[saksaksi]
Teidän Ylhäisyytenne osoittama luottamus velvoittaa minut ilmaisemaan kaihtelemattomasti mielipiteeni yliopiston tulevaisuudesta; pidän velvollisuutenani myös tämän tekemistä lyhyesti ja selkeästi, jotta en saisi tätä suuresti arvostamaani luottamusta uupumaan pitkäveteisellä todistelulla.
–––
Ensiksi. Rohkenen uskoa, että Teidän Ylhäisyytenne on saanut sangen hyvät selvitykset maan tuomareiden ja pappien koulutustasosta.
Tuomareiden osalta jo heidän lahjomattomuutensa on osoitus heidän saamansa koulutuksen laadusta. Vain harvoin on tuotu julki tuomarin virkatoimissaan noudattamaan oikeudenmukaisuuteen kohdistuvia epäilyksiä. Tavallisesti he tuntevat maan lainsäädännön sangen hyvin – lukuun ottamatta muutamia, jotka ovat saaneet virkansa pelkästään suosijoiden avulla. Heiltä puuttuu kuitenkin usein syvempi oikeustieteellinen sivistys, koska heidät on yliopistossa edelleenkin pantu opiskelemaan jus romanumia [roomalaista oikeutta] ja Venäjän lainsäädäntöä, joilla ei ole mitään yhteyttä meidän lainsäädäntöömme, sen sijaan että he olisivat oppineet tuntemaan Euroopan sivistysvaltioiden nykyaikaista lainsäädäntöä ja sen historiaa, lainsäädäntöä, jossa kuitenkin selvästi näkyy pitemmälle edistyneen sivistyksen leima. On myös otettava huomioon, että voimassa oleva kielto keskustella julkisuudessa oikeudenkäynneistä ja tuomioistuinten ratkaisuista estää kotimaisen oikeustieteellisen kirjallisuuden kehittymistä, ja se puuttuukin kokonaan. Keisarillisessa senaatissa sekä hovioikeuksissa ei tästä syystä ole yhtään jäsentä, joka olisi julkaissut tavuakaan nuorempien lakimiesten opettamiseksi tai tieteen edistämiseksi. Valitettavasti tämä koskee myös yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan nykyisiä professoreja. Yliopiston piirissä on kuitenkin vuoden 1809 jälkeen toiminut kaksi mitä erinomaisinta oikeustieteellistä kirjoittajaa, Calonius ja Nordström, jotka ovat kuuluisia ainakin Skandinaviassa ja Saksassa.
Laamanninoikeudet ovat asiaa tuntevien lakimiesten yksimielisen käsityksen mukaan täysin tarpeeton laitos. Ruotsissa ne on nyttemmin lakkautettu, ja tässä maassa niiden virat ovat palkkiovirkoja, joiden saamiseksi tietoja ei tarvita eikä ole koskaan yritettykään hankkia.
–––
Pappien joukossa on hyvin runsaasti sangen sivistyneitä miehiä. On kuitenkin myönnettävä, että säädyn yleinen koulutustaso jättää paljon toivomisen varaa. Luullakseni suurin syy tähän lienee pappien liian suuri määrä. Jokaisella kirkkoherralla ja useilla kappalaisillakin on nimittäin apulaisinaan nuoria pappismiehiä, jotka huolehtivat kaikesta tarpeellisesta, kun taas papinvirkojen haltijat valvovat vain omaa talouttaan ja seurakunnan yhteistä taloutta. Juuri tämä seikka, että pappi on aina tilanomistaja ja häntä tämän ohessa rasittavat ylenmääräiset hallintotehtävät, karkottaa hänet paitsi kaikkien opintojen parista myös hänen hengellisistä virkavelvollisuuksistaan. Aina itselleen paikan löytävien ja innokkaasti työhön tavoiteltujen papiston apulaisten suuri määrä taas johtaa siihen, että teologian opiskelijat lähtevät yliopistosta mahdollisimman varhain eivätkä professorit voi asettaa suurempia vaatimuksia, kun tuomiokapitulit eivät voi saada tarpeeksi pappeja palvelukseensa ja esitettävissä on tuskin yhtään esimerkkiä siitä, että ne olisivat torjuneet jonkun tarjokkaan tietojen puutteen takia. Haitallisesti vaikuttaa myös seurakuntien suuruus, kun niissä on asukkaita 5 000–15 000 tai enemmänkin. On ehkä ymmärrettävissä, ettei tuollaisissa seurakunnissa voi olla puhettakaan sielunhoidosta. Lisäksi suuren määrän näistä viroista täyttää Keisari; ja luonnollista on, ettei ratkaisu useinkaan perustu oppineisuuteen eikä uskonnolliseen mielenlaatuun, vaan vain satunnaiseen suosioon ja onnellisessa tapauksessa tähän liittyvään yhteiskunnalliseen asemaan. Kun otetaan huomioon seurakuntien koko, tämä onkin sielunhoidon kannalta melkein samantekevää; työnsä hoitava kirkkoherra pystyy pitämään voimiensa mukaan kunnossa enintään talouspuolen sekä ulkonaisen kurin ja järjestyksen. Myöskään virkojen täyttäminen väestön toivomuksen mukaisesti ei ole paljon parempi menetelmä. Vaikka ei otettaisi huomioon näissä yhteyksissä usein ilmeneviä juonitteluja, suuri yleisö ei tietenkään pysty arvioimaan ehdokkaiden tieteellisen sivistyksen tasoa; siltä puuttuu myös varsin usein ehdokkaan persoonan syvempi tuntemus. Se voi arvioida ehdokasta vain tämän saarnamiehen kykyjen perusteella; ja toisinaan hyvä saarnaaja onkin vakaasti uskonnollismielinen. Sellainen henkilö voi sitten yrittää kasvattaa seurakuntalaisiaan todella siveellisesti oikein toimiviksi ihmisiksi.
Kukaan ajatteleva ihminen ei sivumennen sanottuna voi olla havaitsematta, että valtionkirkkolaitoksen kukoistusaika on väistämättä pian päättymässä. Järki sanoo ja historia vahvistaa, että siellä, missä uskonnon totuuksien puolustaminen ja uskon ylläpitäminen on jätetty lakien ja maallisen yhteiskunnan tuomioistuinten tehtäväksi, papeilla ei ole enää muuta tekemistä kun omaisuuksistaan iloitseminen. Tämä on yhteydessä siihen, ettei sellaisessa maassa voi syntyä elähdyttävää teologista eikä kirkkoa koskevaa kirjallisuutta. Esimerkiksi kukaan maamme piispoista ei ole kirjoittanut mitään paria koulukirjaa lukuun ottamatta. Tuomiokapitulien jäsenet eivät ole teologeja. Myös yliopiston teologit ovat viime aikoina olleet jokseenkin takapajuisia miehiä. Nykyisistä kuitenkin kaksi on saanut mainetta julkaisuillaan.
–––
Toiseksi. En pyri vähättelemään yliopiston mahdollisesti edelleenkin jäljellä olevaa syyllisyyttä maan lakimiesten ja pappien niukanlaiseen tieteelliseen sivistykseen.
Ei kuitenkaan liene mahdollista epäillä sitä seikkaa, että maassamme vain harvat miehet onnistuvat hankkimaan ja hankkivat eurooppalaista kuuluisuutta; ja lakimiehet ovat jo lakiemme laadun takia tässä mielessä vain Skandinavian varassa, ja myös teologeille on luontaista lukijakuntaa tarjolla lähinnä Ruotsin saman sukuisen kirkon piiristä. Muilla aloilla yliopistossa toimii kuitenkin myös miehiä, joiden nimet tunnetaan maan rajojen ulkopuolella. Syyksi siihen, ettei heitä ole nuorempien joukossa enemmän, on pakostakin nähtävä se seikka, että lähes kahdenkymmenen vuoden ajan vuodesta 1828 lähtien yliopistoon ei pyritty saamaan eikä sinne rohkaistu pyrkimään hyväpäisiä muoria miehiä eikä heitä siellä edes siedetty. Hyväpäiset henkilöt ovat aina uudistajia, ja jonkin verran vapaamielisyyttä tarvitaan ajattelemaan heränneiden nuorten miesten sietämiseksi siihen saakka, että vuodet kohtuullistavat heidän hieman rehentelevän itseluottamuksensa. Suomalainen voi sivumennen sanottuna nykytilanteessa vain murhemielin luetella maan tieteellisesti ja kirjallisesti ansioituneimmat miehet, koska kuolema vei etevimmät muutamassa vuodessa heidän parhaassa miehuusiässään. Poissa on Nervander, ainoalaatuinen nero, koko tiedemaailman tuntema erinomainen fyysikko; poissa on kuuluisa Siperian matkamies Castrén, kielitieteilijä, joka selvitteli tieteen keinoin tusinaa oppineelle maailmalle tuntematonta kieltä, Suomen kaikkien aikojen oivallisin oppinut, jonka jäämistöstä Pietarin Akatemia on osan julkaissut ja jatkaa edelleen sen julkaisemista; poissa on Wallin, jolle ei seitsemän Egyptissä, Arabiassa ja muualla itämailla viettämänsä vuoden jälkeen suotu aikaa keräämiensä maantieteelle, historialle ja kielitieteelle tärkeiden aarteiden järjestämiseen, vaikka jo se vähä, minkä hän oli julkaissut, kohotti hänet eurooppalaiseen kuuluisuuteen. Myöskään vastikään kuollut Kellgren ei ollut Euroopan kielitieteilijöiden keskuudessa tuntematon. Kun tällainen pieni ja etäällä sivistysmaista sijaitseva maa voi tuollaisten menetysten jälkeen vielä esittää jotakin erinomaista, ei ole kohtuullista valittaa, että siellä on niukasti kyvykkäitä henkilöitä yliopistoa palvelemaan.
Ja tämä kaikki koskee vain toista, epäilemättä sinänsä jo tärkeää yliopiston tieteellisen ja kirjallisen elämän puolta. Vain harvojen miesten on suotu saada aikaan jotakin pysyvää eurooppalaisen tieteen hyväksi. Korsien kantaminen kekoon, tiedemiesten suuren enemmistön työn sisältö, voi tuoda näille pian unohtuvaa kuuluisuutta, jonka vaikutusta oman maan kansalliskirjallisuuden pyrkimyksiin ei silti saa väheksyä. Erityisesti meidän oloissamme toimivan yliopiston omimpana tehtävänä on kuitenkin laajentaa yleensä tieteellisen kulttuurin alaa eikä varsinaisesti tieteiden kenttää. Tämä tehtävä, tieteellisen kulttuurin saattaminen oman maan väestön ulottuville, on Suomen yliopiston päätehtävä, sitä suuremmassa määrin, mitä kauempana jäljessä Euroopan sivistyskansoista kansakunta on. Niinpä tienä yliopiston aktiivisuuden nostamiseen onkin rohkaisu kansallisen tieteellisen kirjallisuuden luomiseen ja yleensä kansalliskirjallisuuden edistäminen. Tähän päästään, kun kirjailijoina kunnostautuneita nuoria miehiä joko vedetään yliopistoon riittävän hyvin palkatuiksi apuopettajiksi tai palkitaan ainakin kerran maksettavalla apurahalla ja kun laajempia etenkin oman maan kieltä tai luonnonoloja tai historiallisia vaiheita koskevia tieteellisiä töitä aloittaneita eri ikäluokkiin kuuluvia tutkijoita tuetaan riittävästi, niin että he voivat jatkaa näitä töitään ja julkaista ne painettuina. Kaikki tämäkin jää silti väistämättä tuloksettomaksi, ellei sensuuria hoideta vapaamielisesti. Jotta voitaisiin kirjoittaa esim. Suomen historiasta, on saatava sanoa, että Suomen heimon vihollisina ovat vuosisatoja olleet venäläiset, ja kertoa vaiheista, joissa suomalaiset ovat onnistuneet lyömään nämä ja karkottamaan heidät maasta, jopa uskaltautua arvioimaan tällainen tapahtuma kansakunnan kannalta ilahduttavaksi – ja jotta voitaisiin käsitellä maan tilastoja tieteellisesti, on saatava tehdä johtopäätöksiä tilastonumeroista, jopa siinäkin tapauksessa, että ne paljastaisivat puutteita kansan taloudellisessa ja moraalisessa tilassa ja näistä voitaisiin syyttää historiallisia oloja ja hallintoa.
Edellä esitetyillä seikoilla voitaneen perustella seuraavia merkityksettömiä mielipiteitäni ulkomaalaisten oppineiden hankkimisesta yliopiston palvelukseen. Vaikka todella kyvykkäiden ulkomaalaisten oppineiden kiinnittäminen korkeilla palkoilla muutamiksi vuosiksi yliopistoomme tulisikin mahdolliseksi ja tämän seurauksena yliopiston maine ulkomailla kasvaisi, tällä ulkomaalaisten hankkimalla maineella ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä kansallisen tietoisuuden kohottamisen, kotimaisen tieteellisen ja kansalliskirjallisuuden edistämisen kannalta. Jos kutsuttu olisi ruotsalainen tai yleensä skandinaavi, hän voisi toki toimia kotimaisen ruotsinkielisen kirjallisuuden hyväksi; mutta riippumatta siitä, että suomen kielen tuntemus ja käyttö käy vuosi vuodelta välttämättömämmäksi kaikessa kansallisessa kirjallisessa toiminnassa, ulkomaalainen ei voi koskaan hankkia sellaista tunteen ja ajattelun kansallisen omaleimaisuuden hallintaa, joka on kansallisen kirjailijan menestyksen välttämätön edellytys. Saksalainen ei varmaankaan pystyisi mitenkään osallistumaan kansalliskirjallisuuden muovaamiseen – tarkoitettakoonpa sanalla sitten ruotsinkielistä tai suomenkielistä kirjallisuutta. Skandinaavilla, etenkin ruotsalaisella, olisi toki se etu puolellaan, että jokainen ylioppilas ymmärtäisi hänen opetustaan; ellei saksalainen opettelisi ruotsia, hänen kuulijakuntansa pysyisi aina hyvin pienenä. Vaatiihan jo äidinkielelläkin pidetyn tieteellisen esitelmän kuunteleminen hyvin tiukkaa tarkkaavaisuutta, vielä vaikeampaa vieraskielistä esitystä kuunneltaessa, ja tämän kielen täysin esteetöntä taitoa vaaditaan, jos kuulijan on kirjoitettava muistiin tuollaisen esitelmän sisältö. Muistutan vielä siitä, että muukalainen, jolta nuoriso ei edellytä eikä voikaan edellyttää rakkautta isänmaahan, jää sille pysyvästi vieraaksi ja voi vaikuttaa siihen moraalisesti hyvin vähän. Hän on vaihdokas, kun taas alkuasukas, jollainen jokainen nuorista on, on isänmaan poika. Tämä ero ilmaisee tässä mielessä kaiken.
