Ruusu ja lilja

Hilpeesti viatonna ilakoivat

Tietämättä lumovoimastansa

Kaksi kedon kukkaa kulkijalle soivat

Hymyn hänen niitä katsoissansa.

Toisen posket hehkui ruusun lailla,

Toisen hipiä kuin lilja vieno;

Ruusun tuoksua ei kumpainenkaan vailla,

Varsi liljan kummallakin hieno.

Kukkaneidot oli hurmaavaiset,

Kedon kainot immet värisevät;

Puhdassydämiset luonnon neitokaiset,

Kastekyyneleiset, hellän hymyilevät.

Vaeltaja joutui lumon valtaan,

Oudot mietteet tuotti seuran somuus,

Surun häive kuulsi riemun alta,

Mielen rauhan alla asui levottomuus.

Myrtti

Myrtti, riemuin uhkut vehmautta,

Seppeleestä neito iloitsee!

Maltitonna hetkeä hän oottelee

Jolloin kruunaat kutriensa runsautta.

Hälle elämä on silkkaa kimallusta,

Ruusupolkua hän keveästi käy.

Taivaan sinessä ei hattaraakaan näy,

pelkkää lämpöä ja aamun sarastusta.

Hiuksillaan kun hohtaa tumma myrtti

Ilon airuena, neito unohtaa

Että suruakin seppel ennustaa,

Ruumisarkun päällä onkin tuonen yrtti.

Kauheata, miten säikytellään!

Älä pelkää, tyttö! – Kastekin

Hopeisena hohtaa, poven liekkeihin

Vilvoituksen saa myös kyynelellään.

Myrtin lehvistä voit nähdä kohtalosi,

Enteet elämän ja kuoleman;

Laulussa keväimen soi sointu tuonelan,

Kun elo päättyy, toive autuuden on tosi.

Yhteen kietoutuvat elo, kuolo, mutta

Kun kaikki auvoisalta näyttää

Ja silti sydämesi kaipuu täyttää,

Niin oisiko se tunne rakkautta?