Muistopuhe Johan Jakob Peuronille 4.1.1835, konsepti

Tietoka dokumentista

Tietoa
4.1.1835
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ihmissydän-paralle on nujertavaa erkaantua täältä vailla jälkeen jääneiden kaipausta, ilman ystävien kyyneliä. Niin tottuneena näkemään elämän polun tarjoavan ilon kukkia ainoastaan kun sitä kostutetaan näillä surun uhrilahjoilla, ihminen pitää ihanana ajatusta, että hänen hautansakin niillä kostutetaan ja samalla se on hänelle ikään kuin takuu, että ne vielä haudan tuolla puolenkin panevat ilon sadon kukoistamaan. Ja harvoin tämä toivo todella pettääkään – varmasti on sillä, joka on elänyt ja toiminut jalosti, joku ihminen joka on tuntenut ja arvostanut hänen hyveitään, varmasti ovat nämä elähdyttävinä ja lohduttavina koskettaneet jotakin sukulaissielua, ja totta on, että se jolla ei ole ollut yhtään ystävää ei ole sitä ansainnutkaan. Ainoastaan elämän korkeammilla paikoilla, jolloin uroteon hohto ja loisto sokaisee joukon silmät, ja kiihkeiden intohimojen ja fanaattisen puoluekiihkon aikana, vain silloin voi egoismi niittää ylistystä, jonka tulisi kuulua kaikkensa antavalle, uhrautuvalle hyveelle.

Varmaankaan ei hän, tuo nuorukainen, jolle me tänään suoritimme tämän viimeisen palveluksen, ole erkaantunut elämästä vailla toivoa, että olisi jättänyt joitakin jälkiä olemassaolostaan siihen, vaikka vain ystäviensä sydämiin. – Ja oikeutetusti hän näin toivoikin. Jokainen johon nuoruuden kukoistuksessa osuu se viikate, joka leikkaa ikuisuuden viljaa, herättää myötätuntoa kaltaistensa iskun vavahduttamassa rinnassa ja nostattaa kyynelet ihmisystävän silmiin. Sitäkin enemmän, jos hänessä on ollut jotakin joka on oikeuttanut ne toiveet joita aina kiinnitetään kukoistavaan nuoruuteen. Ja hänessä jota me tänään kaipaamme oli tätäkin. Poismenneeltä riistettiin varhain vanhempien hellä huolenpito, ja vielä enemmän – herätessään tajuamaan tilanteensa hän joutui itkemään kalleinta maailmassa, isää, joka oli yhteiskunnalle joskaan ei elämälle kuollut, vailla toivoa koskaan pystyvänsä lievittämään hänen katkeraa kohtaloaan, edesmenneen otti hoivaansa mies, joka jalomielisesti, isän yhteiskunnallisen aseman saatuaan, arveli perineensä myös sitoumuksen huoltaa – tämän poikaa. Miehen huolenpito palkittiin, koska edesmenneessä versoi jo varhain väsymätön uutteruus ja työkyky, jotka liittyneinä orastaviin hengenvoimiin voimistivat hänen edistystään niin, että kun hän viidentoista vuoden iässä kirjoittautui tähän meidän Yliopistoomme, hänet tunnustettiin yleisesti kelvollisimmaksi tovereidensa keskuudessa. Täällä hänen kiinnostuksensa kohdistui ennen kaikkea suureen muinaisuuteen ja sen kieliin, ja teidän, arvoisat opettajat, keskuudessanne on niitä jotka voivat vakuuttaa, ettei hän ollut arvoton tunkeutumaan sen pyhyyteen. Luultavasti juuri sieltä hän ammensi sitä jaloa lämpöä kaikkea totuutta ja kauneutta kohtaan, sitä vakaata intoa, joka pani hänet unohtamaan jokaisen pelokkaan laskeskelun, kun hän meidän pienessä piirissämme toimi jonkin päämäärän hyväksi, jonka oli katsonut oikeaksi. Mutta hänen eteenpäin pyrkivä henkensä johti hänet, ilmoituksen ollessa yhtä uudemman spekulaation kanssa, piankin tämän ääreen. Mutta hän ehti tuskin astua sen esipihoille – kenties hämärä aavistus että hänen hetkensä olisi pian koittava, teki hänet kärsimättömäksi ja pakotti hänet astumaan pois siltä tieltä jolle pisinkin ihmiselämä on liian lyhyt – hän haki ja löysi levon ja mielenrauhan sieltä mistä niin moni sitä on etsinyt ja sen löytänyt, Jumalan ilmoitetusta sanasta, joka on kaiken totuuden ja valon lähde, ja joka hänen lapsenomaisen uskon ja luottamuksen vallassa omaksumanaan raivasi pois kaiken epäilyksen, lääkitsi kaikki haavat, joilla turmeltuneen ajan myrkky oli saastuttanut hänenkin puhtaan mielensä, ja pehmensi terävyyttä hänen oikeuden puolesta kiivailevassa sielussaan. Sanasta hän löysi myös lohtua elämän murheisiin, joilta häntä säästettiin vähemmän kuin monia muita. Onnettomuudekseen hän sai kokea, miten hänen hyväntekijänsä harhautui hänen pitkähköstä oleskelustaan Yliopistossa ja epäili vähemmän jaloja tarkoitusperiä vetäen auttavan kätensä pois. Haavoittuneena mutta ei masentuneena hän elätti itse itsensä ja oli uupumattoman sitkeytensä ansiosta jopa kykenevä avustamaan hädänalaisia äitiään ja sisaruksiaan. Hän oli saanut nauttia näkemisen ihanasta lahjasta vain vaillinaisesti jo varhaislapsuudesta lähtien, ja myöhemmin häntä uhkasi kauhea kohtalo menettää se kokonaan. Rintakin oli ollut raihnas jo pitkään. Kaikki tämä olisi riittänyt syyksi suruun ja masennukseen. Mutta kaikkeen hän löysi lohdun pyhän Uskomme opeista jotka hän oli omaksunut koko sielunsa lämmöllä. Tämän vakaan uskon ansiosta hän ei edes viimeisillä hetkillään toivonut sen paremmin elämää kuin kuolemaakaan, sillä hänellä oli rohkeutta sekä elää että kuolla. Ja se usko kirkasti hänen viimeiset hetkensä ja muutti hänen viimeiset sanansa rukoukseksi ja hänen huokauksensa tyyneksi uinailuksi, joka johdatti hänet Isän asuinsijoille.

Niinpä jos sinun henkesi vielä tähyää rauhan maasta alas surkeaan maalliseen elämään, niin iloitkoon se, mikäli tämän elämän ilot yltävät kirkastuneisiin asti, sillä ehkei sinun elämäsi kulunut hukkaan, ehkä se on herättänyt jonkun, ettei hän epävarman tulevaisuuden tähden laiminlyö hetken vaatimuksia, että hän kuten sinä on valmis, kun eron hetki koittaa – jos sinun henkesi tähyää taaksepäin, se ei löydä hautasi ääreltä yhtään kylmää tai välinpitämätöntä sydäntä.

Ja me toverit! Lähtekäämme tästä huoneesta päättäneinä samoin kuin hän, jota kaipaamme, tavoitella rohkeutta ja nöyryyttä elämän edessä, rauhaa ja rakkautta kuolemassa.

 

 

Vertailu