20. toukokuuta – klo 5 1/2 aamup. Schaffhauseniin, vielä kiihtyneenä ja valpastuneena Alppien näkemisestä ensi kerran. Uni otti kuitenkin pian oikeutensa, ja niin meni osa aamupäivästä. Kaupunki vanhanaikainen sen mukaisine muureineen ja torneineen. Kaikissa taloissa katetut parvekkeet = Erker. toisinaan ne on koristeltu maalauksin ja mietelausein. ”Gli amici mi guardi Dio; gli inimici mi guardero io” [”ystäviäni kaitsekoon Jumala, vihamiehiäni tulen pitämään silmällä minä”], nyt pikkupuoteja – jokainen, jolla on nimenä ”Zum Hahn” tai siihen tapaan, on majatalo. Kaikki saksalaista, paitsi kirjakauppa – heti keskeytys. Silta Reinin yli osaksi puupilareilla. Joessa on jo tässä kohdassa väkevä koski. Muuten kaikki maaseudulla helatorstain takia ja kaupunki autiona. Asuin im goldenen Falkenissa. Majoitus hyvä ja suhteellisen halpaa paitsi päivällinen, joka kuuluu kaikkialla Sveitsissä maksavan 3 fr. = 1 reiniläisen guldenin 24 kreuzeria. Eteläsaksalaiset rahat kelpaavat vielä Schaffhausenissa, mutta etäämpänä vain 1 ja 1/2 Kronentalerin kolikot.

21. päivänä klo 8, lähetettyäni matkatavarani Konstanziin hotelli Delilleen (George Raabille), otin repun selkääni ja lähdin patikoimaan Rheinfallille.

1/2 tietuntia. Mikäli gefühlvolle [tunteelliset] matkalaiset ovat maalailleet liioittelevasti, ovat toiset taas yhtä liioitellen väheksyneet putousta: korkeutensa (70–80 jalkaa) ansiosta se on näkemisen arvoinen, ja paikka on mitä viehättävin. Joki on tässä kohdassa enintään 600–700 jalan levyinen – mutta jo varsin nopeasti virtaava ja runsasvetinen. Vesi on kauneinta, mitä olen nähnyt – kristallinkirkasta siellä, missä on matalaa, ja syvän veden alueella mitä kauneimman sinivihreää (akvamariinia?). Oikea ranta kaartuu putouksen alla puoliympyräksi, ja siellä putousta vastapäätä on torniin sijoitettu hyvä kievari, jossa emännöi kuusi viikkoa sitten Augsburgista naitu viehättävä rouva ja missä voi iloisin mielin juoda puolischoppeninsa [puolikolpakollisen]. Vain vastahakoisesti jatkoin taivaltamista 2 1/2 tietunnin päähän Rafziin, jonne saavuin nälkäisenä ja väsyneenä – selvitin molemmat ongelmat, viimeksi mainitun nousemalla Eilwageniin puoli kahdelta. Eglisaussa ylitetään Rein katettua siltaa pitkin. Vastarannalla roomalainen opus reticulatum -torni, jota nyt puretaan, jotta päästäisiin rakentamaan uusi parempi tie, koska vanha nousee suoraan ylös Reinin vasemman rannan korkeaa ja jyrkkää törmää. Koko 8 tietunnin = 32 virstan pituisella matkalla tuli yhtä mittaa vastaan Einsiedelnistä (Schwyzin kantonista) saapuvia pyhiinvaeltajia. Schaffhauser Gebietissä on useita levähdyspaikkoja korkeine krusifikseineen, joiden luona he pysähtyivät ja joita he jo kaukaa tervehtivät hyräilevällä vuorolaulannalla. – Zürich, jolla on oma Mälareninsa, oma Strömmeninsä (Limmat) ja vaaleat naisensa, muistuttaa Tukholmaa. Useita kauniita rakennuksia, posti, lastenkoti, hotelleja, myös yksityistaloja – kaiken kaikkiaan loputtoman iloinen kaupunki. Siellä on suuri konetehdas, jossa on 1 000 työläistä ja joka kuuluu Escherille. Isännöitsijä. Omistajana yhtiö. Tekee höyrylaivoja Tonavalle – Zürichinjärvelle kahta, toinen rautalaiva. – – Illallisella sain seurakseni erään paikallisen tohtorin ja saksalaisen (?), joka oli käynyt Länsi-Intiassa, Englannissa, Espanjassa, Italiassa jne. ja jolla oli runotuotteensa käsikirjoituksina taskussaan – luki niitä ensin tohtorille, sitten minulle, antoi luettavaksikin – ja kertosäe oli (kahteen kertaan) ”Ich hab's getan”. Runoja mm. ”die Freiheit”. ”Das Augsburger Hundeleben”. Enemmän ensi kerralla.

22. päivänä. Koska päivästä näytti tulevan sateinen, lähdin vasta klo 6 1/2 nousemaan Albisille. Tie tavattoman kaunis, ylittää Sihlin! katettu silta, tie siis kulkee suureksi osaksi varjossa paitsi kun se nousee kiemuroina Albisille, siellä melkein tukahduttavan kuumaa. Huom. sivuteiden sulkemisessa ilmenevä kitsaus. Matkaa 2 1/2 tietuntia = 10 virstaa. Näköala ei juuri yllätä pohjoismaalaista – tuollaisesta 1 500 jalan korkeudesta järven yläpuolelta kaikki näyttää ruskealta ja talot ovat sinne tänne ilman järjestystä siroteltuja valkoisia pisteitä. Viivyin Albisilla puoli kahteen, jolloin lähdin laskeutumaan Zuginjärven suuntaan, ja sainkin järven pian näkyviini. Kuumuus oli vielä hirmuinen vuorenrinnettä laskeutuvalla varjottomalla tiellä auringonsäteiden kimmotessa takaisin yläpuolella olevasta hiekkaseinämästä. Sen takia pääsin vain hitaasti eteenpäin. Vuorelta laskeuduttuani oli myös Hausenin kautta kulkeva tie huono, koska se on aivan uusi. Lähellä Kappelia kohtasin odottamatta Zwinglin muistomerkin, joka tarjosi minulle miellyttävän lepopaikan. Siellä törmäsin nykyisin Hollannissa merimiehenä toimivaan milanolaiseen, joka oli matkalla syntymäpaikalleen. Hän parleerasi ranskaa ja hollantia, ymmärsi myös kohtalaisesti saksaa – joten astelimme hilpeästi yhtä matkaa. Klo 6 olin kulkenut vain 2 1/2 tietuntia ja olin Zugissa Kauriin majatalossa. Zuginjärven rannat täällä ja yleensä pohjoisessa vain matalia ja niillä on varsin vähän viljelyksiä, joten ne eivät ole läheskään yhtä viehättäviä eivätkä elämän täyttämiä kuin Zürichinjärvellä. Vesi on kuitenkin kuten yleensä Sveitsin järvissä väriltään ihanan sinivihreää, ei meidän järviemme tummanruskeaa. Zug on jo taas katolista seutua – kansa ei ole kaunista. Miehet käyttävät eräänlaista merimiespukua, johon usein kuuluu valkoinen lakki. Vanhemmilla naisilla erikoinen valkoinen hilkka ja nuoremmilla ylös sileästi kammattu tukka ilman päähinettä; muuten härmäläisvaatetus. Kävi ilmi, että olivat juhlatamineissa

23. päivänä, sunnuntaina, patikkaretkellä Arthin suunnalla. Retken tein yhdessä Mecklenburg-Strelitzistä kotoisin olevan herraskaisen nuorukaisen, ”Muschin”, kanssa – nopea kävelijä, vaikkakin hänen kenkänsä olivat ahtaat, pystyin väljentämään niitä vain hiukan, ennen kuin erosimme. Tie kulki aivan Zugista alkaen rinteitä alaspäin ja niiden varjossa klo 5 1/2:sta klo 10:een, jolloin leiriydyimme Arthin lähistölle, ja suoriuduttuamme 3 tietunnin matkasta kevyt aamiainen siellä vei tunnin. Arthissa emme viipyneet, vaan menimme heti 1/2 tietunnin päähän Goldauhun, ts. niihin 3 taloon (joista 2 kievareita) ja pieneen kirkkoon, joista Goldau nykyisin koostuu. 15. syyskuuta 1806 sattui hirvittävä maanvyöry, joka peitti muutamassa minuutissa Goldaun, Oberbusingenin, Nieredbusingenin ja osan Laverzista ja hautasi 400–500 ihmistä. Nämä massat ovat uskomattomalla voimalla vyöryneet virstan levyiseen laaksoon ja täyttäneet sen. Ei vain osa vuoresta (Rossberg), vaan koko sen yhden rinteen pintakerros rojahti alas ja murskasi samalla kaiken tieltään. Henkiin jääneillä asukkailla ei ollut edes maitaan jäljellä, ja uusi maapohja on kivenlohkareiden ja soran paljouden takia käyttökelvotonta.

Klo 3 iltap. lähdimme nousemaan Rigille. Vaikka reppumme ja takkimme olivat kantajilla, tuo nousu kävi meille silti raskaaksi – 2 1/2 tietuntia Staffeliin, aina vain ylöspäin, joissakin kohdissa eli noin puolella, siis puolella matkasta tie niin jyrkkä, että alaspäin on mahdotonta kävellä ilman tukea, eikä kulku ole helppoa työtä. Klösterlessä 2 tietunnin jälkeen meidän oli vahvistettava itseämme ruualla ja viinillä. Olin niin uuvuksissa, että 100 askelta sai hien virtaamaan, vaikka täällä oli kirpeän kylmää ja kuljin paitahihasillani. Ilta oli kuten sanottu kylmä, ja sumupilviä kiisi vinhaa vauhtia vuoren yli kaakosta ja syöksyi yhtä nopeasti toisella puolella olevaan laaksoon, missä ne kerääntyivät läpitunkemattomiksi pilviksi, joiden välistä vain tuolloin tällöin näki pilkahduksen Zugin- tai Vierwaldstätterjärvestä. Painuimme väsyneinä pian levolle – ja

24. päivänä meidät herätettiin klo 3–3 1/2 lähdettiin ylös Rigi-Kulmille 1/2 tietunnin päähän Staffelista. Kaikkialla alapuolellamme sumupilviä, vain järvet puolittain ja lumihuiput täysin selkeästi näkyvissä. Kaunis oli auringonnousu, etenkin eteenpäin vyöryvien aaltoilevien sumupilvien meri, kevyinä ja pöyheinä kuin haahkanuntuvat ne loistivat valkoisina ja kullanhohtoisina hopeanharmaiden varjojen sävyttäessä niitä. Vain vähitellen ne nousivat vuorten rinteitä ylös ja katosivat maiseman levittäytyessä yhä ihanampana näkyviin. Kokonaan kirkasta oli kuitenkin vasta klo 11 päivällä, ja saatoimme nähdä ympärillemme keskimäärin 30 tietunnin = 12 ruotsalaisen peninkulman päähän (länteen 40, itään/etelään 30), nähdä Vogeesit, Juran, Schwarzwaldin, Alppien toisen harjanteen Glarnerin, Berner Oberlandin vuoret jne. ja lähimpänä ihanana karttana Vierwaldstätter- – Zugin- – Sempachin- – Baldeggin-, Hallwilin-, Egerin- ja Lowerzinjärven, – kaupunkeja – Zürichin (osaksi), Zugin, Luzernin, Arthin; Küssnachtin, Stansin ym. kyliä ja yksittäistaloja lukemattomia. Zugin, Luzernin, Aargaun, Solothurnin kantonit kokonaan; osia Schwyzistä, Urista, Unterwaldenista, Baselista, Bernistä, Zürichistä, Glarusista, St. Gallenista ja kaikkien Sveitsin osien vuoria. Mitä kirjavimman ja tarkimman maanmittauskartan tavoin tämä kaikki levittäytyi vuoren ympärillä, kaukaisimmatkin paikat aivan kuin sen juurella, juuri samoin kuin vuoret itse, jos näkee vain niiden yläosat, tuntuvat olevan vain muutaman luodinkantaman päässä, vaikka saa kulkea peninkulmia päästäkseen niiden juurelle. Samoin muuttuvat vuoren alarinteet ylhäältä nähtyinä tasamaaksi, vaikka ne itse asiassa ovat melkeinpä pystysuoria jyrkänteitä. Rigin kaltainen yksinäinen vuori näyttää alhaaltakin vain yhdeltä ainoalta kukkulalta, jonka rinne kohoaa tasaisesti, mutta ylös päästyään hämmästyy laaksojen ja kukkuloiden määrää, ja näistä viimeksi mainituista jokainen on erikseen korkea vuori. – Rigillä oli myös 1/2 tietunnin päässä toisistaan kaksi luostaria, kappeleita, majataloja ja Sennhüttejä [alppikarjamajoja] hyvinkin 20–30. Näiden viimeksi mainittujen ympärillä on laidunta suunnilleen 300 lehmälle, ja laitumet vievät kuitenkin vähäisimmän osan maa-alasta. – Klo 11 1/2 ryhdyimme laskeutumaan Staffelista Kaltebadin kautta ja olimme Weggisissä klo 1 1/2 eli 2 1/2 tietuntia taivallettuamme, mutta nääntyneinä ja rasittuneina puolijuoksusta, johon rinteen jyrkkyys pakottaa. Levähdimme erään kappelin luona, joka sijaitsi kaunissa paikassa tasanteella kallioseinän vieressä, ja joimme olutta. Kaikkiaan niitä on 3 sekä lisäksi pieni kirkko, jossa palvelee 3 kapusiinia. Kaikkien yhteydessä on myös majatalo, kirkon luona yhtä monta kuin kapusiinejakin. Kappelit on kaikkialla sijoitettu kauniiseen paikkaan, ja kun ne ovat tavallisesti avoinna, ne ovat aina miellyttävä näky. – Weggisissä erosin matkatoveristani, joka lähti höyrylaivalla Luzerniin – itse Vierwaldstätterjärven yli Stansstadtiin, 2 tuntia 15 batzenia = 1 guldenin venekyydistä maksaen. Sieltä mitä kaunein tie Ratzbergin, Wolfenschiessenin (?), Landenbergin, aikojen takaisten linnojen raunioiden ohi Stansiin – Stansista 3/4 tavattoman viehkeällä paikalla. Winkelriedin patsas koristaa torilla sijaitsevaa kaivoa ja kappelia 1/2 tietunnin päässä kaupungista Sarneniin vievän tien varrella, jota lähdin lyhyen levähdyksen jälkeen astelemaan; en väsymyksen takia päässyt pitemmälle kuin Kernsiin 2 1/2 tietunnin päähän Stansista. Laakso on suurimmaksi osaksi soista maastoa; näin heinäsuovia ja kydönpolttoa. Vasta täällä on oikein kunnolla Sveitsissä. Talot vain puuta, niissä luhti ja pitkälle ulkoneva katto jokaisen ikkunarivin yläpuolella. Jo Zugin ja Arthin välillä sellaisia näki – sijaitsevat enimmäkseen hajallaan ja ovat etäällä toisistaan kylissäkin, joita on harvassa. Noin 2 tietunnin päässä Stansista tie kulkee läpi Kernwaldin, joka erottaa toisistaan Unterwaldenin kantonin (nid dem Kernwald) ja Oberwaldenin (ob dem), joilla kummallakin on oma hallituksensa suunnilleen 12 tuhatta alamaista varten, ja se koostuu neuvostosta, jota johtaa Landtammann. Kummassakin on neljä eliniäksi valittua Landtammannia, jotka kukin vuorollaan johtavat hallitustoimia. Majoituin Kernissä Löwen-majataloon (?), jonka isäntä oli –, parhaillaan pyhiinvaellusmatkalla Einsiedelniin. Majatalon pöydässä istui toinen entinen Ranskan palveluksessa ollut upseeri, jolla oli kunnialegioonan nauha. Obwaldenissa nyt hallitseva Landtammann on varakas nuori 26-vuotias mies – varakas, koska palkkaa ei makseta. Virkapuku muistuttaa luterilaisen papiston vaatetusta kauhtanoineen ja kauluksineen. Vasta Unterwaldenissa näin naisilla varsinaisen sveitsiläispuvun jonka tärkein osa oli kirkkain värein kirjailtu hapsuin, hopeaketjuin ja levyin koristeltu rintamus. Hiukset on palmikoitu punaisella nauhalla, ja palmikkoa pitää paikallaan sievä hopeinen tai hopeoitu kivin eli lasihelmin koristeltu nuoli- tai lusikkasolki. Kolme täysissä tamineissa vastaani tullutta tyttöä pakotin pysähtymään – helposti – ja sain niin tilaisuuden katsella ja kiitellä heitä näyttelemään itseään ja pukua. He olivat matkalla Einsiedelniin, ja omatunto tuntui pistelevän näitä kujeilijoita, kun katselija lohdutti heitä myöntämällä heille anteeksiannon für ”die kleinen Herzenssünden” [sydämen rikkomuksista] – punastuen ja hymyillen he jatkoivat matkaansa. Muuan nuori reipas mies oli seuranani pitkään ja selitteli kaikenmoisia oloja. Paljon köyhyyttä. Leipä ei kuitenkaan nykyisin sen kalliimpaa kuin Schwabenissa. Kaikki vilja tuodaan Luzernista jne. – Rikkaimmat omistavat 20–25 lehmää. Päivittäin maitoa jopa 30 naulaa. Karja on harmaanruskeaa, jotkut ruumiinosat valkoisia, melko suurikokoista. Laidunsi korjuuseen valmiilla niityillä, jotka laiduntamisen jälkeen lannoitetaan talviheinää varten, joka ehtii kasvaa valmiiksi sinä aikana, jonka karja on vuorilla. Se ajetaan vuorille touko- ja kesäkuussa. Toinen matkaseuralainen 90-vuotias ukko, hyväkuntoinen ja terve, joka käveli kilpaa kanssani – ei ollut koskaan ollut 10 tietunnin mittaisen laaksonsa ja sen ympärysvuorten ulkopuolella – ei edes tiennyt ajoittain näkyvien kaukaisempien vuorten nimiä.

25. päivänä pääsin liikkeelle myöhään, 6 3/4, ja kuljin 2 1/2 tietunnin matkan Giswiliin, jonne saavuin klo 9 1/2, jolloin oli jo niin polttavan kuumaa, että paikalleen jääminen oli ilo. – Siihen vaikutti myös vaatteiden pesemisen tarve ja kirottu sormukseni, jonka olin unohtanut Kernsiin – ergo [siis] jäin Kronen majataloon tuoksi päiväksi, kirjoitin ja luin muuatta rahvaalle kirjoitettua Unterwaldenin paikallisen historian kuvausta – lämpimästi vapautta kannattavaa ja – katolista, kaikki luostareita koskevat asiat oli esitetty mitä kauneimmassa valossa. Näitä on useita, 2 Stansissa ja 2 Sarnenissa. Kohtasin kaksi siellä majailevaa kapusiinia, ruskeat kaavut, valkoinen rukousnauha – reheviä ja lihavia. Hekin tervehtivät sanoilla ”guten Tag”! ja katolisen tervehdyksen ”gelobt sei Jesus Christus” [”kiitetty olkoon Jeesus Kristus”] kuulee yleensäkin vain hyvin harvoin vanhojen henkilöiden suusta. – Hallituksen käskystä opettavat sekä munkit että nunnat täällä lapsia. Myös muita kouluja on kaikkialla Sveitsissä, ja kaikkien lasten on opittava lukemaan. Kuinka tässä käy, siitä saimme näytteen Rigillä. Kantajat olivat pikkupoikia, toinen 12-, toinen 10-vuotias, eikä kumpikaan osannut lukea sanaakaan. Vanhempi, kaunis ja hiljainen poika sai kyyneleet silmiinsä kertoessaan asiasta. Hän sanoi, että he olivat syntyneet Luzernissa eivätkä sen takia voineet käydä Arthin koulussa. Kehotimme Klösterlin majatalon isäntää puhumaan sikäläisille kapusiineille pontevasti poikaparkojen puolesta. Vanhojen kantonien rahvasta pidetään yleensäkin hurskastelevampana ja sivistymättömämpänä kuin muiden kantonien väkeä. Useimmiten odottaa turhaan, että vastaantulijat tervehtisivät. Näin ovat asiat yleensä laaksojen yläosissa. Lungernissa minua saatteli miesjoukon pilkkanauru, kun olin torjunut heistä erään tekemän ehdotuksen, että ryhtyisin Brünigin alueelle Führeriksi (oppaaksi). En uskaltanut kysyä tietä keneltäkään – mutta havaitsin sitten Haslissa, että he neuvoivat sen auliisti.

26. päivänä klo 6 lähdin Giswilistä Lungernin sivuitse. Järven pintaa on laskettu 20 syltä, ja siitä Serneninjärveen laskeva Aa-joki virtaa aluksi maan alla. Järven rantaa seuraileva tie on kaunis, toisinaan järven puolella on 200–300 jalan jyrkänne ja toisella puolella taivaaseen asti ulottuva vuori. Lungerniin on matkaa 1 tietunti, Brünigin yli 3, puolet rinnettä ylös ja puolet toista rinnettä alas. Tie melko vaikeakulkuinen, mutta siltä ei eksy. Huomaa että Lungernin kirkkoa lähinnä olevan kappelin luota haarautuu polku, joka lyhentää matkaa, mitä etua en kuitenkaan huomannut käyttää hyväkseni. Tien varrella Senn-majoja ja erään Försterin (metsänvartijan) talo, jonka luona Brünigille nouseva ja Meiringeniin johtava tie eroavat. Meiringenissä klo 11. Kroner-majatalo huono. Isäntä, Nernin valtioneuvoston jäsen, tuntui olevan noita tavallisia rusthollareina mahtailevia puoliherroja. Illan hän vietti erinäisten samanlaisten – Amtsrichterin, Regierungs jne. – kanssa, joiden kerrottiin saavan palkkaa suunnilleen 1 000 Sveitsin frangia. 1 frangi = 40 kreuzeria = 10 batzenia; tähän muuan talonpoika lisäsi, että tämä oli varsin raskas taakka Haslille, jossa on asukkaita noin 5 000. Merkillepantavaa on, että tuomaritkin valitaan vaaleilla – Bernissä kaikki virkamiehet 6 vuoden kaudeksi – muualla toisin. Haslilaisten muistot ruotsalaisista ovat viime vuosien matkojen ansiosta eläviä, kun taas Meiringenissä niistä on muistoja vain tietyillä perheillä, esim. v. Bergen, Brunnen. Obwalden, Siebental (Thuninjärven rannalla) ja etenkin Haslibergin asukkaat. Muuan sikäläinen pitkä ja riuska mies kuvaili kaikkea innostuneesti – sanoi myös, että muut Bernin asukkaat pitävät heitä viisaampina, ja vakuutti, että he yleensä olivatkin tietävämpiä ja ”witzige” [sukkelia]. Hyvin huomasi, että ihmiset olivat yleensä pitkiä, mutta erityisen kauniita naisia en nähnyt. Puku on ruma. Arkioloissa sitä ei huomaa. Minulle näytettiin muuan juhlapuvussaan. Pitkä valkoinen villahame – yhtä pitkä esiliina, joka jätti hametta näkyviin vain hiukan selkäpuolelta – rinnat aivan löysässä kattuunipussissa – hatussa pieni kupu ja mustat nauhat sekä musta samettinauha kaulassa aivan leuan alle saakka. Muiden berniläisten puvut ovat kauniimpia, vaikkakin enimmäkseen mustia, mutta rinta vapaana ja valkeana vyötärön yläpuolella ja kauniit hopeaketjut riippumassa kankaisesta kaulanauhasta. Unterwaldenissa näin täällä myös kirjavia sveitsiläishattuja muuten mitättömien asujen yhteydessä – hämmästelin silkkinauhoja ja tekokukkia. Unterwaldenissa miehillä mustia olkihattuja, Haslissa ei mitään erityistä – Grindelwaldissa vain kesäpusero, jossa lyhyet puhvihihat. Matkalla Scheideggiin kävin vuorella sijaitsevassa talonpoikaismajassa – siinä asui kaksi perhekuntaa, joilla kummallakin oli oma sisäänkäyntinsä keittiöön, jossa oli keskellä huonetta tulisija savutorvineen ja sieltä pääsy asuinhuoneisiin, pieniä kamareita, eivät puhtaita – runsaasti kirjoja, koska täällä ollaan reformoituja.

27. päivänä klo 6 Meiringenistä. Laakso (Ala-Hasli) ei todellakaan ole kaunis. Vuoret näyttävät alhaalta katsottuina louhikkoisilta, ja laakso on yksitoikkoinen, lisäksi Aaren tulvien ja Alpbachin tuhojen takia muuttunut sangen laajalti hiekka- ja piikivikentäksi. Alpbach näyttää jo rajulta ja raivokkaalta. Sille on ollut pakko jättää vapaa useiden, 3–4 sadan jalan levyinen tila, jota rajaavat melko vankat muurit, joissa on tiheässä portteja kylän puoliskojen välistä liikennettä varten. Sitä voi mukavasti katsella koko päivän, kun paikkansa auringon suhteen valitsemalla voi aina nähdä sateenkaaren. Reichenbachin varrella tämä käy vain aamuisin, koska suuntana on lounas/etelä (huom. näiden lisäksi suuri määrä Sturzbäche, esim. Äschlibach, Wandelbach jne.), kun matkallani kävin sitä katsomassa. Veden määrä suunnilleen sama kuin Vantaanjoessa keväisin – tulee Scheideggistä saakka, koko ajan alemmaksi ryöpyten – syöksyy ennen laaksoon tuloa kolmesta putouksesta, korkein 300 (?) jalkaa. Tämän näin, ja on myönnettävä, että se on komea. Tuollainen putoava vesimassa vastaa tuhansien vesisammioiden kaatamista kumoon. Pärskeet ryöppyävät laajalle ympäristöön, ja niistä muodostuu suuria lammikoita ja maa muuttuu liukkaaksi. Jyly ei kuitenkaan vastaa edes Vanhankaupunginkosken kevätjyminää, sillä putouksen korkeuden takia vesi syöksyy alas epäyhtenäisenä ryöppynä eikä vyöry raskaasti. Sen läheisyydessä voisi vaikeuksitta kuulla, mitä toinen sanoo. Älköön jääkö huomiotta myöskään hyvän matkaa putouksen yläpuolella oleva holvattu silta, joka on pari sataa jalkaa kuohuvan kattilan yläpuolella. Tie Scheideggiin nousee alkumatkasta varsin jyrkästi ja nostaa hien pintaan. Sitten Rosenlauiin, samannimisen Wetterhörneriltä tulevan gletscherin [jäätikön] reunassa olevaan kylpylään saakka on loivempaa, mutta sitten taas Scheideggin lakea kohti jyrkkää nousua. Kylpylä yli 4 000, Scheidegg 6 000, Meiringen 1 900 jalkaa merenpinnasta. Kylpylään kolme tuntia, laelle kaksi. Ensiksi mainittua tietoa arvelen liioittelevaksi. Oppaan pestaaminen on täysin tarpeeton kustannuserä, sillä kurusta, jossa tie kulkee, ei pääse pois. Ja se on myös kokonaan näkyvissä jokseenkin joka kohdasta paitsi paria metsikköä. Täällä voi ensi kerran katsella läheltä lumihuippuja (Wellhorn & Wetterhörner). Meiringenistä ne vielä näkyvät vain etäisinä ihmeinä. Auringon laskiessa näkymä on kaunis samoin kuin kuutamossa. Saatoin ihailla niitä molempia. Laskeutumistie on hyvinkin kahden tunnin mittainen ja osaksi melko jyrkkä. Päivän huvituksiin kuului Grindelwaldin lähellä kolme kolmiäänisesti jodlaavaa tyttöä. Kaunis laulu. Antamani lahja oli pieni, mutta kiittely ja pieni hellä kosketus sai heidät niin ystävällisiksi, että he vielä saattelivat minua sävelillään ja tervehdyksillään ja saatoin vain ripeästi marssimalla saada nuo viehättävät ja ystävälliset tytönressukat jäämään vain vilkuttamaan. Täällä muuten käytettiin kaikkia keinoja rahan saamiseksi. Vain rammat kerjäävät. Mutta jouhista punotut ketjut, kultamedaljongit, nimen merkitseminen kirjoihin ja maksun vaatiminen kuljeskelusta kielletyillä alueilla ovat yhtä mittaa edessä.

Grindelwald on kaunein tähän mennessä näkemäni Sveitsin laakso, jos nyt 3 150 jalkaa merenpinnan yläpuolella oleva paikka on laakso. Kylä ei sijaitse laakson pohjalla Lütschinen rannalla, vaan Bachalpin puoleisella rinteellä. Se ja laakson toisella puolella Kleine Scheidegg ovat kauniita nurmikenttiä, joilla sijaitsee lukemattomia asumuksia ja karjamajoja – mutta viimeksi mainitun vieressä idän suunnalla ovat ensiksi Eiger (12 220), toiseksi Mettenberg, jolta tulevat kaksi gletscheriä ovat täysin näkyvissä – pilkahduksia Schreckhornista, kolmanneksi Wetterhornit 11 450 jalkaa – ja Lütschine, jonka kuohut pitävät laakson hengissä. Toista, ylempää gletschereistä kävin katsomassa tänne tullessani ja ihmettelin sen sulamisvesien ylhäältä alas asti uurtamia tornimassoja. Vuoret näyttävät ylittämättömän upeilta kuutamossa, ja valvon vieläkin nauttiakseni tuosta näystä, vaikka enää ei ole monta tuntia jäljellä klo 5:een, jolloin edessä on jälleen raskas marssi. Päivänvalo katosi laaksosta jo klo 6, ja nyt kuutamo valaisee vain vuoret. Näky on sanoinkuvaamattoman kaunis, ja ne ovat vastustamattoman kutsuvia, vaikka ne näyttävätkin ylpeiltä ja pelottavilta. Tätä päivää voin pitää kauneimpana Sveitsissä kokemistani. Olen päivän aikana myös kirjoittanut muutaman sanan Callelle lähtemään Münchenin kautta. Saan kai iloita siitä, että etenkin iloisina ja nautinnollisina hetkinä muistan parhaiten kaikkia Teitä, jotka olette tehneet elämäni ihanaksi ja elämisen arvoiseksi.

28. päivänä perjantaina klo 6 Grindelwaldista ylös Wengernalpille. Tie äärimmäisen vaivalloinen, mutta sittenpä siitä suoriutumisesta saakin palkinnon; vasta täällä jättiläisten maailma nimittäin näkyy koko suuruudessaan. Jungfrau lähinnä, Eiger koko korkeudessaan, Mönch (pikku Eiger), Grosshgorn, Breit, Frau, matalin 10 700 jalkaa. Niin kauan kuin aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kuului taukoamatta lumivyöryjen ääntä ja useita näkyikin. Näyttävät ryöppyäviltä puroilta ja virtaavat usein monta minuuttia. Näky ei ole mitenkään vaikuttava, koska etäisyys saa ne näyttämään pieniltä, mutta jylinästä voi päätellä, millaiset massat ovat liikkeellä. Wengernalpille päästyäni on yhä suurempi osa huipuista peittynyt pilviin, jotka ne ovat vain ajoittain hetkessä ravistelleet yltään. Hyvää onnea toivoen yövyn kuitenkin täällä suunnilleen 6 000 jalan korkeudessa nähdäkseni massat kuutamossa auringon laskun ja nousun aikaan. Vielä klo 5 kaikki on jälleen peitossa, vain Jungfrau-neito on alkanut elää ilman huntua ja hilkkaa. Sitä ympäröivät Silberhornit ovat melkeinpä kauneimmat huiput. Sumuja muodostuu lumisten alueiden alalaitaan hetkessä, ne nousevat vuorta ylös, viipyilevät ja ampaisevat taas silmänräpäyksessä ylöspäin sen huippujen ylle. Lumivyöryillä on kutakuinkin vakiintuneet kanavansa, ja tiedän jo suunnilleen, mihin suuntaan minun on katsottava, kun kuulen jylinän. Odotukseni palkittiin. Vaikka nimittäin menetin auringonlaskun, taivas kirkastui noin 10 1/2, ja vuorten maailma hohti ihanassa kuutamossa. Lisäksi salamoi tiheästi, ja salamat saivat Jungfraun posket punastumaan – alhaalla laaksossa ukonilma, jonka vain näki, mutta jota ei kuullut – ja tuolloin tällöin jylisivät lumivyöryt. Uupumus ajoi minut kuitenkin nukkumaan, ennen kuin näytelmä ennätti kauneimmilleen ja vuoret saivat enemmän valoa lännen suunnalta. Aamulla näin vain vilahduksen auringonnoususta, koska pilvet peittivät sen taas pian. Sen tähden –

29. päivänä klo 6 lähdin alaspäin Lauterbrunnenin suuntaan 4 000 jalan korkeudessa, korkeimmalla koko Sveitsissä, sijaitsevan kylän ohi ja Wengenin kautta Lauterbrunneniin, jonne saavuin klo 8. Tie kahden viimeksi mainitun paikkakunnan välillä (huom. kävelytie) on kirotun jyrkkä, niin että mitään aikaisemmin kokemaani ei voi verrata siihen. Viivyin Lauterbrunnenissa klo 11:een nähdäkseni Staubbachin auringonvalossa. En kuitenkaan nähnyt sateenkaarta niin kuin sekä Alpbachilla että Reichenbachilla Meiringenissä. Näky on pikemminkin herttainen kuin vaikuttava. Korkeat, ohuet vesiverhot näyttävät viehkeiltä ja hienostuneilta. Putouksen juurella on lumimassa, jonka holvin alitse puro virtaa edelleen. Laakso on muuten kaunis Jungfrau suoraan yläpuolellaan ja Grosshorn ja Mittagshorn näkyvissä. Wengernalpilta laskeutuessani ne näyttivät tavattoman kauniilta lumikenttien keskellä. Kumpikin kauniita tasasivuisina kohoavia huippuja. Lauterbrunnenista marssin 3 tietunnin matkan Interlakeniin, joka on viehättävä ruusujen kehystämine hotelleineen. Majoituin hetkeksi de la Jungfrauhin – kohtelias palvelu ja halpaa – lupasin suositella. Sieltä ajoin 1/2 tietunnin matkan Neuhausiin ja sitten höyrylaivalla Thuninjärven yli. – Laivamatkan aikana satoi rankasti, ja saatoin vain sadekuurojen välillä katsella kauniita rantoja. Varsinkin tulo Thunin satamaan on tavattoman kaunis. Joessa (Aaressa) on täällä saaria ja salmia, joiden sievää kauneutta ei voi kyllin ylistää. Ikkunastani hotelli Bellevuesta saatoin nauttia näkymästä. Tämä on iso laitos, kylpyhuoneineen jne., ja omistaa myös tuon höyrylaivan – mutta täällä ei kuitenkaan ole kalliimpaa kuin muuallakaan. Thun, jossa jalkakäytävät ovat pari kyynärää kadun tason yläpuolella, niitä suojaavat kattojen pitkät räystäät ja ne toimivat penkein varustettuina myös talonomistajien parvekkeina, on kaiken kaikkiaan sievä näky, vaikkakin kaikki on vanhaa eikä missään ole eleganssia. Naiset ovat tavattoman kauniita ja käyttävät kaupungissakin jo mainittua Grindelwaldin pukua, joka on myös yleensä berniläinen asu. Lauterbrunnenissa ihmiset olivat erityisen likaisia, ja siellä oli paljon raajarikkoja – täällä ei.

30. päivänä kävelin Thunista Schwarzeneggin yli jne. Luzernia kohti – melkein koko iltapäivän sateessa, mutta marssin kuitenkin 7 1/2 tietuntia. Kävin kapakassa Steffisburgissa. Päivällinen Schangnaussa. Tie johti Sattelin (3 279 jalkaa) yli Emmentaliin – mutta sää esti alppihuippujen näkemisen. Pohjoisrinne oli oma pieni alppimaailmansa nurmikkoisine kukkuloineen ja ylärinteen laaksoineen ja lukemattomine karjamajoineen. Merkillinen oli lähellä Schangnauta sijaitseva ns. ”Rebloch”, noin 30 jalkaa leveä vuorenrotko, jonka seinät ovat 200–300 jalan korkuiset ja niiden välistä puskee piskuinen ”Gross-Emme”, joka juuri tässä kohdassa kohtaa toisen puron. Murtopinnoista havaitsee selvästi, että vuori on haljennut, ja varmemmaksi vakuudeksi on kummallakin puolella näkyvissä keskeltä katkennut luola. Jonkin matkan päässä halkeama kuulemma sulkeutuu ylhäältä, niin että syntyy luonnon luoma silta rotkon yli. Yön vietin Escholzmattissa, joka on jo Entlebuchtalissa ja Luzernissa, minkä havaitsee ensimmäiseen katoliseen kylään tullessaan. Emmental ja Entlebuchtal ovat yhteydessä toisiinsa sivulaakson kautta, joten tielläni ei ollut merkittävää vuorta; sitä vastoin

31. päivänä, toisena helluntaipäivänä – olin silloin puoleenpäivään mennessä ennättänyt Entlebuchiin 3 tietunnin päähän – jouduin taas iltapäivällä kiipeämään yli 3 000 jalan korkuiselle vuorelle, Braneggille, jonka huipulta avautuu kaunis näköala samalle kartalle (osaksi), jonka näin Rigiltä. Laskeutuminen oli sen takia miellyttävää – itse tiekin oli kaunis – mutta rankka sade vei siitä pian ilon. Tyttö puolihameessa. Luzernin puku: samanlainen liivipuku kuin Bernissä, mutta kirjava pusero povea peittämässä berniläisten valkoisen sijasta sekä kirjava päähine (nauhallinen myssy) sekä liivin etumuksessa ristikkäin kulkeva hopeaketju ja sen hakaset. Puku on kaunis, vaikkakaan ei yhtä yksinkertainen kuin berniläisnaisten. Myös naiset itse ovat kauniita – vahvaa sukukuntaa. Kaikkialla rakennukset ovat hyviä, jopa komeita, sillä varsinaiset sveitsiläistyyppiset puutalot jäivät taakse Lauterbrunnenissa ja niiden jälkeen on näkyvissä ollut kivisiä tai rapattuja kaupunkitaloja. Schüpfheimissä kaunis kirkko. Vastaan tuli joukoittain pyhiinvaeltajia – myös joukko uudestikastajia oli marssilla johonkin pääpaikkaansa Bernin kantoniin. Naiset tummansinisissä puvuissa ja vanhoilla miehillä pitkä parta. Pyhiinvaeltajat enimmäkseen Luzernista, puhuivat ranskaa, ja eräät heistä olivat selvästikin hankkiutuneet iloiselle tuulelle pysähdyspaikoissa. Jo aamusta klo 10:stä lähtien, jolloin jumalanpalvelus päättyi, kapakat olivat täynnä kaikkialla kylissä ja meno meluisaa. Tulin klo 8 Luzerniin 5 tietunnin päähän Entlebuchista. Kaupungilla on sievä sijainti paikassa, jossa Reuss virtaa Vierwaldstätterjärveen, joen kummallakin puolella. Majapaikka ”Die Wage” – sijaitsee hyvässä paikassa, mutta on huono.

Kesäkuun 1. päivänä vietin aamupäivän Luzernissa, ja taukoamaton sade sekä esti minua kiertelemästä kaupunkia että keskeytti matkasuunnitelmani – nimittäin järven yli Brunneniin ja sitten Schwyzin ja Einsiedelnin kautta Rapperswiliin (Zürtichjärvi) ja sieltä suoraan Konstanziin, koko matka jalan – kierros, joka Callen ja Fridericuksen takia olisi ollut minulle mieluinen. Nyt kävin katsomassa vain Thorvaldsenin tekemän mallin mukaan kallioon hakattua sveitsiläisten muistomerkkiä. Sieltä postivaunuilla jatkuvassa sateessa Zürichiin.

Kesäkuun 2. päivän aamuna sää oli parempi, ja olisin voinut helposti palata höyrylaivalla Rapperswiliin, mutta olin jo hankkinut paikan Konstanzin postivaunuista ja sain sen takia tyytyä vaeltelemaan kaupungilla ja katsella sen kaunista sijaintia erityisesti Die Katze -linnakkeesta klo 8:aan saakka. Matkaseurana baijerilainen luutnantti v. Schück, jonka olin jo tavannut Thuninjärvellä ja sitten tulomatkalla Luzernista. Tie miellyttävä, vaikka täällä tavanomainen. Reitti kulkee Winterthurin, se ei ole mitätön, aikoinaan linnoitettu, ja pienemmän Frauenfeldin, Thurgaun keskuspaikan kautta. Maisema erityisen kaunis vasta sitten, kun eräältä kukkulalta näkyy yli Bodenjärven ja Reinin. Tasamaat Konstanzin ympärillä, jonne saavuin klo 5 iltap., eivät mitenkään erityisiä, mutta etäämpänä eli lähempänä vuorten juurta joen ja järven kummallakin puolella on mitä kauneimpia paikkoja, jotka munkit ovat tavallisesti valinneet itselleen. Satama on Freihafen, joten esikaupunkiin (Hotel Delille) voi majoittua antamatta matkatavaroitaan tarkastettaviksi. Isäntä, noin 30-vuotias nuori mies, oli kokenut erikoisia vaiheita, tehnyt 6 vuotta kestäneen matkan maapallon ympäri jne. Olin lähettänyt Schaffhausenista tänne matkatavarani, joiden totesin olevan hyvässä kunnossa. Hyvä majapaikka – erinomainen. Reinin ylittävä silta osaksi paalujen varassa, näyttää sangen huteralta. Höyrylaivat alittavat sen savupiippu kaadettuna. Täältä Schaffhauseniin. Kaupungissa on vanha sali, jossa maalauksia kokouksesta & Hussista, keisari Sigismundin kruunaustuoli jne.

3. päivänä klo 7 höyrylaivalla pohjoista rantaa seuraten ohi Mainaun saaren ja sen linnan Meersburgiin, jossa myös on vanha ja suuri linna ja hyvää punaviiniä – kuuluu vielä Badeniin kuten Konstanzkin. Sitten Friedrichshafen Württembergissä ja klo 11 Lindau Baijerissa, jossa tavarat tarkastettiin ja passeihin annettiin viisumi. Huom. tarkastaja juovuksissa – maalaisnainen – tarkastaja vaati häneltä 6 kreuzeria 4 1/2:n sijasta. Järvellä liikennöi nykyisin 8 höyrylaivaa, suurimmissa noin 45 hevosvoimaa. Vaihdoimme laivaa Meersburgissa ja matkustimme Constanz-laivalla, joka on varsin komeasti varustettu 40 hevosvoimalla. Kaupungin itäpäässä maisema alkaa näyttää sveitsiläiseltä ja lumihuiput ovat näkyvissä. Järvi ei ole niin kaunis kuin Sveitsissä. Rannat liian matalia ollakseen kauniita. Lindau sijaitsee kauniisti pienessä saaressa, mutta kaupunki on ahdas ja likainen. Epäkohteliaiden tarjoilijoiden ja passintarkastajan lisäksi täällä on jo muutenkin havaittavissa baijerilaista moukkamaisuutta. Klo 2 lähdettiin matkaan kohti Augsburgia koko päivän kumpuilevassa maastossa, jossa sen korkean sijainnin takia kasvaa havumetsää ja joka näin ollen muistutti täysin Sisä-Suomea. Myös samantapaisia aitoja kuin meillä – sellaisia on Sveitsissäkin, vaikkakin hyvin yksinkertaisia ja esteiksi heiveröisiä. Yön aikana kuljimme Kemptenin kautta, se on alueeltaan laaja kaupunki, jossa on paljon isoja rakennuksia. Harjoittaa kuulemma vilkasta kauttakulkukauppaa Triestestä ja Italiasta Reininmaihin, ylempiin nimittäin – samoin kauppaa pellavatuotteita ja viljaa. Vuoristoseudulta, jonka läpi kuljimme, kuljetetaan kuusilankkuja ja lautoja Ranskaan saakka, ensin Reiniä pitkin, sitten maatietä Rhonelle. Weisstannea ja Rottannea; viimeksi mainittua, jolla on sileä runko kuin haavalla, kasvaa paljon Sveitsissä – oksat eivät ole rennosti riippuvia. – Kemptenin jälkeen loputonta tasankoa, verraten niukasti viljeltyä, niin että kylät ovat etäällä – saatoin kerran laskea 17–18 kirkkoa.

4. päivänä klo 11 Augsburgissa. Kaupungissa on leveä kaunis katu, eräänlainen esplanadi, jolla on 5 suihkukaivoa – komea raatihuone ja tuomiokirkko – ensiksi mainitussa komea aula ylemmässä kerroksessa, minulla ei ollut aikaa viipyä kauan, vaan klo 3 rautateitse Müncheniin. Vallit kauniit ja luultavasti olivat aikoinaan vahva linnoitus. Matka Müncheniin 8 1/2 peninkulmaa sujuu 2 1/2 tunnissa suureksi osaksi aution tasangon, entisen rämeen ja turvesuon, halki. Siispä 5 1/2 Münchenissä – muistellen iloiten – vapauden kauniita laaksoja.

München ei ole miltään puolelta katsottuna kaunis näky, ei siis myöskään Karlstorin suunnalta, jolta tulin; vaikka jäin viisaasti portin ulkopuolelle, missä voi asua halvalla ja hyvin, Augsburger Hofissa 30:llä, Stachusgartenissa 24 kreuzerilla päivässä. Toisin on asia heti kun vain vilkaisee vasemmalle ja oikealle samaiselta portilta, jolloin kauniit esplanadit ovat sekä oikealla että vasemmalla puolella, viimeksi mainittu Karls- & Maximiliansplatz, kaunein aukio Münchenissä – sillä Ludviginkatua, joka on myös vastarakennettu, reunustavat toki suuret ja osaksi kauniitkin talot, mutta se ei yksitoikkoisen leveänä ja tyhjänä näytä yhtä miellyttävältä kuin ensiksi mainitut epäsäännöllisine muotoineen ja istutuksineen. Yleensä ei kuitenkaan voida sanoa, että talot uudessa osassa eli puolessa kaupungista ovat tietysti kauniita. En tiedä tarkoin, mitä puuttuu. Ikkunoiden pienuus ja harva sijoittelu ovat yksi päävirheistä. Suurtenkin rakennusten joukossa on harvoja todella kauniita – niiden joukossa Pittin tyyliin rakennettu linnan siipi, Glyptoteekki, teatterin julkisivu. Myöskään Glyptoteekki ei näytä onnistuneelta, koska siinä on niin matala kivijalka matalalla sijaitsevassa rakennuspaikassa. Kivijalan mataluus onkin täällä yleinen virhe. Uutta kirjastoa ylistetään, mutta minusta se on kuin mikäkin jauhovarasto. Samoin Pinakoteekki on ruma. Uudet kirkot, Ludwigs- ja Aukirche, ovat mitättömiä. Samoin yleensäkin kaikki arkkitehtuuri vailla suuruutta. Todisteena myös Hofgartenin arkadit. Aivan toisenlaisia ovat sisätilat, jotka esim. Residenssipalatsissa – Pinakoteekissa ja etenkin Glyptoteekissa ovat sekä vaikuttavia ja komeita että aistikkaita. Kaiken kaikkiaan on nykyisen kuninkaan hallitessa rakennettu niin paljon, että jo tämä riittäisi säilyttämään yhden miehen muiston, ja kun saa kuulla, että hän kuluttaa muuten vähän varoja elämäänsä ja että valtionkassan asiat ovat hyvällä tolalla, joutuu pakostakin varsinkin ottaessaan lisäksi huomioon valtavat taideteoksiin sijoitetut menot antamaan henkilölle paljon ja monenlaista anteeksi. Olkootpa kokoelmat maksaneet valtavia summia, on päämies kuitenkin antanut suurimman osuuden. Pelkästään Madonna della tenda on maksanut 64 000 reiniläistä guldenia. Myös freskojen, joilla hän täyttää kaikki rakennuttamansa seinät, täytyy maksaa muhkeita summia. Näitä viimeksi mainittuja on: Corneliuksen maalaamia Ludviginkirkossa; hänen viimeinen tuomionsa ansaitsee kertakaikkisen kiitoksen, jollei ehkä ehdottomasti kompositioltaan, koska tämä on mitoiltaan liian pieni tuollaista aihetta kuvaavalle maalaukselle, niin kuitenkin ilmaisutavaltaan ja kiinteydeltään, joka on kaikissa kohdissa erinomainen – jopa liikuttavan kaunis. Hänen henkilöhahmonsa, etenkin naiset, ovat yleensä hieman venytettyjä eivätkä kohoa juuri esille maalauksessa. Paremmin maalattuja, Luukas (?) ja leijona ylittämätön – ovat muut maalaukset, jotka hänen oppilaansa ovat tehneet Glyptoteekkiin, myös Corneliuksen; Göttersaal ja Trojanersaal, etenkin viimeksi mainittu kaunis, täynnä elämää ja voimaa. Taistelu Patrokloksen ruumiista ja Priamoksen kuolema kilpailevat ensimmäisestä sijasta – antaisin sen viimeksi mainitulle. Residenssipalatsin uudisrakennuksessa, joka ei ole vielä valmis, Barbarossasali ja Rudolf H:laisen (?) vaiheet, molemmat maalannut J. Schnorr – eteläsiivessä Schnorrin Nibelungensali – joiden katsomiseen yksi käynti on niin lyhyt, ettei sen perusteella voi esittää arviointia; minusta näytti kuitenkin siltä, että Barbarossa-kompositioissa ei ollut kylliksi ilmaisevuutta; Allerheiligenkirchessä Hessin teoksia – Vanha ja Uusi testamentti, useita kohtauksia – hahmot vanhaa saksalaista tyyliä, mutta yleensä jäykkiä ja vain siellä täällä kauniita kasvoja – kappeli muuten kauniisti sisustettu ja tavattoman pramea, melkein kokonaan kullattu, arkadeissa, jotka sinänsä turhanpäiväiset, Schnorrin baijerilaisia näkymiä ja Rottmannin kauniita italialaismaisemia, Pinakoteekin aulatiloissa Zimmermannin maalaamia kuvia maalarien vaiheista; freskoja kauniita ja upeita kuvia. Huom. vain kupoli ja lunetit valmiita. – Stukkotöitä ja kohokuvia Residenssipalatsissa on kaikkialla, loggioissa; kokoveistoksia frontespiiseissä ja katoilla. Niissä on kuitenkin se tavanomainen vika, ettei niitä voi etäisyyden takia katsella. Schwanthalerin ateljeessa on nykyisin koko Valhallan päätykolmion veistosryhmä, joka esittää Teutoburgin metsän taistelua – yksittäiset hahmot osaksi kauniita, mutta esim. taistelijoissa ei ole voimaa eikä ilmaisevuutta. Hänen muovailemiensa mallien mukaan on valettu Baijerin 12 vaaliruhtinaan patsaat, joista seitsemän on valmiina, valtaistuinsalia varten, Stiglmaierin valimossa ja ansaitsevat paikkansa lähinnä prameuden takia, koska ne on kokonaan kullattu. Jos muistan oikein, se kuuluu myös Kaarle XI:lle – valumalli lebensgross [luonnollista kokoa] Schwanthalerin ateljeessa. Samassa valimossa on myös 45 jalkaa korkean Bavaria-neidon ja tämän jalkojen juuressa olevan leijonan, mittasuhteiden perusteella mopsin, valumalli. Neito itse on kuitenkin kaunis hahmo. Ateljeista näin myös Kaulbachin työhuoneen – erinomaiset työt: hullut, taistelu hunneja vastaan ja Jerusalemin hävitys, puoliksi allegorinen, ovat olemassa vain luonnospiirustuksina – valmiiksi maalattuina hänellä oli vain muotokuvia ja tutkielmia. Kompositiot voimakkaita ja kauniita, maalaa taitavasti ja herkin vedoin, mutta tuskin täysin erinomaisesti. Arkadeissa on pari hänen maalaamaansa kutakuinkin groteskia freskoa. Kotimaisiin taideteoksiin kuuluvat vielä Au-kirkon lasimaalaukset, kaikki komeita ja osaksi kauniitakin maalauksia. Vastarakennettu goottilaistyylinen kirkko on mitoiltaan suhteeton ja ruma. Myöskään Ludviginkirkko, sekoitus gotiikkaa ja bysanttilaisuutta, ei ole mitenkään vaikuttava eikä kaunis. Vielä rakenteilla oleva basilika on täysin bysanttilainen. Samoin Ludvigin aikana rakennettu protestanttinen kirkko on torneineen näkemisen arvoinen. Kaiken näkemiseen mahdollisuudet antava avoimuus on kerrassaan kiitettävää. Pinakoteekki on avoinna joka päivä, samoin Residenssipalatsi. Kirkot jne. määrätunteina. Ensiksi mainitussa kävinkin joka päivä. Vanhemman saksalaisen ja alankomaalaisen taiteen kokoelma lienee täydellinen. Mitä tulee puhtaasti saksalaiseen taiteeseen, minusta näyttäisi siltä, että se oli Eyckin ja Memlingin teoksissa päässyt pitemmälle kuin italialainen taide Giotton, Peruginon jne. tuotannossa – kauniissa, luonteikkaissa ja luonnonraikkaissa kasvoissa – sekä tavattoman kauniissa värien käytössä esim. Memlingin töissä. Albr. Dürer on pienissä hahmoissaan heistä edellä pelkästään piirtäjänä, mutta niissä ei ole samaa tuoreutta. Hänen madonnissaan (Wienissä) ei ole mitään kehumista – eikä myöskään hänen Kleopatrassaan ja ritarihahmoissaan (Münchenissä) nämä jopa huonoja – Apostolit olisivat näin ollen muotokuvien ohella ainoa moitteeton teos, mikä kaikki näyttää osoittavan, ettei hän ollut historiamaalari. Cranach näyttää minusta sittenkin paremmalta, vaikka kaikki hänen hahmonsa, erityisesti hänen naisensa, ovat samassa muotissa valettuja. Saksalaisilla ei yleensäkään ole ollut koskaan aavistustakaan puhtaan kreikkalaisen kauneuden hengestä, puolibysantilaisten vanhimpien yritelmien jälkeen, joissa ihannoidut kasvot (kuten Kölnin koulukunnan töissä) ovat kylmyydestään huolimatta liikuttavan kauniita. Näyttää siltä, että saksalaisilla on yhäkin vähän puhtaan muodon tajua; Corneliuksellakaan ei nimittäin ole kaunismuotoisia kasvoja, vaikka ilmeet aina kauniit ja jalot. Myöskään kompositiossa ei ole kekseliäisyyttä eikä tuoreutta, ja lopulta on langweilig [pitkästyttävää] nähdä näitä pyhiä tapahtumia loputtomiin toistettuina useimmiten samassa muodossa, ilman suurtakaan eroa maalaustavassa. Saksalainen (esim. Kugler) pitää italialaisten matkimista askeleena taaksepäin. Mutta enemmän miellyttävät esim. – Rottenhammerin maalaukset kuin jonkun Kulmbachin, Altdorferin, Zeitblomin jne. Wienin uusimpien teosten joukossa on nähtävissä vähän erinomaisia töitä (ks. tuonnempana Krafft & Waldmüller). Puolittain naurettavaa on heidän työskentelynsä madonnien tuottamiseksi, esim. Düsseldorfin koulukunnan piirissä. Tämä on katolinen ja koostuu luopioista, joiden kärjessä on Schadow. Hänen oppilaansa käännytetään tavallisesti Rooman-matkallaan. Overbeck lienee ollut maalareista ensimmäinen. Muuten: näin eräässä sveitsiläisessä kalenterissa kertomuksen Stolbergin kääntymyksestä kerrottuna todisteeksi totuuden voimasta kansan hurskauden lujittamiseksi. Siihen oli vaikuttamassa muuan kreivitär Gallitzin. Huom. (Myös Münchenissä taideyhdistyksen huoneistossa oli pari hyvää laatukuvaa, ”vanki” ja ”peluri”, sekä muuan maisema. Eräästä madonnasta kohistiin kovasti, käsittääkseni aiheettomasti.) Merkitään muistiin: että sen jäseneksi pääsy maksaa 18 reiniläistä guldenia vuodessa ja ulkomailtakin voi liittyä. – En hurmaantunut italialaisistakaan niin suuresti kuin odotin – vanhemmat öljymaalaukset eivät yleensäkään varmaan voi olla yhtä vaikuttavia kuin freskot, ja öljymaalauksiahan heidän etevimmät työnsä ovat. Havaitsen, että asiat ovat pakostakin tällä tavalla, kun vertaan vaikutelmiani Corneliuksen teoksista. Myös Raffaellon Münchenissä ja Wienissä olevien teosten joukossa on kauniita maalauksia, kaunista muotoa, osaksi ilmaisultaan yksinkertaisia ja selkeitä, mutta ei niiden katselemiseen uppoudu. Nämä kolme madonnaa eivät myöskään ole kauniita naisia. Maalaus on vahvasti plastista, erityisesti ”della tenda” -madonnassa, joka näyttää sen takia melkeinpä kipsiin muovatulta. Aivan toisenlaisia ovat Wienissä Pyhä perhe ja ”Ruhe in Ägypten” ja pyhä Margareeta, joiden maalaustapa on paljon tunteikkaampaa ja värisävyt venetsialaisia. Erinomaisen kauniita ovat ilmeeltään Luinin maalaukset, ja viehättävän kauneuden osalta pidän hänen Münchenissä olevaa madonnaansa parempana kuin mainittuja. Myös Fr. Francialta on siellä kaunis. Rooman koulukunnan töistä olen muuten nähnyt vain Giulio Romanon katuvan Pietarin Münchenissä olevan arvoltaan erinomaisinta tasoa. Firenzeläisten töistä Münchenissä olevan Cecilian, jota pidetään virheellisesti Leonardo da Vincin teoksena ja kaksi Luinin madonnaa Pinakoteekissa. Salainon madonnan Leuchtenbergin galleriassa, samoin kauniin, del Sarton ja Fra Bartolommeon taiteesta useita vähemmän kauniita teoksia sekä Münchenissä että Wienissä. Yleensä nämä ovat kuitenkin viehättäviä, paljon enemmän kuin Correggion ja venetsialaisten ensiksi mainitulta Münchenissä Madonnan ilmestys – jossa kaunis valaistus ja hän itse kaunis, sekä Wienissä sama aihe – upea. Vain eräät Tizianin maalaukset eli hänen naisryhmänsä – bakkantin vihkimys Münchenissä, del Vasto rakastajattarineen ja Danaë Wienissä, esim., on myönnettävä tavattoman kauniiksi ihmisruumiiksi; muut hänen maalauksensa, lukuun ottamatta Leuchtenbergin galleriassa olevaa Madonnaa ja pyhää Yrjöä, eivät vaikuta juuri mitenkään. Tietysti tässä ei ole kyse hänen muotokuvistaan. Olen turhaan etsinyt koulukunnan kauniita värejä sen johtomiesten töistä. Esim. Paolo Veronesen teoksissa on vihreänsininen värisävy, joka on sangen epämiellyttävä. Yhtä kauniita värejä kuin Eyckin ja Memlingin teoksissa (Münchenissä) tuskin muissa töissä näkee. He ainakin osasivat tehdä värinsä kestävämmiksi kuin venetsialaiset, joiden teoksista selvästi näkyy, että väri on tummentunut (”nachgedunkelt hat”). Gott weiss [Luoja tietää], miten asian laita on, mutta taiteen täydellisyyden taivastelun sijasta minä kaipaan siitä jotakin, je ne sais quoi [en tiedä mitä]. Puhdasta kuvittelua olisi ainakin usko, että 1500-luku on ollut maalaustaiteessa non plus ultra [huippu]. Myös pelkkä luonnon jäljittely on epäilemättä nykyisin korkemmalla tasolla kuin ennen. Puhdas, kaunis muoto, kreikkalaisuus, on kylmää ja irrallaan elämästä. Katolinen hurmio ja tulkitsemistapa, joka löytää kaikista muodoista jonkin ilmauksen, kuuluu tunnemaailmaan, joka ei enää ole meidän. Meille elämä itse on totuus, ei kuitenkaan välittömän kokemuksen raakuudessa, vaan hengen työnä, järjellä käsitettävänä maailmana. Taiteella, jonka on tuotava elämä esiin muodon puitteissa, on sen takia yhtä vähän tekemistä pelkän muodon kauneuden kuin pelkän karakterisoinninkaan kanssa, vaan sen tehtävänä on näyttää kaunein sielu, järki, henki kauneimmassa ruumiissa, aineessa. Kuvataide ei voi sen paremmin kuin runouskaan torjua vaatimusta sovittelevuudesta, silloinkin kun se kuvaa näennäistä rumuutta. Se takia huumorilla on osansa tämän aikakauden sivistyksessä. Sanotaanpa mitä sanotaan ilmaisun ja muodon yhtenäisyydestä Raffaellon & hänen aikalaistensa teoksissa, muodon kauneus ei ole hänen madonnissaan vallitsevana siinä kohden, missä ilmaisua on etsittävä – kasvot eivät ole kauniita. Lienee kuitenkin niin, että Raffaellosta on tiedettävä enemmän voidakseen arvioida häntä. Koskekoon arviointi sen takia maalaustaiteen koko kukoistuskautta. Nykyaika maalaa kauniimpia naisia – mutta missä muoto on kaunis, sieltä puuttuu ilmaisevuutta, ja missä on ilmaisevuutta, siellä ei esitetä kaunista muotoa (Cornelius).

Elämä Münchenissä samoin kuin Baijerissa yleensä näyttää olevan kutakuinkin proosallista – eikä taiteella ole ollut tässä suhteessa mitään vaikutusta. Taideyhdistyksessä näyttävät käyvän toki monet naisetkin, mutta käyntien aiheena ei ole taide, kuten on helposti käsitettävissä. Eräät naiset kuitenkin pikkuisen taiteilevatkin, mm. muuan Fräulein Kohler. Kaiken kaikkiaan taiteilijoita noin tuhat. Pääasiassa keskiluokkien seuraelämä = ravintolaelämää, vain sikäli poikkeavasti, että kun Etelä-Saksassa yleensä vain miehet viettävät jokaisen illan Wirtshausissa, Münchenissä naisetkin ottavat tähän elämään innokkaasti osaa. Kahvilat ovat likaisia, ja palvelu on niissä huonoa. Juhlittaessa käydään olutpanimoissa, joissa tavara saadaan tuoreena ja aitona, kaupungissa on oikeita kapakoita, mutta sen ulkopuolella, koska juomaa voidaan latkia ulkoilmassa, hieman parempia. Siellä juodaan tuopeista. Ruokaa eli voita, leipää, juustoa ja retikoita koetetaan kerätä eukoilta, joita on liikkeellä melkoinen määrä, yhdellä kaupattavana yhtä tavaraa, toisella toista. Veitsen saa käytettäväkseen tai sitten ei, ja siten tulevat toimeen hienoimmatkin naiset, jotka enintään eroavat muista siten, että he juovat oluensa lasista. Kaikki käy niin proosallisesti kuin yksitoikkoinen, autio ympäristö ehkä saattaa vaatia. Hovipuutarhaan liittyvä ns. Englischer Garten on kohtalaisen kaunis puisto, vaikka sekin on kosteaa tasankoa, mutta siellä ei ole olutpanimoita eikä siellä sen takia ole tapana käydä, – vain tunnin ajan lauantaisin, jolloin kuningas kustantaa avokätisesti musiikkia. Hameväestä la haute volée [yläluokka] tuskin käy kahviloissa tai olutpanimoissa, mutta keskiluokan naiset ovat sitäkin innokkaampia ja myös virkamiesperheet, hovineuvokset, valtioneuvokset jne., joiden naisväen arkihuvina on syöminen ja oluenjuonti. Huom. Ystävät: Kornbeck (Emil), Kohler (tri), Sivers (koristemaalari), Schiller (kuvanveistäjä). Kurjassa Bocksbier-kapakassa nähtiin 8–10 upseeria meluamassa umpihumalassa, ja he pitivät sangen mielenkiintoisena seurueesta erään päähänpistoa oksentaa istumapaikallaan – vaikka vain parin askeleen päässä hänestä istui parempien piirien rouvashenkilö, joka ei kuitenkaan erityisesti häiriintynyt tästä käytöksestä. Seurueessa oli mukana myös muutamia miehiä, joiden olin havainnut kuuluvan kaupungin siviilihienostoon, ja joka toinen sotilashenkilöistä kuului olevan kreivi tai paroni. On olemassa kahviloita, joita naiset suosivat, ja niin nuorempien kuin vanhempienkin näkee tulevan ujostelematta sisään ja tilaavan lasillisen olutta. Ne eroavat tavallisista kahviloista vain siinä suhteessa, että tupakointi on kielletty. Naiset käyvät yksin teatterissakin. Pari nuorta suojelee toisiaan riittävästi. Paremman väen yksinäisellä naisella on iltaisin palvelija mukanaan. Kerrotaan muuten, kuten tunnettua, että ylempienkin luokkien naisen lähestyminen käy täällä helposti. Suurporvariston piirissä näkee kauniita naisia. Kun Praterissa oli ilotulitus ja musiikkia, myöskin retikat ja olut olivat siellä pääasiana, näin monia kauniita veikistelijöitä. Heitä ei ollut tanssiaisissa, Rosenfestissä, jossa valittiin Rosenkönigin (kankaalle maalattuna ”O Rosenkönigin, vergiss nie dieser Stunde hehren Sinn” ”Oi Ruusukuningatar, älä koskaan unohda tämän hetken juhlavuutta.”) ja jonne pikkuporvaristo oli kokoontunut. Sisään pääsi jäsenen kohteliaasti johdattamana – itse isäntäni mukana, hoc est (toisin sanoen) hänen merkitsijänsä Stellvertreterinä [edustajana] – kunhan ilmoitti nimensä, joka merkittiin kirjaan.

Juhliin kuului Frohnleichnamsprozession [Pyhän ruumiin juhlan kulkue]. Se jätti vastenmielisen vaikutelman, vaikka siinä loisteli teatteriprameus. Valtaistuimelta oli nimittäin komennettu hoviväki ja armonosoitusten kärkkyjistä koostuva virkamieskunta mukaan hurskastelemaan tuossa naurettavassa spektaakkelissa – rahvaan massa karkean tekohurskasta ja kiihkomielisen näköistä. Munkit, fransiskaanit, näyttivät inhottavilta, todellisia konnien kasvonpiirteitä, – nunnat, barmherzige Schwestern [laupiaat sisaret], joista eräät olivat kauniita, mutta kalpeita ja lakastuneita, olivat järkyttävää katsottavaa. Veljestöä seuraavat parhaisiinsa pyntätyt nuoret koululaiset olivat ainoa kaunis näky, vaikka heistäkin hiippakunnan koulusta tulevat näyttivät surkeilta. Majesteetti tallusteli sangen iloisena ja huolettomana eteenpäin, ei ollenkaan juhlallisena eikä hurskas ilme kasvoillaan, vaan monin tavoin virnistellen. Kaikki osoittaa hänen elävän siinä uskossa, että hän on rakastettu kelpo hallitsija. Hän kuljeskelee siviiliasussa, näin hänet pitkässä takissa, olkihattu päässä ja sateenvarjo kädessä – aivan yksin, tervehtii kaikkia vastaantulijoita, itse ensiksi, keskustelee monien kanssa ja esiintyy kaikin tavoin ystävällisesti. Sanomalehdet imartelevat alituisesti ja kömpelösti häntä joka sanan yhteydessä, ”unser geliebte”, ”angebetete” [meidän rakastettu, palvottu]. On tietysti selvää, että hänen ympäristössään esiinnytään samalla tavalla, eikä hän voi mitenkään tietää, että asiat voisivat olla toisin. Toisinhan ne ovat, sen havaitsee helposti. Hänen taideharrastuksiaan kiitellään kuitenkin mieluusti, ja massat kiittelevät hänen hurskauttaankin. Valtion raha-asiat ovat hyvällä tolalla. Kansa kuuluu yleensä olevan köyhää, kylien talotkin ovat vain kurjia hökkeleitä württembergiläisten asumuksiin verrattuna. Tämä johtunee suureksi osaksi maan karuudesta, onhan esim. koko Baijerin keskiosa 8–10 peninkulman säteellä Münchenistä kerrassaan piikiviaavikkoa. Joet virtaavat leveässä kivikkoisessa uomassa, jonka rantatörmät ovat kyynärän korkuiset, ja näyttävät nekin surkeilta kuten maa. Ihmiset näyttävät enimmäkseen masentuneilta ja lamaantuneilta. Naisten keskuudessa kansallispukua pidetään arvossa, se on eri seuduilla erilainen. Münchenissä käytetään eräänlaista hopealla tai kullalla kirjailtua nauhamyssyä, joka on varsin sievä. Tarjoilijatytöt ja muutkin pitävät sen yhteydessä luultavasti luzernilaistyyppistä liiviä, johon kuuluvat hopeaketjut ja riippumaan ripustetut hopea- tai kultarahat tai joka on kirjailtu samoin kuin myssy. Talonpoikaispukujen joukossa on Taalainmaan naistenpukua muistuttava asu – päähineitä pyöreät turkislakit ja teräväkupuiset hatut. Miehet käyttävät täällä samoin kuin Luzernissa mustaa silkkistä tai puuvillaista yömyssyä – myös hatun alla schwabenilaisten Schmierkappen tapaan. Huom. Montakaan struumaa en nähnyt, mutta kaikenmoisia vammaisia näkee varmastikin enemmän kuin Pohjolassa. Huom. (Majesteetti on erityisen ihastunut kansallispukuihin ja maalauttaa kuvan niistä kauniista tytöistä, jotka tuossa asussa tulevat hänen näköpiiriinsä; tämä edistää niiden käyttöä Münchenissä aivan erityisesti.) (Kirjasto – teatteri – Schelling – Thiersch)

Suuri merkillisyys Münchenissä on kirjasto, jossa on summittaisesti laskettuna 800 tuhatta nidettä, kun varmasti tiedetään että se sisältää 500 000 painettua teosta. Lisäksi 18 000 käsikirjoitusta, joista inkunaabeleita 15 000, sekä 50 puulaatoilla painettua teosta. Käsikirjoitusten joukossa useita taidehistorian kannalta tärkeitä. (Ks. muistiinpanoja Kuglerista.) Custos Bibliothecae Fähringer esitteli ja selitti kohteliaasti sekä otti vastaan hankintaa varten tarpeelliset tiedot Kalevalasta, Renvallin sanakirjasta, Beckerin kieliopista. Erikoisuuksia, jotka näin: käsikirjoituksia, gootinkielinen lakikokoelma 500-luvulta, kahdesti taitettu papyruskäsikirjoitus. Pergamentille hieraattisilla merkeillä kirjoitettu Raamattu, purppuranpunaiselle pergamentille kullalla ja hopealla kirjoitettu messukirja; 1500-luvun alussa pergamentille painettu Raamattu, komea puulaatoilla painettu breviarium; nuotitettu ja Hans Mielichin miniatyyrimaalauksin somistettu Psalttari; hopeakehikkoon sijoitettu rukouskirja, jossa vuosiluku (1500-luvun alusta) kulmissa hakasten alla ja sanoinkuvaamattoman kauniita italialaisten mestareiden miniatyyrejä; toinen, jossa Dürerin ja Cranachin piirroksia, ensiksi mainitun piirrokset vihreitä & sinipunaisia, viimeksi mainitun ruskeanpunaisia – allegoriset kuvat joskus vitsikkäitä.

Kävin Schellingin luona Kornbeckin seurassa

Heinäkuun 2. päivänä häpeäkseni vasta Münchenistä, jossa minua viivytti odotus, että saisin 1. kirjeen Fuësilta Tübingenistä ja 2. viisumin Venäjän ministeriltä, peräti 5 päivää. Jälkimmäisen asian takia, jonka järjestyminen oli hankalaa, koska passissani ei ollut ennestään yhtään ministerin antamaa viisumia, ei Tukholmasta, Kööpenhaminasta eikä Hampurista. Ensiksi mainittu haitta oli valitettavasti jäljellä vielä Wienissäkin. Asiaa hoitava lähetystösihteeri, paroni Stieglitz ei ollut suinkaan kohtelias, vaan aito. Itävallan asianomaiselta virkamieheltä järjestin asiani nopean käsittelyn voitelemalla vahtimestarin. Kello oli 10 3/4; postin oli määrä lähteä tasan klo 12. ”Er ist ausgegangen.” ”Lassen Sie den Pass hier.” Erst halb Eins – – ”Vielleicht können Sie auf der Kanzlei” – – ”werde versuchen” – [Hän on ulkona. – Jättäkää passi tänne. – Vasta puoli yhdeltä. – Voisittekohan kysyä kansliasta – – Yritän järjestää] ja yritys kesti 3 minuuttia, maksoi 1/2 guldenia. Ennätin siis ajoissa ja lähdin klo 12 postikyydissä Regensburgiin yritettyäni turhaan kaksi kertaa saada postista mainitun kirjeen, jonka tiesin saapuneen poste restante. – Tie kulkee Freisingin, Moosburgin, Landshutin kautta, Landshutissa vanha kirkko ja kaunis torni, korkein Baijerissa, 456 jalkaa; siellä samoin kuin Augsburgissa ja Münchenissä (Kaufinger Strasse) on leveä valtakatu, joka kulkee kaupungin halki. Ympäristö kaunis, ja siellä romanttisessa sijaintipaikassa Trausnitzin linna. Vasta täällä alkaa seutu näyttää ihmiselle soveliaammalta, kumpuilevaa maastoa, lehtimetsää, hedelmäpuutarhoja, kauniisti viljeltyjä peltoja jne. Landshutissa syötiin illallinen, ja pimeys peitti pian näköalat. Seura vaunuissa, nuoria miehiä, oli miellyttävää, mutta keskimmäinen paikka verdammt [kirotun] epämukava yösija.

3. päivänä klo 4 aamulla oltiin Regensburgissa – ahdas, kauttaaltaan vanha ja ränsistynyt. Vain tuomiokirkko, kuin Kölnin tuomiokirkko pienoiskoossa, oli kaunis ja vaikuttava. Tonava ei tässä kohdassa ole leveä eikä kovin vuolaskaan. Höyrylaiva lähti klo 5. Täällä harjoittaa liikennettä baijerilais-württembergiläinen varustamo. Laiva ei ollut suuri (36 hv)? eikä siisti. Hinnat Linziin 12 guldenia & 8 g., ergo 8 – sieltä Wieniin 10 & 6 g. konventiorahassa. Matka siis sangen halpa, halvempi kuin Salzburgin kautta. Aluksi rannat olivat matalia ja maa tasaista, vain vähitellen kukkuloita pohjoispuolella ja yhdellä niistä Donaustaufin luona Walhalla aivan rannan tuntumassa, ja sinne mahtava portaikko rinnettä ylös. Itse rakennus on ympäröity laudoituksella, niin ettei siitä näkynyt mitään. Pleintingin luota alkavat vuoret ja virta voimistuu ja siinä on pitkän matkaa kiviä ja kallioita. (Paljon sitä ennen on ohitettu Straubing, joka näyttää miellyttävältä, vaikka sijaitseekin tasangolla. Rantoja kaunistavat muutamat linnanrauniot, etenkin Hofkirchen.) Kuitenkin vasta mainittu vuoristoinen osuus tekee matkasta miellyttävän. Tälläkin taipaleella on pari kaunista rauniota ja Passaulla mitä romanttisin sijainti niemekkeellä Innin ja Tonavan välissä. Vastapäätä samanlaisella niemekkeellä Tonavan ja Ilzin välissä Ober- & Niederhausin linnat jyrkkärinteisellä vuorella. Sijainti on samantapainen kuin Koblenzin, mutta monin verroin kauniimpi.

Passaun alapuolella vuoristoinen taival jatkuu Linzin lähistölle asti, missä laakso levenee, mutta kaikessa säilyy vuoristoseudun tuntu. Saavuin Linziin klo 6 iltap. Kaupunki on suurimmaksi osaksi kehnosti rakennettu ja sen kadut ovat likaisia, osaksi kiveämättömiä. Kolminaisuuden patsas, samantapainen kuin Grabenilla Wienissä, esittää kuulemma pilvipatsasta, jonka huipulla leijuu enkeleitä jne., ja näyttää yhtä kummalliselta kuin sen aihekin. Yksikään rakennus ei ansaitse mainintaa. Maineikkaista ”junomaisista” kaunottarista en nähnyt yhtäkään. Ympäristö on kuitenkin maalauksellinen ja samoin näköala Tonavan laiturilta. Entinen keisarinlinna korkean vuoren huipulla, kuin mitoiltaan kasvaneella viheriöivällä kukkulalla, sijaitsee tavattoman kauniilla paikalla. Siellä toimii kuulemma nykyisin olutpanimo. Aivan Linzin kyljessä ylävirran puolella olivat ns. Maksimilianin tornit, ketju muurattuja linnakkeita, joita yhdistää joen kummallakin puolella suoraan rannasta kohoava muuri.

4. päivänä klo 6 aamup. Linzistä suurella, komealla itävaltalaisella laivalla, joka oli rakennettu Lontoossa raudasta. Matka ei ollut epämiellyttävä, vaikkakin aluksi matalien ja viljelemättömien rantojen välitse, joilla kuitenkin kasvoi vaihtelevia metsiköitä. Siellä täällä linnoja ja luostareita. Kaupunkeja, Kronaussa ja Ennsissä keisarilliset linnat. Suunnilleen puolimatkassa alkaa taas vuoristoinen osuus. Kuljetaan ”Strudelin” läpi, jonka ”hirmuiset” aallot = 0 ja pyörteet mitättömiä, mutta jonka ympäristö on mitä romanttisin. Strudelin yläpuolella Strudenin ”linna” ja keskellä kaunis kallio risteineen. Tästä eteenpäin seutu tavattoman kaunista. Vuoria, pieniä kyliä, raunioita, lopuksi viinitarhoja, joita Sveitsin jälkeen on näkynyt vain Regensburgin seudulla. Harmittavan komeita luostareita ovat Mariataferl ja vastapäätä Kremsiä vielä muhkeampi Gottwich. Historiallisia raunioita Pöchlarn (room. Arelape), rajakreivi Rüdigerin asuinpaikka Nibelungenliedissä, ja Dürrenstein, Rikhard Leijonamielen vankila – molemmat kallioilla joen partaalla. Melk ja Krems, kohtalaisia kaupunkeja. Yleensä matka Tonavalla tarjoaa suurenmoisempaa ja komeampaa nähtävää kuin Reinillä, joka seudun korkealle kohotetun kulttuurin ansiosta vaikuttaa miellyttävämmältä ja elämäniloisemmalta tienoolta. Tonava haaveilijoille, Rein elostelijoille. Sekalaista: Engelhadzellissä Linzistä ylävirtaan näin kokonaisen kääpiöperheen – 3 veljestä. Paljon muita vammaisia ja selvästikin suurta köyhyyttä. Yleensä etelässä on epämuodostuneita ihmisiä paljon runsaammin kuin meillä Pohjolassa. (Ei apropos) Jo Regensburgin & Linzin välillä päivällisellä kaksi tuttavuutta: kaunis linziläinen rouva, ”sehr lose” [hyvin vapaa], joka illaksi tehdyn sopimuksen mukaan oli teatterissa, jonne allekirjoittanut ei kuitenkaan mennyt. 2. Minna v. Kiem, viehättävä erfurtilainen tyttö, joka oli matkalla tapaamaan veljeään, nuorta wieniläistä kauppamiestä. Autoin häntä Linzissä suoriutumaan tullista, olin hänen ritarinaan seuraavana päivänä ja jatkoin tuttavuutta Wienissä. Sievä peijooni on vieläkin mielessäni, kun minun on erottava hänestä. Meillä ei tulisi kysymykseenkään, että kauniin tytön sallittaisiin tuolla tavoin matkustaa yksin – ja silti luotettaisiin lujasti hänen puhtauteensa. Linzissä asuimme samassa majatalossa, hän oli koko illan kotona minun tietämättäni. Seuraavana päivänä hän sanoi, että olisi mielellään ottanut vastaan vierailun ja halunnut seuralaisekseen kaupungille tietyn henkilön – tämän ilman kiertelyä ja koketeerausta. Wienissä esiinnyin kavaljeerina, mutta minut pidettiin syystä je ne sais quoi [ties mistä] asiaankuuluvalla etäisyydellä. In summa: vain pitkä aika ja paholaisen konstit olisivat voineet johtaa pahoille teille – en ajatellut sitä, vaan pidin lapsukaisesta vilpittömästi.

Wienissä samana päivänä klo 3 iltap. huono majapaikka Dreifaltigkeit-Hofissa (24 kreuzeria, 30 yhden hengen huoneesta) useiden matkalla saamieni tuttavien sinne ohjaamana – kuten erään Mayerin, myöhemmin saamani tiedon mukaan Reinin höyrylaivoilla toimineen nuoren ravintolanisännän, joka oli tulossa samanlaiseen tehtävään Tonavalle, ja hänen hovimestarinsa Odenwallin, jonka kanssa, vähissä varoissa kun olin, jaoin huoneen, mistä seurasi, että 10 guldenin seteli katosi taskustani. Vasta silloin käsitin, että oli hyväksi asua yksin ja sain sitten vaivaa nähtyäni viikoksi yksityismajoituksen Spittlbergin esikaupungista 2 guldenilla. Kaupungissa 8–10, esikaupungeissa 5–6 kuukaudessa. Majataloissa 50 kreuzeria päivältä kaupungissa – esikaupungeissa 30–40. (Münchenissä kaupungissa 1 guldenista 1–12 reiniläiseen guldeniin, Karlstorin ulkopuolella 24–30 kreuzeria, viimeksi mainittu hinta Augsburger Hofissa.)

Kun Wien tulee ensi kerran näkyviin Nussdorfissa, näky ei ole mitenkään suurenmoinen. St. Stephanin torni ja pari muuta loistelevat toki silmiin, mutta ne esikaupungit, joiden läpi kuljetaan, mm. Alservorstadt, ovat kyllä hirveitä. Vasta muurien etumaastossa, jonka kauneimmin rakennettu osa on tällä suunnalla eli Alserin varrella, Josefstadt, St. Ulrich, Spittlberg ja Mariahilf, näkee suuren kaupungin, jonka olemassaolosta on aikaisemmin kertonut vain vaunujen suuri määrä. Juuri sunnuntaisin kuten tänään niiden liikenne onkin vilkkainta. Tuollaisena iltana klo 10–11 on mielenkiintoista nähdä vilinää, kun ne ajavat Burgtorin luona tiheään sijoitettujen lyhtyjen ohi tai jyristävät määränpäätään kohti omat valot sytytettyinä. Ensimmäisen illan vietin seisomisesta uupuneena Theater an der Wienissä, jossa muuan herra Guerra suoritti ratsumiehineen kauniita ja päätä huimaavia taitotemppuja sekä Dallot-veljekset mitä kauneimpia trampoliinihyppyjä, 15–20 volttia 4–5 kyynärän päähän trampoliinista – ihmeteltävän helpon tuntuisesti, varsinkin toinen, joka myös seisoi 1/2 tuntia päällään halkaisijaltaan 4–5 tuuman paksuisen paalun nenässä ja lopuksi käsillä auttamatta kuitenkin kääntyi enemmän kuin 1/2 kierrosta juoden, ampuen jne. Näyttämö on suuri, ja sillä suoritti liikekuvioitaan kaiketi ainakin 30 hevosta, mutta katsomo on pieni. Havaitsin samoin myös muut Wienin teatterit melko pieniksi ja loistottomiksi. Aika ei ollut otollinen teatterielämän kannalta – kaikki parhaat taiteilijat kiertueilla ja italialainen teatteri suljettuna. Näin Königstädter Theaterissa Don Juanin & Figaron – lisäksi baletin Die Frauen-Aufruhr im Serail. Pro primo [ensiksikin] oli kuten sanottu teatteri pieni. Lavastus ei mitenkään yllättävä, osaksi jopa kehno. Toiseksi laulun ja baletin taso keskinkertainen. Omia lahjakkuuksia oli, demoiselle Mayer (Elvira Don Juanissa, Kreivitär Figarossa) varsin voimakas, mutta ei miellyttävä ääni ja laulu tuli kuin palkeiden puhalluksina. En voinut kuin ihmetellä wieniläisten makua, kun he sangen usein osoittivat hänelle suosiotaan, etenkin kun sanomalehdet vakuuttivat, että paikalla tässä esityksessä oli eliitti eli vain taidetta ymmärtävä yleisö. Myönnettäköön, että hän lauloi puhtaasti ja selkeästi, mutta karkea sävy oli piinaava. Mamselli Tuczek, kaunis nainen, jolla on heikko, miellyttävä lauluääni, lauloi kutakuinkin huolimattomasti, mutta oli kuitenkin paašina Don Juanissa sievä, näytteli kuritonta vintiötä hyvin ja lauloi erinomaisesti erään aarian, minkä yleisö palkitsi vaatimalla da capo. Hra Schaber don Juanina näytteli kylläkin gewandt [taitavasti] – laulu jäykkää. Vierailijoita olivat mamselli Ewers Stuttgartissa, hyvä ulkonainen olemus, hyvä ääni ja laulutaito, vaikkakaan ei kovin pitkälle koulutettu eikä taiteellinen. Donna Anna Don Juanissa, Susanna Figarossa. Hra Hauser samoin vierailija Württembergistä (?) Leporello ja Figaro hyvin harjoiteltua näyttelemistä ja lauluääni mitätön, ei missään suhteessa ylittänyt Lars Kinmanssonia Leporellona. Vain orkesterin soitto ja Don Juanissa esiintynyt kuoro olivat ylivoimaisen hyviä – ja kuitenkin kuultiin runsaasti suosionosoituksia sekä Figarossa 3 da capoa: nro 2 kreivittären ja Susannan duetto ja nro 3 muuan kreivin, berliiniläisen hra Bötticherin, soolo, miehellä karhea ääni ja aivan kamalan teatraalinen kävelytyyli, tavattoman naurettavia askelia, joita kuitenkin teatterilehdessä kiiteltiin hyvänä näyttämöesiintymisenä (!!). Olin toki tiennyt, että tämä tömistely ja temppuilu näyttämön palkeilla on saksalaisten teatterisankareiden tapa, mutta en tiennyt, että se vastaa sivistyneen yleisön makua. Leopoldstadtin teatterissa näin ohimennen kappaleen Asmodeus und der hinkende Teufel 1741, 1841, 1941, jossa oli useita varsin hupaisia kohtauksia. Hra Scutta kengänkiilloketehtailijana vallan koominen hahmo, jonka ilmeet naurattivat heti; toisessa kappaleessa Wilde Jäger oder das rote Haus esiintyi Nestroy, Scholzin jälkeen tuon teatterin suosituin koomikko; hänellä oli kuitenkin mitätön osa mitättömässä näytelmässä – palovartijana. Sen perusteella arvioituna hän on karikatyyrin tekijä ja Scuttalla on enemmän taipumuksia aitoon komiikkaan, vaikka yleisö ei näytä antavan hänelle siitä tunnustusta. Kuten sanottu oli varsinainen teatterikausi keskeytyneenä heinäkuun ja katsojia yleensä varsin vähän. Leopoldstadtissa teatteri tuntui olevan häkki linnuille à prendre [pyydettäville], ja monet tekivätkin valintansa väliajoilla.

Teatterin jälkeen ansaitsevat Wienin ilmiöistä maininnan puistomusiikki ja illalliset – ensi sijassa Volksgarten, jossa hienosto kokoontuu Café Curtiin kahtena iltana viikossa, tiistaisin ja perjantaisin, jolloin Strauss soittaa ja siellä nähdään elegantteja ja kauniita wieniläisiä. Toiseksi Sperls Garten, jossa Strauss samoin soittaa, kerran viikossa, yleisö ei aivan valioväkeä, mutta kaiken kaikkiaan vielä beau mondea [herrasväkeä], joka suhteessa miellyttävämpi paikka kuin Volksgarten, ja käynti helposti yhdistettävissä käyntiin Leopoldstadtin teatterissa. Hyvä näytelmä siellä ja illallinen Sperlillä Straussin musiikkia kuunnellen on kylliksi nautintoa yhdeksi illaksi. Voinpa sanoa viettäneeni siellä mitä miellyttävimpiä iltoja. Kaikkialla Wienissä vain kaipaa viehkeää naisseuralaista; sellainen nimittäin kaikilla on. Iloisia paikkoja ovat myös Hitzing Schönbrunnin luona, Domayerin kasino ja sen tavattoman kaunis Gartensalon, jossa tavallisesti soittaa Lanner ja jossa esitetään baletteja – sekä Wasser Glacis, jossa juodaan terveysvettä ja jossa on koolla paljon väkeä aina iltapäivisin. Vielä parissa puistossa (Grosser Zeizig St. Ulrichissa/ Rofranostrissa/Josefstadt), joissa näyttää kokoontuvan vain pikkuporvaristoa, kuulin Lanneria ja Morellia. Ensiksi mainitun musiikki kuuluu olevan taiteelliselta tasoltaan parempaa kuin Straussin, mutta on varmasti ainakin pitkästyttävämpää, kun Straussin musiikki taas on aina mukaansa tempaavaa ja pikanttia. Morelli pitää surkeata meteliä – kokonaisena iltana en kuullut yhtään tahtia pianoa, ja patarummun lyöjä takoi koko ajan. Näistä huvituksista saa itse asiassa vähemmän iloa kuin iloisten ja hyväntuulisten ihmisten katselemisesta. Mukana ei ole pelkästään kevytmielistä väkeä, vaan perhe kuin perhe. Verstaat ja puodit suljetaan kesäisin klo 7. Jokainen laittautuu parhaimpiinsa ja sitten puistoihin. Missään ei näe törkyistä väkeä, vaan kaikki ovat pukeutuneet hyvin. Moderniin hännystakkiin sonnustautunut renki vie hattupäisen ja hartiahuiviin kietoutuneen piian samaan tanssiin, jossa kreivitär pyörähtelee, ja kevytkenkäiset tytöt koreilevat Volksgartenissa mitä komeimpien rouvashenkilöiden rinnalla. Vain etäisimmissä esikaupungeissa joutuu kuulemma tekemisiin varsinaisen roskaväen kanssa, mutta muukalainen, joka oleskelee kaupungissa ja sen lähiympäristöissä ei näe siitä vilaustakaan eikä myöskään kerjäläisiä. Heinäkuun 5. päivänä vietettiin Brigittenaussa suurta kansanjuhlaa, Brigitten päivää, ja 50 000–70 000 läsnäolijan joukossa, näiden lukujen välillä liikkuivat sanomalehtien arviot, näki vain kunnollista väkeä. Juhla oli muuten mitä suurenmoisinta nähtävää. Useita satoja vaunuja oli liikkeellä, ja hevosvetoinen rautatie kuljetti taukoamatta ihmisjoukkoja juhlapaikalle. Teattereita, joissa esiintyivät ihmiset, elukat ja nuket, oli kaiketikin 50–70. Miesten ja koneiden sadat musiikkiesitykset pitivät tanssitilaisuudet jatkuvasti käynnissä. Kaikenlaisia ravintoloita oli lukemattoman monia, ja kaikkialla oli suuri ilo valloillaan, vaikkakaan ei ausgelassen [hillitön], elämänmeno vapaata, mutta ei rietasta. Kaunis piirre, jonka havaitsee kaikkialla, on luottamus. Vaikka väkeä on koolla miten paljon tahansa, kukaan ei maksa tilaustaan heti – paikassa viivytään koko ilta, istutaan omassa pöydässä, käydään kävelemässä, voi lähteä, jos haluaa, kukaan ei kysele. Meidät Brigittenauhun tuonut ajuri, joka oli ajanut meidät myös Tonavalle, odotti monta tuntia tietämättä, tulisimmeko ikinä takaisin. Luottamuksen varassa on maksaminen myös monilukuisissa yhteiskuljetusvaunuissa. Luottamusta ilmentää myös aikaisemmin toisilleen tuntemattomien ihmisten välisen seuranpidon helppous. Puistoissa tutustuu pöytäkumppaneihinsa heti, eikä naapurina oleva nainen pelkää keskustelun aloittamista eikä hänen miesseuralaisensa myöskään osoita mustasukkaisuutta, vaikka toinen uppoutuisi koko illaksi naisen viehättävään seuraan. He kaikki esiintyvät viehättävästi, useimmat kohtalaisen kauniita ja heillä on kaunis kaula, kauniit hartiat ja povi, joita ei myöskään sivullisten katseita peläten peitellä. Ihmisten yleinen kohteliaisuus on havaittavissa myös passitoimistoissa ja tullikamareissa. Höyrylaivamatkustaja voi viedä tarkastuksiin Linzissä ja Nussdorfissa mukanaan mitä haluaa. On kuitenkin parasta hoidattaa tarkastus viimeksi mainitussa paikassa ja jättää matkatavarat höyrylaivan huostaan, jolloin ne saa laivan toimistosta kahden tunnin kuluttua – sillä linjoilla tarkastus on ankarampi. Brünnissä (Brnossa) tapahtui uusi tarkastus, samoin léger [kevyt]. Prahassa siitä ei piitattu. Ihmisten näkee varsin usein poikkeavan kulkureitiltään lähteäkseen opastamaan kysyjää. Samoin käy ilmi, että jokainen uusi tuttavuus on hyvin innokas esittelemään kaupungin kaikkia ihanuuksia ja antamaan hyviä neuvoja niistä nauttimista varten. Galantit suhteet hoidetaan galantisti, ei riettaasti. Suhteissa kauniimpaan sukupuoleen ei kuitenkaan tarvitse erityisesti pelätä, että käytös arvioidaan liian tungettelevaksi – ei kuitenkaan mitään karkeuksia. Muukalainen voi pikemminkin osoittaa liian vähäistä kuin liian suurta mielenkiintoa, sillä kukaan wienitär ei häpeä sitä, että on Eevan tytär. Pietarinkirkko ja Am Hofin kirkko ovat mainioita tapaamispaikkoja, ja naisseuraa vailla oleva, mutta sitä haluava mies voi mennä sinne. Kohteliaisiin tapoihin sanotaan kuuluvan, että sateen sattuessa naiselle tarjotaan käsivarsi ja sateenvarjo ja että heidät saatetaan illalla muurin etumaaston, glacisin, poikki. Vaihtaakseni aihetta tämä on joka suunnalla nurmikkoinen alue, jolle on istutettu puita, mutta on silti sekä nurmikon että puut harmauteen peittävän pölyn takia maalaiselle aivan liian vähän viheriöivää, mutta kaupunkilaisille ja etenkin heidän lapsilleen ihanaa maaseutua. Vallit ja vallihaudat ovat samalla kävelyteitä, viimeksi mainituissa voi ajaa vaunuillakin. Ne ovat paljon miellyttävämpiä paikkoja kuin kuuluisa Prater, joka on puolittain soista metsää, yksitoikkoinen ja epäystävällinen alue. Schwarzenbergin, Liechtensteinin, Belvederen puistoissa ei juuri käydä, ja ne ovatkin jokseenkin kuivia paikkoja. Kuivaa tyyliä on vaikuttavuuden tavoittamiseksi käytettävä suurissa mitoissa kuten Schönbrunnissa, sillä siellä puisto on todella komea. Myös linna ja sen yläpuolella sijaitseva huvimaja näyttävät mahtavilta. Maininnan ansaitsee myös eläintarha siisteytensä ja väljien tilojensa ansiosta. Erikoisuuksia olivat jääkarhut ja norsu sekä hirmuisen suuri korppikotka. Badenissa Helenental on kaunis osa, mutta itse kaupungin sijainti on pikemminkin epämiellyttävä. Kävin siellä sunnuntaina heinäkuun 18. päivänä – matkustin sinne junalla, joka kuljetti yli 1 000 henkilöä – kaikkiaan sinne oli tullut Wienistä 6 000–7 000 ihmistä viettämään musiikin, spektaakkelin ja tanssin merkeissä juhlaa, joka oli järjestetty vastikään perustetun Armenanstaltin hyväksi. Pääsymaksu vain 20 kreuzeria, sama kuin Volksgartenissa järjestetyssä soiréessa saman tarkoituksen hyväksi. Spektaakkeli oli varsin mainio sekoitus vakavaa ja koomista ohjelmaa. Esim. katsojien edessä on Gesslerin hattu tangon nenässä. Tell tulee, kieltäytyy tervehtimästä ja otetaan kiinni. Näyttämölle ryntää uusi henkilö, kaikki pakenevat paitsi käskynhaltija, joka kysyy: ”Wer bist du?” ”Ich bin der Schneider” (Lumpazivagabunduksesta). ”Und ich der Tischler”, sanoo Tell, ”und ich der Schuster” [Kuka olet? – Olen räätäli – Ja minä puuseppä – ja minä suutari] jatkaa käskynhaltija, ja samassa he kiskaisevat yltään sankarinpukunsa; sitten näytellään kohtaus Lumpazista ja jatketaan samaan tapaan. Erikoisinta oli tuo päivä, jona sciroccotuuli aiheutti auringonpimennyksen; se toi tullessaan helteen, 40° auringonpaisteessa, 34° varjossa.(?) Se oli sietämätöntä, enemmän kuin kukaan Wienissä pystyi muistamaan. Lehdet putosivat kellastuneina puista ja kukat lakastuivat. Voimakas tuuli, joka muuttui Pohjois-Saksassa rajumyrskyksi, ei tuonut minkäänlaista vilvoitusta, vaan toi tullessaan ilmaa kuin kuumennetusta uunista. Ja miten paljon tavallista enemmän tomua se nostikaan ilmaan löysästä hiekasta ja Wienin ympäristön monilta teiltä. Ilma oli sitä täynnä, eikä vettä eikä jäätä ollut kylliksi pitämään kurkun puhtaana ja kitalaen kosteana. Sepä oli elämän koettelemus, jollaiseen joutumista en ollut osannut kuvitellakaan. Seuraavana päivänä puhalsi toinen tuuli ja lämpömittarin lukema oli laskenut 24–26 asteeseen. Koko kaupungissa oleskeluni ajan oli kovin lämmintä, jäätelö ja sokerivesi kalliiksi käyvää tavaraa, vaikka jäätelö maksoi 10 ja lasi sokerivettä 4 kreuzeria. Ateriat hyvissä hotelleissa maksoivat 10:stä 14 ja 16 kreuzeriin annokselta. Viini halpaa – hyvän pullon saa jo 24 kreuzerilla, joko valkoista itävaltalaista tai unkarilaista Budan viiniä, samoin burgundilaista, vöslaulaista jne. Vahva tokaiji maksoi viinikaupassa 8 guldenia = 3–12 kreuzeria = 5–24 hopearup­laa. Kaikkia laatuja sai anniskelupaikoissa paitsi seideleittäin = schoppe­neittain myös sen puolikkaina = 1/4 pulloa. Kahvia juotiin yötä päivää, lasillinen 8 kreuzeria. (Huom. Kaupankäynti Unkarin ja Italian kanssa.)

Belvederen galleriassa on italialaisten maalauksia enemmän kuin Münchenin pinakoteekissa, mutta saksalaiset koulukunnat ovat heikommin edustettuina alankomaalaisia lukuun ottamatta. Erityisen paljon siellä on venetsialaisen koulukunnan ja Paolo Veronesen tauluja. Melkeinpä paras ”Haeredes Paulus Veronensis fecit” on nro 4, paimenten kumarrus. 30. itämaan tietäjät, Juudit (34) voimakas työ. Niissä on melkein kaikissa jo aikaisemmin huomaamani vihertävä värisävy – toisin sanottuna tausta on sellainen, henkilöhahmot vihreänvioletteja ja tekstiilien väri usein vihreä ja vihreänsininen. Hahmot eivät ole suurenmoisen kauniita eivätkä ne erotu kylliksi taustastaan. Tizianilta hyviä teoksia. Paras del Vaston rakastajatar maljakko kädessään nuoren rukoilevan naisen edessä, molemmat samassa asennossa kuin Venus ja bakkantti Münchenissä – (1. kerros, huone 2, nro 61) – 57 – samassa asennossa ei yhtä hyvin onnistuneesti. Danaë (nro 36) kaunis vaikkakin hieman vankkajäseninen. Ihmisihon käsittelyssä on hänen maalaamiensa muotokuvien ja muiden teosten välinen ero sangen jyrkkä – alastomien hahmojen ihon on kuitenkin täytynyt tummentua myöhemmin, sillä kuuluisaa raikkautta ja valonkajoa ei enää näy. Täällä olevat 3 madonnaa eivät ole hänen arvoisiaan – rumia naisia. Hänen suuri maalauksensa ”Ecce homo” muotokuvineen ei ole niin raikas kuin mainitut – ja avionrikkojatar-maalauksen henkilöiden kasvot ovat tosin luonteenomaisen kauniit, mutta se jää jälkeen Alessandro Varottarin samanaiheisesta teoksesta (nro 21), joka on tavattoman kaunis. Hänen ja Tintoretton maalaamia muotokuvia on runsaasti. Paris Bordonelta täällä on useita keltatukkaisten lihavien akkojen parimuotokuvia (nrot 13, 15, 17, 18, 67) – täsmälleen samoja hahmoja kuin nro ? salissa Münchenissä. Pordenone on toki viehättävä – täällä huoneessa 2 nro 7 Justina hyvä. Täällä on myös vanhempien taiteilijoiden teoksia: Belliniltä useita huoneessa 2 nro 43 – Giorgioneakin lienee runsaasti – tummaa ja voimakasta – huoneessa 1 nro 36, huoneessa 2 nro 13 Daavid. Vielä enemmän Palma Vecchion töitä, yleensä hieman vaisu. Lisäksi Bellinin koulukunnasta Cima da Conegliano, Montagna – Luigi Vivarini. Tizianin oppilaalta Schiavonelta suuri määrä teoksia. Samoin Bassanon laatukuvia – Correggiolta kuuluisa Io. Jupiter & Ganymedes jäykkä – ja orjantappuroilla kruunattu Kristus harmaansinisellä maneerilla maalattuna – samoin kova. Raffaellolta täällä on Madonna im Grünen, jonka hän maalasi Firenzessä taloon, jossa itse asui. Sieltä teos joutui erääseen nunnaluostariin, ja kun se otettiin sieltä, myönnettiin asianomaisten valitettua asiasta 200 dukaatin summa vuotuisina korkoina palkinnoiksi tytöille, jotka ovat osoittaneet erityistä taitavuutta silkkitöissä – sitä maksettaneen edelleenkin. Myös muiden kahden täällä olevan Raffaellon teoksen, jotka ovat madonna eli ”Ruhe in Ägypten” sekä Margareeta ja lohikäärme, vaiheet tunnetaan. Niin tunnettaneen monien muidenkin täällä olevien aarteiden – joista useimpiin on sitä paitsi merkitty nimi tai tunnus, ja kokoelma lienee siitä syystä aitoudeltaan varmempi kuin moni muu. Kuuntelin useita gallerian johtajan Peter Krafftin (häneltä on kokoelmassa 2 isokokoista hyvää maalausta, Nostomiehen jäähyväiset ja kotiintulo) esittelyjä; tämä kohtelias ja miellyttävä mies tuli puhuttelemaan minua havaittuaan monet käyntini. Madonna vihreyden keskellä on väritykseltään hyvin vaalea – Lepo sitä vastoin tumma ja Margareeta vielä tummempi, kauniissa väreissä: nämä molemmat aivan toisenlaista tyyliä kuin Münchenissä olevat teokset. Katseen vangitsi erityisesti erään teoksen taivas aamu-/iltarusko yhtä räikeä kuin Münchenissä ns. Memlingin Kristoforoksessa. Kauneimmin maalattuna voisi pitää Ruhea. Madonna sitä vastoin on sanomattoman lempeä hahmo, niin hän itse kuin maalauksen kokonaisuuskin. Muut italialaiset ovat ottaneet siitä oppia.

Wien harjoittaa kukoistavaa kauppaa – transito. Tämä perustuu italialaisten ja unkarilaisten tavaroiden sekä lähinnä itävaltalaisten teollisuustuotteiden kuljettamiseen Italiaan, Unkariin, Transilvaniaan jne., joissa kaikkien muiden teollisuustuotteiden kauppa on ehdottomasti kiellettyä. Niinpä on emämaan tehtailijoilla ja kauppiailla monopoli, jonka ansiosta he hankkivat hyvät tulot helposti. Huomattakoon, että lisäksi kaikista unkarilaisista tavaroista, etenkin viineistä, maksetaan korkea vientitulli Itävallan rajalla samoin kuin teollisuustavaroista Unkarin rajalla, vaikkakin tämä on suhteellisesti vähäisempi. Varsinaisen Itävallan lisäksi teollisuusmaita ovat Böömi ja etenkin Määri. Itse Wienissä on merkittäviä sokeritehtaita – silkki-, puuvilla-, pellavamanufaktuureja sekä runsaasti kulta- ja hopeasepäntyötä. Näytteillä on viimeksi mainitusta metallista valmistettuja mitä kauneimpia maljakoita, suuria kuin sangot, kynttilänjalkoja jne. Yleeensäkään missään Saksan kaupungissa ei ole yhtä loisteliaita tavarataloja eikä myymälöitä kuin Wienissä. Ne eivät ole suuria, mutta ne on kalustettu galantisti, ja kaikki, mitä tarjolla on, levitetään nähtäväksi niin taidokkaasti, että ostohaluinen voi jo kadulla tehdä valintansa ja hänen tarvitsee vain kysyä valitsemansa esineen hintaa. Liinat, puku- ja vaatekankaat, kaikki laskostellaan siten, että niistä oikein hyvin näkee. miltä ne tulevassa käytössään vaikuttavat. Grabenin varrella olevat myymälät ovat talvisin valaistuja iltamyöhään saakka, ja le beau monde [hienosto] käy siellä kävelemässä.

Majesteetti [Ferdinand I] – ei näyttänyt toisenlaiselta kuin muotokuvissa – kaksitoistavuotiaan pojan mittainen ja kasvot lapsekkaat. Hänen kaatumatautinsa ja muukin henkinen kyvyttömyytensä tunnetaan yleisesti. Kun eräältä Linzin seudun talonpojalta kysyttiin, mitä mieltä hänestä ollaan, tämä sanoi lakonisesti: ”Es fehlt hier” [”Täältä puuttuu jotain” ts. ”vikaa päässä”] – Odottamatonta oli kuulla, että hänet on yritetty useita kertoja murhata – mm. pistoolinlaukauksella jonka muuan upseeri ampui metsästysretkellä Badenissa, jossa ei sen takia enää käydä. Vanhimman arkkiherttuan ja etenkin hänen puolisonsa, B:n kuningattaren sisaren, sanotaan tienneen asiasta. Laukaus oli kuitenkin vain henkilökohtaista kostoa raha-avustuksen epäämisen takia. Mies istuu elinkautisessa linnoitusvankeudessa ja on saanut tuon naisen kustannuksella täydennystä tavallisiin vankila-annoksiin. Badenin juhlassa näin Ludwigin, paksun ja lihavan patruunatyypin, ja Karlin, pikkuisen pojannappulan. Liikuskelivat siviilivaatteissa ja yksinään väkijoukossa.

21. heinäkuuta klo 6 aamup. Wienistä Kaiser Ferdinands Nordbahnilla. Tonavan kaksi haaraa ylitetään aivan yksinkertaisia, puupaalujen varassa olevia siltoja pitkin. Seutu on loputonta tasankoa, jolla on vain matalia kumpuja, Aspernin ja Wagramin taistelujen tapahtumapaikat, viimeksi mainitun, kumpareella sijaitsevan kylän luona ensimmäinen asema. Vielä sen takana tasankoa on niin paljon, että taistelukentän halkaisija on varmaankin 3–4 saksalaista peninkulmaa. Viljely on täällä vähäistä, ja enimmäkseen näkee kauraa, joka oli jo korjattu hiekkaiselta maalta. Tasangon jälkeen seuraa vaihteluksi enemmän metsää – hieman kumpuilevaa ja viljavampaa maisemaa, joka on kuitenkin liian avointa ollakseen todella miellyttävän näköistä. Muutamat luostarit sijaitsevat suhteellisen kauniissa paikoissa kukkuloilla ihanan lehtimetsän keskellä, ja muuan lähellä Nikolsburgia [Mikulovia] sijaitseva ruhtinas Dietrichsteinille kuuluva ja etäältä näkyvä linna on paikassa, joka soveltuisi todelliselle rosvolinnalle. Olimme Brünnissä [Brnossa] noin klo 11 matkustettuamme 18 saksalaista peninkulmaa, eli Ruotsin peninkulma = 20 minuuttia. Kaupunki, joka sijaitsee vuoristoalueen laidassa, näyttää iloiselta ja ystävälliseltä; siellä on merkittäviä teollisuuslaitoksia, erityisesti hienoa villatavaraa. Ympäristökin on kaunista, ja aivan kaupungin yläpuolella 816 jalan korkeudessa sijaitsevan Spielbergin linnoituksen asukkiparat voivat, jos se heille sallitaan, ainakin nauttia varsin muhkeasta näköalasta. Kaupunkiin tultaessa tavarat tarkastetaan ja passi viseerataan.

Seuraavana päivänä klo 2 lähdin taas heti eteenpäin Gesellschaftswagenilla [yhteiskuljetusvaunulla], joita Reichard suosittelee sanoen niitä huokeiksi, yhtä hyviksi kuin postivaunut ja kunnon ihmisten matkustusvälineiksi, mutta tuosta kaikesta vain ensimmäinen kohta oli kutakuinkin todenmukainen. Matka, jota Königgrätzin [Hradec Královén] kautta tehdyn mutkan takia kertyi Prahaan peräti 34 peninkulmaa, taittui 42 tunnissa, hoc est [tämä tarkoittaa] se edistyi kutakuinkin surkeasti. Lisäksi seura oli jokseenkin kirjavaa, etenkin Zwittauhin [Svitavyyn] 8 penninkulmaa. Vaunut ahtaita ja kehnossa kunnossa. Majatalot, joissa pysähdyttiin = kapakoita. Oikeastaan minulla oli kuitenkin onnea, kun seuranani oli kaunis, kaunis Karin Klaus Zwittauhin saakka. Hän oli raisu ja liekehtivän elämänhaluinen, ja minun olisi tarvinnut vain osoittaa hyvää tahtoa saadakseni hänestä Suomeen saakka 18-vuotiaan matkaseuralaisen, kukoistavan ja kauniin kuin ruusu. Niinpä matka ei siis voinut olla epämiellyttävä, vaikka puitteet olivat muuten surkeat ja matkustettiin kaamean yön läpi. Piru vieköön, ajatellaanpa vain, miten moninaista iloa elämä tarjoaa riippumattomalle seikkailijalle. Vasta samana yönä sain tietää, että seurueeseen kuului wieniläinen lääketieteen tohtori Clar, joka koko seuraavan päivän eli Königgrätziin saakka oli ystävällisen ja joviaalisen rouvansa kanssa mitä miellyttävintä seuraa. Königgrätzistä eteenpäin seura muuttui taas kirjavaksi, ja muuan silkkiseen matkapukuun sonnustautunut daami, jolla ei ollut mainittavia matkatavaroita, tarjosi kiinnostuneelle tilaisuuden seikkailuun. Sen takia onkin pakko pitää näitä itävaltalaisissa Gesellschaftswageneissa tehtäviä matkoja sangen arveluttavina. Königgrätz on pieni, mutta sikäli kuin voi nähdä vahvasti linnoitettu kaupunki, jota kiertävät kaksinkertainen vallihauta ja veden ympäröimät bastionit. Vesi tulee Adlerista [Orlicesta], pienestä joesta, joka tässä kohdassa yhtyy Elbeen. Määri näyttää olevan mäkisempää maata kuin Böömi, tämä on sitä vastoin paremmin viljeltyä, näyttää rikkaalta ja kauniilta maalta. Kylät eivät ole suinkaan törkyisiä, vaikka talot ovat pieniä, mutta ne ovat useimmiten kauniin valkoisia ja niiden pihassa on puutarha. Kieli on enemmän kuin puoliksi venäjää. Myös asukkaat vaikuttavat slaaveilta ja hevoset ovat enimmäkseen pitkäkaulaisia venäläishevosia. Niinpä täällä näki myös paljon kaksipyöräisiä kiesejä, koirat muuten harvinaisempia kuin Saksassa. Kansa epäluotettavaa, ja vaikka naiset olivat täältä kotoisin, heitä ahdisti rosvojen pelko kovasti. Praha on tunnetusti huonossa maineessa yleisen varastelun takia, ja sain siitä kokemuksen, kun menetin silkkisen nenäliinan, joka luultavasti pihistettiin tuomiokirkossa.

23. päivänä klo 8 aamup. Prahassa – sijainti tavattoman sievä Moldaun [Vltavan] kummallakin rannalla, vuorten välissä ja rinteillä. Kauniita laaksoja avautuu moneen suuntaan. Kaupunki on suurimmaksi osaksi vanha, ei kuitenkaan kehnosti rakennettu. Kaupungin uudessa osassa on jopa kauniita taloja. Korkealle vuorelle rakennettu Hradschin [Hradčany] luo hieman Tukholmaa muistuttavan kaupunkikuvan. Siellä ylhäällä on tuomiokirkko, jossa on Nepomukin hopeainen hauta. Tunnettu Kleinseitelle [Malá Stranaan] ja Hradschiniin johtava silta ei ole juuri muuten epätavallinen kuin sille sullottujen veistosten ja tiiviin massansa sekä näköalan takia. Yliopisto pitää majaa kahdessa erillisessä rakennuksessa. Teologia ja filosofia ovat Josephinumissa, valtavassa rakennuksessa, joka oli luullakseni muinoin jesuiittakollegio. Lääketiede ja oikeustiede ovat Carolinumissa, sekin suurenmoinen uusi rakennus. Hradschinin linna samoin valtava rakennusten massa. Myös sairaala herättää huomiota rakennuksen valtavan pituuden takia. Sanalla sanottuna kaikki julkiset laitokset täällä kuten Wienissäkin mitoitettu mahtaviksi. Niin on hullujenhuonekin järjestelyltään, eikä sen asukkaiden saamaa käsittelyä voi kylliksi kiittää. Nykyisin heitä on 320, mutta määrä aiotaan lisätä 350:ksi, joita varten rakennetaan uusi rakennus. Kuritusta ei käytetä, ei liioin vankilaa. Jos joku saa raivokohtauksen, käytetään vain pakkopaitaa, annosten pienentämistä ja kylmiä suihkuja, mutta potilasta ei eristetä muista. Koko laitoksessa on nykyisin vain 2 pakkopaitaa. Potilaat on jaettu kolmeen luokkaan, joiden ruoka ja käsittely ovat erilaiset. Kaikkiin luokkiin kuuluvat potilaat voivat työskennellä verstaissa puuseppinä, suutareina, räätäleinä, kutojina, ompelijattarina, patjojen valmistajina, jotka kaikki tekevät työtä laitoksen hyväksi. Alin luokka saa ulkoilla pihalla, jolle on istutettu puita; 2. luokka koristepuutarhoissa; kolmas myös keittiökasvitarhassa ja pelloilla. Heillä on pieni orkesterinsa, joka pitää konsertteja ja soittaa kirkossa. Kapellimestari, mainio viulisti, sovittaa kvartetteja ja soitintaa lisäksi minkä tahansa sävelmän. Ukoilla on biljardi- ja seurusteluhuone, ja joskus järjestetään jopa tanssiaisia. Kaikki tämä käy päinsä, koska vartijoita on paljon, 50, ja näiden erinomainen laatutaso on työvuorossa olleen lääkärin tri Beyerin mukaan laitoksen tärkein tuki. Useimmat hullut elävät laitoksessa ilmaiseksi, vaikka jokainen maksaa sisään tullessaan 36 kreuzeria, josta maksusta voidaan anomuksen perusteella myös vapauttaa. Sisään pääsemiseen tarvittaneen suositus joltakulta laitoksen tai kaupungin lääkäriltä. Clarin kertomaa, joka puolestaan hankki meille oppaaksi sairaalan virassa toimivan tri Moserin. Käynti oli tavattoman mielenkiintoinen ja aiheutti mieluisan järkytyksen; asioiden saaminen tuollaiselle kannalle on jo vaatinut paljon vaivannäköä, kärsivällisyyttä ja uhrautuvuutta. Siisteys oli erinomaisella tasolla. Ihmisparat näyttivät tyytyväisiltä. Naiset olivat säädyllisesti zurückgezogen [omissa oloissaan] yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Vartijan käsky sai hänet silmänräpäyksessä vaikenemaan ja menemään huoneeseensa. Miehet tungeksivat kättelemään lääkäriä, ja monet halusivat suudella kättä, mutta tämä käytös ei ollut osoitus orjuudesta, vaan pikemminkin iloisesta kiitollisuudesta.

Samana päivänä klo 4 iltap. Prahasta. Sain hyvän paikan vaunuissa ja hyväksi seurakseni nuoren leipzigiläisen kemistin Erdmannin. Illalla ylitimme Veltrusyssa kaksien vaunujen matkueena Moldaun, ja meitä saatteli vene, jossa soitettiin harppuduettoa, joka pimeässä, mutta kuitenkin tähtikirkkaassa illassa tyynen veden yllä pääsi oikeuksiinsa ja sai etelämaisen lämmön tuntumaan sydänalassa. Aamulla herätti Theresienstadtin katukiveys, kaupungin linnoituslaitteista minulla on vain uninen ja hämärä muistikuva. Seutu oli sieltä jatkettaessa varsin kaunista ja die Mittelgebirge (Erz- ja Riesengebirgen välissä) täyttivät lähellä taivaanrannan Riesengebirgen sijasta, joka oli Hohenmauthista [Vysoké Mytosta] saakka seurannut kulkuamme Böömin läpi näyttäen selvästi huippunsa, jotka ovat etäällä toisistaan. Teplitz [Teplice] oli minulle merkityksellisin sen takia, että siellä sain kahvia ja pesuvettä; kaupunki näytti iloiselta ja siistiltä, muutamia kauniita taloja, ehkä kuuluisan ruhtinaspalatsin rakennukset pohjoisen tai läntisen ulosmenotien varrella. Kulmissa näin 2 muistomerkkiä, hyvin hoidettuja, mutta eivät merkittäviä, sitten mentiin vuoristoon sekä sinne ajettaessa että sieltä poistuttaessa kaunista tietä, joka nousi varsin korkealle, varmastikin yli tuhannen jalan korkeuteen. Laskeutuminen oli kumma kyllä vähemmän selvästi huomattavissa kuin nousu, vaikka Saksi varmasti on tuntuvasti alempana kuin Böömi. Rajalla vaunujen matkatavarasäiliö sinetöitiin, ja tarkastus tapahtui vasta Dresdenissä. Pirna näytti baijerilaiselta kaupungilta, sillä sen halki kulki komea leveä katu – muuten merkityksetön. Sieltä alkoi tasanko, vaikka vasemmalla puolella matala selänne ja oikealla vuorenharjanne reunustavat Dresdeniin saakka leveää ja kauniisti viljeltyä, tiheään asuttua laaksoa.

24. päivänä klo 3 iltap. perillä Dresdenissä, joka ei sateisena päivänä ollut aivan edukseen. Kuuntelin vain Lucian [Lucia di Lammermoor] ja seuraavana päivänä musiikkiohjelman katolisessa kirkossa, joka oli toki kaunis, mutta jossa kaikui melkeinpä liian voimakkaasti ja musiikki sen takia särkyi. Kirkko tungokseen asti täynnä tietysti protestantteja. Messun aikana joukko sauvoin varustautuneita miehiä piti sukupuolet erossa toisistaan. Sisältä ja ulkoa varsin komea rakennus, vaikkakin Ludvig XIV:n tyyliä. Messun lisäksi kuuntelin Lucian – signorina Ungher, Wienin primadonna, ja signor Moriani samasta kaupungista. Signorina Ungher laulaa kiistatta taiteellisesti ja samalla sulokkaasti. Hänen äänensä ei ole epätavallisen voimakas, jää luullakseni jälkeen Lindistä, ja vaikka näytteleminen ei ole vailla ansioita, se on paljon heikompaa kuin tämän. Moriani kirkuu kovalla äänellä, mikä näyttää olevan jokseenkin yleistä kuulemieni italialaisten keskuudessa, mutta ääni on kaunis. Niin komeaa duettoa kuin jäähyväiskohtauksessa ei todellakaan aikoihin kuule, jollei matkusta Berliiniin kuuntelemaan Pastaa ja Hähnelia Semiramiksessa. Basso, signor Vestri, ei ylittänyt Kinmanssonia, ja altto, signor Sezi, ei ollut laulajana läheskään Bellettin veroinen. Kappale esitettiin tuntuvasti lyhennettynä, etenkin viimeinen näytös. Myös kaunis, ylväs duetto puuttui. In totum [kaikkiaan]: kappaleen katselee ja kuuntelee yhtä suureksi nautinnokseen Tukholmassa kuin täällä, lukuun ottamatta kuitenkaan Ungherin laulun taiteellisuutta ja Morianin komeaa ääntä. Ensimmäisen kerran kuuntelin drilleja ja rouladeja mielihyvin, sillä kaikessa ilmeni hyvä maku ja viehätysvoima.

25. päivänä klo 3 iltap. Dresdenistä hyvää vauhtia, mistä syystä seudusta, joka onkin yhtämittaista tasankoa, ei jäänyt juuri muistoja mieleen – katsotaanpa, jääkö enemmän tästä eteenpäin. – – Näin, että suunnilleen puolet matkasta kuljettiin varsin kauniissa maisemassa, Oschatziin saakka, mistä tasanko alkaa. Sitä ennen on kuljettu 870 kyynärän mittaisesta Oberaun tunnelista ja ylitetty Elben silta – 600 kyynärää – tulee Mulden silta 677. 3 1/2 tunnissa on kuljettu 12 1/2 peninkulman matka Leipzigiin. Siellä etsin heti käsiini Wienborgin, joka asuu maalla kaupungin lähellä. Rouva kohtelias, miellyttämisenhaluinen, ja hänellä 18-vuotias tytär. Wienborg oli ylioppilaana osallistunut sotaretkeen. Periäkseni Fuëlta tulevan tekijänpalkkion viivyin seuraavaan päivään ja katselin kaupunkia. Se on kohtuullisen kaunis sitä ympäröivien puistokujien ja puutarhojen ansiosta. Kasvamassa tuntuvasti – minkä havaitsee uudisrakennuksista, jotka on yleensä rakennettu kauniiseen yksinkertaiseen tyyliin – erityisesti Augusteum eli yliopistorakennus ja postitoimisto. Keskikaupunki on enimmäkseen vanhaa, kadut kuitenkin melko leveitä ja ystävyyttä henkiviä. Suurmyymälöitä on paljon, mutta niissä ei ole eleganssia, monissa on sisäänkäynnin yläpuolella ulokkeiksi rakennettuja hirvittäviä lautahökkeleitä. Raatihuone on suuri, kunnioitusta herättävä rakennus, jota tosin joka puolelta ympäröivät pienet, törkyiset puodit. Pleissen vettä virtaa joen vasemmalla puolella kanavassa, jonka varrella puistokuja ja kauniita puutarhoja. Huomiota ansaitsevaa: jalokiviseppien puodit, jotka olivat suljettuja ja vailla soittokelloa ja joihin ei siis voinut päästä sisälle. Rautatieaseman luona hotelli Stadt Rom, jossa laskutettiin virheellisesti, loppuun poltetut kynttilät maksoivat yhdeltä illalta 7 1/2 groschenia ja maksu otettiin mielihyvin vastaan hyvinä groscheneina, kun lasku tunnin odotuksen jälkeen viime hetkellä tuli.

26. päivänä klo 1/2 4 Hallen ja Köthenin kautta Dessauhun. Koko matka samaa loputonta tasankoa, jonka kevyt hietamultainen maaperä on kauttaaltaan viljeltyä ja hedelmällistä. Rautatien varrella näkyy vain varsin harvoja kyliä. Merkilliseltä myös näyttää, miten siellä täällä hajallaan sijaitsevissa paikoissa voi asua riittävästi väkeä näiden valtavan laajojen alojen viljelemiseen. Köthenistä erkanee haararata Dessauhun, ja siellä on hankittava matkalippuun uusi leima. Bahnhofin [rautatieaseman] vieressä on mitä komein hotelli, rakennettu neliöksi kuin linna, jonka kulmissa on tornimaiset koristerakennelmat. Se on samalla erivapautta nauttiva pelikasino. Dessaun ympäristössä seutu muuttuu metsäisemmäksi ja kaupungin ohittamisen jälkeen päättyy suureen metsään, aluksi lehtimetsää ja laajoja metsästyspuistoja, joissa vilisee metsäkauriita ja jäniksiä, mutta edempänä hiekkanummea ja mäntymetsää. Täältä on matkaa jatkettava joko Stellwagenilla peninkulman verran oikoteitä Jüterbogiin, josta taas pääsee eteenpäin rautateitse, tai Potsdamiin 14 peninkulmaa Personenpost-kyydillä; tämä on mukavampaa ja vain mitättömästi kalliimpaa. Kummassakin tapauksessa kuljetaan Wittenbergin läpi, vaikkakin yöllä. Sen nähtävyyksiä ei siis voi käydä katsomassa pidentämättä matkaa päivällä. Varsin lähellä Dessauta rautatie ylittää jälleen Elben osaksi samaa siltaa pitkin kuin maantie, sillä valtatielle tullaan vasta Wittenbergin lähistöllä.

27. päivänä. Aamulla klo 8 Potsdamissa, joka ympäristöineen näyttää varsin komealta, valoisalta ja ystävälliseltä. 40–45 minuutin kuluttua lähdetään täältä 3 1/2 peninkulman taipaleelle, ja niin tulin 1/4 vaille 11 aamup.

27. heinäkuuta Berliiniin. Ensivaikutelma puolittain sateisena ja kylmänä päivänä ei ollut suinkaan miellyttävä. Huonosti kivettyjä katuja, syviä katuojia, jotka peittyvät irtonaiseen hiekkamultaan, sateen jälkeen viemäreiksi muuttuneita toreja (sellaisia olivat Vilhelmin aukio, tori, jolla 7-vuotisen sodan sankarien muistomerkki, oopperan, Opernplatzin ja kirjaston välinen aukio), osaksi rappaamattomia likaisenharmaita rakennuksia – linna, ooppera, kirjasto, linnankirkko – tämä kaikki ei juuri näyttänyt ateenalaiselta. Tähän voi vielä lisätä huonosti pukeutuneiden ja likaisten henkilöiden paljouden, jollaisia oli jo Dresdenissä ja Leipzigissäkin näkynyt jonkin verran, mutta joita vasta täällä näki todella paljon. Kun kaupunkia katselee tarkemmin ja sää on kaunis, kaupunki on sitten paljon paremmin edukseen. Arkkitehtuurissa maku on yksinkertainen ja jalo. Museo, Schauspielhaus, Brandenburger Tor ja osaksi linnakin ovat kauniita ja vaikuttavia. Yksityistalotkin erinomaisen kauniita – mihin varsin paljon vaikuttaa minun silmieni aina osoittaman vaatimuksen täyttäminen – ikkunat ovat yhtä korkeat kaikissa kerroksissa ja ylimmän ikkunarivin ja räystäslistan väli on kyllin korkea. Niillä on myös ainakin jonkin verran kivijalkaa, jota Münchenissä ei lainkaan näe. Pari müncheniläisen puoliksi bysanttilaisen tyylin jäljitelmää – muuan Werderin (?) kirkko rakennustaiteen akatemia ja uusi basaari ovat sietämättömiä osaksi rakennustavan, osaksi värinsä takia – paljaasta tiilestä muuratun vankilan tai varaston näköisiä rakennuksia. On vaikea selvittää, mikä saa kaupungin näyttämään epämiellyttävältä, jollei sitten loistokkuuden puute ja talojen arkinen siisteys. Ehkä myös niiden enemmistön keskinkertainen ulkonäkö sekä liikenteen vähäisyys useimmissa kaupunginosissa. Vain König-, Leipziger, Ross- ja Friedrichstrasse ovat vilkkaampia. (Lisäksi on otettava huomioon vielä kanavat, jotka talojen tiiviisti reunustamina ja vailla laivojen tuomaa elämää Hampurin tapaan näyttävät vain autioilta ja epämiellyttäviltä.) Kaupankäynti on vain rihkamakauppaa. Entisaikoina se kuuluu olleen merkittävämpää, kun oltiin liikevaihdossa Sleesian kanssa sen palttinateollisuuden kukoistuskaudella. Myymälät ovat basaarissa sijaitsevia lukuun ottamatta pieniä rihkamapuoteja, joista puuttuu loistokkuus. Unter den Lindenin varrella on melkeinpä pelkästään kirja- ja tupakkakauppoja. Komeaa kävelykatua käyttävät enimmäkseen alemmat yhteiskuntaluokat, ja kaikki penkit ovat täynnä resuisia juoruilevia eukkoja. Hieno väki hiiviskelee hiljaa jalkakäytävää pitkin Brandenburger Torin oikealla puolella. Niinpä sielläkin näyttää olevan vallalla huolestuneisuus. Naishenkilöt eivät paremman väen piirissä yleensä ole kauniita, he näyttävät herätysliikkeen ihmisiltä ja esiintyvät julkisilla paikoilla suotta kainostellen, pukeutuvat lisäksi mauttomasti, kaikilla yllään huolimattomasti repsottava kiireestä kantapäähän ulottuva musta saloppi tai hartiahuivi, jotka hyvin ansaitsevat nimensä ”Umschlagetücher”, pakkauksen kääre – eivätkä ne tee jo sinänsä vähän houkuttelevaa tavaraa yhtään kiinnostavammaksi. Miesten joukossa näkee ainakin arkioloissa vain harvoja modernisti pukeutuneita. Sunnuntaisin he näyttävät hieman pöyhistyvän. Tiergarten on varsin metsäinen, hyvin hoidettu kävelypaikka, mutta se sijaitsee soisessa paikassa ja on kaikkialta yhtä tasaisen sileää maata kuin koko kaupunki. Siellä on kahviloita, joissa on usein tarjolla kehnonlaista musiikkia, ja sinne mennään, juodaan teetä tai olutta, syödään voileipää ja näytetään murheellisilta ja ikäviltä. Naisväki ahertaa sukankutimineen. Miehet kaartelevat ujon tuntuisesti heidän ympärillään, ja kun vaihdetaan muutama sana, pelätään nähtävästi kuulijoita, niin hiljaisesti ja pelokkaasti ilmaisee berliiniläinen henkevyys itseään. Kaupungissa on tosin hyviä ravintoloita, ei kuitenkaan aivan suurenmoisia – mutta kaikkialla on Tafeldeckereitä [pöydän kattajia] (!) tarjoilijoita jotka näyttävät siltä kuin olisivat valmiita puraisemaan. Niin pitkälle kuin oli tilaisuus yrittää, totesin kaiken olevan kallista – eivätkä myyjät esiintyneet mitenkään kohteliaasti eivätkä olleet innokkaita palvelemaan. Kun tästä kaikesta tehdään yhteenveto, on vaikutelma väistämättä epämiellyttävä Berliinin ulkoisen olemuksen osalta. – Sisäinen olemus ei ole mitenkään varmasti arvioitavissa varsin vähäisten tuttavuuksien perusteella. Sen verran saatoin todeta, että lähtökohtana ovat hyvät periaatteet siinä mielessä, että pyritään esiintymään yksinkertaisesti ja rauhallisesti. Näyttää kuitenkin siltä, ettei tähän ole tultu tottumuksen voimasta eikä hiottujen seurustelutapojen myötä, vaan ollaan pikemminkin edelleen harjoitteluvaiheessa teoria aina silmien edessä. Niinpä heidän yksinkertaisuutensa näyttää teennäiseltä. Se on joissakin paikoissa jopa epämiellyttävää – esim. kun talossa, jonka saleissa on stukkokehyksisiä peilejä ja kultauksia ja jossa palvelija hoitaa tehtäviään livreepuvussa, tarjotaan illalliseksi viiliä kulhollinen ja savulihaa. Lisäksi vettä ja luumuja. Kyseessä oli kauppiaskoti ja sangen varakas, mutta perheen nuorison piti olla hyvin sivistynyttä ja heidän koko elämänsä piti varmaankin ilmaista rauhallisuutta ja yksinkertaisuutta. Kutsuilla nyt tietenkään ei ole näin yksinkertaista, ja eduksi Etelä-Saksaan verrattuna on ainakin se hyvä tapa, että teen ääressä keskustellaan eikä istuta alusta loppuun ruokapöydässä. Huomattakoon, ettei mainitussa talossa tarjottu edes teetä, vaikka koleassa säässä toki jokin lämmike olisi ollut hyväksi. Nuorten iloisten tyttöjenkin keskuudessa havaitsee hieman tätä pyrkimystä varmuuteen – paremmin anteeksi annettavaa. Jos esiintymisen sävyä pitäisi arvioida eräiden oppineiden esiintymistavan mukaan, he ovat todellakin hyvin tietoisia siitä, että ovat berliiniläisiä professoreja. Berliiniläiset tuntuvat olevankin itse yleisesti vakuuttuneita siitä, että Ateena on siellä elpynyt nuortuneena uudelleen. Sanomalehdet puhuvat intomielisesti ja vakavasti ”aidon berliiniläisen” tahdikkuudesta ja hienostuneisuudesta. Kerrotaan juttua maalaisen yrityksestä vikitellä tyttöä ja berliiniläisen menestyksestä, kun hän pyysi anteeksi ensiksi mainitun puolesta, ja siitä, miten voiton kunniaksi juotiin samppanjaa tytön ja hänen äitinsä luona ja kaikki johti sitten häihin. Vitsejä metsästetään raivokkaasti. Kaikki mitä tuota lajia kuulin kosketteli suureksi osaksi kaupungilla yleisiä kieltotauluja ”Diesen Ort darf man nicht” [Tätä paikkaa ei saa] jne. Lisäksi aiheina Eckensteher ja Nachtwächter. Vitsit näyttävät enimmäkseen olevan keksittyjä kertomuksia. Voi kyllä sanoa, että tauti on yleinen yliopistoissa – joissa jokainen nuori mies yrittää ennen kaikkea olla witzig [vitsikäs] – mutta tavallisesti heidän vitseissään kyllä maistuu vaivannäkö. Berliinin rahvaalla on varsin vähän mahdollisuuksia päästä osalliseksi ateenalaisesta suolasta. Stieglitzin teatteri on kesäisin pikkuporvariston näyttäytymispaikka, jossa nimittäin näyttelemisen hoitaa yleisö, mutta osoitti vain näyttelijöiden ymmärtämättömyyden, kun nämä olivat valinneet toiseksi ohjelmanumerokseen vakavan näytelmän, ja yleisön tahdittomuuden, kun se nauroi heidän tunteikkaimmallekin näyttelemiselleen. Se oli todella piinallista. Varsinaisia sukkeluuksia ei kuulunut lainkaan – vain huutoja silloin tällöin. Poliisiluutnantin sisääntulo. Sen, ettei alemmalla kansalla ole minkäänlaista ulkonaista sivistystä, osoittaa heti heidän ulkonainen olemuksensa. Sellaiset määräykset kuin eläintarhassa – siellä ei uhata vain sakoilla, vaan vankilalla ja ”körperliche Züchtigungilla” [ruumiillisella kurituksella] – onhan se sentään huvittelupaikka, kutakuinkin raakaa ateenalaisuutta – näyttävät myös olevan osoituksena tästä, ja berliiniläisten itsensä kuulee valittelevan tätä asiaa. Tiergartenissa voimassa oleva tupakointikielto on myös keino jättää rahvas vaille esimerkkejä säädyllisemmistä tavoista. Mitään yhteisiä huvituksia ei ole, ja tämä on sivistyneiden puolelta suurta vääryyttä. Unter den Lindenillä tapahtuvasta reittien valinnastakin havaitsee, miten he pelkäävät rahvaan sekaan joutumista – kehnoa ja pelokasta kulttuuria.

Käynnit herrojen luona eivät juuri tuottaneet iloa. Vain Steffens ja Michelet osoittautuivat heti ystävällisiksi ja kohteliaiksi. Ensiksi mainittu näyttää olevan muuttumassa jaarittelevaksi ukoksi, on kuitenkin yhä sekä sielun että ruumiin voimissa. Vaikka hänellä on töitä liiaksikin, hän järjesti ystävällisesti minulle tapaamisajan luonaan. Michelet oli kohtelias, toverillinen, ei mikään kaikkiin kysymyksiin vastauksen antava päällepäsmäri, mutta ei yritä esiintyäkään sellaisena, keskustelee vapaamielisesti luentojensa kuuntelijoiden kanssa, sanalla sanottuna rakastettava mies, pienikokoinen, vilkas ja nokkela, vaalea ja kiharatukkainen. Steffens näyttää puolittain hymyilevältä, puolittain torjuvalta jo osittain harmaantuneine hiuksineen ja samansävyisine tuuheine kulmakarvoineen – hän on vartaloltaan vankkarakenteinen, nykyisin hieman kumara. Hän luennoi yhäkin innokkaasti, esittää sanottavansa vapaasti, mutta sikäli kuin kahdessa tunnissa havaitsin poikkeaa kauas kulloisestakin aiheesta. Hän luennoi Naturphilosophieta – halusi osoittaa niin sanoakseni Hengen immanenttisen olemassaolon Luonnossa, esitti tässä yhteydessä vastaväitteitä niille, jotka haluavat tulkita elävän olennon toiminnot, elämän, pelkiksi kemiallisiksi prosesseiksi – perusteena yksinkertaisesti se, etteivät he koskaan näe ainetta sellaisessa olomuodossa, jossa se on elävässä oliossa. Very well! Henki luonnossa, mutta Henki on itse omaa vapautumistaan Luonnosta, tässä prosessissa vasta luonto tulee omaksi itsekseen. Michelet luennoi kepeästi, hieman liian runsaasti elehtien ja teatraalisesti. Luennoi uudemmasta filosofiasta. Kantista kutakuinkin pitkälle tiivistäen ja epäyhtenäisesti aiheesta toiseen siirtyen. Hänellä on hiljainen, vaatimaton rouva ja kuvankaunis poika, joiden kanssa hän elää onnellista elämää. Sanoi Altensteinin huolehtivan niin hyvin hänen toimeentulostaan, ettei hän kaivannut taloudellisessa mielessä ylennystä varsinaiseksi professoriksi, eikä sitä nykyisten suhdanteiden vallitessa liene tulossakaan. Hänen luonaan tapasin professori Benaryn; orientalisti, jokseenkin puhelias tyyppi, kuitenkin jossakin määrin witzig, tässä suhteessa yksi ihailija. Lisäksi muuan elsassilainen tri Groot, joka oli matkalla Pietariin lyödäkseen siellä itsensä läpi – aikoi julkaista ranskaksi jotakin saksalaisesta filosofiasta, melko mitätön herrasmies. Lisäksi 2 puolalaista, kreivi ? ja eräs herrasmies (?), viisas mies, lisäksi avoimesti esiintyvä ja miellyttävä, Michelet'n luentojen kuuntelija. Paikalla oli myös dosentti Althaus, kuiva eikä juuri ajatustenvaihtoon houkutteleva mies, jolla sanottiin olevan valtavan monipuolinen lukeneisuus.

Marheineke on melko jäykästi käyttäytyvä ja harvasanainen mies. Muistuttaa hieman tuomiorovasti Gadolinia – luennoi lyhytsanaisesti, täsmällisesti ja jyviä tarjoten toisinaan kuivan sukkeluuden säestyksellä. Hänen luentonsa miellyttivät minua eniten kaikista niistä, joita kävin kuuntelemassa. Hieman veijaria on myös Gablerissa, joka kuitenkin antaa enemmänkin ymmärtää, että mundus vult decipi [maailma haluaa tulla petetyksi], ja pyrkii pysyttelemään pinnalla. Johan Jacob luennoi logiikkaa paljon paremmin kuin hän – sillä hän ei edes yritä kehitellä siirtymiä. Vähän minulla oli iloa miehestä ja hänen luennoimisestaan, vaikka hän puolittain kutsui minut kuuntelemaan. Näytti ainakin pitävän selvänä, että minä olin tullut Berliiniin vain sitä varten. Vielä pahempi oli nuori herra Werder, noin 30-vuotias mies, joka otti käyntini vastaan varsin koppavasti, aivan kuin juuri sillä tavalla pitäisi välttämättä käyttäytyä, kutsui minut asian tärkeyttä korostaen luennoilleen ja näytti valittavan sitä, että saatoin käyttää niitä hyväkseni niin lyhyen ajan – sanalla sanottuna hän piti itseään ohne weiteres [ilman muuta] loistavana valona ja minua oppipoikana, joka en ehkä olisi tullut Berliiniin, jollei hän olisi ollut siellä, siitä huolimatta, että minä tapani mukaan olin kertonut hänelle omista suurteoistani, mikä on toki kiusallista puuhaa, mutta välttämätöntä, koska nämä saksalaiset saapastelijat eivät tule edes ajatelleeksi, että joku suomalainen dosentti saattaisi pitää heitä pelkästään hirvittävinä pöyhkeilijöinä. Jos hänen luennoillaan nyt olisi ollut todellista arvoa, olisi jonkinmoinen peruste hänen typerälle käytökselleen ollut sentään olemassa; niistä voi kuitenkin sanoa vain, että hän puhuu sujuvasti ja nopeasti ilman papereita, minkä takia kuitenkin myös esityksen sisältö jää eräänlaiseksi vapaamuotoiseksi yleiskatsaukseksi hänen käsityksiinsä, eikä synny tieteellistä ajatuksen kehittelyä. Kiukkuisin mielin annoin hänen ja hänen luentojensa muistiinpanojen painua – sinne, missä pippuri kasvaa. Kuuntelin vain Beneckeä. Näyttää olevan hieman naismainen ja teennäisesti esiintyvä mies – luennoi sujuvasti, mutta epämiellyttävästi – aivan liikaa psykologian tosiasioita ja kertomuksia – muuten pohdiskelu yksinkertaista. Lisäksi Stahl on hyvä luennoitsija, joka tuntuu lämpimältä ja kiinnostuneelta ihmiseltä. Erityisen vilkas ja reipasliikkeinen, selvästi ei kuitenkaan sangviininen, vaan koleerinen luonne. Luennoi parhaillaan valtio-oikeutta aiheenaan kansanedustus – rakensi tämän kahden periaatteen: säätyvallan periaatteen ja demokratian perustalle – joiden molempien hän sanoi olevan – historiallisia, yleisiä ja liikkeessä – yksityisen ihmisen tahdon – objektiivinen ja subjektiivinen – ainesosa kaikissa valtiomuodoissa. Arvosteli useita valtiosääntöjä tältä osin – myös Saksassa voimassa olevia, ei kuitenkaan Preussin valtiosääntöä. Ruotsin valtiosääntöä hän sitä vastoin piti säätyvaltiosääntönä, josta kuitenkin puuttui oikea periaate: jokaisen säädyn oikeus päättää omasta puolestaan. Hän puhui Ruotsin valtiosäännöstä, ja Marheineke puolestaan puhui ruotsalaisesta liturgiasta, kiitteli uutta kirkkokäsikirjaa parhaaksi protestanttisen kirkon piirissä. Ja myös Ranke puhui Ruotsin merkityksestä Rijswijkin rauhan tekemiselle – piti sen suuruutta valloitushengen vaikutuksena, joka henki rankaisi itseään Kaarle XII:n sodissa luopuessaan periaatteestaan – vain sotaa sotimisen itsensä takia – (Rankea vai egoa)? – olipa sattumusta kerrakseen, että niiden harvojen luentotuntien aikana, joita ennätin olla kuulemassa, Ruotsista puhui kolmella luennolla kolme eri luennoitsijaa! Ranke luennoi eloisasti, mutta epäselvästi eikä hyvin – heilautteli itseään samalla edestakaisin kateederissa ja ilmehti merkillisesti. Kuuntelijoiden joukossa Württembergin kruununprinssi ja hänen hoviherransa; heillä kummallakin oli oma pöytä ja tuoli kerrassaan komeasti. Ylioppilaat eivät antaneet sen vaikuttaa, vaan kuljeskelivat jokapäiväiseen tapaansa lakki tai hattu päässä ympäriinsä ennen luennon alkua. Professori sitä vastoin avasi oven ja antoi herran ensiksi astua ovesta ulos. Kuuntelin Neanderiakin tunnin verran. Olemus oli enemmänkin itämainen kuin juutalainen – pieni hintelä hahmo, kulmikkaat kasvonpiirteet, tumma ja mustatukkainen ja pensasmaiset tavattoman runsaat kulmakarvat. Likinäköinen siinä määrin, että monetkin ylioppilaat istuivat röyhkeästi lakki päässä. Näyttää hämilliseltä ja kuuluu olevan tavattoman hajamielinen, niin että hänen kerrotaan jopa kerran nousseen kateederiin ilman päällyshousuja, luultavasti kotonaan – ja kun hän huomasi mitä puuttui, hän kuuluu huutaneen sisartaan Babettea – Lillen ystävätärtä. Oli huvittavaa nähdä, miten ylioppilaat kolmesti kuopivat lattiaa jaloillaan saadakseen hänet toistamaan nimen, jota he eivät olleet hyvin kuulleet, mutta miten ukko jokaisen rahinan jälkeen ryhtyi jälleen jatkamaan ”Weiter folgte” [”Sitten seurasi”] eikä antanut periksi. Mainitsi kuitenkin jatkaessaan saman nimen vielä uudelleen. Hänen luennoimisensa on yksitoikkoista laulamista kuin Herran armosta. Näin Savignyn, pitkän, vankan, maalaiselta tilanherralta vaikuttavan miehen. Sen jälkeen kun hänen roomalaisen oikeuden suosintaansa vastaan germaanista oikeutta puolustanut Thibaut kuoli, hän on ollut yksinään alansa suurmies. Berliinin ylioppilaita ei ulkoisen olemuksen perusteella voi useimmiten mitenkään olettaa ylioppilaiksi. He vaikuttivat olemukseltaan erityisen siveellisiltä ja vakavamielisiltä. Huom. Joukossa oli kuitenkin useita huonosti pukeutuneita maailman halveksijoita. Myös Leipzigissä ja Hallessa näytti näitä tyyppejä olevan liikaakin, ja rautatiematkalla tapasi aina joitakin siivottomia ryyppyveikkoja. Vieras ei saa helposti selville, missä Berliinin ylioppilaat oleskelevat ja majailevat luentojen välillä – sillä kelvollisemmissa tarjoilupaikoissa ei näkynyt ainoatakaan. Heillä on kuulemma kuitenkin Kneipensä – ja kaksintaistelut itse kaupungin alueella ovat jokapäiväisiä asioita. Kerskailua siitä kuulee varsin harvoin – mutta sotilaat, nuoret aatelismiehet, näyttävät ottaneen tämän roolin. Sama koskee esiintymisiä tanssiaisissa, joihin kerrotaan jopa kuningasperheen jäsenten ottaneen osaa maailmanmiesmäisesti. Varsin äskettäin nämä herrat kohtelivat häpeällisesti muuatta porvarillista morsiusparia, mutta tällaiset temput eivät tuota heille ikäviä seurauksia. Tuollaista menoa pidetään seurauksena hallitsijan myötämielisestä suhtautumisesta seuralaisiinsa, hän toivoisi sangen innokkaasti jonkinmoista feodaalisten olojen paluuta.

Antiikkiesineiden kokoelma ansaitsee hyvinkin tutustumisen, jollei sellaista ole aikaisemmin nähnyt. Roomalaisia taloustavaroita ja käyttöesineitä on runsaasti, samoin antiikin maljakoita, osaksi tavattoman kauniita, vaikka vain harvat aitoja etruskien teoksia. Anatominen ja patologinen kokoelma, etenkään ensiksi mainittu, eivät vastaa odotuksia, joita on kohdistanut sellaisten näkemiseen Berliinissä. Suureksi osaksi kokoelma koostuu spriihin säilötyistä näytteistä, jotka ovat vanhoja ja nykyisin sellaisessa tilassa, että ne ovat hyödyttömiä ja on vaikea nähdä, mitä ne oikein ovat. Patologian puolella on sitten merkittävämpiä näyte-esineitä. Asevarikolla on esitettävänään runsaasti ranskalaisia lippuja etenkin tasavallan ajoilta. Samoin oiva kokoelma kaikenlaisten tykistön laitteiden ja pioneeritöiden pienoismalleja, mm. kuuluisat linnoitusten pienoismallit, jotka piti lähettää sulttaanille, mutta jotka jostakin minulle tuntemattomasta syystä ovat yhä täällä. Pääsy antiikkikabinettiin Reichardtin ilmoituksen mukainen – anatomiseen museoon perjantaisin klo 4 iltap., ja sitä varten on edellisenä päivänä klo 11–12 anottava pääsylippua. Arsenaaliin samana päivänä – 3 – pääsylippu aamulla klo 8. Vierasmaalaiset pääsevät kuitenkin aina sisään, vaikka määräysten mukainen määrä lippuja olisi jo jaettukin, sanoi muuan varikon vartijoista. Muuan kansliakirjuri heittäytyi hankalaksi ja sai asian näyttämään armonosoitukselta. Joko asia nyt todellakin oli näin ja hän antoi pääsylipun vastoin säädettyä järjestystä tai sitten hän vain sai asian näyttämään siltä, mikä ilmeisestikin johtui siitä, että hän toivoi palkkiota, jonka epääminen häneltä oli minulle erityinen ilo, sen vuoksi ainoastaan kiitin häntä ja kumarsin mitä kohteliaimmin.

Potsdamin näin ensimmäisen kerran läpikulkumatkalla Dessausta – sitten tein sinne retken varta vasten. Matka sinne kestää 40–45 minuuttia. Sunnuntaisin kävijöitä on melko paljon, vaikka perillä ei juuri näy elämää. Helpoimmin asiasta selviytyy ajattamalla itsensä ensin Marmoripalatsin eteen sekä sieltä Alexandrowkan kautta Sanssouciin. Ensiksi mainitussa en ehtinyt käydä, sijaitsee kauniissa paikassa järven rannalla. Toinen koostuu kreikkalaisesta pienestä ja mitättömästä kirkosta sekä muutamista venäläiseen tyyliin rakennetuista etäällä toisistaan sijaitsevista rakennuksista. Kolmas näyttää todella komealta ja kuninkaalliselta, vaikka rakennukset ovatkin matalia – sillä itse terassi, jolle ne on pystytetty, on jättiläismäinen aikaansaannos. Puisto on kanavineen varsin kaunis, vaikka vaihtelua puuttuu ja vain linnan puoleinen osa on hyvin hoidettu lukuisine käytävineen ja veistoksineen, joiden joukossa useita hyvin kauniita. Neljännespeninkulman mittaisen pääkäytävän toisessa päässä sijaitsevaa uutta linnaa on kiistämättä kiitettävä komeaksi rakennukseksi – sen voittaa kuitenkin Potsdamin linna erillisine kauniine portiikkeineen. Sen jälkeen kun hallitsija on itse ryhtynyt oleskelemaan Sanssoucissa, pääsy Fredrik II:n huoneisiin on vaikeaa. Se ei kyllä erityisemmin haluttanutkaan. Sen sijaan tapasin 50-vuotiaan sotajermun, joka kuului 60-miehiseen aliupseerikomppaniaan, jonka miehistä on aina 20 päivystämässä Majesteetin lähetin tehtävissä. Näyttääkseen kuuluisan myllyn hän vei minut ylimmälle terassille, joka oli muuten suljettu vierailijoilta sen poikki pingotetulla köydellä, kertoi olleensa mukana Venäjän-retkellä Yorckin armeijakunnassa – palvelleensa Kaarle Juhanan joukoissa jne. – saaneensa Rautaristin Waterloossa jne. – mutta sai kaiken tämän jälkeen vain 8 1/2 taalaria kuukaudessa = 8 1/2 groschenia päivässä. ”Das ist nicht gut vom König” [Se ei ole kuninkaalta kilttiä] – joutui vaimoineen ja lapsineen elämään niukoissa oloissa ja syömään sotaväen muonaleipää. Suorapuheisuus oli hämmästyttävää, vaikka sen ilmeisenä tarkoituksena olikin juomarahaan vaikuttaminen, ja tämän oli kertoilemisen takia pakko kasvaa päivärahan suuruiseksi. Mylly sijaitsee vain 100 askeleen päässä päärakennuksesta – kuuluu nykyisin kuninkaalle ja on saanut erityisen korkean kivijalan komeutensa perustaksi.

Muuten pienessä ja mitättömässä, mutta kauniilla tornilla varustetussa varuskuntakirkossa ovat saarnatuolin alla ahtaassa holvissa filosofikuninkaan ja hänen isänsä ruumisarkut. Sinne katsoessaan liikuttuu väistämättä; onhan filosofina kuoleminen melkeinpä enemmän kuin sellaisena eläminen. Kaupungissa on yllin kyllin kauniita taloja, kuten tunnettua, ei kuitenkaan joukoittain vaikuttavia paikkoja, joista mielellään kertoo ja joita mielellään kuvittelee. Huonosti kivettyine ja autioine katuineen se on kaunis, mutta ikävä pikkukaupunki. Kaunis se on myös ympäristöä ajatellen, koska Havel on rantoineen varsin viehättävä, samoin mainittu järvi; seutu Sanssoucin tuolla puolen on kuitenkin kuivaa Brandenburgin nummea.

Charlottenburgissa on merkityksetön linna, mutta mitä huolellisimmin hoidettu todella kaunis puisto. Kuuluisa hauta on ulkoa ja sisältä liian yksinkertainen, mutta Rauchin hautamuistomerkki sitäkin suurempi mestariteos. Kuningattaren asentoa, polvi toisen päällä, voitaisiin moittia, mutta kasvot ja erityisesti vaatetus on esitetty erinomaisesti, niin kevyesti, niin läpikuultavasti kuin se olisi varovaisesti levitetty torkahtaneen ylle, niin ettei peittelyn suorittanut käsi ole rypistellyt sitä. Puolialastomuudesta huolimatta muoto ja ilmaisu tuntuvat jotenkin siveiltä, niin ettei mitään aistillisia mielikuvia synny. Sanalla sanottuna – teos ansaitsee kaiken ihailun, jota sille on tuhlaillen osoitettu.

Tässä unohtunut asia Wienistä. Canovan veistämä arkkiherttuatar Christinan hautamuistomerkki Augustinolais (?) kirkossa – sekä rohkeasti suunniteltu ja aistikkaasti ryhmitelty että hyvin toteutettu. Taustana mausoleumi, oven päällä arkkiherttuattaren rintakuva(?), sisään astumassa kaksi hengetärtä; vasemmalla lapsen taluttama sokea ukko ja oikealla samoin kaksi hahmoa – nämä kaikki portailla, jotka johtavat mausoleumista alas. Kaikkien kasvot ilmeikkäämmät kuin marmoriveistoksissa tavallisesti, ja kokonaisuus niin luonnollinen ja pakoton, että katsoja ei poistu ryhmän luota tuntematta surua ja kaipausta tuntemattoman vainajan poismenon johdosta. Theseus-ryhmä, myös Canovan, Volksgartenissa – sijoitettuna temppeliin, joka ei todellakaan ole aistikas, ei veistoksenakaan ole järin vaikuttava. Anatomian tuntija voi etenkin kentaurin kaulasta löytää ihailun aihetta, mutta Theseus ei ole kaunis eikä voimakas hahmo ja käsittelee nuijaa selvästikin aivan veltosti, niin että jos isku tulee, se voi olla vaarallinen vain nuijan oman painon takia.

Berliinin maalausgalleria. –

18. elokuuta iltap. 5 matkustin Berliinistä rautateitse Jüterbogiin noin 10 peninkulmaa – saavuin perille klo 8 1/2. Kaupunki melko ränsistynyt ja merkityksetön, tavanomainen leveä pääkatu kuten Pirnassa ja Etelä-Saksan kaupungeissa. Sieltä matkustin postikyydissä 17 peninkulmaa – tarpeeton menoerä, kun voi matkustaa Gesellschaftswagenilla, joka kuljettaa matkustajan hieman yli 2 taalarilla Dresdenin rautatien varteen, mistä ennättää perille Dresdeniin suunnilleen samassa ajassa kuin postikyydilläkin. Jotta postivaunuissa saisi hyvän paikan, on matkalippu ostettava 2–3 päivää ennakolta ja yleensäkin Berliinistä. Kaikki tämä käy kuitenkin pian tarpeettomaksi, kun Jüterbogin ja Dessaun välinen rautatie vielä tänä syksynä avataan ja matka sujuu päivässä. Matkareitti ei ollut erityisen mielenkiintoinen, maasto oli kuitenkin sen perusteella mitä aamulla saattoi nähdä kaunista ja pieninä kukkuloina kumpuilevaa. Brandenburgilaiset kylät samoin kuin pikkukaupungit (Treblin, Luckenwalde ennen Jüterbogia) näyttävät yhtä kamalilta kuin seutu, ensiksi mainituissa on vain surkeita mökkejä. Saksin kylissä taas on jotakin samaa miellyttävyyttä kuin itse maassa, niissä on reheviä puutarhoja ja talot ovat paremmin varustettuja, vaikkakin suurimmaksi osaksi pieniä eivätkä läheskään niin kutsuvan näköisiä kuin ruotsalainen kunnon talonpoikaistalo. Tähän vaikuttaa ehkä muurattu piha-aita, jonka takia jokainen yksittäinen maatalo on kuin eräänlainen linnoitus.

19. päivänä 9 aamup. Dresdenissä – majoituin jälleen Stadt Freibergiin – joka suhteessa kiitettävä paikka. Havaitsin kaupungin siihen lähemmin tutustuessani varsin miellyttäväksi ollakseen pohjoissaksalainen kaupunki – uudisrakennukset kertovat myös sen olevan kasvussa, vaikka kaupankäynnistä tai muusta Betriebsamkeitistä [toiminnasta] näkyy tuskin jälkeäkään. Elben-proomujen määrä vähäinen. Kauniita kävelypaikkoja ovat sekä Grosse Garten että Neustadtin puistokadut, jotka vievät keskustasta ulospäin Linkesche Badiin (kaunis, suuri puisto) ja Findlaters Weinbergille. Eniten käydään kuitenkin Brühlin terassilla, joka on sinänsä jättiläismäinen rakennelma; sen hakatuista kivistä tehty reunavalli on 20–30 jalan korkuinen ja melko pitkälti kaupungin rajana. Tämä rakennelma yhdistyy arvokkaalla tavalla eittämättä suurenmoisen kauniiseen siltaan, jonka 19 holvikaarta on samoin rakennettu hakatuista kivistä. Maisema on ihana, siihen ei väsy koskaan, ja puiston alapuolella sijaitseva kahvila sekä tämän että tiheiden käyntien ansiosta Dresdenin hienoin huvittelupaikka, jossa muukalainen saa aina aikansa kulumaan. Kaupungin talot eivät yleensä ole kauniita, eikä tässä suhteessa hyvää makua havaitse uusissakaan rakennuksissa, jotka näyttävät useimmiten mahdollisimman vähillä rahoilla rakennetuilta, harvoin vapautuneilta ja iloisilta. Ne uudet rakennukset, joita lähellä sijaitsevassa Leipzigissä on, ovat tässä mielessä paljon paremmin näkemisen arvoisia. Edes uusi teatteritalo ei ole ulkoapäin mitenkään vaikuttava; näyttää ahtaaseen tilaan puristetulta ja raskaalta. Samanlainen se on sisältäkin, jossa kokonaisuus näyttää pienenlaiselta ja ahtaaksi puristetulta kaikkien aitioiden ympärille rakennettujen arkadien takia. Teatterisali kuuluu muuten olevan akustiikaltaan erinomainen. Kirkot eivät ole suurenmoisia rakennustyyliltään, mutta ansaitsevat kuitenkin huomiota massiivisen rakennustapansa takia, koska missään muualla Saksassa ei voi nähdä hakatusta kivestä rakennettuja holveja, kupoleja ja torneja kaikkine asiaan kuuluvine reunuslistoineen ja koristuksineen. Notre Damen (?) kirkkoa voidaan kupoleineen kuitenkin sanoa varsin kauniiksi, samoin kuin katolinen kirkko ylenmääräisine maneeriin kuuluvine koristuksineen ei kuitenkaan näytä pahalta. Palatsi, vanha rähjä, ei ansaitse mainintaa. – Nähtyjä kokoelmia: Mengin kokoelma antiikin mallien mukaan tehtyjä kipsikuvia, joka sisältää parhaat olemassa olevat tuon ajan veistokset sekä kokonaiset henkilöhahmot että päät. Ilman luetteloa on vaikea muistaa, mitä siellä oli. Erityisesti huomio kiintyi Venus Kallipygokseen Medicin Venuksen rinnalla, jonka tuo teos jättää kauas jälkeensä, mitä kokonaisvaikutelmaan tulee. Laokoon-ryhmä, jättiläiskokoinen Junon pää, olivat vaikuttavan kauniita töitä. Münchenin nukkuvan Faunin totesin epätäydelliseksi, Berliinin Polyhymnia ehjä hahmo, Tukholman Endymion puuttui. Kokoelma edellyttää useita käyntejä – minulla oli aikaa vain 1 1/2 tuntia. Pääsymaksu on puoli taalaria, mutta sisään pääsee helposti ilmaiseksi, jos esittäytyy kokoelman hoitajalle, professori Matthäille. Muuan ruotsalainen matkailija oli menetellyt niin ja vei minut mukanaan ohne weiteres. Mainittu professori muovailee itsekin ja oli kopioinut joitakin veistoksia nuorennettuun skaalaan. Kun ei ole ollut mahdollisuutta Italian näkemiseen, oli hyvin valitettavaa, että tämän kokoelman perusteellisempi tutkiminen täytyi jättää. – Vihreää holvia voidaan ylpeästi pitää pikkuasiana, mutta se on kyllä katsomisen arvoinen, jollei aikaisemmin ole nähnyt mitään samantapaista. Timantit, joista suurimmat väriltään vaaleanvihreitä; onyksastiat jne. – isot rubiinit; 2 3/4 kyynärää korkea meripihkainen kaappi jne. hämmästyttävät enemmän kuin monen monituiset hienot kulta- ja emalityöt; Dürerin, Michelangelon puupiirrokset ovat samoin harvinaisuuksia. Opas oli asiansa hallitseva ja yleensäkin sivistynyt ja lukenut mies, joka osasi vielä lisätä katselemisen mielenkiintoisuutta. Maalausgalleria.

Hyvin kiinnostavaa oli tutustuminen Rugeen, joka on tavoiltaan vaatimaton, riuska ja järkevä mies. Oli hieman aikaisemmin muuttanut Dresdeniin Hallesta, jossa hän oli julkaissut aikakauskirjaa Deutsche Jahrbücher nimellä Hallische Jahrbücher, jonka julkaisemisen Preussin hallitus kielsi, koska kirjat painettiin Leipzigissä Saksin sensuurin valvonnassa. Julkaisu on osoittautunut epätavallisen riuskaotteiseksi, ja sen salliminen panee sensuurin melko kovalle koetukselle. Ruge kuuluu niihin harvoihin saksalaisiin, jotka ovat käsittäneet saksalaisen tieteen aseman kieroutuneisuuden, ja työskentelee saattaaksen sen yhteyteen kansakunnan ajankohtaisten yleisten etujen kanssa. Hän ei kuitenkaan halua tunnustaa vian olevan niin syvällä kuin se itse asiassa on. Hän – –

22. päivän aamuna lähdin Dresdenistä. Matkustin rautateitse 3. luokan vaunuissa, joissa vain tuuli ja tomu kiusaavat. Totesin seudun miellyttävämmäksi kuin aikaisemmin etenkin asemalle saakka eli niin kauan kuin oikealla ovat matalat vuoret. Leipzigissä jonne päästään 3 1/2 tunnissa (klo 6–9 1/2), jouduin sateeseen. Yritin päästä näkemään kuuromykkien hoitolaitoksen, mutta se on avoinna kävijöille vain keskiviikkoisin ja lauantaisin. En halunnut häiritä laitoksen johtajaa. Se sekä Dresdenissä toimiva laitos kuuluvat olevan ainoat, joissa on päästy kohtalaisen pitkälle opetettaessa mykkiä puhumaan. Tapasin kauniin 15-vuotiaan nuorukaisen. Ist dies das Taubstummeninstitut? – ”Ich – bin – taub.” – ”Wie heisst der Vorsteher?” [Onko tämä kuuromykkien laitos? – Minä olen kuuro. – Mikä on johtajan nimi?] – ”Eberhard – Stein” – nimittäin hänen oma nimensä. Tämä luonnolta käytettäväksi voitettu ääni sai aikaan säälin ja ilon läikähdyksen mielessäni. Harjoittelu alkaa yksinkertaisilla äänteillä, jolloin kieli pakotetaan tiettyyn asentoon ja artikuloimaton äännähdys muuttuu äänteeksi.

Toinen käyntikohteeni oli kylpylä Reichels (?) Gartenissa, joka on eräänlainen monien kauniiden talojen ympäröimä linnanpiha. Talot ovat samalla varakkaiden maaseutuasuntoja. Auerbacher Hofissa avara kellari, jossa on vielä kaksi öljymaalausta Faustin ratsastuksesta viinitynnyrillä ylös alemmasta kellarista. Iltapäivällä lähdin matkatavaroitteni perään, jotka olivat heti lähteneet tavarajunalla, Halleen, jossa olin klo 6 illalla. Kaupunki on epämiellyttävä, kirkko ja tori, uusi yliopistotalo, postitalo ja Francken laitoksen päärakennus ovat poikkeuksia muun rähjäisyyden keskellä. Väki näytti kuitenkin sunnuntaipäivänä hilpeältä ja sitä oli joukoittain toria kiertelemässä. Seuraavana päivänä kävin tapaamassa Erdmannia ja Schalleria. Ensiksi mainittu, vaatimaton, vakava mies, vaikutti kuitenkin ulkonaiselta olemukseltaan jotenkin venäläiseltä – on tullut Tartosta. Halusi nähdä yleisessä ajattelutavassa paljon erityisesti Kantin vaikutusta – unohtaen samalla, että siinä on tunnistettavissa melkeinpä vain hänen logiikkansa, joka on kuitenkin peräisin Aristoteleelta – eli ajatuksen muotojen tietoinen erottelu. Hän oli aikeissa matkustaa etelään ja käydä Tübingenissä. Kyseli yksinkertaisesti kuin aloittelija sikäläisten oppineiden tapaamismahdollisuuksista jne. Schaller näytti olevan tuskin kolmekymmenvuotias – iloinen, punakka ja rehevä poju. Nyt ylimääräinen professori ja nainut mies. Sanoi työskentelevänsä pääasiassa luonnonfilosofian parissa. Ylioppilaiden kertomuksissa Erdmannia ylistetään ja hänellä sanotaan olevan eniten kuuntelijoita luennoillaan. Näin hänen allekirjoittavan todistuksen eräälle luentojensa kuuntelijalle; tässä yhteydessä hän vakuutti antavansa kaikille saman arvosanan, koska hän piti kaikkea tyhjänä muodollisuutena, ja sanoi, ettei opettaja voi mitenkään tietää, onko mies kuunnellut ongelmien käsittelyn vai ei ja mitä hän on saanut siitä irti. Schalleriin luotetaan vähemmän, vaikka sentään paljon – Hinrichsiin vain vähän. Valitettavasti en voinut viipyä Hallessa eikä minulla ollut sen takia aikaa kuunnella ketään heistä. Yksi väitöstilaisuus pidettiin, seremonioitta. Opponentteja oli viisi, kaikki kirjoittajan valitsemia. Jokainen heistä esitti vastaväittäjän puheenvuoronsa. Latinaa puhuttiin sujuvasti ja varsin hyvin. Patres [opettajat] eivät olleet läsnä. Ylioppilaat seisoivat tiukkaan sulloutuneina tilaisuuden viralliset osanottajat muista erottavan aitauksen ulkopuolella (tämä tapahtui yliopiston aulassa) ja nousivat penkeille seisomaan, mikä tapa on yleinen luentosaleissakin. Täällä näki muutamia kauniisti pukeutuneita Tübingenin ylioppilaita, useampia kuin Münchenissä tai Leipzigissä ja Berliinissä ylioppilasasuisten joukossa; monet olivat kuitenkin rähjäisissä vaatteissa. Yliopistorakennuksessa ei näyttänyt olevan kovinkaan paljon liikettä. Kaikki olikin jo päättymässä. Francken säätiöllä oli useita taloja, luullakseni 8 isoa ympäröimässä pitkulaista linnanpihaa, jonka arvokkaammassa päässä on hänen rintakuvansa. Olin kuuntelemassa 2. luokan latinantuntia. Totesin opetuksen kehnommaksi kuin tavallisissa oloissa Helsingin lyseossa. Oppikirjana oli ”Latin, Lesebuch v. A. Schirlitz, Halle 1828”. Kävin myös oppilaiden asuinhuoneissa. Eivät suinkaan siistejä. 5 oppilaalla oli yhteinen pieni läksyjenlukuhuone; 7:llä toinen; kaikki 12 nukkuivat viereisessä salissa. Jokaisessa huoneessa oli eri-ikäisiä oppilaita; vanhin 17–18-vuotias, nuorimmat 10–12-vuotiaita. Ryhmä pienimpiä pihalla, näyttivät iloisilta. Huolestuttavaa oli sitä vastoin nähdä, miten eräät heistä, joukossa 18–20-vuotiaita, kuljeksivat selvästikin masentuneina laulamassa ihmisten ovilla. Sunnuntaina näki kansaa, kaikki olivat liikkeellä, maanantaina kaupunki oli tyhjä ja hiljainen. Kaikki rappeutumassa, hoitamatonta, talot romahtamaisillaan – kaduilla kasvaa ruohoa, puiston puut puoliksi pystyynkuivaneita ja kävelytie vaaraksi jaloille.

23. päivänä iltap. Magdeburgiin – katselin kaupunkia hämärässä ja lyhtyjen sytyttämisen aikaan – seuraavana aamuna, kun klo 5 lähteväksi ilmoitetun höyrylaivan lähtö lykkääntyi klo 7:ään, myös päivänvalossa. Havaitsin tuolloin tuomiokirkon olevan varsin kaunis rakennus, vaikka käynti sen sisäpuolella ei maksa vaivaa. Siellä näytetään kiveä, jonka pitäisi olla Otto Suuren hautamuistomerkki. Hänen kuvapatsaansa on torilla raatihuoneen edessä. Pääkatu, Breite Weg, on tuomiokirkon jälkeen kauneinta kaupungissa, sillä sen varrella on merkillisiä rakennuksia, joista monien pääty on yhä kadulle päin ja useimmat on koristeltu maalatuin kuvin ja kaikenlaisin koristuksin. Esikaupungit ovat merkittävän suuria ja kauttakulkukauppa Leipzigiin tuo elämää Elben rantaan. Katuja on vähän rakennusten massaan nähden, ja helposti voi erehtyä umpikujaan. Samanlainen on asioiden tila Hallessa, Alhaalta Elbeltä katsottuna kaupunki näyttää komealta.

24. päivänä 7 1/2 aamup. lähti höyrylaiva ?? Elbeä alaspäin. Matka ei ole millään lailla miellyttävä. Rannat rumia – laivat kehnossa kunnossa ja järjestys niissä huono. Kulku joella on hankalaa, joten alusten syväys voi olla vain 2 jalkaa, ja luotaus berlingareilla osoittaa toisinaan, että alla on vain 2 1/2 jalkaa vettä. Joki kuljettaa mukanaan irtohiekkaa, joka muuttaa reitin kulkua. Pohjakosketuksia sattuu sen takia usein, eikä toisinaan päästä eteenpäin lainkaan, koska vettä ei ole riittävästi. Kumma kyllä Hannoverin rannikko näyttää kauniimmalta kuin muut, myös Mecklenburg parempaa kuin Preussi. Dömitzin ja Lauenburgin välillä jäätiin ankkuriin yöksi. Viimeksi mainitussa paikassa myös sumu aiheutti seuraavana aamuna pienen viivytyksen, niin että tulimme perille vasta puolisen aikaan. Yön voi lisämaksusta viettää sängyssä, niin kauan kuin niitä riittää. Toisessa kajuutassa yö oli pitkä ja hankala, vaikka seura – leipzigiläinen ylioppilas, hampurilainen vanha keittiömamselli, joka piti äidillisesti huolta nuoresta ylioppilaasta – kyläseppä Kielistä jne. ei ollut epämiellyttävää – mutta harmia tuottavat yöajoiksi toisaalta tarjoilijat, konemiehet jne. Niinpä taliter qualiter [miten kuten]

25. päivänä 11 1/2 aamup. Hampurissa – majoituin Holsteinischer Hofiin, jonka edelliseltä käynniltäni tunsin hiljaiseksi paikaksi. Täällä kuitenkin jatkui sama rahojen huijaaminen, jota olin kokenut Elbellä matkustaessani. Leipzigissä ”Stadt Romissa” veloitettiin yhden yön kynttilöistä 7 1/2 hopeagroschenia, jotka tarjoilija maksatti gute groscheneina, koska hopeagroschenit olivat harvinaisia. Hallen ”Goldener Schwanissa” (?) päätorin laidassa sain saksilaisen guldenin taalarin sijasta. Magdeburgin ”Stadt Strassburgissa” maksoin maistraatin säätämän taksan mukaisesti, mutta gute groscheneina hoperagroschenien sijasta – isäntä otti samoin voittoa siitä roposesta, jonka hän oli maksanut rautateiden kantajalle. Täällä Hampurissa minut pantiin maksamaan 1 1/2 mk päivässä eli 1/2 enemmän kuin ennen ja muualla – 5 tunnista + 1, pihvistä 10 schillingiä jne. Lisäksi hän kehotti minua maksamaan vuokra-ajurille kaksinkertaisen hinnan. Kun minulle ei ollut tapahtunut mitään tällaista missään Saksan eteläisillä eikä läntisillä alueilla, näyttää siltä, että voidaan perustellusti tehdä johtopäätös, ettei petollisuus kuulu eteläsaksalaisen luonteeseen. Jääköön ratkaisematta, onko se ominaista pohjoissaksalaiselle – mutta varmaa on, että hän kyllä pystyy siihen. Leipzigiläinen vuokra-ajuri pani minut maksamaan kaksinkertaisen hinnan maaseuturetkestä ja pakotti minut sitä paitsi maksamaan valtatien käyttömaksun omasta kassastani. Leipzigissä, Magdeburgissa ja Hampurissa olivat laskutkin väärille summille kirjoitettuja – ja viimeksi mainitussa paikassa, jossa en voinut saada sitä ennen kuin lähtöhetkellä, minut pantiin maksamaan se sellaisenaan, vaikka se sitten korjattiinkin, kun lähtö sattumoisin viivästyi iltapäivään. Hampurissa minulla ei tällä kertaa ollut aikaa eikä halua käydä katsomassa mitään. Tanssiaiset Peter Ahenin luona ainoa uusi asia. Näytti surkealta ja karkealta. Valaistus, huone, musiikki, tarjoilu, naiset, puvut, kaikki kehnoa ja tervettä vatsaa kääntävää. Tapasin siellä Gustaf Favorinin – sekä erään kauppias Aspelinin Helsingistä. Hampuri miellytti muuten tällä kerralla yhtä vähän kuin edelliselläkin. Ehkä siellä eletään hyvin, niin kuin sanotaan, mutta tämä lienee sitten ainoa asia, sillä mitään näkemistä ja oppimista ei ole, ei myöskään julkisia huveja karkeimpia tai ikävimpiä lukuun ottamatta, ja tähän luokkaan on empimättä sijoitettava parhaankin musiikin kuunteleminen pelkästään rasittavassa miesseurassa. Huom. Postikyydit; preussilainen, hannoverilainen, ruotsalainen, tanskalainen –

26. päivänä 6 iltap. diligenssillä Kieliin. Hinta suunnilleen sama kuin Preussin pikapostikyydissä eli 9 mk 6 killinkiä kuranttirahaa 12 peninkulmalta. Tässä yhteydessä ad notam [muistiinpantavaksi]:

1 taalari = 1 tanskalainen valtionpankin taalari 32 killinkiä (= 8 mk) = 2,32 ruotsalaista riikinhopeataalaria.

1 taalari = 2 mk 8 killinkiä (= 40 killinkiä) kuranttia.

1 taalari = 1 guldeni 45 kreuzeria Reininmaan valuutassa – ( = 105 kreuzeria)

1 taalari = 1 guldeni 27 1/2 kreuzeria konventiorahaa – (Maksoi kuitenkin Dresdenissä 1 1/2 guldenia, mistä syystä edullisempaa vaihtaa itselleen Preussin rahaa Itävallassa. = huom. 1 konventioguldeni = 2 1/2 W. W. (setelirahana)

1 taalari = 26 1/4 Sveitsin batzenia.

Hampurissa taalari = 40 killinkiä = 60 mecklenburgilaista killinkiä. Hevoskyyti = 24 Marien groschenia = 31 killinkiä kuranttirahaa. – Hampurissa mk & killinki kappaleelta. Huom. 1 & 2 kuranttikillingin kolikot kelpaavat Kieliin saakka – eivät Kööpenhaminassa.

Württembergissä / Baijerissa / Badenissa jne. Preussin taaleri = 1 guldeni 45 kreuzeria. (Itävaltalainen) Kronentaler = 2 guldenia 42 schillingiä. 1/2 Kronentaleria = 1 guldeni 20 kreuzeria 20 & 10 kreuzeria konventiorahaa = 24 & 12 reiniläistä, lisäksi reiniläistä guldenia, 6, 3 & 1 kreuzeria.

Sveitsissä käyvät Kronentalerit, sekä koko että puolen Kronentalerin – 20 kreuzeria – kolikot, reininmaalaiset kolikot vain rajalla. Kronentaler = 40 batzenia; 1/2 = 20 kreuzeria = 5 batzenia.

Itävallassa otetaan reininmaalaisia 6 kreuzerin kolikoita vastaan vastahakoisesti tai ne eivät lainkaan kelpaa. Eivät myöskään mitkään Preussin pienet kolikot.

Myöskään Preussissa eivät kelpaa saksilaiset & 1 groschenin rahat, eivät myöskään mitkään vieraat kuparikolikot – mikä on yleisenä sääntönä muissakin valtioissa.

Württembergissä kelpaavat vaikeuksitta preussilaiset pikkukolikot, mutta vain kurssiin 3 kreuzeria hopeaguldenista.

Matkustaminen oli aluksi ikävää, sen jälkeen kun muuan vanha teennäisesti esiintyvä daami oli pyynnöstäni esittänyt laskun. Sikeä uni häivytti myöhemmässä vaiheessa ikäväntunteen – olin enimmäkseen valvonut 2 edellistä yötä. Holsteinin geestimaa osoittautui aamun koittaessa kauniiksi ja kutsuvaksi. Kun marskimaita sanotaan kauniimmiksi, tarkoitetaan varmaankin hedelmällisyyttä, puutarhoja ja kyliä. Etenkin Kielin ympäristön kaunistavat kuitenkin niiden ohella kumpareet pensasaitoineen. Erityinen osoitus Holsteinin maanlaatujen erilaisuudesta on se, että kun joillakin paikoilla kaivetaan maakuoppia lannan hautaamiseksi ja piilottamiseksi, kootaan toisilla paikkakunnilla merilevää suurella vaivalla, viskellään herneitä sekaan ja päästetään siat elämään ja tonkimaan näille alueille joksikin aikaa, jotta saataisiin lannoitetta.

27. päivänä Kielissä – matkustin sinne enkä Lyypekkiin kuten olin aikonut, koska höyrylaiva Malmö oli korjattavana eikä torstaina ollut sen takia mitään keinoa päästä Kööpenhaminaan, josta on vain perjantaisin yhteys Göteborgiin. Asuin sen takia kaikessa rauhassa pienessä huonepahasessa, samassa kuin ensimmäisellä kauttakulkumatkallani, melkein 5 päivää. Sain jälleen aiheen ihastella kaupungin sijaintia, joka vaikutti ihanalta etenkin sen takia, että olin ollut vuoden verran poissa meren ääreltä. Kävelytie Düsterbrookiin (kylpylään) on vertaansa vailla ja varsinainen linnan puisto kauniimpi kuin Schönbrunnin, Charlottenburgin tai Sanssoucin puistot. Naisten kauneus, skandinaavinen luonnonvaaleus, eroaa selvästi pohjoissaksalaisten naisten rumuudesta; kuitenkin siitä kaipaa hieman sitä muotojen kiinteyttä ja täyteläisyyttä, joka saksalaisnaisissa usein ilmenee rappeutuneena raskasliikkeiseksi kömpelyydeksi. Täällä ja Kööpenhaminassa nähdyn perusteella voisi tanskalaisia naisia pitää kauniimpina kuin ruotsalaisia. Myös pukeutuminen on täällä paljon vapaampaa ja viehättävämpää kuin pohjoissaksalaisten naisten vaatetus ja tuo naiivin koketeerauksen ohella mieleen Wienin ja Itävallan. Kävin tapaamassa Chalybaeusta, joka oli silmin nähtävästi vanhentunut ja sitä paitsi esiintyi vähemmän miellyttävästi kuin ennen. Hän näytti suhtautuvan erityisen omalaatuisesti ja ärtyneesti uuteen saksalaiseen kirjallisuuteen. Toisin kuin berliiniläiset hän ei osoittautunut halukkaaksi saamaan luennoilleen kuulijaa ja kerta kaikkiaan kielsi tulemasta luentotunnille, joka hänellä oli heti vierailuni jälkeen. Näyttää olevan mies, joka on hikoillut ja nähnyt vaivaa hankkiessaan tietämystä, joka hänen kohdallaan ei kuitenkaan ole tuottanut satoa. Dorner oli nuorempi (30–40) vilkas mies. Hän ei kiistänyt vapaamman näkemyksen välttämättömyyttä, mutta toivoi oppilaansa Martensenin tavoin, että Strauss ja hegeliläisyys voitaisiin ohittaa sekä sellaisella tiellä

1. syyskuuta klo 3 iltap. Kielistä höyrylaiva Christian den 8:ella, 180 hevosvoimaa, sama jolla tulin vuosi sitten Kööpenhaminasta Kieliin. Matkalla vallitsi kaunis sää kuten tavallista, mutta paikka 2. luokassa epämukava.

Baijerissa Joseph Theodor vuoteen 1799, heikko ja irstas, rakastajattarien ja pappien talutusnuorassa, etenkin 20-vuotisen hallituskautensa loppuaikoina, jolloin entinen jesuiitta Ignaz Frank ja valtiosihteeri von Lippert hallitsivat maata, vaikkakin kauden alku oli sujunut erinomaisesti tieteen ja taiteen suojelun merkeissä. Max Joseph oli sen takia sekä kaivattu että tervetullut hallitsija ja vastasi toiveita. Ministerinä vapaaherra von Montgelas (sittemmin kreivi), lahjakas ja moraalisesti korkeatasoinen mies. Maximilian Josephin nuoruuden ystävä – ei kuitenkaan kiihkeämpien liberaalien ystävä ja erityisesti ultramontanismin vihollinen. Sen takia tämä suuntaus liittoutui ensiksi mainitun kanssa häntä vastaan, ja hänet kukistettiin 1817. Sen seurauksia olivat toisaalta ministeristön uuden johtajan Rechbergin neuvottelema Baijerille raskas konkordaatti paavin kanssa – joka on paavillisuuden nykyisin siellä omaaman vaikutusvallan perustana – ja toisaalta vuoden 1818 perustuslaki (Maxin syntymäpäivänä 27. toukokuuta). Koko hänen hallituskautensa tuon ajankohdan jälkeen taistelua ultramontanisteja vastaan, jotka vasta hänen 1825 kuoltuaan saivat toivoa nopeammasta edistymisestä. Ministeri Eduard von Schenk. Frans kysyy monsieur Ludvigilta eräällä käynnillään Münchenissä: ”Kuka oikeastaa hoiti hallitusta, kun kuningas kirjoitti runoja ja ministeri huvinäytelmiä?” Käynyt ilmi, että hän muokkasi uudelleen herransa runoja ja huolehti kelvollisten arvostelujen ilmestymisestä. – Katolisuuteen siirtynyt luopio. (Huom. Arkadeissa oleviin Rottmannin maisemamaalauksiin liittyvät proosalliset distikonit.) Ministerin heikkous johti 1831 vaihdokseen, ja johtoon tuli ruhtinas Oettingen-Wallerstein, voimakas ja taitava mies, jolla kuitenkin oli despoottiset periaatteet. – Würzburg – pormestari Beer – Hambachin juhla – painatuspakko – urkkijajärjestelmä – With & Siebenpfeifer, useille professoreille siirto tai ero – Majesteettia koskevista lausumista julkinen anteeksipyyntö hänen kuvansa edessä, vankeutta ja pakkotyötä. Muuan professori Behr (?) vangittu, toinen, saksalaisten historian kirjoittanut Söltl, vaiennettu. Samoin Salat – filosofi, kantilainen, mutta urhea obskurantismin vastainen taistelija. Hänet lähetettiin eläkkeelle, kun yliopisto siirrettiin Landshutista Müncheniin. Ministeri itse sai eron 1837, kun hän ei antanut tukeaan Majesteetin suunnitelmalle luovuttaa 1 1/2 miljoonan säästynyt summa Kreikan köyhille. Tiedossa ei ole, toimiko hän näin isänmaallisista syistä vai joidenkin omien laskelmiensa takia. Samainen mies oli saanut rukkaset erään rihkamakauppiaan tytärtä kosiessaan, mutta myöntävän vastauksen puutarhurilta. On yhä kruununprinssin suosiossa.

Seuraaja on von Abel, wetzlarilaisen oikeustieteen professorin poika, kyvykäs ja työteliäs mies, mutta hurskastelee rukousnauha kourassa, suuri, työpöydän ääressä ja maku samanlainen kuin Majesteetilla. Katolisen puolueen johtaja Augsburgin piispa Riegg. Puoliksi katolilainen, aikoinaan menestynyt armeijan hankkija, protestanttinen superintendentti Roth, konsistorin jäsenet Niethammer & Kapp. Merkille pantavaa on, että perustuslain vastaisesti – paavin bullia ja piispojen käskykirjeitä kuulutetaan julki ilman kuningasvallan ennakkolupaa.