyyttä, jollei vain tämä tieto että he tarvitsevat toisiaan, vaan myös tottumuksen voima on sitonut heidät siinä määrin yhteen, että toinen tuntee elävänsä vain puolittain jos toinen puuttuu, ja jos heidän tunteessaan toisiaan kohtaan ei ole mitään, mitä tarvitsisi salata, vaikka kumpikin silti voi säilyttää itsellään jotakin omaa, jonka toinen vain hetkittäin tuntee tai oppii aikaa myöten arvaamaan – kuten oli laita Magnuksen ja Linan suhteessa, ja jos tällaista suhdetta saa nimittää aidoksi rakkaudeksi, niin näitä kahta yhdisti sen voimakas side, ja se muodosti heidän elämänsä onnen, joka olisi tallella vaikka kaikki muu ilo elämästä katoaisi.

 

 

XII

 

Jos tahtoo Tukholman ympäristöstä löytää kauniin, maalaismaisen seudun, riittää kun istuu ensimmäiseen eteen tulevaan veneeseen ja, jos vene on käytettävissä, lähtee liikkeelle, pois kaupungista, minne hyvänsä tuulen suosio tai mieleenjuohtuma alusta johtaa, sillä rumaa seutua ei ole kymmenen peninkulman säteellä. Jos vaikka kääntyy suolaveden suuntaan ja ohittaa Blockhusuddenin ja Fjäderin saaret ja kääntyy sitten Kungshamnista suurilta purjeväyliltä oikealle, kohti Skurusundia, on päätynyt yhteen kauneimmista ja romanttisimmista. Salmi on juuri sopivan levyinen, jotta silmälle jäisi tilaa nauttia kallioisista rannoista, niiden viettelevän tyynistä notkoista ja pikku laaksoista, joiden kaltevilla nurmikoilla häämöttää jokunen pikku maja, punakka ja vasta siistitty, tuuheiden valkorunkoisten riippakoivujen, komeiden väräjävälehtisten haapojen, tuoksuvien tuomien ja pihlajien välistä, jotka sirottavat valkeita terälehtiään voikukkien ja puna-apiloiden kirjavoittamaan maahan, ja lähempänä rantaa taas tuhansittain ruohikkoon kätkeytyneet valkoapilat lähettävät joka tuulenpuuskalla hunajantuoksuaan yli salmen. Laakso laajenee siellä täällä, näkyviin tulee jokunen viljapelto, komeahkon kartanon ympärillä, jonka ikkunat tähyävät tummanvihreiden syreenipensaiden lomitse yli suorien marjapensasrivien ja kirjavien kukkapenkkien, joita varjoilevat matalat omena- ja kirsikkapuut, valkeanhohtoiset kuin lumipallot, täynnä lupauksia tulevista runsaista hedelmistä.

Tällaiset ovat näkymät jonakin kauniina toukokuisena sunnuntaina, kirkkaan salmen laineiden vaiheilla, kun pienet höyryalukset ja soutuveneet purjeet riippuen lipuvat niitä pitkin, kun laulun, klarinetin tai viulun äänen kaiku kimmahtaa kallioista, tai höyryaluksen nikhakojen pikkutykkien paukahdus, kun se pyytää pääsyä Skurubron läpi. Mutta kohta paahtaa suviaurinko kuumemmin, puiden kukkaset putoavat, viikate niittää niityt, pellot kellastuvat ja hedelmät punertuvat. Sunnuntai tuo enää vain niukalti Tukholman-vieraita, ja pikku majojen tienoilla näkyy vain vasikka tai pari lammasta nautiskelemassa uudestaan versovasta ruohosta, lapsiryhmiä, valkomekkoisia tylleröitä, tummapukuisia poikia olkihattu päässä, parveilee kartanon marjapensaiden vaiheilla. Sitten saapuvat elokuun sadekuurot, joista nauttivat vain sivistyneet mutta kömpelöt hanhet ja sivistystä halveksuvat sorsapoikueet, jotka välistä kohottavat siipensä vapaaseen lentoon, ja kummatkin iloitsevat kun saavat ainoina ja häiriöttä ottaa salmen haltuunsa. Mutta pohjolalla on vielä syysaurinkonsa ja myöhäiskesänsä, jolloin sirkat jälleen piristyvät ja jokunen kukka vielä nyökyttelee hohtavaa, kullankeltaista päätään, ja muutama perhonen, joskin vähemmän loistava kuin kevätpäivinä, lepattelee yhtä iloisesti pensaiden lomissa, samoin kuin ne kärsivälliset vihreän nurmen ja maalaisilman ystävät, jotka eivät vielä ole säikkyneet takaisin kaupunkiin, vaan tarjoavat sunnuntaisin hemmotelluille kaupunkilaisille artisokkia, viiliä ja kahvia luonnon helmassa.

Eräänä tällaisena syyskuisena sunnuntaina olivat isot ja pienet ystävämme kokoontuneet sille maatilalle jossa Märtha asusti ja joka sijaitsi viehättävästi samaisen kauniin salmen rannalla. Tuollaista hiljaisen ilon täyteistä päivää, maalaisilman päivää, kaupunkilainen ei helposti unohdakaan mielestään, vaan tuntee sen houkuttavan lauhkeat tuulahdukset ja auringonpaisteen heti ensimmäisistä pisaroista, jotka keväällä kimaltavina tipahtelevat katolta hänen huoneensa ikkunan editse, missä hän istuu tympääntyneenä työhuoneensa ikävyyteen, illallisten tunkkaisuuteen ja yövalvomiseen. Seurueen iäkkäät henkilöt olivat tuona päivänä sydämellisen rauhallisia ja mukavia, ja lapset varsin rauhattomia ja mukavia, ensiksi mainitut väsymättömiä joutenoloon, jälkimmäiset keräämään kukkia ja tutkimaan karviaismarjapensaita, joissa vielä jokunen tusina marjoja palkitsi ihanasti heidän auliin vaivannäkönsä. Magnus vaikeni niin tyytyväisenä, ettei maininnut useammin kuin kolme kertaa aamupäivän aikana Märthalle, että tämä oli ”suloinen ja ihastuttava” ja kehotti kerran pikku vaimoaan ”kulkemaan viisaasti ja varoen” kukkaterassin kiviportaissa, vaikkakin molemmat huomautukset olivat yhtä turhanaikaisia, koska Märthalla oli varsin kaunis ja iso käsipeili, ja Linan kulku oli aina erinomaisen kepeää ja varmaa.

Mutta kun tuli päivällisen ja viinin aika puutarhan paviljongissa, jossa keväisen lenseät tuulenvirit leyhyivät ikkunoista sisään ja ulos halki kuusamapensaiden, ja kärpäset surisivat lattian auringonläikissä, silloin hän tunsi vastustamatonta halua kertoa itselleen, että hän oli Arkadiassa, ja niin hän sanoi:

”Jos joskus asettuisin kirjoittamaan kolmelle arkille ylistyspuheen jollekulle purppuraviittaiselle miehelle, niin se mies olisi Henrik Neljäs, joka tahtoi, että jokaisella talonpojalla olisi joka sunnuntai padassa kana, ja joka sirotteli vielä sokeriryynejä Bellegarden ylle, kun löysi tämän piiloutuneena Gabriellan sängyn alle, lausuen nämä ihmisystävälliset sanat: 'kaikella on oltava jotakin mistä elää'. Niin minä tekisin, koska olen joutohetkinäni tullut siihen tulokseen, että on inhimillisempää valmistaa ihmisille tilaisuus ajatella ja ratkaista omasta puolestaan, kuin ajatella ja hallita heidän puolestaan. Sillä on kauheaa miten viisaita sitä voidaan olla, kun vatsa on täynnä eikä ole muutakaan tekemistä. Ja tahtoisin nähdä, mitä valtakunnalle edullisia ehdotuksia meidän valtiomiehemme ja patrioottimme laskettelisivat, jos he kello kymmeneltä, istuutuessaan ministerinpaikoilleen tai valtiomiespenkeilleen, eivät tietäisi mistä saavat päivällisensä kello kahdelta. Mutta kun istuskelee tällä lailla ja syö tuoretta haukea ja juo kuivaa madeiraa, voi mitä innokkaimmin miettiä maailman asioita ja unohtaa omansa, ja minulla on juuri nyt aivoissa puoli tusinaa vasta kuoriutunutta ideaa, jotka kädenkäänteessä hoitelisivat ihmiskunnan onnelliseksi; mutta säästän ne vastaisen varalle, jolloin voin tahdittomuuteen syyllistymättä lausua pari viisasta ja järkevää sanaa, jotka nyt vain tekisivät minut ja edelleen elämäkertani ikävystyttäviksi.

Nyt tahdon vain ylistää meidän onnellista aikakauttamme, joka on edistynyt niin täydelliseksi kaikissa taidoissa, asumisen, pukeutumisen, kumartamisen ja niiaamisen, syömisen ja juomisen taidoissa. Meille ei kannata puhuakaan Kreikan taiteisiin perehtyneestä Athenesta, joka yhtä varmasti kuin kuningas Orre olisi istunut tässä haarukka kourassa, piikit ylöspäin, ja kuitenkin noukkinut vasikanpaistia sormin, vakuuttaen, että haarukka on kaunis instrumentti, joskin hiukan vaarallinen siniselle silmäparille. Mutta herra paratkoon, minkä surkuteltavan näyn tarjoaisikaan tämän pöydän ääressä itse kuningatar Kristiina, joka sentään aterioi itse Versaillesissa Ludvig Neljännentoista vieraana? Eiköhän hän olisi syönyt vähintään yhtä paljon veitsellä kuin haarukalla (tunnustan, että itse olin niin taitamaton vielä kolmenkymmenen vuoden iässä), niin, olisipa kenties jopa laskenut lusikan lautasen viereen? Ja voidaan rauhassa olettaa, että hän olisi meidän päiviemme yksinkertaisen apuvaimon tapaan hörppinyt kahvinsa teevadilta. Kuitenkin maailma hänen aikanaan oli viisituhatta kuusisataaviisikymmentä vuotta vanha, ja joka ikinen kita paitsi Aatamin oli maailman alusta lähtien käyttänyt aikaa ja vaivaa oppiakseen syömään jotenkuten siivosti! Kylläpä tällainen korkeampi sivistys viekin aikaa! sillä muutoinhan on kyllä myönnettävä, että Kristiina oli kohtuullisen edistynyt naisihminen, niin, että hän ajatteli melkein yhtä järkevästi kuin Lady Morgan nykyisin.

Ja tänään voi tuskin kuvitella mitään lisäedistystä – jollei nyt sitten sähkö tule esittämään jotakin osaa kamariaterioilla, jolloin voisi esimerkiksi asettaa pöydän ja tuolit eristetyille lasijaloille, johdattaa ensin mainittuun positiivisen ja jälkimmäisiin negatiivisen sähkövirran ja antaa lihapullien ja leivonnaisten aivan itsestään neutralisoiden hypätä pöydällä olevalta hopealautaselta tuolilla istuvan nälkäisen suuhun, kun taas kokkapuheet, jotka lentelisivät pöydän ylitse päinvastaiseen suuntaan, kohottaisivat sähköjännitettä entisestään. Silloin olisi vihdoinkin poikamiehellä vapaat kädet puristaa kauniin vierustoverinsa käsiä, sitten kun ateria olisi jo lopuillaan – sillä alussahan kumpikin osapuoli tuntisi vain saman kaltaista sähköisyyttä, ja sellaiset kappaleethan torjuvat toisiaan; mutta niin vähän kuin meidän naisemme tätä nykyä enää nauttivat ruumiillista ravintoa, olisivat he ennen aterian loppua ylivoimaisesti negatiivis-sähköisiä, ja ystävyys vierustoveria kohtaan, joka jo silloin omaisi huomattavia määriä positiivista sähköisyyttä, kasvaisi hetki hetkeltä. En oikein tiedä, mutta varmaankin tulevien, onnellisten aikojen esimaku juuri nyt sähköistää sekä oikean että vasemman käteni (hän istui ystävättärien välissä), niin että niillä on valtava halu kähmiä molemmin puolin. Vai pelkkä maalaisilma ja suvituulosetko niitä liikuttelevat?

On se vain ihmeellistä, miten Luojan kaunis aurinko lämmittää sydäntä. Jos meidän herramme olisi sijoittanut ensimmäisen pariskunnan nykyaikaiseen tanssisaliin eikä paratiisiin, niin olen varma että me eläisimme ainakin yhtä vuosisataa myöhemmin. Ukko Aatamilla olisi varmaan ensimmäisinä päivinä ollut kyllin tekemistä tuijottaessaan kullattuja pahvikruunuja ja koristelamppuja ja häneltä olisi mennyt kuukausi kuunteluun, ennen kuin hän olisi erottanut valssin franseesista ja pystynyt tekemään kierroksen salissa kaunottarensa kanssa, laskematta mukaan sitä aikaa joka lisäksi olisi kulunut ennen kuin pari olisi oppinut pysymään tahdissa. Ja ennen kuin hän olisi tohtinut edes hypistellä pitsejä tämän kaulan ympärillä tai keinotekoisia kukkia tämän hiuksissa – olisi vierähtänyt jo puoli vuosisataa. Ja sitä paitsi – pelkästään tuoleja ja penkkejä! Mihin niistä muka on? – Miten erilaista on ilojen tarhassa, kummatkin yksinkertaisissa idyllisissä pukineissa! – Mutta en minä vaatisi edes niitä. Olkoonpa vain valkean sukan verhoama kaunis sääri kahisemassa ruohikossa, kaunis hahmo hiipimässä pensaikossa, ja kaunis, kaipaava katse tummien hiusten lomasta, hehkuvan ruususeppeleen alta, tai vaaleiden kutrien lomasta huikaisevan valkean ruususeppeleen alta, niin vannon, että jos tuollainen keiju laskeutuisi puiden katveeseen, se nuorukainen joka olisi hänen jälkiään seurannut, asettuisi rohkeasti hänen vierelleen, ja että, kun yön viitta levittäytyisi yli iltaruskon purppurahohteen, sen verhoisat varjot olisivat keijulle tervetulleet, koska ne kätkisivät punastuvan kajon hänen poskillaan, ja tuo hohtava pallo löytäisi aamulla nuo kaksi varmaankin juuri siitä, mistä heidän kärsimättömät katseensa illalla olivat sitä seuranneet.”

Hänen katseensa oli kohdistunut Märthaan, ja merkillistä kyllä minä en koskaan oikein päässyt hänen silmäyksistään perille. Märtha oli niin ihanan kaunis – enkä minä ollut vielä aivan seitsemääkymmentä.

Soma puutarha, joka sijaitsi jonkin matkan päässä rannasta, päättyi toiselta reunaltaan luonnonpuistoon, jossa villikoivut, haavat, lehmukset ja pihlajat, pähkinäpensaat ja oratuomet sekä muut pohjolan ihanuudet kehystivät ja varjostivat pikku notkoa ja verhosivat loivaa mäkeä sen toisella puolen. Mäen rinteessä levisi runsas ja kukkien peittämä nurmikko, keväällä kevätesikkoja, kesällä kieloja, kurjenpolvia ja ketoneilikoita, tänä myöhäisenä vuodenaikana sitkeitä millefolioita ja kullankeltaisia hierakoita, ja pähkinäpensaat muodostivat sen rinteessä mutkikkaita mitä idyllisimpiä lehvästöjä, joiden suojiin saattoi auringon ja tuulen ulottumattomiin asettua mukavasti nauttimaan näkymästä salmelle ja sen viehättäville rannoille. Magnus tahtoi välttämättä, ”kun hänet nyt kerrankin oli päästetty laitumelle”, että kahvi juotaisiin mäenrinteessä, ja siksipä seurue aterian päätyttyä lähti kohti yhtä noista luonnollisista lehtimajoista, joka kantoi nimeä ”mamman lehtimaja” ja jossa muihin verrattuna oli se etu, että siellä oli pieni kahden hengen ruohosohva sekä pöytä, jonka kolme jalkaa oli upotettu maahan. Kun molemmat daamit varasivat sohvan, jäi meille miehille vapaat kädet valita erinäisistä mukavista ruohikkopaikoista. Asetuimmekin kursailematta varsin mukavasti pitkäksemme ruohosohvan yläpuolelle viettävälle ruohovuoteelle, jonka elokuun sade oli virkistänyt ja syysaurinko ja syksyn kuiva kirkas ilma taas kuivattanut ja tehnyt mahtavan mukavaksi leposijaksi.

Aurinko paistoi nytkin niin lämpimästi ja ihanasti, että jo viiden minuutin päästä oli todella pinnistettävä pitääkseen silmäluomiaan edes sen verran raollaan ettei näyttänyt nukkuvalta, ja koska pikkuherrasväki oli onneksi hankkinut paikalle pari piippua, yhtä pitkiä kuin he itsekin, ja yksi niistä, katsottuaan aurinkoon pienen pyöreän lasin läpi, painoi sytytettynä hienosti sorvatun suunsa minun huulilleni, niin minulle kävi täysin mahdottomaksi katsella taukoamatta kauniita ystävättäriä, vaan silmäni avautuivat ja sulkeutuivat yhtenään kuin maihin heitetyn ahvenen suu. Kuulin vielä pariin kertaan sanat ”somistukset”, ”pitsit”, ”palatiinit”, kykenemättä erottamaan, lausuiko ne tummakutri vai liinatukka, mutta kohta oli nenääni kihoavien hikipisaroiden tienoilla surisevan kärpäsen ääni ainoa, joka tavoitti korvani, kunnes sekin haipui pois, ja minä tunsin pelkästään onnea siitä että elin ja olin olemassa.

Tuollainen tila unen ja valveen välillä on aina sanomattoman suloinen, kun on ihmissilmäin valvonnassa ja ihmisäänten ympäröimä, eikä tarvitse kuin hyvää tahtoa kuullakseen kaiken, mitä ympärillä tapahtuu, mutta senkään vertainen määrä tahtoa ei ole tarpeen, vaan voi antaa tajun ja tahdon vaellella minne mielivät, ja antautuu hervottomasti unen lempeän huumaavalle mielihyvälle ja mielikuvituksen himmeänväriselle kuvaleikille. Mutta vielä ihanampaa tämä kaikki on, kun siitä nauttii lämpimän auringon paisteessa, puiden suhinassa, ruohikon kuhinassa ja tuulen leyhähdellessä vapaasti. Hyvä päivällinen ja vähäsen hyvää viiniä, sitten tuollainen päivällistorkahdus luonnon helmassa, ja jos lisäksi saisi lepuuttaa päätään soman, suloisen, rakastavan naisen polvella – ooh! se olisi taivaan valtakunta maan päällä! – porvarillinen taivaan valtakunta tietenkin. Ei allekirjoittanut nyt aivan noin onnellinen ollut – mutta varsin onnellinen sentään; eikä sitä onnea suinkaan häirinnyt uni: nimittäin että eräs tietty tummakutrinen kaunotar, jonka nimeä en viitsi mainita, teki minut kovin onnelliseksi, ja että hänen pehmoinen taipuisasorminen kätensä lepäsi suojaavana silmieni yllä. Mutta koska minulla todellisuudessa ei ikävä kyllä ollut niin hyvä ja mukava olo, vaan päänalusenani toimina kivenmukura oli kovahkoa lajia, ei autuas torkkumiseni kestänyt kuin parisen minuuttia kerrallaan, ja välillä raotin raskaita silmäluomiani ja tähysin yli avaran maan, näkemättä kuitenkaan tarkkaan muuta kuin että se todella oli entisellä paikallaan taivaankaaren alla.

Vielä tälläkään hetkellä en voi mennä valalle siitä, kuinka monta kertaa varmistuin tuosta tosiseikasta, jonka jatkuvuudesta meidän rauhamme ja tyytyväisyytemme niin suuressa määrin riippuu; mutta varmaa on, että kun katseeni ensimmäistä kertaa osui ruohosohvalle, oli näkymä muuttunut, muuttunut merkillisellä tavalla, ja näin siinä vain toisen daameista – Märthan, ja hänen vierellään Magnuksen. Jos olisin nähnyt vain tämän, en luultavasti olisi viitsinyt katsella sen enempiä, eihän tuossa mitään omituista ollut; mutta se että näin Magnuksen pitelevän molemmin käsin Märthan kättä, suutelevan sitä kiihkeästi ja puhuvan innokkaasti – kuulla en voinut, hän puhui niin hiljaa – herätti minussa yhtä paljon hämmästystä kuin uteliaisuuttakin. Pari kertaa hän vilkaisi minuun päin tutkivasti, ja silmäni ummistuivat silloin hetkessä kuin taikavoimasta; ja kun taas selvästi tunsin että hän lakkasi tarkkailemasta minua, aloin taas katsella tapahtumia. Tuo oli kovin merkillistä, ja merkilliset ajatukset ja epäluulot tanssivat piirileikkiä raskaissa, puoliunisissa aivoissani. Kätkeytyikö tähän sittenkin jotakin järkeä? minä mietin, tosin epäillen sillä hetkellä omaa järkeäni. Ei kai Magnus – – ? Tuo jalomielinen – ? Entä Märtha – surujen koettelema ja jalostama – ? Mahdotonta, tämä on varmaan kohtalokas väärinkäsitys, harhanäky! Minä näen unta, tämä ei ole totta, en usko sitä, silmäni valehtelevat! Ei, noin ei voi, ei saa olla; kohta paljastuu, että tuo kaikki on tyhjää ilveilyä! Eihän tämä ole romaanin loppu!

Mutta en ollut vielä nähnyt tarpeeksi. Magnus vilkaisi vielä tutkivasti minun suuntaani, ja se katse tunkeutui läpi luideni ja ytimieni, vaikken enää nähnyt sitä; niin aavemaisesti se vaikutti kiihtyneeseen mieleeni. Ja kun taas näin jotakin, oli Magnus langennut polvilleen Märthan eteen ja kietoi käsivartensa tuon vielä lakastumisessaankin jumalaisen kauniin olennon ympärille. Nainen vastusteli kyllä heikosti, mutta antautui silti miehen rikollisten käsivartten syleiltäväksi, antoi painaa itsensä tuota teeskentelevää rintaa vasten. – Se oli tehty! Maa olisi voinut avautua, taivas romahtaa – en olisi koukistanut sormeanikaan sen estämiseksi, vaikka minulla olisi ollut siihen valtakin.

Sillä se mitä näin oli tehnyt rintani tyhjäksi, riistänyt minulta uskon totuuteen ja ihmissydämen jalouteen. Tässä ei ollut kyse hetken heikkoudesta tai valtavasta intohimosta, vaan miehen puolelta himosta ja viekastelusta, naisen puolelta turhamaisuudesta. Kaikki oli unohdettu, toisen toivo, toisen muistot. Kuinka kurjilta he nyt minusta tuntuivatkaan, kuin sydämettömät, ontot kipsikuvat. Ruumiillinenkin silmäni näki heissä nyt pelkästään tyhjiä varjoja, harmaita usvahahmoja, joiden ympärille pimeys ojensi tuhoavat käsivartensa. Enkä tuntenut omaa itseänikään enää, sillä koko olemukseni ikään kuin särkyi ja sulautui silmissäni pimenevään ilmaan. Ruumiinhaju herätti minut kauhistuneeseen tietoisuuteen, ja käänsin vastahakoisesti katseeni pois noista kahdesta, tiukasti päättäneenä paeta vastenmielistä näkyä.

Mutta kohtalo oli päättänyt toisin, ja katseeni palautuisi tuohon näkyyn kauhistuttavalla tavalla. Sillä kun katsoin notkelman toiselle puolen, näin lehvästöjen lomassa valkorunkoiseen koivuun nojaamassa miehen, jolla oli ”jotenkin uhmakas ryhti”, käsivarsi sinisen takin suojassa ja hattu painettuna otsalle. Siinä oli hän, jonka muotokuva maatui ruusupensaan juurella, juuri sellaisena kuin olin hänet aina kuvitellutkin – siinä oli Fredrik. Etäisyyden vuoksi en erottanut hänen kasvonpiirteitään, mutta hänen silmänsä, jotka tuijottivat noita kahta liikkumatta, paloivat kuin kaksi tulipalloa. Minä hätkähdin, mutta lämpö palasi rintaani, aivan kuin olisin nähnyt taivaallisen ilmestyksen, ja tunsin vain kiihkeää intoa nähdä miten tuo lähetti astuisi eteenpäin ja Magnus musertuisi hänen näkemisestään, miten tuo suurisuu mykistyisi, luhistuisi, koska mikään siitä jaloudesta, mistä hän puhui, ei asustanut hänen sielussaan. Kaikki myötätunto oli hävinnyt – ehkä siksi että hän oli johtanut harhaan Märthan, tuhonnut olennon, joka oli jo joutunut paljon katumaan ja kärsimään. – Mutta minun kostonhaluiset toiveeni täyttyisivät enemmän kuin tarpeeksi.

Muutamalla askelella, jotka olivat nopeat ja kepeät kuin henkiolennolla, hän oli rientänyt eteenpäin ja seisoi nyt Magnuksen takana. Märthan katsetta, kun hän näki miehen aivan edessään, ei voi sanoin kuvailla, niin lasittunut, jähmeä ja eloton se oli. Kaunis suu oli avautunut kauhun huutoon, mutta ääntäkään ei päässyt hänen huuliltaan. Ei myöskään miehen tiukasti kiinni puristuneilta huulilta. Viitta putosi hänen harteiltaan, käsivarsi kohosi, tikari välähti, ja käsi lennähti yli Magnuksen olkapään hänen rintaansa. Kuului tuskan huuto ja veriryöppy punasi Märthan valkean puvun, kun hän miehen käsivarsien kirvottua ympäriltään lysähti ruohoon.

Kaikki oli tapahtunut hetkessä, nopeammin kuin ajatus. Hätähuuto irrotti sen siteen, joka oli lamauttanut jäseneni, ja seisoin jo tuon rikoksen ja kurjuuden rykelmän vierellä. Vielä kerran välähti tikari aurinkoa vasten, ja lämpimät veripisarat roiskuivat siitä kasvoilleni, mutta käsivarteni kahlitsi jo murhaajan käsivartta.

”Hän on ryövännyt minulta heidät molemmat!” hän huusi hurjasti ja yritti kouristuksenomaisesti vapauttaa kammitsoidun käsivartensa.

 

 

XIII

 

Mutta meidän täytyy nyt lyhyesti ottaa selvää, miten Fredrikin oli käynyt sinä pitkänä aikana, jonka meidän tarinamme oli levolla, jotta voisimme aloittaa noin ripeästi kuin edellä olleesta käy ilmi.

Hänen ulkonaiset kohtalonsa ovat meille kuitenkin vähemmän oleelliset kuin sisäiset, hänen sielunsa historia. Sillä ulkonaisessa maailmassa kaikki sujuu nykyisin varsin yksinkertaisesti ja arkisesti, kun taas sielun sisäinen historia käy ilmeisesti sitä runsaammaksi ja vaihtelevammaksi, mitä kauemmin maailma pysyy pystyssä. Fredrik, joka oli kaunokirjallisuuden harrastajana ja erityisesti Byronin ihailijana opetellut englantia ja joka jo aiemmin oli tottunut kirjanpidon suorittamiseen ja tutkimiseen, toivoi oleskeltuaan muutaman kuukauden Hullissa saavansa helposti toimen jossakin kauppakonttorissa. Mutta se ei ollutkaan järin helppoa, ja ensimmäisenä vuonna hänen näkymänsä synkistyivät päivä päivältä, samassa määrin kuin hänen varansa hupenivat. Tottumattomana hillitsemään mielihalujaan hä oli aluksi tuhlannut varojaan hulvattomalla kädellä, ja työnhakumatkat Lontooseen, Manchesteriin ja Liverpooliin tuottivat täällä kuukausissa yhtä paljon kuluja kuin vuodet Ruotsissa. Puute kolkutteli jo hänen ovelleen, eikä hän ollut vielä ollut Englannissa kuin puolitoista vuotta, kun hän jo laivakirjurin toimessa matkasi pois Plymouthin satamasta linjalaivalla, joka kuljetti pataljoonaa punatakkeja takaisin Itä-Intiasta. Tämä pikku seikka tuotti hänelle tilaisuuden, vähemmän loistavan tosin, toteuttaa kauan hautomansa toiveen päästä eroon vanhasta Euroopasta ja sen muistoista, jotka hänelle samoin kuin Napoleonille olivat ikäviä. Mutta onni oli hänelle suosiollinen, ja erään sattuman kautta hän sai Kalkutassa todellakin paikan kauppakonttorissa, ja tulevan omistajan välityksellä hän vältti palveluksen ylvään englantilaisen sotalipun alla.

Hän oli toiminut siinä kaksi vuotta, kun patruuna kulki kaiken katoavaisen tietä, ja hän otti liiketoimet hoitaaksensa astuakseen tuotapikaa, tosin melko vähäisen pääoman turvin, vainajan tilalle, joka oli ollut ainoastaan erään Lontoon kauppatalon kumppani ja asiamies. Kaikki sujui sitten tasaista latuaan, ja hänen osuutensa tuotosta kasvoi nopeasti parin onnekkaan spekulaation avulla, niin että kun hänet parin vuoden kuluttua valtasi taas halu tunnustella pohjoisen tuulia, hänellä oli jo sievoinen poikamiehen omaisuus.

Mutta näiden yksinkertaisten tapahtumien myötä lisääntyivät vuodet ja kokemukset siitä mitä kaikkea ihmisellä on oikeus vaatia elämältä. Liioitellut runolliset näkemykset joutuivat väistymään kovan välttämättömyyden tieltä. Hän ei koskaan halunnut puhua Englannissa olonsa loppuajoista, ja yksi ainoa henkilö joka yhden ainoan kerran kuuli hänen mainitsevan niistä pari sanaa, näki kyynelten kertyvän hänen silmänurkkiinsa. Laivakirjuri, joka asuu köliruumassa ruutikomeron yläpuolella ja pitää kirjaa läskistä ja herneistä, on myös varoiltaan aika etäällä laivastoministeristä ja, vaikkakin ylemmässä, melkein samassa jonossa kokkipojan kanssa. Kaikki tämä on kovaa, mutta kohtasi ylpeän mielen; sillä mieluummin hän olisi loikannut yli laivan bastingeringenin kuin nyt suostunut palaamaan isänmaahansa. Sitä paitsi miehestä, jota rakkaat siteet eivät kiinnitä mihinkään kohtaan maailmassa, tulee kauhean nopeasti filosofi, joka ei juuri piittaa maailman menosta ”oman ikkunansa ulkopuolella”. Kun ei ole juuri mitään toiveita tai tulevaisuutta, on kirotun helppo sanoa: pari vuotta enemmän tai vähemmän! samahan se on miten ne sujuvat ja miten vastaisuudessa käy: loppu on joka tapauksessa varma! Lisäksi nuorena tottuu helposti kaikkeen, kun ei ole mahdollisuutta välttyäkään siltä. Niinpä Fredrik oli myös olosuhteiden sitoma, ja hän teki sen mikä laivankirjurina on paras tehdä – hänestä tuli filosofi. Hän aloitti siitä pääkohdasta, jonka kimpussa myös filosofi välistä askaroi, kuolemasta. Monena iltana hän makasi riippumatossaan ja kokeili, millaista olisi kuolla, ts. hän sulki silmänsä ja veti huovan kuin arkunkannen päänsä yli ja ajatteli sitten elämää ja sen murheita, kuin olisi jo iäksi ne jättänyt. Kaikki tuntui hänestä silloin niin mitättömältä, niin vähäarvoiselta, että ero elämän murheen ja ilon välillä, mikäli sellaista olikaan, oli esitettävä murtolukuna, kymmenluku nimittäjänä ja yksi osoittajana. Eipä siis ollut juuri väliä vetikö peiton taas päältään ja avasiko silmänsä; ”mutta täytyyhän siitä jotakin hyötyä olla, että me täällä keinahtelemme rannalta toiselle”, hän ajatteli, ”kun kerran sydän nyt sykkii ja keuhkot hengittävät, tahdoimmepa me tai emme. Niin että olkoon sitten, ja työ lyhentää aikaa.” Sillä ilman työtä käy olo merillä melkein yhtä ikäväksi kuin vanhassa Euroopassa.

Tämä oli hyvin yksinkertainen elämänfilosofia, jollaiseksi se tulee laivalla, missä mikään ei pysy aloillaan jollei sitä kiinnitetä ainoallakaan varppisäikeellä; mutta monet filosofoivat kyllä epävarmemmin kuivalla maalla. Tyhmä puoli oli se, että tämä filosofia kuten kaikki kotitekoinen, päti vain laivakirjurin työhön. Sillä senlaatuisen filosofian laita, joka ei tarvitse tietoja ja opintoja, on täsmälleen samoin kuin entisen lääkärin pillerien, jotka olivat erinomaisen hyvää tekeviä horkassa – räätälille, mutta eivät suutarille. Niinpä kävi että kun Fredrik taas pääsi sopivampaan työhön, hän unohti koko filosofiansa ja ryhtyi hankkimaan rahaa, aivan kuin rahat olisivat hänet elämänsä ainoa päämäärä, ja aivan kuin olisi ollut sopimatonta kuollakaan, jollei hän arkussaan saisi levätä muutaman kulta- ja hopeapussin päällä. Hän oli vasta oppinut, miten komeita nämä keltaiset ja valkeat lelut olivat, ja siinä oli myös uutuuden viehätystä, että oli päivittäin melko äveriään miehen parturi – hän nimittäin ajoi aina partansa omakätisesti. Mutta kun hänen lähitulevaisuutensa taas alkoi näyttää turvatulta, katse alkoi tavoitella sen ylitsekin, ja se tuntui kylläkin vähäarvoiselta, mutta hän lisäsi yhden jossin – jos se pysyisi aina tämän kaltaisena. Hän yritti taas leikkiä kuollutta, mutta nyt oli erityisen vaikea pitää silmiään ummessa, eikä hän voinut olla vilkuilematta sivuilleen, kuin olisi etsinyt jotakin, joka suosiollisesti onnellistuttaisi niitä.

Mutta tämä seikka ansaitsee oman lukunsa, ja koska minä tunnen erään, joka todella välittää tyttösistä, vaikka kukaan heistä ei välitä hänestä, niin lausun hänen nimissään ja luottamuksellisesti sanan tai pari. Meidän päivinämme ei heidän nimittäin juuri kannata luoda kaunista katsettaan alle kolmikymmenvuotiaaseen poikamieheen, eikä ainoastaan siitä syystä, että harva niistä vielä on valmis avioliittoon, vaan myös siksi että ne harvat menevät naimisiin ainoastaan jos ovat rakastuneita, kun taas järkevä mies rakastuu siksi että menee naimisiin. Nykyaikana niin järkeviksi tulevat vasta ne arvon herrat, jotka käyvät jo neljättäkymmenettään. Silloin yksinäinen elämä käy heille raskaaksi, he alkavat pelätä tulevaisuutta ja kulkevat ympäriinsä etsimässä kenet nielaista – no, no, ei sentään niin vaarallista, sillä tuolloin heidän järkensä riittää kyllä yleensä jopa päätökseen pitää myös todella huolta omasta ja pikku puolison tulevasta onnesta – nimittäin mikäli he eivät ole vain rahankosijoita, mistä tässä ei ole kysymys. Tuollaisen miehen kanssa neito voi melko turvallisesti rakentaa pesän, koska maailma jo tietää minkä arvoinen hän on, eikä maailma yleensä vaikene siitä mitä sattuu tietämään. Jos jollakulla sievällä tytöllä nyt on tähtäimessä tuollainen tytön haeskelija ja hän tietää, että mies on rivakka työssä ja suhteellisen kunnollisten toveriensa arvostama, niin minä neuvon häntä olemaan näyttämättä hapanta naamaa. Sillä se mies on varovainen kuin vanha hauki eikä tartu syöttiin kovinkaan helposti. Jos häntä kohtaan on välinpitämätön, hän raapaisee jalkaansa, ja jos pitää hätiköidysti asiaa ratkaistuna, hän tekee samoin. Kun hän vaikuttaa valmiilta, on siis paras olla kätkemättä mieltymystään, mikäli niin todella on laita, mutta kuitenkin olla sen näköinen kuin ei lainkaan ajattelisi avioliittoa, ja olla itse asiassa epävarma siitä, sillä hän on kuten mainittu herkkä, eikä yksikään tyttö voi olla hänestä aivan varma, ennen kuin hän avoimesti on kysynyt: kyllä vai ei. Jos joku tyttö, mikä ei tunnu mahdolliselta, kummassakin tapauksessa vain teeskentelisi, niin hänen tulevaisuutensa on hänen omaa syytään, eikä hän voi sen suhteen toivoa mitään hyvää kuherruskuukausien jälkeen. Asia on niin, että vaikka mies rakastuu siksi että menee naimisiin, hän tahtoo että tyttö menee naimisiin siksi että on rakastunut – ainakin vähän. Epätasainen naimakauppa, mutta ei siksi välttämättä epävarma, ja äiti tulee taatusti sanomaan: ”tottele tuota kirjailijaa, tyttöseni, hän taitaa olla vanha tekijä ja antaa viisaita ja selkeitä neuvoja.”

Eihän tämä nyt oikeastaan tähän kuulu, mutta koska luku muuten on kovin lyhyt, niin voihan tämä ylimääräinen kappale olla sen vahvistuksena. Olihan Fredrik itse asiassa monessa suhteessa mainitussa asemassa. Hän oli nyt juuri siinä iässä, jolloin yksinäisyyden paino todella alkaa tuntua. Täysin vapaata valintaa hänellä ei ollut, siihen hän oli liian rehellinen, mutta saattoihan hän sentään jotenkin pitää vaimoaan ikään kuin nuorena leskenä. Jos kaikki oli ennallaan, hän saattoi pitää varmana, että tämä aloittaisi avioliiton uudestaan rakkaudesta, ja koska hänellä nyt oli kova halu mennä naimisiin, hän oli myös altis rakastumaan, eihän Märthan tyydyttämiseksi muuta tarvittukaan. Entä hänen intohimonsa Linaa kohtaan? No, se kuului niihin aikoihin jolloin hän vielä halusi mennä naimisiin joka kerta kun rakastui, eikä sitä siis enää voinut ottaa lukuun. Mutta olisi väärin vaieta siitä, ettei ainoastaan tämä elämäntilanne saanut häntä ajattelemaan kotia. Päinvastoin, hän oli jo varsin pian lähdettyään alkanut käsittää, että oli tehnyt tyhmyyden, mutta ujous ja ylpeys estivät häntä korjaamasta sitä. Lisäksi hän arveli – eikä ehkä ollut kovin väärässäkään – ettei vielä ollut mitään takuita hilpeämmästä kotielämästä kuin oli se josta hän juuri oli irtautunut. Hän toivoi että aika toisi muutoksen Märthan mieleen ja unohti omansa, koska arvioi nykyisin vaimon muuttunutta mielenlaatua sen muutoksen mukaan joka oli tapahtunut hänen omassa sisimmässään. Hän oli nähnyt ja kokenut paljon kuluneina vuosina, ja nyt hän tiesi, että oli olemassa satoja miljoonia ihmisiä, jotka olisivat pitäneet sitä osaa elämänilosta, jonka hän niin ylimielisesti oli hylännyt, puolikkaana taivaan valtakuntaa ja sen omistamisen ilosta kärsivällisesti kantaneet toisen maallisen puoliskon.

Mutta oli vielä yksi syy – tottumus on voima, hyvän sivistyksen kypsyvä hedelmä, vahvin kahta ihmistä yhdistävä side, jota vailla ihmisyhteiskuntaa ei olisikaan. Vain muutama vuosi päivittäistä yhdessäoloa, puhumattakaan muutamasta vuodesta tiivistä suhdetta, niin tuota sidettä ei murretta vailla kaipausta, ja se solmitaan mieluusti uudestaan, sitä mieluummin mitä varhaisemmassa iässä se on syntynyt ja mitä useampi vuosi kietoo seittinsä sydämen ympärille ja erottaa sitä maailmasta. Ja mikä suhde olisi tiiviimpi kuin kahden puolison, jotka sentään kerran ovat rakastaneet ja saaneet vastarakkautta! – Vaikka katkera viha olisi erottanut heidät, kaipaus tunkeutuu kuitenkin näihin sydämiin itse vihan rinnalla, ja aika lieventää vähemmän ensiksi mainittua kuin jälkimmäistä. Lisäksi noiden kahden välillä oli yhdysside, vielä voimakkaampi kuin mitkään ajatukset, tunteet ja halut, todellinen elävä olento, jossa he yhtyivät erottamattomasti – hänellähän oli lapsi, ja se oli myös Märthan lapsi. Monena lenseänä iltana, jolloin hän vaelsi Gangesin kirkkaan vuon rannalla ja näki miten halveksittu paaria hoiteli hellästi kurjuuteen määrättyä lastaan istuen maamajansa oviaukon edessä, hän tunsi rinnassaan katkeran kouristuksen, ja epätietoisuus hänen oman lapsensa kohtalosta karkotti kaiken vaivoin hankitun rauhan hänen mielestään.

Siksipä hän astuessaan The Standard -fregatin kannelle, joka kuljettaisi hänet Eurooppaan, oli päättänyt hyvittää menneisyyden ja toivoi onnellisempia päiviä – mikäli mikään Märthan ottama askel ei ollut tehnyt yhdistymistä mahdottomaksi, jolloin hänellä kuitenkin olisi mahdollisuus saavuttaa lapsensa kiintymys. Mutta parhaassakaan tapauksessa hänen toiveensa eivät olleet kovin suuret. Hän oli oppinut löytämään iloa pienestäkin ja oli valmis uhraamaan monta surkeaa pikkuasiaa, jotka veivät kymmenen tuntia, yhden onnen hetken tähden. Ja olisihan hänellä kyllin työtä johon paeta, sillä omistamansa pääoman turvin ja sen englantilaisen kauppatalon tukemana, jonka kumppani hän oli ollut, hän aikoi aloittaa kaupankäynnin ja laivanrakentamisen Tukholmassa, ja näen juuri nyt tuolla alavirralla kauniin prikin, joka kuuluu hänelle – se on yksi niitä uusia, pitkänomaisia, kevyttakilaisia ja keveäkulkuisia, jotka purjehtivat Brasiliaan ja Itä-Intiaan. Nuo keveät alukset, niiden ilmava runko, vaakasuora reelinki, mustat kyljet, terävä, ulospäin kaartuva keula ja pyöristyvä perävannas, korkeat mastot, somat puomit ja pyöröpuut, ovat todellakin arkkitehtonisia mestariteoksia, valtamerten kaunottaria, jotka herättävät maallikonkin silmissä ihastusta ja rakkautta.

Kylläpä jaksaa puhua! ajattelee lukijatar – ehkei niinkään siksi että minä rakastan prikejä ja tervattuja köydenpätkiä, vaan siksi, että puhun piittaamattomasti mokomista pikkuasioista, kun minulla olisi ylen verinen tarina selvitettävänä. Mutta asia on niin, että minusta on todellakin synti lyödä lähimmäisiä kuoliaaksi. Siksipä olen saanut pieniä tunnonvaivoja ja alkanut miettiä, olisiko syy minun vaiko Fredrikin, mikäli Magnus nyt sanoisi hyvästit maailmalle ja matkaisi isiensä tykö. Jos asia nyt riippuisi vain minun toimistani, antaisin totisesti sen synnintekijän elää ja tehdä parannuksen. Mutta kohtalo – kohtalo kulkee kulkuaan kuin jumala Juggernauth vaunuillaan, piittaamatta niistä tuhansista, jotka hurjassa houreessa jouduttavat sen vauhtia, laskematta niitä, jotka murskautuvat sen pyörien alle, paiskautuvat maahan tai uhraavat itsensä sokeassa harhaluulossaan. Entä sitten? Kun aamuaurinko nousee säteilevänä päivän vaivojen ja murheiden ylle, ne jotka juhlailtana ovat peräytyneet viikatemiehen kylmästä syleilystä ja vavisten suojelleet elämän himmeää liekkiä, kadehtivat niitä jotka jo nukkuvat syvää suloista unta, ja sykkivä sydän, joka kauhistuu viimeistä kouristuksenomaista lyöntiä, uneksii autuaasti murtuneen sydämen onnesta. Milloin, ah milloin tulevat elämän virran vaihtelevat aallot heijastamaan muitakin kuvia kuin kaipausta ja ikävää!

 

 

XIV

 

Siinä Lina istui pienellä ruohosohvalla kirja kädessä, ja hänen vierellään mustapukuinen Märtha järjestelemässä kahvikalustoa ja jakelemassa mantelileipiä ja keksejä pienokaisille.

Entä Magnus? – Niin, Magnus – hän makasi vieressäni ruohikossa suuri kokoon taitettu villahuivi päänsä alla, ja hän mokoma kuorsasi.

Ja allekirjoittanut istui siinä ja tuijotti ällistynein silmin ympärilleen, ja molemmat suloiset naiset hymyilivät leveästi minun pöpperöisyydelleni.

Niin, se oli unta! ja syypää siihen oli Magnus, joka oli puhunut niin kevytmielisesti ja liehitellyt Märthaa niin kovin, ja hänen ohellaan syypää oli uhkea kermakakku, josta olin päivällisellä syönyt kaksi viipaletta niin halukkaasti, että pikku Lotta, joka ei parhaalla tahdollakaan jaksanut ensimmäistäkään annostaan, tuntui suorastaan kadehtivan minua. Mutta uni oli niin elävä, että tunsin yhä veripisaroiden kärventävän otsaani ja kohotin käteni kokeilemaan. Hämmästyksekseni se tuli veriseksi – mutta rauhoituin, kun huomasin, että olin vain murskannut myöhäisen hyttyspoloisen, joka uneni aikana oli kaikessa rauhassa aterioinut minun kustannuksellani. Olinhan minä varsin viisaasti ajatellut, että se kaikki oli vain unta, niin, sanoinhan selvästi: ”tämä ei ole romaanin loppu”. Minkä minä voin lukijattaren erehdykselle, kun hän ei uskonut, että minäkin kerran voisin ajatella ja sanoa jotakin järkevää. Puolustuksekseni on myös lisättävä, että yleensä sitä uskoo sen mitä eniten toivoo, ja ylipäätään, että kukin voi uskoa romaanista todeksi juuri niin paljon kuin itse haluaa. Mutta entäpä jos minä taaskin vain uneksin että olin nähnyt unta, entäpä jos tuo kauhea katastrofi kuitenkin olisi totta? Jopas minä olen sekopäinen, ja kaikki kieppuu ympäri yläkerrassani, niin etten voisi tietää miten asian laita oikein on, jollei minulla olisi yhtä vakaata seikkaa, joka on aina musta eikä milloinkaan valkea – nimittäin Märthan puku.

Mutta jonkin aikaa tämän jälkeen olisin totisesti suonut että uneni olisi ollut totta. Nimittäin silloin kun olin kertonut unen Magnukselle ja hän oli häpeämättömän hilpeästi sanonut:

”Ota minut hengiltä! Ota minut hengiltä! Mihin vanha rehtori kelpaisikaan romaanissa, jollei tapettavaksi? Mitä muuta kunniaa minulle muka koituu siitä että olen mukana? Mutta jos kulkiessani yli sulun ja ohi eteläisen teurastamon ihmiset osoittelevat minua toisilleen ja sanovat: tuossa se rehtori nyt menee, joka pistettiin kuoliaaksi Skurussa! Katsokaas miten surulliselta se raukka näyttää! Niin niin, tapettavaksi joutuminen ei ole kovin hauskaa! – kun ihmiset puhuvat tuon tapaisia, ja pojanviikari- ja ryysyläislauma juoksee perässäni tuijottaakseen oikein sydämensä halusta murhattua miestä, ja vanha tuttava, brikkolisti liinarihkamakauppiaskunnasta, kysyy minulta Djurgårdenissa: eikös juuri veli tullut viime vuonna tapetuksi? – silloin on vihdoinkin saanut irti jotakin siitä että on mukana romaanissa, ja sitä voi jo katsella ihmisiä kasvoihin jotenkin ylpeänä. Kuka muka sitä paitsi nykyisin lukisi romaania, jossa yhtä ainutta henkilöä ei murhata, hukuteta, hirtetä tai pahoinpidellä? Ei hitto vie, älä tee sitä tyhmyyttä että antaisit minun selvitä hengissä! Mutta älä anna minun kuolla kuin mikäkin hyypiö yhteen ainoaan tikariniskuun, ei, anna tulla muutama lisää, kaada lisäksi minuun puoli naulaa arsenikkia ja hiero minuun juomalasillinen tai pari sinihappoa, päästä sitten tusinan verran pistoolinluotia aivojeni lävitse ja lopuksi anna pommin räjähtää mahassani. Oih, sydän oikein sykähtää riemusta, kun ajattelen sitä arvokkuutta ja ylvästä ryhtiä, jolla sitten voisin tervehtiä ylhäisyyksiä Norrbrolla ja ottaa vastaan heidän kohteliaisuuksiaan! Älä nyt ole pelkuri, vaan pistä, iske ja ammu ja riehu kuin murhanenkeli Egyptissä – anna vain enkelin viedä naiset ja lapset pois, sillä muutoin he joutuvat suremaan ja itkemään; mutta anna kaikkien muiden teurastaa toisiaan ja hirtä lopulta kirjailija pörssisalin kattokruunuun, jotta hänen allaan tanssivat kaunottaret kiinnostuisivat hänestä. – Jos minä joskus julkaisen paperini, ”Magnuksen paperit”, niin totisesti saa lukija joka vihon kolmella viimeisellä arkilla kahlata polvia myöten veressä, ja viimeisellä tulevat tuon ihanan virran aallot kohoamaan yli hänen korviensa. Hän tulee ällistymään ennen kuulumattomista ja tähän asti kokemattomista ihmisten listimistavoista, ja parhaan teokseni sankari tulee riistämään itseltään hengen vähintään kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän tulee syömään ruutia kolme päivää ja sitten murskaamaan Callerholmin paloputken hampaidensa välissä, mutta paukaus kajahtaa vahingoittamatta erityisesti muuta kuin hänen housujaan. Toisella kerralla hän hirttäytyy ilmapalloon, mutta meteorikivi katkaisee köyden viidentoistatuhannen jalan korkeudessa maanpinnasta, ja, koska hän sattuu putoamaan pilven läpi, tämä raapii pois hänen nenänsä ja muut ulkonevat ruumiinjäsenet, niin että hän vaivatta sujahtaa sisään Encken refraktoriin Berliinissä. Mutta kun hän lopulta syleilee yhtä Perkinsin höyrykanuunaa, sellaista joka ampuu suunnilleen viisikymmentä ammusta minuutissa, ja työntää päänsä sen piippuun, niin silloin jo viiden minuutin kuluttua kuuluu vain katkonaisia sanoja hänen liikuttavasta viimeisestä yksinpuhelustaan, kymmenen minuutin kuluttua hän huokaa keveästi ja päästää otteensa kanuunasta, eikä kukaan ihminen milloinkaan saisi tietää minne hän on joutunut, jollei Norjasta löydettäisi hänen hattuaan, joka on ostettu Bazaresta Lorenzilta, Englannista hänen saapastaan, Stortorgetin Ärlingillä valmistettua, ja Guanahanin saarelta hänen verratonta nenäänsä, joka on tunnistettavissa sen valmistaneen lääkärin nimikirjoituksesta. Myönnä, että silloin K. R. Looström saisi kustantaakseen kirjan joka on jonkin arvoinen, ja kirjailija voisi odottaa kelvollista palkkiota!”

Nuo olivat vastaansanomattomia syitä, ja olisi totisesti vaadittu miehuullisuutta niiden epäämiseksi, jollei kirjan niukka arkkimäärä olisi myös rajoittanut kunnon taistelutilaa, ja jolleivät – minua hävettää tunnustaa tätä – kaikki sen henkilöt olisi käyneet minulle niin rakkaiksi, etten mitenkään kykene – hyi olkoon! – pistämään veistä kenenkään heistä sydämeen; niin, minua todella surettaa, ettei kuolema ollut ollut yhtä armelias eno-vanhukselle, jolla olisi ollut täällä Skurusundin riippakoivujen katveessa niin hyvä olla ja joka olisi näyttänyt niin leppoisalta viruessaan nurmikolla piippuaan imeskellen.

Sillä ilta oli ihanan kaunis, ei komeileva, vaan miellyttävä ja lempeän tyynnyttävä. Aurinko laskeutui jo leppeämmin loistaen läntisten kallioiden ylitse, joiden puiden peittämät rinteet kietoutuivat varjoihin, niin että vain korkeimmat puunlatvukset hohtivat valovuon leikistä kirkkaanvihreiden lehvien lomitse, kun taas niiden alaosa oli tumman vihreä. Alemmat idän ja pohjoisen puoleiset rannat sitä vastoin olivat yhä auringon valaisemat, ja yksittäiset peltotilkut, joista osa oli jo lahjoittanut korjaajalleen runsaan satonsa ja joilla nyt hohtelivat vain valkeankiiltävät oljet, osalla hento punaruskea oras lupasi uutta hedelmää lähenevän talvilevon jälkeen, muodostivat yhdessä niittyjen jo toisen kerran tuoreen ruohopeitteen kanssa ruudullisen maton, kirjavan silkkihuivin, jonka reunahapsuina olivat tuuheat lehtimetsät, joita punastuvat pihlajat ja kauniin keltaiset haavat täplittivät todistaen tämän lumouksen katoavaisuudesta. Salmi kaartui niiden välistä niin tyynenä ja kirkkaana, että sen syvyydestä saattoi laskea lehtojen puunrungot, joista kuin leveästä valkeasta nauhasta riippuivat lehtevät kruunut alaspäin kohti heijastuvaa vaaleansinistä taivaankupua ja sen liikkuvia hopeanhohtoisia pilvijuovia. Salmen pintaa lipui vitkalleen vene, jonka kannella olijoiden joukosta hilpeä klarinetinpuhaltaja pani rannan uupumattoman kaiun koetukselle, ja etäimpänä näkyi Skurun lautan luona lauttasilta, jonka ylitse juuri nyt kulkivat vaunut – silta, vaunut, hevoset ja ihmiset kutistuivat välimatkan takia mielikuvituksellisiksi varjokuvaleikeiksi.

Ja se pieni lehto, josta tätä kaikkea katseltiin, oli ylen lumoava, sointui niin ylen hyvin noihin lempeisiin, rauhallisiin mieliin, jotka täällä lämmittelivät luontoäidin povella. Riippakoivut pitkine notkeine köynnöksineen, jotka kurkottuivat kohti pientä nurmisohvaa ja kahta ystävätärtä; vastapäinen pieni paljas kallio, jota sitäkin osittain verhosi jokusen kukan ja villin viinimarjapensaan vehreys ja jolla Magnus juuri nyt istui; kapea notko, jonka ruohikolla lapset juuri taapertelivat kilvan kirjavien, sirittävien sirkkojen ja tulikipinäsiipisten syyskärpästen kanssa; tätä hiljaista kätköpaikkaa ympäröivät suojaavat puut ja pensaat eikä vähäisinkään tuulenviri sitä häiritse, ainoastaan valon ja varjojen moninainen vaihtelu laskevan auringon säteissä – kaikki viritti mielen tyyneyteen ja rauhaan – ja kuitenkin murheeseen.

Sillä katoava aurinko, myös mitä lämpimimmän ja uhkeimman kevätpäivän jälkeen, laskee aina raukeavan elämän ja pakenevien ilojen ylle. Kun iltatuuli suhisee lehdossa, ja puiden lehdet värisevät kimaltaen iltaruskon jäähyväissäteissä, tuntuu kuin ihminen kuulisi kuiskaavan tervehdyksen kuoleman asunnoista, ja hänen olemuksensa läpi käy väristys, aivan kuin sen oma katoavaisuus sitä vavisuttaisi. Senpä vuoksi sielu kaipaa iltahetkenä rauhaa, janoaa rakkautta ja on kovin avoin sovinnolle. Ja siksi ovat merkitykseltään ylen kauniit sanat: ”älä anna auringon laskea vihasi ylle!” Sillä se joka sydän katkerana, leppymättömänä tähyää kadonnutta tulipalloa, joka rakastavasti ruokkii maapallon elämää, se vie vihantunteen mukanaan hautaan ja ikuistaa kostonhimonsa.

Mutta tämä vaikutus tuntuu sielussa vielä voimallisempana syyskuun auringon himmeässä paisteessa. Se ei ainoastaan levitä kuoleman ja levon kajoa ylitse maan, joka kaikkialla kantaa kadonneen elämän ja menneen kauneuden jälkiä, vaan katoavaisuus tuntuu laskeneen tuhoavan kätensä myös itse sen elinsuonen, auringon ylle, joka keskikorkeudeltaankin lähettää vain kalventuneita ja viilentyneitä sädekimppujaan sen ehtyvän sulon ylle. Sitäkin kiitollisempana nauttii ihminen jokaisesta kauniista päivästä kuin odottamattomasta lahjasta, peläten että se on viimeinen; sitäkin rakastavammin tähyää hän kohti elämän antavaa tähteä, joka aivan kuin ammentaa tyhjiin voimainsa rippeitä, tuhlaa viimeisetkin rikkautensa, iloitakseen vielä yhden kerran maasta ja sen valosta, lämmöstä ja elämää rakastavien lasten riemusta. Aivan samoin kuin linnut, jotka kesän lyhyinä lämpiminä öinä ovat huolettomina lennelleet ympäriinsä, kukin omalle taholleen, nyt taas lähestyvät toisiaan ja yhdistyneinä parvina rientävät etsimään uutta maailmaa keveälle elämälleen, niin lähestyvät myös ihmiset toisiaan, sisäinen tarve vetää heitä toinen toisensa puoleen, he etsivät talvikylmän lähestyessä lämpöä toistensa sydämistä ja toivovat jaetuin ponnistuksin selviävänsä helpommin lisääntyvistä huolista ja murheista, jotka asettuvat hetken pakenevan ilon ja tulevan kevätauringon toivon väliin; ja pelko siitä ettei saisi sitä kokea ja molemminpuolisen avun tarve yhtyvät heidän rinnassaan, samoin kaipauksen murhe, rauhan, sovinnon ja rakkauden tarve.

Ehkä Magnus tunsi häivähdyksen tuollaisen kauniin syyspäivän vaikutuksesta – vai mistä lie johtunut, että hän oli siitä lähtien kun iltapäivällä oli saanut kirjeen Tukholmasta ja heti vastannut siihen, ollut merkillisellä tuulella, sekä iloinen että levoton, tyytyväinen että kärsimätön; mutta katseltuaan hetken yllä mainittuja vaunuja sillalla, ja kun ne olivat hävinneet rannan kukkuloiden väliin, hän sanoi:

”Jos tietäisin varmasti, että tuo pyöreä auringonkiekko tuolla on niin viileä kuin miltä se nyt näyttää ja miltä sen kultasädelaahus vaikuttaa, joka juuri nyt leyhyy yli tämän lehdon, niin kipuaisin kohta tuolle vuorelle, asettuisin sen yläreunalle, tasapainottelisin sukkelasti käsivarsin ja jaloin, niin ettei se kellahtaisi kummallekaan kyljelleen, ja sen nimissä sanoisin teille täällä alhaalla: – Poloiset ihmislapset, miten hullunkurisia te olette istuessanne siellä Skurusundin partaalla – missä kalat, koska ne eivät milloinkaan syö enempää kuin vatsa sietää eivätkä pakota eviään muuttumaan siiviksi, elävät vuoden ympäriinsä yhtä tyytyväisinä – ja mistä te tähyätte minua kohti, aivan kuin minä olisin niiden elämän ilon ja onnen arpojen myyjä, joita teidän hullu fantasianne on ostanut irstaalta, milloin puoli- milloin täysipäiseltä hovilakeijaltani kuulta, joka minun yksinkertaisesta mielestäni on kauneimmillaan, kun se on kolmeneljänneksellään ja keinahtelee Tukholman Kungaholmenin takana. Ette varmaan usko, mutta minä sanon teille, että olen nähnyt teidät pahaisina keijuina, kun vielä kuljitte mekkosillanne ja limppuvoileipä oli teistä maailman paras asia. Mutta aika kului nopeasti, ja te piirsitte tyveniä idyllisiä maisemia ja kiinnititte silkkikankaan hohtavalle pohjalle ruusun umppuja ja arkakatseisia tummia orvokkeja, samalla kun sydämissänne versoivat ja varttuivat halut kuin nokkoset lämmittävän kevätauringon paahteessa. Niin kasvoivat nopeasti teidän toiveittenne siivet, ne lensivät ja syleilivät maata, etsien sitä puuta jossa onnen rypäleet kypsyvät, ne jotka päihdyttäisivät suloisesti pilaamatta silti koskaan nautinnon voimaa. Mutta sellaista puuta meidän Jumalamme ei muistanut luoda, ja viini lemuaa ja rakkaus tuo kyllääntymisen, ja elämä tuo kuoleman. Ainoastaan kukka juo vähentymättömän riemukkaana kasteen kristalleja, ja perhonen tyhjentää katumuksetta kukan mesisammiot, ja minä Aurinko katselen vuodesta toiseen yhtä ihastuneena teidän maanne kamaraa; mutta vain ihminen sai ilon valita ja tutkia, ja niin hänestä tuli maailman herra, ts. teistä tuli maailman rouvia. Mihin käännyttekin, lapsiraukat, nauttiaksenne kukoistavan ilon ruususta, löydätte sen kieltäymyksen orjantappurapensaikosta.

Katsellessani täältä ympärilleni näen kuhisemalla ihmisiä, jotka murjottivat ja huokailivat kun kevät meni menojaan; mutta näen niitäkin, jotka nyt vuorostaan iloitsevat keväästä. Mutta niidenkin joukossa, jotka nyt kutsun kevättanssiin, näen surukseni myrtyneitä kasvoja, synkkiä pimeitä sydämiä, joihin yksikään elähdyttävä säteeni ei pääse tunkeutumaan, ja olisin lohduton, jollen vastineeksi niiden sielujen joukosta, jotka kaipasivat kadonnutta kevättä, löytäisi sellaisiakin, jotka nöyrästi ja kiitollisina ottavat vastaan sen mitä minä syyskuisessa hahmossani voin heille lahjoittaa, ja joiden sydämissä punainen aalto lämpiää ja kuohahtaa kalvaammankin säteilyn loistosta, koska tämä aalto on puhdas ja kevyt ja rakkaus on laajentanut ne hennot holvit, jotka kätkevät sen sisäänsä. Ja kun näiden hyvien lasten joukossa näen teidät kaksi, lupaan, vaikkei mikään Joosua kohota käsiään minua kohti, etten laskeudu näiden pienten kukkulaisten reunusten taakse, joita te nimitätte vuoriksi, täyttämättä teidän kummankin rinnassa kaiken kaipauksen tyhjiön käsillä olevan paisuvalla onnella.”

Märthalta pääsi nopea huokaus, ja kun Magnuksen vakavuudesta hämmästynyt Lina katsoi mieheen päin, hän huomasi että tämän pää oli kallistunut kuuntelemaan, aivan kuin hän olisi odottanut neuvoja notkon näkymättömiltä hengiltä. Heidän katseensa kohtasivat. Magnus hymyili ja jatkoi:

”Sinä pikkuinen vaaleakutri! sinun lämmin sydämesi sykkii rinnassasi niin pehmeästi ja hyvin kuin olisi se asettunut joutsenen untuville. Et tunne muuta kaipausta kuin korkeintaan kodin ja levon kaipuun, ja toivot, että minä vajoaisin vuorten taa mitä pikemmin sen parempi – kaipaat kenties hiukkasen myös tätä riiviötä, joka nyt ratsastaa minun loistavassa selässäni ja huitoo koivet kohti taivasta, sitä samaa joka nyt pitää tätä puhetta minun nimissäni – ja pelkäät hiukkasen, että hän voisi kadota minun myötäni. No, eihän sinun tähtesi tarvitsisi kuin ravistella itseään hiukan, niin että hän putoaa, ja katsoa että hän putoaa pehmeälle mättäälle, jotta ei katkaisisi koipiaan, joita hän vielä tarvitsee käydäkseen avioliiton koulua sekä ottaakseen polvistuneena vastaan sinun soman tohvelisi lempeää kuritusta. – Mutta tiedän myös, että sinunkin sydämesi on levoton, koska vasemmanpuoleinen ystäväsi vielä on kaipuun kalvama, ja koska hänen tummien kutriensa alla raskaat, synkät ajatukset kovin usein karkottavat toivon keveät, ruusuiset tulevaisuudenkuvat. Ne leikkivät leikkiään, mutta minä joka näen yli koko maailman, olen luvannut etten laske, ennen kuin toivo on voittanut kaipauksen.” – –

Märtha katsahti häneen hämmästyneenä, mutta Magnus katseli kuin hänen katsettaan vältellen notkon toiselle puolen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän hätkähti ja jatkoi:

”Niin, katseeni ulottuu laajalle, ja maa on edessäni kuin kartta; ja juuri nyt näen valtameren, jossa kohta olen kylpevä, keinahtelevan laivan, jonka reelinkiin nojaa nuori mies pää täynnä ajatuksia ja sydän kaipausta, ja hänen ajatuksensa kipuavat minun säteitäni ylöspäin, sillä hän tietää, että minä tällä hetkellä katselen myös erästä notkoa, ja hän tietää, että suon teille hyvää; ja lähetän siksi tällä säteellä, joka nyt lankeaa kutriesi tummalle kuohulle, hänen ajatuksensa sekä ikävöivän huokauksen, joka lennähti hänen rinnastaan kohti hänen toiveidensa ja matkansa kohdetta.”

Magnus, Magnus, sinä herätät kaipauksen etkä karkota sitä – sanoi Lina, joka näki kyyneleen ystävättärensä silmässä ja oli tarttunut lohduttavasti tämän käteen.

”Niin, kaipaus asustaa merellä”, Magnus jatkoi hetken tauon jälkeen, ”mutta en enää näe huokailijaa merellä. Näen miten hän keinahtelee iltaruskon hohteessa pohjoisen maalaismaiseman haapojen ja koivujen lomitse. Rauha ja hiljainen onni ajavat kodikkaasti vaunuilla, ja – vaunut – ylittivät juuri Skurun sillan.”

Luoja taivaassa, mitä tuo on! – Märtha huudahti kalpeana kuin alabasteripatsas ja silmät nauliutuneina Magnukseen. Mutta tämä oli noussut, riensi hänen luokseen, otti hänen vapisevan kätensä Linan kädestä ja sanoi kiihtyneellä äänellä:

”Jumala elää ja nöyristää sydämen!”

Ja hän katsoi taas pikku notkon toiseen päähän. Ja Märthan katse seurasi hänen katsettaan, ja ristityt kädet kohosivat rinnalle.

Mutta notkon laidalta astui puiden lomasta esiin mies yllään vaalea nankinitakki, mustilla kiharoilla kevyt olkihattu ja kasvot auringon paahtamina. Hänet nähdessään Märtha ponnahti pystyyn ja kohotti käsivartensa anovasti korkeuksia ja häntä kohti.

Fredrik! hän huudahti, vaimealla äänellä sillä hänen silmissään hämärsi, kieli jähmettyi ja hänen polvensa pettivät. Mutta mies ryntäsi eteenpäin kuin tuulenpyörre, ja ennen kuin Märthan polvet koskettivat nurmea, hän jo lepäsi miehen käsivarsilla. Mutta hänen heikkoutensa oli miehen voimaa väkevämpi, ja he molemmat vajosivat polvilleen nurmikolle, rinta vasten rintaa, käsivarret tiukasti toistensa ympärillä ja kasvot kätkettyinä toistensa olkapäätä vasten.

Tytär Nanna hiipi pelästyksestä itkien Magnuksen luo, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi häntä kysyvästi.

”Hän on sinun isäsi, lapsi!” vastasi Jean Paulin poika, silmät loistaen ilosta, ja työnsi pikkuista varovasti kohti vanhempiaan, samalla kun ojensi toisen kätensä Linalle, joka seisoi mykkänä, silmät kyynelissä, poskilla iloisen liikutuksen puna, kooten pienokaisiaan luokseen.

Kun pieni tytär lähestyi noita polvistuneita, häntä kohden ojentui kaksi käsivartta, miehen ja vaimon, isän ja äidin, ja ne sulkeutuivat taas tiukkaan syleilyyn, nyt hellempään, pehmoisempaan, koska ne ottivat nyt huomaansa myös tuon hennon vesan, kummankin puhtaimman rakkauden yhteisen kohteen.

Ja minä näin vielä kerran miten rauhan enkeli levitti hohtavat hopeasiipensä heidän päänsä päälle. Ja rauhan lenseät tuulahdukset levisivät yli maan, jota iltaruskon lempeä ruusunhohde punasi. Mutta silmäni ei kohta enää nähnyt enkeliä, vaikka sen siivet yhäti varjostivat noita sovinnon tehneitä, vaan siivet tuntuivat kiinnittyneen vaaleakiharaisen lapsen hentoihin olkapäihin.

 

 

 

II. NIIN SIINÄ KÄY

 

I

 

”Ei kai siitä voi isoa vaaraa olla”, ajatteli nuori lääkäri Valentin noustessaan Suomeen lähtevään höyrylaivaan. ”Kolme vuotta pysyy kolmena vuotena, ja niin kuin tunnettu puhuja on sanonut, minulla on syytä kiittää taivasta siitä, että olen tullut päivä päivältä viisaammaksi – tekemällä aina vain enemmän tyhmyyksiä”, hän jatkoi mietteitään hiukan happamasti. Monikaan ei taida olla oikein selvillä siitä, mitä ylipäätään tekisi Suomessa. Ruotsalainen lähtee sinne vain harvoin, paitsi milloin ei pysty maksamaan velkojaan kotimaassa – kaiketi siitä syystä, että Suomessa hänellä ei tietääkseen ole velkoja. Tohtorimmekin matkasi Suomeen vain siksi, että hänellä ei ollut siellä mitään tekemistä, vaikka eipä hänellä ollut tähdellisempää toimitettavaa millään maailman kolkalla, nimittäin niin kauan kuin virkavapaata kesti. Hän oli tehnyt saman matkan kerran aikaisemmin perin vakavissa asioissa, tasan kolme vuotta aikaisemmin. Mutta asiat olivat menneet huonosti, ja nyt tuntui oikein hyvältä kun odotuksia ei ollut, sillä siinä tilanteessa ihminen taitaa olla vakuuttunein siitä, että menestys kruunaa hänen suunnitelmansa. Tosin tämäkään matka ei ollut kokonaan vailla päämäärää ja tavoitetta. Suomessa näet asui Valentinin setä, vanha soturi ja hän oli tämän suuressa suosiossa, sekä siksi, että hän oli ravakka nuorimies että kai myös siitä syystä, että hän oli suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen. Jopa aatelittomatkin ukot tuntevat silloin tällöin pientä heikkoutta sellaisia kohtaan. Kuinka paljon luonnollisempaa tällainen heikkous onkaan niiden kohdalla, jotka tietävät jälkeläistensä varmasti lisäävän jalosukuisten määrää maan päällä, sillä onhan heidän huolehdittava nimen säilymisestä Ritarihuoneen aateliskalenterissa ja hovioikeuksien konkurssipöytäkirjoissa. Sitä vastoin aateliton syntinen tulee maailmaan aina hullusti, toisin sanoen ilman jalosukuisuutta, lisää epäjalojen jo ennestäänkin tarpeeksi isoa joukkoa ja hänen nimensä raapustetaan korkeintaan kirkonkirjaan ja nykyään joissakin tapauksissa aikakirjoihin. Setä, joka tunsi heikkoutta nimen kuolemattomuutta kohtaan, oli kirjoittanut:

”Minä en pitkiä kirjeitä jaksa kirjoitella näiltä silmiltäni, kun ne on viime aikoina tulleet perin kehnoiksi. Sitäkin mieluummin näkisin sinut niin kauan kun se vielä käy päinsä. Ilahdutapa siksi minun vanhuuden päiviäni tulemalla pian niin voimme yhdessä viettää jokusen illan juttelemalla. Koetahan jättää mielestäsi että ymmärtämätön hupakko ei ole käsittänyt omaa parastaan.”

Oli tosiaan hyvä, että vanha setä oli kirjoittanut tällaisen kirjeen. Muutoin emme pääsisi yhtä helposti lyhyen ja aika tärkeän tarinan jäljille. Sen tarinan kiintopisteenä on juuri kirjeen hupakko. Tämä oli ukon ainoa tytär ja tytön tulevaisuus oli ennen ollut tärkeällä sijalla ukon ajatellessa veljenpoikaansa. Nyt olosuhteet olivat muuttuneet ja ukko oli sitä myöten muuttanut tuumailujaan niin kuin viisas mies ainakin.

Seitsemän vuotta aikaisemmin oli mainittu daami yhdeksäntoistavuotiaana lähtenyt Tukholmasta saatuaan koulutuksensa. Ennen oli näet yleisemmin tapana lähettää Suomen tyttäriä Tukholmaan oppimaan tapoja ja ranskan konjugaatioita ja käymään Cramerin pianokoulua. Sitä sanottiin silloin, niin kuin sanotaan nytkin huolitelluksi naiskasvatukseksi. Niinpä Franciska palasi isänsä kotiin huoliteltuna ja huomattavasti kalpeampana kuin mitä hän oli lähtiessään. Sitä paitsi hänen käsityksensä omasta arvostaan oli noussut tavattomasti. Kuitenkin hän jäi siinä huomattavasti jälkeen Valentinista, joka näki hänessä pikemminkin jumalattaren idun. Sukulaisuudesta nuori pari sai syyn ja tilaisuuden tiheisiin tapaamisiin, ja vaikka Franciska puolestaan tiesikin, että jokainen hänet pyhäisin Djurgårdenissa näkevä kaartin luutnantti olisi ihastuksesta valmis lankeamaan hänen jalkojensa juureen, jos se olisi vain käynyt päinsä yleisellä tiellä, silti hän hyvästä sydämestään asetti serkkunsa heidän kaikkien edelle. Se oli sellaista rakkautta kuin tapana on: katseiden, hiuskiharoiden ja suudelmien anelua, moitteita ja epäilyjä katrillissa, kuiskailevaa lepyttelyä valssissa – ja katkeria eron kyyneleitä, jotka toinen unohti lähimmässä iloisessa toveripiirissä, toinen taas saadessaan seuraavat imartelevat liehittelyt. osakseen. Miten ihanaa se aika onkaan – ihminen muistaa että hänellä on sydän vain silloin kun se paisuu epämääräisestä halusta tai jalosta myötätunnosta onnettomia ja sorrettuja kohtaan!

Niinpä ei ollutkaan kovin kummallista, että Valentin teki ensimmäisen matkansa kutsumatta. Olisi sopinut kyllä jo ihmetelläkin, jos hän olisi ollut yhä auttamatta pihkassa, sillä hän teki matkan kokonaista neljä vuotta nuorten eronhetken jälkeen. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Keväällä oli leijonanosa hänen matkapäätöksessään. Oli kaunis ja ihastuttava toukokuu ja se kuukausi tekee sydämen aina merkillisen pehmeäksi ja heikoksi, mikäli se ei ole vielä jyskyttänyt kuuttakymmentä talvea ja mikäli sen porteista kulkee verta eikä vettä. Jos on kahdenkymmenenviiden eikä tunne miten kevätaurinko paisuttaa sydämen kumpaakin kamaria lämpimästi ja levottomuutta herättävästi, niin sitten ihminen on joko parantumaton kirjatoukka tai kellariravintolan tarjoilija. Ellei mitään uutta ilmaannu, niin sydän ruokkii itseään vanhoilla muistoilla. Kaukaisia meren saaria ei näe rannalta niin kauan kuin talvi kahlitsee aaltoja, mutta kun kevätauringon leppeät säteet ovat taas sulattaneet kahleet, saaret sukeltavat valoisina iltoina esiin ja häälyvät kauniina kangastuksena ilmassa kohotellen puunlatvojaan kohti taivaanlakea, ja samoin uusi kevätaurinko herättää sydämessä taas eloon jo kadonneita kuvia. Ne kohoavat suloisen houkuttavina sydämen tummanpuhuvan purppura-aallon ylle ja ne nähdessään ihminen joutuu entisen kaltaisen kaipauksen valtaan. – Vasta sitten kun hyytävä vanhuus on jäädyttänyt suonten meren, niin että luonnon kevät ei enää tunnu sydämessä, kuvat hautautuvat jääkuoren alle ja tyhjyys kalvaa tuskallisesti niiden vanhoilla sijoilla.

Kun Valentin kävi ensi kerran Suomessa, häntä innoitti se epämääräinen toive, että yhdeksäntoistavuotiaan rakastetun sittemmin himmennyt kuva saa takaisin entisen värikylläisyytensä ja täyttää sen tyhjän kohdan povessa, jonka kevät oli saanut tuntemaan. Ulkomaanmatka oli puolitoista vuotta aikaisemmin katkaissut jo muutoinkin kituliaan kirjeenvaihdon eivätkä he olleet aloittaneet sitä uudelleen. Valentinin mielestä ei oikein sopinut noin vain sitoutua toiseen, mutta kirjeestäkin oli tätä nykyä vaikea selviytyä. Sen sijaan tapaaminen poistaisi kerralla kaiken epäröinnin; ja koska kevätaurinko oli nyt palauttanut niin ihmeellisesti hänen mieleensä Franciskan ja tämän tummat, säihkyvät silmät ja kalpeat posket, oli aika vaikea keksiä mitään järkevämpää kuin vertailla kuvaa alkuperäiskappaleeseen.

Siihen aikaan ei Ahvenanmeren yli kulkenut höyrylaivoja, vaan turkulaiset pakettialukset, jotka antoivat kuoliniskun vanhoille purkeille, elivät yhä jonkinmoista kukoistusta. Sellainen pakettialus siirsi turvallisesti parissa kolmessa viikossa Tukholmasta Turkuun ellei sitten jokin harhaileva länsituuli pureutunut pikapurjehtijan leveään keulapurjeeseen ja puskenut alusta matkustajineen alle neljässä päivässä paikasta toiseen. Viihtyisyyttä matkustajalle tarjosi yhdessä kuuden tai seitsemän muun kanssa jaettu pieni hytti, tai jos matkustaja ehti ajoissa ja oli halukas maksamaan, hän voi valita kahdesta parihytistä. Kukin näistä hyteistä oli tarkoitettu kahdelle, ne olivat pitkiä ja leveitä kuin tavallinen vaatekaappi, joskaan eivät yhtä korkeita. Sellainen tuo matkaan aina viihtyisyyttä – kun yhtä mittaa tönitään toisia, täytyy anteeksipyytelyt lopettaa nopeasti. Kukaan ei jaksa koko päivää toistella: ”Pyydän nöyrimmästi anteeksi!” Kehno asia tulee vain kymmenen kertaa kehnommaksi jos yrittää säästellä vaivojaan kumartelemalla paljon puhuvasti. On yksinkertaisesti mahdotonta kumarrella töykkimättä jo kertaalleen töykittyä, joskaan ei yhtä kovaa, niin kuitenkin alentavasti. Ja jos seurue töykkii ja tönii pyytelemättä toisiltaan anteeksi, se on eo ipso [juuri sen vuoksi] kaikin puolin luottamuksellisissa väleissä. On siis epäilemättä niin, että tungos lisää viihtyisyyttä. Mistä muusta voisikaan johtua, että pikkukaupungeissa eletään sydämellisemmin yhdessä kuin isoissa? Esimerkiksi Södertäljessä ei kaksi tönijää voi kumartaa kumpikin omalla tulliportillaan töksäyttämättä yhteen per capita [päitään] tai a tergo [tönimättä selkäpuolelta] ja onnelliselle ihmiselle on siellä annettu vain mahdollisuus juoruilla selkä suorana. Sen sijaan Lontoon tapaisissa goljattikaupungeissa täytyy varta vasten etsiytyä tönimisen hauskuuksiin ja ne tunnetaan nimellä Almacks. Pariisissa yritetään saada aikaan jotain saman tapaista silloin kun teatterien eteen muodostetaan jonoja. Niissä pariisilaiset tosiaankin juttelevat ja juoruilevat; mutta Lontoossa ei ole vielä saatu aikaan sellaista tungosta, mikä pystyisi puristamaan englantilaisesta seurahenkeä. – Saapa nähdä mitä höyrykoneilla saadaan vastedes aikaan.

Mutta Tukholman ja Turun välisissä pakettialuksissa oli ennen vanhaan vielä yksi viihtyisyyden aihe, jota ei löydy Pariisista eikä Lontoostakaan. Nämä laivat oli järjestetty yhtä onnellisella tavalla kuin smålantilaiset kestikievarit, laivassa syötiin hyvin ”mikäli sattui olemaan kunnon eväspussi”. Näin ei sanota nimenomaan siksi, että esimerkiksi poikamiehellä täytyisi välttämättä olla eväspussi. Se riittää että eväspusseja täytyy yleensä olla laivassa ja sitä paremmin varustettuja, mitä pitempään matka kestää. Jos matka taas tuntui sujuvan nopeasti, siitä tuli yhtä juhlaa, etenkin jos oltiin tulossa Turusta. Silloin hytin pienelle pöydälle ladottiin tusinan verran eväspusseja ja oli aivan mahdotonta erottaa omaansa vieraasta, olla pudottamatta voileipäänsä naapurin hienonnettuun sokeriin tai olla kaatamatta olutlasiaan hänen voipyttyynsä tai välttää muita samanlaisia hupaisuuksia. Eikä tavoiltaan joten kuten säällinen poikamies saanut mistään sen parempaa linnunpaistia kuin oli ruustinnalla, joka oli viemässä tytärtään ja miehensä verovoita Tukholmaan, edellistä kasvatettavaksi sillä tavalla kuin on jo mainittu, jälkimmäistä myytäväksi tämän huolitellun kasvatuksen maksamiseksi. Halukkaat saattoivat myös todeta, että suomalaisilla kauppiailla on hyviä viinejä ja että he tarjosivat mielellään lähimmäisilleen matkatessaan Tukholmaan lunastaakseen Liverpoolista tullutta vekseliä tai täyttääkseen lompakkoaan muulla keinoin ja hakeakseen nauloja, nupeja, kihveleitä ja rautariimuja vastineeksi niistä täysistä lihatynnyreistä, joita he olivat koko kesän lähetelleet. – Jos matka sitten sattui pitkittymään ja eväspussit alkoivat tyhjetä tai ne eivät säilyneet kesäkuumalla, ei silti jääty neuvottomiksi, vaan muonaksi hankittiin saaristosta tuoretta kalaa, munia, maitoa ja perunoita. Haaksirikon ja meritaudin pelko vaivasi vain Ahvenanmerellä ja jälkimmäinen antoi pienen aavistuksen itsestään ehkä myös Teilissä ja Kihdissä. Mutta siitä pälkähästä päästiin nopeasti ja matka eteni taas rauhallisesti paljaiden tai vihertävien rantojen välissä, missä tuulen tyyntyminen tai pimeys pakotti joka ilta kipparin laskemaan ankkurin.

Sitä ajankohtaa, jolloin tohtorimme lähti ensimmäiselle matkalleen Suomeen, voisi sanoa näiden makean leivän päivien jälkisadoksi. Maailman meno alkaa meidän vuosisadallamme päästä täyteen vauhtiin ja näiden ennen näkemättömien mullistusten maininkeja voi tuntea aina pohjoisimmassa asti, pohjolan graniittikallioiden välissä. Suomalaisten härkien maalliset jäännökset alkoivat vähitellen kulkea toisia teitä ja pappisvoi seurasi perässä. Huoliteltu naiskasvatus juurtui Suomen maaperälle kun oli havaittu, että tytönpään saa pyörälle kaikissa ilmansuunnissa ja että sydämen sivistys on turhaa niissä tilanteissa, joissa miehiä pyydystetään. Purkit tulivat vuosi vuodelta vanhemmiksi, matkustajien määrä väheni ja vieraanvaraisuus hupeni eväspussien myötä. Saattoiko jotain tehdä kaikesta huolimatta? Tohtori ei matkannut eväspussien tähden ja hänen eläkeläisensä oli jo ajat sitten tehnyt Tukholman matkansa.

Tohtori kiipesi juuri ylös hyttien portaita ja seisoi pian kuin Fritjof viikinkisotalaivan takakannella; pakettialuksen nimi oli näet Ellida suuren runoilijan ja hänen kauniin runoelmansa kunniaksi. Ei hän varsinaisesti aikonut laskea valtaisaa kouraa peräsimelle, asettuipahan muutoin vain perään, sillä Ellida oli vaatimattomasti ankkurissa peilityynessä salmessa Ahvenanmaan Degerbyn edessä. Liioin ei tohtorin mieli ollut synkkä, vaikka häntä hiukan ikävystyttikin laivalla. Hän oli viettänyt siellä jo neljä vuorokautta seuranaan saksalainen kauppa-apulainen ja kaksi räätälin kisälliä, pukutaiteilijaa, joiden oli määrä viedä nykyaikaista sivistystä suomaan2 asujaimille. Mutta aamu oli ihmeen kaunis ja näky elähdytti hänen mieltään. Aurinko valoi kultaista virtaansa salmeen ja sirotteli sitä pieninä ryöppyinä ja purosina puiden kasteisille lehdille ja rantaniittyjen kosteudesta kiiltävälle ruoholle. Kauempana Teilissä kalliot uivat kuin tummanpuhuvat uhkaavat pilvimuodostelmat reunoiltaan vaalean kuparisina hohtavan meren yllä ja kauimpana meri sulautui silmän sitä erottamatta yhtä hohtavaan taivaankanteen. Hajallaan siellä täällä näkyi mustia pisteitä kuin etelämeren pieniä saariryhmiä maailmankartalla ja liikkuminen osoitti, että ne olivat merilintujen rykelmiä. Rantojen vaatimattomat matalakasvuiset metsiköt hohtivat vaalean vihreinä ja iloisina uudessa asussaan ja vain jossain niitä korkeammalle kohosi tumma, vääntynyt kuusi. Kaikki oli matalaa ja taivaanranta kulki kumpaankin suuntaan tasaisina, katkeamattomina viivoina. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus; mutta sen katkaisi meren välillä voimakkaampi, välillä hiljaisempi kohina. Airo putosi veneessä Ellidan kupeella pamahtaen ja sen ääni kiiri kuin ukkosen jyrähdys rannoille.

Onpa meri tyyni tai myrskyinen, ulkosaariston maiseman yksitoikkoisuus tekee mielen aina hiukan surulliseksi. Toisaalta näkymän kauneus kyllä virvoittaa katselijan elinvoimaa. Vaikka tohtori olikin luonnonkauneuden ystävä, hän olisi tuskin tuntenut itseään erityisen iloiseksi pelkästä hiljaisen aamun katselemisesta ja kuuntelemisesta. Mutta tässä aamun kirkkaudessa hän näki kaksi uutta matkustajaa ja toinen näistä oli naispuolinen. Tohtori nyökkäsi hiukan päätään tervehdykseksi ja katseli jälkimmäistä matkustajaa, pikemmin kuin merta ja maata ympärillään; myös neidon kasvoilla, olemuksella ja koko sisäisellä ilmeellä kuvastui elämän aamunkoi. Vain silloin kun hänen hienot helmenvalkoiset kasvonsa punastuivat ja hän loi alas isojen, vaalean sinisten silmiensä luomet tai käänsi päänsä sivulle välttääkseen tutkivat katseet, tohtorille tuli mieleen että kuollut luontokin ansaitsisi sentään kymmenennen osan siitä huomiosta, mitä hän tuhlasi elävään. Mutta pian hän käänsi katseensa takaisin hentoon hienoon hahmoon, joka oli äkkiä ilmaantunut Ellidalle. Tämän seuralaisesta hän ei paljon välittänyt, näki vain, että siinä oli pitkä hyvin pukeutunut mies, jolla oli hatussaan surunauha ja kalpeat, piirteiltään tavalliset kasvot. Mies käytti aikaansa tutkimalla hyvin tehtyjä saappaitaan. Sitäkin tarkemmin tohtori tutkaili vieressä istuvaa, jolla oli niin ikään surua osoittava mustavalkoinen nunnanpuku. Puvun ankara vakavuus oli vastakohtana kasvojen viattomalle ja suruttomalle lapsenmielisyydelle. Mutta jokin kasvojen piirre ilmaisi odottamatonta määrätietoisuutta kenties yhteen puristetut huulet. Ja kun heidän katseensa ensi kertaa kohtasivat, katseesta paljastui peräänantamattomuutta, ikään kuin pitkän elämän tuomaa kokemusta, ja tohtori tunsi selittämättömän, läpitunkevan puistatuksen, kuin olisi pelästynyt. Häntä nolotti sekä tungettelevuutensa että heikkoutensa, hän kääntyi kannoillaan ja astui muutamat askelet Ellidan etukannelle. Siellä hän sytytti sikarinsa ja alkoi reelingin yli nojautuen katsella Teilille. – Neito heitti uteliaan tutkivan katseen hänen peräänsä – mutta sitä tohtori ei tiennyt. Naisihminen ei voi missään salongissa esiintyä yhtä lailla edukseen kuin laivan kannella – mikäli meritaudista ei ole pelkoa. Siellä nainen on harvinainen vieras: siellä kaikki on hänelle outoa, hänen heikkoutensa ja turvan tarpeensa vetää puoleensa tässä ympäristössä, joka muistuttaa vain voimasta, rohkeudesta ja kamppailusta. Jos joukko matkaajia on ollut merellä vähintään neljä vuorokautta näkemättä vilaustakaan hameesta, niin äkkiä ilmaantuva hahmoltaan nuori ja kaunis nainen vaikuttaa kuin sähköisku laivan jokaisen miehen sieluun. Miten leppeästi karkea ja tervainen merimies myhäileekään sellaisessa tilanteessa ja miten hän kilpaileekaan kumppaniensa kanssa siitä, kuka saa ottaa vastaan kaunokaisen tavaroita veneestä. Ja jos nainen alentuu korallihuulillaan kysymään jotain merimieheltä, tämä ottaa kohteliaasti mällin käteensä ennen kuin vastaa, ja lisäksi nainen saa havaita, että merimiehen muutoin uhmakkaille ja kiroileville huulille nousee äkkiä huomaavaisia ja mairittelevia sanoja. Nytkin kaikkien ilmeet muuttuivat Ellidalla. Merimiehet heittivät aina välillä myhäileviä silmäyksiä peräkannen suuntaan, molemmat pukutaiteilijat juttelivat puoliääneen keskenään, ilmeisestikin surupukuisesta, saksalainen oli istuutunut miltei häntä vastapäätä ja neidon seuralaisen kanssa jutteleva vanha kippari kääntyi aina vastatessaan neitoon päin. Vain tohtori toljotteli muualle, harmaiden kallioiden suuntaan.

Jääköön sanomatta, oliko hän vähemmän hurmaantunut kuin muut miehet. Mutta varmaa on, että kun tällainen kevätpäivä on lämmittänyt miehen veren eikä mieli ole vielä varmasti kiinnittynyt tiettyyn naishahmoon, niin nuori mies jää jokseenkin taatusti ensiksi paikalle tulevan saaliiksi, jos tällä muutoin edes jossain määrin on halua käyttää naisellista viehätysvoimaa eikä torju miestä liian tylysti luotaan.

Lähes varmaa on sekin, että jokainen nainen tuntee sellaisen tilanteen tarjoamat edut. Herrat runoilijat tosin vakuuttavat, että on kaunottaria, jotka hurmaavat kaikki tuntematta omaa mahtiaan. Mutta siinä he ovat kaiketi sekoittaneet kukkaset ja naiset toisiinsa. Entä miksi kauneus ja viehätys eivät saisi nauttia riemukulustaan yhtä lailla kuin miehekkyys ja voimakin? Nuori nainen, joka ei tietäisi omaa arvoaan, olisi pieni tytönrääpäle ja hänen mahtinsa menisi samaa tietä kuin tietoisuus siitä. On toinen asia, jos tämä mahti esiintyy vaativaisesti ja jos se kopean itsetietoisesti torjuu jokaisen arvostuksen osoituksen pitäen sitä liian vähäisenä. Niinpä naisen rakastettavuuden ainoana ja suurimpana taitona on, että nainen osoittaa samaa rakastettavuutta kaikkia kohtaan ja poikkeaa tästä vain sen miehen eduksi, joka on saanut tämän oikeuden iäksi. Jopa morsiankin tekee viisaimmin, jos hän vain muiden huomaamatta osoittaa valitulleen tämän etusijan. Nainen vaatii oikeutetusti huomaavaisuutta jokaiselta mieheltä vain sillä perusteella, että hän on nainen. Eikä juhlittu sankari tai runoilija voi saavutustensa perusteella odottaa suurempia kuin tytönheitukka, joka on antanut kiltisti kahden vuoden kulkea tasaista kulkuaan – neljännentoista ja kuudennentoista ikävuotensa välillä. – Mutta juuri tästä johtuu, että jokainen mies voi vaatia, että hänen naiselle osoittamansa arvostus tulee tunnustetuksi. Tietoisuus vallasta saa siten naisen esiintymään nuoren miehen edessä varmasti ja tahdikkaasti. Ellei tietoisuutta olisi, olisi varmuuskin tiessään. Entä missä naisen on nähty esiintyvän yhtä varmasti kuin levottomalla merellä? Missä hänellä voisikaan olla vielä vankkumattomampi tietoisuus omasta mahdistaan? Salongissa se vaatii huoliteltua otetta ja tottumusta; mutta asetapa, suloinen lukijatar, pikku jalkasi laivan kannalle, niin näet miten varmasti se esiintyykään – ellei purkki sitten heittelehdi vallan vimmatusti.

Mutta toden totta, minähän en saisi enää koskaan sanoa ”kaunis” tai ”suloinen” lukijatar. Aftonbladet on sen kieltänyt ja vaatinut kivenkovaa, että kertoja saa puhutella kuulijoita vain sanoilla ”hyvä herrasväki”, mitä Saksassa käytetään kaikista piioista ja rengeistä tai sanalla ”te”, jota Ruotsissa käytetään ehkä kerjäläisen puhutteluna. Ja kaikki muut ovat kieltäneet minua lainkaan puhumasta tapahtumien ohessa ja väittävät, että te, hyvä herrasväki haluatte vain tapahtumia.

Niinpä tässä pitää siis ”tapahtua” jotakin. Minullahan on, hiisi vieköön, kädet täynnä tapahtumia, ja onhan tukholmalainen arvostelijakin tavallaan tapahtuma – jotain par hasard [sattumalta], niin kuin sanotaan. Otinkin näiden arvostelijoiden esteettisen suunpieksännän esille vain päästäkseni siihen tuuleen, joka todellakin alkoi puhaltaa kello yhdeksältä aamulla lounaasta Degerbyn läheisessä salmessa. Ellida irrotti vikkelästi ja iloisesti otteensa salmen pohjasta ja levitti tuuleen koko purjepaljoutensa, toisin sanoen kuusi purjettaan. Se lipui hitaasti salmesta, mutta mitä pitemmälle se pääsi Teilille, sitä nopeammin se alkoi edetä. Ylväästi alus keinahteli pian vierivässä aallokossa ja kohisevaa vaahtoa lähti sen keulan molemmilta puolilta joka kerta sen livetessä alas kiperällä, kostealla tiellään. Meri hohti kauniin vaaleanvihreänä ja maan vihreys katosi näköpiiristä. Pian ei katse tavoittanut muuta kiintopistettä kuin muutamia purjealuksia ja siellä täällä luotoja, pari keinahtelevaa hyljettä välkähteli hopeanhohtoisina auringonpaisteessa karikon reunalla. Kaunokaisen seuralainen oli mennyt hyttiinsä, mutta hän itse istui yhä kannella ja näytti merenkulkuun ja aallokkoon tottuneelta. Tohtori oli istuutunut hänen viereensä.

”Tuuli sen kuin vain yltyy. Jos tätä jatkuu, niin matka sujuu vikkelästi”, tohtori sanoi.

Se on niiden mieleen, jotka kaipaavat perille, neito vastasi. Hän käänsi viehättävän päänsä tulosuuntaan, katse kohdistui Ahvenanmaahan, joka pian näkyi vain tummana viivana taivaanrannassa, ja samalla hän pyyhkäisi otsalta tuulen riepottaman kiharan.

”Täytyy tunnustaa, että matka alkoi jo tuntua ikävältä”, tohtori jatkoi. ”Mutta nyt ei viivytyksistäkään taitaisi olla suurta murhetta. Kun – on – jo päästy yli puolenvälin.”

Neidon pikaisesti heittämä silmäys esti tohtoria päästämästä latteaa kohteliaisuutta. Nainen vastasi:

Kaikkia ei ilahduta katsella näitä luotoja eikä kuunnella meren tasaista kohinaa ja kalalokkien kirkunaa. Mutta jos on viettänyt lapsuutensa iloiset päivät tässä ympäristössä, alkaa pian kaivata taas merituuleen, auringon kiloon ja lehtoihin hiljaisen lahden äärelle. Ehkä minä en saa enää koskaan nähdä niitä. Minun mielestäni matka sujuu liiankin nopeasti.

Neito käänsi päänsä taas pois ja kuljetti kättään nauhattoman, vihreän ja valkoisen olkihatun lierin alla. Tohtori yllättyi nuoren neidon kainostelemattomasta suorasukaisuudesta ja unohti hetkeksi vastata. Sitten hän jatkoi:

”No, täytyy kyllä myöntää että näissä seuduissa on suurenmoinen viehätyksensä. Siinä salmessa, mistä tulimme, oli kauniit ja mukavat puolensa. Kai se riippuisi vain ihmisen olosuhteista jos hän viihtyisi siellä, vaikka meren ja myrskyn vaarat ympäröisivät joka puolelta.” – –

Neidon houkuttelevat huulet vetäytyivät vaisuun hymyyn ja poskeen painui pieni kuoppa kun hän jatkoi:

Anteeksi vain, mutta minä en usko tuohon. Tähän yksinäisyyteen täytyy kunnolla tottua, muuten siitä ei voi pitää. Kaupunkilainen kyllästyy siihen kolmessa päivässä. Useimmille käy varmasti niin kuin turkulaisten ystävieni tyttärelle, joka oli vuosi sitten luonamme. Muutaman päivän kuluttua hän ei uskaltanut mennä meren rantaan jos oli pilvistä ja pientä tuulta, ja kun aurinko oli laskenut ja iltatuuli alkoi huokailla lehvistössä, hän ei enää pystynyt kulkemaan lehtometsässä kun siellä on niitä aarteita haudattuna. Kaupunkilaiselle pitää olla puutarhoja ja hiekkakäytäviä ja hän nauttii luonnosta katsellessaan ruukkuaan sievästi tapetoidussa kamarissaan.

”Mitä ihmettä, onko Ahvenanmaan metsissä isoja aarteita?” tohtori kysyi ja hymyili vuorostaan.

Sitä minä en tiedä miten isoja ne ovat. Mutta kerran minä näin kun vanhan kivikasan alta kaivettiin pieni saviruukku, jossa oli kulta- ja hopearahoja. Ihmiset sanovat että Ahvenanmaalla oli ennen muinoin paljon merirosvojen keräämää kultaa tai sitä oli ajautunut rantaan haaksirikkoutuneista laivoista. Joka lehdossa on kiviröykkiöitä ja ihmiset uskovat että niihin on kätketty aarteita, mutta harvoin kukaan niistä mitään löytää. Täytyy vain olla varuillaan kun ne palavat Valpurinyönä ja juhannusyönä.

”Aarteet palavat juhannusyönä?” tohtori toisti itsekseen ja epäröivästi. Tosin asia ei tehnyt häntä epävarmaksi, mutta häntä ihmetytti kertojan vakavuus. Neito katsoi häneen ja samalla kun hymy yhä karehti suun seudulla ja veitikkamaiset kuopat liikahtelivat kauniinvärisillä poskilla, oli suurien silmien syvyydessä jonkinlaista hurskasta vakavuutta, järkkymätöntä vakavuutta. Oli mahdotonta ratkaista, uskoiko hän vai ei tai mihin hän uskoi.

Ahvenanmaalle joutui muinoin monia muukalaisia ja outoja esineitä, neito jatkoi yhtä innokkaasti, mutta myös samalla lailla hymyillen. – Kumlingessa on vieläkin perhe, jonka kaikilla tyttärillä on pitkä musta silkinhieno tukka, vaikka kaikki muut ovat vaaleita. (Tohtori vilkaisi neidon kiharoita, mutta ne olivat kauniin vaaleat kuten ennenkin.) – Suvun kantaäiti oli hieno ranskalainen nainen, joka ainoana selviytyi haaksirikosta Kökarskärin luona. Hänet pelasti ripeillä otteilla nuori kumlingelainen, joka oli siellä verkoilla. Katsokaa, tuolla näkyy Kökar, etelässä, kauimpana meren puolella! Hänen veneensä kaatui kun se törmäsi laivanhylkyyn ja hänen kaksi toveriaan hukkui, mutta hän pääsi laivaan ja toi kirveen mukanaan. Hän löysi naisen vintturiin köytettynä. Tämä oli heiluttanut punaista saalia maissa olijoille. Kaikki muut olivat joutuneet mereen kun mastot katkesivat ja ensimmäiset hyökyaallot veivät veneet ja laitalaudat. Nainen oli jo kokonaan voipunut. Pelastaja sai kovalla vaivalla irti lankun, mutta nainen ei halunnut että hänet sidotaan siihen, vaan viittoili että miehen pitää itse pelastautua. Mutta sitä ei tämä taas halunnut. Hän jätti lankun aaltojen vietäväksi ja jäi odottamaan kunnes laivasta alkoi irtoilla kappaleita. Lopulta koko kansi irtosi ja se painui syvemmälle aaltoihin, lähemmäs rantaa ja vähitellen sekin särkyi. Mies ymmärsi että molemmat tuhoutuisivat ja niin hän päätti nopeasti mitä pitää tehdä, katkaisi köyden, jolla oli sitonut naisen ja heittäytyi aaltoihin nainen käsivarsillaan. Monien ponnistusten jälkeen hän sai loppujen lopuksi tämän maihin, pieneen kalastajien majapaikkaan. Sieltä vieritettiin alas kivillä täytettyjä tynnyreitä, joihin oli kiinnitetty köysi ja niin hän pääsi kiipeämään kalliota pitkin. Meren aina huuhtomat kalliot ovat niin sileitä ja jyrkkiä, ettei kukaan saa niistä otetta. Kalastajat ja hylkeenpyytäjätkään eivät uskalla lähestyä niitä myrskyllä. Muukalainen näytti aivan elottomalta, mutta kalastajat saivat hänet taas tajuihinsa. Hän kuuluu olleen kovin nuori ja jumalaisen kaunis ja häntä sanottiin ”ruhtinattareksi” senkin jälkeen kun hän oli mennyt naimisiin pelastajansa kanssa. Pelastajaakin kutsuttiin ”kauniiksi Antoniksi”. Kerrotaan että niin kauan kuin he olivat hylyssä, Anton piteli koko ajan toista käsivarttaan naisen ympärillä ja tämä piteli kiinni Antonin kaulasta ja nojasi päätään hänen aikaansa vasten. Kaipa heidän liittonsa solmittiin jo silloin. Eikö olekin kaunista liittyä sillä tavoin toisiinsa varma kuolema silmien edessä! – Heistä on sitten peräisin koko tummakiharainen suku. Ja monet jälkeläisistä ovat kokeneet merkillisiä kohtaloita. Meren saarilla kaikki on toisenlaista kuin mantereella. Niiden asukkaat eivät niin pelkää kuolemaa, mutta pitävät samalla lujemmin yhtä – –

Hymyä ei enää näkynyt, mutta posket hehkuivat punaisempina ja ääni oli loppua kohti alentunut aivan kuin oma innostus olisi nolostuttanut. Ennen kuin tohtori ehti jatkaa keskustelua, neito nousi, kumarsi hiukan ja sanoi: ”Ahvenanmaa on kaunis!” Sitten hän meni lähemmäs laivan perää, nojasi toisen käsivartensa kevyesti puomia vasten ja jäi katselemaan häipyvää kotiseutuaan.

Tohtorikin lähti hitaasti liikkeelle pää täynnä sekalaisia ajatuksia. Ensin hän kuitenkin vilkaisi sedeesikokoista [16-taitteista] kirjaa, jonka neito oli jättänyt. Se osoittautui Schillerin lyyristen runojen niteeksi ja oli auki ”Die Resignation” -runon kohdalta. Merkillistä, tohtori ajatteli: Schillerin runoja ja palavia aarteita! Ahvenanmaata ja romanttisia tapahtumia! Pilailua ja haaveilua! Kuudentoista tai seitsemäntoista ikäisen huulilta tulee viisaita mietteitä! Merenkävijöiden sanoja ja hienoa valkeaa ihoa! Maalaistyttö ja niin vapaa olemukseltaan! Niin hienot piirteet, niin viehättävä suu – ja millaiset silmät! Puhuivatko ne terävästä ymmärryksestä vai haaveksivasta tunteesta? Seisojan hahmo oli kaunis, hiukan keskimittaa pitempi, hoikka ja kuitenkin täyteläinen. Miten hyvin nunnanpuku osasikaan myötäillä! – Niin Valentin ryhtyi rakentelemaan arvoituksia ja etsimään turhaan ratkaisua ja vajosi lopulta tuijottamaan sitä arvoituksellista persoonaa, joka oli kietonut hänet niihin.

”Mutta kuka hän on? Siitä minun täytyy saada selvä”, hän sanoi itsekseen ja lähti saman tien kipparin luo. Tämä ei ollut ottanut muukalaisten passeja. Jäljelle jäi vain se mahdollisuus, että salaisuus oli selvitettävä sivistyneesti seuralaisen kanssa. Hän tapasi tämän makailemasta hytin sohvalta, nenä hiukan valkoisena, niin kuin merellä sanotaan, ei kuitenkaan rajujen kouristusten vaivaamana. Silti häntä ei sopinut vaivata juuri nyt keskustelulla; naisseuralaisen utelias ihailija sai siis luvan odotella kunnes Ellida tulisi tyynemmille vesille. Se otti kyllä voimille; mutta maailmahan on täynnä ikävyyksiä.

Liioin ei Ellidalla ollut nyt tungostakaan, mikä olisi johtanut luottamuksellisempiin väleihin. Pukutaiteilijat majailivat kanssissa tai kukaties köysivarastossa, siitä ei kukaan ollut varmasti selvillä. Niinpä hytissä oli vain neljä matkustajaa. Kenenkään ei sinä päivänä tehnyt mieli syödä päivällistä, joten sen aikana ei voinut solmia lähempää tuttavuutta, ei matkustajien sen enempää kuin heidän eväspussiensakaan kesken. Tohtori oli sen sijaan luonnoltaan terve ja kellon lähestyessä viittä hän osoittikin ensimmäisenä, että hänellä on myös maha. – Kun makaileva matkatoveri näki hänen hyvän ruokahalunsa, tältä pääsi pari huokausta ja vihdoin tämä huudahti: ”Ajatella sentään että joku pystyy vielä syömään!”

No, sitä onnea ei voi liikaa arvostaa meidän vihreällä maapallollamme, tohtori antoi tulla vastaan, mutta merellä täytyy olla erityinen merimaha, sillä maamaha ei täällä kelpaa. Jos saisin tarjota näitä tippoja, niin ne taitaisivat kääntää tilanteen toiseksi. Sallitteko?

Hän piteli jo tippapulloa ja viinilasia käsissään. Makailija näytti punnitsevan mielessään päivällisen tuottamaa iloa ja uuden käänteen vaaroja.

”Mikä lääkäri on määrännyt niitä tippoja?” hän kysyi epäröiden.

Se sama, joka niitä tarjoaakin. Mutta enimmältä osaltaan niillä on Boerhaaven auktoriteetti takanaan ja se riittää toivottavasti suositukseksi.

”No jaa, onhan hän Englannin kuuluisin lääkäri.” – –

Niin. Vaikka on hän hankkinut itselleen hiukan nimeä Hollannissakin.

”Sehän on selvää. Niinhän se aina on meidän aikanamme, että merkkimiehet eivät kuulu vain omalle kansakunnalleen. – Mitä tippoihin tulee, niin onhan niillä sitten nimeä. Mutta uskooko herra että ne auttavat joka tilanteessa?”

Tohtori vastasi hymyillen: ”Eivät ne aina auta. Mutta kun ollaan merellä ja nauseasta [merisairaudesta] on alkavia oireita, silloin 4–5 grania taitaisi olla paikallaan.”

Ammattitermi teki vaikutuksen ja makailijan olemus alkoi virkistyä kun hän kysyi: ”Anteeksi vain, mutta onko minulla kunnia keskustella lääkärin kanssa?”

Palveluksessanne, hyvä herra.

”Ehkä minä hyvinkin tarvitsen sitä. Jos saan sitten pyytää muutaman tipan.”

Tipat menivät alas parin irvistyksen säestyksellä. Ensin oli epäselvää miten ne vaikuttaisivat. Potilaan otsalle ilmaantui muutamia hikipisaroita; mutta kymmenisen minuuttia myöhemmin hän nousi ylös, pysyi vakaasti omilla jaloillaan ja kiitteli perin kohteliaasti saamastaan avusta. Hän ei ollut mikään pienikokoinen mies, sillä jos pituutta olisi ollut puolitoista tuumaa lisää, niin päälaen hiuksiltaan harva puolikuu olisi koskettanut hytin kattoon. Pitkät kasvot ja kapea otsa olivat nyt kovin kalpeat. Mutta ryhti oli jäykkä ja ylväs kun hän lähti kannelle, mistä hän pian palasi mukanaan nuori nainen.

”Herra tohtori – hm – hm – rohkenenko kysyä nimeänne?”

Valentin F.

”Herra tohtori F. oli niin huomaavainen, että paransi kiusallisen vaivani. Minun nimeni on vapaaherra B. ja olen puolestani tohtorin palveluksessa. Minulla on kunnia kiittää nöyrimmästi. Tässä on veljentyttäreni”, hän esitteli ja heilautti kättään teatraalisesti.

Tohtori kumarsi ja veljentytär niiasi punastuen. Mutta pian hän katsoi vastapuolta rohkeasti silmiin ja näytti miltei siltä kuin puhuvista silmistä olisi loistanut pieni tyytyväisyys.

Jos joku ei usko tyytyväisyyden johtuneen siitä, että nuori mies osoittautui lääkäriksi, niin hän ei tunne kunnolla naisia eikä maailmaa.

Lääkäri on näet maailman kiinnostavin mies. Kukapa ei olisi kiinnostunut esimerkiksi Jerusalemin suutarista, joka juoksee lakkaamatta etsien halki maailman tietämättä mitä etsii. Ja lääkäri on herkeämättä tällaisessa ajojahdissa. Hän kaivelee ja tonkii löytääkseen sairauksia, milloin siellä, milloin täällä ja kiinnostavaksi hänet tekee juuri se into, millä hän metsästää näkymätöntä ja vaikeasti käsitettävää. Monet ovat luulleet, että sen tarkoituksena olisi edistää potilaan terveyttä, mutta siinä he ovat pahasti erehtyneet. Jos mennään lääketieteelliseen luentosaliin, niin siellä ei milloinkaan puhuta muusta kuin sairauksien käsittelyn taidosta. Potilas saa itse hoitaa itsensä. Lääkkeiden perustana on se ainoa olettamus, että kaikkia sairauksia pitää ”käsitellä”. Se on jotain aivan muuta kuin että tarkoituksena olisi sairauden tappaminen ja potilaan parantaminen, että päinvastoin jokainen järkevä lääkäri yrittää vain ”edistää sairausprosessia”, niin kuin sanonta kuuluu. Eikä lääkäri pelkää mitään niin kovasti kuin ”sairauden kulun” katkeamista. Yksikään ihminen ei voi tietää, mikä sairaus oikeastaan on tai missä se vaikuttaa. Mutta se onkin lääkärille samantekevää kunhan vain sairaudella on kulkunsa. Ja että sillä on kulkunsa, se nähdään tietysti siitä, että potilas pysyy sairaana. Medicus [lääkäri] voi sanoa vain kielteisesti, missä sairautta ei ole, ja heidän kuullaan vakuuttavan yhdestä suusta, että sairaus ei sinänsä ole mitään pahaa, vaan se on vain prosessi, joka vapauttaa ihmisen ruumiin pahasta. Tästä seuraa selvästikin, että mitä pitempään ihminen on sairas, sitä enemmän pahaa hänen ruumiistaan ajetaan, ja että mitä pitempään lääkäri pystyy käsittelemään sairautta, edistämään prosessia, sitä onnellisempaa se on potilaalle.

Tästä nähdään myös, miten päättömiä useimmat ovat luullessaan, että sairaus johtaisi kuolemaan. Onhan ilmeistä, että jos lääkäri onnistuu edistämään sairauden kulkua sata vuotta, niin potilas on vähintään vuosisadan ikäinen. Kuolema aiheutuu päinvastoin siitä, että ihminen lakkaa olemasta sairas. Silloin paha saa ruumiissa sellaisen ylivallan, että ihminen tulee kauttaaltaan pahaksi. Teologit tietävät, että ihminen on tällainen jo syntyessään eikä yksikään ihminen selviäisi syntymästään hengissä, elleivät lääkärit edistäisi kaikkialla sairauden kulkua ja pahan ajamista pois. Mutta tästä nähdään myös, että yksikään lääkäri ei voi tappaa potilastaan. Silloin hän rikkoisi taiteen sääntöjä ja katkaisisi taudin kulun. Kuitenkin hän vai lakkaamatta kaivellessaan ja tonkiessaan osua potilaaseen eikä tautiin, josta hän tietää vain että se ei ole mitään pahaa. Jos lääkäri kaikesta huolimatta yhdessä tapauksessa kymmenestä osuukin ei-pahaan ja onnistuu ajamaan sen ulos, niin jokaisen oikeudenmukaisen täytyy katsoa, että hän on paljon maailman kaikkien teologien yläpuolella.

Naisilla on erityinen syy helliä lääkäriä sen yleisen mielenkiinnon lisäksi, mitä tuntemattomien asioiden päättymätön ajojahti pakostakin aiheuttaa. Onhan näet tunnettua, että paha on tullut maailmaan naisen kautta. Ja koska lääkärin työnä on etsiä naisista ei-pahaa, toisin sanoen sairautta ja koska hän toisinaan iskee naulan kantaan, niin kuin sanotaan, on naisten tietysti oltava erikoisen iloisia ja kiitollisia. Eikä olekaan harvinaista, että naiset tekeytyvät sairaiksi vain antaakseen lääkärille tilaisuuden osoittaa, mikä heissä on ei-pahaa. Heidän harrastuksensa lääkäriä kohtaan sisältää myös paljon kunnioitusta, sillä lääkäri on ainoa mies, jonka oppineisuuden nainen pystyy havaitsemaan, ellei oteta lukuun sitä, että talonpoikaisnaisten silmissä papitkin ovat oppineita. Vain lääkärit itse tietävät, että heidän työssään teorialla ei ole mitään tekemistä käytännön kanssa. Lisäksi käy pakostakin niin, että etsiskellessään sairautta lääkäri löytää ja koskettaa monia salaisia puolia. Mutta jokainenhan tietää, miten suurta luottamusta nauttiikaan se, joka jakaa salaisuuden yhden naisen kanssa.

Tuskin voidaan olettaa, että veljentytär olisi pystynyt selvittämään niitä syvämietteisiä päätelmiä, joilla olemme päässeet asian jäljille. Varmaa kuitenkin on, että hänelläkin oli sukupuolensa yleistä hyväntahtoisuutta kaikkia lääkäreitä kohtaan – lukuun ottamatta eläinlääkäreitä, jotka saavat osakseen suosiota vain naissukupuolen vanhimmilta edustajilta, nämä kun rakastavat mopsia, kissaa tai kanarialintua enemmän kuin koko ihmissukua.

Ellidalla heräsi nyt henkiin jotain pakettialusten vanhasta viihtyisyydestä ja luottavaisessa tunnelmassa juotiin yhdessä pari lasia viiniä, vapaaherran ehdotuksesta ja tarjoamana. Hän esiintyi miellyttävästi ja kohteliaasti toivuttuaan kunnolla merenkulun kauhuista. Erityisen hienoa huomaavaisuutta hän osoitti veljentyttärelleen. Vaikka tummien, kapeiden, hyvin hoidettujen pulisonkien reunustamat kasvot olivatkin poikkeuksellisen kalpeat ja pitkänomaiset, niissäkin oli sitä kiinnostavuutta, jota maailmaa jonkun verran nähneissä miehissä aina on. Sen lajin kiinnostavuutta on yhtä helppo havaita sekä kolmikymmenvuotiaissa että viisikymmenvuotiaissa miehissä. Kävi ilmi, että veljentyttärellä oli kohteliaan emännän taipumuksia kun hän hienoilla käsillään tarjoili joitakin jälkiruokia, jotka maistuivat tohtorista erityisen hyviltä. Mutta juuri kun ruokarauha oli hilpeimmillään, valtava järähdys ravisutti Ellidaa, niin että viinipullo putosi helisten lattialle, kuten myös vapaaherra, jonka alta tuoli oli lentänyt. Nuori neito sinkoutui rajusti hyvin kiinni naulattua pöytää vasten, josta tohtorikin oli ottanut kiinni. Tohtorin olinpaikka ja hänen ojentamansa käsivarsi estivät neitoa putoamasta vielä pahemmin. Hän nosti neidon ylös ja sanoi aika kiihtyneesti:

”Menkää äkkiä kannelle!”

Sitten tohtori kääntyi vapaaherraan päin, mutta tämä oli taas jaloillaan, vetäytyi kyyryssä pöydän vieritse ja töytäisi mennessään tohtorin tieltään osoittaakseen noudattavansa mahdollisimman nopeasti tohtorin kiirehtimiskehotusta. Tohtorikaan ei viivytellyt pitempään, sieppasi vain kainaloonsa lippaan, jossa olivat hänen paperinsa ja matkakassansa. Mutta ennen kuin hän ehti hyttien portaisiin, kannelta kuului kova tömähdys ja hänen tullessaan ulos kaikki näytti ympärillä hämärältä. Syy selvisi hänelle nopeasti kun hän näki purjeen peittävän porrasaukkoa. Purje ulottui osaksi portaisiin ja hän näki niiden alla pitkät sätkyttelevät sääret, jotka kuuluivat vapaaherralle. Tämä kaikki unohtui kuitenkin saman tien, sillä hän näki nuoren neidon makaavan lähellään portaissa matka-arkkuun nojaten. Hän otti tämän käsivarsilleen, kiipesi pari askelmaa ja nähdessään jonkun vetävän purjetta sivuun auttaakseen vapaaherraa hän huusi: ”Är det fara å färde?” [Onko jotain vaaraa?] ”Ei ole vaaraa”, vastasi rauhallinen merimiehen basso. Vaikka hän ei ymmärtänytkään vastauksen kieltä, hän käsitti tarkoituksen puhetavasta.

Hän rauhoittui kuulemastaan, palasi kantamuksineen hyttiin, laski tajuttoman varovasti toiselle sohvalle ja katkaisi pöydältä ottamallaan veitsellä pari kolme kertaa rivakasti vetäisemällä kaikki ne puvun nyörit, joilla on tapana rusentaa tyttöparan sydäntä. Onnekseen hän löysi pöydälle jääneistä tavaroista puolitäyden vesikarahvin ja kostutteli sillä tytön ohimoita. Sitä tehdessään hän näki rubiinipunaisten veripisaroiden vierivän vaaleita hiuksia pitkin ja ottaessaan selvää niiden alkuperästä hän löysi melko ison haavan päälaelta. Kului vielä pari minuuttia ilman että tyttö osoitti virkoamisen merkkejä ja niin tohtori otti nopeasti lansetin taskustaan. Kädenkäänteessä mustan puvun hihaan syntyi pitkä aukko ja pehmeään, pyöreään käsivarteen, joka hohti kankaan alta niin kauniin valkeana, avautui pieni purppurareunainen lähde, joka purskautti hienon suihkun säihkyvänä kaarena pöytäliinaa vasten. Nyt tyttö avasi kauniisti kaareutuvat silmäluomet ja näki ensimmäiseksi tohtorin tutkivan katseen. Tämä oli polvillaan tytön vieressä ja piteli verta vuotavaa käsivartta. Kiilto tytön sinisistä silmistä oli himmennyt ja ne olivat riutuvan tyynet kun taas tohtorin tummista silmistä välähteli levottomuutta ja kaihtelemattomia kysymyksiä. Tyttö makasi siinä niin voimattomassa, niin alistuvassa asennossa – pää nojasi vain hiukan sohvan tyynyyn, jolle valloilleen päässeet vaaleat kiharat valuivat – ja pieni viehättävä jalka pisti sohvan reunan yli. Kaikki tämä oli omiaan sekoittamaan hänen nuorta lääkäriään niin että tämä unohti jopa irrottaa vasemman kätensä, jonka oli kevyesti tukenut tytön hentoa vyötäröä vasten ollessaan polvistuneena. Tyttö oli yhä liikkumatta ja tohtori tuki hänen kättään olkapäätään vasten ja repi nenäliinan siteeksi. Mutta kun hän painoi siteen avaamaansa suonta vasten ja kun hän yrittäessään kiinnittää sidettä kosketti tytön käsivartta, silloin tämä havahtui, nousi pian istumaan ja auttoi häntä vapaalla vasemmalla kädellään ja samalla puna palasi kalpeille poskille. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan – syytä siihen on vaikea sanoa.

Samaan aikaan oli ylhäällä tapahtunut kaikenlaisia kujeita. Tällaisella purjehduksella ei käytetty kompassia eikä merikorttia. Luoti ja loki olivat kokonaan pannassa. Purjehdittiin vain maamerkkien mukaan, mikä tahtoo suunnilleen sanoa: kipparin nenän mukaan, niin kauan kuin hän piti sitä tuulenhalkojana kannella ja muulloin ruorimiehen nenän mukaan. Ajan voittamiseksi ruorimies oli mennyt karin tuulenpuolelta, kun kari tavallisesti jätettiin tuulenpuolelle, ja niin Ellida käytti tilaisuutta hyväkseen ottaakseen pienen lepotauon ja karautti karille. Kippari tarkasti heti tilanteen ja kun pakettialus oli vahvasti kallellaan, hän komensi: ”Päästä purje irti”, minkä jatkoksi hän antoi tulla muutamia merikielen tavanomaisia jyriseviä aneluita. Laivalla oli renkipoika, joka otti ensi askeleitaan epävarmassa elementissä ja veti tästä kaikesta sen johtopäätöksen, että mesaanipurje piti irrottaa kiinnittimistään ja äkkiä sittenkin. Tähän päätelmään häntä johti myös se, että kummankin nupit olivat niin lähellä häntä siinä missä hän nojaili mastoon. Niinpä kapteeni ei ehtinyt edes lopettaa kiroiluaan kun mesaanipurje jo pamahti alas, kahvelin pää jysähti porraskoppia vasten ja purje iski portaista tulevia matkustajia vasten. Vapaaherra yritti kaikin keinoin pelastaa henkensä ja oli jo ohittanut veljentyttärensä, mutta kaatui rähinälleen kannelle ja pyristeli itsensä nopeasti irti purjeesta. Ylös kömpiessään hän näki saksalaisen ja kahden pukutaiteilijan laskevan jollaa vesille. Mikäpä sen luonnollisempaa kuin että vapaaherra hyppäsi suoraa päätä jollaan. Jos joku olisi halunnut sättiä häntä siitä, että hän kömpi nelin kontin jollan perään ottamatta huomioon, että saksalainen hoiti yksin peräpään taljaa kun taas toisessa taljassa olivat molemmat pukutaiteilijat, niin sättimiseen ei olisi jäänyt hetkeäkään aikaa. Taljaköysi näet kirposi silmänräpäyksessä saksalaisen otteesta, jollan perä sukelsi vauhdilla veden alle ja vapaaherra sinkoutui päistikkaa jollasta. Mutta hädissään hän tarrautui niin tiukasti tuhtoon, että selvisi asiasta kylvyllä ja jänteen venähdyksellä kun ruorimies oli ensin ehtinyt jollaan ja auttanut hänet siististi ylös. Ruorimiehellä olikin omat erityiset syynsä hoitaa asia näppärästi, sillä niin hän vältti kapteenin ensimmäisen vihanpurkauksen eikä sitä ylimääräistä voitelua olisi katsottu hyvällä palkanmaksupäivänä. Kapteeni joutui nyt valitsemaan monista kiukun kohteista – oli vapaaherran puuhailu, saksalaisen ja pukutaiteilijoiden merenkulkijan taidot, rengin purjeenlaskutapa ja ruorimiehen tyyli lyhentää matkaa. Mutta ennen kuin hän ehti valita, paapuurin ankkuri jymähti vielä pohjaan, koska saaristolaismatruusi, joka toimi toisinaan perämiehenä, halusi sillä estää Ellidaa ajautumasta pahemmin karille. Silloin kippariukko otti molemmin käsin saukonnahkalakin päästään, heilutteli sitä hetken edessään, katsoi sen sisään, sylkäisi reelingin yli ja nykäisi rajusti lakin syvälle silmilleen. Päältä ukko näytti tuikealta, mutta toistaiseksi hän vaikeni kuin muuri.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Eikä kestänyt liioin kauaa kun jolla oli Ellidan partaalla ja läpimärkä vapaaherra kiipesi takaisin laivaan, tosin hitaammin kuin hän oli mennyt alas, mutta melkoisesti turvallisemmin. Harmissaan hän ei voinut olla päästämättä muutamaa sanaa kehnosta kipparista, joka ajaa purkkinsa karille. Sitä kippari ei kahta kertaa kuunnellut. Mutta vapaaherran seikkailu, se miltä hän nyt näytti ilman hattua, harva tukka naamalla roikkuen, kalju päälaki paljaana, huulet, nenä ja posket kauhusta kalmankalpeina, nankiinihousut liimautuneina pitkien kapeiden säärten ympärille ja kiukusta ja häpeästä änkyttävänä – kaikki tämä sai kapteenin suupielet taipumaan kohti korvannipukoita. Kun hän näki kaikkien muiden ilmeistä, että hänellä oli naurajat puolellaan, hän tyytyi vain sanomaan: ”No nythän herra tietää, että se kastuu ken mereen hyppää.” Kun matruusit halusivat näköjään naurulla palkita hänen sukkeluutensa, hän jatkoi: ”Te kaikki hiivatin maakravut olisitte saaneet tehdä saman tempun! Minä en olisi kyllä uhrannut edes kahta kyynärää kaapelilankaa teidän onkimiseksi – tai samalla langalla sitä olisi vääntänyt teidät halvatut kuiviksi. – Etupurje alas siellä!”

Tohtori päätti sitomisen ja oikaisi selkänsä juuri samaan aikaan kun vapaaherran askelet alkoivat kuulua portaista. Hämillinen veljentytär oli kietonut tohtorin avustamana saalin nuorille hartioilleen ja sanonut: ”Teillä on hieno elämänkutsumus kun saatte kaikkialla osaksenne kiitollisuutta.” Tohtori oli vastannut syyttämällä omaa varomattomuuttaan kun hän oli ilman syytä kehottanut potilastaan kiiruhtamaan kannelle. Veljentytär oli puolestaan sano­nut, että tämä ja tohtorin rohkeus hänen jäädessään viimeiseksi hyttiin osoittivat, että hän ”oli siinäkin noudattanut kutsumukseensa kuuluvia rauhallisia ja uhrautuvia tapoja”. Hän oli kiitellyt tohtorin huolenpidosta lämpimästi ja samalla kuuma kyynel oli vierähtänyt pehmeisiin silmänurkkiin. Tohtori vaikeni, mikä johtui luultavasti siitä, että hän painoi vastauksen sijas­ta tytön käden huulilleen. Tämä veti sen hiljaa pois, mutta ei katsonut kiukkuisesti, vaan tuli yhä punaisemmaksi. Kun vapaaherra tuli sisään, tohtori oli jo ruvennut kuivaamaan veripisaroita tytön kiharoista. Vapaaherra oli ehtinyt sukia tukkansa taakse ja saanut ylvään ryhtinsä osaksi takaisin ja kysyi: ”Miten täällä voidaan? Onko Wendla loukkaantunut? Minä yritin saada pelastusveneen nopeasti kuntoon meitä varten. Ei kai se ole vaaraksi? Miten – – ?”

Ei siitä kannata välittää. Minä vain vähän pyörryin pelästyksestä, veljentytär keskeytti. – Mutta setähän on likomärkä!

”Wendla on lyönyt päänsä. Se oli varmasti sen riivatun purjeen vika enkä minäkään ehtinyt ottaa sitä kiinni. Minä hiivin varovasti ohi. Mutta tästä laivaväestä ei ole yhtään mihinkään.”

Setä vilustuu märissä vaatteissa.

”Ei siitä kannata välittää. Minä olen matkoillani tottunut sellaiseen. Mutta koska minä huomaan, että herra tohtori auttaa kunnes minä tulen takaisin, käytän tilaisuutta hyväkseni poistuakseni hetkeksi. Nöyrimmät kiitokseni teille, herra tohtori!”

Ja sen sanottuaan hän pujahti hyttiinsä. Tohtori ei voinut pidätellä pientä hymyä, joka hänen tahtomattaan levisi huulille. Mutta hän lakkasi hymyilemästä, kun Wendla katsoi hänen vakavan näköisenä ja sanoi: ”En tiedä tosiaan osuiko jokin minun päähäni kun olin portaissa vai löinkö itseni kun kaaduin. Mutta eihän sillä ole väliä.” Puhuessaan hän kietoi saalia ympärilleen ja tohtori auttoi häntä, koska hän saattoi käyttää vain toista kättään.

”Onneksi siihen osui jokin pyöreä esine”, tohtori sanoi. ”Jos terävä esine olisi osunut yhtä kovalla voimalla, se olisi ollut vaaraksi.” Sitten hän jatkoi: ”Anteeksi että riistän nämä kauniit kiharat.” Samalla hän laski varovaisesti tytön hatun päälle sohvalle pari runsasta kiiltävää suortuvaa, jotka hän oli leikannut lippaasta ottamillaan saksilla. Nyt heidän katseensa kohtasivat taas ja tyttö hymyili kujeellisesti ja sanoi uskovansa, että niistä ei ole puutetta. Tohtori sitoi haavan nopeasti eikä hänellä ollut sen jälkeen enää syytä käsitellä tätä mielikuvitukseltaan niin vilkasta päätä. Kuitenkin hän katsoi vielä kertaalleen käsivarren sidettä, kehotti potilasta varomaan kättään ja neuvoi lepäämään hetken. Samalla kun viehättävä potilas alkoi uudelleen kiitellä häntä, hän saattoi tämän hytin ovelle ja suuteli hyvästiksi sormenpäitä, ehtimättä päättää, oliko se oikein vai väärin. Sitten hän nousi kannelle; kun tyttö myöhemmin illalla aikoi ottaa hattunsa, hän ei löytänytkään kahta kiharaa.

Ellida oli yhä kaikessa rauhassa karilla hiukan paapuuriin kallellaan ja perästä laskettiin varppiankkuri. Aurinko ehti jo lähelle taivaanrantaa ennen kuin osa kansilastista oli siirretty lähemmäs perää, turhaan laskettu ankkuri oli nostettu ja pakettialus pääsi varppiankkurin, pitkien vipupuiden ja niin miehistön kuin matkustajienkin kovien ponnisteluiden avulla taas irti. Lounaistuuli ei tyynny koskaan ja niinpä leppeä tuulenvire sai laivan yhä liikkeeseen kun purjeet oli taas nostettu. Ellida raapaisi vielä pari kertaa rakasta terra firmaa [kiinteää maata] ennen kuin hylkäsi sen ja kiersi myötätuulessa karin. Tästä kaikesta alus ei kuitenkaan kärsinyt mitään varsinaista vahinkoa, ehkä siitä syystä, että irtoköli oli suureksi osaksi hajonnut jo aikaisemmin samanlaisissa koetuksissa. Sellaiset eivät olleet siihen aikaan harvinaisia, päinvastoin pidettiin onnenpotkuna, jos laiva selvisi matkastaan ilman maakosketuksia. Harvoin niistä koitui mitään suurempaa onnettomuutta, sillä kokeneet kipparit sovelsivat samaa keinoa sekä myrskyyn että tyveneen – odottivat kummankin päättymistä turvallisessa satamassa. Turha hoppuilu ei kuulunut heidän tapoihinsa. Vasta viime aikoina on ruvettu pitämään senpäiväistä kiirettä niin että elämä on käynyt liian lyhyeksi. Se on varmaankin kelloseppien vika, he kun pistävät nykyään kaikki kellot kulkemaan niin riivatun vikkelästi. Riittää kun laskee vanhanaikaisen seinäkellon ja nykyaikaisen pöytäkellon nupit, niin saa käsityksen nykyajan ja vanhan ajan suhteesta.

Ennen auringonlaskua Wendla istui taas kannella, hiukan kalpeana, mutta iloisen näköisenä ja tohtori istui häntä vastapäätä. Saksalainen, iloinen veikko, oli vastikään päättänyt karkeasti murtaen kuvauksen siitä, mitä kannella oli tapahtunut karilleajon jälkeen. Hän sai puhua vapaasti, koska vapaaherra pysytteli kopissaan, joi teetä ja hikoili. Kuvauksen monet kohdat olivat sellaisia, että Wend­lan ei olisi oikein tehnyt mieli nauraa. Mutta oli mahdotonta pidätellä naurua, kun saksalainen näytti suurieleisesti miten ”kumpikin Schneider” kiskoi toisesta taljasta ja hän toisesta, kuinka ”se pitkä Herr” ryntäsi hänen ohitseen ja heittäytyi ”centnerschwer” [raskaasti] jollaan, kuinka hän luuli että ”der Paholas hoolaisi” hänet jne. Kun hän pääsi kapteeniin ja tämän ilmaisuvoimaiseen lakin käsittelyyn, hän irvisteli niin hullunkurisesti, että molemmat kuulijat nauroivat sydämen pohjasta. Saksalainen lähti tyytyväisenä saavutukseensa ja toiset jäivät ääneti katselemaan auringon kauniita jäähyväisiä.

Aurinko säkenöi juoksevan kullan hohtoa ja kastoi juuri kiekkonsa reunan aaltoihin. Sen takainen taivaankansi paloi kuin liekkikudos ja sen reunoilla hypähteli savun sijasta hajanaisia purppuranvärisiä kesäpilviä. Niiden ylle levittäytyi vielä punertuva harsokangas kuin esirippu ja sen takana hohtivat lepattavat liekit himmeämmin. Kun hehkuva pallo kosketti ensi kerran aaltoihin, näille levisi tulimassoja, jotka yhdistivät taivaanrannassa taivaan ja meren, mutta lähempänä katselijoita tummat viivat puhkoivat aaltoja, ne väreilivät ja katosivat keinahdellen kohti aurinkoa kunnes ne lopulta hajosivat häikäisevään valomereen. Kiekko aleni alenemistaan ja meren ja taivaan tulenhohde muuttui yhä laajemmalta vaalean punertavaksi, se väritti idässä luodot, heitä kohti tulevat purjeveneet ja pitkin tasaisin iskuin luovivien lokkien siivet, joista heijastui joka liikkeellä kipunoiva säde. Pian aurinko oli piilottanut yläreunansa aaltoihin, mutta haipuva purppura hohti vielä pitkään taivaankannella ja heijastui himertävänä veden aaltoilussa. Kaikki oli äänetöntä. Tuuli puhalteli katkonaisesti ja alus lipui raskaasti kohoten ja painuen halki aaltojen, jotka eivät enää kohisseet vaahtopäisinä, vaan huokuilivat yksitoikkoista tietään hitaasti eteenpäin. Ne murtuivat tuhatlukuisina kallioita vasten ja tämä kumea jymy alkoi kuulua tuulenpuuskien mukaan milloin korkeana, milloin matalana ja merilinnut kirkuivat väliin valittaen: allaa, allaa!

Kumpikin heistä katseli äänettömänä Ellidan peräkannelta. Kumpikaan ei tahtonut häiritä toisen eikä liioin omaa nautintoa sanoilla, jotka olisivat heidän suhteessaan olleet vain kylmiä ja vieraita. Pari kertaa tohtori kääntyi tyttöön päin ja silmäili uteliaana kauniita kasvoja, joiden kalpeuteen iltarusko loi kevyen punertavan himerryksen. Tyttö katseli kyynelsilmin ja kaihoisasti hymyillen laskevaa aurinkoa, joka ei enää tuonut näkyviin hänen kotikontuaan, vaikka se olikin näiden kahden välissä. Mutta tyttö ei voinut olla aina joskus vaivihkaa silmäämättä tohtorin kasvojen miehisen kauniisti muovautunutta sivukuvaa. Se piirtyi iltataivasta vasten ja antoi miltei muodon niille ihannekuville, joita tytön mielikuvitus loi.

He istuivat yhä näin kun yön ensimmäiset varjot olivat jo laskeutuneet meren ja maan ylle, kun taivaanrannan valonkajastus oli siirtynyt pohjoisemmaksi ja heidän katseensa kohtasivat tuikkivien tähtien moninkertaistuneet liikahtelevat kuvat sileinä vierivistä aalloista.

 

 

II

 

Jos joku luulee, että Pohjanlahden itäpuolella on pelkkiä hiekkanummia, soita ja rämeitä, männynkäkkäröitä ja kanervia, hänen tarvitsee vain matkustaa sinne päästäkseen luuloistaan. Matkalla selviäisivät monet muutkin väärinkäsitykset, jotka ovat yleisiä saman meren läntisellä rannalla. Siellä useimmat esimerkiksi luulevat, että suomalaiset eivät puhu koskaan suomea, kun taas monetkin Tukholman suomalaisen kansalliskirkon jäsenistä ovat sitä mieltä, että Suomesta voisi saada pastorin, joka ei ymmärrä sanaakaan ruotsia. Tällaisia pikku väärinkäsityksiä, monista muista puhumattakaan, ei siellä juuri ole esimerkiksi Australian asukkaista. Mutta siihen puuttumatta jo silmäilemällä Suomen karttaa havaitsee, että maan sisäosat ovat yhtä ainoata saaristoa, jonka muodostavat tuhatlukuiset suuremmat ja pienemmät järvet, salmet ja virrat, niiden väliin jäävät saarekkeet, niemekkeet, pienet ja isot saaret. Monen mäen laelta näkee yhdellä kertaa 20 tai 30 erillistä vettä; välillä voi tällaista näkymää ihailla kahden vesistön välisen kapean harjun selänteeltä, jota pitkin maantie kulkee kokonaisen peninkulman matkan. Viljelymaita, kirkkoja, kyliä ja yksinäisiä taloja on harvassa; mutta sitä laveammin on maalauksellisia mäkiä, joita reunustavat tuuheat metsät ja hohtavat veden peilit – eikä niiltä ole juuri liiennyt tilaa viljelmille. Täkäläinen talonpoika saa parhaat peltonsa karuista mäistä, joiden metsät hän polttaa ja uskoo sitten siemenen niiden tuhkaan. Hän saa tuhkasta ehkä yhden runsaan sadon; metsä saa jälleen kasvaa peltoon, jolta on kerran korjattu sato. Vaikka poltettu metsä olisi ollut havumetsää, tilalle kasvaa tiheä lehtimetsä ja niinpä mäkien kupeita koristaa yleensä koivujen vaalea vehreys, ja siellä täällä pilkottaa kullankeltaisia kaskimaita, joita nokimustat puoliksi palaneet puunrungot täplittävät. Usein näkee isojen karjalaumojen kahlaavan järvenrannan ruohikossa tai kiipeävän mäenrinteissä ja mäeltä toiselle, rannalta toiselle kajahtelevat paimentorvien törähdykset ja yksitoikkoiset suomalaiset laulut.

Sellaiset ovat maan sisäosat. Niitä ympäröivät ja rajoittavat monessa kohdassa hiekkaharjut, maanselät, jotka halkovat monina haaroina maata ja erottavat sen vesistöjä toisistaan. Laajalla maanselkien rannikon puolella on aina 25–30 peninkulmaan asti rannikosta alavaa maata, jota puhkovat sisäjärvien vettä mereen vievät virrat. Sadot ovat runsaita siellä missä lakeus on onnekseen savista ja suokin muuttuu siellä hedelmällisiksi pelloiksi; sen sijaan siellä missä on hiekkamaata, asukkaat joutuvat turvautumaan metsiin. He eivät tosin polta niitä tuhkaksi, vaan tervaksi tai sahaavat laudoiksi ja lankuiksi, ja suuri osa niistä sahataan käsin lyhyinä ja purevina talvipäivinä. Nämä maat ovat usein yhtä autioita kuin yksitoikkoisiakin ja suota tai hiekkanummia riittää peninkulmittain. Täällä yksinkertaiset patriarkaaliset tavat ovat kadonneet ja pinnallisen puolisivistyksen tuhoisat jäljet tulevat esiin; maan sisäosissa sen sijaan vallitsee sellainen tapojen yksinkertaisuus, patriarkaalinen elämä ja vieraanvaraisuus, että sellaista ei usein kohtaa. Siellä pojat ja tyttäret asuvat usein omine perheineen yhä vanhempien talossa. Avaraan korkeaan pirttiin astuva kulkija voi nähdä puolen tusinaa kehtoa ja 20–30 hengen talouden ja kulkijan voi olla usein vaikea taivuttaa iäkästä patriarkkaa ottamaan pientäkään korvausta ateriasta. Täällä kulkija voi rauhassa jättää mukanaan kuljettamansa omaisuuden avoimelle pihalle säilöön, mutta lakeuksilla hänen on pidettävä siitä parempaa huolta.

Lähellä rannikkoa maa muuttuu taas kallioiseksi, mutta kalliot ovat matalia paasia, usein vain valtavia kiviröykkiöitä. Kun kivet on vaivalla raivattu, saadaan hyvin hedelmällisiä peltoja ja ne ovat myös parhaiten suojattuja viljelijän vaarallisinta vihollista, hallaa vastaan. Yhtenä ainoana valoisana heinäkuun yönä halla voi usein saattaa koko maan kurjuuteen. Suomen useimmat kaupungit ovat rannikolla, niissä on monia laivoja omistavia porvareita ja suurta hyvinvointia, eikä koko maassa ole kuin kahdeksan tai yhdeksän sisämaan kaupunkia. Ja kuitenkin maa käsittää puolet Ranskan pinta-alasta, vaikka asukkaita on vajaat 1 1/2 miljoonaa. Ruotsalaiset kolonialistit, seitsemäs osa maan koko väestöstä, asuvat nyt laajoilla rannikon ja saariston alueilla. Vaikka heidän tapansa ovatkin osaksi levinneet lakeuksille, ei kieli ole tullut käyttöön kuin porvaris- ja virkamiesluokassa. Monilla suomalaisten ja ruotsalaisten raja-alueilla on muutaman pyssynkantaman päässä toisistaan kyliä, joissa ei joko ymmärretä ruotsin sanaa tai sitten suomi on yhtä tuttua kuin heprea. Ruotsalaiset halveksivat suomalaisia, koska he todellakin ovat näitä sivistyneempiä. Suomalaiset suhtautuvat ruotsalaisiin karsaasti, koska ”herratkin” ovat ruotsalaisia. Siellä missä saaristo ulottuu pitemmälle, on sisävesissä hyvin kauniita salmia ja lahtia, joita lehdot reunustavat ja maan etelärannikolla niissä komeilee tammia, pihlajia, lehmuksia jne. ja kasvillisuus on rehevää ollakseen näin pohjoisessa. Tiettyjen saaristoalueiden ruotsalaiset ovat niin sivistynyttä talonpoikaisväkeä, ettei parempaa löydy mistään, ja sunnuntaisin heillä on pikkuporvarien vaateparret ja tavat, mutta arkena he osoittavat talonpojan uutteruutta. Missään ei vietetä sen miellyttävämpää maalaiselämää kuin näillä seuduilla, missä asukkaiden hyvinvointi, sivistys ja puhtaat tavat ovat kauniisti sopusoinnussa luonnon runsaan viehätyksen kanssa.

Veisin mielelläni lukijan niille seuduille. Mutta majuri S., tohtorimme setä, oli asettunut taloksi maan ensiksi kuvattuun osaan, ison sisäjärven rannalle. Sen tavallisesti levottomat aallot saivat vieriä kokonaista kymmenen peninkulmaa ja niiden etenemistä estivät vain muutamat hajanaiset saaret. Minua estää mainitsemasta järven nimeä vain se, että henkilöiden nimistä olisi silloin aivan turhaa vaieta. Kymmenen peninkulman järven rannalla on Suomessa näet vain harvoja kartanoita ja vieläkin harvempia majureita. Silloin sensori voisi Helsingissä väittää, että olen kirjoittanut satuja yhä elävistä henkilöistä ja rikkonut kotirauhaa ja niin hän merkitsisi tämän viattoman kirjasen index prohibitorumiin [kiellettyjen teosten luetteloon], toisin sanoen niiden teosten joukkoon, joita ei saa lukea kukaan kieltä ymmärtämätön. Jos se indeksi olisi paavillinen luettelo, tämä toisi yleisen käsityksen mukaan tekijälle kunniaa ja kustantajalle kelpo menekin. Mutta Suomen sensuurin luettelo on hermeettisesti suljettu teos, jonka sisällöstä kukaan ei tiedä. Niinpä puoli maailmaa ja koko Suomi voisi lukea teokseni lainkaan aavistamatta, että ovat nauttineet kielletyn hedelmän. Ja sepä vasta olisi tyhmää! Sensuurin pitäisi aina olla itsestään selvästi kirjailijaparan liittolainen ja tehdä hänen teoksiaan tunnetuiksi mahdollisimman avoimella kiellolla. On totta, että tämä koituisi nykyisessä tilanteessa ulkomaisen tuotteen hyväksi. Asiaa voisi kuitenkin helposti auttaa käyttämällä samaa vastaavuutta kuin kyseisten maiden tullisäädöksissä. Siten maassa kiellettäisiin yhtä monta toisesta maasta tuotua teosta kuin jälkimmäisessä on kielletty edellisen maan kirjallisia tuotteita. Kaikki nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja. Ja minä tiedänkin paremman keinon. Jos vain sensori antaisi painaa kirjailijaparan teokseen sanan prohibetur tavanomaisen ikävän imprimaturin sijasta, miten se lisäisikään kirjan tuottoa! Olenpa joltisenkin varma siitäkin, että jos Suomessa painettaisiin kiellettyjä kirjoja reippaasti, ne saisivat hyvän menekin Ruotsin kirjakaupoissa. Mutta niin kauan kuin Suomessa painetaan ja viedään maasta vain sallittuja teoksia, ei Ruotsista tahdo löytää yhtä ainoaa suomalaista kirjaa. Enkä epäile hetkeäkään, että Suomesta kyllä löytyisi tekijöitä kielletyille kirjoille, kunhan heitä ensi alkuun vain rohkaistaisiin muutamilla sievänpuoleisilla eläkkeillä, kunniamerkillä ja muulla sellaisella. Kaikki tämä olisi sitäkin aiheellisempaa, kun heidän kirjailijan toimintansa tuottaisi mittaamattomia etuja kohentamalla maan kauppatasetta.

Mutta lukija kai ihmettelee, mitä majurilla ja sensuurilla on tekemistä toistensa kanssa. No, asia on niin, että majurilla oli kirjastossaan pelkkiä kiellettyjä kirjoja. Tosin kukaan ei voine hyvällä omallatunnolla heittäytyä uskomaan, että niin oli todellakin asianlaita. Liioin ei majuri ole milloinkaan vallalla vahvistanut tietoaan. Mutta kun hänellä oli kirjastossaan esimerkiksi rouva Sjöbergin keittokirja ja hän oli lukenut, että se ja se ruokalaji oli ”hyvin suosittua Ranskassa”, niin tottahan hän tästä ymmärsi kirjan kielletyksi. Hän näet päätteli, että eihän sellaista ole sallittua suositella Suomessa, mikä on suosittua Ranskassa. Sitten hän teki esimerkiksi äksiisiohjesääntöön koko joukon huomautuksia ja reunamerkintöjä, eivätkä ne hänen mielestään olisi päässeet sensuurin läpi kurittamatta edes yksitellen. Ja kun monessa kirjassa oli sellaisia reunahuomautuksia tusinoittain, hänellä oli sitäkin suurempi syy pitää kirjaa kiellettynä. Kun hänen ystävänsä vänrikki joskus esitti pienoisia epäilyksiä siitä, voiko se tai tämä kirja kuulua kiellettyihin, hän näytteli voitonriemuisena näitä riipustuksiaan.

Kirjasto oli melko kauniissa nurkkakaapissa hänen talonsa sisäosissa. Ikkunoista näkyi puutarhaan, joka oli tehty kolmeksi terassiksi jyrkästi viettävään rinteeseen ja oli täynnä marjapensaita ja ruusuja. Keskimmäisellä terassilla oli pieniä omenapuitakin, mutta niiden hedelmät jäivät järjestään aina pähkinän kokoisiksi ja tummanvihreiksi raakileiksi. Ne olivat kuitenkin ylpeyden aiheena eikä niillä ollut veroisiaan kahdenkymmenen peninkulman säteellä. Puutarhan alla laskeutui kohti pientä jokea vielä niitty, jota varjostivat yksinäiset vanhat koivut ja haavat ja pihlajien ryhmät. Joki oli juuri tällä kohdalla ennen syöksynyt valtoimenaan alas kolmea tai neljää jyrkkää kalliota, mutta nyt se ryöppysi kuuliaisesti pitkin rakennettua uomaa kuljettuaan sahan ja jauhomyllyn pyörän ympäri. Saha ja mylly pilkottivat valkoisina ja punaisina ja melko komeina niityn lehtipuiden takaa. Riehakas joki loiski tällä kohdalla suoraan alas lahdelmaan, jota vastarannalla reunustivat korkeat kalliot, ja kiitokseksi kallioiden tarjoamasta tuulensuojasta lahti kuvasteli tummassa peilissään herkeämättä kallioiden mielikuvituksellisia muotoja ja niiden rinteillä kohoavaa metsää. Jos asuinrakennus olisi pystytetty vaikka vain sata askelta ylemmäs mäelle, olisi vastakkaisista ikkunoista nähnyt suurimman osan äsken mainitsemastamme järvestä, johon lahdelma kuului. Ne pohjoisen asukkaat, jotka ensimmäisinä kaatoivat puita majaansa varten, ovat näköjään ajatelleet pikemminkin suojautumista taivaan tuulilta, etenkin pohjoismyrskyltä kuin majan ikkunasta tarjoutuvaa kaunista näköalaa. Sitäkin asiaa voi tarkastella kahdelta kannalta. Jos tuolistaan ja pöytänsä äärestä voi joka päivä ja hetki katsella suurenmoista kaunista luontoa, niin luonnon kauneuskin muuttuu arkiseksi, eikä siitä enää nautikaan. Jos on sen sijaan lähdettävä työnsä äärestä ja jokapäiväisestä ympäristöstään etsimään tätä nautintoa, silloin sillä on kaksinkertainen arvo, sillä se antaa sielulle virkistystä ja tarjoaa lepoa päivän huolista. Rakennettakoon asumus siis puiden ja kukkien keskelle tai järjestettäköön sieltä näköala lehtoihin ja kukkien täplittämille niityille; mutta suurenmoisia luonnonnäkymiä etsittäköön vapaasta luonnosta. Tästä oli pidetty huolta täällä Ollilassa, mutta ne näkymätkin olivat täällä käden ulottuvilla. Läheltä tai kaukaa olisi näet saanut turhaan etsiä kauniimpaa näköalaa kuin tarjoutui huvimajasta mäen laelta, sadan askelen päässä asuinrakennuksesta. Siksi talon rakentaja ei kulkenut juuri milloinkaan suorinta tietä majalle.

Vieras oli juuri asettunut asumaan tähän huvimajaan. Vieras oli nuori lääkäri. – Hänen matkansa oli sujunut nopeasti ja hauskasti, sillä lounaistuuli ei tyyntynyt, vaan saattoi Ellidan hitaalla vauhdillaan ilman enempiä seikkailuja Aurajokeen asti Turun talorivien keskelle. Ja Suomen hyvin hoidetuilla maanteillä sujuu matka joutuisasti kesän pitkinä päivinä ja valoisina öinä. Tohtori oli hoitanut nuorta potilastaan Ellidalla perin huolellisesti ja jättänyt tälle Turussa niin juhlavat jäähyväiset kuin ajan tavat vaativat. Hän oli havainnut erään seikan, joka sai hänet suhtautumaan perin varovaisesti tyttöön. Vapaaherra oli näet majurin lähin naapuri ja vietti kesät maalla, mutta asui talvisin yleensä Turussa. Vapaaherratar oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin kuin veljentytär oli menettänyt isänsä ja vapaaherra oli nyt hakenut tytön, jotta tämä eläisi nuorta elämäänsä taloudenhoitajatarrouvan valvonnassa järven rannalla. Ensin oli tehtävä muutamia vieraskäyntejä matkan varrella, mutta sen jälkeen matkakumppanukset saattoivat toivoa tapaavansa toisensa uudelleen. Kun tohtori oli puolittain sidottu sedän taloon, hänen olisi siis parasta valvoa jonkin verran tunteidensa suuntaa ja niinpä hän päätti heti ryhtyä varovaiseksi. Hänen käyttäytymisensä todisti päätöksestä ja vaikutti sähköistävästi nuoreen tyttöön. Kaikkien lämpimien sielujen tavoin tämä sai heti aihetta katua siihen asti osoittamaansa avoimuutta. Suhtautuminen muuttui hetkessä kylmäksi ja kun tohtori sopivalla hetkellä juuri ennen hyvästijättöä tarttui tytön käteen lausuakseen samalla muutamia lämmittäviä sanoja, tyttö veti kätensä pois niin nopeasti, että tohtori mykistyi ensin ja pakottautui sitten tavanomaiseen rauhalliseen kohteliaisuuteen kiitellessään matkan ja seuran tuottamasta ilosta. Mitä lähemmäksi he olivat ehtineet määränpäätä, sitä vapaaherramaisemmaksi vapaaherra oli silmin nähden käynyt. ”Samoin taitaa olla tytön laita”, tohtori ajatteli. Miehet näet vaativat aina, että naisen on suhtautumisellaan korjattava ne typeryydet, joilla miehet ovat vahingoittaneet keskinäistä suhdetta. Tohtorikin menetteli nyt epäoikeudenmukaisesti, sillä hänen aiheellisena pitämänsä menettelytavan hedelmät maistuivat hänestä nyt kitkeriltä. Siitä syystä hän valitti ärtyneellä äänellä sitä vahinkoa, jonka tyttö oli matkalla kärsinyt ja sen muutoinkin kai tarjoamaa vähäistä iloa. – Mutta tyttö ei ollut sanonut valituksen sanaa kummastakaan asiasta. Joku toinen olisi kenties torjunut jyrkästi ne vaatimukset, jotka tohtorin esiintyminen paljasti. Tyttö sen sijaan vakuutteli herttaisesti, että onnettomuus oli ollut pikkujuttu ja matka oli muutoin ollut niin miellyttävä kuin se hänen asemassaan saattoi olla. – Siinä samassa heikko kyynelten himerrys peitti hänen silmänsä. – Tohtori lähti pahoitellen omaa itsekkyyttään ja katuvaisena. Tyttö ei liiemmin ajatellut asiaa. Mutta naisella on aina varma tunne siitä, että hän on saanut jotain valtaa mieheen, joka äksyilee hänelle ja käyttäytyy hänen tähtensä kömpelösti.

Tohtorimme tiesi oikein hyvin käyttäytyneensä kömpelösti, niinpä hänen ajatuksensa liikkuivat koko maamatkan ajan siinä asiassa. Mutta yleensä tämän kaltaisessa tapauksessa kuvitelmat siitä, mitä olisi voinut olla, raivaavat nuoresta mielestä todellisiin tapahtumiin liittyvät ajatukset. Näitä mielikuvituksen ponnistuksia auttavat aivan erityisesti 62:lla tai 63:lla leveysasteella vietetyt toukokuun viimeiset päivät ja sitäkin enemmän kauniit yöt. Kun myöhäisen illan hiljaisuudessa ajaa halki syvien metsien, joissa ajoneuvojen jokainen liike herättää uneliaan kaiun, kun pysähtyy jyrkkien mäkien alle antaakseen auliin vetojuhdan huoahtaa ja kuulee valppaan laulurastaan melankolisen kauniin, joskin yksitoikkoisen laulun helähtelevän puiden keskellä, tai kun mäen laelle ehdittyään näkee uuden maiseman avautuvan katseen edessä tyynine järvineen ja saarineen, ja niiden valkokylkiset koivut kohoavat ylös ja vajoavat alas veden peilipinnan alle yhdessä ympäröivien kallioiden kanssa, joiden huiput heijastavat yhä iltaruskoa samalla kun varjot verhoavat niiden puita kasvavan tyven, – silloin karkottaa mielellään kaikki epämiellyttävät muistot ja jää halukkaasti haaveilemaan kuvitelmien valtakuntaan, silloin muokkaa menneen sopusointuiseksi perustaksi, jolle tulevaisuuden kauniit pilvilinnat kohoavat keveinä ja houkuttavina.

Niin kauan kuin ihmisen elämä on yhä nuori ja toiveille on vielä runsaasti tilaa, hän elää mielikuvituksen kartanoilla aivan kuin ne olisivat pelkkä todellisuuden osa, jonka hän vaatii itselleen samalla tavoin kuin tulevaisuuden. Mutta vuosien mittaan ihminen oppii pitämään mielikuvitusmaailmaa korvauksena menetetystä, pakopaikkana todellisuudesta. Hän pelkää joka hetki, että kuvitelmien autuus katoaa hänen syleilystään samoin kuin todellisuudenkin. Kokenut ihminen huokaa: ”Mitäpä elämä olisikaan, ellei ihmisellä olisi oikeutta ja kykyä hetkeksi unohtaa mennyttä ja nykyistä, uneksia säteilevän onnen, nopeasti toteutuvien toiveiden ja autuaan, häiriintymättömän nautinnon maailmasta? – Oi kaunis maailma, miten usein olenkaan syleillyt sinua kirkkaana tähtiyönä, päässyt luoksesi vajottuani luonnon katseluun tai upottuani kamarini hiljaisessa yksinäisyydessä onnelliseen unohdukseen levätessäni työn ponnistuksista! Kuvitelmien köykäiset lapset, älkää jättäkö minua! Jokainen askel elämän polulla lisää huolten määrää, kasaa pettyneitä toiveita ja suurentaa sitä pesää, jonka katumus on rakentanut itselleen piinattuun sydämeen. – Kohtalo, anna minulle kuitenkin vastaisuuden varalle nurkkaus, jossa voin nauttia yön rauhaa tarvitsematta välittää kaikesta siitä, mikä joka hetki sälyttää kannettavakseni yhä raskaampia kahleita. Te keveät, hopeasiipiset olennot, jotka levitätte unohduksen harson elämän ylle, älkää silloin hylätkö minua – ja päivän vaivalloisina hetkinä minä näyttäydyn ihmisille taas sellaisin ilmein, kuin minäkin olisin nauttinut elämän onnesta!”

 

Tältä eivät asiat vielä näyttäneet nuoresta miehestä, vaan hän liikkui iloisesti ja hilpeästi haaveksien kuvitelmien kartanoissa noutaakseen niistä malleja kukkakentille, joiden hän odotti puhkeavan esiin todellisuudessa. Mutta niin kuin sanottu, hänen unelmansa liikkuivat lähimenneisyydessä, eivät lähitulevaisuudessa, jota hän lähestyi hetki hetkeltä. Turhaan saivat mielikuvituksen raisut varsat kamppailla vetäessään vastakkaiseen suuntaan kuin mainiot hämäläiset hevoset, jotka veivät häntä eteenpäin milloin lentävää laukkaa, milloin reipasta ravia. Silti hevoset auttavat näitä varsoja tarjoamalla matkalaiselle hyvää rauhaa myös uhkarohkeilla kalliotaipaleilla, kun ne ankarasti ponnistellen etenevät askel askelelta, kunhan vain ohjakset venyvät sen verran, että ne voivat hoitaa työnsä mielensä mukaan. Niinpä hevoset muistuttivat häntä vain harvoin omasta tai maailman kulusta, ja hänen ajatuksensa vaeltelivat miltei keskeytyksettä taaksepäin samalla kun häntä yhtä keskeytymättömästi vietiin eteenpäin. Hän ajatteli tuskin hetkeäkään, että hänen matkallaan oli päämäärä ja tarkoitus.

Mutta nyt hän istui kauniina aamuhetkenä sanotussa huvimajassa. Se oli muodoltaan kuin pieni varuslinna ampuma-aukkoineen ja muurinsakaroineen ja se valvoi järveä ja koko ympäröivää seutua. Hänen luonaan istui jo setä, jolla oli harmaat hapset, mutta terveen ruskeat posket. Keskustelua käytiin vilkkaasti, toinen esitti innokkaita kysymyksiä ja toinen kertoili eloisasti – puhuttiin näet vanhuksen nuoruusvuosista ja kohtaloista, jotka hän oli jakanut nuoren miehen isän kanssa. Tämäkin oli ollut sotilas ja vuonna 1808 veljekset olivat yhdessä kokeneet samat seikkailut ja vaarat.

”Oli syyskuun neljästoista päivä”, majuri jatkoi, ”viimeinen kaunis päivä, josta tuli meille perin onneton. – Kun pääsimme etelänpuolen mäelle, niin vihollisen täydennykset pysäyttivät etenemisemme. Siinä oli kaksituhatta uutta miestä, kaksi kolmannesta koko joukostamme. Me käytimme hyväksemme lyhyttä taukoa kun jääkärien ketju vaihdettiin ja tutkimme reppujamme. Virkistimme itseämme sillä vähällä mitä niissä oli, mutta silloin tuli käsky että oli taas lähdettävä vahvistamaan ketjua maantien poskessa. Isäsi antoi sen käskyn. ”Olisitte totta vie voineet sulatella sitä aamiaista ilman että näin äkkiä ruuan päälle tarvitsee lähteä”, hän sanoi hymyillen puoliksi murheellisena. Me lähdimme heti liikkeelle ja hän tuli mukana. Mutta emme ehtineet ottaa viittäsataa askeltakaan kun me törmäsimme jääkäreihimme, jotka peräytyivät täyttä vauhtia – vihollinen oli syössyt suuren osan voimastaan metsään tien vasemmalle puolelle. Meidän pataljoonastamme oli jäänyt jäljelle vain kaksi täyttä komppaniaa. Mitä nyt piti tehdä? Olisimme voineet turvautua pistimiin ja lähteä suoraan hyökkäykseen, mutta vihollinen oli isolla joukollaan jo murtanut ketjun vasemmalla ja ryntäsi nyt ohitsemme ja työnsi länsipohjalaisen pataljoonankin maantieltä meidän joukkoomme. Tässä kulkee maantie ja tässä vihollinen murtautui läpi, hän jatkoi järjestäen piipunvarren ja pari kirjaa tilannetta esittäväksi kartaksi. – Silta oli jo vallattu ja joukon parhaat voimat oli yhdessä meidän kanssamme lyöty. Meidän täytyi vetäytyä takaisin metsään tien ja merenlahden väliin. Katsohan tänne – tässä lahti ulottui maantielle asti ja vihollinen oli jo ehtinyt tähän kohtaan. Laukauksia vaihdettiin tasaisesti ja me odottelimme, että meikäläiset pääsisivät taas eteenpäin ja saisivat yhteydet kuntoon. Mutta vihollinen keräsi tähän kohtaan aina vain suurempia voimia. Mitä siinä piti tehdä? Meillä oli vain yksi kuula jäljellä. Pistimet! sinun isäsi huusi länsipohjalaisille ja ilman enempiä komentoja kaikki kiväärit olivat valmiina. Me murtauduimme metsästä rinta rinnan, ruotsalaiset ja suomalaiset rinnakkain. Kuljimme yli kertaalleen jo poljetun taistelukentän, jolla ystävät ja viholliset uinuivat lähekkäin. Kymmenessä minuutissa me mursimme kaksi vihollislinjaa – ensimmäisen maantiellä – eivätkä ne ehtineet edes ottaa hyökkäystämme vastaan. Sitten toiseen tuli hetkessä apua kun jo lyödyt joukot hyökkäsivät takaa kimppuumme ja joka minuutti meni kymmeniä meikäläisiä. Isäsi oli laskeutunut ratsailta ja kulki kärjessä. Kuulin hänen eläköönsä, jotka kajahtelivat kaikkea muuta kovempina. Mutta äkkiä ne loppuivat. Minä tunkeuduin hänen luokseen. Juuri siinä vaiheessa minä sain tämän kuulan, joka on nyt minun ilmanpuntarini. Silloin sitä en juuri tuntenut. Siinä Carl-parka makasi pistin rinnassaan ja se vihollinen, joka oli pistänyt hänet kuoliaaksi, virui jo hänen vieressään pää murskana, mutta piteli vieläkin kivääriä. Stolt, numero 82 minun komppaniastani – hän asuu tuolla punaisessa mökissä – oli tehnyt sen uroteon kiväärinperällään. Kun minä yritin irrottaa isäraukkaasi ja nostin hänen päätään, niin Stoltin kelmi nappasi minua vyötäröstä ja raahasi minut vihollisrivien repeämästä. Varmasti saan kiittää häntä hengestäni – kun hän näet päästi irti, minä en pysynytkään enää tolpillani, vaan hän ja kolme muuta miestäni kantoivat minut meikäläisten luo. Jumala heitä siunatkoon, ja niitä muita, jotka muodostivat kiinteän muurin takanani! Silloin minä näin viimeisen kerran Carlin kasvot ja hänen läpitunkevat silmänsä, vaikka ne olivatkin silloin kiinni. Miten minä pääsin sieltä Raaheen, kahdenkymmenenkolmen peninkulman matkan, se on minulle arvoitus vielä tälläkin hetkellä. Siellä minä virkosin sairaalassa ja sain varmuuden, että uneksintani Carlista oli ollut pelkkää kuvittelua. Carl-parka ei päässyt sairaalaan, vaan jäi kentälle. Monet jäivät sinne hänen kanssaan. Hän kaatui viimeisenä kauniina päivänämme. Hänen ei tarvinnut nähdä, mitä sitten seurasi.”

Ukko vaikeni ja sytytti hitaasti juttelun tuoksinassa sammuneen piippunsa. Tohtori seisoi ikkunan ääressä, nojasi otsaansa ikkunanpuitteeseen ja katseli järvelle pystymättä kiinnittämään katsettaan mihinkään tiettyyn kohteeseen. Kumpikaan ei ehtinyt katkaista lyhyttä hiljaisuutta kun sen rikkoi kaksi kevyttä koputusta huvimajan oveen.

”Sinäkö siellä, Franciska?” majuri kysyi.

Ovi aukeni puoliksi ja tulija oli todella Franciska, hän seisoi aukossa – ylpeä, täyteen muotoonsa ehtinyt nainen. Kasvoissa oli vakavuutta ja ne olivat huomiota herättävän kauniit, kaarevat, hienot kulmakarvat oli vahvistettu siveltimellä, tummat silmät välähtelivät ja suu oli hyvin houkutteleva ja puoliksi avoimien tummanpunaisten huulien välistä hohtivat kauniit tasaiset hampaat. Sen kaltaiset hampaat osoittavat yleensä tiettyä ylhäisyyttä, toisin sanoen ne olivat ylemmässä hammasrivissä ja olisivat olleet epätavallisen pitkät ellei niiden väri ja säännöllinen rakenne olisi vienyt huomiota niiden pituudesta. Muutoin ei hänen ulkomuotoaan voinut sanoa varsinaisesti kauniiksi. Profiili ei piirtynyt säännöllisenä eikä ihossa ollut sen enempää maaseutukaupungin tervettä voimakasta punoitusta kuin todellisen kaupunkilaisdaamin riutuvaa ja läpinäkyvää kalpeuttakaan. Sen sijaan tummat runsaat kiharat olivat verrattoman kauniit.

Näytti siltä kuin hän olisi kahden vaiheilla, toisaalta halutti mennä sisään, toisaalta pelotti astua poikamiehen huoneen kynnyksen yli. Tohtori oli kääntynyt ja lähestyi häntä vakuuttaen, että onni muuttaisi hänen luokseen huvimajaan, jos serkun kaunis jalka astuisi sen lattialle.

”Ikävä kyllä minulla ei ole haltiattaren lahjoja”, Franciska vastasi. ”Täällä sisämaassa on niin paljon proosaa ja minun proosallisena tehtävänäni on kutsua herrat aamiaiselle.” Hänen pieneen hymyynsä sekoittui nyt hiukan pisteliäisyyttä.

Lähdetään – meille tarjotaan varmasti jotain harvinaista herkkua kun Franciska itse tuli kutsumaan meitä, ukko puuttui puheeseen noustessaan seisomaan. Franciskan vastaus ei oikein miellyttänyt häntä. Valentin otti nopeasti hattunsa ja kiiruhti tarjoamaan tyytymättömälle kaunokaiselle käsivarttaan, mutta tämä oli jo ehtinyt tarttua isän käteen. Nyt myös nuoren miehen mielen valtasi harmi, joten molemmat nuoret astuivat saliin aika nyreinä.

Tilanne ei juuri muistuttanut ensi rakkauden suloista ikävöintiä. Ajat olivat kuitenkin tosiaan muuttuneet. Valentin olikin arvannut etukäteen, että ensi tapaamisesta tulisi pikkuisen kiusallinen. Mutta ei kai olisi niin vaikeaa saada anteeksi rakastetulta tytöltä, etenkin kun jokaisen hänen ikäisensä miehen täytyy uskoa, että kuluneet kolme vuotta ovat varmasti koituneet hänen edukseen, sekä ulkoisesti että kokemuksen tuoman oikean suhtautumisen kannalta. Tullessaan hän tapasi ensin sedän. Tämä tiesi, että nuorten välillä oli tapahtunut jotain, mutta hän olisi kyllä ottanut veljenpojan vastaan yhtä sydämellisesti, vaikka olisi tuntenut välit viimeistä piirtoa myöten. Hän lähetti heti hakemaan tytärtään, mutta tämä ei tullutkaan yhtä nopeasti. Joka mies olisi pitänyt sitä hyvänä merkkinä – eihän tapaaminen ole silloin yhdentekevä, jos siihen valmistaudutaan.

Tällaisten merkkien laita on kuitenkin niin kummallisesti, että vastakohtakin olisi aina hyvä merkki. Tarvitsee vain kysellä yli-ikäiseltä naiselta, niin saa ällistyksekseen kuulla, miten paljon hyviä merkkejä onkaan – ellei nuoren parin suhdetta sitten ole ”julkaistu”, silloin näet esitetään yhtä monia huonoja merkkejä. Nyt sen sijaan täytyi viivytyksen merkitä hyvää. Se vaikutti myös odottajaan. Hän tunsi tietyn levottomuuden kasvavan hetki hetkeltä ja juuri ennen kuin odotettu saapui, hän oli miltei valmis lentämään tämän syliin ja pyytämään saman tien vanhuksen siunausta, sillä tämän suostumuksesta hän oli varma.

Franciska tuli – niin huolitellussa asussa kuin hän olisi valmistautunut vierailulle ja asenteeltaan niin kylmänä kuin olisi pelännyt naisseurapiirin tutkivia katseita. Valentinin valtimoiden kohonnut lämpö laski hetkessä hiukan nollapisteen yläpuolelle. Franciskan poskille levisi tosin nopea puna kun hän aivan yksinkertaisesti tervehti sanomalla tavanomaisen fraasin iloisesta jälleennäkemisestä. Puna vielä syvenikin hiukan kun isä huomautti, että he ”tervehtivät kuin kaksi kateellista tätiä” ja siksi hän puoliksi vältellen antoi Valentinille suukon mutta siinä olikin sitten kaikki. Seuraavassa hetkessä hän osallistui yhdentekevään keskusteluun niin tyynesti ja viileästi kuin kävijä olisi ollut isän vanha ystävä vänrikki.

Kuvitelmista putoaa töksähtäen todellisuuteen silloin kun satunnaiset tapahtumat, yhdentekevät ja vieraat ihmiset eivät tee mielikuvituksen säännöttömiä laskelmia tyhjiksi, vaan olemme sen sijaan rakentaneet toiveemme ihmissydämen varaan luullen tuntevamme sen taipumukset ja tunteet omamme tavoin. Olemme itse muuttuvaisia, harvoin rakastamme tai seuraamme pitkään samaa. Mutta jos joku on sattumalta ollut pitempään mieltymyksemme kohteena, silloin pidämme itse kohdetta muuttumattomana, vaikka muutoin useimmiten katsommekin oman muuttuvaisuutemme myös kohteiden ominaisuudeksi. Haluun löytää rakkautemme kohteesta uudelleen sitä, mihin rakkautemme kiintyi, sisältyy toisinaan jalomielisyyttä, mutta usein vain egoismia. Nuoruudenrakkaus ei voi tietää omaa syytään eikä rakastunut laskea, mikä on herättänyt hänen ihastuksensa. Kun se on ohitse, on sen kohdekin muuttunut. Tosiasiassa voi kohteessa kaikki olla muuttumatonta, mutta pelkästään aavistetun, julki lausumattoman, jonka on täytynyt olla olemassa, täytyy aina puuttua kohteesta. Vain silloin kun jokin taipumus on säilynyt kummallakin osapuolella, on jotain menneestä myös jäljellä ja vähäinen kipinä voi uudelleen syttyä ja sen liekki voi vähitellen taas valaista aavistuksen ja toiveiden jo kadonneina surtuja maailmoja.

Mutta tässä tapauksessa ei ollut merkkiäkään siitä lämmöstä, jota Valentin oli aiemmin saanut vastaansa tulisesta silmäparista. Ne välkehtivät entiseen tapaan, mutta välke oli hänen mielestään kylmä kuin vahakuvassa. Ensimmäinen vaikutelma oli lähes epämiellyttävä. Seuraavaksi häntä alkoi harmittaa erehdyksensä, hyödyttömien kamppailujen käyminen, halveksituksi joutuvien tunteiden huolehtiva vaaliminen.

Ukko katseli hiukan ihmeissään serkusten kohtaamista, mutta ei sanonut mitään, niin kuin hänen tapanaan oli sellaisissa tilanteissa. Teoissa hän oli riuska, mutta sanoissa arka. Hän oli itse nauttinut niin suuresti saadessaan olla oma herransa, että hän soi mielellään saman onnen muillekin. Suhteessa naisiin hän vei periaatteen miltei liiankin pitkälle. Hän ei ollut milloinkaan antautunut kustaan naisen kanssa, lukuun ottamatta yhtä kertaa – silloin kun hänen vaimovainajansa oli sanonut, että ”sodat olivat jumalattomia puuhia”. Silloin hän todisti vaimolleen aivan prikulleen, ettei nainen sitä asiaa pysty käsittämään. Hänen todistuksensa kuului: ensiksi, että nainen ei pysty käyttämään sapelia, toiseksi että kotoiset sanasodat ovat aiheuttaneet enemmän pahaa kuin kanuunat ja kolmanneksi että kaikki naiset pitävät sotilaista. Sen sijaan hän oli kotonaan merkinnyt tarkoin ne rajat, joiden yli naisvalta ei saanut käydä. Niihin asioihin kuului hänen tyttärensä tulevan miehen valinta. Heidän puheensa sai kyllä ulottua myös tämän rajan ulkopuolelle, sillä hänellä oli tapana sanoa: ”Rauhan tähden meidän Herramme ei ole voinut tehdä naisen kieltä omaamme liukkaammaksi”. Mutta sen alueen ulkopuolella hän toimi ottamatta huomioon naisten puheita. Leskenä hänellä olikin hyvä tilaisuus koetella näiden mietelmien käyttökelpoisuutta – vanha naimaton käly näet hoiti pääasiassa hänen talouttaan eikä tämä mielellään luovuttanut yhtään emännälle laillisesti kuuluvaa valtaa. Oli verrattoman hauskaa nähdä miten ukko torjui kaikki tältä taholta uhkaavat myrskyt. Yleensä hän myöntyi kaikkiin vaatimuksiin. Kuitenkin hän siirsi niiden toteuttamista päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Jos hän sen sijaan huomasi, että se ei käynyt päinsä, hän valitsi pari vastaväitettä, jotka johtivat pois itse asiasta ja niin oli uuden kysymyksen kulku käännetty.

Niinpä vanha nainen oli esimerkiksi vaatinut, että Franciskan oli saatava viettää talvi pääkaupungissa. Franciska, joka oli onneksi hänen suosikkinsa, oli luultavasti innostanut häntä asiaan.

”No, olisihan se kyllä aivan mahdollista”, isä vastasi.

Miksi lanko ei sitten hanki hänelle ensi talveksi paikkaa jostain kunnon talosta? hän kysyi.

”Uskooko rakas sisar, että saamme tänä vuonna aikaisen talven?” kysyi majuri puolestaan.

Siltä se näyttää. Hämähäkit kutovat jo ruokakomeron kaikissa nurkissa ja sopukoissa.

”Ajatella, sitä minä en olisi uskonut”, majuri jatkoi tuntien salaista iloa. – ”Minä en ole vielä nähnyt yhtään villihanhien parvea lahdella.”

No, onhan siinä järvessä muitakin lahtia. Minä luotan hämähäkkeihin, olen luottanut vuodesta 1812 asti, jolloin tuli aikainen talvi. Silloin ne siirtyivät sisään jo Pärttylin messun aikaan.

”Jaa, sehän oli silloin kun Napoleon oli Venäjällä. Ajatella että minä en ole koskaan käsittänyt, miksi hän oli sellainen naisten suosikki.”

Tällä hän halusi iskeä toisen heikkoon kohtaan. Silloin kun Napoleonin onni oli suurimmillaan, mamselli Saran nimi oli jo niin sanotussa yli jääneiden luettelossa. Ja siinä vaiheessa naimaton nainen valitsee aina mielellään miehisen suosikin – kuulun musikuksen tai tanssijan tai näyttelijän tai saarnaajan tai prinssin tai kuninkaan. Maaseudulla ei juuri näe eikä kuule muita merkkimiehiä kuin pappia. Kun mamselli Saran seurakunnan pappi oli mennyt naimisiin piikansa kanssa, ei hän voinut juuri tulla kysymykseen.

Niihin aikoihin oli Napoleonin kuva joka talossa ja hänen nimensä kaikkien huulilla ja niinpä tästä tuli toivottu innostuksen kohde mamselli Saralle, kuten niin monille tuhansille samassa asemassa oleville. Majuri oli sen sijaan aina kantanut kaunaa Napoleonille, koska tämä oli vuoden 1808 sodan aiheuttaja. Miesseurassa hän esitti mielellään purevia syytöksiä tälle. – Mamselli Saran tapauksessa hän käytti Napoleonin nimeä pelkkänä pyydyksenä, jolla hän käänsi tämän sopimattomaan suuntaan harhautuneet ajatukset. Nytkin hänen sotajuonensa onnistui täydellisesti. Mamselli Sara käytti parikymmentä minuuttia luetellakseen Napoleonin kaikki ansiot ja ennen kuin hän ehti väsyä, hänet kutsuttiin keittiökamariin. Niin pääasia unohtui sillä kerralla.

Majuri oli joutunut kestämään monia hyökkäyksiä juuri tässä kysymyksessä, jonka hän nyt niin onnellisesti torjui. Mamselli Sara oli sietänyt vielä karkeat torjumiset lykkäyksineen, koska ne olivat antaneet Franciskalle tilaisuuden opetella ensin perin pohjin taloudenpidon jaloa taitoa hänen johdollaan. Mutta kun tytär alkoi avoimesti vedota isänsä hyvään sydämeen, kun Valentinilta ei tullut enää kirjeitä ja kun sittemmin kuollut vapaaherratar kutsui Franciskan viettämään talvea heidän taloonsa Turkuun, majurin oli lopulta annettava periksi. Järjestyksessä toinen näistä syistä oli erityisesti vaikuttamassa.

Serkusten saattaminen yhteen oli näet erikoisen lähellä ukon sydäntä. Tärkeimpänä pontimena tässä oli hänen ja velivainajan välinen ystävyys. Liiton teki kuitenkin toivottavaksi myös omalaatuinen suhde siihen tilaan, jossa hän nyt asui ja joka oli yhdessä pienen puustellin kanssa hänen ainoa omaisuutensa. Kiinteistö oli nimittäin isoisän testamentilla ja molempien veljesten suostumuksella siirtynyt jakamattomana Valentinin isälle, joka oli veljeksistä vanhempi, mutta tämän kuollessa sen oli määrä joutua majurille. Tästäkin syystä vuoden 1808 syyskuun neljännentoista päivän ajatteleminen liikutti aina vanhan soturin mieltä. Samassa testamentissa vanhempi veli velvoitettiin sydämensä vaatimusten mukaan avustamaan nuorempaa, ja jos tästä tulisi tilan haltija, hänen oli suhtauduttava yhtä veljellisesti toisen jälkeläisiin. Molemmat veljekset olivat noudattaneet vilpittömästi kehotusta ja Valentin oli herkeämättä saanut ottaa majurilta vastaan sen osoituksia. Vasta majurin kuoltua saisi tilan jakaa kummankin veljeksen perillisten kesken, ”elleivät he toisin sopisi”, kuten testamentissa sanottiin. Tällainen sopiminen oli nyt majurin hartaimpana toiveena. Täällä hän oli elänyt lapsuutensa ja suurimman osan miehuusvuosistaan. Hän oli saattanut tilan oivaan kuntoon ja tiesi, että se jakamattomana hyvin vastaisi kohtuullisia vaatimuksia ja turvaisi molempien nuorten tulevaisuuden. Jos se sen sijaan jaettaisiin ja osa joutuisi vieraisiin käsiin, silloin hän ei pitäisi sitä enää samana tilana.

Hän oli ollut melko hyvin selvillä kummankin nuoruudensuhteesta ja tiedoista hän sai pääasiassa kiittää mamselli Saran innokkaita selontekoja. Niin hänen toiveensa juurtuivat ja hän ymmärsi, että tytär omasta puolestaan olisi vähemmän taipuvainen pettämään ne, jos hän asuisi vaatimattomasti kotona. Siksi hän suostui vasten tahtoaan oleskeluun Turussa. Vaikka isillä onkin heikkoutensa ainoaan lapseen, hän oli siitä huolimatta havainnut tyttäressään enemmän turhamaisuutta kuin oli hänelle mieleen vakavan sukukuntansa jälkeläisessä. Hän tiesi omilta vänrikkivuosiltaan mitä tällainen saattoi merkitä tytön tulevaisuudelle. Eikä hän itsekään vielä käsittänyt, miten hyvin hän oli osannut varautua asioihin ennakkoon. Vapaaherratar, Franciskan kaitsija Turussa vietetyn iloisen talven aikana, oli siellä aivan toinen ihminen kuin maalla. Hänelle kuului maalla kiistattomasti etumainen penkki kirkon ristikäytävällä ja kunniapaikka seudun herrasväen päivällisillä. Turussa piti sen sijaan ponnistella monella lailla säilyttääkseen seurapiireissä paikkansa yhtenä ensimmäisten joukossa. Siihen päästäkseen vapaaherrattaren oli turvauduttava yhtä paljon suureen säteilyvoimaansa kuin miehensä rahavaroihinkin. Ja yritysten täytyikin onnistua, koska hänellä oli yhtäläinen valta molempiin. Kun hänen hyviin ominaisuuksiinsa sitä paitsi kuului, että hän säilytti arkioloissakin korostetun suopean ja silmin nähden vapaan tyylinsä, niin hänestä ja hänen elämästään tuli Franciskan silmissä onnen ihanne. – Vaikka vapaaherratar olikin Franciskaa vanhempi ja naimisissa, hän herätti silti ennen muuta miesten huomiota, ja Franciskan luonnollinen kateus suuntautui hänen itserakkautensa tyydytykseksi vapaaherrattaren ”asemaan ja oloihin”, ei itse henkilöön. Siitä pitäen maalaiselämä oli Franciskalle sangen kiusallista ja kuvitelmissaan hän rakenteli kaikenlaisia suunnitelmia loistavasta elämänkaaresta Turun loistavassa kaupungissa.

Kun nyt gävleläinen lukijatar näkee puhuttavan Turun ”loistavasta” kaupungista, onko ihmettelemistä, jos hänen kauniin suunsa suupielet alkavat nykiä. Onhan totta, että senaatti ei siihen aikaan ollut enää paikkakunnalla. Maailmassa on kuitenkin paljon muutakin loistavaa. Esimerkiksi hovioikeus, yliopisto, arkkipiispa, maaherra esikuntineen ja kenraali omineen, lisäksi useita kauppaneuvoksia, koko valtakunnassa kuuluja vaunuseppiä ja Lyypekin ja Hampurin kanssa käyty luottokauppa – uskallan kysyä, eikö kaikessa tässä ole tarpeeksi valon ja loiston aineksia? Eikä vapaaherra B:llä ollut ainoaa korkeasti aatelista taloa, joka talvisin lisäsi seurapiirin arvostusta. – Teatteritalokin siellä oli ja niin vankasti paikoillaan kuin kunnon honkahirsistä suinkin voi rakentaa ja yleisöä hurmasi näyttämön palkeilta milloin saksalainen, milloin ruotsalainen kiertävä teatteriseurue. Yliopisto vain oli siinä asiassa hiukan tiellä. Niin kuin tiedetään, muinoin on tahdottu estää laulun jumalattarien tyttäriä, näyttelijättäriä, houkuttelemasta professoreita pois äitien, itse laulun jumalattarien palvonnasta, ja siitä syystä yliopistokaupungin teatteri on aina suljettu silloin kun luentosalit on avattu. Minun nöyrän ajatukseni mukaan on kuitenkin väärin elätellä tällaista epäluottamusta akateemisten isien viisauteen ja Thalian tyttärien makuun. – Kun Suomen yliopisto on nykyään Helsingissä, on saatu aikaan luottamus molempia osapuolia kohtaan; sen sijaan Upsalassa on kai tahdottu asettaa vanhat herrat ensin koetukselle ja teatteri saa olla auki vain toistaiseksi. On kuitenkin vaikea keksiä mitään syytä, miksi juuri upsalalaisten professorien pitäisi olla kevytkenkäisempiä kuin maailman kaikki muut professorit – ja täytyy toivoa, että he selviävät kokeesta kunnialla. Kuten sanottu, Turussa teatteri oli siihen aikaan ilahduttamassa vain loma-aikoina. Sen sijaan siellä oli seurahuone, jonka tanssihuoneisto kokosi kaupungin kaiken eleganssin. Kun pilaririvistön edessä salongin toisessa päässä, missä hienolla maailmalla oli paikkansa, pelipöytä järjestettiin kuntoon, samalla kun salongin ulkopuolella tanssittiin, saattoivat ensikertalaisen ylioppilaan silmät hiukan pyöristyä. Milloin samassa salissa pidettiin konsertteja, oli paikalla aina joku jalon taiteen suosija, joka antoi äänekkäällä ”bravoollaan” merkin aplodeille. Jos jonain iltana ylhäinen asunto oli juhlavalaistuksessa ja sieltä kajahteli sotilasmusiikki, niin talon portaalin edessä oli toisinaan vierekkäin tusinankin verran vaunuja. Eikä vaunujen ovista puuttunut omistajien vaakunoita – joskaan ne eivät olleet kauppaneuvosten – eikä vaunuista livreepukuisia lakeijoita. Niin, voin vain vakuuttaa että olen nähnyt lakeijoilla oikeita ”kultahousuja”, jollaisia Tukholman virkamiehet käyttävät juhlapäivinä.

Toivon poistaneeni tällä lyhyellä selvityksellä kaikki epäilykset kaupungin loistosta. On enää vain puolustettava muutamalla sanalla Franciskan mieltymystä niin loistavaan elämään. Se voi tapahtua helpoimmin niin sanotulla epäsuoralla todistuksella, ja siksi kysyn: mitä muuta ihminen oikeastaan haluaisi tämän lisäksi? Voi pukeutua silkkiin, kiinnittää kukkia hiuksiinsa ja ehkä ruusun oikean polvensa yläpuolelle. Saa kutsun nuorelta kapteeni K:lta ja nuorelta asessori A:lta, vaikka voi luvata edelliselle vasta kolmannen ja jälkimmäiselle neljännen franseesin. Voi kuulla vielä puolen tusinan hakkailevan kavaljeerin suusta, miten kuumaa onkaan ja miten kuuma oli viimeisellä piknikillä. Voi korjata voiton kanssasisaristaan ja päästä vaunuihin kahden tai kolmen elegantin kavaljeerin saattamana ja ottaa seuraavana päivänä yhden aamupäivävierailulle ja molemmat toiset iltavisiitille – kaiken tämän voi tehdä kun on rouva eikä ole koko ajan todistajan tarpeessa, esiliinan, niin kuin sanotaan. Sehän voi toki houkuttaa ketä tyttöä tahansa! Jos tyttöparoilla olisi pikkuisen enemmän vapautta ja oikeus maistaa sitä palvonnan ihanuutta, jota juhlittu rouva saa nauttia, he menisivät harvoin naimisiin turhamaisuudesta pelkästään saavuttaakseen tämän onnen tason. Tarvittaisiin vain, että tytöt käsittäisivät miten turhamaisuus johtaa myös hakkailijoita. Imartelu on puoli ruokaa naissielulle ja vain harvoin se valmistetaan niin karkeassa muodossa, että se lakkaa maistumasta – kunhan se vain tarjotaan kahden kesken. Kukkea neito saisi ehkä kyllikseen tätä ambrosiaa ellei kiusallinen täti ottaisi joka hetki hänen vierellään suurinta osaa siitä pois. Asiathan sujuvat maailmassa nurinkurisesti kun velvollisuuksien kahlitsemalla rouvalla on kaikki mahdollinen vapaus rikkoa kahleita, samaan aikaan kun vapaata tyttöä vahditaan kuin linnoituksen vankia. Edellisen suurempi viisaus on kaikesta huolimatta etupäässä vain siinä, että hän pitää pikkujuttuina niitä tapahtumia, jotka saavat tytön sydämen värähtelemään.

Mutta ehkä koko imarteluateria tahdotaan pitää miesten syntinä. Ja silti vaaditaan – tietysti täysin oikeudenmukaisesti – että miesten tulee elää kauniin sukupuolen mieliksi. Jos joku mies ei tahtoisi päästää yhtään imartelun sanaa suustaan – niin mitä se häntä auttaisi? Jos hän on naisseurassa vallaton ja iloinen, täytyy kai jonkun läsnä olevista ilahduttaa häntä. Jos hän on nyreä ja synkkä, se varmastikin johtuu salaisesta rakkaudesta johonkin läsnä olevaan – vaikka hän itse kuvittelisikin, että surun aiheuttaa tyhjä lompakko hänen povitaskussaan. Jos hän juo maljan kauniille pöytäkumppanilleen, on sen merkitys selvä. Jos hän kaataa viinilasinsa kömpelösti tämän kahisevalle puvulle, voi moinen johtua vain ihanasta pyörrytyksen tunteesta. Miesparka – teetpä sitten mitä tahansa, niin olet imartelija. Niin merkillisesti on maailma järjestetty. Tällöin tulee pakostakin siihen tulokseen, että miesten maailma ajattelee pelkästään toisen sukupuolen parasta kasatessaan imarteluja sen tietyille jäsenille. Ja Franciskalla oli omat syynsä olettaa, että hänet oli valittu tällaiseksi uhriksi. Hän tunsi itsensä myös kyllin vahvaksi kestääkseen kohtalonsa sankarillisesti.

Kun hän nyt vertaili tarkoin vapaaherrattaren elämäänsä tukholmalaisen lääkärin rouvan elämään, niin pakostakin vaaka kallistui melkoisesti edellisen puolelle. Eikä hän juuri voinut toivoa sitäkään iloa itselleen niin kauan kuin isä eli – tämän hän tiesi sen ansiosta, että mamselli Sara tunsi tarkoin testamentin. Jos hän joutuisi viettämään koko kauniin nuoruutensa maaseudulla, se olisi liikaa sivistyneelle nuorelle naiselle ja liian vähän sen uhrautuvan itsensä kieltäytyjän osan kannalta, jota hänet oli kutsuttu esittämään.

Tämä kaikki riittää selittämään, miksi ensimmäinen tapaaminen oli kiusallinen kaikille osapuolille. Majuri näki miten hankalilta asiat näyttivät, mutta hän toivoi tulevien selitysten tuovan parannusta. Hän olisi epäilemättä päättänyt heti puhua tyttärelleen sydäntään painavasta asiasta, ellei hän olisi pitänyt kiinni periaatteistaan. Niihin taas kuului se sääntö, että naista ei pidä milloinkaan yrittää taivutella puhumalla. Hän oli itse poikennut säännöstä taivuttaessaan vaimonsa naimisiin kanssaan, mutta sille oli kaksi selitystä. Ensinnäkään hän ei tarvinnut siinä asiassa pitkiä esityksiä ja toisekseen hän ei ollut vielä silloin kiteyttänyt sääntöään. Hän oppi sen arvon vasta avioliiton koulussa. ”Kunpa hän vain tuntisi heikkoutta Napoleoniin!” majuri huokasi mielessään. – Tytär tunsi vapautensa ja oli lujasti päättänyt käyttää sitä. Häntä auttoi päätöksessään närkästyminen Valentinin ilmeisestä välinpitämättömyydestä, joka tuli ilmi kirjeenvaihdon katketessa, joskin se oli melko anteeksi annettavaa. Kun entinen rakastettu oli nyt näin lähellä, Valentin tunsi ihmeellisen lämmön ailahtelevan sisässään ja valmistautui sovitukseen. Kaikki riippui myös hänen mielestään selityksestä ja hän toivoi sen menevän ohitse, helposti kuten tavallista. Ensimmäinen tapaaminen petti täysin hänen toiveensa. Ennen muuta velvollisuuden tunnon olisi pitänyt saattaa hänet siihen, missä hän nyt oli, mutta epämääräisten toiveiden sivustatuella se oli menettänyt pakottavat ominaisuutensa. Vasta Ellidalta lähtiessään hän tunsi pientä pakon vaikutusta. Mutta sekin meni hetkessä ohi. Nyt hän punnitsi ajatuksissaan, kumpi painoi enemmän, velvollisuus korjata aiheuttamansa paha vai loukattu itserakkaus. Jälkimmäinen ei kuitenkaan paisunut kiukuksi asti, vaan tarkkaan otettuna se johtaisi samaan määränpäähän kuin edellinenkin. Hän ei näet helpolla olisi suostunut eroamaan Franciskasta nähtyään, millainen tämä nykyään oli. No, odotahan, enkö minä muka pysty kääntämään uhmakasta mieltäsi? Olisinpa minä silloin kehno mieheksi.

Kaunis lukijatar, niin ajattelee toisinaan järkevinkin mies sellaisissa oloissa. Eikä sellaisissa ajatuksissa ole mitään pahaa. Miksi mies muutoin päättäisi ryhtyä moiseen vaivannäköön. Hän ryhtyy siihen yksinomaan ja ainoastaan voittaakseen sinun ihanan sukupuolesi rakastettavat oikut ja langetakseen polvilleen voitetun eteen, niin voittaja kuin onkin.

 

 

III

 

Selitys oli annettu.

Oli Valentinin neljäs ilta Ollilassa, hän oli viettänyt pari tuntia yksin huvimajassa mietiskellen niitä näitä ja lähti sitten etsimään setää. Tämä ei ollut huoneessaan, vaan hänen kerrottiin lähteneen sahalle. Lyhin tie sinne kulki puutarhan kautta, ja sattui niin että kun Valentin valitsi tämän tien, hän kohtasi serkkunsa, joka oli taittamassa sireeniaidasta vasta puhjenneita sinipunaisia ja valkoisia kukkaterttuja. Tapaamisen täytyi liittyä läheisesti niihin ajatuksiin, joita hän oli hautonut yksinäisyydessään, muutoin hän ei olisi tarttunut niin päättäväisesti Franciskan kukkakimppua pitelevään vasempaan käteen ja sanonut:

”Franciska kiltti, sinun on kuunneltava muutama sana!”

Franciska näytti aika houkuttelevalta neidolta seisoessaan siinä ilta-auringon ympäröimänä. Hänen poskilleen oli noussut pientä hehkua hänen kurotellessaan kukkia korkealta ja samasta syystä oli kevyt vaaleanpunainen saali valahtanut paikoiltaan. Sen reunan alta pilkottivat pyöreä valkea olkapää ja pehmeästi kaartuva niska ja ne pitivät täyteläisten muotojen lupaukset, jotka mustan puvun tasaiset poimut tarjosivat nuoren miehen uteliaille katseille. Ja koska Franciska oli nainen, hänen sydämensä löi väkisinkin kuin kipunoiden ja lähetti veren kiertämään nopeammin kun hän kuuli Valentinin sanat ja äänensävyn. Syvenevä punastus ja tuskin havaittava ihon värinä Valentinin koskettaessa ei suinkaan tehnyt Franciskaa vähemmän kiehtovaksi serkun silmissä. Hän seurasi vastustelematta Valentinia ruohopenkille aitaan rakennettuun pieneen lehtimajaan ja hänen valtansa Valentinin ajatuksiin saavutti huippunsa kun hän alkoi puhua heikolla äänellä:

Meille molemmille taitaa olla parasta, että jätämme jotain sanomatta, että unohdamme menneen.

”Niin, ihana Franciska, unohda että minä olen milloinkaan voinut unohtaa sinut. Enkä minä koskaan unohtanutkaan. Toinen nainen ei ole milloinkaan vienyt sinun paikkaasi. Minä kirjoitin niin harvoin – pelkkien ohimenevien syiden – pitkän eron ja – työn – tai en tiedä minkä, kai kevytmielisyyteni tähden.”

Sen sanottuaan Valentin taas suuteli pitelemäänsä kättä. Mutta nyt Franciska veti sen pois.

Suupaltti voisi neuvoa vakuuttelemaan tytölle, että tätä ei ole unohdettu toisen tähden, vaikka unohtamisesta olisi selvät todisteet. Katumapäälle tullut haluaa takaisin sen onnen, jota on turhaan etsinyt muiden kanssa, ja sillä hän todistaa pitävänsä loukattua yhä suuressa arvossa ja samoin tulee todistetuksi, että vain hänen rakkautensa loukattua kohtaan on ollut ”todellinen”. Kadonnut ja jälleen löydetty lammas on naisille rakkain. On kohtuutonta vaatia, että nainen sietäisi onnellista kilpailijatarta; sen sijaan uskoisin, että useimmat naiset sietävät kyllä kymmenkuntaa onnetonta ja heidän tähtensä hylättyä kilpailijatarta. Eivät suinkaan, eivät suinkaan! kuulen tuhansien eniten suudeltujen suiden huutavan. Majurin tavoin minäkään en ryhdy milloinkaan väittelemään naisten kanssa; tiedän kuitenkin mitä tiedän: jos joku mies on kyllin epäritarillinen puhuakseen nykyiselle rakastetulleen voitoistaan tämän entisten kilpailijattarien kanssa, niin häntä voidaan syystäkin sanoa ”ilkeäksi” – mutta ei sen kummemmaksi.

Olisi väärin pakottaa kunniallinen tohtori puhumaan vastoin totuutta. Vaikenija sen sijaan ei valehtele. Nuorelle, eteenpäin pyrkivälle miehelle muuttuvat varhaiset lemmensiteet miltei aina painostaviksi kahleiksi. Käy helposti niin, että hän riistäytyy irti niistä eikä myöskään solmi uusia. Syynä on ehkä kunnianhimo, ja niin hän luo helpommin itselleen loistavan tulevaisuuden, oppineena, virkamiehenä jne., tai ehkä hän tekee sen vain vapauden tunteen tuottamasta mielihyvästä. Tällöin tyttö puolestaan ajattelee aina kilpailijoita. Hän näet arvioi miestä oman itsensä mukaan ja luulee, että rakkauden täytyy olla tämän elämän tärkein asia, että tämän täytyy aina ajatella jotain naista. On vaikea sanoa, mitä hyödyttäisi, jos naisilta vietäisiin tämä ihana usko. Ken unohtaa pyytää anteeksi, pitäköön kiinni siitä ja osoittakoon vain katumustaan ja jättäköön vääryyttä kärsineen asiaksi tulkita rikkomuksen syyt mielensä mukaan. Ainoa riittävä selitys on uskottomuus ja se on tytön ainoa arvaus. Niinpä Valentin-tohtorimme teki eittämättä tyhmyyden. Hänelle täytyy kuitenkin antaa anteeksi, sillä hän oli yhä aivan liian kokematon.

”Me ajattelimme silloin niin lapsellisesti”, Valentin lisäsi, ”kumpikaan ei ajatellut tulevaisuutta.”

Mitäpä siitä. Minä en milloinkaan estä tulevaa onneasi. Minä olen kauan pitänyt lupauksiasi rauenneina, Franciska keskeytti hiukan katkerasti. Silloin kyyneleet herahtivat silmiin ja himmensivät niiden välähtelevän kiillon. Hän uskoi nyt lujasti, että Valentin halusi vain kauniisti käyttäytyen irrottautua niistä siteistä, jotka liittivät heidät toisiinsa ja näin suuri kylmyys oli yhtä odottamatonta kuin hänen itsetuntoaan haavoittavakin. Hän tahtoi lähteä, mutta Valentin piteli yhä kiinni, oli kietonut kevyesti käsivartensa täyteläisen vartalon ympärille ja jatkoi:

”Ihana hyvä Franciska, älä käsitä sanojani väärin, minähän rukoilen sinua unohtamaan mitä olen rikkonut. Älä siis riistä minulta kaikkea sitä kiintymystä, jota ennen minulle soit. Vain sillehän halusin rakentaa tulevan onneni – Franciska kiltti, rauhoitu ja ota minun sanani sellaisina kuin ne ovat.”

Ensimmäiset sanat sanottuaan Valentin tunsi käsivarttaan vasten, miten Franciska värähteli puoliksi tukahdutetun huokauksen pusertuessa hänen rinnastaan. Kun hän oli puhunut loppuun, Franciska riistäytyi irti, katsoi häntä hellittämättä ja sanoi:

”Rauhoitu! Tohtori käskee potilaansa rauhoittua. Minä olen terve – !” Ja niin hän lähti ylpein ja nopein askelin.

On merkillistä, että luonto on tehnyt ihmisen kielen niin vapaaksi ja liikkuvaksi, antanut rajoittamattoman vapauden suurimmalle harmien aiheuttajalle. Vain vähäinen suitsi (frenulum) on pitelemässä tätä villikkoa ja sen hermokudos on tiheä ja luja. Niinpä sen panevat liikkeeseen vahvat kannustimet eivätkä mitkään hillitsijälihakset ole estämässä sen menoa. Näyttäisi siltä, että ihmislapsi voisi vahinkoa kärsimättä alentaa nykyisen puhenopeutensa kolmannekseen. Se tuskin estäisi ihmistä puhumasta viisaasti, mutta sen sijaan se estäisi paljoa muuta puhetta. Eikä siihen olisi tarvittu kuin kaksi puolen tuuman pituista lihassuikaletta, jotka olisivat pidelleet kieltä hiukan kurissa. Niin, jos esimerkiksi Heinen neljä sanaa: ”Minä rakastan teitä, madame!” vaatisivat neljän tunnin puheajan, jäisivät monet asiattomat rakkaudentunnustukset varmasti tekemättä.

Silloin aamiaisajan ruokahalu ja aamiainen keskeyttäisivät onnekkaasti monetkin rakastajat ja antaisivat heille aikaa miettiä, onko rakkaudentunnustusta syytä jatkaa. Ja rakastettu ehtisi samassa ajassa kutoa puoli sukkaa, eikä milloinkaan antaisi hämmästyksestä myöntävää vastausta kielteisen sijasta. Eikä yksikään aviovaimo sanoisi:

”Niin kuin haluat, hyvä ystävä, mutta tuossa on kaapin seistävä”, jos se merkitsisi, että siitä huvista menettäisi sekä aamu- että iltapäiväkahvinsa. Ja hänen aviomiehensä olisi aika yksinkertainen ellei keksisi riittävästi tekosyitä, jotta hänen ei tarvitsisi ennen seuraavaa kaapin siirtoa kuunnella lausetta loppuun. Ja miten somilta valtiopäivien pöytäkirjat, akateemiset luennot, saarnat ja koululäksyt silloin näyttäisivätkään! Ja maailma selviytyisi ilman kursailuja ja kohteliaisuuksia! Vasta silloin tasa-arvoisuus toteutuisi; kukaan ei ehtisi sanoa: ”Anna minulle lasi vettä” ennen kuin kuolisi jo janoon tai ”Keittäisitkö illaksi riisipuuroa” ennen kuin vuorokausi olisi vaihtunut. Kaikki palvelisivat silloin itse itseään eikä kukaan pitäisi kerjäämistä työntekoa parempana. Kahvipöytäjuoruilu pyyhkäistäisiin lähes olemattomiin maan pinnalta, sillä kukaan ei ehtisi kertoa loppuun arkisinta uutista ennen kuin kaikilla kuuntelijasisarilla olisi jo tukka harmaantunut. – Niin vähäisistä seikoista riippuu maailman kohtalo!

Jos kielen onnellinen muutos olisi toteutunut edes pieneltä osaltakaan, olisi Valentinkin puheessaan pysähtynyt varmasti ”onni” -sanaan ja jättänyt seuraavat onnettomuutta aiheuttaneet sanat sanomatta. Nyt Franciska tuli pakosta siihen käsitykseen, että toinen edellytti häneltä sopimattomalla tavalla jotain jatkuvaa heikkoutta, jonka palkitsemista tämä piti sitten velvollisuutenaan. Eihän Valentinin tarkoitus ollut aivan sellainen; mutta hän näki Franciskan joutuvan tolaltaan ja ymmärtävän väärin hänen sanansa. ”Mitä siinä muuta saattoi tehdä kuin rauhoitella häntä ja suhtautua itse asiaan kylmästi ja järkevästi”, hän mietti majurin tapaan. – – Sillä tavalla käsitetyssä tilanteessa joka sana muuttuu kyseenalaiseksi ja vaikka hän nyt jälkeenpäin mietti päänsä puhki, hän ei keksinyt sellaista sanamuotoa, jossa ei olisi ollut mitään epäilyttävää. Ensin häntä harmitti Franciskan turhantarkkuus, mutta pian se vaihtui tyytymättömyydeksi omaan varomattomuuteen. Hän oli paljastanut paljon ja tunnustanut kannattavansa sellaista, mistä ei itsekään sisimmässään tiennyt, kannattiko sitä vai ei. Hän huomasi vanhasta kiintymyksestään olevan jotain jäljellä ja katsoi velvollisuuden jo vaativan, että hänen oli tehtävä kaikkensa palauttaakseen suhteen entiselleen. Mutta sitä hän ei voinut koskaan arvata, että tulisi sanomattoman onnettomaksi, jos hänen yrityksensä epäonnistuisivat. Kaksi seikkaa vahvisti hänen päätöstään jatkaa yrityksiään: hänen kiintymyksensä setään ja – hänen kohtaamansa vastarinta. Ja eräs asia herätti hänessä toivoa: Franciskan äkkipikaisuus.

Valentin ei ehtinyt monta minuuttia istua pohtimassa näitä ja saman kaltaisia asioita kun hän kuuli ihmisjoukon lähestyvän ja puhuvan lyhyin katkonaisin sanoin. Hän meni puutarhakäytävälle katsomaan, keitä tulijat olivat ja näki järkytyksekseen neljän tai viiden miehen kiipeävän ylös rinnettä alimman terassin kohdalla ja kantavan yhtä, jonka hän tunsi heti majuriksi. Hän lähti juoksemaan heitä kohti. Ennen kuin hän ehti tavoittaa heidät, hänen säikähdyksensä alkoi laueta kun hän kuuli sedän napauttavan eräälle miehistä: – Älä veä jalasta niin kuin aisasta”. Kun setä näki veljenpoikansa, hän sanoi tälle: ”Ei ole mitään vaaraa, jalat vaan ovat alkaneet lahota ennen muuta kroppaa.” Siinä samassa Franciskakin juoksi heitä vastaan, tarttui itkien isän käteen, peitti sen suudelmillaan ja isän kyselyillään. ”Jalka taisi vähän murtua”, vanhus toisti. ”Sinulle tulee ikävä suvi, Franciska. Mutta serkkusi tietysti auttaa sinua. Eihän tässä ole hätäpäivää kun on lääkäri talossa. Älä unohda sitä, lapsi.” Franciska ei kuunnellessaan katsonut kertaakaan serkkuunsa. Tämä oli järjestellyt kantajille paremmat otteet ja tarttunut itse loukkaantuneeseen jalkaan. Tuntui hyvältä huomata, miten lapsenomaisesti muutoin ylpeä Franciska näytti rakastavan isäänsä. Sitten majuri joutui tyynnyttelemään vielä Sara-mamsellia, joka tuli heitä vastaan puutarhan portilla pitkänä ja luisevana. Hän oli kätkenyt harmahtavan tukkansa huolellisesti myssyn ja parin tuuhean irtokiharan alle ja piteli silmälaseja toisessa ja nenäliinaa toisessa kädessään. Hänen laihoja poskiaan koristi myös kaksi kirkasta kyyneltä, ne etsiytyivät alaspäin roomalaisen nenän kummaltakin puolelta ja päätyivät värikkään skotlantilaisruutuisen hameen laskoksiin.

”Voi taivas, että langolle piti sattua tällainen hirveä onnettomuus!” hän parkaisi nyyhkyttäen, vaikka ei vielä tiennytkään, millaisesta onnettomuudesta oli kysymys.

No, sellaista sattuu, rakas sisar, majuri vastasi. – Mutta kyllä se siitä korjaantuu muutamassa päivässä.

”Minä lähetän heti hakemaan torppari-Simonin vaimoa. Hän ymmärtää tällaisia asioita.”

No, tehdään vaan niin. Mutta sillä välin Valentin voi tutkia vammaa.

”Voi anteeksi”, mamselli puuskahti kääntyen Valentiniin. ”Minähän vallan unohdin, että meillä on kunnia pitää serkkua arvon tohtorina. Taitaa olla parasta” – –

Sara-mamselli tahtoi näköjään pysäyttää koko kulkueen neuvotellakseen tohtorin kanssa, mitä olisi parasta tehdä. Majuri huomasi hänen aikeensa ja sanoi:

”Tänään onkin muuten merkkipäivä. Minun muistini mukaan nyt on Napoleonin keisariksi kruunaamisen vuosipäivä.”

”Eikä ole, sehän oli toukokuun kahdeskymmenes”, mamselli pisti väliin.

”Ajatella, enpäs olisi uskonut. Sisaren kai täytyy käydä heti tarkistamassa asia.”

Minä tarkistan kunhan käyn ensin katsomassa, että langon vuode on kunnossa. Ja sitten Sara-mamselli lähti innoissaan hoitamaan näitä kahta asiaa ja unohti sekä ehdottamansa tohtorinnan että tohtorille annettavat neuvot. Majuri puolestaan heitti veljenpoikaan hilpeän ja ilkikurisen silmäyksen. Mutta samassa kivut pakottivat hänet sanomaan tukahdutetusti: ”Älkää menkö niin nopeasti.”

Vaikka Valentin ei ollutkaan taikauskoinen, onnettomuus tuntui hänestä silti kohtalon erityisesti lähettämältä ja Ellidan potilas tuli siinä samassa väkisin hänen mieleensä. Tapaus oli sattunut niin, että majuri oli sahalla käydessään noussut vastikään vedestä nostetulle tukille, liukastunut ja suistunut maahan. Kun tukit ovat olleet kokonaisen kuukauden vedessä ja niiden kuori on koskissa repeytynyt ja roikkuu irtonaisina suikaleina, ne ovat aina riivatun liukkaita ja on vaarallista astua niiden päälle. Tutkiessaan jalkaa tohtori havaitsi, että pieni pohjeluu (fibula) oli murtunut. Ei siis auttanut muu kuin lastoittaa ja sitoa jalka ja olla kärsivällinen. Majuri komensi Franciskan operaation ajaksi pois huoneesta, mutta tämä ei sentään luopunut ensimmäisen sairaanhoitajattaren oikeudestaan. Valentinkin istui tietysti usein sairaan luona, joskaan ei ensimmäisten päivien jälkeen enää sairauden tähden, vaan pitääkseen sedälle seuraa. Mutta jo ensimmäisenä päivänä kohdatessaan Franciskan huoneen ulkopuolella Valentin tarttui tämän käteen ja pyysi hiljaa:

”Franciska hyvä, minä kyllä näen että sinä isäsi tähden tukahdutat väkivalloin sitä oikeutettua suuttumusta, jota tunnet minua kohtaan. Olen myös huomannut, että isäsi seuraa meitä molempia tutkivasti. Sinulta minä pyydän vain sisarellista hyväntahtoisuutta aina silloin kun velvollisuudet tuovat meidät yhteen.”

Valentin puhui heikolla äänellä ja lapsenomainen rakkaus oli tehnyt myös Franciskan mielen pehmeäksi. Siksi tämä vastasi:

”Minä en sitä milloinkaan kiellä sinulta – mutta – mutta menneisyys meidän on unohdettava. Niin on parasta.” Franciska liitti sanojensa jatkoksi vähäisen kädenpuristuksen ja se miltei kumosi hänen viimeiset sanansa. Siltä Valentinista tuntui ja niin hän suuteli sisarellista kättä ja katseli iloisena Franciskan perään tämän mennessä isänsä luo.

Kahden nuoren ihmisen täytyy vihata toisiaan hyvin paljon, elleivät he ala suhtautua toisiinsa luottavaisesti eläessään tällä tavoin joka päivä yhdessä ja ponnistellessaan kummankin rakastaman ihmisen hyväksi. Vähitellen heidänkin välilleen syntyi läheisyyttä, vaikka etenkin Franciskan suhtautumisessa oli yhä paljon varauksellisuutta. Valentin oppi tänä aikana tuntemaan serkkunsa aivan uudelta puolelta, oppi ihailemaan tämän kertojanlahjoja, kykyä selvitellä asioita, olla joka hetki uudenlainen ja viihdyttävä. Valentinin oli myönnettävä, että etenkin Franciskan huolehtivaisuus sai päivät kulumaan nopeasti. Isä oli aikaisemmin nähnyt vain harvoin, miten tytär toi seurassa esiin taitonsa olla rakastettava ja nyt hän iloitsi mielessään sekä tyttärestään että näkemästään; hän piti näet selvänä, että kaikki tapahtui Valentinin miellyttämiseksi. Hän näki tyttären silmien usein sädehtivän tyytyväisyydestä ja se sai todellakin koko tytön valtoihinsa kun hän kertoi iloisesti ja eloisasti jostain tapauksesta, joka oli sattunut sisäoppilaitoksen vuosina tai hänen Turussa viettämänään vapaana talvena. Ja Franciska olikin niinä hetkinä näkemisen arvoinen. Välähtelevien silmien peli oli silloin jäljittelemätöntä, upeat hampaat hohtivat häikäisevän valkeina hymyilevien huulien välistä ja poskien kuopat liikahtelivat veitikkamaisesti. Pään kääntyillessä kevyesti silkinmustat kiharasuortuvat liikahtelivat kasvojen molemmin puolin ja kauniisti pyöristyneet käsivarret ja hienot pitkät kädet liikkuivat tasaisissa kauniissa kaarissa. Valentin tunsi niissä tilanteissa, miten hänen houkuttelevaa serkkua kohtaan tuntemansa veto saavutti huippunsa – mutta merkillistä kyllä hän toipui siitä taas pian aivan kuin lämmin veri olisi näin kuumennuttuaan haihtunut. Franciskassa oli kipunoivaa elämää ja viehätystä; sen sijaan Valentinissa ei ollut sitä tasaista liekkiä, joka palaa jatkuvasti miehen sydämessä ja pitää veren lämpimänä ja elinvoimaisena, vaikkakaan ei kiehuvana. Sitten Valentin alkoi taas tuntea vetoa nähdessään, miten hellästi Franciska huolehti isästään järjestäessään uusia kukkia tämän yöpöydälle, tuodessaan aterioita tai tasoitellessaan kaksikymmentä kertaa päivässä päänalusta tai riippumattoa, jossa murtunut jalka lepäsi. Miestään hyväilevä vaimo saa olla varovainen, jos haluaa samalla vedota toisiin. Sen sijaan isäänsä hyväilevä tytär on aina kaunis näky.

Ja kun naisen huulet yllyttävät usein suutelemaan, niiden ihanasta viehätyksestä tulee lopulta jatkuva kuvitelmien kohde ja jokainen uusi ärsytys herättää lisää kaipuuta. Jos nainen kerran pystyy hurmaamaan miehen, hän voi toistuvilla houkutuksilla johtaa miehen siihen, että tämä tekee väliin jäävistä hetkistä kertausta kuvitelmien teatterissa, eikä käytä aikaa harkintaan niin kuin pitäisi Näin kului kaksi viikkoa. Majuri oli jo toipunut sen verran, että uskaltaisi pian nousta jalkeille ja kainalosauva oli jo valmiina vuoteen vierellä. Kun Valentin oli eräänä iltana tapansa mukaan lähdössä kävelylle, ukko sanoikin: – Ota Franciska mukaasi, Valentin hyvä! Hänelle ei tee hyvää istua aina vaan sisällä ja kesän kauneimmat päivät menevät meiltä ohi. Minä en ole ottanut tänään päiväunia ja on hiukan raskas olo.

Valentin heitti levottoman kysyvän katseen serkkuunsa. Tämä punastui, mutta vastasi:

”No, jos Valentin on niin ystävällinen.”

Kauniista illasta on minulle moninkertaista nautintoa herttaisen serkun rinnalla, Valentin vakuutti ja tarjosi iloisesti käsivartensa Franciskalle. Tämä tahtoi kuitenkin ensin hyvästellä isänsä ja viivytti muutamalla hetkellä tarjoukseen suostumista. Kun hyvästely kävi hitaasti, majuri työnsi hänet luotaan, hymyili leveästi ja sanoi: ”No näkemiin, hyvä lapsi, eihän siitä mitään Rooman matkaa sentään tule. Minä näen sillä välin unia sinun tulevaisuudestasi.”

Nyt Valentin sai kaivatun pyöreän käsivarren haltuunsa. Mutta tuskin he ehtivät huoneesta kun Franciska yritti taas irrottaa käden ja sanoi että hänen oli huolehdittava isän illallisesta. Valentin ei kuitenkaan päästänyt niin helposti saalistaan, vaan pyysi:

”Hyvä ihana Franciska!”

Äänensävy, sanat ja katse nostattivat palavan punan Franciskan kasvoille. Hetken hän seisoi ujona ja sanattomana Valentinin edessä. Jos samaa olisi jatkunut vielä yhtä pitkän hetken ajan, hän olisi varmasti levännyt Valentinin käsivarsilla, sillä tämä oli jo sujuttanut toisen käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille. Käden puristus kuitenkin pelästytti Franciskan ja seuraavassa hetkessä hän irrottautui ja sanoi hymyillen:

”Minunhan täytyy hakea hattuni, rakas Valentin.”

Senkin oikutteleva hurmaaja! Valentin sanoi ja tuikkasi suudelman pakenijan kiharoihin.

Valentin jäi kuumissaan odottamaan ja Franciskan palatessa hänenkin poskensa kuumottivat yhä, vaikka hän olikin viipynyt toisen mielestä liian kauan. Vaikka Valentin oli jälleen lähes varma odottavasta voitostaan, hän oli silti levoton ja mielessä liikkui kaikenlaisia ajatuksia. Häntäkään ei haluttanut ruveta juttelemaan. Hän sanoi vain ettei tiennyt minne he lähtisivät ja Franciska lupasi näyttää hänelle seudun kauneimman näköalan. Siihen keskustelu loppui ja he kulkivat äänettöminä rinnan tietä, joka seurasi pienen joen polveilua.

Ilta oli niin kaunis kuin pohjolassa suinkin voi olla. Kesäkuun aurinko oli yhä korkealla taivaalla, mutta sen säteet olivat lempeitä, eivät polttavia ja tuuheat puut, jotka reunustivat tietä ja sen vierellä hypähtelevää jokea, olivat luomassa rauhoittavaa viileyttä. Tuulenhenkäyskään ei liikauttanut puiden latvoja ja niityn kukat nyökkäilivät vain silloin kun perhosten parvet lensivät leikitellen niiden teriöissä. Yksikään ääni ei rikkonut lintujen tuhantista laulua, jota ne kajauttelivat vaihtelevana ja toistensa kanssa kilpaillen joka puusta ja pensaasta. Kun kulkija tänä pohjolan lyhyenä lauluaikana liikkuu kuunnellen puiden välissä, hänestä tuntuu usein kuin pari peipposta tai laulurastasta huvikseen seuraisi häntä. Ne tuntuvat kauempaa toistavan samat kutsuvat ja vastaavat liverrykset, jotka vastikään kuuluivat yhtä läheltä ja samasta suunnasta. Vikkelä poika jättää kukkansa ja lähtee seuraamaan laulua puu puulta toivoen näkevänsä laulajan, mutta heti kun hän lähestyy puuta, laulu vaikenee ja samat liverrykset kajahtavat siinä samassa seuraavasta puusta. Näitä metsien kuoro- ja yksinlaulajia näkee niin vähän, että vain harvat osaavat kuvitella niiden määrän niin suureksi kuin se todellisuudessa on. Ne elävät hiljaista elämäänsä piilossa ihmisen katseilta. Ja ylipäätään tämä luonnon kätketty elämä, tämä salaperäinen huntu, johon se verhoutuu, antaa kauneimmalle ja rauhallisimmalle luonnonnäkymällekin tiettyä pelottavuutta, elleivät ihmisen kätten ja toiminnan jäljet vuorottele luonnon tiedottomien luomusten kanssa. Pohjolassa ihminen hallitsee vain pientä osaa maasta, viljellyt pellot ovat keitaita metsien, mäkien ja järvien suurilla aavikoilla ja täällä katselija joutuu aina nautinnon ja hirveän pelon välillä heilahtelevan tunteen valtaan. Jopa iloisimpien seutujen katseleminen iloisimpana vuodenaikana kietoo hänen mielensä hiljaisen surumielisyyden huntuun.

Se tunnelma on voimakas etenkin auringon laskiessa luonnonnäkymää vastaan ja valon, äänten ja liikkeiden haipuessa. Se on niin voimakas, että se pusertaa monen nuoren silmiin kyyneleet, ilman tarkoitusta ja syytä. Ei siis ole ihme, että samat luonnonnäkymät saavat katselijan hiljaiseksi ja harvapuheiseksi, vaikka ne samalla nostattavatkin hänessä paisuvia tunteita. Vaikka kahdella nuorella olikin erityiset syynsä olla hiljaa, saattoi heidän äänettömyytensä helposti selittää myös tilanteella ja ympäristöllä. Juuri nyt asia alkoi kuitenkin vaivata kumpaakin; silti kumpikaan ei tahtonut liioin rikkoa hiljaisuutta eikä löytänyt keskitietä liian lavean ja liian niukan keskustelun väliltä. Valentin pelkäsi menettävänsä sen, minkä oli jo saavuttanut; hän uskoi näet tuntevansa Franciskan luonteen ja pelkäsi, että se ei vielä ollut riittävästi hänen vallassaan. Ja merkillistä kyllä ratkaisevan askelen ottaminen epäilytti häntä taas. Hän ei tiennyt mistä epäily johtui. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki Franciskan hyvät puolet, mutta hän tuli siitä vain entistä epävarmemmaksi. Pyöreä käsivarsi poltti hänen omaansa vasten. Rauhalliseen harkintaan hän ei pystynyt lainkaan. Hänen ainoaksi johtopäätöksekseen jäi, että ken voittaa aikaa, voittaa kaiken. Sitä paitsi vaisto sanoo miehelle, että hyökkäyksen kohdistaminen pieneen tytönsydämeen ei kannata – kävelyretkellä. Franciska ei uskonut, että Valentinin vaistot olisivat näin hienostuneet ja pelkäsi antavansa joka sanalla aihetta hyökkäyksen alkamiseen. Toisaalta sen pelko ei ollut enää yhtä voimakasta kuin ennen. Ehkä Franciska pelkäsi puhuvansa liikaa eikä tahtonut puhua liian vähänkään. Juuri jälkimmäinen seikka osoittaa, että hänkään ei ollut enää yhtä ylpeä ja vapaa kuin kaksi viikkoa aikaisemmin.

Rakkaan serkun lukuisat ansiot eivät näet tänä aikana olleet jääneet Franciskalta huomaamatta. Tämän ulkomuoto saattoi herättää jonkinlaista huomiota kaikissa naisissa. Joskaan kasvojen säännöllinen profiili, rauhalliset, ymmärtäväiset silmät ja kalpeaa ajattelijan otsaa ympäröivä musta tukka sekä luja sopusuhtainen hahmo ja varma ryhti eivät tehneet hänen ulkomuotoaan mitenkään yllättäväksi, niin joka tapauksessa melko ”kiinnostavaksi”, jopa miestenkin silmissä. Hän ei käyttäytynyt mitenkään elegantisti, mutta kylläkin tasaisesti ja varmasti. Tieteellistä sivistystä saaneilla miehillä ei ole juuri tapana esiintyä liehittelijöinä tanssiaisissa, eivätkä lääkärit tee milloinkaan niin. Heidän ajatuskulkunsa ei salli heidän kiinnittää huomiotaan kaikkiin niihin pikkuseikkoihin, jotka vievät salonkikavaljeerin koko huomion. Ja useimmat heistä todellakin pitäisivät sillä tavoin osoitettua huomiota jotenkin ujostuttavana, vaikka monien naisten mielestä moinen ujous onkin tiettävästi selittämätöntä ja asiatonta. Tohtori Valentin ei tosin kuulunut näihin nuoriin oppineisiin (heitä on erityisesti lääkäreissä), joiden on mielestään esiinnyttävä tietyllä merkityksellisellä arvokkuudella, jotta he olisivat kunniaksi korkealle kutsumukselleen ja syvälle viisaudelleen. On epäselvää, miten sillä käytöksellä voi miellyttää naisia. Ehkä he tosiaan suhtautuvat kunnioittavasti tällaiseen mieheen, jolla on kaksi tusinaa vuotta hartioillaan. Kuitenkin monet niistä miehistä, jotka tietävät mitä maailman viisaus on myös korkeimmilla huipuillaan, pitävät sellaista esiintymistapaa narrimaisena. Vaikka Valentin ei pelännytkään joutuvansa narriksi, niin oman luonteensa tähden hän oli mielellään iloinen iloitsevien seurassa eikä hän katsonut arvoaan loukkaavan, jos lörpötteli kokonaisen tunnin pelkistä pikkuasioista. Päinvastoin hän näytti sen jälkeen tyytyväiseltä kuin olisi käyttänyt aikansa aivan asiallisesti. Kun seudulla ennen pitkää kuultiin, että Ollilan nuori tohtori ei suostunut ottamaan maksua neuvoistaan, tuli potilaita ja neuvon tarvitsijoita pian riittämiin. Franciska joutui pari kertaa toimimaan tulkkina ja huomasi Valentinin suhtautuvan jokaiseen kysymykseen vakavasti ja huolella, vaikka hän aina välillä viljelikin myös leikkipuheita. Juuri Valentinin vakava suhtautuminen herätti Franciskassa sellaisen tunteen, josta hänellä ei ollut mitään käsitystä heidän entisessä suhteessa – kunnioituksen. Valentin oli silloin vielä oppipoika taidoissaan ja Franciskalle syntyi hänen asemastaan suunnilleen samanlainen käsitys kuin omastaan sisäoppilaitoksessa. Mutta nyt Valentinista oli tullut mies, joka hoiti omalla vastuullaan lähimmäistensä terveyttä ja elämää. Franciskan isän paraneminenkin olisi Valentinin työtä, ja Valentinhan vaikutti ratkaisevasti siihenkin, mihin isän huomion täytyi pakosta kiintyä. Asiat olivat nyt aivan toisin. Franciskalla oli naisen asemassaan kylliksi ylpeyttä ja itsetietoisuutta; mutta mitkään maailman tiedot eivät olisi voineet antaa hänelle kylliksi rohkeutta, jotta hän olisi pystynyt kirjoittamaan reseptin kun kyse oli elämästä ja kuolemasta. Niin se aina on. Nainen ei niinkään tunnusta miehen ylivoimaisia tietoja ja taitoja, vaan ennen kaikkea hänen rohkean toimintansa, ylipäätään miehen kyvyn esiintyä julkisissa asioissa.

Mutta kaikesta huolimatta jokin sai myös Franciskan pelkäämään ratkaisua. Hänkin oli elänyt ja koonnut omalla tavallaan kokemuksia. Ja on monia tapauksia, joita ihminen ei voi estää, mutta jotka silti vaikuttavat sekä hänen tuleviin ajatuksiinsa että tekoihinsa. Yksitoikkoinen elämä kotona, lieden ja kehdon välillä – hyi olkoon! Franciska tunsi väristyksiä sitä ajatellessaan. Kuitenkin hän tunsi myös pientä värinää aina silloin kun Valentinin käsivarsi painoi hieman lujemmin hänen käsivarttaan ja se oli aivan toisenlaista värinää. Hänenkin kurkkuaan kuristi ja äänettömyys tuntui painostavalta. Päästäkseen vihdoin siitä hän kysyi Valentinin Sveitsin matkoista ja muistuttiko tämä laakso ehkä Sveitsin maisemia. Valentin vastasi mielellään, hän oli iloinen siitä, että Franciska puhui niin levollisesti hänen elämänsä vaiheesta, jonka muistaminen oli tälle varmaankin vähemmän miellyttävää ja että tämä jutteli laveasti pohjolan kesän ja etelän auringossa pois taiotun talven yhtäläisyyksistä ja eroista. Pari kertaa Valentin ryhtyi liehittelevästi puhumaan kaipauksesta, jonka valtaan hän oli joutunut, mutta varovainen Franciska keskeytti hänet silloin esittämällä uuden kysymyksen. Itse asiassa Franciskan ajatukset olivat joutuneet sen kuvitellun ilon valtaan, että hänkin saisi nähdä kaikkea sitä uutta, mitä Valentin oli jo nähnyt, ja nauttia siitä. Eikä kestänyt kauaa kun heidän keskustelunsa siirtyi Alpeilta Pariisiin. Nyt Franciska oli täynnä uteliaisuutta eikä väsynyt esittämään kysymyksiä. Hän oli unohtanut nykyhetken ja se tarttui Valentiniinkin. He tulivat rauhallisina ja hilpeinä pienelle torpalle, joka oli isolla kukkulalla. Valentin tunsi sen siksi punaiseksi mökiksi, jota setä oli sanonut Numero 82 Stoltin asumukseksi.

Alhaalta tieltä veräjän pienojen välistä katseli poika hämmästyneenä ja uteliaana heitä nojaten leukaansa laiskasti ruskeisiin paljaisiin käsivarsiinsa. Veräjän sisäpuolella vähän vanhempi tyttö, jolla oli samanlainen tuuhea liinanvalkea tukka kuin veljelläänkin, niiaili yhä uudelleen ja tuijotti Franciskaa. Karkeasta palttinasta kudottu asu erosi pojan asusta vain siinä, että se oli yhdestä kappaleesta eikä kahdesta, niin kuin pojalla. Vaikka tytön vaate olikin puolittain leningin muotoinen, niin kaupunkilaisdaami olisi tuskin näyttänyt siinä yhtä ujostelemattomalta kuin pikku maalaisneiti. Yhdeksän ikäisellä pojalla oli miehisen arvon merkkinä vielä vyötäröllä nahkavyö, se oli koristeltu monilla messinkisillä helyillä ja siitä roikkui puukko. Franciska sanoi pari sanaa tytölle, joka lähti heti kipittämään ylös mökille. Sen portailla istui vanha mies nikkaroimassa haravaa ja hän kohotti sanat kuullessaan katseensa työstä, nousi hitaasti, työnsi puukon vyöllä roikkuvaan tuppeen, karisteli roskat vaatteistaan ja lähti tulemaan veräjää kohti. Valentin kuuli Franciskalta, että pitkä, joskin iän hiukan köyristämä mies oli Stoltin ukko ja että lapset olivat hänen tyttärensä. Ukolla oli yhtä kevyt asu kuin tyttärenpojallaan ja lisäksi isot kirjavat ja raidalliset liivit, tuohivirsut ja suikaleista ommeltu musta kangaslakki. Se oli vain pienen kalotin suuruinen ja kaikki saumat oli koristeltu keltaisella nauhalla. Kun hän tuli veräjälle ja tervehti, Franciska esitteli seuralaisensa. Ukko otti vielä uudelleen pienen kalottimaisen lakin käteensä, suki ajatuksiinsa vaipuneena pitkän tukkansa uurteisen otsan kummallekin puolelle ja loi Valentiniin pitkän katseen samalla kun hänen ilmeensä muuttui murheelliseksi. Valentin oli avannut veräjän ja ojensi nyt ukolle kätensä eikä tämä päästänyt sitä hetkeen omastaan. Franciska tulkitsi ukon sanomat sanat. Tämä valitteli, että Valentinin isän kaltainen uljas mies oli kaatunut niin nuorena ja vakuutti, että poika oli aivan isänsä näköinen, vain hiukan lyhyempi. Valentin liikuttui nähdessään miehen, jonka vierellä hänen isänsä oli kohdannut sankarikuoleman ja joka oli siinä samassa kostanut hänen kaatumisensa. Hän puristi ukon kättä molempien käsiensä välissä ja sanoi: ”Eihän Stolt voinut pelastaa samalla kertaa kahta elämää.” Ukko ymmärsi sanat tulkitsemattakin, teki kuvaan eleen lakkia puristavalla kädellään ja vastasi suomeksi: ”Kuolemasta ei ole pelastusta. Venäläinen oli edennyt liian syvälle.”

Keskustelu katkesi kun pikkutyttö tuli tuomaan vettä valkeassa hyvin kiillotetussa puukulhossa ja kaunis tulkki virkisti itseään kulhon sisällöllä. Kun ukko otti kulhon Franciskan kädestä, hän katseli leppoisasti ensin Franciskaa ja sitten tämän seuralaista ja sanoi jotain, joka lisäsi yhä kuumotusta Franciskan ennestäänkin kuumilla poskilla. Tämä vastasi vain parilla sanalla ja nyökkäsi samassa hyvästiksi. Franciskan hämmennys havahdutti Valentinin niistä mietteistä, joihin hän oli vajonnut käytyään lyhyen sananvaihdon ukon kanssa. Kun hän kysyi mitä ukko oli sanonut hyvästiksi, Franciska vastasi tämän lähettäneen vain terveisiä majurille. Valentin ryhtyi epäilemään sen tulkinnan tarkkuutta, mutta Franciska keskeytti hänet sanomalla, että he olivat nyt tulleet kävelyretkensä määränpäähän. Franciska poikkesi tieltä ruohosohvalle, joka oli tehty kallionkielekkeelle. Valentin meni hänen viereensä ja katsoessaan ympärilleen hän näki aivan erilaisen maiseman avautuvan silmiensä eteen.

Vasemmalla oli pieni laakso, jonka läpi he olivat vasta kulkeneet, joki, joka täältä katsoen kiemurteli eteenpäin kuin hopeanhohtoinen nauha, sekä korkeita rantakallioita heijasteleva lahti, johon joki laski. Lahden rannalla oli lehvistöihin kätkeytyvä vaatimaton Ollila ja kallion harjalla varuslinna ja ylimpänä häämötti laaja järvi. Tie ja siitä joen rannassa haarautuvat puistokujanteet, kukkien kirjavoittamat niityt, osaksi paljas, osaksi tumman havumetsän peittämä kallionselänne laakson vasemmalla puolella joesta etelään ja vaaleanvihertävät pellot ja nuoren lehtimetsän kauttaaltaan peittämät kukkulat oikealla tekivät näkymän värikylläiseksi. Mutta vielä pitemmällä oikealla, kukkuloiden toisella puolen avautui toisenlainen näkymä. Ollilasta katsoen sitä peitti sankka metsä, joka suojasi paikkaa kylmiltä pohjoistuulilta. Täällä avautui katseelle viljeltyjä peltoaukeita, hajalleen siroteltuja pikku kyliä ja siellä täällä kohoavia lehtien peittämiä kumpuja. Yhdellä mäenkummulla kohosi vanha kirkko nostaen torninsa kaiken ympäröivän yläpuolelle ja vastakkaiseen suuntaan johtavan puistokujanteen päässä hohteli näiden seutujen palatsi, iso, keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus. Valkeine ikkunanpielineen ja mustine kattoineen se erottautui ylhäisenä muista tasaisen harmaista ihmisasumuksista. Koko tämä aukea vietti hiljalleen kohti järven rantaa ja järvi, jossa oli lukuisia niemiä ja saaria, heijasteli ilta-auringon hohdetta. Ja järven takana kohosivat sinertävinä vastarannan epätasaiset viivat.

Nämä kaksi maisemaa olivat luonteeltaan aivan erilaiset. Haaveksija ja rakastunut valitsisivat varmaankin edellisen – rauhallisen suljetun laakson, toimen mies ja – kenties taiteilija valitsisivat jälkimmäisen. Vesialue vaikuttaa aina kauniimmalta näkymän taustalla kuin etualalla eikä voi olla kauniimpia maisemia kuin ne, joissa meren ja taivaan värit sulautuvat yhteen taivaanrannassa. Viljellyltä seudultahan puuttuvat ne valon ja varjon vaikutukset, joita kesyttämättömämpi maisema tarjoaa, mutta auringon viljelyaukeille valaman valon paljous on suunnaton. Vivahteet ovat näissä maisemissa yhtä moninaisia kuin edellistenkin kohdalla, kunhan katselijalla vain on harjaantunut silmä, ja suuri aukea tekee jokaisen värivivahteen vaikuttavammaksi ja värien leikin upeammaksi. Claude Lorrainen taulujen ääressä oppii ymmärtämään oikein tällaisen maiseman kauneutta ja tulee vakuuttuneeksi siitä, että suurenmoista taitaa pikemminkin olla valon ja värin paljous kuin villeimmän luonnon luomukset, jos ne sulkevat katseen ahtaisiin rajoihin. Ja kaikesta huolimatta ahtaalla laaksollakin oli tässä tapauksessa houkuttava viehätyksensä, minkä vuoksi silmä mielellään kääntyi isommasta ja rikkaammasta näkymästä katselemaan sitä, mutta harhaili taas takaisin isompaan epävarmana siitä, kumpi oli ansainnut palkinnon.

Franciska oli istuutunut ruohopenkille, jota täällä hoiti vanha sotilas. Hän tuntui nauttivan siitä, että Valentin ei osannut valita kahden näkymän välillä. Isompi näkymä oli näköjään saanut hänen suosionsa, sillä hän kääntyi vain harvoin katsomaan kotilaaksoon. Valentin tahtoi kuulla, miten Franciska selittäisi toisen näkymän vahvemman vetovoiman ja kysyi siitä. Hänen pienoiseksi hämmästyksekseen Franciska selitti lyhyesti, että isompi näkymä ”muistutti enemmän kaupunkia ja oli hiotumpi” kuin toinen. Hän joutui proosallisen tunnelman valtaan ja kysyi, kenen iso tila kirkon takana oli. Franciska vastasi miltei puoliksi huokaisten: ”Voi, sehän on vapaaherra B:n.”

Valentin oli käynyt Franciskan viereen ja jättänyt tämän hiljaisiin mietteisiinsä. Häntä häiritsi tietty närkästyminen ja epäluuloisuus koko kävelyä kohtaan. Se tunnelma, jonka vallassa he molemmat hänen uskoakseen olivat lähteneet kävelylle, oli nyt kokonaan hälvennyt eikä hän löytänyt tietä takaisin. Hän sälytti syyn pikku serkkunsa naiselliselle viekkaudelle, jonka jälkiä hän löysi kaikista keskusteluista ja kävelyretken pikku kohtauksista. Hän ei pystynyt nauttimaan edes kauniin illan viehätyksestä, sillä hän piti selvänä, että Franciska ajatteli tällä hetkellä mieluummin kaikkea muuta – esimerkiksi tanssiaisia – kuin ympäröivän luonnon kauneutta. Kuitenkin Franciska istui niin houkuttavana hänen vieressään ja kun hän kumartui katsomaan pienen keltaisen hatun lierin alle, hän näki auringon valaisemista kasvoista, että toinen uneksi iloisissa kuvitelmissaan. Hänen korvissaan kaikuivat vanhan sotilaan jäähyväissanat, joiden merkityksen hän pystyi hyvin arvaamaan, ja niin hän sanoi:

”Se vanha soturi on varmaankin hyvin kiintynyt teidän kotiinne.”

Niin on ja kun minä olin lapsi, hän asui yhä talossa ja piti erikoisesti huolta minusta. Hän ja hänen tyttärensä, joka on nyt naimisissa, olivat silloin rakkainta seuraani. Sitten Franciska kysyi hymyillen: Oletko samaa mieltä, eikö sellainen ole hyvää koulutusta nuorelle naiselle?

”Kiintymys on aina hyvää koulutusta sydämelle, jos nuori nainen vain katsoo muutoin sopivaksi tunnustaa sydämen olevan olemassa.”

Valentinin sanoista heijastuva pieni närkästys tuntui vain tekevän Franciskan entistäkin hilpeämmäksi. Hän sanoi:

Tarkoitatko että hänellä olisi ehdoton velvollisuus lainata sydämensä jokaiselle halukkaalle niin kuin kirjan luettavaksi ja tutkittavaksi?

”Voisit lainata sen kaikessa rauhassa, Franciska hyvä. Siitä tulisi joka tapauksessa ilmestyskirja kaikille lukijoille, kirja, josta ei mitään ilmestyisi.”

Ja siitä syystä että siitä etsittäisiin sellaista mitä siinä ei ole, Franciska jatkoi hiukan vakavammin.

”Ei, vaan siitä etsittäisiin sellaista, mitä siitä haluttaisiin löytää. – Joudunko minä aina etsimään sitä sinusta turhaan, Franciska?” Valentin laski käsivartensa hiljaa Franciskan uumille. ”Sinä et ollut ymmärtävinäsi, mitä vanha sotilas sanoi lähtiessämme. Minä kyllä ymmärsin hänen sanansa ja joku sinun sydämellesi läheinen taitaa ajatella samaa mitä vanhus sanoi. Vain sinä ajattelet toisella tavalla.”

Valentin, sinähän olet luvannut olla puhumatta tästä. Sinä petät itseäsi. Ajattele mennyttä ja sitä miten helppoa onkaan unohtaa. Mutta ei puhuta siitä.

”Siitä on puhuttava – nyt tai ei koskaan! Sano, Franciska – sano avoimesti – onko minulla toivoa?”

Valentin painoi Franciskaa lähemmäksi itseään ja käänsi lempeää väkivaltaa käyttäen kiharaisen pään niin että hän pystyi katsomaan anovasti tummiin tulisiin silmiin. Hän näki tämän kasvoilla viehättävää hämmennystä ja huomasi miten tämän silmien ilme pehmeni. Hän oli jo painanut tulisen suudelman suulle, joka ei ollut enää uhmakas, ja hän halusi vielä ottaa toisen, ehkä useampiakin saadakseen niistä äänettömän vastauksen – mutta samassa tieltä alkoi kuulua vaunujen jyrinää. Franciska riistäytyi irti ja sanoi: ”Teit sen väkisin!” Tuskin Valentin ehti napata hattunsa, joka oli kiihkeän kohtauksen aikana kierinyt nurmelle kun vaunut jo olivat tiellä heidän istuinpaikkansa alapuolella. Ääni, jonka hän heti tunsi, huusi hienostuneesti: ”Pysähtykää!”

Tie kiemurteli monia mutkia tehden ylös vuorta ja sitä useampaan kertaan kiertäen. He olivat vuoren rinteellä ja vaunut olivat kovaa vauhtia ajaneet läpi ensimmäisen kierroksen, minkä vuoksi ne ilmestyivät paikalle niin pian sen jälkeen kun jyrinä oli kuulunut. Vaunuissa istui vapaaherra ja hänen vierellään Ellidan nuori nainen, veljentytär Wendla. Vapaaherra oli jo astumassa ulos ja Franciska oli astunut muutaman askelen ruohopenkiltä. Valentin istui yhä paikallaan, samoin veljentytär. Heidän katseensa kohtasivat.

Seurasi tervehdyksiä, esittelyä ja niihin liittyviä jokapäiväisyyksiä – koko maailmahan tietää, miten ne sujuvat. Ja kaikesta huolimatta vaatii suurta taitoa sanoa nämä tyhjyydet hyvin, ja monet uhraavat elämänsä kaikki ponnistukset sen taidon oppimiseen. Kaikki se tapahtui nyt tässä ja vapaaherra ja Franciska veivät kiistattomasti palkinnon. Valentin katseli ihmeissään, millaisiin korkeuksiin edellinen ylsi elegantilla olemuksellaan ja miltei ällistyneenä hän pani merkille, kuinka keskustelu vapaaherran kanssa muutti Franciskan täydelliseksi salonkinaiseksi. Tämä oli niin vapaa, niin tietämätön siitä mitä äsken oli tapahtunut, että Valentin oikein häpesi omaa talonpoikaista hämminkiään siirtyessään lämpimästä tunteesta kylmään kohteliaisuuteen.

Oli itsestään selvää, että matkalla mäkeä alas Valentinin oli osoitettava huomiota veljentyttärelle. Mutta kun Valentin näki Stoltin ukon tervehtivän veräjällään, he molemmat pysähtyivät. Valentin pyysi ukkoa käymään majurin luona. Stolt vastasi ensin suomeksi, mutta huomatessaan että Valentinin vierellä nyt seisova daami ei sitä ymmärtänyt, koska ei tulkinnut sanoja, hän jatkoi: ”Ja vari långt pårta huus tuuter, mårån helsa på majuuri.” [Olin matkan päässä tyttären luona, huomenna käyn majuria tapaamasssa.]. Tietojen arvo on tässä maailmassa perin erilainen. Ukon ruotsi veti molempien nuorten huulet pienoiseen hymyyn, mutta hänen kaltaisensa ympäriinsä ihastelivat tällaista herrassivistystä eikä pitäjän talonpojista yksikään olisi ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Stolt niin kepeästi ja vaivattomasti sanoi. ”Atjö”, hän lisäsi toisten lähtiessä. Kumpikaan ei olisi näet ymmärtänyt kaunista suomenkielistä hyvästelyä ”Jumalan haltuun”.

Sillä välin Franciska oli kavaljeereineen ehtinyt jonkin matkaa edelle ja kun Valentin näki Franciskan nojaavan vapaaherran käsivarteen, hänkin muisti tarjota käsivartensa kauniille kävelykumppanilleen. Heidän keskustelunsa sujui harvakseen. Veljentyttären avoin ja ujostelematon olemus tuntui jääneen merelle ja Ellidan kannelle. Mutta toinen pari näytti keskustelevan sitäkin vilkkaammin. Se kiusasi Valentinia hiukan eikä se suinkaan parantanut hänen seuramiehen taitojaan. Vuoren juurella kaikki neljä nousivat vaunuihin. Käytiin yleistä keskustelua majurin onnettomuudesta ja molemmat naiset saivat sen aikana tilaisuuden silmäillä tutkivasti toisiaan. Pian oltiin jo perillä.

Sivistyneen seuraelämän kuvaaminen olisi yhtä miellyttävää kuin sen kokeminenkin. Sen kuvaamiselle on tällä hetkellä kuitenkin kaikenlaisia esteitä – eikä liioin voi kieltää, että sivistynyt seuraelämä ei tavallaan ole vielä päässyt kehittymään miellyttäväksi. Voi kuitenkin toivoa, että aikakauden jättiläismäiset edistysaskeleet tuovat siihenkin hyödyllisiä uudistuksia. Voi kuitenkin olettaa varmuudella, joka vastaa 0,999 suhdetta nollaan, että kymmenen vuoden kuluttua on kaikissa isoissa kaupungeissa kiertäviä vaunuja, ”visiittiambulansseja”, kahdentoista ja puolen vuoden kuluttua niitä on pikkukaupungeissa ja viidentoista vuoden kuluttua maaseudulla. Ne ovat aivan uuden uutukainen keksintö, jonka tulevaisuutta vain kaikkein harhauskoisimmat epäilevät. Kiinalainen Ja-king-han kertoo niiden olleen yleisiä taivaan valtakunnassa 2 000 vuotta sitten. Kaikkihan tietävät maineikkaan keksijän ehdottavan, että nykyisin tunnettuja omnibusseja suurempiin ambulansseihin mahtuisi kuusikymmentäkuusi vierailunukkea, yhtä paljon kumpaakin sukupuolta. Miespuolisten pukemisesta huolehtisi yrittäjä, mutta kavaljeeri itse järjestäisi hänen persoonaansa esittävälle nukelle peruukin, kaulahuivin ja hansikkaat. Naisnuket sen sijaan luovutettaisiin kaksi päivää etukäteen kyseisille alkuperäisnaisille asianmukaisella tavalla vaatetettaviksi. Daguerrotyypeistä saadaan nykyään ennen kuulumattoman halvalla vierailukasvot. Kunhan joku vain onnistuu pitämään puoli sekuntia sopivaa vierailuilmettä, hän voi antaa nukkensa tehdä niine ilmeineen mitä loistavimpia valloituksia ympäri vuoden. Keskusteluja varten on yllin kyllin romaaneja ja teatteriarvosteluilla täytettyjä lehden palstoja ja itse kukin voi valita niistä mielensä mukaan. Jokaisen nuken käteen pistetään sitten tällainen palstan tai puolen palstan mittainen juttu ja käyntikortti. Kortti on tietysti taivutettava yhdestä kulmasta merkiksi siitä, että kyseinen ihminen itse on jättänyt kortin ja kääntöpuolelle kirjoitetaan tavanomaiset: ”Mitä kuuluu?” ja ”Sulimmat kiitokset!”

Kun ambulanssissa olisi, niin kuin keksijä ehdottaa, erityinen hyvin valaistu vierailuhuone, niin siihen sijoitetaan ne nuket, joiden on vuoro käydä vierailulla. Ambulanssi pysähtyy talon portille ja puhaltamalla merkiksi torveen ilmoitetaan, mitä kerrosta vierailu koskee. Emäntä tulee kadulle, menee vierailuhuoneeseen, tutkiskelee naisnukkien ilmeitä ja asuja, lukee pari lehden palstaa, kurkistaa herranukkien hattuihin olisiko niissä keskusteluoppaasta poimittuja kohteliaita kirjoitelmia, ottaa käyntikortin ja palaa kotiinsa. Torvi törähtää. Ambulanssi jatkaa matkaansa. Samalla konduktööri merkitsee kunkin nuken selkään kiinnitettyyn arkin puolikkaaseen, keitä on tavattu sillä tai tällä vierailulla. Kun nuket palaavat illalla kukin omaan paikkaansa, on niitä esittävillä alkuperäishenkilöillä oikeus tarkastella niitä nukkeja, joiden seurassa hänen oma kaksoispersoonansa on illan ollut. Herää ehkä pelko, että kaikkea säädyllisyyttä rikotaan, jos mies voi aina silloin tällöin yksikseen tutkailla naisnukkea tai päinvastoin nainen miesnukkea. Harkitsevainen keksijä on kuitenkin ottanut tämänkin tapauksen jo ennakolta huomioon. Siitä syystä nuoret herrat ja nuoret naiset saavat katsella vierailuhuoneeseen vain erityisestä kabinetista lasin läpi. Ja varmuuden vuoksi täytyy kaikkien nukkien olla täysin viattomia. Jos joku on antanut nukelleen kiellettyä viehätystä tai mennyt vastoin konduktöörin kieltoa salaa vierailuhuoneeseen, silloin konduktööri ei ole velvollinen vaikenemaan, vaan hän voi pientä tarjoilua vastaan paljastaa salaisuuden. Mikään ei siis estä chronique scandaleusea [skandaalimaista tapahtumaa] jatkumasta. Muutoin koko keksintö olisikin ollut perin vastenmielinen.

Onnelliset ajat ovat koittamassa meidän pojillemme, jos meillä on sellaisia, kun he pääsevät kahdellatoista killingillä kaikista laiminlyötyjen vierailujen aiheuttamista tunnonvaivoista. Ja kukapa ei toivoisi, että kasvavan inhimillisyyden ansiosta sivistymättömätkin saisivat ainakin sunnuntaisin katsella yleisillä paikoilla parin minuutin ajan näihin ambulansseihin oppiakseen tietämään, miten asiat sujuvat sivistyneessä seurassa.

 

 

IV

 

Voimme sanoa aivan kuten Lützenin taistelusta sanotaan, että viimeisen luvun tapahtumat olivat jälleen vieneet Valentinilta kaikki ne edut, jotka hän oli erillisillä hyökkäyksillään saavuttanut. Vapaaherra on vertauksessa silloin Pappenheimin kyrassierien paikalla. Valentin huomasi selvästi, että Franciska ei ollut enää entisensä vieraassa seurassa. Aluksi hän ei tosin käsittänyt, mikä oli muuttunut, sillä vielä samana iltana vieraiden lähdettyä hän tarttui rakastuneen innolla Franciskan käteen toivottaakseen hyvää yötä. Mutta Franciska veti kätensä nopeasti pois ja sanoi: ”Ei mitään hassutuksia. Hyvää yötä!” Sitten hän meni kiireesti takaisin isänsä huoneeseen. Valentin alkoi silloin aavistella, että hänen toivonsa onnen saavuttamisesta oli nyt pelissä. Mutta mennessään Franciska loi silmäyksen, joka oli täysin ristiriidassa hänen sanojensa kanssa. Se oli merkillinen katse – tulinen ja lohduttava. ”Vapaaherra on varmaankin kertonut, että minä olin matkalla kohtelias hänen veljentyttärelleen”, Valentin ajatteli. ”Se on siis pientä mustasukkaisuutta. Mutta kyllä se menee ohi.”

Mutta hänen asemansa alkoi tuntua miltei kiukuttavalta kun hän kauniin illan mittaan käveli edestakaisin yksinäisessä paviljongissaan ja katseli aina välillä himmeästi valoa heijastavalle järvelle, jonka rannoilta leijui kevyttä utua veden pintaa pitkin. Entisen suloisen suhteen jälleen eloon herännyt muisto oli ristiriidassa Franciskan nykyisen käytöksen herättämän kiusaantumisen kanssa ja niinpä Valentin ei enää tiennyt varmasti, rakastiko hän Franciskaa vai ei. Hän oli mielestään tehnyt tarpeeksi hyvittääkseen Franciskan loukatun turhamaisuuden. Mutta hänen menettelynsä syynä eivät olleet laskelmat, vaan halu saada menetetty takaisin; kevät näet poltti hänen veressään ja hän tunsi kaipausta. Kaikki näytti kuitenkin turhalta. Joinakin hetkinä hänelle tuli mieleen yhdeksäntoistavuotias Franciska, joka muuttui kiihkeäksi ja myöntyväiseksi, joskaan ei sanasta, niin katseesta, käden puristuksesta ja syleilystä. Välistä taas kaikki lämpö oli poissa ja Franciska leikitteli kylmästi näennäisen kauniilla sanoilla ja verukkeilla. Ja juuri nyt, tänä iltana Valentin olisi voinut saada häneltä tusinan lämmintä suudelmaa niin kuin ennen, ehkä myös avoimen myöntävän vastauksen. Mutta pari tuntia myöhemmin Franciska ei antanut koskettaa kättään hyvän yön toivotukseksi, vaan sanoi kaikkea hassutukseksi. Siinä oli liikaa kestämistä hyvälle miehelle. Ellei setää olisi ollut, Valentinin olisi tehnyt mieli lähteä siinä paikassa kohti länttä laskeneen auringon perään rangaistakseen siten oikuttelevaa ja turhamaista tyttöä. Hän katseli länttä, missä hehkui yhä kullankeltainen iltaruskon kajastus, suikale laskeneen auringon tuliviitasta. Ja miten merkillisesti kävikään! Sieltä hänen mielikuvitukseensa nousi kultakiharainen saaren neito, haaveellinen Wendla. – Miksi? pääsi hiljaa hänen huuliltaan, mutta hän käänsi siinä samassa selkänsä lännelle ja näki vastakkaisesta ikkunasta, että Franciskan kamarin ikkunaverhon takaa pilkotti valoa. – Se viekoittelija! hän mutisi, heittäytyi apeana läheiselle sohvalle ja vaipui unelmiin, jollaisia nuori mieli usein uneksuu ajatellessaan kätkettyä ja suloisen houkuttavaa. Uni lopetti uneksunnan ja kun hän heräsi, aamuaurinko paistoi jo samasta ikkunasta, josta hän oli vastikään nähnyt houkuttavan valon pilkottavan vastapäisestä rakennuksesta itseään kohti. Häntä harmitti oma lapsellisuutensa ja selvittyään nyt iltaisesta aistien huumauksesta hän siirtyi vuoteeseen. Uni tuli kuitenkin vasta myöhään aamulla. Niin käy toisinaan poikamiesten asumuksissa.

Seuraavana päivänä Valentin kohtasi rakkaan serkkunsa jääkylmänä. Tämä tuli ikävä kyllä yhä kylmemmäksi, mitä pitemmälle kesäkuun lämpimät päivät kuluivat. Vaikka Valentin käytti kaikki taitonsa, hän ei edistynyt vähääkään. Franciska teki pilaa hänen innostaan kuin visertävä nopeasiipinen pääskynen, torjui pilaillen hänen sanansa ja väisteli hänen käsivarttaan. Molemmat salasivat suhteensa majurin ollessa paikalla. Valentin väsyi pian turhiin yrityksiin saada Franciska kiinni ja tiettyinä hetkinä mielipaha häivytti hänestä lähes kaikki kiintymyksen jäljet. Setä kävi tätä nykyä joka päivä kävelemässä ja Valentin oli hänen seuralaisenaan; tyttärellä oli sen sijaan joka kerta tarjolla veruke, jolla hän pääsi lähtemästä mukaan. Kävelyiden välillä tohtori kävi usein kasvistamassa, toisin sanoen hän vaelteli kedon kukkien ja metsän puiden keskellä kiinnittämättä niihin huomiota, riutuen vain tilanteensa katkeruudesta.

Juhannuspäivä oli mennyt ja juhannusaattona vapaaherra oli pitänyt juhlat, koska se oli hänen nimipäivänsä. Sitä ennen hän oli vielä kerran käynyt majurin luona, kun Valentin oli ollut kävelemässä. Ukkoa hänen käyntinsä eivät tuntuneet erityisemmin huvittavan, sitä todistivat kerran hänen Valentinille lausumansa sanat. Valentin osoitti haluavansa jäädä kotiin ukon luokse, mutta ukko ei suostunut siihen, vaan molempien nuorten oli lähdettävä matkaan Sara-tädin suojeluksessa. Valitettavasti tällaisissa Suomen maaseudulla vietettävissä juhlissa ei useinkaan voida noudattaa asianmukaista järjestystä, koska vapaaherran kodille ei löydy vertaista kokonaisen kahdenkymmenen peninkulman alueella. Tuskin viiden peninkulman säteellä löytyy edes yhtä tai kahta yksinkertaista aatelisperhettä. Jos siis vapaaherran on määrä näyttää loistoaan, se on levitettävä aatelittomien silmien eteen. Kavaljeerien määrää on siis lisättävä paitsi nimismiehellä ja apupapilla, jopa tuomarin ja kruununvoudin kirjurillakin, mikäli yleensä halutaan musiikkia ja tanssia – ja nämä herrathan hoitavat ne asiat tavallisesti yhtä näppärästi. Mutta niinpä vapaaherran talossa sitten riemuitaankin täysin rinnoin. Tällaisia juhlia lukuun ottamatta nuoret tapaavat toisiaan vain kirkossa, ja jo tästä syystä ne ovat todellisia juhlia. Seurueen joka ainoalla poikamiehellä on valittu daaminsa, ellei sitten joku lomalle laskettu luutnantti tai kotiin tullut ylioppilas ole tilapäisesti napannut häntä. Nämä maalaisneidot näet osoittavat avoimesti pitävänsä jokaista vierasta muita parempana ja luutnantti tai ylioppilas on aina puoliksi vieras, vaikka hän olisikin siltä seudulta kotoisin. Kuten sanottu, muutoin jokainen poikamies pitää kiinni valitustaan tai valitsee jonkun illaksi. Koko maailma, toisin sanoen kaikki läsnäolevat tuntevat jokaisen sellaisen suhteen prikulleen. Kenenkään mielestä ei ole häpeäksi olla rakastunut, vaan se osoitetaan tanssimalla pari kolme katrillia ja purpuria valitun kanssa eikä yksikään tyttö epäröi valita kotiljonkiin sitä oikeaa, vaan hymyilee niin tehdessään iloisesti äidin ja tätien paheksuville suupielille ja katseille. Ehkä joku näistä sanoo ohimennen tytölle: – ”Joko taas!” ja kohottaa sormeaan uhkaavasti. Silloin tyttö punastuu ja onnellinen rakastaja heittää korskeita ja voitonriemuisia katseita ympärilleen ja ehkä pusertaa samalla vaivihkaa tytön kättä. Näissä oloissa tanssi tuntuu todellakin huvilta. Nykyään ei näin ole koskaan laita isommissa kaupungeissa – niiden nuoriso raahustaa tanssiaskelensa niin vastenmielisesti kuin olisi synnin palkaksi joutunut kuluttamaan parin kengänpohjia. Näin onkin helppo ymmärtää, että keskustelussa käsitellään muita aiheita kuin hirvittävää kuumuutta – tanssisalissa, vaikka viileimmässäkin huoneessa hikihelmet ajavat toisiaan takaa tanssijoiden tulipunaisilla poskilla. Kun kavaljeerit virtaavat tanssin päätyttyä boolihuoneeseen kuivatakseen nämä ilon karpalot, vetääkseen puuvillakäsineet sormistaan ja juodakseen lasillisen, kuullaan heidän huuliltaan liian äänekkäitä ylistyksiä kaunottarille. Vain harvoin on mukana kilpailijoita, jotka kiistelevät kiivaasti, kumpi esitti palvotulle ensin kutsun seuraavaan tanssiin tai kumpi sai ensin kiinni hänen pudottamansa nenäliinan ja saa palauttaa sen. Naiset eivät ota tanssiinkutsuja turhantarkasti, vaan he unohtavat helposti kutsun ja ottavat vastaan toisen, ja silloin ratkaisu riippuu kummankin kavaljeerin lipeväkielisyydestä ja siitä rohkeudesta, millä hän uskaltaa tarttua daamia vikkelästi kädestä ja julistaa tämän oikeudenmukaiseksi voitokseen. Kavaljeerit selvittävät sitten välinsä jälkeenpäin pikku riidalla, joka päättyy tavallisesti siihen, että joku kolmas ystävä johdattaa katkeroituneet lasin ääreen ja sovitukseen. Ennen kuin huvit ovat päättyneet, useimpien frakkien koristuksena on kukkanen, joko löydetty tai vapaaehtoisena lahjana saatu. Joku on ehkä onnistunut polkaisemaan irti auenneen kengän remmin ja on kiinnittänyt sen napinläpeensä kuin pohjantähden nauhan ikään. Kun kavaljeeri esimerkiksi joulutanssiaisten jälkeen saattaa kaunokaisensa rekeen ja peittelee hänet huolehtivaisesti pehmeisiin vällyihin, niin vain taivaan tähdet näkevät, jääkö hyvästely kädenpuristukseen vain suuteleeko hän lämmintä, pehmeää kättä tai ruusuisia huulia. Niin reki lähtee liukumaan pitkin narskuvaa lunta kirkkaassa talviyössä ja liekit leimuavat nuorissa sydämissä, liikkuvina kuin revontulet taivaan kannella, mutta lämpiminä kuin trooppinen aurinko. Kesällä taas – tilanne on kehnompi. Mutta vesillä tehty matka tai kävely käsi kädessä kasteen pisaroittamassa ruohikossa, nousevalle auringolle laulettujen iloisten laulujen kajahdellessa, pitää posket raikkaina niin kuin sydämetkin – ja sellaisessa elämässä on eloa ja riemua.

Vaikka kaikki ei voinutkaan sujua täysin ujostelematta seudun oloissa perin ylhäisessä vapaaherran talossa, juhlat olivat silti kyllin iloiset, jotta Valentinilla oli hupia tästä terveestä elämästä. Kuitenkin hän nautti siitä pikemminkin katselijana kuin osanottajana – luultavasti siksi, että hänellä itsellään ei ollut mitään todellista suhdetta kehenkään juhlan kaunottarista. Franciska oli nuorista daameista eittämättä ylhäisin ja siksi vapaaherra näkyi kiinnittävän huomionsa erityisesti häneen. Niin Valentin jäi Wendlan varaan. Tälläkään ei ollut muita tuttavia ja sitä paitsi vain kaikkein rohkeimmat kavaljeerit uskalsivat pyytää vapaaherrasuvun neitiä tanssiin. Illalla täällä poltettiin vanhan tavan mukaan iso kokko ja vapaaherra kustansi tarjoilua myös seudun talonpoikaisnuorisolle, jota oli tullut lukuisasti paikalle. He pitivät tanssisalinaan pientä nurmikkoa sillä järveen pistävällä niemellä, jolla kokko oli määrä polttaa. Juhannusyönä täällä pilkotti kokkoja järvenrantojen kaikilla mäenharjanteilla ja kaikissa niemissä. Se niemi, jolla iso kokko nyt paloi, oli aivan tilan puutarhan lähellä ja hienompi nuoriso vaelsi tanssimisen välillä sinne katsomaan kokon sytyttämistä. Osa niemelle kokoontuneesta joukosta puolestaan tungeksi aina salin ovella nähdäkseen herrasväen tanssimista. Monet nuoret parit käyttivät tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen pienen kierroksen kauniissa puutarhassa ja niinpä sen käytävillä oli vilkasta liikettä.

Myös Valentin ja Wendla muodostivat parin siinä tilanteessa. He viipyivät niemellä vähän pitempään kuin muu tanssinhaluinen seurue, koska kansan elämä oli kummallekin jotain uutta. Nuoriso pyörähteli säyseää ja hidasta polkkaa – mutta pelimannien soittaessa sitä heidän sormensa ja jousensa liikkuivat kuitenkin vikkelästi kuin Ole Bullilla ainakin. He soittivat moninaisia korusävelkuvioita ja käyttivät kaksoisotetta, saivat ylittämättömän taitavilla jousenvedoilla jopa kolme tai kaikki neljä kieltä soimaan yhtä aikaa. Tytöillä oli punaiset liivit ja valkoiset hihat kiinteiden käsivarsien puoliväliin asti, sukat olivat punaiset, vihreät tai siniset ja niissä oli kirjavia raitoja, ylös koottuun vaaleaan palmikkoon oli sidottu punainen nauha ja ruskealla kaulalla oli värikkäät lasihelmet. Miehillä oli polvihousut ja pitkät kirjavat liivit, pehmeät kippurakärkiset pieksut3 ja säärten ympärille oli sitaistu punaiset villanauhat, joista riippui tupsut. Miesten jakaukselle kammattua pitkää tukkaa peitti samantapainen myssy kuin Stoltin ukolla ja karkea paita oli yleensä kiinnitetty kaulasta isolla kiiltävällä hopeasoljella. Vanhusten puvut erosivat nuorten asuista vain siinä, että niissä ei ollut punaista ja että matroonilla oli pienet valkeat hilkat. Millään taholla ei huomannut raisua ilonpitoa. Tanssijat olivat vakavan näköisiä, ottivat askeleet hallitusti ja taitavasti ja pitivät katseensa maassa. Ukot istuskelivat ympäröivillä kivillä ja juttelivat mietteliäinä ja harvakseen ja imeskelivät rakasta piipunnysäänsä, joka roikkui lyhytvartisena ja kiveränä huulilla. Vain silloin tällöin heidän keskuudestaan kuului vaimeata porinaa kun joku oli päästänyt voimaperäisen sanallisen latauksen. Kokon ympärillä parveilevien poikien joukosta kuului sen sijaan iloista rupattelua. Havaitsi selvästi, että luonnon äänetön yksitoikkoisuus oli asettunut myös asukkaiden mieliin, ja useimpien kalpeilta kasvoilta, joilla oli nyt kesäauringon nostattamaa kevyttä rusketusta, kuvastuivat ponnistukset ja koettelemukset. Vaikka vietettiinkin ilojuhlaa, oli kaiken yllä silti haikea, miltei surullinen tunnelma ja se valtasi myös molempien nuorten katselijoiden mielet. He lähtivät äänettöminä takaisin kohti tanssisalin elävämpää seuraa.

Mutta puutarhan suulla Wendla pysähtyi katsomaan vielä kerran ihmisiä vilisevälle niemelle ja tyynelle järvelle, josta hiipuvien kokkojen viimeinen loiste heijastui. Siinä samassa molemmat kuulivat askeleita puutarhasta tumman leppäaidan takaa ja vapaaherran äänen sanovan:

”Tänään minä olen onnellisin ihminen maan päällä. Minulla ei ole valittamista – mutta vielä puolen vuoden odotusaika! Sehän kestää iäisyyden.” – –

”Muutaman kuukauden iäisyyden, vastasi toinen ääni, jonka Valentin tunsi liiankin hyvin. – Almanakan kuolemattomat laatijat luovat paljonkin sellaisia iäisyyksiä. Äläkä unohda, että sen iäisyyden ajan joudumme myös olemaan vaiti.

He kulkivat nyt pääkäytävän ylitse ja tulematta itse nähdyksi Valentin näki, miten vapaaherra suuteli yhä uudelleen Franciskan kättä ja vakuutteli:

”Ankara koetushan se on – kun on niin hyvä syy – ylpeillä onnellaan. Mutta kun noin kauniit huulet käskevät” – sitten he olivat poissa eikä loppua kuullut, joskin sen saattoi helposti arvata.

Keskustelun ensimmäiset sanat kuullessaan Valentin kiskaisi tahtomattaan kättään ja kiinnitti sillä seuralaisensa huomion. Wendla katsoi häneen ja näki hänen kasvojensa punehtuvan vapaaherran puhuessa, mutta kalpenevan jälleen Franciskan sanojen kuuluessa. Kun kaikki oli ohi, Valentinin käsivarressa tuntui vielä nytkähdys ja sitten – heidän katseensa kohtasivat.

Valentin katseli pitkään lempeisiin sinisiin silmiin, joiden ilme pehmeni osanotosta kun taas Wendlan poskien puna syveni ja laajeni. Valentin pysyi kalpeana ja hänen huulensa vain värisivät kun hän yritti hymyillä. Hän halusi lähteä muualle, mutta tunsi että häntä pideltiin kevyellä otteella aivan kuin paikoillaan. Silloin hän katsoi uudestaan sinisiin silmiin kiitollisena ja yritti rauhoittua sanoessaan:

”Me saimme aivan salassa tietää salaisuuden.”

He menivät puutarhaan. Wendla vastasi:

Se näköjään yllätti tohtori Valentinin. Minä olin jo Turussa valmistautunut tähän.

”No, jos nainen haluaa salata jotain, kuka se pystyisi urkkimaan selville. Kun on kokenut tällaista, täytyy ällistyksekseen tunnustaa että teidän sukupuolenne on etevämpi.”

Helppo teidän on herjata meidän poloista naissukuamme. Silti herrat lukevat vielä helpommin mukaan itsensä. Minä olen kokematon – mutta kokeneethan sanovat, että maan päällä on paljon kieroutta.

”Niin, sitä on paljon, ikävä kyllä! Sydän voi olla puhdas vain teidän kauniissa iässänne, Wendla-neiti.”

Toivon että en joutuisi toisenlaista aikaa näkemäänkään, Wendla sanoi huokaisten, mutta samalla hänen silmissään oli rohkea ilme. Valentinin katse ei ollut samalla tavoin rohkea – jokin tuntui nykyisessä tilanteessa painavan hänen omaatuntoaan. Hänen miehinen ylpeytensä sanoi, että toisen tahallinen kierous ei tee omaa tahatonta, mutta kehnoa kaksinaamaisuuttamme vähemmän tuomittavaksi. Tyytymättömyys omaan itseen lievitti närkästystä serkun käyttäytymistä kohtaan.

Romaanin ihmisethän ovat sangen onnettomia. Kaikkien on siinä oltava rakastuneita. Se on hirvittävää piinaa niille romaanin herrasväen jäsenille, jotka haluaisivat olla rauhassa ja siksi rakastajissa ja rakastajattarissa nähdään raskaita ja ikävystyttäviä hahmoja. On kauheaksi rasitukseksi jos joutuu olemaan korviaan myöten rakastunut halki kolmen pitkän osan. Eihän se muutoin merkitsisi mitään, mutta kun rakkaus kohdistuu joka osassa yhteen ja samaan ihmiseen. Sellainen ylittää kaikkien voimat. Ovathan kaikki todellisuudessakin rakastuneet viisi kertaa ja toiset ovat kymmenen kertaa olleet puoliksi rakastuneita – mikäli yleensä pystyvät rakastumaan. Eihän todellisuudessa ole ketään, joka ei ensimmäisen nuoruuden huumauksen mentyä ohi tuntisi vetoa vähintään kahdelle taholle yhtä aikaa. Ja silloinhan pystyy jotenkuten kestämään raskaan ikeen raahaamista. Niin, taakan kantaminenhan muuttuu lähes helpoksi sille, joka vaihtaa kohdetta vuoden jokaisena 52 viikkona. Halutaanko ehkä runollisia luonteita? Voiko silloin mikään olla hullumpaa kuin sitoa heidät proosallisesti yhteen ainoaan tunteeseen? Jokainen todellisia runoilijoita nähnyt tietää, että he voivat samana päivänä rakastua esteettisesti sivistyneeseen rouvaan, kauniisiin nuoriin mamsellinkasvoihin, solakkaan neidin hahmoon ja hienostoneidon houkuttavaan jalkaan. Illalla runoilija sitten ylistää näitä kaikkia ja todistaa kauniin sanoin ikuista rakkauttaan – heitä kaikkia kohtaan. Minulla ei totisesti olisi aihetta hävetä Valentinin puolesta jos Franciska olisi ollut hänen ensimmäinen ja ainoa rakkautensa. Mutta onneksi hän oli jo kymmenen ikäisenä ilokseen kannellut samanikäisen Carolinan ompelupussia ja piilosilla oltaessa suudellut häntä oven takana. Neljätoistavuotiaana hän oli rakastanut palavasti kahdeksantoistavuotiasta Sofia, huokaillut hänen nimeään kedon tuulille, ollut äreä ja kömpelö tämän seurassa, mutta yksinäisyydessä kirjoitellut tälle palavia soinnutettuja rakkaudentunnustuksia (niistä Sofi ei saanut koskaan tietää sanaakaan). Seitsemäntoista ikäisenä hän esitti ne proosaksi muutettuina suullisesti herttaiselle Karinille, nautti tämän huulten suloisesta mausta ja nojasi kuumeisen hehkuvana päätään tytön uhkeaa povea vasten kunnes – tyttö meni naimisiin. Valentin oli kokonaisen vuoden onneton ja kirosi kaikkia naisia – lukuun ottamatta pikku Franciska-serkkuaan, jonka silmien säteily ja kiintymys hänen persoonaansa todisti selvästi, että serkku ei ollutkaan mikään tavallinen nainen. Sen jälkeen hän matkusteli kaikessa rauhassa ja vakavoituneena ympäri maailmaa ja unohti nopeasti kaikki näkemänsä naiset – lukuun ottamatta erästä Juliaa Lausannessa Sveitsissä ja muuatta pariisilaista Mariaa, jonka kuva oli yhä huolellisesti talletettuna hänen matkapäiväkirjansa välissä. Vähäisistä rakastumisista näiden tapausten välillä ei maksa vaivaa puhua.

Ja kaikesta huolimatta hänen kohtaamansa isku, hylätyksi ja jätetyksi tuleminen, oli perin katkera. Voisi uskoa, että samaa ei voi tapahtua runolliselle luonteelle, joka voi rakastua jo seuraavassa hetkessä toiseen. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että runouden samppanja väljähtyy vuosien mittaan eikä korvikkeen etsiminen ole aivan helppoa. Sitä paitsi sellaisen ihmisen rakkaus on sitä lämpimämpää mitä onnettomampi hän on. Pari kuukautta aikaisemmin Valentin olisi ehkä ottanut vastaan tiedon Franciskan avioitumisesta alistuneesti, ehkä jopa tiettyä tyydytystä tuntien. Franciskan ailahtelevaisuus olisi näet antanut pienoisen synninpäästön Valentinin samalle ominaisuudelle. Mutta nyt yhdessä vietetty aika oli viritellyt vanhaa hehkua uudelleen, Franciskan vastarinta, joka vaihteli puolittaisen myöntyväisyyden kanssa, oli luonut ujeltavia ilmareikiä, jotka kasvattivat hehkun näkyväksi liekiksi. Ja nyt kun hän oli näköjään menettänyt Franciskan, tuli loimusi räsähdellen ja kirkkaana aivan kuin juhannuskokko niemellä. Kaikesta huolimatta tämä kiintymys oli ollut vakavampaa kuin joskus muulloin. Eikä Valentinin mieli todellakaan kohonnut kun hän nyt näki ailahtelevaisen serkkunsa edessään johtamassa tanssia, näki miten tämän posket paloivat kuumotuksesta ja nuoruuden innosta, miten tietoisuus omasta vallasta sai silmät säteilemään ja miten täyteen muotoonsa kehittynyt vartalo keinahteli yli lattian tasaisesti ja keveästi kumarrellen. Tyytymättömyys ja närkästys kamppaili hänen mielessään suloisten muistojen ja haikean halun kanssa. Monet kultaiset tulevaisuudenunelmat avautuivat taas hänen sisäiselle katselleen samalla kun hän näki selvästi silmillään, miten Franciska vaihtoi hilpeitä sanoja takanansa seisovan vapaaherran kanssa. Se kaikki oli riivatun raskasta – ja Franciska riemuitsi, pilaili ja nauroi – ! Kuolema ja kirous!

Ja tuo vapaa herrako ryöstäisi itselleen sellaisen helmen? Tuo, jolla oli lyijynharmaat posket, kalju päälaki, pitkät laihat sääret, vahakuvan hymy jne.! Tuo, joka oli vastikään kulkenut niin naurettavan itsetyytyväisenä talonpoikien kumartelevien rivien välissä ja ottanut niin teennäisen alentuvasti vastaan jokaisen vieraansa, tuo joka muisti kaikissa keskusteluissaan mainita, että oli istunut ”landoossaan”, että lähetti ”livreensä” viemään ne tai ne terveiset, joka aina sanoi: ”kun minä olin Berliinissä” – – ”silloin kun minä pelasin viiraa presidentti W:n – kenraali S:n kanssa” jne. Sanalla sanoen hän, jolla oli mielessään vain oma itsensä, jolle maailma oli teatteria, missä hänen minänsä piti esiintyä comme il faut [asianmukaisesti], kun taas kaikki muut osoittivat suosiotaan hänen vapaaherralliselle ihanuudelleen – hän oli syrjäyttänyt saman nuoren Valentinin, joka teki näitä havaintoja! Se oli sentään kaikkein pahinta.

Huomaamme sankarimme siis ihmiseksi siinä missä muutkin. Hänen puolustuksekseen sanottakoon, että hän on todellakin yhä elossa ja että hän oli tuohon aikaan vain kahdenkymmenenviiden ikäinen. Ellei se riitä niin voidaan pitäytyä siihen varmaan tosiasiaan, että järkevimmätkin miehet käyttäytyvät sellaisissa tilanteissa samoin.

Valentinin vierellä ei ollut enää vaaleaa seuralaista, joka oli osallisena vastikään kuultuun suureen salaisuuteen. Wendlan selvästi näkynyt osanotto häntä kohtaan oli paljastanut, että Wendla oli nähnyt aika tarkkaan tilanteen. Sekin närkästytti häntä, vaikka hän ei tiennytkään miksi – ja sitä paitsi Wendlan osanotto ei voinut suinkaan olla yhdentekevä kenellekään miehelle. Mutta oli miten oli, hyvä mies häpeää pakostakin aina heikkouttaan, ja vielä enemmän naisen kuin oman sukupuolensa edustajan edessä – ellei sitten nainen ole juuri heikkouden aiheuttaja. Jälkimmäisessä tapauksessa näet liioitellut hulluudet puhuvat voimakkaammin hänen puolestaan kuin tusina viisasta ja järkevää tekoa. Niinpä Valentin ajatteli sinisilmäisestäkin vain: ”Hänkin on nainen.” Joka tapauksessa hän siis ajatteli sinisilmäistä.

Franciska oli kotimatkalla loputtoman vallaton ja rakastettava, Valentin taas hiljainen ja synkkä. Franciska teki siitä iloista pilaa ja vihjaili, että serkku taitaa olla heikkona Wendlaan. Hän kiitteli hiukan ironisesti tämän haaveellisen sinisiä silmiä ja keijukaismaista esiintymistä, vakuutteli että sellainen vaimo elää pelkistä viehkeistä sanoista ja kukkien tuoksusta. Franciska vain nauroi kun Valentin arveli synkkänä: – Joku seurueesta on tainnut ehtiä tänä iltana minua pitemmälle. Sara-täti puuttui nyt puheeseen ylistelemällä vapaaherran kohteliaisuutta ja juhlajärjestelyjä. Franciska esitti siihen miltei purevia huomautuksia ja kun täti kiitteli, kuinka vapaaherra oli saattanut hänet vaunuihin, silloin Franciska sanoi, että siinä oli ollut illan komein pari ja että vapaaherran katseet olivat ilmaisseet palvovaa ihastusta. Franciska piti miltei varmana, että jonain kauniina päivänä vapaaherra ilmaantuisi Ollilaan kosimaan. Täti torjui imarreltuna ja hämillään sisarentyttären pilailun ja vihjasi samalla, että kaksikymmentä vuotta aikaisemmin vapaaherrattareksi tuleminen oli riippunut hänestä. Kun Valentin huomautti, että sisarentytär saattoi nyt olla vaarallinen kilpailija tädilleen, täti närkästyi. Franciska sen sijaan vakuutti hilpeästi, että Valentin ei imartelullaan pystyisi pilaamaan häntä ja heilautti samalla rangaistukseksi hansikastaan Valentinin suulle. Franciskan koko käytöksestä näki, että hän epäili Valentinin vain joutuneen tavallisen mustasukkaisuuskohtauksen valtaan eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Valentin ei ollut nähnyt serkkuaan milloinkaan yhtä viehättävänä eikä pitävän siitä asiasta yhtä tarkkaa huolta. Mutta milloinkaan hän ei ollut nähnyt tätä myöskään yhtä ovelana, sillä hän uskoi, että kaiken tarkoituksena oli vain hämätä häntä illan tapahtumista.

Aivan niin ei asianlaita kuitenkaan ollut. Missään ei ole kirjoitettu, että tytön on hylättävä rakastaja, koska hän on vastannut toiselle myöntävästi. Tuskin edes yksi kymmenestä on koskaan tehnyt niin, etenkään jos jälkimmäinen ei ole varsinaisesti mikään rakastaja. Vielä päivää ennen ensimmäistä kuulutusta voi omantunnontarkinkin tyttö suudella rakastajaa ikuisiksi jäähyväisiksi ja jos hänen sydämensä on heikko, hän ei kiellä suudelmaa edes kahta minuuttia ennen vihkimistä, jos siihen vain on tilaisuus. Kaunis naisenpää on näet tarkoin selvillä kaikista naimiskaaren mutkista ja polvista ja naisen heikolle omalletunnolle merkitsevät pelkästään julistettu kihlajaiskauppa ja morsiusjakkaralla solmittu kihlaus aivan erilaista sitoumusta. Hän eroaa selvästi miehestä siinä, että hän ei milloinkaan kadu nauttimaansa rakkauden onnea – jos vain salaisuuden huntu verhoaa sitä maailmalta. Toisin sanoen nainen kenties katuu, mutta jos hän rakastaa, hän ei ole mielestään saanut onneaan liian kalliilla vaikka joutuisi katselemaan sitä katumuksen kyyneltenkin läpi. Miehen rakkaudella ei ole milloinkaan tällaista voimaa. Mies voi tosin toimia kyllä samalla tavoin – heikkoudesta tai turhamaisuudesta.

Kun Valentin oli yksin huvimajassaan, jonka ikkunoihin aamurusko jo heijastui, hänestä tuntui aika tyhjänpäiväiseltä ruveta raivoamaan ja manailemaan, niin kuin hänen olisi oikeastaan pitänyt tehdä. Sen sijaan hän kävi levollisesti pitkälleen ja sytytti piipun. Kuitenkin hänen puhaltelemansa paksut savut osoittivat, että jokin ärtymys kaiversi hänen sisikuntaansa eikä unikaan tehnyt siitä loppua. Ennen nukahtamistaan hän ehti vielä hyvin päättää matkustavansa seuraavana päivänä.

Mutta herättyään hän muutti kuitenkin päätöstään. Hän halusi nimittäin hyvitellä setää ja odottaa siitä syystä Ruotsista tulevaa kirjettä, jonka syyksi hän voisi vierittää nopean lähtönsä. Hän saattoi vain aavistaa, miten kalliiksi tämä hienotunteisuus hänelle tulisi. Esimakua siitä antoi ensimmäinen tapaaminen Franciskan kanssa – ja tämä oli itse rakastettavuus. Niin jatkui joka päivä ja Franciska tuntui väsymättä asettavan hänen miehisen lujuutensa koetteille. Osat olivat vaihtuneet. Valentin oli kylmä ja Franciska lämmin ja hellä. Valentin ei yksinkertaisesti voinut olla pusertamatta serkkunsa täyteläisesti muotoutuneita vyötäisiä ja painamatta häntä itseään vasten kun hän Valentinin istuessa äänettömänä ja itseensä sulkeutuneena tuli viereen, laski valkean kätensä olkapäälle ja kysyi osaa ottavasti mikä oli vialla. Silloin Valentinin teki mieli hukuttaa serkku syytöksiin. Mutta tämän salaisuuteen kajoaminen tuntui hänestä niin vastenmieliseltä, että hän vain huokasi:

”Sinä vilpillinen sielu!”

No joko taas! Franciska sanoi. – Kummalla mahtaakaan olla enemmän aihetta siihen syytökseen?

”Kannattaako sitä edes kysyä, Franciska? Tahdotko uskotella, että minä muka merkitsen jotain tulevaisuudellesi?”

Uskotella – – ? En minä halua uskotella sinulle mitään. Sinä uskottelet itsellesi että sinun tulevaisuutesi riippuisi minun ratkaisustani.

Franciskan itsevarmuus ihmetytti Valentinia eikä hän enää oikein tiennyt, pitäisikö hänen uskoa mitä hän oli kuullut vapaaherran puutarhassa. Eihän Franciska vastustellut kun hän otti tämän syleilyynsä, irrottautui vain rauhallisesti hänen käsivarsiensa otteesta ja lähti heittäen häneen silmäyksen. Sitä silmäystä Valentin ei käsittänyt, mutta kun hän toivotti illalla ”hyvää yötä” ja sama silmien ilme välähti häntä vastaan, hän tunsi vastustamatonta halua painaa suudelman Franciskan huulille. Ne työntyivät lämpiminä ja pehmeinä hänen huuliaan vastaan.

Vaikka tuntuukin merkilliseltä, on kuitenkin totta, että kukaan mies ei voi unohtaa jos on kyennyt rakastumaan. Jos hänelle tarjoaa petollisesti kättä, hän ehkä torjuu sen; sen sijaan hän suutelee huulia, joilta on kerran siemaissut rakkauden suloista nektaria, vaikka väärä vala olisi vastikään tanssinut niiden purppurapinnalla.

Näin kului muutamia päiviä ja niiden aikana Franciska taas vetäytyi yhä syrjemmälle – sitä mukaa kuin hän vakuuttui jatkuvasta vallastaan Valentiniin. Vapaaherra tuli jälleen käymään; Franciska oli ollut koko päivän isänsä luona, ilmoitti potevansa ankaraa päänsärkyä eikä näyttäytynyt koko iltana. Se olisi herättänyt pientä tyydytystä jokaisessa Valentinin asemaan joutuneessa miehessä. Mutta seuraavana päivänä Franciska olikin taas tavallista kylmempi Valentinia kohtaan. Tämä pysyi kyllä lujasti päätöksessään paeta viekoittelijan luota ja rauhallinen harkinta osoitti hänelle selvästi että häntä petettiin. Mutta Franciskan lähellä hän unohti kaiken ja kietoutui siteisiin, joita ei rohjennut katkaista. Majuri ei oikein tiennyt mitä hänen pitäisi ajatella, mutta katsoi selvästikin rakoilevan suhteen johtuvan rakkaiden nuorten tavallisista oikuista. Hän ei nähnyt nuoria tätä nykyä kovin usein yhtaikaa, koska hän pystyi jo lähtemään yksin huoneestaan kainalosauvan varassa.

Vihdoin kaivatut kirjeet saapuivat. Valentin sai niistä tarpeeksi hyvän syyn sanoa sedälle, että hänet oli kutsuttu palvelukseen, koska rykmentin ylilääkäri oli sairastunut. Hän otti kirjeet vastaan sedän läsnäollessa, mutta lähti huvimajaansa lukemaan niitä ja saadakseen aikaa asioiden harkitsemiseen. Hän ei kuitenkaan silmännyt kirjeitä läpi, vaan päätti puhua Franciskan kanssa ennen kuin menisi takaisin ukon luo. Kuultuaan että Franciska oli huoneessaan, hän meni sinne koputettuaan hiljaa ovelle. Franciska oli parhaillaan pukeutumispöydän ääressä katselemassa timanttisormusta, joka oli pienessä rasiassa. Vaikka Valentin pyysi ohimennen anteeksi tunkeiluaan, Franciska näytti kääntyessään tapailevan loukatun ylpeyden ilmettä. Se hävisi kuitenkin heti kun Valentin jatkoi:

”Minä tulin melkein jo jättämään hyvästejä.”

Hyvästejä? Franciska toisti ihmeissään. – Aiotko sinä lähteä?

”Kyllä. Minut kutsuttiin palvelukseen ja minun on lähdettävä heti. Mutta minulla on vielä pyyntö sinulle, Franciska.”

Valentin yllättyi kun tieto sai Franciskan kalpenemaan ja järkyttymään. Hänen oma ankara asenteensa laukesi hieman. Hän tarttui Franciskan käteen, painoi sitä hiljaa ja vei Franciskan sohvalle. Tämä antoi sen tapahtua.

”Pyydän että sinä selität heti lähtöni jälkeen isällesi meidän suhteemme. En tahdo että hänen mielestään minä vain menen tieheni kiittämättä teitä molempia. Olisin päinvastoin tehnyt mielelläni kaiken täyttääkseni kerralla hänen toiveensa ja hyvittääkseni omat virheeni. Olisinhan minä silloin pitänyt huolta omasta onnestani. Mutta sinähän tiedät, Franciska, että minun täytyy luopua siitä.”

Miten niin täytyy? Ethän sinä ole milloinkaan pitänyt sitä onnea suuressa arvossa.

”Jätetään teeskentely ja pelkät sanat. Olen tarpeeksi paljastanut heikkouttani sinun kauniisiin silmiisi, Franciska. Olen myös avoimesti ilmaissut toiveeni. Sinun toiveesi eivät sovi yhteen niiden kanssa. Sinä et ole tahtonut niin. Etkä sinä nyt enää voi tahtoa sitä.”

Miksi en voi – – ?

”Et vain voi kun tuo sormus sitoo sinua”, Valentin keskeytti, nousi ja otti timanttisormuksen, jota Franciska oli äsken pidellyt. Hän oli huomannut vapaaherran nimikirjaimet rasiassa. Hän heitti rasian takaisin pöydälle aivan kuin se olisi polttanut hänen sormiaan. Ja hänen kasvonsa todella paloivatkin ja suonet pullistuivat kirkkaalla otsalla. Franciska istui paikallaan äänettömänä ja kalpeana, katsoi ensin ylös Valentiniin, mutta painoi heti päänsä käsiinsä, jotka nojasivat pöytään.

Sellaisena Valentin ei ollut häntä nähnyt. Valentin meni taas hänen luokseen, kohotti kiharaista päätä, suuteli otsaa ja sanoi lempeästi:

”Sinä olet valinnut tulevaisuutesi. Toivon että oma mustasukkaisuuteni on ainoa syy siihen, että en ymmärrä sinun onneasi. Mutta vähänhän minulla olisi ollut sinulle tarjottavana. Erotkaamme nyt ystävinä. Sinä pysyt aina minulle rakkaana, Franciska.”

Älä lähde vielä, Valentin! Franciska pyysi hiljaa ja taivutti päätään hänen rintaansa vasten.

Jokin tytön sanoissa liikutti häntä syvästi. Hän jäi hetkeksi paikalleen äänettömänä ja epävarmana ja silitteli hiljaa kädellään runsaita pehmeitä kiharoita. Mutta sitten hän keräsi taas voimansa ja sanoi:

”Mitä pitempään minä viivyn, sitä piinallisemmaksi tilanne tulee. Sinähän olet langettanut tuomiosi ja minun on lähdettävä – heti.”

Hän suuteli vielä kerran kalpeaa otsaa ja lähti. Franciska katsoi hänen jälkeensä ja heittäytyi hänen mentyään sohvan tyynyjä vasten. Katkerien kyynelten virta alkoi valua hillitsemättömänä ylpeän neidon silmistä.

Majuri kyllä hämmästyi äkillisestä lähdöstä, mutta tiesi aivan hyvin että virkatehtävät ohittavat kaiken muun ja niin hän otti asian rauhallisesti.

”Kai sinä tulet taas ensi kesänä?” hän kysyi.

Jos vain voin!

”Kunpa Jumala soisi, että saisin pitää sinut aina täällä! Olen välistä toivonut sitä”, hän jatkoi ja tarttui Valentinin käteen. Tämä puristi lämpimästi isällistä kättä osaamatta vastata mitään. Ukko piti äänettömyyttä vahvistuksena toiveilleen.

Sara-mamselli ei ollut yhtä harvasanainen kun nuoren serkun lähtö ehti tulla hänen tietoonsa. Hän tuli tohkeissaan majurin huoneeseen.

”Mitä herran nimessä, rakas lanko…! Aikooko Valentin-serkku lähteä – ja ilman kunnon kihlajaisia?”

Tahtooko sisar sitten välttämättä mennä kihloihin? majuri kysyi hiukan ärtyneenä.

”Lanko laskee leikkiä. Mutta kyllä koko maailma nyt ihmettelee tällaista lähtöä jos juhlallista kihlausta ei tulekaan. Sitä joutuu sitten antamaan kummallisia selityksiä. Minä en kyllä kehtaa moneen viikkoon mennä kirkkoon.”

No, ainakin sisaren täytyy laittaa eväät kuntoon.

”Jos kihlajaisia olisi vietetty niin kuin pitääkin, niin eiköhän varoja riittäisi eväisiin, vaikka pitemmällekin matkalle kuin vain Tukholmaan. Minun on mentävä heti puhumaan serkun kanssa.” Mamselli kääntyi lähteäkseen. Majuri hillitsi hänen puhtiaan kysymällä:

Pitääkö häiden edellä sitten välttämättä olla kihlaus?

”Miten lanko voi sellaista kysyäkään? Koko maailmahan” – –

Niin mutta eihän Napoleon mennyt lainkaan kihloihin Maria Louise kanssa. Hän ilmoitti siitä kyllä per procuram [valtuutuksella], niin kuin lakimiehet sanovat. Itse hän piti sitä kyllä täytenä avioliittona. Elihän hän, niin kuin sisar muistaa, vihittynä miehenä ennen keisarillisia häitään.

Majuri ei ollut koskaan osunut Napoleonin asioissa yhtä arkaan kohtaan. Vanhapiika punastui ja halusi vastata, mutta alkoi kakistella saamatta sanaa suustaan. Majuri katseli ikkunasta ja hymyili perin juurin tyytyväisenä voittoonsa. Vihdoin täti sanoi: ”Minä olen varma, että se tarina on pelkkää suuren miehen vihollisten halpamaista panettelua.” Mutta samalla mamselli livahti ulos huoneesta.

Kun lähdön hetki seuraavana päivänä koitti, Franciska seisoi isänsä vierellä kalpeana. Tummien silmien kiilto oli himmennyt, mutta hän oli kuitenkin viileä ja rauhallinen. Valentin sen sijaan näytti levottomalta ja kiireiseltä. Jäähyväissuudelman hetkellä molemmat ajattelivat itsekseen: ”Näin täytyi tapahtua.” Mutta kumpikin oli sisimmässään tyytyväinen, että se ”täytyi” oli olemassa. Kun Valentin kuiskasi: ”Vielä viimeinen!” niin Franciska vastasi: ”Älä vihaa minua!” Sitten seurasi vielä yksi suudelma, pitkä ja lämmin ja se ilahdutti vierestä katselevan isän mieltä.

”No lapset, tehän tapaatte pian uudelleen!” majuri sanoi hiukan liikuttuneena ja yritti taivuttaa kainalosauvalta vapaata kättään molempien ympärille. Franciska tarttui käteen ja auttoi isää ovelle, mistä tämä ojensi vielä kerran kätensä veljenpojalle.

Sara-mamselli järjesteli parhaillaan Valentinin vaunujen askelmilta tilaa isolle korille. Valentin huomautti, että kori oli aivan turha, mutta mamselli penäsi: ”Kyllä serkku huomaa sen aika käyttökelpoiseksi kuuden peninkulman ajon jälkeen.”

Niin Valentin lähti – tietämättä itse, lähtikö hän raskain vai kevyin mielin. Kaikki hänen Suomessa kokemansa kohtalot antoivat aihetta ahdistavaan tunteeseen, mutta ainakin lähtöhetken piinallinen paine oli nyt helpottanut. ”Nyt minä annankin kaikille naimakaupoille lopuksi iäkseni huutia”, hän mutisi itsekseen, hieraisi sormella silmäänsä ja antoi hevosen viilettää alas mäkeä.

Kolme kuukautta myöhemmin hän joutui kuitenkin taas pohtimaan avioliittoa. Setä ilmoitti kirjeessään, että seuraavana sunnuntaina annettaisiin Franciskan ja vapaaherran kuulutukset. Setä kirjoitti: ”Minä tunnen hänet mieleltään kunnialliseksi mieheksi ja uskon, että hänellä on hyvä sydän, vaikka hän on turhan ylpeä syntyperästään. En kuitenkaan osaa ilolla ajatella tytön tulevaisuutta. Naisten on annettava itse hoitaa tällaiset asiat, vaikka taivas tietää, että kaikessa naisvallassa päädytään vain harvoin onnelliseen lopputulokseen. Neuvot ja varoitukset ovat pumpulia heidän korvissaan. He ovat maailmassa meidän heikkoutemme tähden, mutta niinpä he antavatkin meidän maksaa siitä kalliisti.”

 

 

III. JOSKUS KÄY TOISINKIN, hahmotelma romaanikäsikirjoitukseksi

 

I

Niin oli Valentinin ensimmäinen Suomen-matka sujunut. Eikä ole mitään syytä kiistää sitä, että hän oli silloin liikkeellä varsin vakavat asiat mielessään, eikä etenkään ole mitään syytä väittää, että asiat menestyivät. Varsinkin jäähyväisiä ja niiden jälkeisiä tapahtumia ajatellessaan hän nyt sanoi: ”Ei kai se nyt niin vaarallista voi olla. Kolme vuotta ovat sentään vain kolme vuotta” jne.

Kutakuinkin tarkasti kolme vuotta oli todellakin sen jälkeen kulunut, kun hän nyt lähti matkaan samaan aikaan vuodesta kuin oli viimeksi palannut. Joka vuosi tapahtuu paljon asioita ja kolmessa vuodessa tietysti kolminkertainen määrä. Tärkeistä tapahtumista tärkein varmaankin oli, että Franciska oli jo melkein kolme vuotta ollut vapaaherratar B. ja häntä oli kirjeissä puhuteltu jalosukuiseksi, vaikka tässä nyt jokin pikkuseikka ei ollut aivan kohdallaan. Näin nyt kuitenkin oli jäähyväisten jälkeen käynyt, ja Valentinin mieleen saattaisi todellakin nousta monenlaisia mietteitä, kun hän tapaisi jälleen nyttemmin jalosukuiseksi ylentyneen serkkunsa. Hän ei näiden kolmen vuoden aikana ollut kokenut minkäänlaista uudestisyntymistä. Hän oli päinvastoin päivä päivältä pikkuisen vanhentunut ja tullut pikkuisen viisaammaksi, jos hänen omia sanojaan voi uskoa. Ne hullutukset, joita hän pahantuulisesti muisteli, kuuluivat oikeastaan tätä vaihetta edeltäneeseen aikaan. Nämä viimeksi kuluneet vuodethan hän oli uutterasti tehnyt vakavaa kutsumustyötään sairas- ja kuolinvuoteiden ääressä, ja hänen hullutuksensa olivat olleet vain sellaisia, joita ihmisen jokaisen askeleen ympärillä pelmahtelee elämän polun vaihtelevissa maastoissa.

Ajan tuomiin tapahtumiin kuului sekin seikka, että nyt Ahvenanmaan saariston läpi läiskytteli jo siipirataslaiva edestakaisin, joten tohtori ei enää noussut Ellidan kannelle vaan höyryalukseen. Hän ei voinut tällä kertaa toivoa kokevansa postilaivan viihtyisyyttä, vaan sai tyytyä vanhoihin muistoihin. Hän katseli varsin kiinnostuneena Degerbyn salmea ja näki paljon vaivaa saadakseen selvityksen siitä, mitä karia Ellida oli rakastanut niin paljon, että oli yrittänyt kiertää sen väärältä puolelta. Tuon laivan kajuutta ja siellä suuret siniset silmät ummessa unelmoiva neito väikkyivät hänen mielikuvissaan hyvin elävänä näkynä. Mutta kun saavuttiin Turkuun ja noustiin jokeen, hänen mielikuvituksensa ei enää jaksanut loihtia esiin entisaikojen näkymiä. Tulipalo oli tuhoisasti leyhytellyt siipiään vanhan kaupungin yllä. Sorasta nousi vain siellä täällä uusia kätköpaikkoja, joihin ihmiset voivat piilottaa ilonsa, kamppailunsa ja tuskansa. Siellä, missä luonnonvoimat ovat tuhonneet omia luomuksiaan, voi edelleenkin nähdä luontoa, villiä luontoa tosin; mutta siellä, missä ne ovat tuhonneet ihmisen luomuksia, ei näe jälkeäkään elämästä, siellä ammottavat vain tuhon jäljet. Miten monien rauhaa rakastavien ihmisten tyynet asuinsijat olivatkaan muuttuneet synkiksi raunioiksi; Valentin kiiruhti niiden keskeltä syviin metsiin, joissa hiljaisuus, puitten suhina ja laulurastaan liverrys tervehtivät häntä kuten ennen. Mielikuvitus ei nyt kuitenkaan houkutellut häntä eteenpäin eikä taaksepäin, vaan hän pysytteli tiukasti todellisuudessa, totesi kestikievareiden savulihan olevan erinomaista, mutta kyllästyi iänikuisiin viilikehloihin.

Mitä lähemmäksi määränpäätä Valentin tuli, sitä syrjemmälle välinpitämättömyys kuitenkin väistyi. Miltä hän mahtaa nykyisin näyttää? Millainen tapaamisestamme tulee? Näitä mies pohdiskeli itsekseen. Näiden kysymysten kohde kuitenkin vaihteli kummallisella tavalla: yhtenä hetkenä ajatukset kohdistuivat vaaleaan, toisena tummakiharaiseen. Kiusaantuneena hän pyristeli irti näistä ajatuksista kysyen itseltään: ”Etkö ole vieläkään leikkinyt tätä leikkiä loppuun?” Tällaiset ajatukset voivat kuitenkin vainota syntisparkaa kuin kesän paarmat, jotka palaavat takaisin, vaikka ne olisi sata kertaa hätistänyt pois. Vertaus juolahti tohtorin mieleen, kun hän näki paarmojen vainoavan hevostaan yhtä ankarasti kuin levottomat ajatukset vaivasivat häntä itseään. ”Lokakuun yöt kyllä lopettavat molempien riehunnan”, hän jatkoi mietettään. Nyt elettiin heinäkuun alkua ja vallitsi todellinen heinähelle, kuten on tapana sanoa. Illat kuitenkin sentään viilenevät.

Tuollaisena viileänä iltana hänen rattaansa vierivät kevyesti alas jälleen yhtä mäkeä, ja kun oli melkein päästy rinteen ensimmäiselle tasaisemmalle osuudelle, hän sieppasi äkkiä ohjakset kyytimiehen kädestä ja pysäytti hevosen, sillä juuri siitä kohdasta näkyivät ne molemmat maisemat, joita katsomaan Franciska oli tuonut hänet juuri tällaisena iltana. Vasten tahtoaankin hän käänsi katseensa ensin oikealle, kukkuloiden saartamalle tasangolle, missä katse pysähtyi hetkeksi vapaaherran puiseen palatsiin, mutta palasi sieltä pian melkein vastahakoisesti vasemmalla näkyvään rauhalliseen laaksoon, jonka etäisemmässä päässä häämötti Ollila yhtä vaatimattomana kuin ennenkin, mutta melkeinpä entistä enemmän puiden sekaan peittyneenä, unohdettuna. Siellä katse lepäsi, ja hän ajatteli murhemielin vanhaa isällistä ystäväänsä, joka vietti siellä elämänsä iltaa perin yksinäisenä ja hylättynä.

Murheellinen, vaikkakaan ei katkera tunne läikähtää ihmisen mielessä, kun hän ajattelee vanhuuden päiviä, joina toiminta vähitellen lakkaa ja liikkuminen pysähtyy, elämän aurinko laskee taivaanrantaa kohti ja sen säteet valaisevat yhä heikommin, kun sydäntä elämään yhdistäneet siteet katkeavat tai löystyvät yksi toisensa jälkeen ja sydämen seinämät kouristuvat kokoon ahtaan, mutta silti tyhjän sisuksen ympärille. Ajatellessaan tätä edessä olevaa aikaa ihminen toivoo voivansa uneksia autuaissa unelmissa elämänsä viimeiset hetket kärsimättä niistä monenmoisista katkeruuden aiheista ja tuskien syistä, joita kaikkeen toimintaan niin runsaasti liittyy. Hän kuitenkin unohtaa sen, että tuossa vaiheessa mielikuvituksenkin siivet ovat heikot ja lamaantuneet, että hänet on jo kauan sitä ennen karkotettu lempeän unelmoinnin maailmasta ja kovakourainen todellisuus on sulkenut häneltä kaikki paluutiet sinne. Kun mikään ei enää kannusta ihmistä toimintaan, koska hän on siinä kuluttanut voimansa loppuun ja joutunut tunnustamaan saavuttamattoman päämääränsä jäävänkin saavuttamattomaksi, mielikuvituskaan ei enää voi luoda onnen saaria, joita kohti hän kaivaten ojentaisi uupuneet käsivartensa. Vielä hän kuitenkin elää mielessään uudelleen jo tuhanteen kertaan elämänsä elämän. Mutta muistikuvatkin hiiltyvät, ensin ne, jotka ovat hänelle läheisimpiä; laskeva aurinko pidentää odottavan kuolemanenkelin varjoa, jonka pimeyteen pitkä elämäntie vähitellen peittyy, kunnes jäljellä ovat enää lapsuuden muistot ja himmeä tietoisuus kuoleman lähestyvästä hetkestä, kunnes väsynyt silmä näkee enää kehdon ja haudan – ja sitten murtuu.

Valentin tunsi tämän surullisen tunnelman häivähdyksen nähdessään taas vanhuksen hiljaisen asumuksen. Myötätunto tuota miestä kohtaan oli tuonut hänet tälle toiselle Suomen-matkalleen. Nyt matka ei tuntunut häntä erityisesti ilahduttavan. Kukaan ei halunne vakuutella kertojalle, että edes ensimmäinenkään matka olisi ollut juuri muuta kuin ikävä. Nyt ei kuitenkaan ollut enää aikaa pohdiskelulle. Valentin istui jo vanhan majurin kamarissa avoimen ikkunan ääressä ja puhalteli viileään iltaan pitkiä savukiehkuroita ukon parhaasta merenvahapiipusta. Hän oli jo kertonut monenmoisia uutisia Tukholman hovista ja viime valtiopäiviltä ja saanut vastineeksi erinäisiä tärkeitä tietoja vapaaherrallisesta hovista ja majurin omista sisäasioista. Tämä yritti varmaankin tarkastella asioita kylmästi, mutta puheista kuulsi silti, ettei hän ollut juuri tyytyväinen vävyynsä. Edes Franciska itse ei nähtävästi tuottanut hänelle sellaista iloa, jota jokainen isänsydän odottaisi. ”Ei naisista ota selvää itse pirukaan”, sanoi ukko. ”Mutta minkäpä sille mahtaa?” hän lisäsi alistuneesti.

Niinpä tosiaan, rakas vanhus, jos haluaa oppia tuntemaan naisen, hänen elämäänsä on seurattava vähintäänkin kehdosta siihen saakka, kun hän on viisi vuotta kulkenut aikuisen naisen hepenissä – ja silloin oikeastaan oppii tietämään vain sen, minkä vanha herra jo tiesi, että nimittäin kukaan ei voi päästä sen tiedon herraksi. Kun tyttö on viisivuotias, hän on tiedonhaluinen, kymmenvuotiaana terävä-älyinen, viisitoistavuotiaana näyttää unelmiinsa vajonneelta, kaksikymmenvuotiaana nainen on itseensä sulkeutunut ja 25-vuotiaana punoo ovelia juonia paitsi niinä aikoina, joina sydän puhuu ja jolloin hänellä ei oikeastaan ole päätä lainkaan, vaan kaikki aivojen kyvyt ovat siirtyneet sydämen käyttöön. Ja juuri nämä poikkeustilanteet sekoittavat viisaimmankin miehen päätelmät. Silloin nainen nimittäin toimii samaan aikaan ehkä viisaammin kuin viisainkaan mies ja hullummin kuin oikea hullu.

Ukolla ei sitä paitsi todellakaan ollut erityisemmin aihetta iloita viime aikojen tapahtumista. Ei hän toki kuulunut niihin itsekeskeisiin ihmisiin, jotka eivät koskaan voi unohtaa sitä, etteivät asiat ole aina sujuneet prikulleen heidän mielensä mukaan. Hän oli joka tapauksessa kuitenkin toivonut Franciskan saavan kokea elämässään jonkinlaista iloa, mutta uskoi nyt toiveittensa valuneen tyhjiin – ja meidän on pakko tunnustaa, että hänellä oli tähän hyvät perusteet.

Syiden ja seurausten suhteet nimittäin ovat tässä maailmassa perin merkilliset. Kukaan ei esim. voinut aikoinaan aavistaa, että Turun palo synkistäisi ratkaisevan tuhoisasti vapaaherrallisen pariskunnan avioliiton taivaan, jonka suurpalon noki ja tuhka kuitenkin mustasivat peruuttamattomasti. Oikeastaan kukaan ei ole vielä aavistanut tästä mitään ennen kuin nyt. Tosiasia kuitenkin on, että sama yö, joka tuhosi suomalaisten oppineiden lukemattomat käsikirjoitukset ja lisäksi heidän parhaat ideansa, joiden avulla he olisivat toisissa oloissa varmasti saavuttaneet kuolemattoman maineen, poltti poroksi myös sen pergamentin, jolle Franciska oli hahmotellut tulevan elämänonnensa suuntaviivat. Hän oli ajatellut, että vapaaherrattarena paistatteleminen ihanassa Turussa korvaisi kyllä melko suuret uhraukset. Ja saihan hän kokea myös sen monien tavoitteleman ilon, että hän pääsi koko talvikaudeksi kaupungin loisteliaimman seurapiirikodin emännäksi. Ollaanko ehkä sitä mieltä, ettei tuo ole paljon? – Onhan Helsinki toki jonkin verran merkittävämpi paikka kuin Turku ja Pariisi melkeinpä vieläkin mahtavampi. Mutta mitä pariisilainen salonki on? Pieni huone, jossa henkevyyttä esitellään kilvan frakkien ja muotipukujen kanssa. Aivan samanlainen on turkulaisenkin kodin sali. Suurena erona on se, että täällä juodaan teetä. Pariisilaisen salonkineron hengen valo valaisee ihmiskunnan polkua eteenpäin täsmälleen yhtä kauas kuin turkulaisen salineronkin, ja kummankin ilmestyksen kesto on yhtä ikuinen kuin frakin ja naisellisen muotipuvunkin. Monsieur Marnier, joka ei pidä kaikkia Upsalan professoreja neroina, vaikka onkin syönyt illallista useimpien luona, on nyt julistanut hämmästelevälle maailmalle, että Helsingissä noudatetaan täydellisesti Pariisin tapoja – eivätkä silloin turkulaisetkaan tavat voi olla kovin etäällä pariisilaisista. Turun loisteliaimman seurapiirikodin emännyys on siis toki jotakin. Franciskan mielestä se oli paljon, hän nautti voitoistaan ja oli onnellinen.

Mainittuna syyskuun yönä talon loisto oli kuitenkin saanut onnettomuutta ennustavan hohteen. Sen tuhkaan hautautuivat Franciskan loistava tulevaisuus ja suuri osa vapaaherran omaisuudesta – Ruotsin palovakuutusyhtiöstä otettu vakuutus ei nimittäin merkinnyt juuri mitään kummankaan menetyksen kannalta. Loisteliaasti vietetty talvi oli lisäksi maksanut melkoisen summan, ja vapaaherran oli pakko luovuttaa sääntöperintötilansa kolmeksi vuodeksi velkojiensa hallintaan sellaisin ehdoin, että hänen käytettäväkseen jäi vain vähäinen osa sen tuotosta.

Tämä suretti Franciskaa, mutta isä ei huolestunut. Hän ajatteli: ”Muutama vuosi ja muutama lapsi parantavat varmasti tuon taudin.”

Tässäpä jälleen oltiinkin ongelman edessä. Kukaan ei tiedä, mistä lähimmäisen kenkä puristaa – niinhän sitä sanotaan. Ja enemmän kuin mitään muita jalkineita tämä viisaus koskee tohveleita, joilla hiljaa hipsutellaan avioparin makuuhuoneen matolla. Ei ehkä kannata pohtia, toivoiko Franciska majurille isoisäksi tulemisen iloa. Lähinnä tämä ilo olisi kuitenkin ilmeisesti liittynyt sääntöperintötilaan, joka muuten jonakin kauniina tai kauheana päivänä väistämättä jää ilman sääntöperijää.

Ja tämä taas olisi ollut vastoin lainsäätäjien viisautta, kun nämä ovat sangen valistuneesti pyrkineet huolehtimaan maapallon hyvinvoinnista kehittämällä sääntöperintöjärjestelmän. Melkoinen kuperkeikkahan tapahtuisi, jos piskuinen planeetta jonakin aurinkoisena aamuna heräisi ilman laillisia omistajia! Joku voi päätään vaivaamatta uskoa ratkaisevansa ongelman toteamalla, että tuollaisessa tilanteessa paikalle varmaan ilmaantuisi ostohaluista väkeä. Mutta kuka olisi myyjä? Ei kai koko maapalloa voida panna polkumyyntiin ilman kolmea laillista kuulutusta omistajan löytämiseksi. On siis sangen erinomaista, että on olemassa sääntöperintötiloja, niin että maapallolla voi olla laillisia omistajia ilman ostamisesta ja myymisestä aiheutuvaa turhaa epäjärjestystä. Lainsäätäjien viisaus on tässä unohtanut ainoastaan yhden pikkuseikan, sen nimittäin, ettei sääntöperijöitä kasva puissa. Ellei sääntöperintötilan omistajalla onnettomuudekseen ole seuraajaa, miten hänen on meneteltävä, jotta hän ei toimisi lain hengen vastaisesti? Hän voi käydä läpi paksun pinon armollisia säädöksiä löytämättä niistä sanaakaan tästä asiasta. Sanottaneen, että kun meidän Herramme antaa ihmiselle viran, hän antaa myös viisauden sen hoitamiseen, ja tämän pitäisi varmaankin koskea myös sääntöperintötilan hallintaa. Tästä ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään kertomuksemme vapaaherran kartanossa, vaan hän oli jo toiseen avioliittoonsa ehtineenä edelleenkin yhtä yksin arvoasemassaan kuin poikamiesvuosinaan, ellei nyt oteta huomioon, mitä pahat kielet siihen aikaan lauloivat. Hänellä ei ollut edes naispuolista jälkeläistä, jonka välityksellä hän olisi voinut toivoa järjestävänsä joskus tulevina vuosina adoption kautta asiat kuntoon maapalloparkamme parhaaksi.

Jos siis Franciska ei nyttemmin aina oikein käsittänyt, mitä iloa oli vapaaherrattarena olemisesta – kun nimittäin ainoat arvoaseman tuottamat edut näyttivät enää olevan paikka pitäjän kirkon ristikäytävän edessä ja arvokkaimman vieraan sija rovastin ja nimismiehen kutsuilla, näyttää hänen miehelläänkin olleen aihetta miettiä, mitä hän vapaaherrattarella teki. Hän kuuluukin usein näyttäneen sangen mietteliäältä. Tästä riippumatta majuri ilmaisi kuitenkin kiistattoman totuuden sanoessaan Valentinille:

”En ole vielä saanut lapsenlapsia. Lapset kuitenkin saavat ajattelemattoman naisen helpoimmin järkiintymään. Mitenkähän asiat oikein ovat, Herra nähköön? Jos ihminen tuntee elämänsä tyhjäksi, hän tartuttaa tyhjyyden tunteen helposti muihinkin. Mutta mitä tässä voi tehdä?”

Tällaiset tiedot saivat Valentinin ajattelemaan outoja ajatuksia. ”Se voisi kuitenkin olla vaarallista”, tämäkin hänelle tuli mieleen, ja silloin hän piippua imiessään puhalsi pari valtavan isoa savuntuprahdusta. Kauan hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan saaneet vaellella näitä ratoja.

Kun nimittäin näkyviin ilmaantuu hyvinmuodostunutta naisvartaloa myötäilevä vaalea kapearaitainen leninki ja samoja vaaleita värisävyjä toistava kevyt huivi ja tämä kehystää valkoista kaulaa, jossa kuultavat helmensinertävät ja vaaleanpunertavat häivähdykset vaihtuakseen sitten poskilla läikehtiväksi tummaksi punaksi ja peittyäkseen vaalean ja somasti kihartuvan tuuhean tukan alle, ja kun kiharoiden keskeltä katsoo tyyni vaaleansininen silmäpari – tämä näky on suunnattoman ihana ja henkii puhtautta. Ja kun tällainen näky ilmaantuu nuoren miehen silmien eteen, hänen ajatustensa täytyisi olla maailman sinnikkäimpiä työhevosia, elleivät ne samassa hetkessä karkaisi entiseltä uraltaan. Ei siis ole ihme, että Wendlan astuessa huoneeseen Valentin unohti mietteensä ja oivalsi viisaasti silmänräpäyksessä, että Wendla oli siirtynyt siitä ikäkaudesta, jolloin pyritään pelkästään miellyttämään, siihen ikään, jossa nainen on täysin tietoinen omasta haluttavuudestaan. Wendlan katseet kertoivat tästä tietoisuudesta, vaikka aikaisempien ikävuosien unelmoiva viattomuus ei toki ollut niistä kadonnut.

Valentin yllättyi etenkin siitä syystä, ettei hän ollut tiennyt Wendlan olevan talossa. Majuri oli kysellyt ja kertoillut niin innokkaasti, ettei Valentin ollut ennättänyt kysyä mitään Wendlasta, vaikka kysymykset olivat jo pari kertaa olleet nousemassa hänen huulilleen. Myöhemmin hän arveli voivansa päätellä sedän tyytyväisestä hymystä heidän kohdatessaan toisensa, että yllätyksen tuottaminen oli ollut sedän tarkoituksenakin. Majurin yksinäisyys ja erityinen hyväntahtoisuus, jota hän näytti Wendlalle osoittavan, riittivät hyvin selittämään tämän läsnäolon.

”Tämäpä odottamaton ilo” – oli Valentin sydämellisesti huudahtanut tervehtiessään, ja Wendla oli vastannut: ”Me olemme jo kauan odottaneet” – –. Ei kannata mainitakaan, että hänen poskensa muuttuivat samalla entistä punaisemmiksi – oltiinhan maaseudulla, missä tällaisia kohtaamisia sattuu harvoin ja missä tytöt eivät ole vielä unohtaneet, että ujo punastuminen viehättää silmää paljon enemmän kuin paraskaan pariisilainen koru.

”Huomaanpa, että nämä kolme vuotta ovat olleet lempeitä vuosia – Wendla-neidin peilille, joka on vuosi vuodelta iloisemmin mielin saanut kertoa totuuden” – sanoi Valentin vietyään ei aivan sopivalla tavalla neidon hieman vastahakoisen käden huulilleen ja rangaistuaan vastahakoisuudesta suutelemalla pyöreitä pehmeitä sormenpäitä vielä uudelleen.

Niin, tottahan se puhuu, koska se tietää, etten pidä imartelusta – neito vastasi.

”Rehellisyys on vaivaton hyve silloin, kun kiusausta muuhun ei ole” – Valentin vastasi puolestaan.

Ei aivan kaikille – sanoi tyttö hymyillen ja kysyi sitten jotakin majurilta.

Tapaamisesta ei ole muuta kerrottavaa. Se oli lyhyt, ja Valentin seurasi poistuvaa täyteläistä hahmoa katseellaan selvästikin mieltyneenä eikä sen jälkeen pitkään aikaan näyttänyt halukkaalta pitämään omasta puolestaan keskustelua sedän kanssa yllä. Apua ei ukko tuntunut tarvitsevankaan. Illan tuo kolmikko vietti kuitenkin yhdessä puutarhan syreeniaitojen varjossa, ja Valentin viihtyi varmaankin hyvin. Ainakin hän vakuutti toistuvasti, ettei hän tuntenut lainkaan matkaväsymystä, ja siirsi näin eron hetkeä myöhäisemmäksi.

Samanlaista miellyttävää nautintoa kuin lapsuusaikojen iltoina voikin tuntea saavuttuaan matkan vaivojen jälkeen rauhalliseen kotiin, jossa kysymykset ja vastaukset ja kertomukset jatkuvat loppumattomiin pitkälle yöhön ja karkottavat väsymyksen ja unen, ja saadessaan vastata vain puolittain tosimielessä esitettyihin nukkumaanmenokehotuksiin: ”Minulla on huomenna aikaa levätä.” Väsymyskin on silloin miellyttävää, kun lepo on niin lähellä, ja sitäkin suurempaa hiljaista mielihyvää tuottaa väsymyksen voittaminen vielä miellyttävämmän jälleennäkemisen takia. Mitä pitemmälle maailman vilinään ihminen joutuu, sitä harvemmin hänen mieleensäkään tulee huomispäivän olotila, eikä monella ole koko elämänsä aikana kotia, joka tyynesti odottaa häntä päivän tai matkan päätyttyä. Niiden, joilla tämä onni on, pitäisi oppia sen arvostamista niiltä, joille koko maailma on suuri levoton majatalo, jossa tulevat ja menevät matkustajat rientävät heidän ohitseen ja jossa illalla tehdään tuttavuutta yhteisessä päivällispöydässä ja aamulla herätään postivaunujen räminään, kun uudet tuttavat lähtevät pois uusia tapaamisia kohti. Sellaiseksi poikamieselämä hahmottuu, kun ikävuodet lähestyvät kolmeakymmentäviittä.

Salonkien sivistys on silta, joka johdattaa nykyihmisen kaikkien niiden kuilujen yli, joita tunteiden virrat ja intohimojen tulivuorenpurkaukset ovat uurtaneet heidän välilleen ja joihin pudotessaan esi-isämme olivat vaarassa menettää henkensä tai ainakin saada pahoja vammoja. Kun silloin kaksi vihollista kohtasi, kummankin käsi tarttui heti miekan kahvaan. Nyt he vain kumartavat toisilleen ylen kohteliaasti, ja katsoja voi vain vähemmän sivistystä saaneiden keskuudessa erottaa kumartavat ystävykset kumartavista vihollisista. Ihmiset, joilla on elämisen taitoa, kätkevät helposti rakkaudenkin. Jos se on jo kuollut, kukaan ei voi tietää, minne se on haudattu. Niinpä serkusten ensimmäinen tapaaminen meni kepeästi ohi, kun seuraavana päivänä käytiin vierailulla vapaaherrallisen pariskunnan luona, eikä kukaan näyttänyt vähääkään vaivautuneelta, elleivät sitten majuri ja Wendla. Vapaaherra esiintyi jäykästi, mutta oli tavattoman kohtelias, ja tuollainen kolmannen henkilön kohteliaisuus, johon on vastattava samalla mitalla, on monessakin ihmissuhteessa hyödyksi tervetulleena harsona.

Franciska näytti kalpealta ja kärsivältä. Katse oli sumea ja kaihoisa, mutta jossakin syvällä näytti entisaikojen tuli yhä palavan. Hän näytti suhtautuvan mieheensä loputtoman lempeästi ja myöntyvästi. Muutenkin hänen ennen kepeään ja välittömään esiintymistapaansa näytti ilmaantuneen hiven alistuvuutta ja huolenpitoa muista. Mutta jos joku olisi tarkkaillut häntä valppaasti ja jännittyneesti Valentinin tavoin, hän olisi kyllä saattanut havaita, että tämän kaiken läpi pilkotti ponnistus ja tutkivien katseiden pelko, joka teki turhiksi myös hänen yrityksensä saada ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa viihtyisäksi. Ja kun Valentin nyt näki, miten tuo sama katse, joka oli entisinä aikoina hymyillyt hänelle mieltymystä ja hellyyttä täynnä, nyt huolekkaasti tarkkaili jokaista ilmettä niiden ihmisten kasvoilla, joihin hänen olisi oikeastaan pitänyt lähinnä luottaa; kun hän kuuli tuon ennen lämpimiä vakuutuksia kuiskineen äänen nyt ponnistautuvan esittämään laskelmoituja kohteliaisuuksia ja laskemaan väkinäisesti leikkiä ja ajatteli, että tuolla sydämellä, joka ennen paisui toiveista, jotka olivat olleet heille molemmille yhteisiä, ei enää ollut paljon pyydettävänä elämältä, että sen oli käpristyneenä ja kylmänä tukahdutettava hiljaisinkin onnea kaipaava huokaus ollakseen paljastamatta sellaista, mitä se yritti peitellä, tosin turhaan – silloin hän tunsi lämpimän säälin läikähdyksen, tunteen, joka oli melkein yhtä lämmin kuin hänen muinainen rakkautensa.

Perin halpamainen onkin sellainen ihmismieli, joka pystyy unohtamaan minuutinkaan siitä autuudesta, jossa sydämet ovat kohdanneet toisensa antaen ja ottaen. Vaikka kaikki olisikin ollut vain mielikuvituksen leikkiä, haihtuvaa unta, se on kuitenkin ollut valon välähdys kaipauksen synkillä poluilla, tunteen juhlahetki elämän arkipäiväisyyden keskellä. Kun kaksi sydäntä on yhdessä aavistellut, kaivannut, liekehtinyt ja nauttinut siitä, että ne ovat lyöneet samaan tahtiin, niin että toisen pieninkin liikahdus on värähdyttänyt toistakin – toki tällainen niiden keskinäisen yhteyden kokemus on unohtumaton. Kunpa ihminen vain ajattelisi: ”Sinäkin olet kaivannut, katunut, kärsinyt; sinunkin elämässäsi on ollut vain muutamia päivänpaisteisia hetkiä, joihin väsynyt sielusi voi palata, kun haluat varmistua siitä, ettei maailma ole täysin tyhjentynyt onnesta; pian sinäkin vapiset avatun haudan partaalla, ja samoin kuin kerran minä sinäkin hapuilet kuoleman kylmentämällä kädellä toisen ihmisen kättä, jonka suonien tuli valaa lämpöä sinun suoniisi ja saa sammuvan kipinän vielä kerran leimahtamaan” – jos tämä ajatus tulisi usein ihmisen mieleen, hän ei koskaan tylysti lisäisi kylmyyttä lähimmäisensä vähitellen kylmenevässä rinnassa. Onhan koko elämä tämän päämäärän, hitaan jäähtymisen, lähestymistä, pitkä rivi sammuneisiin ilonaiheisiin liittyneitä loppuun palaneita tunteita. Eikö siis ihmisen, jonka elinvoimaa veren lämmin läike vielä pitää yllä, pitäisi ojentaa kättään toiselle, jonka sydän jo uupuen taistelee ikuista kylmyyttä vastaan? Eikö hänellä ole aihetta uskoa, että tuo sydän, joka muinoin rajusti sykki hänen oman sydämensä liikahdusten tahdissa, vieläkin väistämättä värisee, tuntee elävänsä ja nauttii elämästä, kun he lähestyvät toisiaan? – Onneksi ihminen todellakin vastaa tähän vetoomukseen, ei voi katsoa silmiin, joiden katseet muinoin tulkitsivat hänelle sukulaissielun jokaisen toiveen, eikä kuulla ääntä, joka muinoin kuulosti hänen korvissaan kutsulta onnen maahan, kokematta koko olemuksessaan heikkoa, menneisyydestä heijastuvaa värähtelyä tämän katseen, tämän äänen kohdatessaan.

Mutta onko tämä jotakin suurempaakin? Ihmissydämen läikehtivät tunteet ovat hetken eivätkä ikuisuuden lapsia. Ne syntyvät, nauttivat olemassaolostaan ja katoavat. Elämän käänteiden, tuhottujen toiveiden, kaipuun tuskien ja katumuksen kipujen lämpimän ihmissydämen ympärille kasvattaman kylmän pinnan alla elää ja liikahtelee kuitenkin tämä kaikkia yhdistävä rakkauden, iloissa ja suruissa myötäelämisen verkko. Elämän poluilla vastakkain tulevat vaeltajat katsovat useinkin toisiaan piittaamattomasti ja kylmästi; silti kumpikin saattaa elätellä samaa tunnetta, samat siteet saattavat yhdistää heidät samaan olentoon tai kummankin kuva saattaa elää elämäänsä saman sydämen samassa sopukassa! Tuntuu hyvältä ajatella olevansa näiden näkymättömien siteiden välityksellä yhteydessä jokaiseen kohtaamaansa ihmisolentoon, vaikka yhdistävä lanka saattaa kiertää monenkin väliin jäävän silmukan kautta; ajatella, että jokaisen ihmisrinnan jokainen lämmin läikähtely välittyy sähköisesti sydämestä sydämeen ihmisolentojen koko ketjun läpi. Ja silloinkin kun kaiken hävittäjä, kuolema, tuhoaa silmukan toisensa jälkeen, katkeaa tästä maapallon peittävästä verkosta vain muutama säie, ja jokaista elävää rintaa yhdistävät yhä lukemattomien rakastavien olentojen väliset lukemattoman monet säikeet. Niinpä paatuneinkin mieli tarvitsee paljon aikaa repiäkseen irti kaikki nämä langat, jotka monia teitä yhdistävät ihmisen toiseen ihmiseen.

Valentin oli luullut, että hänen muinoin Franciskaa kohtaan tuntemiensa tunteiden viimeinenkin kaiku oli kadonnut kuulumattomiin. Nehän olivat osoittaneet vain heikosti elpymisen merkkejä hänen yrittäessään viimeksi palauttaa katkennutta suhdetta ennalleen. Nyt hänen sielussaan läikähteli kuitenkin lämmin myötätunto, kun hän näki Franciskan kärsivän, vaikkakin pyrkivän urheasti salaamaan sen isältään ja häneltä. Hän arveli tämän odottamattoman lämpimän tunteen aiheutuvan sukulaisuudesta ja heidän kummankin vanhusta kohtaan tuntemastaan kiintymyksestä. Silti hän hieman pelkäsi hetkeä, jolloin he jälleen olisivat kahden kesken. Hänen levottomuuttaan eivät vähentäneet katseet, jotka Franciska pari kertaa häneen kohdisti – sillä naisen kaunis silmäpari pystyy katsomaan tavalla, joka ikään kuin virittää kohteeseensa tietävän levottomuuden sähkövirran.

Hänen ei tarvinnut pitkään odottaa tuota hieman pelkäämäänsä hetkeä. Wendla oli jo lähtenyt salista, ja vapaaherra haastoi pian majurin pelilaudan ääreen kuten tavallista. He asettuivat viereiseen huoneeseen. Valentin aikoi kaiken kohteliaisuuden unohtaen seurata heitä sinne, mutta hän oli epäröinyt minuutin verran, ja Franciska, josta jo tämä hetken hiljaisuus oli tuntunut ahdistavalta, ryhtyikin nyt kyselemään hänen matkastaan. Tämä vapautti Valentininkin tuntemasta oloaan vaivautuneeksi, ja keskustelu jatkui kysymysten ja vastausten vuorotteluna. Sen kuluessa Valentin kuitenkin mainitsi ajattelemattomasti edellisen matkansa, ja vasten tahtoaan Franciskakin tarttui aiheeseen ja sanoi huokaisten:

”Siitä on vain kolme vuotta! Ja niin paljon on muuttunut; ja tämä aika on ollut niin pitkä!”

Hän oli äkkiä muuttunut. Äsken ylpeä ääni kuulosti nyt pehmeältä. Valentinin oli vastattava.

Elämä on niin muuttuvaista, Franciska hyvä. Hetket ovat erilaisia; mutta kaikkihan ne kiitävät ohi. Olemmehan me itsekin niin muuttuvaisia.

Franciska katsoi häneen hieman syyttävästi jatkaessaan:

”Niiden, jotka hallitsevat omaa kohtaloaan, ei pitäisi olla sellaisia. Toisten ainoaksi hyveeksi jää alistuminen sen käänteisiin; näiden ihmisten on taivuttava ja noudatettava tilanteen vaatimuksia oman tahtonsa sijasta.”

Mutta eihän Franciska ole kokenut tällaista kohtaloa?

”Pidä sinä se uskosi”, Franciska vastasi lyhyen vaitiolon jälkeen; ”sen pitääkin jäädä ennalleen, se kuuluu kohtaloon; ja näin onkin nyt parasta.”

Hän nousi poistuakseen. Valentin tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi surullisella äänellä:

Kerran oli kuitenkin aika, jolloin se olisi paremminkin pitänyt riistää minulta. ”Ja silloin sinä et halunnut sitä” – keskeytti Franciska ja veti kätensä pois. Sen hän kuitenkin sanoi melkein kuiskaten, kääntyen poispäin välttääkseen tutkivan katseen ja poistui seuraavassa hetkessä huoneesta.

Valentin jäi istumaan moitiskellen itseään, hämmentyneenä siitä, että jo muutaman hetken yhdessäolo oli vienyt heidät molemmat niin pitkälle. Franciskan sanat olivat osuneet kipeään kohtaan. Kokeneempien poikamiesten kiroushan on se, ettei heitä koskaan liikuta sellainen voima, joka saisi heidät tekemään tunteeseen pohjautuvan päätöksen ja antautumaan luottavaisesti tulevaisuuden huomaan, vaan ratkaisevalla hetkellä he aina perääntyvät voidakseen säilyttää valinnanvapautensa, mutta usein myös katuakseen ja kaivatakseen. Järjen ylivalta sukupuolten suhteissa johtaa siis ratkaisevaan päätökseen vain harvoin, sen sijaan tunteen on tehtävä loppu järjen pohdiskeluista. Syynä on luultavasti miehisen järjen riittämättömyys – tai naissydämen läpitunkematon salaperäisyys.

Mutta olipa menneiden asioiden laita miten tahansa, siitä riippumatta, oliko Valentinissa ollut syytä vai ei, varmaa on ainoastaan, että päivän jäätyä onnellisesti taakse ja ollessaan jälleen yksin hän pohti vakavasti hankalaa tilannettaan ja aavisteli täysin tietoisesti, että hänen harteilleen saattaisi kasaantua vielä suuremman syyllisyyden taakka. Eletäänhän niin kummallisia aikoja, että nuori mies, joka pyrkii kuuntelemaan omantuntonsa ääntä suhteissaan kauniimpaan sukupuoleen, voi helposti saada narrin maineen. Jossakin mielessä Valentin kuitenkin oli tuollainen ihmistyyppi. Hän ajatteli yhä toisinaan rauhallista kotoista onnea ja oli jopa niin taikauskoinen, että uskoi Kohtaloon, joka maksaisi hänelle samalla mitalla siitä, miten hän itse oli pitänyt huolta muiden kotoisesta rauhasta. Ja koska hän oli aina ollut mielenlaadultaan samanlainen, hän ei edes tarvinnut harkinta-aikaa päättääkseen katkaista kaiken luottamuksellisen yhteydenpidon Franciskaan, luottamuksellisuuden, joka oli jälleen ollut solmiutumassa heidän välilleen eilispäivän keskustelussa. Mutta hän oli usein kokenut, että paras suoja houkutusta vastaan on toinen samanlainen. Ja kun sellainen oli jo olemassa hänen suhteessaan Wendlaan, ei hänestä tuntunut vaikealtakaan antaa sille valtaa. Olihan tytön lempeästi haaveellinen luonne ensi hetkestä lähtien vetänyt häntä puoleensa magneetin tavoin. Totta se on. Tyttö ei enää ollut hänen silmissään samanlainen kuin matkalla Ellida-laivassa. Tarkemmin harkitessaan hän uskoi kuitenkin havainneensa, että tyttö oli hiljainen ja sulkeutunut etenkin Franciskan läsnäolon takia. Tältäkin kannalta oli siis parasta välttää Franciskaa mahdollisimman tarkoin; ehkäpä Wendlan sulkeutunut mieli silloin taas avautuisi samaan viattomaan luottavaisuuteen kuin heidän ensi kerran tavatessaan. Olihan tytön läsnäolo Ollilassa ikään kuin varta vasten järjestetty niiden rohkeiden suunnitelmien menestymiseksi, joita hautoessaan Valentin purjehti unten maille.

Jo seuraavana päivänä hänen päätöksensä pitävyys joutui koetukselle, sillä hän oli luvannut Franciskalle tulla silloin uudelleen ja virittää Franciskan pianon. Hän oli siinä puuhassa melko taitava. Hän taivutteli Wendlan lähtemään mukaan auttamaan häntä sävelkorkeuksien määrittelyssä viritystyössä, koska hän ”ei täysin luottanut oman sävelkorvansa tarkkuuteen”. Matkalla hän johdatteli keskustelun heti heidän ensimmäiseen tapaamiseensa ja seikkailuihin, joita oli koettu tuolla ”hauskalla matkalla”, jollaiseksi Wendlakin sitä sanoi. He tulivat perille mitä parhaimmalla tuulella ja ryhtyivät heti työhön virittääkseen pianon mielenvirettään vastaavaan loistokuntoon. Valentin vaihtoi muutaman kielen ja kiersi kiristysruuveja, Wendla löi sointuja, alaspäin kvinttejä ja ylöspäin oktaaveja. Kun Franciska palasi salonkiin oltuaan hetken poissa ja näki heidät tuossa luottamuksellisessa yhteistyössä, hänen ajatuksensa olisi voinut lukea hänen kasvoiltaan, jos he olisivat kuulleet hänen tulevan ja katsahtaneet ylös. He kuitenkin vain jatkoivat uutterasti työtään. Valentin katsoi Wendlaa kysyvästi painaen kuuntelevan korvansa soittimen kylkeen, ja kun Wendla sanoi hymyillen ”ylemmäs”, hänkin toisti ”ylemmäs” ja vastasi hymyyn. Franciska kuuli vain heidän yksitoikkoisen sananvaihtonsa, mutta ei voinut lukea katseiden ystävällistä vuoropuhelua. Sen sijaan hän pystyi kyllä kuvittelemaan, mitä tällaisesta puoli päivää kestävästä yhdessäolosta saattaisi seurata. Hän katseli heitä jonkin aikaa. Valentin seisoi kumartuneena pianon ylle kevyessä kesäpuvussa, helteen takia paidankaulus avoinna; tumma tukka ja leuan alla yhdistyvät pulisongit korostuivat kaulusta vasten, ja hän näytti jotenkin oudosti etelämaalaiselta. Vastakohtana hänen tummuudelleen oli avustajattaren olemus, vaaleat pohjoismaiset hiukset hohtivat kuin maalausten pyhällä Cecilialla, ja niiden alapuolella katse kohtasi valkoisen hienohipiäisen kaulan ja toisinaan häivähdyksen punehtuvaa poskea, kun hän sopusuhtaista päätään hieman kallistaen kohotti katseensa Valentinia kohti. Näky olisi viehättänyt Franciskaa puolueellisemmankin katsojan silmää. Selvästi hänkin näki siinä jotakin pysäyttävää, sillä hän seisoi hetken paikallaan epäröiden, pitäisikö hänen häiritä heitä sanomalla jotakin vai ei. Uteliaisuus kuitenkin voitti kaikki muut tunteet, ja hän vetäytyi huomaamatta takaisin viereiseen huoneeseen, jossa hän saattoi käsityönsä ääressä kuulla jokaisen naapurihuoneessa lausutun sanan.

Kauan hän kuunteli turhaan. Vain yksitoikkoiset sointujen lyönnit ja sanat ”ylemmäs” – ylemmäs, ”riittää” – riittää toistuivat toistumistaan. Vain joskus Wendla sanoi väliin: ”Nyt se on mielestäni kohdallaan.” ”Siltä tuntuu!” ajatteli Franciska sen kuullessaan. Hän olisi ollut aivan varma asiastaan, jos hän olisi tuntenut Wendlan vaaleakiharaisessa päässä vilistävät ajatukset tai nähnyt punan syvenevän tytön poskilla. Punastuminen osoitti ainakin sen, että tyttö tunsi olevansa tukalassa tilanteessa nuoren miehen hiljaisessa läheisyydessä tämän katseille alttiina. Pian hän ei enää uskaltanut katsoa Valentinia silmiin, ja huomatessaan hänen levottomuutensa myös Valentin yritti keskittää katseensa pianon kieliin ja ruuveihin – siinä kuitenkaan juuri onnistumatta.

Oliko tuossa kohtauksessa sitten havaittavissa rakkautta, kysyy jäinen ihminen, joka kuumimmassakin päivänpaisteessa elää ikään kuin maanalaisessa kellarissa eikä kauniin naisen lähellä tunne muuta kuin pelkoa, ettei vain rypistäisi tämän pukua. Ehkä vieläkin enemmän hän pohtii, onko hänen oma kaulaliinansa hyvin solmittu ja ovatko hänen kalvosimensa tahrattomat. Historian kannalta on onni, etteivät maailman kaikki ihmiset ole tuollaisia talvi-ihmisiä, ja nainenkin pääsee osalliseksi tästä historian onnesta; muutenhan tämä maailma olisi hänelle vain suuri keittiö, josta avautuu ovi yhtä suureen lastenkamariin. Ne miehet, joita silmät ja sydän vetävät kohti näitä vaativia ja kuitenkin pakenevia olentoja, joissa kaipuu ja pelko sulautuvat yhteen, aiheuttavat toki usein heille kärsimyksiä, mutta suovat heille myös ainoan onnen, jota he elämässä pitävät haluamisen arvoisena. Ja harva nainen, joka on nauttinut rakkauden onnea, haluaisi menettää kadonneen onnensa ostaakseen itselleen vapauden suruista, jotka usein tuota onnea seuraavat. Mies saattaa pitää tuota onnea vain nuoruuden haaveena; nainen ei ajattele niin, sillä hänelle se on elämän todellisinta todellisuutta. Vasta kun hän on elänyt pitkään ja väsynyt maailmaan, hän voi lakata toivomasta ihanaa aikaa ja silloin koettuja riemuja takaisin, vaikka vaarana olisikin kaipuun katkeruuden uusiutuminen.

Tai mitäpä kaunis lukijatar ajattelisikaan miehestä, joka olisi seisonut tuossa salongissa Valentinin paikalla kylmänä ja välinpitämättömänä? Lukijattaremme varmastikin vakuuttaisi, ettei mies voisi suhtautua tuolla tavalla, ellei tuollainen vakuutus polttaisi ruusuhuulia kuten hehkuva hiili polttaa hienoa harsokangasta.

Ja kun nyt naisen sydämestä puhumme, tiedämme toki, että on naisia, joiden alituisesti lasten, patojen ja kattiloiden kehässä askaroivaan mieleen on tuskin yltänyt yksikään rakkauden keväinen tuulahdus. Hekin ovat silti vilkuilleet koviksi tärkättyjen puoliverhojen raosta nähdäkseen ikkunan ohi rientävän sorean nuorukaisen ja harhautuneet kirkkomatkalla hartaudestaan kohdatessaan rohkean miehisen katseen, joka on tavoittanut heidän silmänsä hatun lierin, myssyn tai huivin alta. Suokaapa tällaisellekin naiselle hetki lepoa yksitoikkoisista pikkuaskareista, puhaltakaa muutamin imartelevin sanoin pölyt hänen orjuutetusta sielustaan, lämmittäkää häntä tulisilla katseilla, niin hänenkin sydänverestään kohoaa päivänpaistetta halajava, väreiltään hehkuva, tuoksuva kukka, joka kaihoisasti avaa terälehtensä kohti parvina mettä etsivien perhosten huulia. Kyvyn aistia elämän tuoksua ovat menettäneet vain ne, jotka tyhjän turhamaisuuden verkkoon takertuneina eivät lainkaan kaipaa rakastetuksi tulemista, vaan haluavat vain loistaa. Joutuessaan samanlaiseen tilanteeseen kuin Wendla he voivat valita soveliaita asentoja ja sanoja, mutta eivät pysty tuntemaan sitä ihanaa hämminkiä, joka nyt ajoi veret hänen sydämestään poskien hienolle liljanvalkealle hipiälle.

Hänen sielunsa oli nimittäin tottunut vaeltelemaan vapaasti runouden puutarhoissa ja hänen mielikuvituksensa luomaan näitä mihin tahansa maapallon kolkkaan. Ja Valentinista oli nyt tullut mies, hän ei enää ollut miehen ihannetta kohti kehittyvä nuorukainen; ja mieheksi hän oli kaunis. Hän oli keskimittaa pitempi, solakka, mutta jäntevä, ja hänen kasvojensa muoto oli kyllin sopusuhtainen. Silmiinpistävän kalpea iho mustien hiusten ja parran kehyksissä saattoi yhtä hyvin kertoa levottomasta elämästä kuin sielullisista ponnisteluista. Ammatin perusteella saattoi uumoilla jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa, surumielinen, mutta uhmakas piirre suupielissä viittasi edelliseen. Hänen useimmiten järkkymätön rauhallisuutensa saattoi olla osoitus kummastakin seikasta, mutta sen äkillisestä pettämisestä joinakin hetkinä, jollaisia Wendlakin oli ollut näkemässä, saattoi päätellä, että hänellä oli vielä paljon kokematta elämässään. Wendla oli lisäksi voinut havaita, että Valentin oli osoittanut häntä kohtaan tuttavuuden ensi hetkestä alkaen suurempaa mielenkiintoa kuin ketä tahansa naista kohtaan. Kenelläpä naisella ei tällaista uskoa olisi, kun hän haluaa näin uskoa, hataramminkin perustein kuin Wendla tuolloin? Jos Wendla, joka ei ollut tavannut kovinkaan monia sivistyneitä nuorukaisia, vaan ainoastaan lukenut heistä, siis halusi sijoittaa tällaisen asukkaan mainittuihin mielikuvituksensa puutarhoihin, Valentin oli läsnä hahmona, joka vain hieman idealisoituna saattoi kunnialla täyttää tuon paikan. Wendla ei ainakaan olisi helposti pystynyt luomaan ihannehahmoa, jolla ei olisi ollut joitakin Valentinin piirteitä. Rohkenisinpa jälleen kysyä kaikilta nuorilta lukijattarilta ja jokaiselta erikseen – sillä heitä on varmastikin suunnattoman runsaasti – miltä heistä olisi tuntunut, jos he olisivat olleet Wendlan paikalla, noin lähellä mainittua pianonvirittäjää.

Onhan minulla kuitenkin tiedossani todistajanlausunto, jonka on antanut heistä muuan – nimittäin tämän kirjan varmasti lukeva Franciska, jonka ajatukset tarkoin tunnen. Vaikka hän ei juuri tuolla hetkellä nähnyt heitä, hän pystyi kuitenkin kuvittelemaan, miltä Valentin juuri silloin näytti, piirre piirteeltä. Hän pystyi myös helposti arvaamaan Wendlan ajatukset ja tunteet muistelemalla, millaisia mielenliikkeitä hän oli itse kokenut yhdeksäntoistavuotiaana. Ehkä hän yhdisti niihin huomaamatta omat myöhemmät kokemuksensa, ja tämä sai Wendlan tukalan tilanteen näyttämään hänen silmissään vain vieläkin vaarallisemmalta. Hän katui jo sitä, että oli antanut vallan uteliaisuudelleen ilmaisematta heti läsnäoloaan; nyt salista ei nimittäin kuulunut enää mitään muuta kuin onnettomuutta enteilevät kvintti- ja oktaavisoinnut. Tämä hiljaisuus tuntui hänestä hetki hetkeltä epäilyttävämmältä, ja hän oli pian valmis nousemaan ja sanomaan heille jotakin, kun piano vaikeni ja kuului Wendlan ääni:

”Mutta entäpä jos näillä sävelilläkin olisi sielu ja ne ymmärtäisivät toisiaan?”

Näillä sanoilla hän rikkoi lumouksen, jonka vallassa he kaikki kolme olivat olleet, vaikka hän ei tosin tiennyt kolmannen läsnäolosta eikä myöskään aavistanut, että mikään voisi kahlita hänen vieressään seisovaa voimakasta miestä, vaan avasi suunsa pelkästään päästäkseen hiljaisuudesta, joka oli alkanut vaivata häntä. Hän sanoi mitä ajatteli; tämä mielikuva soinnuista oli juuri putkahtanut hänen mieleensä karkottaen sen hämillisyyden, joka oli aiheutunut Valentinin läheisyydestä ja vaitiolosta. Esittäessään kysymyksensä hän oli jälleen kohottanut katseensa Valentinia kohti, ja nuo kirkkaat siniset silmät katsoivat miehen silmiin niin ujostelemattomasti, että niiden haaveelliseen syvyyteen uppoutuneena tämä unohti hetkeksi vastaamisen. Valppaasti kuunteleva Franciska tulkitsi tämän vaikenemisen hyväksi merkiksi. ”Valentin hämmästelee kysymyksen typeryyttä” – hän ajatteli. Me kaikki tiedämme, arvasiko hän oikein. Mutta juuri kun tämä ajatus nousi hänen mieleensä, Valentin vastasi kevyesti hymyillen:

Voihan se olla mahdollista. Mutta mikä saa Wendlan ajattelemaan tuolla tavalla?

”No silloinhan viritetty sävel varmaankin tuntee suunnatonta kaipausta toivoen kuulevansa virittämättömän sävelen kajahtavan täysin harmonisena. Ja kun sävel kohoaa ja kohoaa ja vähitellen lähenee puhdasta harmoniaa, ensiksi mainittu sävel varmaan iloitsee aivan kuin kahden kaipaavan sydämen yhdistymisen lähestyessä. Ja vielä suurempi on varmaankin virittämättömän sävelen kaipaus. Minun mielestäni kohoavassa äänessä on selvästi valituksen sävyä, kun se tauotta uurastaa päästäkseen perille perättäisten riitasointujen läpi.”

Kun Valentin ja Franciska kuulivat nuo sanat, sama ajatus välähti heidän mieleensä; kumpikaan ei uskonut, että Wendla oli lausunut ne ilman minkäänlaista vihjaamisen tarkoitusta, vaikka he tulkitsivat sanat eri tavoin. Wendla vain jatkoi häiriintymättä:

”Ole hyvä ja korota tätä G:tä.” –

Valentin teki työtä käskettyä.

”Kuuntele nyt, kuuntele”, jatkoi tyttö lyödessään vuorotellen tuota säveltä ja oktaavin verran alempaa säveltä, ”miten valittava tämä ääni on ja miten harrasta kaipausta se ilmaisee! – Kuuntele! – Vielä vähän! – Kas niin, riittää! – Voi noita onnellisia” – hän lisäsi huolettoman haaveellisesti, mutta silti tarkasti havaintoja tehden silmissään myötätuntoinen kimmellys.

Valentin oli jo unohtanut ajatelleensa tytön sanojen mahdollisia motiiveja ja katseli vain hiljaisesti liikuttuneena tuota huoletonta lasta, joka ei väsynyt g-mollin kolmisoinnun toistamiseen ja tuntui iloitsevan ja nauttivan, kun sävelet soivat harmonisesti.

Tämä uusi vaikeneminen jatkui Franciskan mielestä kuitenkin liian kauan. Hän pelkäsi, mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua, ja äkkiä hän seisoikin salissa ja herätti toiset tokaisemalla:

Jättäkää nyt sävelten ja sielujen harmoniat sikseen ja ajatelkaa kunnon ruokarauhaa. –

Wendla nousi punastuen pianon äärestä. Hänen punastumistaan vastasi heikko häivähdys Valentinin kasvoilla; sen nostattaja oli kuitenkin Franciska, jonka tylyt sanat ja vihlova ääni nolostuttivat häntä, koska hän ymmärsi niiden merkityksen. Nolostuminen oli kuitenkin tarpeetonta, Wendlalla ei ollut tästä aavistustakaan.

 

• 1. Tämä episodi ei ole kirjoittajan laatima, vaan lainattu erään miehen sanomasta, johon pian tulemme tutustumaan.
• 2. Suomi, suomalaisten oma nimi maalleen, johtuu sanasta suo.
• 3. Nämä pehmeästä nahasta tehdyt eräänlaiset jalkineet on ommeltu yhteen ainoastaan kolmesta kappaleesta yhdellä saumalla.