Haluan esittää mahdollisimman lyhyesti kertomuksen oleskelustani Ruotsissa, jonne, nimittäin Tukholmaan, saavuin Turusta kaksi päivää matkustettuani pakkasessa, lumituiskussa ja navakassa tuulessa (ensiksi mainittu oli niin ankara, että makasin kaksi yötä turkki yllä ja saappaat jalassa) 2. marraskuuta 1839. Aloin toki heti aloitella työntekoa saatuani jo toisena päivänä hyvän majapaikan osoitteessa Norra Benickebrinken 21 – mutta joulukuu kului kuitenkin melko vähin tuloksin. Syynä oli ensinnäkin se, että jouduin heti fyistien joukkoon. Blanche, Johansson, Mellin, Carlén – jotka juuri silloin aloittivat suuremmissa puitteissa ja vähitellen vetivät minut mukaan ahkeraksi avustajaksi; toiseksi minut otettiin heti Aganippen seuraan, ja aikaani veivät osaksi siihen kuuluvat tuttavuudet, osaksi muutamat sen kokouksia varten sommittelemani ohjelmanumerot. Kuukauden viimeisinä päivinä aloitin ”Käy laatuun” -teoksen jatko-osan. Aiheena oli: että Mellin, Carlén ja Looström (kirjakauppias) olivat eräänä iltana luonani mukanaan monenlaista uutta kirjallisuutta, mm. Almqvistin juuri ilmestynyt ”Käy laatuun”. Luimme jokainen koko illan. Luin kirjan läpi, ajoittain ääneen – esitettiin kritiikkiä, ja minä puhuin jatkosta, joka olisi paras vastine. Syötyäni ulkona illallisen heidän seurassaan tein kotiin palattuani vielä samana iltana lyhyen kirjallisen suunnitelman. Pari päivää myöhemmin kysyin Looströmiltä kustantamisesta. Hän selitti olevansa halukas siihen, ja aloitin työn heti. Työ vei 7 viikkoa – sujui siis melko hitaasti, mutta se oli oikein hauskaa. Blanche, Mellin ja Carlén jakoivat salaisuuden, joka ei kuitenkaan leviävien puheiden takia kauan pysynyt salassa. Hyvin pian he olivat luonani. Mellin luki käsikirjoituksen ääneen ja merkitsi reunukseen kaikki arvostelun aiheet, enimmäkseen pikkuasioita, jotka muutin ilman muuta. Samaan aikaan kirjoitin hyvin ahkerasti myös Frejaan (joulukuussa olin vielä tehnyt jotakin pientä Spanska Fluganiin). F:aan kirjoittamieni artikkelien joukossa oli kirjoitus ”Ihmisen oikeudesta ja luonnon laista”, yleisluonteinen artikkeli osaksi Aftonbladetia, osaksi Dagligt Allehandaa vastaan, mutta siinä käsiteltiin myös teosta ”Käy laatuun”. Almquist, joka oli tuolloin melkein vastikään tehnyt kirjallisen sopimuksen ryhtymisestään Frejan toiseksi toimittajaksi, ärtyi kovasti ja halusi ja halusi saada joka paikassa julki kirpeän artikkelin aiheesta: när man är snäll. Tapasin hänet Blanchen luona (olin käynyt maahan tullessani tapaamassa häntä). Hän oli kiivas, kuin hämähäkki. Veljestyimme kuitenkin tuota pikaa, ja artikkeli julkaistiin hieman muutettuna. Sen jälkeen kirjoitin ”punaisiin nauharuusukkeisiin sidottuna” olemisesta. Hän kirjoitti sitten täysin henkilökohtaisuuksiin menevän artikkelin, jota Blanche ei julkaissut, ja siihen päättyi hänen toimittajantyönsä Frejassa samoin kuin ystävyytemme, joka muuttui vihollisuudeksi ”Jatkon” ilmestymisen jälkeen. Hän oli jo aikaisemmin uhkaillut. Aftonbladetissa ja Dagligt Allehandassa, joissa hän myös vaikutti, ilmestyi tämän jälkeen milloin pitempiä, milloin lyhempiä artikkeleita, joista viimeksi ilmestyneet olivat kiukkuisia ja puhtaasti henkilöön käyviä hyökkäyksiä Melliniä ja Carlénia vastaan, joita hän epäili ”Jatkon” kirjoittajiksi. Hänen mahtinsa lehdistössä oli tyypillinen, sillä Lénströmin välityksellä, jota hän ohjaili mielensä mukaan, hänellä oli vallassaan myös Eos. Etenkin Aftonbladetia, mutta myös Dagligt Allehandaa hän johti, koska kummatkin halusivat pröystäillä yleisölle sillä, että niillä oli palstoillaan Almquistin ”Z.” (hänen nimimerkkinsä näissä lehdissä). Tyypillistä hänelle myös on, että kun Upsalan konsistori oli päätynyt antamaan nuhteet, hän viivytteli pari kuukautta, ennen kuin esitti huonosti perustellun, mutta suurelle yleisölle kirjoitetun vastauksensa, jonka hän julkaisi Aftonbladetissa pari päivää ennen lähtöään Pariisiin, ennen kuin se ehti konsistorin käsiin. Tämä riittäköön! Hän ei herätä lainkaan luottamusta, kylmä ja laskelmoiva kun on. Hänen suuri lahjakkuutensa – mielikuvitus ja kirjallisen ilmaisun kyky – on kiistaton, mutta syvyyttä ja johdonmukaisuutta hänessä ei ole. Minun ”Jatkoni” sai kyllä kiitosta. Sen ja erityisesti Frejassa julkaistujen artikkelien arvioitiin murtaneen jään ilmiöstä, jota Arwidsson sanoi Törnrosenin kultiksi. Almquistin uusin romaani [Amalia Hillner] ei juuri auttanut asioita. Aganippen seurassa hän oli mukana varsin vähän ja sai aina kimppuunsa Dahlgrenin. Dahlgren, joka oli seuran esimies, piti sitä myös hengissä keksien aina uusia hupinumeroita. Kuten tiedetään, hän on ystävänä luotettava ja mukava mies, joka ei pyri komentelemaan muita, mutta politiikan asioissa häntä pidetään tuuliviirinä, ja arvio lienee oikea. Juo hieman liian paljon siihen nähden, että hänellä on niin nuori ja suloinen rouva, joka tämän takia ei näytä elävän makean leivän päiviä. Puheet, joilla Dahlgren huvittaa juomaveikkojaan ja P. B:ta [Par Bricole, Bellmanin perustama veljeskunta], ovat sekamelskaa, jossa ilmenee taito sekoittaa yhteen kaikki asiat taivaan ja maan väliltä, jolloin toki esiin nousee pikanttejakin yhdistelmiä. Hänen kirjailijansuonensa näyttää hieman heikentyneen. Ainakaan hänellä ei ollut Sylfiden-kalenterissaan mitään kunnollista. Käsin kirjoitetussa Vattuskopan-lehdessä, jonka hän julkaisi Seurassa, oli toisinaan hyviäkin palasia. Dahlgren oli ”lähteen ylivalvoja”. Carlén, ”kirjastonhoitaja”, eli enimmäkseen seuraa varten ja keksi monia nokkelia hupinumeroita. Paitsi esiteltäviksi jätettyjen vakavampien tekstien, enimmäkseen runojen, ääneen lukemista, jonka suoritti ”lähteen saarnaaja” Mellin, olivat tuollaiset nokkelat pilailut kokousten pääasiallisena huvina soiton ja laulun ohella. Niinpä Dahlgren julkaisi Vesikauhansa – Carlén iltalehden, Flora Aganippican, seuran kirjaston ja antiikkiesinekokoelman luettelon jne. Blanche kirjoitti hupaisia pöytäkirjoja. Minä esitin ylimääräisenä viskaalina pari puheenvuoroa ja kirjoitin yhdessä Carlénin kanssa näytelmän ”Rakkauden riemu ja tuska”, jonka rungon hahmottelin minä ja johon me kirjoitimme kohtaukset vuorotellen. Kaikissa tuommoisissa näytelmissä esittivät seuran jäsenet omat roolinsa – ja usein niissä oli asioita, jotka eivät olleet herkkähipiäisimmille sopivia. Kukaan muu kuin Geijer ei myöskään koskaan osoittanut taipumuksia tuommoiseen herkkyyteen. Seuran naispuolisiin merkkihenkilöihin kuului tohtorinna Emilie Flygare. Romaanikirjailija, johon solmin ensi hetkestä saakka ystävyyssuhteen, joka tuotti minulle paljon iloa. Hän oli varsin kovat kohtalot kokenut leski – hyvin vilkas ja eloisa lapsonen, innokas miellyttämään ja suhtautui intohimoisesti kirjailijanuraansa. Kun hän oli vain noin 30-vuotias ja ulkonäöltään viehättävä, hän oli tietysti yleisen liehittelyn ja imartelun kohteena. Hankin pääsyn hänen piiriinsä olemalla aivan toisenlainen, ehkä myös kirjoittamalla Frejaan ”Gustaf Lindormista” hyvän tarkastelun, jonka kirjoitin vakaumukseni mukaisesti, sillä oli yllättävää kuulla joltakulta totuus. Sanoin sen myös hyväntahtoisuuttani, sillä hän on sangen suloinen. En kuitenkaan usko hänen romaaneistaan tulevan suuriakaan, sillä hän kirjoittaa vain korvakuulolta, ilman selkeää sommittelua. Viihdyttäviä ne ovat, ja niissä on runsaasti yhdisteltyjä aineksia. Neiti Röhl, muotokuvien piirtäjä, oli omalaatuinen, vapaasti esiintyvä ja määrätietoinen nainen. Hän soi minulle erityisen huomionosoituksen pyytämällä muotokuvaani (Huom. Luullakseni Melliniä, Dahlgrenia ja Rudbeckia lukuun ottamatta mukana ei ollut muita seuran miehiä) kokoelmaansa. Olin hämilläni, mutta en tietenkään voinut vakavissani kieltäytyä. Luullakseni kuvasta ei tullut näköinen. Eteenpäin. Rouva Nyberg, (Kerstin) rectius [oikeammin] Eufrosyne, joka kuitenkin oli Tukholmassa vasta kesällä terveysvettä juomassa. Hän oli rehevä 40–50 -vuotias eukko, jolla oli toisinaan rajustikin läikkyvä luonne. Pääsimme sinuttelun asteelle kuten pääsivät monet muutkin poikamiehet. Arwidssonin luona jouduimme Lénström ja minä riitaan hänen kanssaan, jolloin hän kiivastui ja kirosi kuin miehinen mies. Hyvästiksi söimme pienen illallisen hänen kanssaan Mosebackella, missä hän erkani tanssivasta lähdeseurasta ja joi meidän kanssamme samppanjaa pari tuntia eräällä terassilla. Lisäksi miellyttävä halutessaan olla nainen, vaikka hän avoimesti ylisti ”miestä, se on sentään jotakin” ja näytteli itse mielellään miehen roolia. Lisäksi siellä oli mamselli Ahlbom – julkaissut pieniä runoja, lukenut hieman kirjallisuutta, muuten koruttomasti esiintyvä ja vaatimaton, hyvä luonne. Mamselli Holmberg, fortepianoa soittava nuori tyttö, säveltänyt ja julkaissut lauluja, tehnyt useisiin sanatkin. Osa varsin hyvää tasoa, mutta suurin osa heikohkoa. Soitti hyvin, muttei laulanut yhtä hyvin. Hänkin varsin mukava ja iloinen tyttö, jolla ei ollut juuri muita vaatimuksia kuin se kohtuullinen toive, että saisi miehen. Rouva Hammarsköld, sen (messinki)tehtaan omistajan rouva, jonka isännöitsijänä Eufrosynen mies toimii, oli usein harrastelijana mukana. Lisäksi hän oli sangen rakastettava nainen. Maaherratar Ridderstolpe tuli luullakseni hänen tuomanaan pari kertaa mukaan, osoittautui musikaaliseksi ja kirjallisesti sivistyneeksi, mutta häneen ei miellytty eikä häntä kutsuttu enää myöhemmin. Rouva Arwidsson kuului kunniajäseniin. Pienen soman mamselli Burmanin (sievä ilkimys, jonka kuitenkin sanotaan nuoruudestaan huolimatta olevan sangen kokenut) toi mukaan Geijer; sittemmin hän kihlautui Sturzenbecherin kanssa. Miesväestä olisi Tegnérin varmaankin pitänyt olla ensimmäinen, vaikka hän oli seurassa mukana vain pari kolme kertaa. Minua hän ei lainkaan miellyttänyt. Ehkä hänen mielensä sairaus oli jo tuolloin alkamassa. Virnuileva, kyyninen ilme ja epämiellyttävä käreä ääni eivät vaikuttaneet hänen edukseen. Hän puhui törkeyksiä olematta sukkela – selitti, että Aganippe-sana johtui αγαν:sta ja nippasta, joka on Ruotsissa tunnettu sana; tarjoutui palkeiden polkijaksi kuullessaan, että mamselli Holmberg oli lähdeseuran [brunnssällskapet] lukkari, kysyi, miten oli kiimaisuuden (brunstighet) laita. Nämä olivat häneltä kuulemani sukkeluudet, ja muu oli vain pientä jaarittelua. Hän hyöri enimmäkseen mamselli Holmbergin ympärillä, työssä sekä suu että kädet. Kummallista oli sekin, että myöhemmin hulluuden aikana hänen mielikuvituksensa askarteli politiikan ohella aistillisissa karkeuksissa ja kerskailussa menestyksestä, jota hän oli sillä suunnalla saavuttanut. ”Maineikas nimi ja kerkeä kieli” olivat hankkineet hänelle pääsyn kaikkialle. Tuon ajan kaskuja: hänelle oli pantu 18 iilimatoa takamukseen – sanoi: ”nyt minulla on koko Ruotsin akatemia p–ssäni, mutta vain Franzén imee” – Marin (nuori lääkäri): ”Mutta silloinhan piispa Tegnér on mukana.” Hän: ”Mitäpä siitä p–asta kannattaa puhua – hänhän on hullu.” Ruotsin akatemiassa kuulin hänen toivottavan kauniilla runosäkeillä tervetulleiksi ensin Grafströmin ja sitten Atterbomin – viimeksi mainitun mestarillisesti. Varmasti Ruotsissa hyökättiin liian ankarasti hänen olemuksensa poliittista puolta vastaan. Ylpeys ajoi hänet äärimmäisyyksiin ja lopulta, kun häntä, jota ennen oli jumaloitu, aivan aiheellisesti pöllytettiin sanomalehtien lisäksi valtiosäädyissäkin (olin kerran todistamassa tätä pappissäädyssä), mielipuolisuuteen.

Grafström oli mukana silloin tällöin. Hän tuntui olevan hieman varautunut mies, vaikka esiintyi toverillisesti suunnilleen Benjamin Frosteruksen tapaan. Hän tuntui erityisesti kiinnostuvan minusta ”Jatkon” jälkeen ja vetosi minua jatkamaan samalla linjalla. Häpeä todeta, mutta tilanteet johtivat siihen, etten vaikuttanut järin kiinnostuneelta hänen seurastaan, koska hänen sitkeästi toistamistaan kutsuista huolimatta kävin hänen luonaan vain kerran. Hänen neitsytpuhettaan Ruotsin akatemiassa pidettiin kehnonlaisena. Kerrottiin, että hän oli saanut paikkansa kohteliaisuuden osoituksena Franzénille, jollei suorastaan tämän paikalle ajamana. Arwidsson oli seuran lähdeviskaali ja aina leppoisa. Asioiden kulku näytti myös vahvistaneen hänen asemaansa urallaan. Tultuaan Suomesta hän ei uskaltanut kirjoittaa Ruotsissa, koska se olisi saattanut vaikeuttaa kansalaisuuden saamista siellä ja hänen myöhempää toimeentuloaan. Sen jälkeen lienee hänen avioliittonsa pakottanut hänet kaikkeen siihen pikkupuuhailuun, jota hän nyt harrastaa aamusta iltaan. Nykyistä parempien tehtävien pariin viittaava kutsumus lienee aiheuttanut hänessä kaikenlaisiin kirjallisten piirien nimiin kohdistuvan karsauden, joka tiedostamattomana hallitsee häntä. Minulle hän oli hyvä, hyväntahtoinen ja rehti ystävä.

Rydqvist, enimmäkseen vaikeneva jäsen, on hiljainen ja vaatimaton mies, mutta näyttää masentuneelta hänkin. Arwidsson tuntuu ottaneen kaikki asiat hoitoonsa kirjastossa, niin että Rydqvistilla ei tunnu olevan juuri mitään tekemistä. Kukaan ei myöskään tiedä, mitä hän oikein tekee. Juuri nyt pälkähti päähäni, että hän saattaisi ehkä olla ”Tidens oro och tidens kraf” -teoksen kirjoittaja. Ingelman on pian 50-vuotias ukko, jolla on kuitenkin nuori mieli – sangen omalaatuinen. On lukenut paljon etenkin kaunokirjallisuutta – hallitsee kieliä hyvin. Aina hiukkasen pohdiskelemassa – ja luottaa aavemaisen varmasti uskontoon. Hänen runouttaan en paljon tunne. Näkemässäni oli yhtä ja toista onnistunutta, ja kaikki on aina perusteellisesti ajateltua.

Boman, kamreeri, pianisti ja kertoman mukaan huono säveltäjä. Löfmania ja Wenströmiä, pappeja, en juuri tunne. Heidän kummankin seuralle luettavaksi jättämät säkeet olivat huonoja. Viimeksi mainittu on kuitenkin saanut Ruotsin akatemian palkinnon. Mellin, Blanche, Carlén, Göranson toisen kerran. Vielä kaksi:

Rudbeck – (paroni) on julkaissut murhenäytelmän ”Scanderbeg” ja Kabinets Bibliotheket -sarjassa romaanin ”Sista Hohenstauffen”. Ensiksi mainittua ei ole pidetty arvossa. Viimeksi mainittu kuuluu olevan kutakuinkin pelkkä historiikki. Hän on 30-vuotias, hyvin hiljainen ja vaitonainen, vaatimaton ja mutkaton. Ehkä hieman luulosairas. Näyttää kärsivän siitä, ettei ole menestynyt kirjailijana. Olaus Fryxell, esimerkillinen mies työssä ja vaivannäössä eli siis pedanttinen. Hän on eristäytynyt melkein kaikista tuttavuussuhteista miesten kanssa ja käy vain harvakseltaan vierailulla perheissä, joiden tyttäriä on oppilaina hänen koulussaan. Kuitenkin merkillisen tasainen ja järkähtämätön mieleltään – ingenius cogitans [ajatteleva kyky]. Mitkään neuvot eivät pysty parantamaan hänen runotuotteitaan, jotka sen takia ovat osaksi sangen omaperäisiä, merkillisiä ja proosallisia. Hänen opuksessaan ”Dag och Natt” (ja päinvastoin) on tuollaista ainesta. Mutta siihen sisältyvästä romaanista luettiin seurassa pari hyvää kohtaa. Hän istui silloin kuten tavallisestikin käsivarret ristissä, synkkäilmeisenä, eikä koskaan sanonut sanaakaan huomautuksista, olivatpa ne kiittäviä tai moittivia. Romaanin parissa hän oli uurastanut kahdeksan vuotta (?). Maailman ja hänen kotimaansa poliittinen Leben und Treiben [elämän meno] ei kiinnosta häntä penninkään vertaa. Vaikka hän on rehti ja luja, hänen täytyy olla suuri egoisti. Kun tulipalo uhkasi eräänä yönä Hjertan taloa, hän meni sinne, otti Hjertan painossa olleen käsikirjoituksensa ja marssi takaisin kotiin.

Upsalan-matka helmikuun lopussa oli minulle varsin mieluisa, vaikka pitempi oleskelu siellä ei olisi ollut minulle hyödyksi eikä miellyttävääkään. Boström, ainoa, jonka seurasta minulla olisi voinut olla iloa, on liian vanha ja liian piintynyt mielivaltaiseen Reflexions-Treibeniinsa [mietiskelypuuhaansa] edes tietääkseen, mitä maailmassa näinä aikoina tapahtuu. Jos olisin saanut luennoida siellä, se olisi luullakseni kannattanut, sillä he ovat kuin lampaita ilman paimenta. (Syynä oli se, että sekä Boström että Afzelius suhtautuivat asiaa koskevaan ehdotukseeni niin kylmästi, että katsoin sen perusteella parhaaksi jättää asian sikseen.) Boström aloitti julkiset luentonsa rehtorina olevan Schröderin sijaisena minun ollessani Upsalassa, eivätkä hänen pohdiskelunsa Jumala paratkoon olleet häävejä, mutta silti väkeä virtasi kuulemaan häntä kuin ainoaa filosofiaan. Kaikki hänen järkeilynsä pysyvät taliter qualiter [miten kuten] tietämisessä, kuvallisessa havainnoinnissa. Afzelius, dosentti, nuori mies, kulkee myös liiaksi Ruotsissa tavallista kunniaan johtavaa tietä, jolla vaivataan päätä hiukan filosofian historialla tuntematta perusteellisesti yhtäkään järjestelmää. Hän on kuitenkin paneutunut Aristoteleeseen perusteellisemmin ja voi siis ainakin tutkijana päästä jonkinlaisiin tuloksiin. Hänkin rahjusmainen torkkuja, ei tunne päivän kysymyksiä kylliksi kiinnostuakseen niistä. Schröderistä (E. A.) ei tiedetä juuri mitään. Hän oli yrittänyt luennoida Hegelin logiikkaa, mutta ei ollut saanut kuulijoita. Hän on muuten hieman pikkutarkka ja comme il faut [moitteeton]. On matkoillaan (Pariisissa) tullut tunnetuksi naisten miehenä. Hänestä ei pidetä Upsalassa, jossa hänet luetaan fosforistien eli historialliseen liigaan (hän – Palmblad – Atterbom – Hwasser – Fahlcrantz). Tätä vastustavat nykyisin Geijer, Bergfalk jne. Atterbom on sangen rakastettava. Vaatimaton ja hiljainen mies, jollaisen vaikutelman hänestä sain jo 1837. Hän ei kuitenkaan esiinny oikein vapaasti eikä avoimesti ja pystynee kyllä ajamaan tahtonsa läpi. Sellaiseksi hän jossakin määrin osoittautui suhteessaan Lénströmiin, jolta hän eräiden Eoksessa julkaistujen artikkeleiden takia epäsi oikeuden luennoimiseen oman virkavapautensa aikana. Hän hyvitti sen kuitenkin ilmoittamalla asiasta Lénströmille vaikkakin samalla hetkellä, jona asia ratkaistiin, ja etenkin yrittämällä olla jälkeenpäin sovinnollinen. Aganippen seuran juhlapäivänä (1. kesäkuuta) hän oli mukana – erityisen vilkkaana ja miellyttävänä seuramiehenä. Hän oli silloin vastikään ottanut paikkansa Ruotsin akatemiassa pitämällä loistavan puheen Lingistä. Hänen filosofiansa kärsii tutkimuksellisen pohjan puutteesta kuten Grubben taas elävyyden puutteesta. Tämän ”Rätts- och samhällslära”, jonka arvostelin Frejassa, on varmaankin sitkeintä ja pitkäpiimäisintä janon sammutinta, mitä voi silmiinsä saada. Hän on Kantinsa luettuaan jakanut ja ryhmitellyt ainesta omin päin, siepannut yhtä ja toista uudempaa mukaan ja työntää sen kohtaan, johon se hänen mielestään sopii. Hänen luentonsa olivat loppuneet kuulijoiden puutteeseen. Yksityisesti hän kuitenkin luennoi, vaikka kuuntelijat kuuluvat enimmäkseen pysyttelevän poissa ja maksavan – sillä tätä viimeksi mainittua seikkaa pidetään hänelle tärkeimpänä, hän jopa myös pakottaa jokaisen luentojensa kuuntelijan ostamaan kirjansa suoraan häneltä itseltään. Samoin kuin tässä suhteessa moititaan Grubbea ja häntä nykyisin melkeinpä pidetään vanhana typeryksenä, ollaan tyytymättömiä Atterbomiin, koska hän antautuu Palmbladin ja Fahlcrantzin johdettavaksi, joista ensiksi mainittua pidetään opetusalaansa (kreikan kieltä) osaamattomana ja lurjuksena ja viimeksi mainittua vallanhaluisena kieroilijana, joka vetää Hwasseriakin nenästä. Kumpaankin viimeksi mainittuun tutustuin Hwasserin luona. Palmblad, joka ontuu hyvin pahasti, oli silloin melkeinpä kokoon kutistunut. Hän on naurava ja viekkaalta vaikuttava mies, jonka ulkonäköä en pysty muistamaan, mitä minulle harvoin tapahtuu, etenkin jos henkilöllä on niin maineikas nimi kuin hänellä.

Fahlcrantzistakaan minulla ei ole paljon sanottavaa. Hän kuuluu olevan suuressa taloudellisessa ahdingossa, vaikka onkin naimaton mies, ja odottavan sen takia hiippakuntaa itselleen. Sanotaan, etteivät hänen luentonsa erotu edukseen, vaan ovat huolimattomasti kasattuja. Knös, teologi, oli nuori ystävällinen mies, joka kuuluu tekevän paljon töitä, vaikka ei ole vielä julkaissut mitään Hänellä oli paljon hyvää sanottavana Lillestä. Nuoremmista opin tuntemaan dosentit Beckmanin (käyt. filos.) ja Raben (estetiikka). Lisäksi uudistin tuttavuuteni tähtitieteilijä Svanbergin kanssa, joka oli entisensä, puhui ja esitti arvionsa nopeasti, silti hyvää ymmärrystä osoittaen. Muistutti hieman Mårten Lindforsia. Lénström, joka sittemmin oleskeli pari kuukautta Tukholmassa, aina kynä kädessä, kirjoittamassa aivan mielettömästi, pelkästään kirjoittaakseen, on uutteruutensa takia selvästikin oivallinen penkomaan kirjastoja ja tekemään luetteloita, mutta pystynee tuskin hankkimaan itselleen sen merkittävämpää paikkaa. Verrattuna vuoteen 1837 hänestä oli nyt tullut homo vivens [elävä ihminen], ja hän oli saanut Upsalassa hyvää aikaan nuorisojoukon keskipisteenä – näitä nuoria runoilijat: Nybom, todellinen runoilijaluonne, ja Bergman, ylioppilaita. J. H. Schröder minun on muistettava hänen epätavallisen kohteliaisuutensa takia. Söimme ensimmäisenä kaupungissaolopäivänäni päivällistä yhdessä Grubben luona, ja heti seuraavana iltana hän kutsui minut illanistujaisiin. Hwasser, Svanberg ja nuoret osoittivat minulle samanlaista huomaavaisuutta – heidän joukossaan Hagberg, joka myöhemmin nimitettiin estetiikan professoriksi Lundiin – innokas ja lämmin tiedemies, joka kuuluu myös luennoivan erityisen hyvin. Muuten Upsalassa ei ole tapana, että dosentit pitäisivät luentoja – he ovat vain ohjaajia eli lukevat tenttilukuja ylioppilaiden kanssa. Yleensä luennoilla käydään varsin vähän – monet luennot lopahtavat kuulijoiden puutteeseen, ja professorit ovat laiskoja, pyytävät usein virkavapautta ja ottavat sitä itse vielä useammin. Tieteessä on siellä vain vähän elämää, sitäkin enemmän kinastelua konsistorissa, ja tavan takaa joku matkustaa Tukholmaan edistääkseen kierrellen ja kaarrellen pieniä palkka- ja muita juoniaan kruununprinssin luona. Hänen sihteerinsä, kanslianeuvos Tannström kuuluu olevan kirjallisessa mielessä kyvytön mies, ja kaikki sujuu veltosti, mutta kukaan ei halua nähdä tai tehdä mitään saadakseen poistetuksi sen lamaannuksen ja surkeuden, jonka takia Ruotsilla on nykyisin tuskin ketään muuta tiedemiestä kuin Berzelius. –

Huom. Bergfalk

Merkittäviä tuttavuuksia Tukholmassa olivat Wallmark (Markall), 60-vuotias ukko, mutta reipas kuin 30-vuotias. Hän on nykyään Kaarle Juhanan lähipiirissä. Ukko omisti Tukholman lähellä Värmdössä kauniin maapaikan, jossa vietin erään sunnuntaipäivän. Hänen luokseen kokoontui sinne hänen pieni seurapiirinsä (hän on leski). ”Mitä pitää tehdä? – niin yksin!” On elämäniloinen – erityisen leppoisa ja ystävällinen. Kirjastosta hän ei enää välitä. Statstidningenissä hänellä on hoidossaan vain taloudellinen puoli, missä yhteydessä hän ei kuulemma jätä edistämättä omaa talouttaan, joka on hieman kärsinyt hänen vävynsä Montgomeryn takia, mutta on nyt riittävän hyvässä kunnossa. Lefrén (kenraali) aktiivinen mies, jolla ei kuitenkaan näytä olevan kovin erinomaisia kykyjä – ainakaan hän ei osoita Ritarihuoneessa, jossa hän puhuu usein ja sujuvasti, mitään erityistä asioiden hallintaa. Hän on kruununprinssin (Oskar) oikea käsi ja salassa armeijan kenraaliadjutantti. Bergfalk (oikeustieteen professori Upsalassa), johon tutustuin siellä Lukuseurassa ja jonka sitten usein tapasin Tukholmassa, jonne hänet kutsuttiin perustuslakivaliokunnan sihteeriksi. Häneen ei oltu tyytyväisiä tässä tehtävässä. Vastuuvapausmietintöä pidettiin täysin epäonnistuneena. Myös keskusteluissa hänen mielipiteensä ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä olivat hyvin epävarmat. Muuten verrattoman humaani ja vaatimaton mies. Hän on myös ylioppilaiden suuri suosikki, kilpailee siitä asemasta Geijerin kanssa. Ennen hänen lähtöään Tukholmaan hänen ikkunoittensa alla laulettiin ja hurrattiin valtavasti. Alallaan häntä pidetään etevimpänä Ruotsissa.

Omalaatuinen tuttavuus oli toimitusvaliokunnan sihteeri Arrhenius, joka etsiytyi puheilleni tiedettä kohtaan tuntemansa mielenkiinnon takia. En päässyt koskaan oikein perille siitä, miten pitkälle hän oli päässyt. Hän tuntui kuitenkin kiinnittävän huomionsa ennen muuta tiettyihin kuriositeetteihin. Hänellä oli hyvä kirjasto, ja hän tiesi melkoisesti Schellingin opeista. Hiljaista elämää viettävä ja tyytyväisen oloinen mies, jolle kaikenlainen kirjallisuus oli sydämen asia. Carlbergissa professorina toimiva Ågren oli homo curiosus [utelias ihminen]. Hän oli aloittanut maantieteen opettamisen eräänlaista konstruktiivista menetelmää käyttäen: siirtynyt siitä opetukseen yleensä ja päätynyt näin filosofiaan nojaavaan ensyklopediseen rakennelmaan, joka perustui ”kolmannen poissulkemisen” periaatteeseen ja jonka puitteissa kaikki inhimillinen tietämys oli muuttunut hänelle maantieteeksi; sillä ”kaikki tietäminen on kallon sisällä ja kallo on maan päällä”, niin hän suurin piirtein ajatteli. Hän oli järkkymätön – osasi järjestelmänsä ulkoa ja piti järkähtämättä kiinni termeistään. Tätä sommitellessaan hän oli pilannut terveytensä ja kuluttanut voimansa loppuun valvomalla ja työskentelemällä keskeytyksittä. Hän julkaisi pienen vihkosen, jonka arvostelin Frejassa niin armeliaasti kuin mahdollista. Sen takia meistä tuli ylimmät ystävät.

Kööpenhaminassa 30. elokuuta klo 2 kävin Frederiksbergissä jne.

31: Heiberg – seremonioitta. Otti ystävällisesti vastaan teokseni kuin ukko Svahn Uudessakaarlepyyssä. Kutsu illalliselle 3. syyskuuta. Rouva loputtoman mielenkiintoinen. Heiberg suuri samppanjan ystävä – ei monisanainen eikä erotu keskustelussa edukseen. On vain teatterirunoilija – on aikaisemmin ollut virassa Kielissä. Tutkii nyt filosofiaa vain harrastajana. Julkaissut vihkosta – Perseus Tidskrift for den speculative Idé.

Tutustuin tuomiorovasti Trydeen – vaatimaton ja hilpeäluonteinen mies. Näyttää virka-asussaankin siviilimieheltä + prof. Peterseniin, kielentutkijaan – julkaisee Maanedsskrift for Litteraturia, jossa Sibbern on kirjoittanut Perseusta vastaan + Heibergin äitiin, toisessa avioliitossaan Gyllenborg, joka on ”Hverdagshistorierin” oikea kirjoittaja, vaikka Heiberg on julkaisija + kahteen sotilaaseen, molemmat iloisia ja nuoria vänrikkejä. – Samana päivänä yliopistolla. Kuuntelin sattumalta Madvigia. Yleistä kielitiedettä. Liittyi seuraamme luennon päättymisen jälkeen. Kohtelias, vaatimaton, avoin ja vapaa. Kirjastonhoitaja – julkaissut viimeksi Ciceron ”de finibus bonorum & malorum”. Zumptin arvostelu julkaistu Berlinisches Jahrbuchissa. Vei meidät kirjastoon ja Atheneumiin. Perehtynyt uusimpaan filosofiaan.

Huom. 1. syyskuuta illalla Sheriffi, Scriben ja Halévyn uusi ooppera. Musiikki heikkoa. Näyttelijä Pfister lauloi. Madame Simonsen.

31. päivänä illalla. Monrad, mukana Faedrelandetin toimituksessa, teologian lisensiaatti, vahva orientalisti, tietää jotakin filosofiasta, opiskeli nyt kansantaloustiedettä. Teellä hänen luonaan. Kaunis rouva. Mies hyväntahtoinen ja puhdasmielinen, ei mikään nero.

1. syyskuuta. Andersén, kovin altis mielistelemään, melkein narri. Vei meidät tapaamaan Thorvaldsenia, mahtava. Hänen ateljeessaan neiti Herbst, sievä; Ganymedes ja Pan, molemmat komeita; kaikki Amalienborgissa. Sen jälkeen Christiansborgissa Thorvaldsenin kokoelmat. Ihastuin siihen, mitä todella oli marmorisena: kuoleman enkeli – kahdessa amoriineja, toisessa rakkauden ikäkaudet jumalaisesti. Huom. Molemmat kohokuvia. Iltapäivällä maalausgalleriassa, ainakin 11 huonetta, osaksi suuria saleja. Runsaasti tanskalaisten ja alankomaalaisten töitä. Muistan Dahlin Talvimaiseman. Erään tanskalaisen maalaaman mallin. Carlo Dolcen Kristuksen ja Mater dolorosan. Marinarin (?) Cecilian. Kapakkakohtauksen groteski, Michelangelon teos. Ilta, ks. yllä. Huom. Tee kohtalaista.

– 2 – aamup. kirjastossa. Luin Martensenia. Illalla Heibergin ”Recensenten og Dyret”. Bournonvillen pantomiimibaletti upea. Hän ja jomfrue Nielsen esittivät soolon. Näyttämökuva kuin marmoria. Hoppen ja Fjeldstedtin (jomfruer) tarantella ihana, ihana.

3. syyskuuta. Aamup. Martensenin luona. Kiinnostunut, hieman kopeileva – selviydyin hyvin. 4. päivän iltana gefiel er mir besser [pidin hänestä enemmän]. Saapa nähdä, ovatko Saksan isot jehut vaarallisempia. Sain hänen teoksensa Eckartista. Samoin Monrad työskentelee meget [paljon]. Ansaitsee vain 800 rigsbanksdaleria lehtorina. Tulevaisuudessa professori ja saa näiden palkan 2 000 RbD.

Päivällinen ampumaradalla Vesterportin ulkopuolella. Isännät: Christensen, Wessely, Gjoedvad, Monrad (2 ensimmäistä asianajajia, kaikki Faedrelandetin toimittajia). Mukavia ihmisiä. Illalla Heibergin luona, ks. yllä.

4. päivänä. Vierailu Oehlenschlaegerin luona. Kohtelias, mutta vornehm thuend [alentuvainen]. Blanche matkusti pois. Jätti hyvästejä siellä ja täällä. Mm. kirjastonhoitaja Thorsénille – pohjoismaiset kielet jne. – mitä rakastettavin mies. Eli kirjastossa. Illalla join teetä Martensenin luona.

5. päivänä. Kävin Atheneumissa Madvigin kanssa – Monradin luona – ja etsin Heibergin, annoin Rouvalle ”Käy laatuun” -teoksen näin soinnukkaalla omistuskirjoituksella

Olenhan kuullut tuhat kertaa:

ei näyttämöllä Teille vertaa.

On siksi toive rinnassain

se nähdä yhden kerran vain.

Ei elämystä suurenmoista

saa liian moneen kertaan toistaa,

kas sydämen se vaaraan saa,

ja niinpä tahdon julistaa:

”On Teillä teatterissa hurmaamisen taito,

ihanin sentään Oma Itsenne on aito.”

[LR]

5. syyskuuta klo 4 iltap. lähdin Kööpenhaminasta 180-hevosvoimaisella Kristian VIII -aluksella, toisessa kajuutassa, ilman muuta hyvää seuraa, kamaripalvelijan ja kamarineidin kanssa. Elin teellä ja kahvilla sekä rommilla heti, kun pieninkin meritaudin oire ilmaantui. Huom. (Reitti Lollannin eteläpuolitse, Fehmarnin pohjoispuolitse.)

6. päivänä klo 11 aamup. Kieliin, majoituin hyvin yksinkertaiseen paikkaan. Yritin turhaan tavoittaa professori Dornerin, jonka osoitteen olin saanut Martensenilta – sitten Chalybaeus, kelpo mies. Kävelin hänen kanssaan kaupungilla koko iltapäivän. Illalla yksinäni kylpylässä. Join ensimmäisen oluttuopillisen. Koko seutu ihana (ihanin näkemistäni), pensasaitoineen, talonpoikaistupineen, jotka ovat kuin alankomaalaisista maalauksista, kumpuineen, joilla ei ole yhtään viljelemätöntä laikkua, pyökkimetsineen ja puistokujineen. Haluaisin elää täällä, missä Jumalan siunaus on suuri. Ei yhtään kerjäläistä kaupungissa, joka on vaihteleva ja kirjava. Ihmiset hiljaisia, tyytyväisiä, hyväntahtoisia, jokainen hyvin iloinen siitä, että tietää enemmän kuin muukalainen ja voi opettaa häntä.

Matka Kööpenhaminasta 42 peninkulmaa 7 riikintaalaria = 14

syömiseen – 48 – 1:24

Majoitus Kielissä – 8 kur. killinkiä.

aamiainen / tee kahvi 13

Päivällinen – 34

Olut ja sik. – 5

12 1/2 peninkulmaa – Matka Hampuriin 80

passi – 14

syömiseen – 22

3 RD 2 mk = 176 = 11:33

Ruotsin riikintaalareina summa 27:29 riikintaalaria

7. päivänä klo 6 aamup. Kielistä, klo 8 1/2 iltap. Hampurissa. Matka kulki Neumünsterin ja Bramstedin, kahden kauppalan, kautta ns. Personen-Wagenissa, jossa tilaa 12 henkilölle, 3 kullakin istuimella. Vaunut kokonaisuudessaan vaakasuorien jousien varassa erinomaiset päivällä matkustamiseen. Tie kulkee pitkin harjannetta, joka erottaa Holsteinin itäosan, ”die Marschen”, länsiosasta, ”die Kiesen”. Osaksi hedelmättömiä turvesoita, mutta Kielin lähiympäristössä ja seudun lukuisien kylien ympärillä hedelmällistä ja ihanaa seutua. Kansan puvut eivät kauniita – Naisilla miesten hatut; mutta talot, puutarhat ja ympäristöt maalauksellisia. Palkit, joiden väliin seinät on muurattu, ovat usein maalattuja. Samoin vaunut jne. Ikkunaverhot jopa eteisessä (die Tenne), jossa vaunut seisovat ja jonne hevoset ja lehmät katselevat sisälle. Puutarhat täynnä hedelmiä ja kukkia, hyvin hoidettuja – kylien talot mitä kauneimpien puiden seassa. Viertotie, erinomainen, johtaa Altonaan. Kaikki siis näyttää Tanskassa olevan aineelliselta kannalta loistavasti.

Myös tieteellinen elämä on Tanskassa varsin vireää. Sellaista vuosittain ilmestyvien kirjallisten aikakauslehtien määrää kuin täällä julkaistaan ei Ruotsissa ole ollut 20 vuoteen, vaikka ne vaihtuvat nopeasti. Vuoden 1838 osalta laskin 19. Kirjoitin siitä Frejalle artikkelin, josta kuitenkin tuli kehnonlainen vapaiden taukojen kyhäys. Siitä luennosta päätellen, jonka kuuntelin (Madvigin luento yleisestä kielitieteestä), Kööpenhaminassa ei opiskella pelkästään tutkintoa varten. Tähän viittaa myös luentojen luettelo. Siellä ei kuitenkaan kuulu olevan ketään muiden yli kohoavaa luennoitsijaa. Oehlenschlaeger kuuluu luennoivan ”veltosti” ja ”täysin valmistautumatta”, kuten muuan ylioppilas sanoi. Kielissä kaikki oli Chalybaeuksen mukaan saksalaisella kannalla paitsi skandaalit, joita tapahtuu vain harvoin, mutta silloin käytetään pistooleja. Kööpenhaminalaisten ylioppilaiden ulkoasussa ei ollut mitään tunnusmerkillistä; kieliläisillä oli kaikenvärisiä ja kaikenmuotoisia lakkeja, jopa punaisia, osakuntien mukaisesti.

Chalybaeukselta, joka tunsi Weissen henkilökohtaisesti, kuulin, että tämä on ”schlichter und in seiner Wissenschaft eifriger Mann” [vaatimaton ja tieteessään harras mies], mutta sitä en usko, vaan päinvastoin otaksun, että hän nuoremman Fichten tavoin kirjoittaa paljon kaikenlaista pelkästään turhamaisuuttaan. Yliopiston rakennus Kielissä, vanhassa herttuallisessa linnassa, jossa yhä asuu muuan Tanskan prinssi, kenraali ja käskynhaltija, varsin pieni ja kehnossa kunnossa. Olin sisällä vain yhdessä luentosalissa, joka näytti jokseenkin hirveältä.

Matkalta Kööpenhaminasta eteenpäin älköön unohtuko mainio englantilainen seurue, johon kuului nuori nainen, luultavasti juutalainen, kaunis, ja kolme nuorta miestä, joista yksi nukkui nuoren naisen kanssa koko yön kannella, täysissä pukeissa ja huopiin kietoutuneina. On hankalaa ratkaista, mitä pimeydessä tapahtui.

Hampuri. Matkalla Kielistä tutustuin wieniläiseen koristemaalariin Steinbühleriin, joka on täällä ollut minulle hyödyksi ja ainoa tuttavani. Hän on noin 22-vuotias – matkustaa nyt Lontoon kautta Pariisiin – on katolilainen, mutta nauraa ripille, syntien anteeksiantamukselle jne. Yritin tehdä hänestä parempaa katolilaista, mutta hän sanoi: ”Minulla on läheinen tuttava, suuri hurjimus ja naissankari. Hän on nyt pappi ja sai viime vuonna luvan toimia rippi-isänä.” Hän nauraa itse kaikelle. Miksi minun sitten pitäisi välittää hänen myöntämistään anteeksiannoista? Vai eikö olisi naurettavaa sanoa hänelle: ”Ich bekenne es Gott, dem Erlöser, der heiligen Mutter Gottes, allen Heiligen und Dir an Gottes statt” [Tunnustan sen Jumalalle, Vapahtajalle, pyhälle Jumalan äidille, kaikille pyhimyksille ja Sinulle Jumalan sijasta] (suunnilleen noin). Kävin hänen kanssaan Altonassa, joka hämmästyksekseni on S:t Paulin (Hamburger Berg) esikaupungin välityksellä kiinteässä yhteydessä Hampuriin – edelleen Elbpavillonissa ja Jungfernstiegillä, jonka lähistöllä asun ”Im holsteinischen Hof” Dammtorin luona. Huone maksaa 1 markan vuorokaudelta. Majapaikka on erinomainen. Hampuria tuskin kannattaa katsella. Se ei ole hyvin rakennettu eikä erityisen iso, eikä siellä myöskään ole sitä liikenteen vilkkautta, jota odottaa. Sen merkittävimmän ihmeellisyyden, die Jungfern, näin kerran iltakävelylläni Dammtorwallia pitkin joka toisessa avoimessa ikkunassa povi paljaana lampun valossa, joka valaisi siistit huoneet sekä itse kaunottaret.

Täällä näin ”Mykän” esitettynä aitoon saksalaiseen tapaan, kahden herkulesmaisen laulajan Wurdan – Masaniello ja herra *** – Pietro – esittämänä, etenkin viimeksi mainittu oli jättiläinen. Lisäksi laulajatar, joka kirkui surkeasti, sekä karkea puunhakkaajan eukko. ”Mykkä” esitettiin kuitenkin hyvin. Baletti oli heikko samoin kuin kaikki yksityiskohdat yleensä huonompia kuin Tukholmassa – toiminta näyttämöllä ja tanssi paljon huonompia kuin Kööpenhaminassa. Eniten Hampurissa hämmästyttää sataman ja rantalaiturin kehno kunto. Sitä ei voi verratakaan Tukholman kauniiseen Skeppsbrohon. Erityisen suuria laivoja ei monia näe. Ne kaikki ovat satamassa tiiviissä rykelmässä, eivät pääse rantaan asti, ja tämä on karmeassa kunnossa ja huonosti varustettu, eikä siellä näy kovinkaan paljon toimintaa. Enemmän sitä on kanavilla, joista kaksi luullakseni Alsterilta tulevia ja ainakin kolme Elbeltä, näistä kuitenkin yksi oli nyt täysin kuivana. Etenkin nämä viimeksi mainitut ovat täpö täynnä Elben laivoja – ja suuria varastorakennuksia on aivan kanavien rannoilla. Koreat ylellisyystavaroita myyvät Jungfernstiegin ja Neue Bleichenin liikkeet suurine kokonaisista lasilevyistä tehtyine ikkunoineen ovat myös muhkeita.

10. päivänä. Menin joen poikki Harburgiin. Muuan kuski esitteli minut Gustaf Meyerille, düsseltalilaiselle pappismiehelle, erään Rettungs-Hausin johtajalle. Heti nähdessäni hänet havaitsin, että edessäni oli meikäläisittäin sanottuna herätysliikkeen mies. Väittelymme kestivät koko illan ja aamun. Asiasta kuin asiasta saatoin todeta, että hänessä oli tavanomaista itsekkyyttä ja tiedot olivat vähäiset. Uskon kuitenkin mielelläni, että hän tekee työtään tavanmukaisen innokkaasti. Sangen gemütlich [miellyttävää]. Hän oli juuri tulossa Englannista, jossa hän oli käynyt orjuuden uutteran hävittäjän William Allenin kustannuksella. Tämän luona hän oli asunut kolme kuukautta, ja hänellä oli muistikirjassaan, johon minunkin oli pakko kirjoittaa muutama sana, monien kveekarisisarten kirjoittamia lainauksia Vanhasta ja Uudesta testamentista. Hän oli matkustanut Englannista nuoren Creutzin seurassa. Tämä ei ollut edes ilmaissut olevansa kreivi. Oli kirjoittanut Meyerin muistikirjaan säkeitä, kohtuullisen hyviä, mutta kirjoittanut ”upå” (kaksi kertaa) ja ”världen” – lyseon ja instituutin häpeäksi. Minun oli käännettävä, ja tein sen vapaasti:

”Zu Düsselthal, am schönen Rhein, sich wendet, / Dein Sinn an die, zu denen dich gesendet, / Dem Lärm der Welt entrückt, der Liebe Macht. / Doch gib dem Jüngling, der aus fernem Norden / Dir Kam, und der so nahe Dir geworden, / Ein Plätzchen in des biedern Herzens Schacht.” ["Ihanaan Düsseltaliin kauniin Reinin varrelle, rientävät ajatuksesi kohtaamaan ne, joiden luo kauas maailman melusta sinut lähetti rakkauden mahti. Anna toki nuorukaiselle, joka saapui luoksesi etäältä Pohjolasta ja joka on päässyt näin lähelle Sinua, pienoinen paikka siveän sydämen syvimmässä sopukassa."]

Matka, 16 3/4 peninkulmaa = 13 1/2 tuntia 7 penink. = 7 1/2 t. 15 3/4 penink. = 15 t. / Bremenistä Osnabrückiin; sieltä Münsteriin; sieltä Düsseldorfiin.

Bremenissä 11. päivänä klo 11 – ajopalkka 3 1/2 taalaria. Kävin Raatihuoneen kellarissa – raatihuone 14 – näyttää varsin vanhalta, mutta tyyliltään karkealta. Roland sen edustalla on 3–4 syltä korkea kolossi – piteli elimiensä edessä möykkyä, johon on hakattu vaakuna, luultavasti Bremenin. Kaupunki ei ole vanha eikä uudenaikainen ulkoapäin nähtynä, mutta näyttää sisältä olevan holsteilaisten talonpoikaistalojen parannettuja painoksia. Weserin yli vain puupylväiden varaan rakennettu silta. Vastarakennettu silta, jossa hakatut arkut. Yleensä Hampurissa, Bremenissä kaikki tuollainen, laiturit, satamat jne. rappiolla, Düsseldorfissa paremmassa kunnossa. Klo 6 sieltä pikakyyti Hannoverin ja Preussin posti- ja kuljetusvaunuilla. Matkusti läpi yön. 12. päivänä klo 1/2 7 Osnabrückissä. Pieniä paikkakuntia matkan varrella.

12. päivänä klo 8 Osnabrückistä. Koko päivän vaihtelivat asumattomat ja viljellyt maat. Viimeksi mainitut lisääntyivät lähestyttäessä Münsteriä 1/2 4. Kaupunki erittäin mielenkiintoinen – aika vanha – raatihuone kaunis, liidunvalkoinen korkeine torneineen, korkeita ja kaunismuotoisia. En tiedä, miten ne pysyivät pystyssä. Ovien välissä – korkealle ripustettuja kidutusvälineitä. Kaksi vuosilukua 1686? / 151- /. Kadun kummallakin puolella katetut hallit, taustalla S:t Lambertin torni ja sen 3 rautahäkkiä. Tuomiokirkossa, ensimmäinen katolinen kirkko. Kellokoneisto, johon oli sisällytetty aurinkokunta. – Kristoforos kolossaalinen. Muuten hirmuisen paljon tavaraa. Seuraavana päivänä syntien anteeksianto – yleinen – niille, jotka tulivat kirkkoon. Pyhiinvaellusretkeä Telgteen älköön unohdettako. Kuvapatsaita puistotien varrella.

13. päivänä 1/2 8 Düsseldorfissa. Majapaikka am Römischen Kaiser. Fransiskaaneja – benediktiinejä. Nunnat. Galleria. Professori Sohn. Suuri kirkko. Jesuiittojen? Lähtö klo 1/2 7, piti olla 1/2 4.

Bremenissä minut esiteltiin erään kauppias Dreyerin luona, jonka taloon Meyer ajoi, ja minun oli pakko majoittua sinne. Kaikki oli kutsuttu päiväksi maalle Dreyerin äidin luo. Asustelin talossa yksinäni ja matkustin tieheni näkemättä emäntää. Kaikki oli pientä ja siistiä, muttei järin mukavaa, mikä piirre näyttää yleensä puuttuvan saksalaisten kalustuksesta. Eteinen oli suuri ja toimi varastona vaakoineen jne. Kielissä samoin kuin Hampurissa oli eteiseen usein sijoitettu pieni myymälä. Kun lähestyimme Telgteä (noin 3 peninkulman päässä Münsteristä), näin ensimmäiset katolisuuden merkit: joukon pyhiinvaeltajia, jotka olivat kävellen matkalla sinne juhlaan, miehet lakki kädessä ja naisilla päässään eräänlaiset nauhamyssyt ja mustat, toisinaan sulin koristellut hatut kannettavanaan. Bremenin talonpoikaisnaiset olivat aivan mustissa, musta silkkisaloppe yllään ja musta päällinen olkihatussaan. – Holsteinissa naisilla oli miesten hattuja ja Hampurissa Vierlanden kauniilla naisilla olkihattut joiden päällä he kantoivat korejaan. Kaupungin eteläpuolella oli viertotien sivussa mäntymetsässä pitkä jalankulkutie, jonka varrella oli neljä tai viisi pyhimysasemaa. Niiden edessä oli pyhiinvaeltajia polvillaan, mutta he katselivat postivaunuja. Eukko, joka kaatui nenälleen.

Matkalla Bremenistä tutustuin barmenilaiseen Heimbeckiin, joka tuli Ruotsista ja Norjasta ja puhua pälpätti hiukan ruotsia. Hän jäi kyydistä Halternissa, jonne olimme ajaneet Münsteristä lisävaunussa. Sain sitten paikan diligenssistä erään Fräuleinin vierestä, joka muistutti suuresti Carolina B:tä myös miellyttävyydessään. Jaoimme kahviannoksen Duisburgissa. Düsseldorfissa häntä vastassa oli kunnollinen perhe, hän oli sievästi pukeutunut ja kotoisin Elberfeldistä. Osnabrückistä en nähnyt melkein mitään, mutta Münster kiinnosti minua suuresti. Vanhanaikaiset talot olivat silti kauniita ja tuomiokirkko varsin komea. Düsseldorfissa oli uusi kauniisti rakennettu kaupunginosa, jossa oli leveä puistokatu ja kaunis kävelypaikka, der Schlossgarten. Linnassa (Jägerhofissa) asuu Preussin prinssi Fredrik. Taulugalleria sijaitsee taideakatemiassa, vanhassa linnassa. Sen sai katsoa ilmaiseksi. Taulu, jossa Madonnalla on sylissään vastasyntynyt lapsi – josta valo tulee, ja pieni interiööri, korttipeliä tulen loisteessa, *** naisen kanssa pelaavan munkin vieressä, sekä uusi Sohnen maalaus, lukeva mies, jonka silkkivuorillinen turkinhiha mestarillinen, ja kaksi puolittain pälyilevää kaunista naista, die zwei Leonoren, miellyttivät minua eniten. Kaupungissa vallitsi sangen harras tunnelma. Naiset kauniita, virsikirjat kädessään. Majapaikka Am Römischen Kaiser.

Talous – Meni tasaisesti Hampurista saakka, matka Bremeniin 13 1/2 peninkulmaa maksoi jo 3 1/2 taalaria, sitten postivaunuissa suunnilleen 10 hopeagroschenia = 40 killinkiä hopeassa saksalaiselta peninkulmalta. Tämä käy kalliiksi ja koko matka Düsseldorfiin 52 peninkulmaa maksoi suunnilleen 20 taalaria. Se kesti, kuten näkyy, Hampurista lähes kolme vuorokautta, ja matkustin sen takia myös kolme perättäistä yötä. Vauhti oli siis Hannoverissa suunnilleen 1 1/4 saksalaista peninkulmaa, Preussissa 1 s. pnk. tunnissa. Niinpä Hannoverissa valjakossa onkin 4 hevosta ja postinkuljettaja ratsailla. Preussissa hevosia on vain 3 ja postinkuljettaja vaunuissa. Elämä postiasemilla ei toki ole erityisen kallista, mutta jo täällä on aina juotava viiniä, jota Münsterin tuolla puolella ei enää saa laseittain. Hampurissa yritin säästää syömättä koskaan majapaikan päivän ateriaa ja se onnistui parissa paikassa. Etenkin ns. ”Frühstück” oli halpa. Viinikellareissa saa kuitenkin pitää varansa. Yhdessä minua huijattiin pahasti. Samaan onnettomuuteen jouduin myöhemmin Kölnissä eräässä ravintolassa, jossa maksoin kehnosta päivällisestä yhtä paljon kuin talon päivän ateria olisi maksanut. Paremmin kävi Bonnissa, kun annoin mainitun ylioppilaan opastaa minut tavalliseen ylioppilastäysihoitolaan, jossa suunnilleen Lindströmin nro 2:n veroinen päivällinen maksoi 6 hopeagroschenia = 26 killinkiä. Yleensä ravintoloiden päivän ateriat maksavat 12–16 hopeagroschenia. Viimeksi mainitun summan maksoin Bonnissa ensimmäisenä päivänä ”im Sternissä”, kalliissa kolosessa. Mainzissa suuressa majapaikassa Rheinisch-Hofissa sai tähän hintaan viininkin – hyvää sekä musiikkia. Parasta lienee valita vanhoja hotelleja ja tyytyä niissä siihen, mitä tarjotaan. Kun kuitenkin pitää saapuessaan pyytää halpaa huonetta.

13. päivänä 1/2 7 iltap. Düsseldorfista alankomaalaisella höyrylaivalla. Vaikka Reinin näkeminen ei vastannutkaan odotuksiani, on elämä joella sittemmin saanut minut ihastumaan. Düsseldorfin luona ja täällä (näen Reinin 10 sylen päässä itsestäni) Kölnissä Rein ei ole niin leveä kuin Oulujoki tai Kokemäenjoki suupuolellaan, se on väriltään vihreänharmaa (Elbe on likaisenkeltainen) ja rannat ovat vielä kaikkialla matalat. Mutta jo Düsseldorfissa näin 3 tunnissa sunnuntaina suunnilleen 10 matalan hollantilaisen kaljaasin kulkevan ohi, osaksi myötävirtaan, osaksi 4–6 hevosen vetämänä vastavirtaan. Lisäksi 2 höyrylaivaa ja tukkilautta – pieni suunnilleen Helsingin Kauppatorin kokoinen lautta, jolla oli 5 tai 6 laudoista pystytettyä taloa ja miehistöä 200–300 miestä. Kummassakin päässä oli ainakin 25 airoa. Jokaista käyttelemässä oli neljä miestä ja vielä oli käytettävissä joukko suunnilleen 15 venettä varten. Lautta ankkuroitiin ponttonisillan alapuolelle, josta oli purettava 1/3, jotta komeus saatiin läpi. Yhdeksän tavallista veneen ankkuria, jotka laskettiin joen keskeltä rantaa kohti, antoivat myöten hetken verran, kunnes maihin saatiin vedetyksi kolme paksua touvia, jotka lopulta pysäyttivät liikkeen kokonaan. Reinillä toimii kolme höyrylaivayhtiötä: alankomaalainen, düsseldorfilainen ja kölniläinen, joilla on yhteensä noin 20 alusta. Esim. Kölnistä lähtee päivittäin 6. Matka ei maksa täyttä 12 killinkiäkään riikinhopeaa peninkulman maantiematkaa kohti, vaikka vesimatka on pakostakin pitempi, ja tämä peritään matkasta ensimmäisessä kajuutassa, jonka lisäksi on kalliimpi, pieni, ns. paviljonki, joka on tavallisesti tyhjänä. Laivat ovat aina täynnä matkustajia ja tavaroita. Vielä klo 11 iltap. lastataan laivaa, joka saapui ylävirralta klo 9 ja lähtee huomenna takaisinpäin. Ne liikennöivät nimittäin Amsterdamista Kölniin, Düsseldorfista Mainziin ja Kölnistä Baseliin. Hof van Hollandissa, jossa asun, vilisee tulevia ja lähteviä, myös naisia, yhtä reippaita ja vapaita kuin aikaisemminkin näkemäni. (Kölnissä tätä viimeksi mainittua vapaata lajia on varmasti runsaasti. Muuan roikale, joka oli pari kertaa kadulla tarjoutunut oppaakseni, kysyi lopulta, eikö hän saisi osoittaa huomaavaisuuttaan esittelemällä laadultaan erinomaista mainittua lajia.) Isä Rein on myös hurskas ukko eikä tee kenellekään pahaa. Tasainen syvyys ja virran tasaisuus vaativat vain avoimia silmiä. Pari ”Nederlandse Stroom-boot Maatschappij'lle” kuuluvan ”Emmerickin” rattaansiipeä oli särkynyt, ja ankkuroimme ja korjaustyöt suoritettiin keskellä jokea. Huom. höyrylaivoissa viini on parempaa ja halvempaa kuin maissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä, joina olen katsellut Reiniä, olen juonut pullollisen päivässä, yhteensä 1 riikintaalari 16 killinkiä. Matkalla Düsseldorfista join mitä kauneimmassa kuutamossa Isä Reinin maljan, vaikkakaan en aivan riemukkaassa tunnelmassa, kun istuin yksinäni puolikkaan pulloni ääressä.

14. päivänä Kölniin klo 1/2 2 aamupäivällä, asetuin Hof van Hollandiin. Minulla on huone, josta tänä aamuna näin sängystäni höyrylaivan lähdön. Maksan 10 hopeagroschenia. Jo yöllä Köln näytti komealta. Se on miellyttänyt minua kovasti, ja suren vain sitä, että voin viipyä niin lyhyen ajan = 2 päivää. Tämä on Kööpenhaminasta lähdettyäni ensimmäinen minua kiinnostava kaupunki. – –

Tämän tunnen parhaiten nyt, kun nämä kaksi ajatusviivaa ovat jo siirtäneet minut Bonniin (15. päivänä klo 8 iltapäivällä). Siitä, mitä olen ehtinyt nähdä, kuitenkin vain maalauskokoelma on tyydyttävä, ja silti haluaisin nähdä kaiken muun samoin kuin tämänkin vielä kerran. Ennen kaikkea en nähnyt tuomiokirkon alttaritaulua, en kuningashautaa (muuten kuin vilaukselta), en Rubensin alkuperäisteosta, en Dürerin maalausta St. Maria im Kapitolissa. Kaikki tämä olisi maksanut, kun olin yksin, 8 Preussin taalaria. En myöskään kaipaa tätä lainkaan; näin nimittäin useita Stephan & Wilhelm von Kölnin, useita Rubensin ja useita Dürerin maalauksia. Aarteesta piittaan yhtä vähän kuin muukin maailma, sillä se on haudattuna. Näin myös tuomiokirkon, mutta koin vain pettymyksen, vaikka en silti voisi olla katselematta sitä vielä useamminkin kuin kerran. Se ei herätä kunnioitusta. Kuitenkin se vaivaa mieltä ja masentaa, koska se on raunio. Sen ulkoasun likaisuus riistää ulkopuolelta läheltä havaittavan monimuotoisuuden vaikutelman ja keveyden. Ylempää Reiniltä tultaessa se näyttää Zühndorfin luota ensin kolossilta ja metsältä, kuori on melkein yhtä korkea kuin kaupungin kaikki tornit. Sen sisäpuoli on sitten viehättävämpi, vaikka onkin rakenteellisesti sekava. Täällä voi hyvin kuvitella, etteivät muutamat tuhannet polvillaan ryömivät ihmiset täytä edes sadatta osaakaan valtavasta massasta. Likaisia ovat useimmat Kölnin kirkot, jotka on päällystetty puolittain jo alas varisseella savella, jota ei ole kalkittu valkoiseksi eikä maalattu. Tutustuin tarkemmin 1/2-bysanttilaisiin Apostolien, Gereonin, Kunibertin ja St. Martinin kirkkoihin. Goottilaisia: Maria im Kapitol, St. Maria in Lyskirchen, St. Georg, St. Peter, St. Cäcilien, St. Andreas. Hieman uudenaikaisia: ursuliininunnien ja Severinin kirkot. Pietarin kirkossa Rubensin jäljennös (pidettäneen nykyisin aitona Rubensina); Apostolien kirkossa Hülsmannin Mariae Himmelfahrt, Pottgiesserin Marttyyri Katariina, Engelbergin pyhä Mikael (uusi, Klein ei mainitse). Kirkot eivät olleet avoinna. Niiden ympäristö on yleensä rakennettu niin tiiviisti, että niiden löytäminen ja ovelle pääseminen on vaikeaa.

Kaupunki on kasvamassa vanhojen mittojensa yli. Kaikkialla rakennetaan. Todella kauniita taloja oli kuitenkin vain kaksi yksityistaloa Sachsenstrassen varrella. Arkkipiispan asunto on yksinkertainen. Alakerroksen ikkunoissa on kalterit kuin luostarissa. Hallituspalatsi on iso, mutta ei kaunis. Tuollaisten rakennusten kattojen rakentamisessa on sekä täällä että Ruotsissa opittavaa Pietarista. Jyrkät katot pikkuikkunoineen nimittäin pilaavat talon ulkonäön aina.

Kölnissä on aivan äskettäinkin rakennettu goottilaiseen tyyliin, esim. uusi satamakonttori rantaan. ”Sicherheitshafen” oli komea aikaansaannos. Kauniita olivat myös kaupungin muurit ja vallit. Kaupunki ei kuitenkaan näyttänyt erityisen komealta Deutzista ”Bellevuen” katolta katsottuna. Sitäkin viehkeämpiä olivat lähiseutu, elämä Reinillä ja 3–4 peninkulman päässä ylävirran puolella näkyvät vuoret. – Roomalaisajan jäänteitä en nähnyt muita kuin Klaran tornin perustukset.

opus reticulatum [roomalainen muuraustyyli]

Täällä ei ole koreita puoteja ja ikkunoita niin kuin Hampurissa ja muutamia Bremenissäkin. Piippuja näki loputtoman paljon. Asuissa ei ollut muuta poikkeavaa kuin alempien säätyjen naisten pitkät karttuunikankaiset hupulliset kaavut. Ihmiset eivät ole kauniita. Naisasioista en tiedä muuta kuin sen, että eräällä pikkukadulla oli kaikissa puodeissa nuoria tyttöjä, jokaisessa useita, ja siellä harjoitettiin iltaisin kurtiisia, sekä edellä mainitun tarjouksen.

Maalaustaiteen kokoelmaa pidin erityisen ihanana. Siinä oli 300 numeroitua teosta, kaikki vanhojen mestareiden teoksia. Erityisen runsaasti alankomaalaisten töitä. En pysty arvioimaan yhtäkään. Olen toki aikoinani nähnyt jaottelun italialaiseen, saksalaiseen ja alankomaalaiseen koulukuntaan. Otanpa kuitenkin vapauden esittää itse hahmottelemani jaottelun.

Tiedän, että italialaisia kiitetään pääasiassa luonnonmukaisuudesta kaikessa aiheen käsittelyssä eli aiheen tarkasta tutkimisesta ja sommittelussa ilmenevästä idealismista. Haluaisin lisäksi värien käytön suhteen jakaa heidät tummaan, harmaaseen ja vaaleaan suuntaukseen. Ensiksi mainittuun sisällyttäisin: täällä näkemästäni Spagnoletton (pyhimyksen muotokuva), Andrea del Sarton (Madonna ja lapsi). Tizian (istuva ja torkkuva paavi; Lapsen edessä rukoileva Madonna, jossa Lapsi kömpelösti maalattu) (ja Annib. Carracci, Mars ja Venus, kömpelö) siirtyvät viimeksi mainittu ruskeaa väriä, ensiksi mainittu purppuraa käyttäessään alankomaalaisen koulukunnan maalaustapaan. 2. luokkaan kuuluviksi merkittäköön: Leonardo da Vinci (Madonna, Lapsi kaunis). Hänen ja A. d. Sarton Madonnat ovat vanhoja eukkoja. Lisäksi Caravaggio (Singender Mann) (Pyhimys) ja Murillo (Katariinan kihlaus & Daavid ja Goljatin pää), molemmat tummia ja keltaisia, ja Guido Reni (Pyhimys; Kristuksen pää) harmaankeltainen. 3. luokkaan Carlo Dolce (Rukoileva Madonna, sama Kööpenhaminassa) hieman harmaansininen. Paolo Veronese (Sebastian ritarin asussa tuomarien edessä; Katariinan kihlaus, kaunis!) värien loistoa ja vielä enemmän Bernardino Luini (Madonna – kauneimmat näkemäni värit); Francesco Albani (Venus ja Amor, P. G.), parempi Venus kuin Annibale Carraccin. – Tähän ryhmään myös Giorgione (Kleopatra) – Guercino (Clorinde) – Lisäksi Ludov. Carracci (Caritas romana, kauniita kasvoja) ryhmään 2 (?). Tiepolo ryhmään 3 (Madonna ja pyhimys P. G.). Antonio Canale vanhemmalta, Canalettolta (Markuksenaukio – kaunis perspektiivikuva, mutta ihmishahmoista tuli vain nukkeja – niihin ei tullut – ihmiselämää).

Alankomaalaisen koulukunnan töitä en ehtinyt tarkastella erityisemmin. Siihen kuuluvaa tavaraa oli myös hirmuinen määrä. Yleensä värinkäyttö on suurenmoista. Rembrandtin ja Halsin totesin tummiksi, viimeksi mainitun harmaata, ensiksi mainitun purppuraa käyttäväksi (Joosef esittelee isänsä faaraolle P. G.! mutta maisemakuva?). Rubens (Pyhä Perhe – oli kerrassaan hyvinvoiva talonpoikaisperhe). Kaikki elävää ja komeaa, mutta värien käyttöä en voi sulattaa, vaikka se kuuluu suurten mestarien tasolle. Mich. Angelo Caravaggion Kööpenhaminassa olevassa mahtavassa kapakkakuvassa oli täsmälleen sama kullanruskea värisävy – samoin Kölnin St. Peterin alttaritaulussa. Eräässä van Dyckin maalaamassa muotokuvassa näin Vestinin Franzén-kuvan alkuhahmon, vaikka tämä toisin kuin ensiksi mainittu on aloittelijan työ, mutta ehkä valohämyn käytössä vaikuttavampi, tämähän ei vaikuta vahvasti myöskään Holbein nuoremman eikä Frans Halsin maalaamissa muotokuvissa. Paljouden seassa minua miellytti Ferd. Bolin (Vertumnus vanhan akan hahmossa ja Pomona) komea ilmaisu! Fr. Franck nuorempi (Avionrikkojatar Kristuksen edessä) kaunista työtä ja kaunis värien käyttö. Van der Werff (Loot ja hänen tyttärensä) kaunis valaistus. Van Steenwyck vanhempi (Enkeli vapauttaa Pietarin), valaistussa kellariholvissa upea perspektiivi! Teniersin teoksista pystyin nauttimaan (Drei Bauern vor einer Hütte); mutta vaikka (Rauchender Bauer in einer Wirtsstube) ihmishahmo oli toki komea, olivat muut aiheen elementit paljon paremmat Ekmanin taulussa Tukholmassa. Schalkenin (nuori kuvanveistäjä; Herakleen patsaan piirtäjä) molemmissa teoksissa komea valon käyttö. Ostaden teoksen (Bauer den Bierkrug haltend) tunnistin. Sametti-Brueghelista en voinut pitää, sillä hänen teoksissaan olivat talot, puut – kaikki hempeää massaa. Parempaa samettia oli eräässä Holbeinin maalaamassa muotokuvassa.

Pelkästään alankomaalainen kokoelma, suunnilleen 160 numeroitua teosta, olisi vaatinut useita päiviä. Katselin eniten italialaisia ja saksalaisia.

Ensiksi Wilhelm von Köln (2 Kristuksen kuvaa hikiliinassa, toinen Veronican yllä) – molemmat kirjavalla kulta- ja hopeapohjalla, jonka on tehnyt Stefan von Köln, Dombildmeister (Kristus ristillä ja 6 pyhimystä; Maria ja lapsi lehtimajassa enkelien keskellä). Etenkin viimeksi mainitut upeita (kultapohja), etenkin kasvojen ilmeet tavattoman kauniita ja värit loistavia. Valohämy kuitenkin puuttuu kokonaan, ja tämän takia ihmishahmot ovat puisevia. Myös Ilmestys on hyvin valkoinen paitsi toista Kristuksen päätä, joka on varmasti myöhemmältä ajalta. Samantyylisiä töitä oli paljon Altkölnische Meister -ryhmän taiteilijoilta.

Mainitut olivat kuitenkin selvästikin parhaat. En voi kuitenkaan kuvitella muuta kuin että kreikkalaisissa kirkoissa on paljon tuommoista – en ole kuitenkaan nähnyt näitä valoisia ja puhtaita kasvoja. Sitten Lucas Cranach (Sunder) – (Christi Leichnam von Freunden beweint) itse ruumis on niin puumainen, että sitä voi kosketella. (Naista liehittelevä ja varkauden kohteeksi joutuva ukko) hyvin komea. Albrecht Dürer (Leijuva enkeli – Johannes Kastaja). Molemmat samoin kuin Cranachin hahmot pimeähköjä ja kasvot hieman ruskehtavia. Ensiksi mainitun totesin suuresta joukosta erinomaiseksi tunnistamatta tekijää ja iloitsin siitä. Holbein nuoremmasta on edellä puhuttu. Hänen muotokuvissaan oli tasaisen vihreä tai sininen pohja. Hieman jäykkiä – jopa paljonkin (esim. tri Ophuysen vaimoineen ja lapsineen). Kaikilla kädet ristissä.

Lisäksi tunnustan, että kaikki nyt luettelemani eivät olisi erottuneet edukseen ilman tekijän nimeä, vaikkakin monet olivat väkevästi vaikuttavia ja italialaisten joukosta, joille minulla oli enemmän aikaa, herättivät kiinnostukseni ilman nimeäkin. Ajan niukkuus pakotti minut kuitenkin etsimään muut esiin nimien mukaan. Tuskinpa voin sanoa, että yksikään niistä sinänsä oikein ihastutti ja liikutti mieltäni kuten esim. Nonnenwerth. Koko ajan olin kuitenkin jännityksen vallassa ja koin tunteen, jollaista en ollut aikaisemmin kokenut.

Nonnenwerth 17. syyskuuta. Kun täällä elän ja kukkuramitoin Jumalan kaunista luontoa on edessäni, uskallan tuskin maistella sitä ihanaa juomaa, jota minulle tarjotaan; mutta minulla ei ole myöskään rohkeuttta työntääkseni sen syrjään edestäni. En puhu fyysisestä juomasta, jota juuri nyt kohotan huulilleni kauniin värisessä lasissa, sillä se on lettre-juomaa, jonka nauttimiseksi ei tarvita sielun kirkkautta; mutta se, jonka luonnon näkeminen tarjoaa, se vaatii puhdasta mieltä ja aiheuttaa kipua epäpuhtaassa. Jumala tietäköön, että minun mieleni on murrettu, ja tiedän, ettei se enää voi tulla toimeen nykyisellään, ei henkisesti eikä ruumiillisesti. Mutta kulukoonpa vain hetki ja kastelkoon matkallaan jonkin kukkasen elämään sen haudan yllä, jossa elämäni paras ilo maatuu. Kiitollisesti ja nöyrästi ylistän sitä Jumalaa, joka antoi minulle hetken, koska Hän niin pian taas salli sen kadota. – –

1/2 tuntia myöhemmin. Ajattelen Teitä kaikkia, jotka olette halunneet minulle hyvää maailmassa, niin kaikkia, kaikkia, eihän kukaan ole halunnut minulle pahaa, enkä tunne pahoja ihmisiä – vain heikkoja – Jumala suokoon Teille ilon hetken, mutta sekoittumattoman ilon, niin ettette iloitse sen katoavaisuudesta.

Lähdin Bonnista klo 12, söin niukan päivällisen Godesbergin luona ja vietin sitten tunnin ylhäällä raunioilla. Ne näyttävät olevan kauneimmat tällä seudulla. Maisema hämmästyttävä ja lumosi minut. Pieni kappeli ja kirkkomaa, jolla oli tavattoman kaunis hautamuistomerkki (lapset olivat pystyttäneet sen vanhemmilleen) jätti mieleen pysyvän vaikutelman ympäristön pienistä viehättävistä piirteistä. Täältä näin jälleen Kölnin tuomiokirkon. En jaksanut laskea kirkkojen enkä kylien määrää. Rolandseckiltä avautui kuitenkin (sekä) kauniimpi näköala, koska Siebengebirgen vuoret ovat etelästä nähtyinä kauniimmat ja laakso niiden eteläpuolella jumalainen. Pellot ovat nyt, kun vehnä on leikattu, hyvin vaihtelevia. Vuoroon kynnettyjä sarkoja ja viheriöiviä (apilaa tai vihanneksia). Jokaista tietä reunustavat hedelmäpuut. Viiniköynnöksistä muodostuu pensasaitoja. Vuorten ylemmillä rinteillä viinitarhoja, joiden välissä kulkevat polut ovat näkyvissä. Drachenfels ja Löwenburg. Ylempänä Rheinbreitbach ja niemessä Unkel, josta kuuluvat iltakellot. Laaksossa Rhöndorf, Honnef, pieniä kaupunkeja. Lisäksi yksinäisiä. Alapuolella Nonnenwerth, jossa on sieviä veneitä joen ylitystä varten ja sieviä aaseja Rolandseckille kiipeämistä varten. Sinne kuitenkin pääsee jalkaisin hieman yli 5 minuutissa. Täältä (Nonnenwerthistä) nähtynä Rolandseck on kauniimpi kuin sekä Godesberg läheltä nähtynä että Drachenfels, nimittäin itse vuori. Se näyttää niin houkuttelevalta, että minun on huomenna matkalla Siebengebirgelle varmaan vielä käytävä sekä Nonnenwerthissä että Rolandseckillä. Syntiä on, että täällä on tarjoilupaikkoja – mutta syntiä olisi sekin, että ihmisiä ei päästettäisi tänne. Professuuri Bonnissa ja Nonnenwerthissä 40–50 tuhatta riksiä, luullakseni, olisi suuri ilo.

Matkalla olen solminut muutamia tuttavuuksia: humalaiseen talonpoikaan. Tyttöihin, jotka korjasivat päärynäsatoa ja muita pähkinöitä. Tyttöön, joka toisen kanssa, molemmat hyvin pukeutuneita, oli tehnyt hyvännäköisten, kohteliaiden poikanulkkien seurassa kävelyretken Drachenfelsille ja Rolandseckille. Hän oli leppoisa ja ystävällinen, vaikka olinkin hänelle tuiki tuntematon. Höyrylaivan kello kilisee, minun on noustava laivaan surahtaakseni 1/2 tunnissa Bonniin, 1 1/2 peninkulmaa. Aurinko on jo laskenut, ja ennen Bonnia ehtii varmaan tulla pimeä. Höyrylaivassa näin ainakin neljä erinomaisen kaunista naista; se on enemmän kuin olen nähnyt Düsseldorfista lähdettyäni.

18. päivänä – klo 10 lähdin höyrylaivalla Königswinteriin 1 1/2 peninkulmaa viettääkseni päivän Siebengebirgessä. Siitä ei tullut niin miellyttävä kuin olisi voinut tulla, koska ajoittain satoi tihkusadetta. Marssin ensin erään elberfeldilaisen seurassa Heisterbachiin vanhaan luostariin – kuuluu nykyisin Lippen kreiville ja on kaunis raunio, kuori pilareineen jne. hakatuista kivistä. Koko tilaa ympäröi harmaakivimuuri, ja se on yhtä ainoaa puutarhaa, nykyisin hieman hoitamattomassa kunnossa. Söin siellä leipää ja viiniä ja vaelsin sitten ylös läheiselle vuorelle, jolla oli kaunis kivilouhimo, sekä sieltä metsien ja maiden halki Ölbergille, Siebengebirgen korkeimmalle huipulle, 1 453 jalkaa Pohjanmeren eli suunnilleen 1 300 Reinin pinnan yläpuolella. Nousin vuorelle 1 1/4 tunnissa, se oli kova urakka. Sieltä eine Stunde Königswinteriin ja ylös Drachenfelsille. Sieltä ylhäältä löytää harmikseen hyvän tarjoilupaikan. Maisema on suurenmoinen, mutta Ölbergiltä vielä komeampi, koska sieltä näkee Reinin juoksua 4–5 Saksan peninkulmaa ja lisäksi sisämaahan (itään) päin viljeltyä tasankoa suunnilleen 10 peninkulman päähän. Ölbergin huippu hipoi alituisesti pilviä, ja voin siis sanoa, että olin tänään, kun ne kulkivat niin matalalla, kutakuinkin lähellä niitä. Drachenfels on ylhäältä nähtynä komea ja maalauksellinen vuori ja raunio muhkea sijaintinsa ansiosta. Ihanalta tuntuu myös vaellus viinirinteiden läpi, erityisesti niiden tarhojen, joissa oli violetteja rypäleitä, 20–30 terttua yhdessä köynnöksessä. Yli mäkien, joilla niitetty apila makaa tuoksuvana omena-, päärynä- ja luumupuiden alla – ohi talonpoikaistupien, joiden luona persikka koristaa seinustoja ja joita ympäröivät kukkamaat, joiden kulmissa kasvavat sypressit ja joilla myrtti reunustaa puutarhapenkkejä – ohi kallioiden ja raunioiden huippuun, jota muratti peittää. Siebengebirgen vuoret ovat lähimpänä Reinin rantaa läheltä nähtyinä rumia ja hiekkaisia, vaikka tämä hiekka on syntynyt liuskekivestä ja juuri se antaa viinille maun. Mutta kun niitä katselee ylhäältä, tämä katoaa näkyvistä puiden ja viiniköynnösten massan alle.

15. päivänä tulin Bonniin klo 8 illalla. Kohtasin matkalla yllättäen ruotsalaisen seurueen. Hovitallimestari Braunerhjelm ja hänen veljenpoikansa, ylioppilas. Asetuin heidän kanssaan Stjernaniin, josta seuraavana iltapäivänä muutin erääseen yksityistaloon. Kävin Arndtin luona – yli 70 vuotta – kuin ukko Jakob Bonsdorff aikoinaan. Luennoiminen on ollut häneltä kielletty 20 vuotta, mutta hän on saanut uudelta kuninkaalta luvan, mikä sai aikaan Bonnissa suuren riemun, ylioppilaiden soihtukulkueen jne. Yritin tavoittaa Fichten – matkoilla. Sain sitten kuulla, että mies on pieni, hyvin turhamainen, siis sellainen kuin olen hänen kuvitellutkin kirjoitustensa perusteella olevan. Tämä henkinen vika kuuluu olevan myös Schlegelillä, jota minulla ei kuitenkaan ollut mitään halua käydä tervehtimässä. Hänestä on julkaissut tietoja Oriental. Lassen. Samoin Brandis oli matkustanut pois isänsä, ministerin luo Kööpenhaminaan, kuuluu olevan kelpo mies. Sain Arndtilta kuulla, että Tullberg oli täällä. Hän oli juuri saanut päätökseen erään sanskritinkielisen näytelmän julkaisemisen. Matkusti 20. päivänä Lontooseen. Tutustuin hänen välityksellään tri Böthlingiin, samoin sanskritin tutkijaan, mineralogin nuorempaan veljeen, jonka sekä hänen viehättävän vaimonsa luona olen sitten viettänyt kolme iltaa. Nuori vilpitön mies. Hänkin on julkaissut sanskritinkielisen teoksen ja siihen liittyvän kommentaarinidoksen, joka on omistettu Uvaroville. Edelleen: Argelander. On kovasti vanhentunut. Olin eräänä iltana teellä hänen luonaan ja sain sen kanssa hyvää tupakkaa. Odottamatonta oli, että Bruno Bauer on nyt täällä. Häneltä samoin kuin Fichteltä kuuluu puuttuvan kuuntelijoita luennoiltaan. Hänkin oli verreist [matkustanut pois]. 17. ja 18. päivänä yrittelin patikkaretkiä Nonnenwerthiin ja Siebengebirgelle. 19. ja 20. päivänä laiskottelin. Kävin katsomassa vain yliopiston juhlasalin freskoineen, jotka esittävät neljää tiedekuntaa, maalannut –. Suurikokoisia teoksia, joissa paljon henkilöitä luonnollisessa koossa, muotokuvia, kaikilta ajoilta ja kaikista maista. Ainoana ruotsalaisena Linné. Ryhmittely useissa kohdissa taidokas. Miksi uusimman ajan teologit kummastakin kirkkokunnasta vain makaavat, sitä on vaikea käsittää – jollei sitten teologian nykyisen tilan osoittamiseksi. Filosofisen tiedekunnan reunuksissa useita hupaisia, vertauskuvallisia oivalluksia.

21. päivänä lähdin Bonnista höyrylaivalla ja matkustin saman tien jokea ylös Koblenziin saakka. Matkan aikana sää oli mitä kaunein, sujui kuitenkin melkeinpä liian nopeasti, niin että tuskin voin karttaan katsomatta muistaa paikkoja paitsi erityisen huomiotaherättäviä kohtia, sellaisia kuin Rheineck, Teufelsburg jne. Linzin ja Brohlin välillä näkymää rajoittivat vuoret viinitarhoineen; ylempänä levittäytyivät tasangot etenkin Koblenzin puolella silmänkantamattomiin. Koblenziin saavuimme klo 4 iltap. (klo 10 aamup. lähtö Bonnista). Siellä kävelin Moselin sillalle ja erehdyksessä Franz-linnakkeeseen, vaikka Goethen ”Aussicht in das Schönste” kuvaa kaunista näköalaa etelään Alexander-linnakkeesta. Kävin lisäksi katsomassa linnan, kirkot, kummallisen kaivon jne. Halusin toki nähdä titulus Metternichin alennustilassaan eli hänen lapsuudenkotinsa, mutta entisaikojen kirjoitusta oven yläpuolella ”Metter­nicher Hof” ei löytynyt. Aika ei riittänyt Ehrenbreitsteinille kiipeämiseen ja luvan pyytämiseen sitä varten. En myöskään maistanut Koblenzissa, vaikka siellä yhtyy kaksi jokea, pisaraakaan vettä, missä ei olisi mitään ihmeteltävää, jollen olisi ollut yhtä pidättyväinen viinin suhteen. Ainoa talo, jossa kävin sisällä, oli poliisilaitos. Klo 6 aloin painella Niederlahnsteiniin ja sain pimeässä hauskaa seuraa kahdesta tytöstä, jotka olivat matkalla kaupungista kotiin. Majoituin titulus Douquet'n luo, söin illallisen ja join kahvia ja sain maksaa enemmän kuin olisin luullut. Samoin minulle oli käynyt laivassa tilatessani ”Humpenin” Assmannshäuseria, kalleinta juomaani reininviiniä, 1 taalari pullolta. Saatoin silloin toki havaita, etteivät minun 3 1/2 taalariani riittäisi pitkällekään. Onneksi minulla on vielä nyt (Boppardissa) dukaatti taskussani.

22. päivänä soudin Reinin poikki Stolzenburgiin. En juuri pitänyt preussilaisesta aliupseerista, joka yritti tuppautua oppaakseni, enkä myöskään ilahduttanut häntä muulla kuin sanalla kiitos. Vietin pari tuntia kiipeämällä kaupungin yläpuolella olevalle vuorelle, jonka alapuolella Alexander-linnake ja Ehrenbreitstein lepäsivät kuin olisivat olleet laaksossa, ja tulemalla sieltä alas. Sain näin korvauksen siitä, mitä vaille olin jäänyt Koblenzissa. Temppu uuvutti minut kuitenkin niin pahoin, että jaksoin töin tuskin soutaa vastarantaan. Tallustelin kuitenkin heti Niederlahnsteinista palattuani Obelahnsteinin läpi Braubachiin.

Siellä osuin sattumalta miellyttävimpään majapaikoistani. Ensinnäkin söin yksinkertaisesti ja hyvin. Toiseksi sain 1/2 Humpenia, eli juomalasillisen viiniä (harvinaista täällä, missä aina on otettava 1/2 pulloa eli koko Humpen). Kolmanneksi tämä kaikki maksoi 6 1/2 hopeagroschenia. Neljänneksi saatoin päivällistä syödessäni ihmetellä Marksburgia, linnaa, joka on paljon Stolzenfelsia komeampi. Viidenneksi minulle tarjoili ensiluokkainen kaunotar, ihoa lukuunottamatta, hänellä oli mitä ihastuttavin profiili, mitä somimmat suu ja leuka, mitä tulisimmat tummat silmät ja tumma kaunis tukka. Lisäksi hän oli vilkas, nopea ja naiivi ja tavattoman innokas miellyttämään – naiivilla tavalla. Kätellessämme hyvästiksi hänellä oli myös oma naiivi tapansa, kun hän hitaasti otti käteni omien käsiensä väliin ja katsoi minua omalla tavallaan, hymyili ja punastui. Astelin nopeasti pois lumoojattaren luota, Liebeneckin ohi, Osterspain ja Filzenin kautta Boppardiin. Yritykseni selviytyä siellä säästäväisesti onnistui huonosti. Sain sievän majapaikan 5 hopeagroschenilla; yöksi piti kuitenkin kolme puolijuopunutta – Gott weiss [Luoja tietää], mitä väkeä – majoittaa samaan huoneeseen, jolloin minun oli poistuttava ja sain vaivoin yösijan 10 groschenilla ja sain kaupan päällisiksi maksaa 7 groschenia jo kuluttamistani voista ja leivästä ja 1/2 Humpenista viiniä. Kiukkuni niin suuria kuin pieniäkin majataloja kohtaan on sen takia suuri.

23. päivänä klo 8 aamup. Boppardista höyrylaivalla. Matka oli varsin miellyttävä monien historiallisten muistomerkkien takia. Koko matkan ajan näköalaa kuitenkin rajoittivat vuoret kummaltakin puolelta, oikea erämaa. Rheinfels oli suurin ja kaunein raunio Reinin varrella. Kaunis oli myös Wernerin kirkon raunio Bacharachin luona. Kuuluisasta kaiusta ei mitään, sillä kävi kova tuuli, joka vinkui köysistössä kamalasti, ja vanhan sotilaan yritykset puhaltaa torveen eivät tuottaneet tulosta. Sen sijaan hän ampui kolme terävää laukausta, joiden jälkeen kuultiin kajahdus, jollaisen voi kuulla milloin tahansa missä tahansa laaksossa. Pfalz jne. eivät tuntuneet juuri miltään. Yleensä kaikki on liian pientä ja heiveröistä tehdäkseen vaikutuksen. Samoin Rheinstein on vain pikkusievä rakennelma. Ehrenfels pieni ja matala, ei mitään Drachenfelsin näkemisen jälkeen. Klo 12 1/4 saavuimme Bingeniin – sievä ja soma. Majoituin Das Weisse Rossiin – mitä muhkein paikka. Isäntä tavattoman kohtelias – ja sangen ystävällinen – hinta edullinen. Tämä kaikessa kiireessä eräässä kapakassa Elfeldissä eli Eltvillessä.

Iltapäivällä lähdin joen poikki Rüdesheimiin, menin erään talonpoikaisparturin puotiin ja hoidin siisteyteni kuntoon. Sen jälkeen ylös Niederwaldille, missä vietin koko iltapäivän suuresti iloiten; maisema oli nimittäin tosiaan kauniimpi kuin mikään muu Reinin varrella. Se vain on ikävää, ettei samasta kohdasta voinut nähdä maisemaa alas Binger Lochille päin (se vastaa suunnilleen näkymää Drachenfelsilta) ja näkymää yli Rheingaun eli maisemaa Rosselilta ja Temppeliltä. Alas tultuani olin kerrassaan väsynyt ja virkistäydyin 1/2 Schoppenilla Rüdesheimissä. Kävelin sitten Geisenheimiin, jonne tulin täysin pimeässä. Mitä Niederwaldin patikkaretkeen tulee, huomattakoon, ettei täällä sen kummemmin kuin muuallakaan Reinin varrella tarvita ketään ”Führeriksi”. Ja että kaunein tie on käyttämättä jätetty, pitkin varsinaisen ikimetsän laitaa. Geisenheimissa sain hyvän yösijan ja hyvää viiniä, Geisenheimer nro 1, 1826 – vaikka kerta kaikkiaan saa valmistautua maksamaan ainakin 20–25 hopeagroschenia yösijasta, illallisesta viinin kera ja kahvista. Geisenheimin kirkko on kaunis, rakennettu uudelleen, goottilaiseen tyyliin, punaisesta hiekkakivestä. josta on rakennettu myös useita Mainzin rakennuksia, tuomiokirkkoja, linnoja jne. Kiviä Neckarilta

24. päivä. Kauniina aamuhetkenä jatkoin kävelyretkeäni edelleen ylemmäksi Rheingauhun, astelin kaipausta tuntematta Johannisbergin linnan ohi, joka sijaitsee täysin paljaassa maastossa melko korkean kukkulan laella – paljaassa maastossa eli viinitarhojen keskellä, sillä nämä näyttävät paljailta suunnilleen samaan tapaan kuin Savon kasketut mäet. Vihreys ei ole kuitenkaan yhtä heleää, ja sitä vaimentavat myös kepit, joihin köynnökset sidotaan. Kuvittelemme tavallisesti viinitarhat aivan toisenlaisiksi. Köynnökset on istutettu riveihin, joiden välimatka on suunnilleen 6 korttelia, ja useinkin vain 3 korttelin, enintään 2 kyynärän korkuisten köynnösten väli niissä on 3 korttelia. Talojen luona ne ovat kauniita, ne on ohjattu kasvamaan katolle ja ne ovat täynnä rypäleitä, jotka voidaan mukavasti poimia ikkunoiden kautta. Rheingau on erilainen kuin muut Reinin varsien viinialueet, sillä täällä viinitarhat sijaitsevat tasangolla, jolta kohoaa vain matalia kumpareita. Viertotie kulkee kuitenkin usein syvänteessä muurien välissä ja läpi kylien (kuljin Winkel Mittelheimin, Oestrichin, Hattenheimin, Erbachin kautta), jotka estävät näkymän Reinille ja sen saariin, minkä takia näkymä on pilalla eikä retkellä – ole mitään erityistä tarjottavana. Viinin juominen on ikävää yksin. Sain neuvon poiketa taloihin, joiden edustalle on pantu kuusen karahka, koska se merkitsee, että tynnyri on avattu tarjoilua varten. Tein yrityksen Hattenheimissa, mutta viini ei ollut hyvää. Juomalasillinen toki maksoi vain 2 kreuzeria = suunnilleen 2 killinkiä. Hyvässä seurassa yritykset olisivat kyllä hauskoja. Oestrichissa söin aamiaisen hyvin viinin kera. Join aitoa Markobrunneria – nimittäin kaivosta – Elfeldistä ei sellaista ollut saatavissa. Tarhat kuuluvat titulus Schönbornille ja Württembergin herttuattarelle, ja niihin rajoittuvien tarhojen viinit ovat liian kalliita, jotta talonpojat avaisivat tynnyreitä. Näin on asian laita kutakuinkin kaikkialla, ja sen takia saa tyytyä siihen, mitä majataloissa tarjotaan. Höyrylaivoissa kuulemma kuitenkin saadaan parasta viiniä edullisimpaan hintaan – yhtiön johto pitää siitä huolen. Kalleinta minun juomaani viiniä on Assmannshäuser, joka maksaa 1 taalarin pullo.

Päivästä tuli sateinen, ja nousin Elfeldissä klo 1/2 2 höyrylaivaan ja saavuin Mainziin noin 1/2 3. Siellä minulla oli vielä aikaa nähdä tuomiokirkko, joka on avoinna kahdesta neljään. Se on sekä ulkoa että sisältä varsin kaunis, vaikka harmittaakin nähdä iso joukko piispoja, joista useimmilla on sangen maallinen ilme kasvoillaan. Eräässä kappelissa (Getsemanen) olevan kuva-aiheen näin komeammin esitettynä Mettelheimin (?) kirkon ulkopuolella luonnollisessa koossa – kaikki hyvin ilmeikästä. Vaeltelin lisäksi ympäriinsä – Jean de Gutenberg, rappeutuneita linnoja, samanlaisia kirkkoja, resuisia itävaltalaisia, aivan toisenlaisia kuin kukoistavat preussilaiset, aina kalpeita, leuka pystyssä, kuin samaan muottiin valettuja, päässä ruma sotilaslakki ja yllä 30 vuoden takaiset asepuvut.

Mainzissa näin myös toisen teatteriesityksen Saksan maaperällä. Siellä oli muuan titulus Doering Stuttgartista, entinen mainzilainen, joka nyt esiintyi vierailijana, yhtenä päivänä täällä, toisena Frankfurtissa. Hän esitti ”Cumberlandin juutalaisessa” Shevaa. En ollut nähnyt tätä näytelmää aikaisemmin (Hjortsberg esitti luullakseni roolin Tukholmassa?), mutta se oli niin huono, ettei lahjakkuus päässyt siinä mitenkään esille. Yleisö oli kuitenkin tyytyväinen kaikkeen, koska kyseessä oli suosikki ja ehkä myös koska suuri osa siitä oli juutalaisia; muuten näytelmä nimittäin oli itkettävän kehno. Jälkinäytökseksi esitetyssä kappaleessa ”Suora tie on paras” Doering esitti hullua hurjasti, vaikka sai vähän tukea muilta, lukuun ottamatta herra Götziä.

25. päivänä toimin tökerösti, kun en ollut tarkemmin miettinyt höyrylaivan ja Frankfurtiin menevän höyryvaunun lähtöaikoja. Nyt jouduin viipymään Mainzissa koko aamupäivän ilman oikeastaan mitään tekemistä. Mitään enempää siellä ei nimittäin ollut nähtävänä lukuun ottamatta linnoituslaitteita, joita tähystelin kaikilta suunnilta pääsemättä kuitenkaan käsitykseen siitä, missä niiden vahvuus piili. Huomattakoon, ettei yhtään ainoaa tykkiä ollut näkösällä. Klo 3 lähdin Mannheimia kohti. Saavuin sinne klo 9 nähtyäni Darmstadtin, Oppenheimin ja Gernsheimin katot kokonaisuudessaan sekä Wormsin valot. Olin melkeinpä unohtanut ”Schwedensäulen”, josta kuitenkin näin vain vilahduksen, koska me tässä kohdassa kuljimme kaivetussa kanavassa ja mainittu muistomerkki sijaitsee Reinin itsensä rannalla. Tämän rannat ovat Mainzin yläpuolella sangen yksitoikkoisia, matalia ja pajukkoisia, vaikka se on monessa kohdassa leveä saarekas järvi. Matka Frankfurtin kautta olisi epäilemättä ollut miellyttävämpi, mutta kassa sanoi: ei!

26. päivänä klo 10 aamup. lähdin Mannheimista katseltuani varsin pintapuolisesti kaupunkia, jossa tuntui olevan vähän hyörinää, mutta useita melko kauniita taloja, kuitenkin yleensä vaatimatonta. Istuin vaunujen katolla ja olisin toki voinut katsella komeampaakin maisemaa kuin laakeaa maastoa Mannheimin ja Heidelbergin välillä, etenkin kun Badenin postinkuljettajat eivät pitäneet erityistä kiirettä. Rautatien vaunut olivat nimittäin epäkunnossa. Heidelbergin sijainti ei vaikuta kovin kummalliselta, kun minun laillani tulee puolipilvisenä päivänä sinne.

klo 12 päivällä Heidelbergin porttien sisäpuolelle. Asun Adlerissa torin laidalla melkein suoraan linnan raunioiden alapuolella, jotka näen ikkunastani. Iltapäivällä kävin tapaamassa tri Fortlagea, joka heti hämmästytti minut osoittamalla tuntevansa Ilmonin, Sjömanin ja Gyldénin. Hän näytti olevan tavallisen järkeilyn ja kantilaisuuden pauloissa. Muuten pieni ystävällinen mies. Vielä samana iltana menin Pauluksen luo, joka näytti minusta olevan kuin Janne Bonsdorff, hyvin suorapuheinen ja pirteä, vaikka lienee jo lähes 80-vuotias. Hän istui pienessä vinttikamarissa, kahden kerroksen yläpuolella, yhden ainoan kynttilän valossa sangen innokkaassa tutkimustyössä. Huoneessa oli sohva, pari tuolia ja hänen tutkijanpöytänsä sekä lisäksi kirjahyllyjä, osaksi tyhjiä. Hän pohdiskeli nykyisiä filosofisia pyrkimyksiä. Sanoi: ”In der Theologie hat die Spekulation nur die aufgegebenen Rätsel zu lösen. Wenn es aber keine Rätsel gibt, sind auch keine zu lösen. Nun hat man sich, zum Beispiel, mit der Lehre von der Dreieinigkeit abgegeben. Die Bibel aber lehrt gar nichts davon. Es kommt nur an zwei Stellen zum Gespräch. Bei der Taufe. Nun gut! Aber dort wird nur gesagt, dass wir Gott unter dem Prädikat des Vaters (nicht des Königs oder Richters) anerkennen sollen, dass wir in dem Sohne den verheissenen Messias, den Stifter dieser Lehre, sehen und an einen Heiligen Geist in der Menschheit glauben müssen. So weiter: wenn Kaiphas fragt: ”Bist Du der Sohn Gottes?” so denkt er gewiss nicht an die Dreieinigkeit, sondern an Messias, und in diesem Sinn antwortet ihm auch Christus: ”Ich bin es!” Übrigens habe ich immer die Regel befolgt, nie solches besonders hervorzuheben, was keinen unmittelbaren praktischen Einfluss hat, sondern dies nur beiläufig zu berühren. Denn es wird sich mit der Zeit von selbst ergeben.” [”Teologiassa spekulaation on ratkaistava vain ratkaistavaksi annetut arvoitukset. Ellei arvoituksia kuitenkaan ole, ei niitä tarvitse myöskään ratkaista. Nyt on esimerkiksi ryhdytty selvittelemään kolminaisuusoppia. Raamattu ei kuitenkaan opeta siitä yhtään mitään. Siitä puhutaan vain kahdessa kohdassa. Kasteen yhteydessä. Katsotaanpa! Siellä kuitenkin sanotaan vain, että meidän on tunnustettava Jumala Isäksi (ei kuninkaaksi eikä tuomariksi) määriteltynä, että meidän on pidettävä Poikaa luvattuna messiaana, tämän opin perustajana, ja uskottava ihmiskunnassa ilmenevään Pyhään henkeen. Samoin edelleen: kun Kaifas kysyy: 'Oletko sinä Jumalan Poika?' hän ei varmastikaan ajattele kolminaisuutta, vaan Messiasta, ja samassa mielessä Kristus vastaa hänelle: 'Minä se olen!' Olen muuten aina noudattanut sitä sääntöä, ettei milloinkaan korosteta erityisesti sellaista, millä ei ole suoranaista käytännön merkitystä, vaan sitä käsitellään vain ohimennen. Sillä se selviää ajan mittaan itsestään.”] Jne. Esimerkiksi tästä viimeksi mainitusta lajista hän mainitsi käsitteen ”Genugtuung des Erlösers”, jolle hän myös halusi löytää jonkin hyvän kohdan Uudesta testamentista. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että sivistyneiden keskuudessa nykyisin vallitseva uskonnollinen välinpitämättömyys on seurausta siitä, että käsittämättömästä tehtiin pääasia ja kun tämä on kadonnut, käsitettävää ei ole yritetty tuntuvammin nostaa esiin. Aivan avoimesti hän liitti tähän: ”Wo hat es z. B. einen Menschen gegeben, der, wie Christus, wenn er im Alter von 30 Jahren sich schon so hervorgetan hätte, doch geweigert hätte an der Spitze einer politischen Revolution zu treten und lieber den Tod eines Misstäters vorgezogen hätte?” ”[Missä on milloinkaan elänyt esim. sellainen ihminen, joka olisi Kristuksen tavoin, osoitettuaan jo 30-vuotiaana kykynsä noin vahvasti, kuitenkin kieltäytynyt asettumasta poliittisen vallankumouksen johtoon ja valinnut mieluummin pahantekijän kuoleman?”]

Jätän tämän heikon loppusanan arvostelun sikseen. Mielivaltaisen järkeilyn menestymisen tason havaitsee yleensäkin helpommin sen yrityksissä korostaa myönteisiä puolia kuin siitä juontuvassa kritiikissä. Etenkin sen ponnistelu Kristuksen suurten ansioiden osoittamiseksi kompastuu usein naurettavuuteen kuten tässä.

27. päivä. Vietin iltapäivän Fortlagen luona. Kävin hänen kanssaan linnassa. On pakko myöntää, että raunio on suurenmoinen, mahtavampi kuin mikään Reinin varrella näkemistäni, ja sitä seppelöivät muratit puiden tavoin peittäen torneja kokonaan. Maisema Reinin puolella on toki avara, mutta avautuu tasaisen kentän yli. Koko päivä on ollut sateinen, ja Heidelberg on siis vastannut mainettaan, jonka mukaan siellä on enemmän sateisia kuin kirkkaita päiviä. Mielenkiintoiset keskustelut veivät sitä paitsi ajatukset ympäristön tarkkailusta. Fortlagen kanssa pidin kaiketi vielä hyvin puoleni. Hän valoi minuun myös uskoa vakuuttaen todeksi jo ennestään tietämääni seikkaa, että saan havaita monen saksalaisen hegeliläisen ymmärtävän järjestelmästä vähemmän. Illalla join teetä hänen luonaan Kielistä kotoisin olevan kemistin tri *** sekä heidän kummankin rouvan seurassa. Ilta ei ollut erityisen iloinen, koska minulla oli liian paljon ajateltavaa. Kyllä nämä sentään elävät onnellista elämää. Martensen ja Monrad Kööpenhaminassa; Böthling Bonnissa, kaikki alle 30-vuotiaita, Fortlage ja täällä kaikki naimisissa ja asuvat sievästi parissa kolmessa huoneessa. Naiset hiljaisia ja kotiasioihin keskittyviä, uteliaita vain kirjallisuuden suhteen ja tuntevat sen hyvin. Monradin rouva politikoi; nämä molemmat tunsivat kaikki Saksan kuuluisat miehet. Böthling ei Bonnissa tuntenut yhtä ainoatakaan naista, vaikka halusi kuitenkin kovin innokkaasti miellyttää ja odotti miellyttävyyttä muilta – iloinen lapsi. Kaikki myös itse kotona, hiljaisia ja ahkeria muurahaisia, hautovat suuria suunnitelmia. Fortlagea vaatimattomampaa ja sydämellisempää miestä ei ole. Hänellä on paljon tietoja monilta aloilta, hän soittaa itse ja laulaa hyvin. Lauloi ”Minun kultani”, osia Frithiofista ja chileläisen kansallis- ja vapauslaulun.

Täkäläiset ylioppilaat eivät ole ylen määrin parrakkaita eivätkä piippumiehiäkään. Heillä on pienet vihreät lakit kuten bonnilaisillakin ja kaikilla musta samettitakki. Täällä heitä on lomien aikana paikalla enemmän kuin Bonnissa. Muuan ryhmä piti eilisiltana pientä metakkaa. He käyvät sankoin joukoin ns. Museossa – lehtienlukupiiri runsaine varastoineen suuressa huoneistossa, jonka sisustuksessa on otettu huomioon myös tanssi ja seuraelämän huvit.

Kun minun on nyt pian todettava matkani Saksan läpi tältä erää päättyneeksi, haluan liittää tähän ne muutamat huomiot, jotka olen voinut tehdä.

Hyvinvointi on minusta näyttänyt olevan suurinta Holsteinissa. Siellä en nähnyt yhtään kerjäläistä. Siellä oli myös siisteintä. Hannoverista en pysty paljon sanomaan, koska matkustin maan läpi kahdessa yössä. Münsterin seudulla (Preussissa) ilmaantui katolisuuden ohella myös kerjuu. Telgtessä oli raajarikkoja paljon – ja sen ulkopuolella teki muuan poika temppuja ainakin 100 kyynärän matkalla postivaunujen rinnalla. Düsseldorfin lähistöllä näkymät olivat tietysti aivan toisenlaiset. Missään ei kuitenkaan ollut vallalla niin groteski hyvinvointi kuin Holsteinissa, jossa kyytiasemillakin pantiin pöytä koreaksi niin kuin meillä maalaishäissä. Reininmaissa, joissa saatoin myös hieman vilkaista sisälle talonpoikien mökkeihin, jotka siellä todella olivatkin mökkejä, näytti elämä köyhältä, jopa itsessään Rheingaussa. Syyksi sanottiin, ettei ilona ole ollut hyvää satovuotta sitten vuoden 1834. Holsteinin komeiden hyllykköjen sijasta täällä oli huonekaluja vähän ja nekin mitättömiä, usein talossa vain kaksi pientä tyhjää kopperoa kuin meillä torpissa. Kaikkialla Reinin seuduilla ihmiset olivat tavattoman kohteliaita ja ystävällisiä. Uuvuin hokemaan ”gut’n Tag”, jonka yhteydessä toki oli suuri helpotus se, että lakkiin koskettiin harvoin. Jouduin piiritykseen varsinkin silloin, kun kylien lapset pelmahtivat koulusta, sillä kukaan ei lyönyt tervehtimistä laimin. Järjestyksen nimessä en päästänyt myöskään ketään vanhempaa rauhassa ohitseni. Hämmästyttävää oli nähdä, miten komea koulutalo monellakin pienellä kylällä oli. Hyvin tyytyväisenä vakuutti minulle myös muuan pikkukauppias Oberlahnsteinissa, että suuri ja kaunis koulutalo, jonka vertaista ei Suomessa ole muualla kuin Turussa ja Oulussa, oli seurakunnan rakentama. Siellä samoin kuin monessa muussakin paikassa koulutalo oli kylän komein. Saksalaiset talonpoikaistalot näyttävät yleensä viinitarhojen ulkopuolellakin kehnonlaisilta ja huterasti korjailluilta. Täällä Württembergissä (kirjoitettu Heilbronnissa) ne ovat osaksi kaksikerroksisia, alakerta karjasuojana, mutta sisätiloiltaan siivottomia samoin kuin kylien kadut, joilla lantakasat usein työntyvät keskitielle saakka ja yleensä herättävät huomiota, vaikka niitä siellä täällä kehystävät viiniköynnökset. Tässä osassa maata on myös liikkeellä paljon kulkijoita, luultavasti kisällejä ja oppipoikia, jotka vaativat avustusta. Näyttää muuten olevan luonteenomaista saksalaisille, että he vain ojentavat hattunsa sanaakaan sanomatta. Tähän tyyppiin voi melkeinpä myös sijoittaa majatalojen Kellnerit [tarjoilijat]. Niissä paikoissa, joissa olen ollut, olen vain harvoin antanut juomarahoja kenellekään muulle kuin ”der Hausknechtille” [talonmiehelle], ja he ovat saaneet aivan kiltisti tyytyä siihen. Heidän joukossaan on myös paljon joutilaita, jotka varmasti nostavat hinnat kaksinkertaisiksi, mutta joilla ei ole juuri mitään tekemistä muulloin kuin päivällisen aikaan. Majataloihin kerääntyy lisäksi runsaasti muuta irtainta väkeä jopa tusinoittain palvellakseen kantajina, oppaina jne.

Huom. Kyydit, ajoneuvot, vetohevoset jne.

Jumalanpalvelukset – kaupankäynti sunnuntaisin.

Sivistys. Lahnsteinin naiset. Runoilijat

Kunnon naisten keskittyminen kotiasioihin.

Reinin seudulla näkee myös kylissä joutilaita yhdessä seisoskelemassa. Kuulin eräältä vakavamieliseltä mieheltä Bingenissä, että tämä kuuluu normaaliin elämään ja että kansanihmiset siellä yleensäkin viettävät Schlaraffenlebeniä [laiskurinelämää], jonka takia he ovat riippuvaisia kulloisestakin sadosta sen riippuvuussuhteen lisäksi, joka sitoo heidät viinikauppiaisiin. Mutta tämän majataloissa palveluksiaan tarjoavan joukon lisäksi näyttää muutenkin olevan paljon kaikenmoisia pikkutehtäviä, jotka on usein miehitetty moninkertaisesti ja silti elättävät miehensä. Sanalla sanottuna kaikki todistaa väestön lukuisuudesta ja elannon helposta hankkimisesta vähäisellä työllä. Hotellien suuri määrä suuren valtatien varrella todistanee vain matkustajien suuresta määrästä; mutta ravintoloiden tunnuksia Gastwirtschaft, Weinwirtschaft, Frühstückstelle, Bier und Kaffee, Wein und Billard, Kaffee und Billard jne. käyttävien paikkojen runsaus todistaa, että massakin elää ja pitää hauskaa. Reinin varren kylissä joka toinen talo on Weinwirtschaft. Olen toki nähnyt täällä ihmisiä, jotka mutustelevat leipää pienen viinilasillisen ääressä, mutta myös toisia, jotka ovat juoneet 2 Humpenia tunnissa arkisena iltapäivänä. Tämä tuskin maksaa heidän viinilaadussaan ja meidän rahassamme enempää kuin 6–7 riikinkillinkiä ja vastaa meikäläisen talonpojan oloissa 1/2 korttelia paloviinaa, mutta hänpä ei kestä kovin usein sellaista paukkua. He elelevätkin suunnilleen sillä tavalla kuin meidän parhaissa majataloissamme; vain näissä paikoissahan naiset hoitavat tarjoilun. Luonteenomaisena piirteenä näille maaseudun naisille mainittakoon, että totesin toisen niistä, jotka opastivat minut Niedelahnsteiniin, sekä puhuvan että ilmehtivän varsin teennäisesti, vaikkei hän muuten tuntunut naisena torjuvalta. Samanlaiseksi totesin toisenkin Weinwirtschaftsdamen, en kuitenkaan Brachaun kaunokaista.

28. päivänä lähdin klo 11 aamup. Heidelbergistä kierreltyäni sitä ennen kaupungilla mitä kauneimmassa päivänpaisteessa ja luovuttuani epäoikeu­denmukaisesta suhtautumisestani tähän viehättävään kaupunkiin. Se on todellakin ihastuttava, ja minusta oli monessakin mielessä raskasta lähteä sieltä. Matkan alkutaival Neckarin laaksossa on sekin kaunis, mitä kauneinta hedelmäpuutarhaa. Laakso on kapea ja tasaista maata joen pohjoispuolella hyvin vähän eikä paljon eteläpuolellakaan. Viinitarhat loppuvat pian pitemmälle laaksoon edettäessä. Heidelbergissa näkyy monin tavoin, että ilmasto on eteläisempi kuin Reinin rannoilla. Täällä viljellään maissia, mantelipuu tuottaa hedelmiä, ja kaikkien puiden hedelmät ovat mehukkaampia kuin Reinin varrella kasvaneet. Söin täällä etenkin verrattoman hyviä päärynöitä, jotka tuoksuivat ja maistuivat melonilta. Kun oli matkattu pari ”Stunden” [Stunde = tunnin kävelymatka, n. 5 km, jatkossa tietunti] tie kääntyi pois Neckarilta ja maasto muuttui raiskioksi, kuitenkin hieman kumpuilevaksi, etenkin ohitettuamme Sinzigin, jossa söimme päivällisen. Illalla klo 9 tulimme Heilbronniin – 9 peninkulmaa, vanhanaikainen kaupunki. Asuin ”die Falkessa” torin laidassa, muutaman sylen päässä Götz v. Berlichingenin talosta. Hänen patsaansa, jossa hänet on kuvattu täysissä sotavarusteissa seisovaksi ritariksi, on katon harjalla, ja toinenkin kuva hänestä, arkiasussa, katsoi ulos ylimmästä ullakkoikkunasta. Kaupungista poistuessani näin sen torninkin, jossa hän istui vankina; se on kaupungin kaakkoisreunassa. Merkillinen oli myös pääkirkon (St. Kilianin) torni, todella antiikkinen rakennelma, ei nimenomaan kaunis, mutta melko mielenkiintoinen. Sen kolme portaittain nousevaa kerrosta näyttivät kuitenkin olevan peräisin eri ajoilta. Vartija asui ylhäällä ensimmäisen tasanteen tasolla, ja sieltä hänen asuntonsa valo loisti myöhään yöhön. Sieltä nousivat kierreportaat kuin kulmissa olevat koristeet toiselle tasanteelle. Huipussa on miestä esittävä patsas. Klo 8 aamulla torvikvartetti soitti tornista virsisävelmän. Saman kuulin myös klo 12 päivällä Stuttgartissa. Tie sinne kulki Lauffenin kautta; tämä kaupunki sijaitsee kauniissa paikassa, keskellä maissipeltoja ja niiden väliin kylvettyjä suuria, kullankeltaisia kurpitsoita sekä runsaita viinitarhoja ja tuottoisia hedelmäpuuistutuksia, mikä kaikki Neckar välissään ja kauniit vuoret taustanaan loi vaikutelman yltäkylläisestä hyvinvoinnista ja runsaudesta. Tätä samaa jatkui Bessigheimiin saakka. Siellä kävin katsomassa roomalaista tornia, jollainen oli kylän kummassakin päässä. Ne koostuivat päällekkäin rakennetuista holveista, ulkoseinän rakenteena opus reticulatum. Ensimmäiseen kerrokseen ei johtanut kiinteitä portaita – sitten kierreportaat ja ampuma-aukkoja joka puolella. En muista, oliko ylemmissäkin kerroksissa uunit. Näin lisäksi myllyn, jossa jokaisella kiviparilla oli oma vauhtipyöränsä ja sen takia kuudet kivet jauhoivat samalla vesimäärällä kuin meidän maassamme kahdet. Ne kaikki olivat toki pieniä, mutta pyörivät sitten vastaavasti nopeammin. Bessigheimin jälkeen seutu muuttui taas tasaiseksi vaikka siellä olikin aivan yksinäisiä kohoumia kuten muuan linnoitus Ludwigsburgin lähellä ja korkea, mutta vain 200–300 sylen mittainen hiekkaharju lähellä Stuttgartia. Ludwigsburg näytti vanhalta ja rappeutuneelta. Tie Stuttgartiin kulki silmänkantamattomiin ulottuvan peltotasangon läpi. Siellä tapasimme Ludwigsburgissa asuvan kruununprinssin, pitkän, hoikan nuorukaisen ratsailla seurassaan vain yksi ratsupalvelija. Tulimme Stuttgartiin klo 1/2 5 iltap. Cottan konttorista sain Straussin osoitteen. Yritin turhaan tavoittaa häntä sieltä, mutta sain uuden osoitteen, vaikkakin liian myöhään illalla, jonka vietin olutlasin ääressä heidelbergiläisen ylioppilaan Ritterin kanssa, vuorimiehen, joka vetää vertoja meikäläisen kohtuullisen kelvolliselle maanmittarille. Aamulla kävin Straussin luona, Charlottenstrasse 11, puutarhan ympäröimässä talossa, kahdessa pienessä huoneessa. Käynti todella sai minut tyrmistymään. Hän näyttää tuskin 30-vuotiaalta, hoikka vaaleatukkainen, herkästi punehtuva kalpeaihoinen nuorukainen, ilmeiltään melkein kuin Sjöman, mutta pyörittelee omalaatuisella tavalla suuria, ulkonevia sinisiä silmiään. Näyttää kuitenkin hieman enemmän kirjatoukalta, pää kumarassa. Hän otti minut vastaan yksinkertaisesti, ystävällisesti ja kursailematta. Käsitykseni teoksestaan Leben Jesu hän hyväksyi. Oli pahoillaan kiistasta ja sanoi: ”Wenn ein Verfasser noch etwas leisten kann, so ist es am besten allen Streit zu lassen und nur etwas Neues hervorbringen. Er hat damit das Seinige getan. Die andern mögen nun damit tun, was sie wollen.” [”Jos kirjoittaja kuka tahansa vielä pystyy aiheesta jotakin sanomaan, on parasta jättää kaikki kiistat sikseen ja esittää ainoastaan jotakin uutta. Hän on itse tehnyt asiassa oman osuutensa. Muut tehkööt nyt sille mitä tahtovat.”]

Käyntini oli lyhyt, vastasi hänen vitkastelematonta esiintymistapaansa, mutta menin asiaan niin suoraan, että hänen täytyy arvioida minun olevan ainakin ”dreister Kerl” [itsevarma miekkonen], jollei peräti ”unverschämter” [röyhkeä]. Stuttgart ei tarjonnut minulle mitään muuta mielenkiintoista, ja hänen kaksi yksinkertaisesti kalustettua huonettaan olivat minun silmissäni merkittävämmät kuin kaupunki, joka on suureksi osaksi vanha ja hutero, mutta jolla silti on komea uusi puoli, joka monessa mielessä muistuttaa Kööpenhaminan uusinta osaa, mutta jossa on vielä leveämmät kadut ja kauniita julkisia rakennuksia, hieman samantyylisiä kuin Tukholman linna. Varani eivät sallineet minun viipyä pitempään ja käydä tietunnin päässä kaupungin ulkopuolella kansanjuhlassa, joka oli jo menossa neljättä päivää, mukana myös Schwenkschüssen [maaliinammuntaa].

30. päivänä klo 12 aamup. Stuttgartista. Tie kulki enimmäkseen yli metsäisten vuorten, eräänlaisessa Savossa, mitä maisemiin (järviä vain ei ollut), kansan, miesten, asuun, likaisuuteen ja osaksi köyhyyteen tulee. Ainakin tiellä on kerjäläisiä paljon, ja harvassa sijaitsevista kylistäkin lähtee aina joku juoksemaan vaunujen vierellä. Matkaseura ei ollut erityistä: vanha ukko, luultavasti talonpoika Heidelbergin seudulta, hyvin leikkisä ja veitikkamainen, nuori koria kuljettava nainen ja nuori leipurinkisälli, joka nousi tieltä kyytiin. He kaikki olivat kuitenkin miellyttävämpiä kuin muuan kauppamatkustaja, luultavasti saksalainen tai ranskalainen, jonka seurassa matkustin Heidelbergistä Stuttgartiin ja joka oli ensimmäinen Saksassa tapaamani karkea henkilö, vaikka hänen vaatteittensa leikkaus oli erittäin moderni. Minun oli pakko kerran sanoa hänelle kovat sanat, ja se tuntui tekevän hänelle hyvää. (Kaksi nuorta heilbronnilaista tyttöä ja mainittu Ritter tekivät kuitenkin matkan tämän osan miellyttäväksi, samoin kuin muuan reipas merimies, joka ei ollut nähnyt kotiaan 15 vuoteen, edellisen osuuden Heidelbergistä.) Tübingeniin saavuimme klo 7 iltap. Kaupunki on oikea takamaiden kaupunki, ylen rähjäinen. Kaikkialla ihmisiä huonoissa vaatteissa. Useimmat talot kaikkein vanhinta ja huterointa laatua, kaikkia koristivat kuivumassa olevat pyykit ikkunarivien ulkopuolella. Kirkko, ainoa, ylen kehnossa kunnossa. Ympäristöt kuitenkin kohtuullisen hyvät; vuorten ja viinitarhojen välissä. Kaupungin äärimmäisessä itäpäässä on myös muutamia sieviä taloja, samoin muita sen ulkopuolella Neckarin varrella. ”Lammissa”, jonne majoituin, syövät monet yliopistomiehet ateriansa. Niinpä siellä olivat ensimmäisenä iltana professori Poppe, fyysikko, iloinen ja virnistelevä mies. Edelleen prof. Märklin, luonnonhistorian tutkija, ja useita nuorempia miehiä. Nyt asun erään vanhan madamen luona tavallisessa ylioppilaan kamarissa, 6 guldenin maksusta kuukaudessa.