Carl Fabian Teodor Langenskiöld, Ruotsin kuninkaallisen armeijan majurin, sittemmin maaherra Anders Gustaf Langenskiöldin ja Hedvig Gustafva Gripenbergin nuorin poika, oli syntynyt 17. marraskuuta 1810, tuli ylioppilaaksi Turun yliopistossa 1825 ja promovoitiin filosofian maisteriksi Helsingissä 21. kesäkuuta 1832.

Hänestä tuli vuonna 1838 Haminan kadettikoulun matematiikanopettaja; hänet määrättiin 1842 Keisarillisen Suomen Senaatin kielenkääntäjäksi ja siirrettiin 1846 vastaavaan virkaan valtiosihteerinvirastoon Pietariin ja nimitettiin siellä toiseksi kansliasihteeriksi 1848 sekä ensimmäiseksi kansliasihteeriksi ja valtiosihteerinviraston ensimmäisen osaston päälliköksi 1851.

Virkakautenaan Pietarissa Langenskiöld hoiti useita erikoistehtäviä, ei pelkästään Suomen valtion varastoalueiden esimiehen ja Suomen passitoimiston sihteerin viran virkaa toimittavana hoitajana, vaan myös 1846 Suomen valtuutettuna valtakunnan ja Norjan kuningaskunnan rajankäynnissä, 1847 Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin välisen rajan määrittäneen komission jäsenenä sekä jälleen 1848 komissiossa, joka määritti Kuusamon pitäjän ja Kuolan piirikunnan välisen rajan, ja hänet lähetettiin 1851 Tukholmaan avustamaan Suomen etujen edustajana Venäjän sikäläistä ministeriä neuvotteluissa Lapin rajaolojen lopullisesta järjestämisestä.

Hänet nimitettiin 14. joulukuuta 1853 Mikkelin läänin kuvernööriksi, mutta määrättiin jo 14. huhtikuuta 1854 Uudenmaan läänin virkaa toimittavaksi kuvernööriksi ja siirrettiin 16. syyskuuta 1856 Turun ja Porin läänin kuvernööriksi. Hänet vapautettiin armollisesti viimeksi mainitusta virasta 30. joulukuuta 1857, jolloin hänet kutsuttiin senaattoriksi Keisarilliseen Suomen Senaattiin sen talousosaston jäseneksi ja nimitettiin 29. huhtikuuta 1859 valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi, josta päällikkyydestä hänet alamaisen anomuksen perusteella armollisimmin vapautettiin 25. huhtikuuta 1863 kuitenkin niin, että hän säilytti senaattorin aseman.

Langenskiöldille suotiin hänen kaksikymmentäviisivuotisen virkauransa aikana lukuisia ja osaksi sangen korkeita kunniamerkkejä ja muita huomionosoituksia: kollegiasessorin arvonimi 1846, Pyhän Annan 3. luokan ritarimerkki 1847, kanslianeuvoksen arvonimi 1850, Pyhän Stanislauksen 1. luokan ritarimerkki 1855, kamariherran arvo Hänen Keisarillisen Majesteettinsa hovissa 1856, Pyhän Annan 1. luokan ritarimerkki 1859, ylennys lapsineen ja jälkeläisineen vapaaherralliseen säätyyn 1860, salaneuvoksen arvonimi 1863; Norjan kuninkaallisen Pyhän Olavin ritarikunnan ritarimerkki 1847. Hän oli myös Suomen Tiedeseuran, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Societas pro Fauna & Flora Fennican ym. kotimaisten yhdistysten jäsen.

Senaattori Langenskiöld kuoli pitkään sairastettuaan 29. kesäkuuta 1863 jättäen jälkeensä vaimon (o. s. af Björkstén) ja kaksi poikaa.

Ura, josta edellä mainitut seikat antavat viitteitä, on maassamme harvinaislaatuinen. Sen erikoisuutta korostaa lisätieto, etteivät sitä edistäneet mitkään sukulaisuussuhteet. Ne eivät johtaneet Langenskiöldiä niille paikoille, jotka hän nopeassa tahdissa valloitti; tämän osoittaa se seikka, että hän aloitti uransa maisterina ja koulun opettajana. Teot, jotka hän on tehnyt isänmaan hyväksi, osoittavat puolestaan, ettei hän ostanut ylenemistään alistumalla minkään vallanpitäjän käsikassaraksi. Ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, tietävät myös, että kyvyiltään ja taipumuksiltaan hän oli sopiva johtamaan, tuskin sopiva johdettavaksi.

Opiskeluajastaan saakka hän tuli tunnetuksi hyväpäisenä, niin kuin on tapana sanoa. Nopea käsityskyky, selkeä järki, hyvä muisti, arvostelukyky, jota tuki tyyni, kuohahtelematon luonne, olivat hänen tunnettuja piirteitään jo varhaisista vuosista asti. Tämän luonteenlaadun mukaista oli matematiikan valinta mieluisimmaksi oppiaineeksi, jossa hän menestyi niin hyvin, että saattoi vastavalmistuneena maisterina julkaista trigonometrian oppikirjan, josta on ilmestynyt useita painoksia. Rakkaus tähän tieteeseen säilyi hänessä viime vuosiin saakka, mistä osoituksena on myös hänen senaattorina keksimänsä uusi väline kasvavien puiden korkeuden ja rungon halkaisijan mittaamiseen. Mainittujen henkisten ominaisuuksien lisäksi hänellä oli niitä auliisti palveleva kielen käyttämisen kyky, jonka ansiosta hän oli taitava sekä vakuuttamaan että suostuttelemaan ja jota hän nuoruusvuosinaan ahkerasti harjoitti sekä kiistoissa että hauskanpidossa. Olemukseltaan rauhallisena hän pystyi hyvin havaitsemaan muiden mielenailahdukset ja harkitsemattomuudet, ja ne saattoivat antaa hänelle aihetta nokkelaan leikinlaskuun, joka ei hyväntahtoisuudessaan kuitenkaan ollut kärkevää. Mieleen juolahtanut sukkeluus, joka vasta jälkeenpäin kerrottiin jollekin ystävälle, jäi useinkin vain sekä hyvänsuovan että veijarimaisen hymyn ilmaantumiseen suupieliin; silloin tiesi, että mielessä oli valmis sutkaus.

Iloista ja huoletonta aikaa hänen elämässään olivat ne vuodet, jolloin hän toimi senaatin kielenkääntäjänä. Tälle paikalle hänet johdatti hänen hankkimansa ja poikkeuksellisen varmasti hallitsemansa venäjän kielen tuntemus ja sen käytön osaaminen. Hän oli sitä ennen monen aikalaisensa tavoin epäröimättä ottanut vastaan venäläisen apurahan saadakseen toimeentulon pariksi vuodeksi ja kahden vuoden virka-ansiot opettajanuraa varten, jonka hän aikoi myöhemmin vaihtaa kirkkoherran virkaan. Hän käytti kuitenkin tavallista paremmin aikansa Venäjän yliopistoissa, pääasiassa Kasanissa; ja luultavasti hänet haluttiin mainittuun kielenkääntäjän tehtävään sen takia, että siihen oli vaikea löytää pätevää henkilöä, ja tätä tietä hän vähitellen ohjautui aivan toisenlaiselle elämänuralle kuin oli suunnitellut. Tämä virka antoi vapautta osallistua seuraelämään; Langenskiöld käytti kuitenkin vapauttaan myös oikeustieteellisiin opintoihin.

Vasta siirtymisestä valtiosihteerinvirastoon alkoi hänen elämässään raskas työ valtion palveluksessa. Kuten edellä on todettu, melko suuren osan hänen virka-ajastaan vei rajankäynti toisaalta Suomen ja toisaalta Venäjän ja Norjan välillä. Isänmaassamme riittää toki maata, eikä etenkään sen laajentaminen pohjoisnapaa kohti ehkä näyttänyt suurelta etukysymykseltä. Kaista Jäämeren rannalta olisi kuitenkin merkinnyt Lapin tunturiseutujen asukkaille osuutta luvatusta maasta. Matemaattisten tietojensa sekä kieli- ja väittelytaitonsa ansiosta Langenskiöld oli kyvykkäin mies, jonka Suomi saattoi lähettää tuollaiseen tehtävään. Hänen siitä esittämänsä kertomukset osoittavat hänen myös työskennelleen uutterasti tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Nämä pyrkimykset kuitenkin kariutuivat kumoamattomiin tosiseikkoihin, jotka juontuivat kyseessä olevien rajalinjojen ensimmäisen määrittelyn ajoilta, jolloin tämä kyvykkyys ja uutteruus olisivat voineet johtaa Suomelle edullisempaan järjestelyyn. Suomen lappalaisten on nyt edelleenkin tyydyttävä siihen, että he pääsevät vain norjalaisten ja venäläisten palkkalaisina osallisiksi Varanginvuonon runsaista kalansaaliista. Tuolloiselle kenraalikuvernöörille osoittamassaan kirjelmässä hän ehdottaa erikoistoimia, joilla tätä ahdinkoon joutunutta väestöä voitaisiin auttaa.

Saatuaan nimityksen Mikkelin läänin kuvernööriksi Langenskiöld sai pysyä tällä paikalla niin vähän aikaa, ettei hän edes ehtinyt oppia tietämään, mistä asioista hänen olisi siellä pitänyt erityisesti huolehtia. Kun hänet oli kutsuttu Helsinkiin ja Uudenmaan lääniin, hänen kuultiin valittelevan, että hän oli joutunut jättämään väestön sivistystason ja hyvinvoinnin kohottamiseen tähtäävän toiminnan työkentän voidakseen vain ohimenevästi osallistua valtavan kanslia-asioiden massan hoitamiseen. Hänet nimittäin määrättiin [Krimin] sodan aikana virkaa toimittavaksi kuvernööriksi Uudenmaan lääniin sen vakinaisen kuvernöörin toimiessa armeijan esikuntapäällikkönä. Suurin osa [Suomeen sijoitetusta] 50 000 miehen venäläisestä armeijasta oli keskitetty pääkaupungin ympärille ja Uudenmaan lääniin. On helposti käsitettävissä, miten paljon tämä lisäsi kuvernöörin velvollisuuksia. Tässäkin tehtävässä Langenskiöldin hyvä venäjäntaito oli hyödyksi sekä säännöllisissä, päivittäisissä neuvotteluissa kenraalien kanssa että kosketuksissa eri osastojen päällikköihin. Suullinen selvitys poisti nopeasti monia hankaluuksia, ratkaisi tämänkaltaisissa tilanteissa väistämättä syntyviä ristiriitoja. Tuollaisena aikana ja tuollaisten huolten paineessa ei tietenkään ollut mahdollista ryhtyä väestölle tulevaisuudessa hyötyä tuottaviin hankkeisiin.

Kun läänin vakinainen kuvernööri palasi paikalleen, Langenskiöld siirrettiin kuvernööriksi Turkuun. Kuitenkin myös siellä hänen toimintansa jäi lyhytaikaiseksi. Maassa on yleensä ollut vain harvoja kuvernöörejä, jotka ovat käsittäneet tehtäväänsä sisältyvän muuta kuin järjestyspoliisin johtamista sekä huolehtimista poliisitoimien nopeasta ja täsmällisestä toteuttamisesta. Langenskiöld ei varmasti pitänyt tätä pääasiana. Taipumukset ja kyvyt ohjasivat häntä asioiden kehitystä eteenpäin vievään toimintaan, johon hän sai kuitenkin aikaa ja tilaa vasta valtiovarainhoitajana. Väsymätön aloitteellisuus kuului hänen luonteeseensa. Matemaattisen koulutuksensa takia hän vaati kuitenkin lähtökohdaksi varmoja tosiseikkoja; ja tästä syystä hän ei tyytynyt pelkkään vahvasti perusteltuun käsitykseen uuden toimenpiteen tarpeellisuudesta, vaan halusi myös tietää varmasti, että edellytykset hankkeen menestyksekkääseen toteuttamiseen olivat olemassa. Niinpä hänen ei tiedetä koskaan antaneen myöten yleisten teorioiden houkutuksille, niin että hän olisi ryhtynyt suunnittelemaan hankkeita, joiden toteuttaminen olisi kaatunut vallitsevista oloista johtuviin väistämättömyyksiin.

Langenskiöldin edeltäjä valtiovarainhoitajana oli ollut mies, jonka aloitteellisuus ja tässä maassa vertaansa vailla ollut mahtiasema ja vaikutusvalta olivat sellaiset, että kenen tahansa seuraajan toimien vertaaminen hänen aikaansaannoksiinsa ei hevin kävisi päinsä. Paroni Lars Gabriel von Haartmanilla on Suomen julkisen elämän miesten joukossa asema, jota tulevien aikojen historiankirjoittajat eivät varmasti unohda. Tämä ei ole oikea paikka hänen toimintansa arvioimiseen, ja monetkin tätä varten tarvittavat tärkeät tiedot ovat vielä salaisia. Voidaan vain viitata siihen tunnettuun tosiasiaan, että hän vaikutti ratkaisevasti kaikkiin maan hallinnossa neljäkymmentäluvulla tehtyihin merkittäviin uudistuksiin ja teki myös useimmiten aloitteen niihin ryhtymiseksi. Hän otti valtiovarainhallinnon johtoonsa ajankohtana, jona valtion tulot olivat niin vähäiset, että ne tuskin riittivät väestön kasvun myötä kasvaviin juokseviin menoihin. Merkittävin toimi, jolla hän tämän tilanteen korjaamisen lisäksi saattoi maan valtiontalouden todellakin niin sanotusti kukoistavaan kuntoon, vastasi tosin Kolumbuksen munaa. Mutta juuri tarjolla olevien keinojen oikea käyttäminen osoittaa, että asiat todella ymmärretään, ja johtaa varmimmin tavoitteeseen, kun taas niiden huomiotta jättäminen ja uusien, kokeilemattomien ratkaisujen keksiminen on tavallisesti neuvottomuudesta kielivä hätäkeino ja kokee sellaisen kohtalon kuin ehdotusten tehtailu yleensä. Kuten hyvin tiedetään, tullitulojen lisääminen oli paroni von Haartmanin löytämä kultakaivos; yhtä hyvin kuitenkin myös tiedetään, että ennen kyseessä olevaa ajankohtaa tätä valtion tulolähdettä oli maata mitenkään hyödyttämättömällä tavalla hoidettu äärimmäisen huolimattomasti ja lisäksi verrattoman mielivaltaisesti, niin että toiminnan voidaan suorastaan sanoa perustuneen tullivirkamiesten ja valtiovallan väliseen voitonjakosopimukseen. Tullitulot olivat vuonna 184–, uudistusta edeltäneenä vuotena [tyhjää] ja vuonna 1858, jolloin von Haartman erosi, niiden kasvanut summa oli ? Pelkkä valtion tulojen kasvattaminen on kuitenkin melko kyseenalainen ansio. Sen arvo riippuu toteuttamistavasta ja ennen kaikkea varojen käytöstä. Tämä hallintotoimi ansaitsee kummaltakin kannalta kiitoksen, jota valistunut yleinen mielipide on kieltäytynyt sille antamasta muiden, pikemminkin henkilökohtaisten syiden takia. Voidaan kuitenkin esittää vastaväite, että tullitaksaa on kuormitettu ja edelleenkin kuormitetaan suojelutulleilla, joiden hyödyllisyys on kiistanalainen. Toisaalta on kiistatonta, että Suomessa voidaan puhua tehdasteollisuudesta vasta tuon ajankohdan jälkeen ja että maan vienti ja tuonti ovat sittemmin kaksinkertaistuneet. Ehkäpä von Haartmanin mielipiteet tästä asiasta olivat lähellä vanhan protektionistisen koulukunnan käsityksiä, mutta hänen toimintaansa tähän asti arvioineet eivät ole lainkaan tiedostaneet sitä seikkaa, että hänen suuresta vaikutusvallastaan huolimatta hänen kätensä olivat juuri tässä asiassa sidotut, koska Suomen tullitaksa oli sangen tiukasti Venäjän tullitaksasta riippuvainen. Syyn ymmärtää helposti. Suomesta ei saatu viedä Venäjälle teollisuustuotteita juuri lainkaan. Tämä kielto ei varmastikaan johtunut kilpailun pelosta, vaan pohjautui tietoon, että ulkomaisia tavaroita salakuljetettiin Venäjälle Suomen kautta. Kiistattomasti tämä salakauppa olikin aiemman tullihallinnon aikana meidän oloissamme merkittävän laajaa, vaikka se vastasikin vain aivan mitätöntä murto-osaa Venäjän ulkomaankaupasta. Epäluulot tietysti suurentelivat tuota osuutta. Sitä, mitä suppeammissa piireissä tähän liittyneistä liiketoimista tiedetään, ei ole soveliasta tuoda julki, ja paljon salaista tietoa lienee yhä paroni von Haartmanin jälkeensä jättämissä papereissa. Mutta jos tarinat ovat tosia, Suomi vältti eräänä hetkenä vain vaivoin joutumisen Venäjän tullirajan sisäpuolelle sekä venäläisen tullihallinnon ja tullivalvonnan ulottamisen tänne, minkä vastineeksi maa olisi saanut tietyn prosenttiosuuden koko valtakunnan tullituloista. Nämä taustatekijät selittävät sen, että Suomen rajalla aloitettiin suomalainen tullivalvonta maasta Venäjälle suuntautuvan viennin valvomiseksi. Vaikka kyseessä olleen suunnitellun toimenpiteen torjuminen olisi paroni von Haartmanin ainoa maalle tekemä palvelus, se olisi pysyvän kiitollisen muistamisen arvoinen ansio.

Tällä tavalla karttuneiden valtion varojen käytöstä voidaan sanoa, että merkittävintä von Haartmanin taloudenhoidossa oli säästäväisyys. Muut voivat luetella esimerkkejä yksittäisistä epäasiallisista tuhlaamistapauksista. Tärkeä on se yleinen toteamus, että hänen hallintonsa aikana lisättiin runsaasti kaikkia määrärahoja, jotka suunnattiin sivistystä ja väestön hyvinvointia palveleville laitoksille sekä elinkeinojen edistämiseen, samalla kun valtion aiempi velka maksettiin pois, valtion yleiset rahastot kasvoivat ja perustettiin vararahasto, jossa oli ennen sotaa jo [summa puuttuu].

Tänä aikana rakennettiin kuitenkin Saimaan kanava 3 miljoonan kustannuksilla, ja tähän tarkoitukseen otetun kotimaisen lainan vielä 1857 liikkeellä olevien kuuden obligaatiosarjan lunastamiseen olivat varat, 600 000 ruplaa, tuolloin valmiina koossa.

Toinen tämän kauden olennaisen tärkeä uudistus oli maan rahaolojen järjestäminen. Oli luonnotonta, että ulkomainen seteliraha oli maan merkittävin maksuväline. Tästä aiheutuneisiin hankaluuksiin kuului kansan suurille joukoille epäedullinen kurssikeinottelu, kun kruunulle suoritettavat maksut oli maksettava Venäjän rahalla, mutta ruotsalainen seteliraha oli kaupassa ja muissa rahansiirroissa yleisimmin käytössä. Mahdollisuus tämän asiaintilan muuttamiseen oli avautunut jo 1818, jolloin Ruotsissa toteutettiin raharealisaatio ja täällä liikkuva seteliraha olisi siis voitu vaihtaa hopeaan. Mutta – tätä ei tultu ajatelleeksi. Tuo varsin ilmeinen ajatus oli von Haartmanin toinen Kolumbuksen muna. Tämä seteliraha julistettiin kelpaamattomaksi, ja sen vastineeksi saadun hopean varaan perustettiin ensin oma valtionpankki. Näyttää arvoitukselliselta, mistä teollisuus ja kauppa saivat rahaa ennen tuota aikaa. Eihän ns. pikkusetelirahastosta kahden takaajan takaussitoumuksella varustettua velkakirjaa vastaan saatuja vähäisiä lainoja edes kannata mainita. Kun rahasto lakkautettiin [tyhjä tila], sen koko pääoma oli vain [tyhjä tila], kun kiinnelainarahaston bankoassignaatteina antamat lainat taas jo 1857 olivat arvoltaan [tyhjä tila] hopearahana. Maassa ei ole vielä unohdettu sitä, että tämä uudistus antoi valtiovarainhoitajan käsiin keinon elinkeinojen edistämiseen, keinon, jota hän itsevaltaisesti käytteli. Pysyvä lauseparsi oli: ”annan kyllä rahat”, ja vain aloitteellisten yrittäjien puute rajoitti tätä rahoitustoimintaa. Virheitä rahan vastaanottajien valinnassa saattoi monestikin tapahtua, ja erityisesti on syytä huomauttaa, että maatalous jäi rahanjaossa jokseenkin syrjityksi. Mutta kuten jo todettiin: tehdasteollisuus syntyi ja vienti ulkomaille kaksinkertaistui. Ja von Haartman tuki kuitenkin innokkaasti sekä Turun Talousseuraa että Mustialan maatalousoppilaitosta, vaikka niiden suosiminen ei johtanut sellaisiin tuloksiin kuin olisi hyvin perustein voinut odottaa.

Katsausta tuohon hallintokauteen ei tässä ole aiheettomasti esitetty. Käy nimittäin ilmi, että Langenskiöldin tärkeimmät maan hyväksi tekemät teot olivat jo aloitetun toiminnan kehittämistä edelleen – voidaanpa sanoa: sen merkittävimpien virheiden korjaamista. Tämä ei kuitenkaan merkitse väitettä, että nuo virheet olisi aiemmin voitu välttää. Olot olivat muuttuneet. Toisaalta tarvittiin selkeätä käsityskykyä näiden virheiden havaitsemiseen ja melko paljon vahvaa rohkeutta siihen, että niiden oikaisemista saattoi pitää mahdollisena.

Voidaan sanoa, että jos Suomen itäisestä maarajasta olisi tullivalvonnan sinne sijoittamisen yhteydessä tullut todellakin sellainen tulliraja, jolla vallitsee jonkinlainen vastavuoroisuus tullittomien tuotteiden määrittelyssä, ja jos maa olisi saanut oman rahansa, kun pankki sai oman jalometallivarantonsa – silloin tulli- ja rahauudistus olisivat olleet sellaiset kuin niiden pitäisi olla. Nyt jäljellä oli uudistusten tämän osan toteuttaminen. Pyrkimys näiden molempien tavoitteiden saavuttamiseen vei suurimman osan Langenskiöldin lyhyestä, juuri ja juuri viiden vuoden mittaisesta kaudesta valtiovarainhallinnon päällikkönä.

Ennen näiden toimien lähempää esittelyä on kuitenkin lisäksi sanottava muutama sana yleistilanteesta Langenskiöldin virkakauden alkaessa.

Vuosien 1854–56 sota oli vastikään päättynyt, ja maan valtiontalouden tilanne oli muuttunut huolestuttavaksi sodan aiheuttamien kustannusten takia. Säästöön kerätty vararahasto oli mennyt ja lisäksi oli jouduttu ottamaan 1 850 000 ruplan kotimainen laina. Tämä oli sikäli edullista, ettei maata rasitettu erityisellä sotaverolla. Merisaarron takia tullitulot olivat supistuneet suunnilleen kolmannekseen sotaa edeltäneeltä tasoltaan, eivätkä varat riittäneet edes valtion juoksevien menojen maksamiseen. Tullitulot toki kasvoivat heti sodan loputtua 1856 aivan odottamattoman nopeasti; samana vuonna suuressa osassa maata koettiin kuitenkin paha kato, joka aiheutti uusia poikkeuksellisia menoja. Tilannetta vaikeutti Euroopassa 1857 puhjennut kauppakriisi, jonka vaikutukset ulottuivat Suomeenkin siten, että ulkomainen luototus, johon sodan jälkeen uudelleen vireytyneessä liiketoiminnassa oli hanakasti turvauduttu, lakkasi äkkiä ja tämä ulkomaanvelka oli odottamatta maksettava pois. Sodan aikana valuutan ulkomainen kurssi oli lisäksi laskenut, metalliraha oli viety maasta ja metallirahan vaihto Venäjällä keskeytetty, mikä kaikki aiheutti samansuuntaisia vaikutuksia tässä maassa, jonka rahayksikkönä oli Venäjän rupla.

Tuollaisissa oloissa valtiovarainhallinnon päällikön asema ei ollut helppo. Lisäksi maan silloinen kenraalikuvernööri, kreivi Berg, oli levottomasti uusien hankkeiden hyväksi toimiva mies, joka ei tunnustanut vaikeuksien olemassaoloa pyrkiessään ainakin omasta mielestään kannattavaan päämäärään. Oli hyvin ymmärrettävää, etteivät kreivi Berg ja paroni von Haartman, jotka olivat kumpikin sekä halukkaita että tottuneita toimimaan ja ohjaamaan asioiden kulkua oman tahtonsa mukaan, pystyneet kovinkaan kauan työskentelemään yhdessä. Langenskiöld oli saanut kutsun valtiovarainhallintoa hoitamaan kreivin suosituksesta ja katsoi jo tästä syystä olevansa sidotumpi; lisäksi hän oli asemansa uutuudenkin takia alttiimpi taipumaan kuin laajemman vallan käyttäjänä ikääntynyt edeltäjänsä. Hänellä oli kuitenkin myös mitä vankimmat syyt kenraalikuvernöörin suunnitelmien tukemiseen mahdollisimman pitkälle. Hänen omaan luonteeseensa kuului aloitteellisuus, eikä hän itsekään kauan punninnut tulevien hyötyjen ja hetken vaikeuksien suhdetta. Lisäksi hän tarvitsi vaikutusvaltaisen kenraalikuvernöörin tukea suunnitelmille, jotka olivat hänelle itselleen tärkeimpiä, ja myös sai tämän tuen mitä täydellisimmin.

Kreivi Bergin innokkaasti kannattamiin hankkeisiin kuuluivat ennen muuta Helsingin–Hämeenlinnan rautatien rakentaminen ja metsänhoitolaitoksen perustaminen. Langenskiöldin toiveet rautateiden vaikutuksesta maan tulevaisuuteen olivat ehkä vähemmän ruusunhohteisia kuin kreivin, mutta metsänhoitolaitoksen järjestämisen hän sitä vastoin omaksui omaksi asiakseen ja otti myös laitoksen johdon käsiinsä. Lisäksi suunnitelmiin kuului koskien perkauksen, järvenlaskujen ja soiden kuivatuksen vauhdin kaksinkertaistaminen, reaalikoulujen laajentaminen, maatalouskoulujen perustaminen, kaupan, laivanrakennuksen ja tehtaiden tukeminen ym. Oppikoulujakaan ei unohdettu ja ensi kerran ryhdyttiin puhumaan suomenkielisistä kouluista. Ohjelmaan kuuluivat kansakoulutkin, vaikka asian tielle ilmaantuneet seikat viivyttivät opettajaseminaarin perustamista. Lopuksi haluttiin tyydyttää sangen aiheelliset toiveet korottamalla virkamiesten palkkoja. Rahaa haluttiin varata jopa Helsingin teatteritalon rakentamiseen ja sen pienen orkesterin tarpeisiin. Muistutettakoon, että päätökset eräistä edellä mainituista hankkeista oli tehty ja osa niistä käynnistetty jo ennen kuin Langenskiöld ryhtyi hoitamaan valtiovarainhallintoa. Mutta tarvittavien varojen hankkiminen jäi silti hänen tehtäväkseen, eikä näitä vaatimuksia olisi voitu valtiontaloudelle esittää juuri mitenkään hankalampana ajankohtana. Väistämätön seuraus olikin vuodesta vuoteen jatkunut valtiovarainhallinnon kassavarojen äärimmäinen niukkuus.

Ei tarvitse sanoakaan, että tuollainen asiaintila tuotti huolia. Se ei kuitenkaan masentanut Langenskiöldin mieltä, ja tämän tietävät muutkin kuin hänen ystävänsä; todisteet siitä on julkisuudessa nähty. Jos joku haluaa käydä läpi vuosina 1859–61 julkaistut uudet asetukset, hän havaitsee, että sangen merkittävä osa niistä on säädetty valtiovaraintoimituskunnan esittelystä. Paitsi Venäjän-kauppaa ja Suomen uutta rahaa koskevia säädöksiä mukana ovat mm. uudet säädökset Suomen Pankin hallinnosta, metsähallinnosta ja (1862) rautatieliikenteestä, kaivoshallinnon uudistamisesta, merenkulusta, merenkulku- ja reaalikouluista, kaupasta ja käsityöstä, hypoteekkiyhdistyksistä ym. sekä uusi tullitaksa, johon liittyy useita tullia koskevia säädöksiä. Ja tosiasioiden mukaisesti on sanottava, että ne kaikki ovat edistysaskelia, vaikka ajankohdan sanelema pakko esim. aiheutti tullitaksassa korotuksen monienkin sellaisten teollisuustuotteiden tullimaksuun, jotka voidaan edes väljästi määritellä ylellisyystavaroiksi. Samoin askel elinkeinovapauden laajentamisen suuntaan oli vielä melko varovainen, mutta jo sellaisenakin se törmäsi vanhentuneisiin säätyerioikeuksiin, jotka perustuslaki on pyhittänyt.

Minkäänlainen finanssitaituruus ei tietenkään voinut hankkia varoja rautatien rakentamiseen ilman lainaa. Valtio on tosin vähitellen panostanut rakennus- ja liikennöintikustannuksiin noin ½ miljoonaa ruplaa – mutta koko hankkeeseen on tarvittu 3 ½ miljoonaa.

Valtiolle ei vielä ollut otettu muuta lainaa maan rajojen ulkopuolelta kuin Venäjän valtion varoista saatu ennakko Ahvenanmaan linnoitustöitä varten. Langenskiöldin oli astuttava ensimmäinen askel tälle vaaralliselle tielle. Lainan ottamiseen ei pakottanut ainoastaan rautatien rakentaminen, vaan myös vuoden 1856 kato – nimittäin siten, että Suomen Pankki, jolla ei ollut oikeutta laskea liikkeelle hopearahaa ja joka vaihtoi Pietarissa setelinsä venäläiseen rahaan, havaitsi olevansa kyvytön lunastamaan sinne kadon takia virtaavia miljoonia. Mutta vaikka pankilla olisikin ollut oikeus seteliensä lunastamiseen hopealla, sen koko tuolloinen hopeavaranto ei olisi riittänyt tyydyttämään tarvetta. Tästä pälkähästä voitiin päästä vain lainan avulla – ja ongelma uusiutuu jokaisen uuden katovuoden sattuessa, ellei pankin hopeavarantoa pystytä kasvattamaan onnistuvilla operaatioilla. Laina otettiin Pietarista Venäjän setelirahana ja saatiin sangen edullisin ehdoin, vaikka ei otettaisikaan huomioon Venäjän setelirahan tuolloista alentunutta arvoa, mihin ei ole aihettakaan, koska laina saadaan maksaa takaisin samalla rahalla. Se saatiin 93 prosentin kurssiin 4 prosentin korolla ja 2 prosentin vuotuisella kuoletuksella.

Kannattaa mainita, että tämän lainan määräksi oli sovittu 5 miljoonaa ruplaa. Siitä nostettiin rautatietä varten 2 ½ miljoonaa ja pankille 1 ½ miljoonaa. Vielä miljoona ruplaa olisi siis voitu nostaa rautatietöiden jatkamista varten. Näiden töiden keskeyttäminen, työläisten irtisanominen, työyhteisöjen hajottaminen ja kalliiden rakennustarvikkeiden jättäminen tärveltymään oli todellinen tappio. Jo nostettu laina oli välttämätön, koska rautatien rakentamisesta oli jo päätetty ja työt oli aloitettu; myös pankille otettua lainaa tarvittiin väistämättä. Tämän pitemmälle Langenskiöld ei kuitenkaan halunnut mennä. Vaikka hän julkisessa toiminnassaan oli valmis hyväksymään sen väistämättömän myönnytyksen, ettei perustuslaki kiellä hallitusta ottamasta lainaa, hän kuitenkin piti kiinni periaatteesta: ”uutta lainaa älköön otettako säätyjä kuulematta”.

Samaan aikaan, kun hän kirjoitti ja puhui tässä hengessä, hän oli jälleen halukas neuvottelemaan ulkomaisesta lainasta. Tällöin ei kuitenkaan ollut kyseessä uuden velan ottaminen; tarkoituksena oli vain muuttaa vaadittaessa maksettavat kotimaiset lainat kuoletuslainaksi, jonka summaa hän hyvin aiheellisesti ei uskonut saavansa kokoon kotimaasta, josta hankittuna tuollainen laina tulisi korkean korkokannan takia liian kalliiksi ja jossa pääomien niukkuus aina väistämättä painaisi irtisanomisehtoa vailla olevien obligaatioiden hinnan alhaiseksi, jopa niiden korkokannasta riippuvan arvon alapuolelle.

Tämä lainojen konvertointi oli yhteydessä toiseen Langenskiöldin mainituista ponnisteluista, nimittäin pyrkimykseen maan rahaolojen saamiseksi Venäjän rahasta riippumattomalle perustalle.

Tätä asiaa koskeneiden neuvottelujen yksityiskohtien selostaminen ei ole soveliasta. On kuitenkin syytä mainita, että hankkeen kohtaama vastustus perustui Venäjän setelirahan tuolloiseen alentuneeseen arvoon. Hallitsija suhtautui suopeasti tähän asiaan kuten kaikkiin Suomen etua palveleviin ehdotuksiin. Tietysti Hänen Majesteettinsa kuitenkin kuuntelee myös ministereittensä mielipiteen asioista, jotka koskevat suoranaisesti myös keisarikuntaa. Venäjällä kaikki merkittävämmät rahaoloja koskevat asiat käsittelee erityinen finanssikomitea, jossa valtiovarainministeri on vain yksi jäsenistä. Asia tuli kuitenkin vasta 1862 tämän komitean harkittavaksi. Aiemmat neuvottelut käytiin vain komitean silloisen puheenjohtajan, valtakunnankansleri, kreivi Nesselroden ja valtiovarainministerin kanssa. Näin ollen lähinnä ministerin lausunnolla oli asiassa ratkaiseva merkitys. Vaatimustemme aiheellisuus myönnettiin auliisti ja selitettiin, että venäläisen setelirahan käyttö Suomessa oli täällä liikkeellä olevan summan merkityksettömyyden takia Venäjän valtiontalouden kannalta vähäarvoinen tai merkityksetön asia. Pelättiin vain vaikutelmaa, jonka muutos aiheuttaisi. Tieto siitä, että Venäjän seteliraha olisi menettänyt laillisen maksuvälineen aseman Suomessa, olisi nimittäin tuolloisessa epävakaassa tilanteessa levinnyt Euroopan kaikkiin jotenkin merkittäviin kauppakeskuksiin, voinut vaikuttaa epäedullisesti valuutan sekä Venäjän valtionlainojen kursseihin – ja saattanut lisätä setelirahaan kohdistuvaa epäluottamusta vieläpä Venäjän sisämaassakin, jossa Suomen oloja tunnetaan yhtä huonosti kuin ulkomailla. Tällaiseen tilannearvioon tästä kysymyksestä tultiin, kun Langenskiöld esitti sen 185– ensi kerran ja sai asialle kreivi Bergin vankan tuen suullisissa neuvotteluissa.

Silloin kysymys oli esillä vielä vain siinä muodossa, että Suomen Pankki haluttiin vapauttaa velvollisuudesta ottaa vastaan venäläisiä seteleitä samanarvoisina kuin omiaan. Jos tätä vaatimusta katsotaan pelkästään Suomen kannalta, sen oikeutus on varmaankin kiistattomin maailmassa. Suomen Pankin kiinnelainarahasto on saanut valuuttansa maan asukkailta. Kun nämä nimittäin 1840–41 luovuttivat pankin seteleiden vastineeksi ruotsalaiset setelinsä, he antoivat oikeastaan pankille vastaavan summan arvosta hopeaa, koska Ruotsin valtionpankki lunasti Tukholmassa ruotsalaiset setelirahat nimellisarvostaan. Suomen Pankin setelit olivat velkasitoumuksia, joiden katteena oli tämä hopea. Vaatimus, että pankin olisi maksettava nämä velkakirjansa vain sillä ehdolla, että se lunastaisi hopealla myös keisarikunnan setelirahaa, on toki ylimalkaan täysin järjetön. Tätä koskeva säädös ei kuitenkaan vaikuttanut haitallisesti ja sitä voitiin jopa pitää hyödyllisenäkin kauppaetujen kannalta, niin kauan kuin Pietarin suomalainen pankki sai hopeaa Venäjän hopeakantaisista seteleistä näiden nimellisarvon mukaisesti. Sen jälkeen kun Venäjän Pankki lopetti seteleittensä lunastamisen, tällainen kahden miljoonan ruplan valuuttavarannon turvin toimivalle Suomen Pankille määrätty velvoite on ollut tosin olosuhteiden pakosta ymmärrettävä käsky niin kauan kuin Venäjällä toivottiin pikaista paluuta maan seteleiden kattamiseen valuutalla, mutta lienee nyttemmin muuttunut Venäjälle yhtä edulliseksi kuin Suomelle raskaaksi.

Vähitellen kysymystä on Venäjän valtiovarainhallinnonkin piirissä alettu katsoa tältä kannalta. Mutta hanke epäonnistui vielä 1860, jolloin Langenskiöld yritti toisen kerran viedä sen suotuisaan päätökseen. Tärkein syy lienee tuossa vaiheessa ollut suunnitelma saada ulkomaisen lainan avulla vähitellen lunastetuksi osa liikkeellä olevasta venäläisestä setelistöstä, jotta setelien vaihtaminen hopeaan tulisi jälleen mahdolliseksi. Tätä suunnitelmaa itse asiassa toteutettiinkin 1862–63, vaikka hanketta ei kyetty jatkamaan pitemmälle. Jos se olisi onnistunut, olisi suomalaisten esittämien vaatimusten tärkein syy poistunut; ja joka tapauksessa myös Suomen Pankin pitäisi hopealla lunastamisen aloittaakseen odottaa hetkeä, jona venäläisen ja sen ohella suomalaisen setelirahan arvo on jälleen kohonnut nimellisarvoa vastaavaksi.

Langenskiöld käytti kuitenkin muissa asioissa osakseen saamaansa suopeutta hyväkseen hankkiakseen luvan nimelliseen rahauudistukseen, josta pian sukeutui asiallisestikin merkityksellinen uudistus. Pienemmästä rahayksiköstä koituviksi oletetut edut lienevät suurimmaksi osaksi kuvitteellisia. Tavaroiden hinnat eivät voi riippua rahayksikön koosta. Asia on kaiketi väistämättä päinvastoin eli tavaroiden ollessa halpoja maassa voidaan käyttää arvoltaan vähäisempää rahayksikköä.

Vähittäiskaupan hinnat nousevat vain siinä tapauksessa, ettei vaihtorahaa ole kyllin pienille rahayksikön murto-osille. Voidaan kuitenkin olettaa, että pienempi rahayksikkö on eduksi säästämiselle, jossa pikemminkin kiinnitetään huomiota tilinpidon rahayksikköön kuin vaihtorahaan.

Mutta koska meidän suomalaisten kannalta kyseessä on ollut oman rahamme suojaaminen sellaisilta arvon vaihteluilta, jotka johtuvat keisarikunnan rahatilanteesta, on tavattoman tärkeää, että Suomella on myös oma erillinen rahayksikkönsä. Vain sen välityksellä suuri yleisö voi pystyä selvästi erottamaan toisistaan kummankin maan setelit ja ottamaan kumpiakin vastaan niiden oikean arvon mukaisesti. Tästä on etua kummallekin osapuolelle. Voidaan kuitenkin sanoa, että uutta rahayksikköä pyydettiin ja pyyntöön myös suostuttiin, koska uudistuksella haluttiin korvata Suomen rahan edelleen jatkuva riippuvuus Venäjän rahan arvosta. Suomen poliittiseen asemaan ja maiden väliseen päivästä päivään laajenevaan kauppaan ei ehkä näyttänyt sopivan rahayksikköjen erilaisuus. Mutta kun Suomen markan arvoksi on nyt määrätty tasan neljännes hopearuplasta ja kun kummankin valuuttalajin kolikot ovat täsmälleen samanlaista metallia, rahayksikköjen erilaisuus ei itse asiassa aiheuta minkäänlaisia haittoja maiden väliselle kaupankäynnille. Venäläinen hopearaha liikkuu Suomessa tulevinakin aikoina täysin tasa-arvoisena suomalaisen kanssa, ja Venäjälläkin voidaan vaikeuksitta oppia tunnistamaan Suomen markan kolikko 25 kopeekaksi – kaksimarkkanen puoliruplaseksi. – Pennimääräisillä kolikoilla taas ei voi olla kansainvälisessä kaupassa mitään merkitystä.

Uuden rahayksikön saamista on tunnetusti vähitellen seurannut oikeus lyödä tämän rahan määräisiä hopea- ja kuparikolikoita ja oman rahapajan perustaminen näiden kolikoiden tarvetta tyydyttämään. Viimeksi mainittua ratkaisua on moitittu asiaa oikein ymmärtämättä. On sanottu: rahan lyöttäminen ulkomailla olisi tullut halvemmaksi. Tällöin on kuviteltu, että tarve voitiin tyydyttää vain muutaman viikon mittaisella rahanlyöntioperaatiolla. Tämä on kuitenkin harhaluulo, ja aluksi on tiedossa tasaisesti jatkuvia töitä useiksi vuosiksi sellaiselle pienelle rahapajalle, joka Suomeen on perustettu. Mitä taas toiminnan kustannuksiin tulee, voidaan epäillä, olisiko rahan lyöttäminen ulkomailla edullisempaa, kun otetaan huomioon kuljetukset ja asiamiesten ylläpito ym. Jo ensimmäisen vaiheen tarvetta vastaavan hopeisen vaihtorahan valmistus kattaa laitoksen perustamiskulut täysin. Kaikesta tästä riippumatta kaikki maan rahalaitoksen riippumattomuuteen tähdänneet toimet ovat kuitenkin olleet arvokkaita sinänsä, ja Langenskiöld, joka piti tätä tärkeimpänä asiana, ajoi läpi myös rahapajan perustamisen antamatta minkään kummaltakaan taholta kuullun vastaväitteen vaikuttaa kantaansa.

Sitäkin laajempaa kannatusta hän sai valistuneelta yleiseltä mielipiteeltä pääkysymyksessä, nimittäin hankkeessa saada oma raha tunnustetuksi maan ainoaksi arvonmitaksi. Tämä kysymys otettiin uudelleen esiin vuoden 1861 lopulla. Hanketta tuki myös uusi kenraalikuvernööri, paroni Rokassovski, ja useissa alamaisissa anomuksissa oli jo aiemmin ilmaistu, millaista haittaa yleiselle liiketoiminnalle aiheutui rahan arvon epävakaudesta. Tällöin käytyjen neuvottelujen yhteydessä Venäjän finanssikomissio joutui antamaan asiasta lausunnon, ja sen tuolloinen puheenjohtaja Hänen Keisarillinen Korkeutensa suuriruhtinas Konstantin oli sekä valistunut että oikeamielinen tämän asian arvioitsija. Langenskiöldin pelko, että komission käsittelyssä korostettaisiin asian poliittista puolta, osoittautui oikeaksi aavistukseksi. Ja vaikka Langenskiöld osoitti tuossa tilanteessa kykynsä erinomaisesti, saadaan suuriruhtinaan jalomielistä puuttumista asiaan kuitenkin kiittää siitä, että kysymys ratkaistiin pelkästään valtiontaloudellisten näkökohtien perusteella ja siis Suomen kannalta suotuisasti. Hänen Majesteettinsa suvaitsi nimittäin mainitun komission lausunnon nojalla päättää, että [tyhjä tila] kun eräät Langenskiöldin ilmoittamat valmistelutoimet oli ensin ennätetty suorittaa, kuitenkin vasta sen jälkeen, kun keisarikunnan valtiovarainministerin kanssa on uudelleen sovittu. Voidaan pitää täysin varmana, että finanssikomission kyseessä oleva tähän tulokseen johtanut lausunto vastasi hallitsijan tarkoitusta menetellä Suomen parhaaksi koituvalla tavalla; ja on hyvin käsitettävissä, miten paljon tämä seikka oli vaikuttanut kysymyksen ratkaisuun.

Äsken mainittuihin valmistelutoimiin kuului myös sen ulkomaisen valtionlainan ottaminen, josta edellä on jo puhuttu. Tällä lainalla oli kaksi tar­koi­tusta, sen avulla oli järjestettävä varoja kotimaisten valtionlaina- ja valtion­kas­­saobligaatioiden lunastamiseen ja lisäksi vahvistettava pankin hopea­varantoa. Kotimaisten obligaatioiden lunastamiseen pakotti velvoitus lunastaa ne vaa­­dittaessa. Valtio ei olisi pystynyt mahdollisen kriisin, esim. laajan kadon sat­tuessa maksamaan koko tätä irtisanomisten varassa olevaa velkamäärää. Ja kun pankki avasi mahdollisuuden hopean vaihtamiseen, tuollainen yleisön keskuudessa liikkuviin velkapapereihin sitoutunut summa pakostakin lisäsi pankin liikkeellä olevaan setelistöön kohdistuvaa painetta. Kun perehtyneisyyttä asiaan on puuttunut, on julkisuudessakin usein tuotu esiin käsitys, että osa lainasummasta olisi käytettävä viimeksi mainittuun tarkoitukseen ja toinen osa pankin hopeavarannon vahvistamiseen, vaikka asia on kuitenkin yksinkertaisesti niin, että pankin valuutantarvetta lisää pelkkä ulkomaisen lainan ottaminen, käytetäänpä se kotimaassa mihin tarkoitukseen tahansa, ja että valtion kyetessä lunastamaan pankin seteleillä kotimaiset lainaobligaationsa pankki saisi ulkomaisen lainan koko arvoa vastaavan valuuttamäärän.

Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että tämä laina oli järjestettävä kiireellisesti ja tilanteessa, joka riisti pankilta pääosan sen hankkimiseen liittyneistä hyödyistä. Suureen osaan maata 1862 ulottunut paha kato pakotti tuomaan maahan noin 500 000 tynnyriä viljaa, ja tähän tarvittiin ulkomaanvaluuttaa sellainen määrä, jonka järjestämiseen maan käytettäväksi pankki on pakostakin vielä pitkään kyvytön tuollaisessa tilanteessa. Tarve vastasi nytkin pankin koko valuuttavarantoa eli summa oli noin 3 ½ miljoonaa ruplaa.

Monikin on ollut sitä mieltä, että avuksi riittäisi, jos Valtiokonttori tai pankki hankkisivat tuollaisissa tilanteissa ulkomaisen tililuoton vuodeksi tai muutamiksi vuosiksi. Tämän ajatuksen kannattajat eivät vain ole ottaneet huomioon sitä, että tuollainenkin luotto on maksettava ulkomaanvaluutalla. Tämä olisi mahdollista vain siinä tapauksessa, että maan ulkomaankauppa tuottaisi samassa ajassa tämän verran valuuttaa. Mutta kun tässä kaupassa liikutellaan vain noin 7–8 miljoonan markan pääomia, tuollainen tulos on mahdoton. Parhaiten tämän osoittaa se, että maan koko varsinainen rahapääoma, joka pankin hopeavarannon lisäksi koostuu venäläisestä setelirahasta sekä jonkinmoiseen summaan yltävästä erästä valuuttamääräisiä lainaobligaatioita, pankin hopeavaranto siihen luettuna (sen velka Venäjälle summasta vähennettynä) lienee vain hivenen suurempi kuin kyseessä oleva summa eli noin neljä miljoonaa ruplaa. Tässä on kaikki, mitä vuosisatojen kuluessa on saatu rahapääomina säästymään. Katovuoden takia maasta virtaavan valuutan korvaamiseen ei siis ole mitään muuta mahdollisuutta kuin jakaa tämän korvauksen suorittaminen useammille vuosille, eikä tämän valuutan hankkimiseen hetken tarvetta varten ole viisaampaa keinoa kuin kuoletuslainan ottaminen.

Mutta koska tiuhaan toistuvat katovuodet johtaisivat tätä tietä maan suuriin velkoihin, on epäilemättä viisainta toimia niin, että ulkomaanvaluuttaa tarvitaan mahdollisimman vähän. Ja tähän taas on vain yksi keino, valtion viljavarastojen ja mikäli mahdollista myös pitäjänmakasiinien pitäminen täysinä. Teoriassa voidaan esittää vastaväite, että edullisempaa on kuitenkin viljan vienti – sitenhän voidaan saada valuuttaa ja hankkia sille korkotuottoa. Kokemus vastaa tähän kuitenkin: tuolla tavalla hankittua valuuttaa ei tarpeen ilmaantuessa enää ole jäljellä, vaan se on muutettu ulkomaisiksi tavaroiksi – sikäli kuin näitäkään on enää olemassa.

Sodan valtiontaloudelle tuottama ahdinko ja vielä sen jälkeen seuranneet merkittävän suuret menot olivat johtaneet 1861–62 viljavarastojen myyntiin hieman ennen katoa. Tämä lisäsi valuutan tarvetta. Halla, joka [tyhjä tila] tuhosi kasvit, ilmaantui myöhään, [päivämäärä puuttuu] elokuuta. Hetkeäkään ei ollut hukattavissa, jotta hätää kärsiville seuduille ehdittäisiin toimittaa viljaa vielä avoveden aikana.

Ensi hätään saatiin Pietarista muutaman kuukauden tililuottoja 7–8 prosentin korolla. Sitten oli neuvoteltava suunnitellusta lainasta, jolla myös nämä tililuotot maksettaisiin. Langenskiöldin oli siis hankittava laina poikkeuksellisessa tilanteessa. Se oli hankittava muutamassa viikossa ja saatava kiinteänä kokonaissummana jäämättä odottamaan obligaatioiden kurssin muodostumista ja niiden myyntimahdollisuuksia. Venäjän rahaolojen takia lainaa ei voitu ottaa sieltä, ja sieltä se olisikin voitu saada vain venäläisenä setelirahana, jonka arvon tähden olisi kärsitty tappiota nostettavan summan lainaehtojen mukaisen alennuksen lisäksi. Päälle päätteeksi viljaa olisi silloin voitu ostaa vain Venäjän satamista. Laina oli siis otettava ulkomailta, joiden lainamarkkinoille Suomi silloin lähti ensi kerran. Vaikeudet eivät todellakaan olleet vähäisiä; ja voidaan pitää varmana, että tuskin kukaan muu tässä maassa olisi kyennyt neuvottelemaan tästä lainasta menestyksekkäämmin kuin Langenskiöld, joka oli kaikkien henkilökohtaisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen pätevä tuohon tehtävään. Todennäköistä myös on, että neuvottelujen vieminen suotuisaan päätökseen oli mahdollista vain sen suuren pankkihuoneen kanssa, jonka kanssa lainasopimus solmittiin muilla tahoilla tehtyjen turhien yritysten jälkeen. Vain tuollainen suuri pankkiiriliike nimittäin pystyi ottamaan yksin nimiinsä 2/3 lainattavasta summasta ja antamaan sen heti käytettäväksi, vaikkakin summan vähäisyyden takia lainan myöntäminen ei ollut pankkihuoneelle niinkään liiketoimi kuin sen päämiehen condescendance [suopeuden osoitus], joka liittyi muihin yhteyksiin. Lainasta sovittiin ehdoin, joita edullisempia ei olisi voitu mitenkään odottaa, etenkin kun kurssivoitto lainan nostamisen yhteydessä vielä paransi niitä – vaikka toisaalta erehdyttäisiin pahoin, jos luultaisiin, ettei lainan antaja olisi ehtoja laadittaessa ottanut huomioon tätä saamaamme etua. Kun asiat opitaan aikanaan tuntemaan lähemmin, tunnustetaan myös, että tämä liiketoimi suoritettiin niin menestyksekkäästi, ettei vastaavaa tulosta voitane enää tulevaisuudessa saada aikaan. Ainoa seikka, jota sen yhteydessä voitaisiin moittia, on obligaatioiden varsin suuren määrän varaaminen Suomessa myytäviksi ja niiden myyminen täällä niin halvalla, että ostajat saattoivat myydä ne heti voitolla edelleen ulkomaille. Valtiokonttori on kärsinyt tappiota myös siitä, että pankki sai pitää hallussaan toisen kolmanneksen ulkomaanvaluutasta vain 2 ½–3 prosentin korolla, eikä tätä erää ole vielä 20 kuukauden kuluttuakaan kokonaan maksettu kuoletusrahastoon. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa kerta, jolloin pankin edusta on pidetty paremmin huolta kuin valtiontalouden edusta. Eikä siitä pidä moittiakaan. Muistutettakoon vain vielä uudelleen, että lainalla todellakin vahvistettiin pankin hopeavarantoa – tarkasti sanottuna suunnilleen 2 400 000 taalarilla, vaikka osa tästä kului heti Pietarista saatujen tililuottojen maksamiseen eikä jäljelle jäänytkään osa ole lisännyt pankin käytettävissä olevaa valuuttamäärää, koska viljantuonti on vienyt tämänkin summan.

Vaikeuksitta voidaan kuvitella, millaista kurjuutta kato olisi aiheuttanut, ellei tätä pikaista apua olisi saatu. Nähdään toki usein toisteltavan, ettei valtio kyennyt auttamaan maata tuossa hädässä, ja tämän perusteella esitetään pitkälle meneviä tulkintoja hallitusvallan holhoavien toimien riittämättömyydestä ja yksityisen yritteliäisyyden riittävyydestä sinänsä. Tällaisten mielipiteiden esittäminen johtuu luultavasti siitä, että ajatellaan yksityisen hyväntekeväisyyden tällä kerralla hätää kärsivien avustamiseen käyttämiä poikkeuksellisen suuria summia. Itse asiassa tuo apu, määrältään noin 230 000 ruplaa, oli kuitenkin sinänsä vähäistä. Se ei riittänyt edes 30 000 viljatynnyrin hinnaksi niistä lähes 450 000 tynnyristä, jotka maahan tuotiin elokuun 1862 ja elokuun 1863 välillä. Ja avuksi maasta kerätyt rahat olisivat olleet tarkoituksensa kannalta hyödyttömiä, ellei niitä olisi kyetty vaihtamaan ulkomaanvaluutaksi kaikkien muiden rahalahjoitusten tavoin ja ellei viljaa olisi ollut hallituksen toimien ansiosta saatavissa. Hallituksen päätöksen myöntää ennakkoa viljan maahantuojille saneli tosin olosuhteiden pakko, koska valtion viljavarastot olivat tyhjillään. Toimiminen olosuhteiden mukaisesti ei kuitenkaan ole vähäisin ansio, josta mikä tahansa hallitusvalta voi tuntea ylpeyttä. Näin menettelemällä avattiin avustustoimille uusi väylä. Kruunun viljalainoihin liittyy se haitta, että ne pikemminkin lamauttavat omatoimisuutta kuin kannustavat siihen. Mutta kun nyt jätettiin rahvaan omaksi asiaksi hankkia tarvitsemansa vilja kauppiaiden varastoista, sen omat selviytymispyrkimykset voimistuivat, ja tunnetusti se ponnisteli itse asiassa hyvin ankarasti voidakseen tyydyttää tarpeensa tavarakaupan tai työsuoritusten avulla. Totuudenmukaisesti voidaan lisätä, ettei tässä maassa ole koskaan selviydytty yhtä pahasta kadosta siten, että todellista hätää olisi ollut vähemmän. Pettuleivän syönti on ollut verraten harvinaista, eikä tuhoisia tauteja ole ilmennyt melkeinpä lainkaan. Ei ole tarpeen toistaa, että yksityiset lahjoitukset ovat vaikuttaneet tähän varsin vähän. Tulos on kuitenkin perustunut myös muihin hallituksen toimiin. Valtio on myöntänyt suorina rahalainoina kylvösiemenen ja leipäviljan tuontiin rahvaalle edelleen lainattavaksi sekä hätäaputöihin noin 1 ½ miljoonaa hopearuplaa. Suurin osa näistä viimeksi mainituista toimista on kuitenkin toteutettu Langenskiöldin kauden päätyttyä. Olisi ollut hyvä, jos myös nämä ratkaisut olisi voitu toteuttaa yksityisten tahojen välisinä kauppoina, joihin valtio olisi vain lainannut varat. Tämä oli mahdollista kuitenkin vain varsin suppeissa puitteissa, nimittäin yksityisten maanomistajien järjestämissä rahalliselta ar­voltaan pienehköissä hätäaputöissä, joihin ryhdyttiin valtion myöntämien lyhytaikaisten korottomien lainojen turvin.

Viljantuojille myönnettyjä ennakkoja arvosteltiin aikoinaan jossakin määrin aiheellisesti siitä syystä, että ne annettiin korottomina. On kuitenkin myös muistettava. ettei näitä ennakkoja anottu suinkaan innokkaasti, vaan niitä oli aktiivisesti tarjottava, ja että esim. monet Pohjanmaan varakkaimmista kauppiaista kieltäytyivät ottamasta niitä vastaan ja pysyttelivät kokonaan erossa viljakaupasta. Moni tärkeimmistä tuojista on myös havainnut joutuneensa vaikeuksiin annettuaan välttämättömyyden pakosta rahvaalle viljaa luotolla. Edullisten ehtojen tarjoaminen heille oli näin ollen kutakuinkin välttämätöntä. Kokemus on myös osoittanut, että korottomuus ei estänyt sellaisten kauppiaiden kilpailua, jotka toivat viljaa omalla kustannuksellaan. Eikä vilja ole päiväksikään loppunut hätää kärsivistä lääneistä.

Oikeudenmukaisen arvioinnin esittämiseksi on myös mainittava, että hankitulla lainalla maksettiin valtion kotimainen velka pois korkoineen. Sotakulujen kattamiseksi otetun kotimaisen velan osuuden vastineena oli nimittäin liikkeellä obligaatioita, joista maksettiin 4 prosenttia korkoa korolle. Tämä korkoerä oli vähitellen kasvanut lähes ½ miljoonaan ruplaan, mutta sen maksamiseksi ei ollut rahastoitu varoja. Tuollaisen taloudenhoidon puolustukseksi voidaan viitata vain vaikeiden olojen aiheuttamaan pakkoon. Noissa oloissa olisi kuitenkin erinäisiä menoja pitänyt ja voitu siirtää valoisampaan tulevaisuuteen.

Mikään inhimillinen ei ole täydellistä. Mutta tiukinkin tarkastelu johtaa väistämättä siihen tulokseen, että kyseessä olevan lainan ottaminen ja sen yhdistäminen kadon aiheuttamiin toimiin on arvioitava totuudenmukaisesti neuvokkaaksi ja taitavasti toteutetuksi hallitustoimeksi, joka johti mitä täydellisimpään menestykseen; onhan ennakotkin maksettu takaisin mitätöntä pikkuerää lukuun ottamatta ja lainan kaukotavoite, kotimaisten lainaobligaatioiden lunastaminen, saavutettu. Suunnitelman laati ja toteutti Langenskiöld, vaikka kiitoksensa toki ansaitsevat häntä tässä hankkeessa tukeneet miehet. Ja kunnia rahalaitoksen perustan lujittamiskysymyksen edistämisestä niin pitkälle, ettei se enää voi ratketa muuten kuin Suomea tyydyttävällä lopullisella tavalla, kuuluu Langenskiöldille yksin.

Asiayhteydet ovat vieneet tämän esityksen kauas sen ajankohdan ohi, jolloin Langenskiöld oli jo onnistunut toteuttamaan maan tulliolojen uudistuksen, jonka varassa ovat vielä tärkeämmät edut kuin liiketoiminnan turvaaminen rahanarvon muutosten aiheuttamilta hankaluuksilta.

Edellä on puhuttu vaikeuksista, joiden kanssa tällä taloudellisen lainsäädännön osa-alueella on jouduttu kamppailemaan.

Asioita ajattelevat henkilöt tässä maassa olivat jo kauan sitten ennakolta oivaltaneet, että mitä enemmän Pietarin kaupankäynti lähestyy maailmankauppaa, sitä enemmän Suomen tuonti siirtyy kulkemaan tämän kauppapaikan kautta – eikä vain venäläisten, vaan myös yleensä ulkomaisten tuotteiden, etenkin siirtomaatavaroiden tuonti. Ajankohdan läheneminen tai etääntyminen riippuu olennaisesti Venäjän tullilainsäädännöstä, eikä kukaan voi epäillä sitä, että nämä säädökset seuraavat Euroopassa yleistä kehitystä ja päätyvät vähitellen vapaakaupan periaatteiden mukaisiksi. Eräät siirtomaatavarat jäänevät kaikissa maissa finanssitullien alaisiksi. Varsin yleisesti kuitenkin havaitaan, että niitä voidaan pitää vapaavarastoissa jälleenvientiä varten tai että tullimaksu palautetaan jälleenviennin tapahtuessa.

Kaikki Venäjältä maitse tai Laatokan yli saapuvat niin koti- kuin ulkomaisetkin tavarat olivat aiemmin tullittomia; meritse kuljetetuista tavaroista sitä vastoin maksettiin tulli samoin kuin yleensä ulkomailta tulevasta tavarasta. Kaikki tietävät, miten merkittäviä maakuljetukset pitkän talvemme aikana ovat jo nykyisissä tullioloissa noilla seuduilla olleet. Suomalaisten, etenkin maan itä- ja eteläosissa toimivien vähittäiskauppiaiden kannalta on mukavaa saada tavarat pieninä erinä ja välttää näin liikepääomansa kasvattamista, ja tästä syystä maahan tuotiin tätä tietä myös paljon ulkomaista tavaraa. Kun rautatie tulevaisuudessa yhdistää ainakin jonkin osan Suomesta Pietariin, kuten varmasti tapahtuu, maateitse kulkeva tuonti kasvaa tietysti moninkertaiseksi. Jos tulliolot olisivat jääneet entiselle kannalle, maan tullitulot eivät olisi kasvaneet kulutuksen kasvaessa, vaan alkaneet päinvastoin vähitellen supistua. Tämä on itse asiassa tärkein näkökohta, jonka takia uudistus oli välttämätön.

Vaikka maiden välinen vastavuoroisuus on tässä yhteydessä toissijaista, se on kuitenkin myös oikeudenmukaista, ja Suomen manufaktuuriteollisuuden kannalta on samoin tärkeää, ettei se joudu omassa maassa kestämään Venäjän teollisuuden kilpailua ilman jonkinlaisen mahdollisuuden avaamista tällaiselle kilpailulle Venäjän markkinoilla. Kun otetaan huomioon Suomen vähäinen väestö, pääomien niukkuus sekä maan maatalouden suuri sekä pääoman että työvoiman tarve, tämä kilpailu ei voi koskaan kasvaa merkittäväksi Venäjän suunnattomien voimavarojen ja tulevan tuotannon rinnalla. Suomen manufaktuuriteollisuudelle mahdollisuus kauppavaihtoon on kuitenkin välttämätön säilymisen ehto, muuten se tukahtuu. Eihän se voi mistään koko Euroopassa etsiä korvausta niille markkinoille, jotka se venäläisten valmistajien vapaan kilpailun takia menettää omassa maassa. Venäjällä on valistuneita valtiomiehiä. He tietävät, etteivät maittemme väliset poliittiset suhteet perustu Suomen vapaaseen valintaan, vaan Venäjän edut ja mahti ovat ne sanelleet. Epäilemättä he näkevät, millainen merkitys aineellisilla eduilla on kansojen lähentämiselle. Sen tähden he eivät voi kallistaa korvaansa sille parjaavalle arvostelulle, jota ymmärtämättömät ovat viime aikoina esittäneet kaikenmoisen sanomalehtijaarittelun ja mitä merkityksettömimpien tyytymättömyyden aiheiden takia, joita on ilmennyt näihin kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan toisilleen vieraisiin kansoihin kuuluvien yksilöiden välisissä suhteissa. Heille tämä ei voi olla oikea keino tuollaisten epäkohtien korjaamiseen; he tuntevat historiaa, joka opettaa, että kaupan ja teollisuuden välittämät keskinäiset kosketukset ja kumpaakin osapuolta hyödyttävät edut, joita nämä kosketukset tuottavat, ovat olleet ja edelleenkin ovat ensimmäinen rengas ketjussa, joka yhdistää sivistyskansat toisiinsa.

Voitaisiin sanoa, että täydellinen kaupan vapaus ja tullivapaus kummallakin puolella olisi yksinkertainen ja varma keino tavoitteen saavuttamiseen. Edellä on kuitenkin juuri esitetty, mikä seikka estää tällaisen vapauden myöntämisen Suomen puolella. Suomen on saatava pitää finanssitullinsa omassa hallinnassaan, jottei sen itsenäinen valtionhallinto vaarantuisi. Ulkomaisten tavaroiden tuonti on tästä syystä erotettava keskinäisen vapaan tavaranvaihdon piiristä ja tämä on rajoitettava koskemaan vain maiden omia tuotteita. Kuten jo edellä on todettu: keisarikunnan pääkaupungista tulee joka tapauksessa yhä selvemmin tapulipaikka, josta saadaan myös monia Suomen tarvitsemia ulkomaisia tavaroita, ja näiden tukkukaupan tuottama voitto jää hyödyttämään Venäjää. Toisaalta Venäjän edut ulkomaisten tavaroiden kaupassa ovat tietysti samanlaiset kuin Suomenkin. Niiden tullitonta tuontia Suomesta ei tietenkään voida sallia. Aiemmin tapahtuneet yritykset tuoda maahan tavaroita luvatta voivat myös tyydyttävästi selittää jopa kiellon tuoda Venäjälle ulkomaisia tavaroita maarajan yli. Mutta jos Suomen teollisuuden tuotteita saadaan viedä Venäjälle tullitta, tämä vienti jää kuitenkin tulevaisuudessa pysyvästi vain vähäiseksi murto-osaksi vastaavasta Venäjältä tulevasta tuon­nista. Tullilaitoksen erikoistilastot osoittavat, että sellaisinakin vuosina, joina viljan tuonti Venäjältä jää Suomessa saadun hyvän sadon ansiosta verraten vähäiseksi, Venäjältä tulevan tuonnin arvo on nelinkertainen Suomen sinne suuntautuvaan vientiin verrattuna. Ja näiden lukujen erotus Venä­jän kaupan eduksi on jo vuosien ajan tasaisesti kasvanut. Suomalaisten tava­roiden kotimaisuus on myös paljon helpommin tarkistettavissa kuin venä­läisten. Suomessa on tehtaita vähän, ja niiden tuotannon arvo on helposti todettavissa.

Kun Langenskiöld otti vastaan valtiovaraintoimituskunnan päällikkyyden, yhdeksi hänen ponnistelujensa päätavoitteista tuli sen edellä selostetun epäedullisen aseman muuttaminen, johon Suomen teollisuus oli joutunut suhteissa Venäjään. Maassa ei ole ymmärretty tuollaiseen pyrkimykseen liittyneitä vaikeuksia eikä myöskään ole kyetty käsittämään tämän ponnistelun merkitystä maan valtiontaloudelle ja sen nykyisen hallitustavan ylläpitämiselle. Myönnytykset, jotka Langenskiöld onnistui hankkimaan, ylittivät kuitenkin itse asiassa kaiken, mitä oli saatettu toivoa. Ensinnäkin ulkomaisten tavaroiden tuonti maarajan ja Laatokan yli sisällytettiin yleisen tullitaksan piiriin ja lisäksi jopa venäläiselle tupakalle määrättiin tullimaksu – viimeksi mainittu myönnytys oli erityisen toivottava siitä syystä, että tupakka on kaikkialla – aivan aiheellisesti – valtiontaloudelle tärkeä myyntituote. Suomalaisille teollisuustuotteille myönnettiin tullivapaus Venäjällä vain tiettyyn summaan asti, joka määriteltiin erikseen kullekin tuoteryhmälle. Tämä perustui pelkoon, että ulkomaisia tavaroita opittaisiin kuljettamaan Venäjälle nimellisesti suomalaisina. Mainittu summa määrättiin kuitenkin niin suureksi, ettei kotimainen valmistus ole useimmissa tuoteryhmissä kyennyt vielä saavuttamaan tuota rajaa, ja niiden tuotteiden osalta, joiden viennille raja on ollut liian alhaalla, sitä on auliisti nostettu. Tässä maassa esitetyissä arvioinneissa kiinnitettiin ilman tarkempia tutkimuksia huomiota vain mainittuun rajoitukseen ja sivuutettiin täysin sekä muunlaisten ehtojen hankkimisen tiellä olleet esteet että koko tullikonvention aikaansaamisen vaatima suuri työmäärä.

Tämä konventiosopimus solmittiin [päivämäärä puuttuu]. Tuo päivämäärä jää merkityksellisenä Suomen historiaan, ja tulevaisuudessa siihen liitetään Langenskiöldin nimi ja hänelle annetaan runsaammin kiitosta kuin hän aikalaisiltaan sai.

Edellä on jo mainittu kiinnostus, jota hän tunsi metsänhoitolaitoksen perustamista kohtaan. Yksityiseltä taholta tulevien tyytymättömyyden ilmausten välttäminen on mahdotonta, kun ryhdytään tällaiseen toimeen, kun valtio yhdellä kertaa palauttaa omistukseensa satoja neliöpeninkulmia alueita, jotka oli aiemmin luovutettu kenen tahansa ensiksi ennättävän viljeltäväksi tai hävitettäväksi. Helppoa ei ole myöskään löytää kiireessä henkilöstöä, jolla on kylliksi taitoa ja kohtuullisuuden tajua tuollaisen haltuunoton toteuttamiseen. Näissä asioissa ilmenneet puutteet eivät vähennä tämän toimen ansiokkuutta; varsin läheisessä tulevaisuudessa se jo korvaa vaatimansa uhraukset valtiontaloudelle ja maan väestölle moninkertaisesti.

Maan hallitusmiehet ovat viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden ajan yleensä olleet maassa melkein tuntemattomia henkilöitä. Tämä ei ole suinkaan johtunut siitä, ettei heidän nimiinsä olisi kertynyt paljon ansiokasta tuntemattomaksi jäänyttä toimintaa, vaan siitä, ettei yleinen tietoisuus ole kehittynyt sellaiselle tasolle, että väestö olisi kiinnittänyt mitenkään tarkasti huomiota yleisiin asioihin. Tästä syystä niiden hoitaminen ei ole tullut julki edes siinä valaistuksessa, joka ahtaasti rajatun painovapauden oloissa olisi ollut mahdollinen. Suuri yleisö on jossakin määrin seurannut ainoastaan harvoja kirjallisen työn ja tieteen harjoittajia, koska näillä itsellään on ollut käytettävissään väline laajemman julkisuuden saavuttamiseen. Varsinaisesti tasokkaaksi tunnustettavaa julkista sanankäyttöä ei ole kuitenkaan voinut syntyä, koska olot eivät vielä ole kannustaneet siihen. Uutterat tutkijat ovat ainoastaan koonneet jonkin verran julkisen käsittelyn kohteeksi sopivaa aineistoa, mutta senkin kaukaa menneiltä ajoilta.

Vasta viime vuosien tapahtumat ovat suunnanneet katseet maan hallitusmiehiin ja heidän toimintaansa, vaikka tämä ei ole vielä ilmennyt juuri muuten kuin mielenilmauksina, joiden aiheena on oletettu poliittinen ajattelutapa, ja hatarina, mihinkään tutkimuksiin perustumattomina arviointeina hallitustoimista. Langenskiöld joutui tuollaisen arvostelun kohteeksi, mutta asiantuntemattomuudessaan, epäoikeudenmukaisuudessaan ja ilkeämielisyydessään se ylitti kaiken, mitä tässä maassa on ennen nähty.

Langenskiöld joutui onnettomuudekseen vaikuttamaan neuvonantajana [tammikuun] valiokunnan koollekutsumiseen 1862. Tämä oli epäonnea, sillä hän oli Pietarissa vain sattumalta – sikäli kuin rahalaitosta koskevista neuvotteluista aiheutunutta läsnäoloa voidaan pitää sattumana. Tämän tapahtuman historian selvittäminen ja arvioiminen on jätettävä tulevaisuuden asiaksi. Kutsu oli ensimmäisessä muodossaan eittämättä omiaan herättämään epäilyksiä. Muutokset, jotka siihen pian tehtiin ja joiden olisi sinänsä pitänyt vakuuttavasti osoittaa, ettei sen takana piillyt mitään kansan perustuslaillisten oikeuksien loukkaamiseen tähtäävää tarkoitusta, paljastivat valiokunnan kokoontumisen ensinnäkin vaarattomaksi ja vieläpä varmimmaksi keinoksi valtiopäivien pikaiseen aikaansaamiseen – minkä tuloksen typerä kiihotus oli kuitenkin vähällä pilata. Toimenpiteen aiheuttama tyytymättömyys kohdistui ensi hetkestä asti aivan selittämättömästi yksinomaan Langenskiöldiin. Ymmärtämättä toimen vaarallisuutta, josta häntä ei koskaan saatu vakuuttumaan, mutta ymmärtäen arvioineensa väärin yleisen mielipiteen suhtautumisen siihen hän oli ensimmäisenä ja innokkaimpana hankkimassa kutsuun muutosta ja – tämän kertominen ehkä sallittaneen – tarjoutui eroamaan tuon erehdyksensä takia. Kaunaisuus, jonka vallassa hänen hyvä maineensa revittiin riekaleiksi, olisi ehkä hieman lientynyt erosta – vaikka eräillä tahoilla olisi varmastikin päästetty hyvä tilaisuus käsistä vain vastahakoisesti.

Ylivoimaisena persoonallisuutena asemassa, jossa hän saattoi vaikuttaa ylivoimaisuudellaan, Langenskiöld oli varmastikin selvillä siitä, että hänen pienimmätkin virheensä kasvaisivat vuoren korkuisiksi. Hän oli hieman perso ulkonaisille huomionosoituksille, ja tämä lisäsi vaaraa. Häntä palkittiinkin niillä poikkeuksellisen nopeassa tahdissa; ja tällaisissa tapauksissa oletetaan, että niitä on nimenomaisesti tavoiteltu, vaikka varmasti niitä useinkin kaipaavat paljon enemmän sellaiset henkilöt, joiden kohdalle ne eivät osu. Ja totuuden nimessä on lisättävä, että nähdessään asian suunnitelmiensa kannalta tärkeäksi Langenskiöld pystyi omaksumaan kaiken lähentymisen torjuvan ulkonaisen asenteen. Tähän on liitettävä hänen levollinen rohkeutensa; kun suuri enemmistö nöyristeli vallitsevaksi tulleen mielipiteen edessä ja ääriliberaaleja ilmaantui joukoittain esiin paikoista, joissa kukaan ei ollut aavistanutkaan heitä olevan, tämä mielenlaatu ei sallinut hänen astua askeltakaan tuollaisen helposti omaksuttavan pintasilauksen hankkimiseksi. Hän kuului sukupolveen, joka ei ollut oppinut edes uneksimaan poliittisissa oloissa viime vuosina tapahtuneesta nopeasta muutoksesta, eikä tuossa asemassa oleva henkilö tietenkään rohkene uskoa kehitykseen, jossa lasketaan päiviä ja kuukausia vuosien sijasta. Itse asiassa hän seurasi tuota kehitystä pikemminkin varovaisesti, jopa suorastaan torjuvasti; hän nimittäin katsoi asemansa velvoittavan hänet pitämään huolta siitä, ettei valtaistuimen oikeuksia loukata. Koska mainitut käytännön toimintaan kuuluvat pyrkimykset vaativat hänen koko huomionsa, hänellä ei kuitenkaan ollut juuri ollut tilaisuutta tuoda julki näitä ajattelutapojaan. Vaikka ne pikemminkin aavistettiin kuin tarkoin tunnettiin, ne luultavasti kuitenkin ruokkivat sitä katkeruutta, joka häneen kyseessä olevassa tilanteessa puoluevihan vallassa suunnattiin. Hänen mainittu ajattelutapansa ei kuitenkaan estänyt häntä asettumasta liberaalien uudistusten kannalle silloin, kun hän arvioi niistä todella koituvan hyötyä. Hänen aikaansaannoksensa ovat tästä todisteena. Ja esimerkin mainitsemiseksi voidaan lisätä, että määrättynä niiden komissioiden johtajaksi, jotka saivat tehtäväkseen laatia ehdotukset suostuntaveroa ja viinanpolttoa koskeviksi lakiesityksiksi, hän kannatti asioiden järjestämistä siten, että paloviinaveronkin käyttö olisi jätettävä säätyjen päätettäväksi, jos koko menoarviosta päättäminen jätetään lähitulevaisuudessa valtiopäivien tehtäväksi. Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta esittää näitä mielipiteitään julkisesti, koska hänen viimeinen sairastumisensa esti häntä suorittamasta kyseessä ollutta tehtävää.

Jo aiemmin Langenskiöldiä oli vainottu yhä uudelleen totuudenvastaisilla syytöksillä. Ylväästi parjauksia halveksien hän ei puuttunut niiden levittämiseen. Mutta kun yleinen tyytymättömyys otti [tammikuun] valiokunnan kokoon kutsumisen yhteydessä pelkästään hänet maalitaulukseen, hän ei jaksanut kestää välinpitämättömänä monia asiaan sekoittuneita matalamielisiä purkauksia. Harvat tiesivät, mitä hän oli tehnyt isänmaan hyväksi, ja vielä harvemmat antoivat siitä tunnustusta. Vaikutti siltä kuin hänen koko elämänsä olisi keskittynyt tähän yhteen ainoaan tekoon, hänen osallistumiseensa valiokunnan aikaansaamiseen. Lyhyesti sanottuna: hän sai täysimääräisenä sen palkan, joka kansoilla on tapana antaa merkkihenkilöilleen – haudan tällä puolella.

Hän oli jo kauan kärsinyt siitä ruumiillisesta vaivasta, joka saattoi hänet tähän hautaan. Se oli vaikeutunut hänen pohjoisten läänien kruununmetsiin 1861 tekemänsä rasittavan matkan jälkeen. Se palasi uudelleen, mutta lääkärit eivät kyenneet vielä määrittelemään, mikä sairaus oli kyseessä.

Langenskiöld ennätti kuitenkin nähdä valiokunnan kokoontumisen ja iloita sen tuottamista tuloksista. Itse hän edisti asiaa neuvoillaan ja antamalla äänensä sen puolesta, että jäseniksi kutsuttiin sellaisia ritariston ja aatelin jäseniä, jotka hän tiesi ankarimmiksi panettelijoikseen. Havaittuaan sen yleisen kansalaishengen heräämisen, jonka tapahtuma aiheutti, hänen kuultiin usein sanovan, että jollei tuota tekoa olisi tehty ja jos hän saisi tehdä sen uudelleen, hän alistuisi epäröimättä niihin koettelemuksiin, joihin hän oli sen takia joutunut. Kukaan ihminen ei voi osoittaa täydellisempää vapautta kaikesta katkeruudesta kuin hän. Vain pelko ihmisten pahantahtoisuutta kohtaan säilyi; ja esim. lähtiessään neuvottelemaan ulkomaisesta konvertointilainasta hän ilmoitti olevansa tyytyväinen saadessaan mukaansa asioita ymmärtävän avustajan, joka voisi läsnä olleena antaa todistuksensa hänen toiminnastaan.

Hän eli vielä niin kauan, että ennätti nähdä uusiutuneiden ponnistelujensa rahauudistuksen aikaansaamiseksi johtavan menestyksekkääseen tulokseen. Mainitun konvertointilainan hankkiminen jäi hänen viimeiseksi virkatoimekseen. Myöhäisenä vuodenaikana tehty matka ja sen levoton kiire saivat Pariisissa aikaan taudin jyrkän käänteen huonompaan suuntaan. Viimeisillä voimillaan Langenskiöld jatkoi sieltä matkaansa Frankfurt am Mainiin, jossa lainasta sovittiin. Kotimatkan sieltä hän teki riutuneena sairaana. Pari yritystä palata virkatehtäviin senaatissa oli jätettävä kesken. Sen jälkeen kului viisi kuukautta vuodepotilaana. Tauti oli mahahaava, ja sairaus johti vähittäiseen kuihtumiseen, jota ajoittain hillitsi elpynyt kyky ravinnon sietämiseen, mutta joka jatkui väistämättömään loppuun, nälkäkuolemaan saakka.

Hänen yksityiselämänsä voidaan kuvata lyhyesti. Aviomiehenä, isänä ja perheenpäänä hän oli esimerkillinen. Hän säilytti ystäviensä kunnioituksen ja kiintymyksen koko ikänsä. Muuttumattoman kärsivällisesti hän kesti koettelemuksensa maatessaan pitkään kuolinvuoteellaan ja kohtasi kuolemansa mitä rauhallisimmin kohtaloonsa alistuen.

Langenskiöld oli ulkonaisesti komea mies. Hän oli pitkä, vilkas ja nopealiikkeinen, ja hänen kasvoiltaan kuvastuivat äly ja tarmo, joten hänet huomattiin helposti, ja valloittava esiintymistapa ja puhetaito pitivät katseet häneen kohdistuneina.

Hänen terveydentilansa oli kuukausien ajan pääkaupungissa puheenaiheena päivittäin, ja tämä myötätuntoisuus tai ainakin uteliaisuus näytti osoittavan jonkinmoista aavistelua siitä, että hänen poismenonsa oli todellinen menetys, ja ehkä hämillistä tietoisuutta siitä, että hänen oli annettu kärsiä kohtuuttoman paljon. Ihmisten tapoihin ei kuitenkaan kuulu tehtyjen vääryyksien avoin tunnustaminen. Sitä ei ole tässäkään tapauksessa nähty. Tätä voitaisiin valitella, ellei jokaista päivää seuraisi huomispäivä. Ja uusi huominen epäilemättä koittaa Langenskiöldin muistolle.