Muistelmanluonteisia muistiinpanoja

Editoitu teksti

Suomi

I. Tie senaattiin

 

Minulla oli jo varsin kauan ollut onni saada osakseni vapaaherra K. J. Walleenin hyväntahtoista huomiota. Tämän yhteyden auttoi ehkä alkuun hyvä ystäväni, myöhemmin lehtorina toiminut Karl Backman, joka toimi perheessä kotiopettajana. Lyseossa pidin paljon hänen [Walleenin] pojastaan Edvardista, joka oli tuolloin koulun priimus ja jonka kanssa jouduin kurin valvojana sen takia pitämään lähemmin yhteyttä. Myöhemmin annoin tunteja myös nuoremmalle pojalle Alfonsille, joka oli erään ns. ylioppilastehtaan oppilas.

Vapaaherra Walleen oli kustavilaisen ajan perinteisiin juurtunut mies, ja näitä eli ehkä etenkin täällä Suomessa kauan tyylisuunnan perustajan kuoleman jälkeen.1 Niinpä hän rakasti kirjallisuutta ja taidetta ja toimi mesenaattina sillä tavalla kuin pystyi, yleisessä seuraelämässä ja käyttämällä vaikutusvaltaansa. Sain kokemusta tästä, kun aloin herättää huomiota kirjoittajana. Kun sitten palasin ulkomailta 1842, vapaaherra Walleen halusi minun pysyvän yliopiston piirissä. Hän tarjosi minulle leskivapaaherratar Rehbinderin puolesta molempia vastikään lahjoitettuja Rehbinderin apurahoja, joiden saajat vapaaherratar sai ensimmäisellä jakokerralla itse valita. Tarjouksen teko johtui isällisen ystäväni professori J. J. Tengströmin aloitteesta, mutta tämä ei mitenkään vähennä paroni Walleenin asiaan puuttumisen suopeutta. Mutta koska nämä apurahat oli tarkoitettu lisensiaatintutkintoon johtavia opintoja varten enkä 37-vuotiaana halunnut alistua sitä tavoittelemaan ja koska molempien apurahojen riistäminen muiden ulottuvilta olisi ollut perin ikävä teko, en voinut ottaa tarjousta vastaan.

Muutettuani takaisin Helsinkiin 1850 vapaaherra Walleen valitutti minut vuoro-opetuskoulujen johtokuntaan, jonka puheenjohtaja hän oli, ja myöhemmin perin häneltä tuon tehtävän. Näin jatkui yhteydenpitomme, ja hän näytti aina ilahtuvan käynneistäni – etenkin kun hän esitteli mielellään Elzevier-painoksiaan ja muita kalliita kirjojaan ja puhui mielellään uudesta kirjallisuudesta, jota aina oli hänen pöydällään.

Vapaaherra Stjernvall-Walleeniin tutustuin vasta 1855 [po. 1856] hänen velipuolensa Edvardin hautajaisissa. Tämän poismeno merkitsi maalle epäilemättä hyvin lupaavan kyvyn menettämistä. Hänellä oli nimittäin miehekäs, luja luonne ja hyvät tiedot. Hänkin oli tehnyt minulle todellisia ystävänpalveluksia.

Pian sen jälkeen kun kreivi Berg oli tullut kenraalikuvernöörin virkaan, tapahtui tuolloin surullisenkuuluisaksi tullut ylioppilaiden hölmöily, jossa juotiin maljoja ja pidettiin puheita viholliskenraalien kunniaksi ym. Mukana oli useita aatelisylioppilaita. – Muuan korkea-arvoinen henkilö, jonka omainen kuului heihin, selitti kreivi Bergille, että minä olin kaiken ylioppilaskunnassa ilmenevän levottomuuden aiheuttanut vaarallinen yllyttäjä. Hyvin tietäen tilanteeni Helsinkiin muuttoni jälkeen olin puolestani pysytellyt mahdollisimman kaukana yliopistosta ja sain silloiselta varakanslerilta paroni Nordenstamilta kohteliaita kiitoksiakin tästä viisaasta menettelystäni. Niinpä syytös oli täysin aiheeton. Nopeisiin päätelmiin valmis kreivi Berg päätti kuitenkin karkottaa minut kaupungista muitta mutkitta. Kansliapäällikkö Walleen sai tehtäväkseen laatia tätä koskevan kirjelmän läänin kuvernöörille. Walleen asettui kuitenkin vastahankaan niin menestyksekkäästi, että kirjelmä jäi mustepulloon. Sain vasta myöhemmin kolmannen henkilön välityksellä kuulla minua uhanneesta kohtalosta. Mikäli paroni Nordenstam tiesi asiasta, myös hän varmasti vaikutti tulokseen.

Hautajaisissa sain luontevasti tilaisuuden kertoa paroni Stjernvall-Walleenille kiitollisuudenvelastani poismenneelle ja hänen perheelleen. Yhtä luontevaa saattaa olla, ettei tuollainen tuttavuuden alku herätä torjuvaa suhtautumista; ja minulla onkin aihetta olettaa, että paroni Stjernvall-Walleen on tuntenut henkilökohtaista myötämielisyyttä minua kohtaan, vaikka hän onkin mies, jolle yleisissä asioissa asiasisältö on tärkeintä eikä henkilö merkitse kerrassaan mitään. En löydä papereistani vuotta 1861 varhaisempaa kirjeenvaihtoa. Sain kuitenkin pian kiistattoman selvän osoituksen tämän arvokkaan tuttavuuden vaikutusvallasta. Tämä vaikutusvalta on tunnetusti perustunut keisari Aleksanteri II:n jo kruununperillisenä paroni Stjernvall-Walleenille osoittamaan suopeuteen. Myöhemmin hän sai myös vaikutusvaltaisen virallisen aseman ministerivaltiosihteerin apulaisena ja Suomen asiain komitean jäsenenä (1857).

Vuoden 1855 vaiheilla yliopistossa vallitsi epämiellyttävä jännitystila, jossa vastakkain olivat toisaalta silloinen varakansleri sekä toisaalta opettajat ja opiskelijat. Voitaneen sanoa, että koko maa on ottanut kantaa tähän kiistaan aivan etelämaisella innolla. Sen takia oltiin hyvin laajoissa piireissä iloisia, kun saatiin kuulla, että humaani ja ritarillinen vapaaherra Munck oli päätetty nimittää varakansleriksi. Minulle tarjottiin paikkaa varakanslerin sihteerinä – järjestelyä oli saamieni tietojen mukaan suunniteltu jo ennen nimityksen tapahtumista. Koska kuitenkin käsitin, että tuollaisessa asemassa joutuisin epämiellyttävällä tavalla tekemisiin etenkin professorien kanssa, jotka ovat konsistorin jäseniä, torjuin tarjouksen. Olin antanut ymmärtää epämiellyttävyyksien johtuvan lähinnä siitä, että olin yliopiston ulkopuolella, ja olin ehdottanut, että tehtävä annettaisiin jollekulle professorille. Tähän vastattiin ehdottamalla, että minut nimitettäisiin professorin virkaan. Hankaluutena oli vain se seikka, että filosofian professuuri oli lakkautettu täältä samoin kuin kaikista Venäjän yliopistoista. Tiedetään hyvin, miten suuresti Hänen Majesteettinsa arvostaa edesmenneen isänsä muistoa; niinpä yhtään tämän hallitustointa ei liene suoraan kumottu. Ehdotin mitä vaatimattominta nimeä ”hodegetiikka” – sana on jokseenkin typerä muodikas keksintö, joka on tarkoitettu tieteellistä tutkimusta tutkivan tieteen nimeksi. Ehdotusta pidettiin asiasisällöltään hyvänä, mutta kreivi Armfelt piti ”barbaarista” termiä pöyristyttävänä. Eikä kreivi olisi varmastikaan pystynyt helposti suosittelemaan ratkaisua Hänen Majesteetilleen tavanomaisen charmikkaasti. Silloin urhokkuuteni kasvoi ja ehdotin rohkeasti oppialaa ”siveysoppi ja tieteiden järjestelmä”. – Yllätyin iloisesti, sillä mitään esteitä ei ilmaantunut, ja niin minulla oli opetustoimintani kenttänä koko filosofia in totum & tantum [kaikkineen]. Professuuriin liittyi toimeksianto olla tarvittaessa varakanslerin käytettävissä. Mainitsen vain ohimennen, että sain tässä suhteessa merkittävän tehtävän, minun oli nimittäin annettava lausunto ehdotuksesta, että maahan perustettaisiin yleisen yliopiston sijaan ranskalaisen mallin mukaisia kouluja (Écoles) huolehtimaan eri tiedekuntien opetusaloista. Ehdotus lienee ollut peräisin varsin korkealta taholta. Enempää siitä ei kuitenkaan kuultu. Muuten toimesta tuli pian vaivattoman lisätulon lähde. Olin omaksunut tavakseni olla koskaan vastustamatta konsistorin enemmistön ehdotusta tai päätöstä enkä tuntenut erityistä kiusaustakaan siihen, koska muistaakseni olin aina enemmistön kanssa samaa mieltä. Mutta – ennalta aavisteltua tilannetta ei voitu kuitenkaan välttää. Asian omakseen ottaneet parjaajat saivat aikaan sellaisen tuloksen, että muutaman vuoden kuluttua tehtäviä ei enää ilmaantunut, vaikka herra varakansleri ei osoittanut näkyvästi minkäänlaista epäsuosiollisuutta.

En voi väittää varmasti tietäväni, että aloitteen varakanslerin vaihtamiseen teki paroni Stjernvall-Walleen; näin kuitenkin uskon sen perusteella, mitä sain havaita asian kehittymisestä. Sen tiedän, että minun vähäistä persoonaani tapahtuman yhteydessä koskeneet järjestelyt olivat hänen alulle panemiaan.

Sain luullakseni 1846 kunnian tutustua henkilökohtaisesti kreivi Armfeltiin – jonka puheilla sain silloin käydä Helsingissä. Vastaanotolla saatoin myös tutustua kreivin koko valtakunnassa kuuluisaan urbaanisuuteen. Muistan saaneeni erityisen kiitoksen kirjassa ”Saksan-matka” esittämästäni Preussia ja 1841 tapahtunutta kuningas Fredrik Vilhelm IV:n valtaistuimelle nousua koskevasta käsityksestä, jonka tapahtumien kehitys oli kreivin mielestä osoittanut oikeaksi. Jokainen, jolla on ollut suuri ilo astua kreivin huoneeseen, jossa vieraan paikka oli aina sohvalla, isännän paikka tuolilla sen vieressä, tietää, että ensi hetkestä viimeiseen siellä oli keskustelemassa ikään kuin vanhan hyvän toverin kanssa. Sisimpienkin ajatusten paljastaminen tuntui siellä itsestään selvältä. Kun minulla oli usein myöhemmin kunnia keskustella hänen kanssaan sekä suullisesti että kirjeitse, ei siis ole merkillistä, että minulla oli myös onni saada osoituksia kreivin sangen suuresta luottamuksesta ja että tunsin aitoa henkilökohtaista kiintymystä häntä kohtaan. Hänen elämänsä Pietarissa tuntui vanhan maisterin mielestä väistämättä kauhistuttavalta, koska suuri osa jokaisesta päivästä kului vierailujen vastaanottamiseen ja suorittamiseen. Hän näytti kuitenkin viihtyvän ”kepeässä seuranpidossa”, jonka hän hallitsi erinomaisesti. Kun hän varsin useinkin kävi luonani hotellihuoneessani, hän saattoi istua tunninkin ja kertoilla asioista ja henkilöistä niin luottamuksellisesti, että toisinaan tuo avoimuus suorastaan hämmästytti minua.

Kreivi Armfelt on nyt poistunut keskuudestamme pitkän ja kunniakkaan elämän elettyään, ja hänen poistumisensa on antanut minulle aiheen näihin muistiinpanoihin, joiden kirjoittamista olen pitkään lykännyt tuonnemmaksi. Hän ei ollut aloitteiden tekijä. Virka-asema ei antanut hänelle aihettakaan aloitteellisuuteen. Ministerivaltiosihteerin tehtävänähän on vain asioiden esittely ja lisäksi käskyjen kirjoittaminen silloin, kun ne lähtevät suoraan keisarilta ilman senaatin kuulemista. Tosin ollaan sitä mieltä, että tuon viran haltija voisi järjestellä tuollaisia käskyjä. Tämä on kuitenkin vaarallinen asia. Silloin joutuu suureen vastuuseen sekä hallitsijalle että maalle. Kreivin koko luonne ja mielenlaatu eivät kuitenkaan kannustaneet tuollaisen vastuun ottamiseen, eikä hän myöskään tuntenut lainkaan vallanhimoa, vaikka osasikin hyvin pitää yllä virkansa arvovaltaa. [Suomen asiain] komitean perustaminen uudelleen on osoitus tästä. Esittelijän on kuitenkin ilmaistava oma mielipiteensä lukemattoman monista asioista. Kreivi ei halunnut edes kaikissa tuollaisissakaan tapauksissa ottaa vastuuta yksin. Komitea lienee kuitenkin suunniteltu myös tueksi omapäisiä ja tavallisesti asioita tuntemattomia kenraalikuvernöörejä vastaan.

Keisari Nikolain aikana ja ruhtinas Menšikovin käytellessä valtaa Suomessa komiteasta ei luultavasti olisi ollut mitään hyötyä. Kerrotaan, että ruhtinas oli mieltynyt kreivi Armfeltiin. Kun ruhtinaan poliittisena linjana oli olla tekemättä mitään ja hänen ponnistustensa tavoitteena oli, ettei Suomesta kuuluisikaan mitään, ei hyvää eikä pahaa, tämä toki helpotti kreivin asemaa. Hänellä oli kuitenkin taakkanaan epämiellyttävä nuuskija, ruhtinaan pahamaineinen suojatti Fischer, jonka hän joutui pakon edessä hyväksymään apulaisekseen.

Tämä herra oli toiminut jonkinlaisena kotiopettajana ruhtinas Menšikovin perheessä, sitten yksityissihteerinä jne. Tätä tietä hän sai tilaisuuden työntää nenänsä Suomen asioihin, ja jonkin aikaa hän oli täällä mahtava ja pelätty mies. Näin hänet (1850) Tallinnassa, missä hänen sanottiin oleskelevan kylpylävieraana, mutta missä hänen seuralaisenaan oli muuan karannut ”tohtorinna”, komea nainen. Hän oli itse pitkä karkeapiirteinen mies, ei saksalainen, vaan saksalaisvenäläinen. Ukko Böningh, jonka poika työskenteli valtiosihteerinvirastossa, tarjosi salaneuvokselle ja tohtorinnalle päivällisen, jolle hän oli kutsunut myös minut ja erään nuoren puoliksi ranskalaisen miehen, joka toimi kaupungin maineikkaimmassa kauppahuoneessa. Ruhtinas oli järjestänyt asiat niin, että minut syrjäytettiin ensimmäisestä ehdokassijastani huolimatta professorin viran täytössä, ajanut läpi sanomalehti ”Saiman” lakkauttamisen, kieltänyt yksityisen kauppakoulun perustamisen Helsinkiin, koska minusta olisi tullut sen johtaja. Titulus Fischer varmaankin tunsi nämä toimet. Tapaamisella oli näin ollen minun kannaltani merkillisetkin piirteensä. Päivällisen jälkeen jouduimme puheisiin Suomen asioista. Hän selosti minulle hallituksen erinomaisuutta. Lähinnä oli kyse virkojen täyttämisestä. Hän halusi esimerkkien avulla osoittaa, etteivät sukulaisuussuhteet nyt merkinneet mitään – eli että hän oli aito demokraatti. Sellaisenkin viisauden kukkasen hän esitti, ettei kihlakunnantuomarin arvonimeä, johon liittyy oikeus saada vuorollaan virka ja yletä uralla, enää myönnettäisi, koska oli havaittu, että siihen sisältyy epäoikeudenmukainen etuoikeus. Sain kaikesta sen vaikutelman, että maan hallitseminen on oikeastaan vain virkojen täyttämistä. Erosimme niine hyvinemme. Hän kukistui suosijansa mukana – ja minä ylenin professoriksi, mitä ei varmastikaan olisi tapahtunut, jos valta olisi ollut noiden kahden käsissä, vaikka molemmat olisivat ehkä muuten kääntäneet takkinsa uuden muodin mukaan.

Olen vakuuttunut siitä, että kreivi Armfelt edisti lämpimin mielin sekä varakanslerin vaihdosta että minun saamaani nimitystä – kun taas kolmetoista vuotta myöhemmin hän epäilemättä vain vastahakoisesti laaditutti uuden varakanslerin nimittämistä koskevat asiakirjat. Kreivi sadatteli mielellään ja sanoi minulle (lokakuussa 1867): ”No peeveli – emmeköhän me saa häntä vielä takaisin!” Selvästikin hän havaitsi, ettei pystynyt estämään tapahtumaa, vaikka hän ei vielä näyttänyt tietävän, mille oksalle paroni von Kothen istahtaisi.

Vuodet kuluivat. Tapasin molempia suuresti kunnioitettuja suosijoitani heidän käydessään Helsingissä. – Otin kerran vapauden kirjoittaa kreiville yliopiston asioista valittaakseni ylioppilaiden poliittiseen kiinnostukseen kohdistuvasta ahdistelusta todistellen, että se oli vasikoiden perässä juoksemista, vakuutellen, että heistä kyllä tulisi aivan samanlaisia asessorityyppejä kuin heidän isänsä ja esi-isänsä ovat olleet, ja painottaen sitä, ettei opettajillekaan annettu vähääkään rauhaa. Lähetin kirjeen neuvoteltuani siitä Cygnaeuksen kanssa. Salkussani oleva konsepti vastannee täsmällisesti lopullista kirjettä. Olin maalla, kun kreivi saapui Helsinkiin, joten hän lähetti minulle silloisen vararehtorin Lillen välityksellä terveiset, että kirjeen sisältö oli saatettu Majesteetin tietoon ja saanut myötämielisen vastaanoton.

Eräässä toisessa yhteydessä olin selvästi saanut kreivin pahastumaan. Tunnetusti hän kaihtoi seremonioita ja virallisia kunnianosoituksia. Hän ei ottanut koskaan vastaan yliopiston opettajakuntaa kunniakäynnille in corpore [täysilukuisena] eikä koskaan kutsunut ylioppilaskuntaa eteensä. Harvat ylioppilaat lienevät hänen pitkänä apulaiskanslerikautenaan nähneet hänen kauniit, miellyttävät kasvonsa. Yhden ainoan kerran hän teki poikkeuksen ja kutsui puheilleen herrat professorit. Poikkeustapaus oli kuitenkin sävyltään ikävä. Hän vaati eräänlaista vakoilua ja mielipiteitä ohjaavien nuorten vaikuttajien ilmoittamista. Taivas tietää, mistä hän oli saanut päähänsä tämän epämiellyttävän ehdotuksen. Asiasta ei tietenkään tullut mitään. Keskustelussa tulin kuitenkin lausahtaneeksi jotakin, minkä hän pilkallisessa sävyssä toisti. Nolostuin toki, mutta en tiedä asian aiheuttaneen minulle muita ikävyyksiä.

Löydän papereistani myös lokakuun 14. päivänä 1862 päivätyn tavattoman kohteliaan kirjeen, vastauksen 2. päivänä lähettämääni kirjeeseen, jossa puolsin muuatta consistorium academicumin [yliopiston konsistorin] anomusta. Millaisen vastauksen? Kreivi kirjoittaa: ”Tämä Herra Kanslianeuvoksen lähettämä kirje on tuottanut minulle aitoa mielihyvää, ja sen aiheena ollut ehdotus on saanut juuri tämän kirjeen lähettämisen takia mikäli mahdollista entistäkin tärkeämmän merkityksen.” – Hänen Majesteettiaan on valmisteltu [asian esilletuloon]. Voidaan odottaa toivottua tulosta.

Mainitsin jo, että varhaisin paroni Stjernvall-Walleenilta saamani kirje, jonka löydän, on vuodelta 1861. Se koskee eräällä lailla tapahtumaa, jolle minun on annettava oma lukunsa:

 

Tammikuun valiokunta

 

Päivänä, jona valiokunnan koollekutsuminen esiteltiin senaatissa, paroni Langenskiöld saapui luokseni suoraan istunnosta.

Olimme promootiotovereita, emme tosin kovin läheisiä, mutta osuimme häntä lähempänä olevien Cygnaeuksen ja Ahlstubben välityksellä varsin usein samaan toveripiiriin. Myöhemmin tämä yhteys katkesi, niin että kohtasimme toisemme vain sattumoisin, kunnes hän Uudenmaan läänin kuvernööriksi ja senaattoriksi tultuaan kävi toisinaan luonani ja minä kävin hänen luonaan jonkin yleisen asian takia. Hän sijoitti minut puheenjohtajaksi ikävään komiteaan, joka suunnitteli merenkulkukoulujen uudistamista, ja jäseneksi toiseen, joka käsitteli metallirahassa maksettavaksi asetettavia velkasitoumuksia jne. Jotenkin oli syntynyt sellainen käsitys, että hän neuvotteli asioista kanssani, minkä kuulin myöhemmin paroni Rokassovskilta. Se oli täydellinen erehdys. Vaikka me toki saatoimme keskustella joistakin yleisistä asioista, jotka olivat hänen hoidossaan, nämä keskustelut olivat vain satunnaisia ja luultavasti minä silloin vain kannatin hänen mielipiteitään.

Nyt hän tuli kalpeana ja järkyttyneenä. Olin samana päivänä ollut konsistorin kokouksessa ja kuullut epävarmoja arvauksia reskriptin sanamuodosta. Langenskiöld kertoi nyt siitä lyhyesti, vielä lyhyemmin sen senaatissa synnyttämästä vaikutelmasta ja pyysi minua kutsumaan koolle joitakin ystäviäni, jotta hän voisi selittää kantaansa heille. Lähetin sanan Cygnaeukselle ja Reinille ja parille muulle, myös silloiselle professorille Schaumanille, joka ei kuitenkaan saapunut paikalle. Langenskiöld nähtävästi halusi levittää meidän kauttamme lievempää tulkintaa asiasta, etenkin kun hän itse pysyi tiukasti sillä kannalla, ettei reskripti merkinnyt perustuslain loukkaamista eikä siitä aiheutunut mitään vaaroja.

Hän havaitsi kuitenkin pian, ettei kukaan meistä voinut olla samaa mieltä hänen kanssaan. – Näytti toki siltä, että päätös oli tehty kiireesti. Vaikka hän nimittäin erityisesti korosti, että valiokunnan piti ilmaista kantansa vain taloudellisista kysymyksistä, hänellä oli kuitenkin esitettävänään vain muutamia esimerkkejä, mm. aitausasetus. – Luullakseni nämä keskustelut herättivät hänen mielessään ajatuksen, että valiokunnasta pitikin tehdä vain valtiopäivillä käsiteltäviksi tulevia asioita valmisteleva komitea. Erosimme myöhään illalla. Seuraavana aamuna hän palasi mukanaan tätä tarkoittava tiedotusteksti Allmänna Tidningeniä varten, ja se julkaistiinkin lehdessä hieman muutettuna, mutta ei vaikuttanut mitenkään merkittävästi mielipiteisiin.

Silloin ja sittemmin vähitellen olen saanut tietää valiokunnan syntytaustasta seuraavaa. Tulevaisuudessa saadaan varmaankin tarkempia tietoja.

Hallitsijanvaihdos oli herättänyt maassa toiveita monenlaisesta vapautumisesta. Minä puolestani huolestuin keisari Nikolain kuolemasta. Minulle oli selvää, että vain keisarin voimakas käsi saattoi suojella meitä, mutta vapaiden laitosten ilmaantuessa keisarikuntaan me vasta oikein joutuisimmekin hätään. Saisimme kylläkin vapauden, mutta vapauden lähettää edustajamme johonkin kansalliskokoukseen – Moskovaan. Historiahan osoittaa, että kaikki mahtavat kansat luonnostaan pyrkivät sulattamaan itseensä valtakuntaansa kuuluvat vieraat ainekset ja luomaan yhtenäisen valtakunnan. Oli kuultu, että keisari Nikolai oli valtaistuimelle noustessaan saatu vain vaivoin allekirjoittamaan tavanomainen Suomelle annettava hallitsijanvakuutus. Kerrottiin, että kreivi Rehbinder oli polvillaan anoen taivuttanut hänet suostumaan siihen. Hänen oli kuitenkin kuultu hallituskautensa lopulla kehuskelevan, ettei hän ollut koskaan loukannut Suomen valtiosääntöä, – epäilemättä hyvässä uskossa, sillä esim. reskriptissä, joka antoi kreikanuskoisille oikeuden päästä virkoihin täällä, oli toki edellytetty säätyjen hyväksymistä, vaikka silloin oltiin estyneitä kutsumasta niitä koolle. Eräässä Suomen ja Itämeren maakuntien [silloisten Vironmaan, Liivinmaan ja Kuurinmaan kuvernementtien] venäläistämistä koskevassa muistiossa (jonka kirjoittajaksi mainittiin jonkin aikaa sisäministerinä toiminut Perovski) sanotaan Suomea koskevassa osuudessa: ”Teidän Majesteettinne asettaa antamansa sanan tätä ehdotusta vastaan; hallitsija ei kuitenkaan saa pitää lupausta, joka tuottaa hänen kansalleen onnettomuutta.” Mekin tiesimme kruununperijän olevan valistunut ja ihmisystävällinen henkilö. Venäjällä ja koko Euroopassa kuitenkin kuviteltiin hänen olevan häilyvä ja myöntyväinen. Venäjän onneksi ja meidän onneksemme on kuitenkin havaittu, että Aleksanteri II on mitä järkkymättömintä lujuutta osoittaen vienyt läpi ylevämieliset uudistuksensa eikä ole vain suojellut, vaan lujittanut poliittista olemassaoloamme. Virinneet toiveet olivat hyvin aiheellisia.

Tärkein oli tietysti toive valtiopäivien kutsumisesta koolle. Kreivi Berg oli sanonut Schaumanin tunnetun juhlapuheen johdosta, joka jätti kokonaan varjoonsa Reinin esittämän ohjelmaltaan vaatimattomamman samansisältöisen toivomuksen: ”Olen kuullut saman toiveen maassa matkustaessani kaikkialla.” Hän oli nyt saanut aikaan senaatille osoitetun käskyn ilmoittaa kysymykset, joiden ratkaisemiseksi tarvittaisiin kiireellisimmin säätyjen myötävaikutusta. Asia oli tällä määräyksellä toistaiseksi loppuun käsitelty. Kukaan ei saanut kirjoittaa siitä mitään. ”Sie werden mir mein Werk verderben [Te pilaatte tekemäni työn]”, sanoi vanha herra.

Eräät tapahtumat olivat kuitenkin paljastaneet odottamattoman voimakkaan kärsimättömyyden olemassaolon. Myös Puolalle oli aiottu antaa jonkinlainen itsehallinto. Oli asetettu komitea laatimaan ehdotusta sen järjestämisestä. Odotus kävi kuitenkin kärsimättömille pitkäksi, ja ne, joille ei riittänyt mikään täydellistä valtiollista itsenäisyyttä vähäisempi tavoite, käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan purkauksen. Siellä olivat levottomuudet alkaneet. Sen takia keisari halusi tehdä enemmän Suomen hyväksi. Valtiopäivien koollekutsumista pidettiin kuitenkin silloisessa tilanteessa mahdottomana, lähinnä siitä syystä, että Venäjällä oli edessä suuri olojen vapauttamisen toteuttaminen ja lähin tulevaisuus tuntui sen myötä epävakaalta. Näin on kerrottu. Nyt oli siis ehdotettava, mitä toistaiseksi oli tehtävä.

Ratkaisun keksiminen on helppoa nyt jälkikäteen. Senaatin olisi vain pitänyt ilmoittaa kysymykset; komiteoita olisi pitänyt asettaa, virkamiehiä kuulla niiden tekemien ehdotusten johdosta, komiteoiden mietinnöt ja niiden johdosta esitetyt huomautukset tarkastaa senaatin erikoisvaliokunnissa, asettaa ehkä uusia komiteoita valmistelemaan joitakin kysymyksiä. Tuollainen komiteatoiminta pystyy venyttämään kysymyksen käsittelyä uskomattoman pitkään. Jos ehdotukset olisi lisäksi painettu ja annettu julkisuuden arvioitaviksi, aikaa olisi kulunut sangen hupaisasti. Eihän yksikään valtiopäiväkysymys ollut laadultaan sellainen, että pari vuotta sinne tai tänne sen ratkaisun odottamisessa suuria merkitsi.

Valitettavasti keksittiin valiokunta. Kuka sen keksi? Sitä en tiedä, mutta oletan monien perusteiden takia, että ehdotuksen asiasta teki Langenskiöld. Asia ei kuulunut hänen virkatoimiensa piiriin. Hänen puuttumisensa siihen on varmastikin johtunut siitä, että hän kuuli odottamatta Pietarissa Hänen Majesteettinsa aikomuksesta tehdä jotakin Suomessa ilmenneiden toiveiden tyydyttämiseksi. Tässä asiassa on paroni Stjernvall-Walleenilla epäilemättä ollut aktiivinen kannustava rooli, ja senaattori Brunér oli silloin itsestään selvästi mukana sitä pohtimassa. Tulevaisuudessa varmaankin kuullaan, onko kysymyksestä keskusteltu [Suomen asiain] komitean istunnoissa. Itsestään selvää on, että kreivi Armfelt oli mukana asiassa. Ihmeellistä kyllä sitä ajettiin ilmoittamatta mitään kreivi Bergille, joka kuitenkin tuolloin oleskeli Pietarissa. Miksi? Hänen pelättiin pilaavan hyvän asian menestymismahdollisuudet ehdotuksillaan. Tämä pelko ei ollut aiheeton. Kertoihan hämäräperäinen, mutta sangen todennäköisesti paikkansa pitävä huhu, että hän pyrki saamaan aikaan perustuslain täydellisen uudistamisen, valituista edustajista koostuvat pienemmät yksikamariset valtiopäivät ja että hänen entinen kansliapäällikkönsä, tuolloinen senaattori Antell, oli laatinut hahmotelman tällaiseksi uudeksi edustuslaitokseksi. Asianomaisten on kuitenkin toki täytynyt ymmärtää, että kreivi Bergiä kuultaisiin ennen reskriptin allekirjoittamista. Tämä tapahtui kuitenkin tavalla, joka yllätti heidät.

Relata refero [Kerron (vain) muilta kuulemaani.] Keisari tapasi kreivi Bergin jossakin näyttelyssä ja antoi hänelle käskyn saapua seuraavana päivänä palatsiin, jossa myös kreivi Armfelt ja muita olisi silloin paikalla. Kreivi Berg lähetti Langenskiöldille kirjelappusen ja pyysi häntä mukaansa. Langenskiöld joutui kiusalliseen tilanteeseen, sehän on selvää. Kreivi Armfeltin neuvosta hän teeskenteli kuitenkin olevansa tietämätön kokoontumisen aiheesta. En pysty täsmällisesti muistamaan Langenskiöldin kertomusta tuosta tilanteesta, mutta hämärästi muistan, että matkalla palatsiin kreivi Berg, joka oli ehkä saanut tiedon Keisarilta itseltään, kertoi äärimmäisen luottamuksellisesti tietonsa Langenskiöldille. Huolestuttavalta tapahtumasarjalta puuttuisi vahvasti koominen kääntöpuolensa, ellei näin olisi käynyt – ja koomisuudella on tässä asiassa selvästikin sijansa jo siitäkin syystä, että Langenskiöld oli tarkkasilmäinen ja tottunut asioiden hauskan puolen havaitsija.

Kokouksessa olivat läsnä edellä mainittujen henkilöiden kreivien Bergin ja Armfeltin sekä paroni Stjernvallin ja Langenskiöldin lisäksi myös [ulkoministeri] ruhtinas Gortšakov ja vielä joku muukin Hänen Majesteettinsa ministereistä. Heidän läsnä ollessaan kreivi Berg varmaankin oli haluton ilmaisemaan maan kenraalikuvernöörinä todellakin loukkaavaa suhtautumistaan ehdotukseen – ja pysyi näin ollen vaiti. Ruhtinaan tiedetään kysyneen, oliko toimenpide perustuslain mukainen. Myöntävän vastauksen antaminen arveltiin mahdolliseksi, ja kun Keisari vielä osoitti hieman epäröintiä pohtien ratkaisun vaikutusta suomalaisten yleiseen ajattelutapaan, Langenskiöld nousi seisomaan ja vakuutti käsi sydämellä, ”että reskripti otettaisiin Suomessa vastaan ihastuneesti ja mitä lämpimintä alamaista kiitollisuutta tuntien”.

Tämä oli näytelmän pateettinen huippukohta. Jäljellä oli traaginen käänne.

Muistutin edellä, ettei asia kuulunut Langenskiöldin virkatoimien piiriin. Se oli lisäksi etäällä hänen tietämyksensä ja pohdiskelujensa piiristä. Hän oli matemaatikko ja rakasti luonnontieteitä. Historian ja politiikan tutkimus oli hänelle vieraampaa. Tuon ajankohdan jälkeen maan jokainen mies ja nainen on joutunut päistikkaa Suomen perustuslakien keskelle. Mutta sitä ennen vain perin harvat olivat lukeneet ne tai edes nähneet ne kirjaan painettuna. Ne olivat nimittäin löydettävissä vain Modéen harvinaisista kvarttosidoksista – ruotsiksi nimittäin, sillä [Paavo] Tikkanen oli kylläkin painattanut niiden suomennoksen 40-luvulla julkaisemaansa teokseen ”Suomen maan tilasto”. Viiteenkymmeneen vuoteen ei maan ylhäisillä eikä alhaisilla ollut ollut aihetta niiden lukemiseen, ellei ehkä muutamilla, jotka olivat kiinnittäneet huomiota Hwasserin, Pekka Kuoharisen [A. I. Arwidssonin salanimi] jne. kirjalliseen mielipiteiden vaihtoon. En tiedä, mitä on tapahtunut Nordströmin tästä aiheesta pitämille luennoille, joista on paljon puhuttu. Jälkeäkään niistä ei ole ollut nähtävissä. Olettamus, ettei senaattori af Brunérilla olisi ollut asiasta tarpeellisia tietoja, vaikka hän olikin tutkintonsa suorittanut lakimies, kuulostaa tietysti pahalta. Ajat olivat kuitenkin olleet sellaiset, että esim. julkisesti ilmoitetun valtiosääntöopin luentokurssin pitäminen olisi varmasti kielletty. Vuonna 185– julkaisemassaan ”käsikirjassa” [Juridisk handbok för medborgerlig bildning] professori Palmén ei vielä uskaltanut puhua perustuslaeistamme.

Raja perustuslaillisen ja perustuslakiin perustumattoman menettelyn välillä oli lisäksi hyvin vaikeasti havaittavissa valiokunnan asettamisen yhteydessä. Jos valiokunta sai tehtäväkseen mielipiteensä ilmaisemisen mistä kysymyksestä tahansa, se oli tavallinen komitea, poikkeuksellinen vain sikäli, että jäsenet valittiin vaaleilla neljän säädyn keskuudesta, mutta ei tällä perusteella suinkaan lainvastainen. Jos se antoi lausuntoja myös laki- ja verotuskysymyksistä, kuten sitten tapahtuikin, mutta niitä ei seurannut säädösten antaminen noista asioista, sillä oli samoin oikeus toimintaansa. Tällä perusteella Langenskiöld piti kiinni käsityksestään, että valiokunta oli lainmukainen. Osa sen lausunnoista antaisi aiheen säädösten antamiseen, toinen osa johtaisi valtiopäiville tehtäviin esityksiin, kulloisessakin tapauksessa senaatin kuulemisen ja Hallitsijan päätöksen mukaisesti. – Lisäksi senaatin tehtävänä oli tietysti ehdottaa ne kysymykset, joista valiokunnan kantaa kuultaisiin. Näitä erotteluja ei reskriptissä kuitenkaan selvästi ilmaistu, päinvastoin eräät sanonnat ilmoittivat, että valiokunta tekisi päätöksensä säätyjen oikeutta ja valtaa käyttäen. Luultavasti Langenskiöldkin vasta jälkikäteen ruoti sanamuodot noin tarkasti ja muotoili tulkinnan, josta hän piti kiinni kuolemaansa saakka.

Kukaan täysjärkinen ei enää nykyisin oleta Langenskiöldin tai kenenkään muunkaan mukana olleen tarkoittaneen muuta kuin isänmaan parasta eikä reskriptin merkinneen ”valtiokaappausta”, kuten silloin sanottiin. – Kukaan ei päinvastoin ollut Langenskiöldiä halukkaampi saamaan aikaan juuri sellaista korjausta kuin toivottiin, ja kiistattomasti valiokunnan toiminta oli lopulta saamassaan muodossa erinomaisen hyödyllistä, koska sen välityksellä valtiopäiväkysymykset tulivat etukäteen tunnetuiksi ja keskustelun kohteiksi. Epäluuloisuus ei luultavasti olisi mennyt niin pitkälle äärimmäisyyksiin eikä myrsky olisi yltynyt niin valtavaksi, ellei Langenskiöldin olisi luultu olleen varsinaisesti kreivi Bergin asialla. Kreivin asenne oli merkillinen. Hän ei ilmeellä eikä sanallakaan paljastanut olevansa syytön koko jupakkaan. Mutta hän ei myöskään sanonut sanaakaan puolustaakseen hanketta. ”Es geht wohl vorüber [Meneehän se ohi]”, hän sanoi yleistä kiihtymystä tarkoittaen täysin rauhallisesti ja leppoisasti. Paljon asiaan vaikutti kuitenkin myös se, että Langenskiöldillä oli senaatissa kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka käyttivät innokkaasti tätä tilaisuutta hyväkseen. Siellä kuten julkisuudessa yleisemminkin oli nyt noussut esiin ylväitä vapauden puolustajia ja isänmaanystäviä, joiden olemassaolosta ei kenelläkään ollut aiemmin ollut aavistustakaan, kun nuo hahmot olivat käyttäytyneet kuin piestyt koirat. Aiemmin kuuromykkien tavoin vaienneet huusivat nyt suureen ääneen. Tuollaisina aikoina on vaikeata välttää ihmishalveksunnan oppimista ja olla lainaamatta Fredrik II:n lausahdusta: ”Lieber Sulzer, Sie kennen das verdammte Geschlecht nicht [Parahin S., te ette tunne tätä kirottua sukukuntaa].” Ns. sivistyneen luokan suuri enemmistö tuntee yhtenäisesti kaunaa etevää kykyä kohtaan, silloin kun kyvykkyys johtaa ulkonaisten huomionosoitusten saamiseen. Tavanomaisten virka-ansioiden tietä ylenneelle keskinkertaisuudelle kumarretaan kunnioittavasti, samoin jopa typerykselle, jonka ura on noussut sukulaisuussuhteiden ja suosijoiden avulla. Mutta ylivoimainen kyky on perityn ”kuninkaallisen ruotsalaisen kateuden” kohteena meidänkin keskuudessamme, ja tuo ominaisuus äityy meidän kansanluonteessamme kauhistuttavan kavalaksi ja katkeraksi. Langenskiöld oli varomattomasti hankkinut itselleen muutamassa vuodessa vapaaherran arvon ja useita kunniamerkkejä. Hän tunsi jonkinlaista heikkoutta tällaisia huomionosoituksia kohtaan. Erityisesti hän oli hankkiutunut kreivi Bergin suosioon ja tarvitsi sangen paljon tämän apua viedäkseen läpi suuret hankkeensa, valtionmetsien hoidon järjestämisen, tullirajan Venäjää vastaan, rahauudistuksen. Tulokseen vei hänen erinomainen kykynsä puhua vakuuttavasti ja taivutella muita puolelleen. Silloinkin, kun hän neuvotteli Pariisissa ja Frankfurtissa meidän ensimmäisestä ulkomaisesta valtionlainastamme, hänen henkilökohtainen esiintymisensä herätti huomiota, eikä sen vaikutus menestykseen ollut suinkaan vähäinen. Rothschildien Frankfurtissa toimivan pankkihuoneen päämies ja hänen perheensä eivät ole vielä vuosien kuluttuakaan unohtaneet suomalaista paronia, vaan kertovat hänestä yhä. Täällä kotona hänen kykynsä ja ansionsa eivät merkinneet mitään. Hän oli ilman muuta isänmaanpetturi. Tuomiot seurapiirien keskusteluissa eivät riittäneet. Hänelle kerrottiin Ruotsissa ilmestyville lehdille lähetetyissä kirjoituksissa, vihaa purkavissa ja uhkauksia syytävissä nimettömissä kirjeissä ja hänen oviinsa kiinnitetyissä lappusissa, mikä hän oli miehiään. Vaikka hän suhtautui asioihin miehekkäästi, tämä vihamielisyys mursi hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ja epäilemättä joudutti hänen kuolemaansa.

Onkin aihetta kysyä: miksi viha kohdistui vain häneen, kun kaikki tiesivät, ettei hän ollut ollut yksin tuota toimenpidettä aikaansaamassa? Vastaus on esitetty jo edellä: hän oli tämä harvinaisen lahjakas ja merkittävä mies.

Kaikki ehdotusta tekemässä olleet tunnustivat Keisarille erehdyksensä, luultavasti kreivi Armfeltin välityksellä, ja pyysivät eroa (tai tarjoutuivat eroamaan). Tyynenä kuten aina Hallitsija lähetti heille terveiset, että hän tiesi heidän tarkoittaneen hyvää ja että virhe piti korjata. – Niin valiokunnasta sitten tuli tuo tunnettu valtiopäiville tehtävistä esityksistä keskustellut komitea.

Asia ei kuitenkaan ollut meidän eilispäivänä ilmaantuneiden suurten liberaaliemme mielestä tällä selvä. Ennen kaikkea oli saatava aikaan mielenosoitus, sillä mitenkäpä muuten liberalismi pääsisi esiin. Valtiopäiväkysymykset osoittivat, että hallitus oli hyvin halukkaasti lähdössä uudistusten tielle. Ne eivät tarjonneet mielenosoittajille mitään mihin tarttua. Päätettiin, että valiokunnan oli jäävättävä itsensä ja kieltäydyttävä keskustelemasta mistään asiasta. Sananviejiä lähetettiin maan eri puolille vaikuttamaan valitsijoihin. Kokouksia pidettiin täällä Helsingissä, Turussa sekä kartanoissa Kemiössä ja muualla, sillä aatelismiehet, joista osa on sittemmin tehnyt vararikon ja osasta tullut kuuluisia viinatehtailijoita, olivat opposition rivien kärjessä, kuten asiaan kuuluu. Ruotsissa aatelisoppositio on ollut väylä valtion virkoihin. Täällä tuollainen siirtyminen onnistui harvoille – ei kuitenkaan oppositiossa olemisen ansiosta, vaan suhteiden avulla.

Nämä juonittelut kuitenkin säikäyttivät asiasta vastaavia. Koko valiokuntahankkeen peruuttamista todellakin suunniteltiin. Tästä Keisarille esitettävä ehdotus ja uuden reskriptin sanamuoto oli jo laadittu valmiiksi. Luultavasti paroni Nordenstamin neuvo merkitsi eniten ainakin asian lykkäämisestä päätettäessä. Hän kuuluu sanoneen: ”Jos kutsu peruutetaan, tätä pidetään mitä selvimpänä todisteena siitä, että valtiokaappaus oli todella aiottu tehdä, mutta hanke oli epäonnistunut.” En tiedä, miten asian käsittely jatkui. Mutta kun toisaalta kreivi Armfeltin ja paroni Stjernvallin ja toisaalta kreivi Bergin välinen jännitys johti yhteenottoon, kerrotaan kreivi Bergin käyttäneen valiokuntakysymystäkin aseenaan ja sanoneen, että valittujen edustajien olisi jäävättävä itsensä ja hajaannuttava. Vastapuolen oli silloin pakko vakuutella, että oli meneteltävä päinvastoin. En tiedä, kohosiko tämä pääasiaksi. Kreivi Berg ilmoitti, ettei hän voinut syntyneessä tilanteessa jäädä paikalleen, ja hän sai valittelujen kera luvan erota virastaan. Tämän jälkeen valiokunnan asema oli järkkymätön.

Vaaraa ei kuitenkaan ollut vielä kokonaan ohitettu. Kenraalikuvernööriksi tullut paroni Rokassovski kutsui minut puheilleen vain pari päivää ennen valiokunnan kokoontumista, oli hyvin levoton ja pyysi minua julkaisemaan pääkirjoituksen. Rauhoittelin häntä vakuuttamalla, että kaikki sujuisi hyvin. Kysymystä koskeva artikkeli oli jo painettu seuraavana päivänä jakeluun lähtevään ”Litteraturbladetiin”, ja saatoin ilahduttaa häntä tällä tiedolla. Kaupunkiin saapuneet valiokunnan jäsenet olivat koolla professori Schaumanin luona samana päivänä, valiokunnan istuntojen avaamisen aattona. Tarkoituksena oli saada kaikesta huolimatta vastalause ilmaistuksi. Mieliala havaittiin kuitenkin sellaiseksi, että asianomaiset protestin puuhamiehet katsoivat parhaaksi vaieta – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tämän epäröiden esittämä ehdotus raukesi kuitenkin heti kannatuksen puutteeseen. On itsestään selvää, etten ollut noina aikoina tietämätön tapahtumien kulusta enkä myöskään katsellut asiaa kädet ristissä, vaan sain ääneni – enkä vain yhtä ääntä – kuuluviin jopa Schaumaninkin ympyröissä. Uskoin nimittäin vakaasti, että valiokunnan istuntojen jälkeen saataisiin pian koolle valtiopäivät, minkä olisi pitänyt olla selvää jokaiselle, ja olen vielä tälläkin hetkellä sitä mieltä, että valiokuntahankkeen kaatuminen olisi vaarantanut valtiopäivien tulevaisuuden niin pahoin, ettei kukaan voi tietää, olisiko niiden aika tullut vielä nytkään, vuonna 1876. Aivan toiset henkilöt olisivat silloin saaneet maan johdon käsiinsä – mutta eivät suinkaan protestien esittäjät. Huipulla hallitsee tietty sitkeä tahto, jonka kanssa ei voi leikitellä. Painovapauslain kohtalot olkoot siitä valaisevana ja varoittavana esimerkkinä.

Tämän verran tiedän tammikuun valiokunnan historiasta. Mutta tarttuessani jälleen näiden muistiinpanojen punaiseen lankaan ajatukseni vievät välivaiheeseen, josta haluan kuitenkin puhua mahdollisimman lyhyesti. Siitä sekä suhteestani kreivi Bergiin kerrotaan toki toisaalla.

Mainitsin, että varhaisin löytämäni kirje paroni Stjernvall-Walleenilta on vuodelta 1861 (päivätty 10. marraskuuta). Olin kirjoittanut ”Litteraturbladetiin” artikkelin – –. Huom. Sen tarkoituksena oli vakuuttaa sellaisin sanamuodoin, jotka ehkä saattoivat läpäistä sensuurin, että valiokunta varmisti saamassaan muodossa valtiopäivien pian edessä olevan kokoontumisen, mutta ensiksi mainitun tielle kasatut esteet tuhoaisivat toistaiseksi jälkimmäisten mahdollisuudet. Sensori Heimbürger epäröi ja esitti artikkelin saksannoksen kreivi Bergille. – Tämä halusi pakottaa minut tekemään joukon muutoksia, jotka olisivat tuhonneet artikkelin sanottavan. Hän myönsi, että valtiopäivät olivat tulossa, mutta sanoi lujasti: ”Man darf seine Majestät nicht brusquiren [Hänen Majesteettiaan ei saa hoputtaa]!” Olisin ehkä jättänyt asian sikseen. Mutta kun kielletyn artikkelin sijaan kiireessä kirjoittamani uuden tekstin takia kimppuuni käytiin häpäisevällä tavalla, päätin yrittää hankkia pyyhitylle artikkelille julkaisumahdollisuuden. Koska tunsin kreivi Bergin suhtautumisen valiokuntasuunnitelmaan, aavistin hänen menettelyssään olleen tarkoitushakuisuutta. Olin lisäksi varma siitä, että Pietarissa nähtäisiin mielihyvin julkisuudessa tekstejä, jotka tähtäsivät valiokunnalle suunnitellun ohjelman edistämiseen. Kesti toki aikansa, ennen kuin vastaus saapui mainitussa kirjeessä, jonka tätä kysymystä koskevat sanat kuuluvat:

Ei varmaankaan olisi ollut vaikeaa hankkia tätä samaa artikkelia näyttämällä Hänen Majesteettinsa suostumusta sen julkaisemiseen, mutta tällaiseen saa nykyoloissa vaikeuksitta luvan tavallisessakin järjestyksessä, kun olemme onnekkaasti käyneet läpi uuden kenraalikuvernöörin synnytystuskat ja tunnemme ennakolta hänen humaanit mielipiteensä.

Ja jatkoksi:

Jo varsin kauan täällä on ollut esillä kysymys meidän sensuurimme uudelleenjärjestelystä. Nyt on jo suurin este raivattu pois tieltä, ja uskon voivani sanoa, että Herra Kanslianeuvos saanee pian tilaisuuden esittää virallisesti henkilökohtaiset mielipiteensä tästä kysymyksestä.

Kirjeen sanamuodosta selviää, että kreivi Berg oli ollut asialla ennen minua ja selittänyt ”kirjoituksen perimmäiseksi tarkoitukseksi” ”painostuksen, jotta saataisiin puristetuksi toivottu myönnytys” – minkä selityksen paroni Stjernvall sanoo ”jo ennakolta” kiistäneensä ja katsoo artikkelin nähtyään sen täysin vahvistavan hänen olettamuksensa oikeaksi.

Koska minun oli joka tapauksessa vastattava ja kiitettävä, käytin tilaisuutta hyväkseni ja ehdotin paria jäsentä erääseen suunnitteilla olleeseen komiteaan. Sain (6. joulukuuta päivätyssä) kirjeessä tiedon, että ehdotukseni oli tullut liian myöhään, koska komitea oli jo nimitetty. – Kirje lisää:

Minusta näyttää kuitenkin siltä, että komitean jäsenillä on oikeus lausua käsityksensä kysymyksestä, kummasta Suomelle nykytilanteessa enemmän hyötyä: vapaamielisemmästä sensuuriasetuksesta vai painovapauslaista. Tästä asiasta minulla on vakaa käsitykseni, joka näyttää olevan päinvastainen kuin Herra Kanslianeuvoksella; olen kuitenkin auliisti valmis saamaan parempaan arvostelukykyyn ja suurempaan asiantuntemukseen perustuvaa valistusta ja toimimaan sen mukaan, jos minulle osoitetaan, ettei painovapauslakia kannattavien mielipiteiden mukaisen ratkaisun toteuttaminen aiheuta maallemme onnettomuutta sen nykyisessä riippuvaisessa asemassa.

Komitean tehtävänä oli tunnetusti vain sensuuriasetuksen ym. määräysten tarkistaminen. Se siirtyi kuitenkin heti valmistelemaan ehdotusta painovapauslaiksi. Jäsenet olivat: senaattorit Bergbom, V. Furuhjelm ja Langenskiöld, myöhemmin professoriksi edennyt Ehrström ja minä. Sihteeriksi otettiin oikeustieteen kandidaatti Robert Lagus, ja hänestäkin tuli tietojensa, uutteruutensa ja kyvykkyytensä ansiosta hyvin paljon asioihin vaikuttanut jäsen.

Luullakseni lain soveltamisalan rajaaminen Suomessa painettuun ruotsin- ja suomenkieliseen kirjapainotoimintaan tapahtui minun aloitteestani. – Muuten periaatteenani oli: suuret sakot ja suuret vakuussummat, jotta sakkoja ei tulisi maksettaviksi ja vankeustuomiot vältettäisiin. Tuloksiin pääsemistä vaikeutti useissa kohdin Bergbomin ja Ehrströmin vastustus, ja viimeksi mainittu halusi heti valamiestuomioistuimia ym. Tällaisia ehdotuksia vastaan ja ankaruutta puolustamaan sain tuekseni toiset kaksi jäsentä, ja me kolmehan olimme enemmistönä heitä vastaan. Vaikka Lagus oli vielä nuori, hän oli kyllin arvostelukykyinen ymmärtääkseen, ettei tässä ollut kyseessä akateeminen opinnäytetyö, vaan tarkoituksena oli luoda jotakin pysyvää. Menettelytapakysymyksissä hän kannatti kuitenkin hyvin selvästi tieteellisiä periaatteita. Me kaksi kävimme myös omia ylimääräisiä neuvottelujamme. Äänestykset johtivat usein sekasortoisiin tuloksiin, jotka saivat Laguksen epätoivoiseksi, ja hän pyysi silloin apuani sotkujen selvittämiseen. En tiedä, missä pöytäkirjoja ja esitysten konsepteja säilytetään. Asettuen hänen kannalleen ehdotin, että painoylihallituksen päällikkö saisi neljännen arvoluokan aseman virallisessa arvojärjestyksessä ja senaattorin palkkaedut. Meidän mielestämme hänellä piti olla sellainen asema, että hän saattoi esittää asiansa suoraan keisarille, koska oli toki ennustettavissa, että jotkut muut tuollaisessa asemassa olevat henkilöt käyttäisivät sitä hyväkseen painovapautta vastaan. Mutta tämänkin säädöksen ehdottaminen jäi tietysti hyödyttömäksi, koska muuan säätyjen puolue sai päähänsä pyyhkiä ajattelemattoman sokeuden vallassa painovapauslain käsiteltävien asioiden listalta ja tuomita kansan pysymään vaiti tärkeimmistä asioistaan – kuten koululaista ja asevelvollisuusehdotuksesta ym. Lisäksi sanomalehtien nähtiin heti painovapauslain syntymisen jälkeen hyökkäävän painoylihallitusta vastaan ja tuomitsevan sen poliisilaitokseksi ymmärtämättä lainkaan, että vahva painoylihallitus olisi ollut toivottava tuki.

Kirjeiden perusteella voidaan hyvin päätellä, mikä todellinen tilanne oli: olimme käyneet suullisia keskusteluja vuodesta 1856 saakka. Yhteydet solmiutuivat paroni Stjernvall-Walleenin käydessä Helsingissä tavallisesti siten, että hän ensin yllätti minut. Myöhemminkään hän ei pitänyt tapanaan ilmoituttaa saapumisestaan poliisille, joten hänen nimensä mainittiin saapuneiden matkalaisten luettelossa harvoin. Kreivi Armfelt menetteli useimmiten samoin, luultavasti saadakseen olla paremmin rauhassa vierailuilta – etenkin naisväeltä. Hänen eteisensä oli nimittäin aina täynnä ihmisiä, jotka anoivat avustusta keisarin käyttövaroista. Niinpä muistan tältä kyseessä olevalta ajalta todellakin enemmän vastaanottamiani kuin itse suorittamiani vierailuja. Myös keväällä 1861 kävin jonkin keskustelun – valiokunnasta. Silloin paroni varmaankin jo piti minua luotettavana liittolaisenaan. Olen kuitenkin monesti myöhemmin otaksunut, että hän ja ehkä kreivi Armfeltkin luulivat aiemmin minun olevan jollakin tavalla kreivi Bergin nöyrä palvelija. Tämän kutsut ja minun vierailuni – paria poikkeusta lukuun ottamatta aina kutsun perusteella – olivat herättäneet huomiota ja nostattaneet kateutta – ammattimaisten kumartelijoiden keskuudessa – siinä määrin, että jonkinlaista pilkkalauluakin niistä levitettiin. Täysin avoin suhde alkoi kuitenkin vasta paroni Rokassovskin tultua [kenraalikuvernöörin] virkaan. Kun paroni Stjernvall oli kaupungissa, minut kutsuttiin silloin kenraalikuvernöörin luo päivällisille, joiden ainoat vieraat olimme me kaksi. Tällaisilla päivällisillä tuli senaattoriksi nimittäminen ensi kerran puheeksi vuoden 1862 alussa.

Suunnitelmana näyttää olleen minun saamiseni Allmänna Tidningenin toimittajaksi. Kenraalikuvernöörin silloinen kansliapäällikkö M. V. Nordenheim oli jo 1850 tehnyt minulle tarjouksen, vaikka en käsitä, miten ruhtinas Menšikov oli voinut antaa suostumuksensa. Nyt tarjous uudistettiin siinä muodossa, että minusta tulisi kansliatoimituskunnan apulaispäällikkö ja saisin hoitaakseni lääkintö- ja vankilalaitoksen sekä lisäksi Allmänna tidningenin valvonnan, joka oli aina kuulunut tuolle toimituskunnalle. Tässä on tarpeetonta kertoa syitä, joiden takia kieltäydyin. Mainittakoon, että sekä tuolloin että myöhemminkin olen saanut tilaisuuden sen toteamuksen esittämiseen, että on täysin hyödytöntä julkaista virallista lehteä, jolle tavoitellaan maan johtavan lehden asemaa. Allmänna Tidningeniä on toki hoidettu aina huonosti. Se lainaa usein virallisia uutisia muista lehdistä. Se ei juuri koskaan korjaa näiden virheellisiä tai vääristeltyjä tietoja. Ja nämä molemmat tehtävät ovat kuitenkin ainoat, joiden huolellisella täyttämisellä se voisi olla hyödyksi. Salkussani on saksankielinen luonnos asian esittelyksi paroni Rokassovskille.

Minulle kerrottiin, että saatuaan selonteon neuvottelun tuloksesta Hänen Majesteettinsa on itse sanonut suunnilleen näin: ”Te olette toimineet väärin. Tuollaiselle henkilölle ei pidä tarjota puolinaista asemaa, vaan kokonainen.” Niinpä minulle sitten tarjottiin kansliatoimituskuntaa in totum & tantum [kaikkineen]. En saanut selville, minne Nordenheim oli aiottu sijoittaa, mutta oletan: [Suomen asiain] komiteaan Pietariin. Nyt jouduin vaikeaan asemaan. Ajatus sellaisen viran vastaanottamisesta, jonka toimialaa en lainkaan tuntenut ja joka vaati ensisijaisesti lakien ja asetusten tuntemusta, oli kuitenkin voittamattoman vastenmielinen. En halunnut tulla nollaksi enkä olla nolla, ja – koko hankkeen pohjana ollut – aikomus saada minut Allmänna Tidningenin välityksellä ohjailemaan yleistä mielipidettä lisäsi ajatuksen vastenmielisyyttä, koska tiesin hyvin, että kuvitelma tuollaisen ohjailun aikaansaamisesta oli turha. ”So was hab ich noch nie gesehen [Tuollaista en ole vielä koskaan nähnyt]!” parahti ukko Rokassovski. Olin aiemmin pyytänyt paroni Stjernvallia suojelemaan minua tähdenlennolta [stjärnfall], jos sellainen olisi minua kohti suuntautumassa. Sehän olisi ollut haitaksi ”Litteraturbladetille”. Paroni Rokassovski oli saanut kuulla tämän ja sekin oli mukana vaikuttamassa tuohon huudahdukseen. Paroni Munck oli hyvää tarkoittaen ja paroni Stjernvallin tietämättä ripustanut kannettavakseni vaatimattoman kanslianeuvoksen arvonimen.

Kirjoitin kreivi Armfeltille kirjeen, jonka sisältö oli ilmoitettavissa Hänen Majesteetilleen. Perusteluni olivat: tehtäväkentän vieraus ja anomus, että saisin jatkaa tutkimustöissäni, joihin olin koko elämäni ajan suuntautunut. – Armollisin sanakääntein, jotka määrättiin minulle kerrottaviksi, anomukseeni suostuttiin. – Niinpä luulin asian olevan loppuun käsitelty, mutta se nousi uudelleen esiin.

Senaatti oli alistanut syksyllä 1862 armollisesti ratkaistavaksi Hypoteekkiyhdistyksen anomuksen ulkomaisen lainan ottamisesta sääntöjensä vastaisella tavalla. Asiaa käsiteltäessä senaatissa oli kuitenkin esitetty erilaisia mielipiteitä lainan määrästä ym. Kun asia tuli [Suomen asiain] komitean käsiteltäväksi Pietarissa, senaatin erimielisyys herätti epäilyksiä. Sain silloin kreivi Armfeltilta ”luottamuksellisessa” (15. marraskuuta päivätyssä) kirjeessä Hänen Majesteettinsa käskyn, että minun oli annettava kysymyksestä lausunto. Langenskiöld nimittäin oli ulkomailla neuvottelemassa lainasta. En kuitenkaan tiedä, oliko hän ollut läsnä, kun asia esiteltiin senaatissa, mutta oletan niin, koska asia oli tärkeä. Kotimaiset 5 prosentin obligaatiot realisoitiin pilkkahintaan ja niitä ostaneet joutuivat perikatoon.

Kirjoitin kolmen liuskan mittaisen lausunnon. Koska se oli kuitenkin liian pitkä keisarille esiteltäväksi, tein tiivistelmän, jossa esitin asian teeseinä 1, 2 jne. kahdella kirjepaperilla – jolloin se oli yhtä pitkä kuin kreivin kirje. En löydä konseptia papereistani. Muistaakseni tein maan maaomaisuuden myyntiarvosta ylimalkaisen laskelman, joka päätyi 20 tuhanteen 8 000 ruplan hintaiseen manttaaliin. Nyt tuo on liian kallis keskihinta; silloin tuskin tarpeeksi. Esitin sitten yksinkertaisesti rahojen vaikutuksen – kuten valtionlainankin sen lisäksi. Kannatin mielipidettä: suuri summa kaiken kaikkiaan, mutta varsin vähäinen osa [tulee kyseeseen] viiden vuoden kuluessa.

Minulle kerrottiin, että luettuaan tiivistelmän Hänen Majesteettinsa oli pyytänyt nähtäväkseen laajemman esitykseni ja sanonut: ”C'est de la haute finance [Todella korkeatasoista finanssioppia].”

Epäilemättä tämä johti minut sinne, mihin jouduin. Joka tapauksessa minut nimitettiin maaliskuussa 1863 suostuntaveroesitystä käsittelevän komitean jäseneksi. Langenskiöld sairastui juuri noihin aikoihin viimeiseen sairauteensa. Hänen piti toimia tämän komitean ja viinanpolttolakikomitean puheenjohtajana. Sain hänet hyväksymään ratkaisun, että molemmat komiteat keskustelivat ensin kyseessä olevien verotulojen käytöstä, vaikka ehdotuksemme sitten osaksi hylättiinkin senaatissa. Silloin paroni Rokassovski ilmoitti minulle huhtikuussa, että Hänen Majesteettinsa oli armollisesti nimittänyt minut senaatin jäseneksi.

Tämä tapahtui niin odottamatta ja sellaisessa muodossa, että vastustaminen olisi ollut typerää. Täysin totta kuitenkin on, etten tuolloin vielä tiennyt mitään valtiovaraintoimituskunnasta. Ajattelin: samapa tuo, saanpa mukavan laiskanviran. Kun pian tämän jälkeen nousi esiin nimitykseni tämän toimituskunnan päälliköksi, tilanne oli sentään toisenlainen. En ollut aivan vailla tietoja viran tehtäväkenttään kuuluvista asioista ja olin nyt niin sanoakseni valmiina paikalla. Epäröin silti ja ehdotin yhä parantumista toivovalle ja ulkomaille kylpylähoitoon lähtevälle Langenskiöldille, että ryhtyisin hoitamaan tehtävää vain sijaisena. Langenskiöld ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan sanoi: ”Jos toipuisin täydellisesti ja paluuni tulisi kyseeseen, voimme sitten sopia asiasta.” Pitäen kykyjäni riittävinä hän kehotti minua ottamaan viran vastaan, ja kun toimituskunnan kamreeri, vanha ystäväni, kannatti tätä innokkaasti, vastasin suostuvani ja pahoittelin samalla vilpittömästi tietojeni ja kykyjeni vähäisyyttä. (Salkussani konseptit kirjeisiin sekä kreiville että paroni Stjernvallille.)

 

 

II Tulo senaattiin

 

Pietarissa oli jostakin merkillisestä syystä saatu käsitys, että meidän valtiontaloutemme oli kehnossa kunnossa. Paroni Stjernvall-Walleen kirjoittaa (13. huhtikuuta 63): ”Finanssiemme tila on huolestuttava, ne vaativat tiivistä huolenpitoa, ja niiden hoitaja on nyt kykenemätön huolehtimaan asioista.” Paroni Rokassovski meni niin pitkälle, että hän pyysi minua myöntämään, että olin toiminut Langenskiöldin neuvonantajana. Tietenkin selvitin asianomaisille heti, että kyseessä olivat harhakäsitykset. Totta kuitenkin on, että Langenskiöldin sairauden aikana asioita hoitanut senaattori A. Born oli todellakin sopimaton tehtävään ja oli antanut senaatissakin aihetta huolestumiseen. Hän oli kunnon mies, oikea lakiasiain tietosanakirja, ja hänellä oli takanaan pitkä kokemus. Hän pystyi lainailemaan aiempia kirjoituksiaan kaikista eteen tulevista asioista, koska salaneuvos v. Haartman oli paljon käyttänyt hänen apuaan. Talousasioissa hän oli kuitenkin periaatteeton ja sangen sekava. Hänen menettelytapanaan oli kuulla jokaisesta kysymyksestä asianomaisia virkamiehiä loppumattomiin ja vedota heidän lausuntonsa saatuaan heidän puolesta ja vastaan esittämiinsä näkökohtiin omaa kantaa ottamatta. Langenskiöldin ollessa ulkomailla hänet oli lähetetty vuoden 1862 kadon koettelemiin pohjoisiin lääneihin, joihin hän oli ohjannut suorastaan rahatulvan. Rothschildin laina otettiin sotakustannusten kattamiseksi myytyjen vaadittaessa maksettavien obligaatioiden lunastamiseksi (1 850 000 ruplaa). Tämä lunastusoperaatio oli rahauudistuksen edellytys. Koska tämä uudistus ei ollut aivan kiireellinen, sillä vain noin ½ miljoonaa oli kertynyt valtion rahastoihin, lainattiin peräti noin 9 miljoonaa markkaa viljan ja jauhojen maahantuojille jne. Rahojen lainaaminen 9 kuukaudeksi ilman korkoa oli tosin Langenskiöldin virhe. Mutta hän ei ollut vastuussa rahojen järjettömästä käytöstä. Born antoi esim. Kokkolaan lainaksi 18 000 ruplaa jauhojen maahantuontia varten sellaisin ehdoin, että valtio lunastaisi jauhot, ellei niitä saataisi myydyksi. Maahantuoja määräsi korkean hinnan, ei myynyt mitään, ja jauhot oli otettava vastaan lainan maksuksi noin 50 % tuolloista markkinahintaa korkeampaan hintaan jne.

Kaupunkien liikemiehet olivat ottaneet rahoja vastaan runsaasti ja tuoneet maahan jauhoja ja siemenviljaa ja osaksi lainanneet viljaa, osaksi antaneet sitä ennakkomaksuksi tervasta ja sahatukeista, ja tämä kaupankäynti oli ollut hyvin mittavaa. Useimmat kärsivät suuria tappioita, etenkin kun vientihinnat laskivat jo vuoden lopulla jyrkästi ja kilpailu oli jo korottanut hintoja ja työpalkkoja kotimaassa. Kun maksun aika tuli, lykkäysanomuksia sateli joka taholta, ja nämä lainat roikkuivat sitten vielä vuosikausia mukana papereissa yhä uusia lykkäyksiä myönnettäessä. Näin oli saatu aikaan epäjärjestystä ja ongelmia, mutta niiden perusteella syntynyt käsitys valtiontalouden hätätilasta oli vain harhakuva.

Vähäpätöistä myötävaikutustani ei kuitenkaan ensimmäiseksi käytetty tällä työkentällä, vaan paljon tärkeämmällä, kuten varmaankin voin sanoa. Minun oli määrä astua virkaani 1. heinäkuuta, mutta pitää ensin kahden kuukauden loma, jonka olin varannut itselleni valmistautumisajaksi. Niinpä asia, jonka seuraavaksi kerron, oli täysin yksityinen luottamustehtävä.

Harva tiennee, että vuonna 1863 oli vireillä kysymys sotavalmisteluihin ryhtymisestä täällä Suomessakin. Napoleon [III] ja hänen takanaan Englanti uhkasivat puuttua aseellisesti Puolan tapahtumiin. Saatuani tiedon asiasta vaadin heti ylimääräisten valtiopäivien kutsumista koolle. Sanottiin toki, että rahat saataisiin Venäjältä, mutta ei tietenkään lahjaksi. Pelätessäni sekä riippuvuutta että ruplaseteleitä pidin kuitenkin kiinni kannastani, ettei velkaa voida ottaa ilman säätyjen takausta. Paroni Rokassovski suostui kannattamaan vaatimustani. Tästä paroni Stjernvall-Walleenin kirje (20. toukokuuta). Onneksi ruhtinas Gortšakov teki kuuluisan šakkisiirtonsa. Sotaministeri oli pyytänyt aikaa. ”Sitä saadaan”, vastasi ruhtinas noin suurin piirtein ja pidätteli Napoleonia kauniilla puheilla, kunnes sanoi lopulta toisessa äänilajissa: ”Olkaa hyvät ja tulkaa vain!” Venäjä riemuitsi, muu maailma nauroi. Napoleon työnsi kädet taskuun, emmekä ryhtyneet sotavalmisteluihin. Täällä puuhailtiin noina aikoina nimien keruussa adresseihin. Paroni Stjernvall kirjoitti. ”Keisari, joka ei halua anella alamaisen kiintymyksen osoittavaa adressia, ei myöskään kiirehdi valtiopäiväkutsun julkaisemista sellaisen saadakseen.”

Oli miten oli, valtiopäiväasia ei ollut vaarassa. Manifesti oli laadittu, mutta ajankohtaa ei ollut määrätty.

Olin pyytänyt saada tiedon kutsusta ylimääräisille valtiopäiville, jos sellainen tulisi kyseeseen, koska pelkäsin, että se sisältäisi jonkin sitovan ilmauksen rahalaitoksestamme.

Tämä johti väärinkäsitykseen. Luultiin, että olin halunnut tiedon kutsusta varsinaisille valtiopäiville. Tästä kreivi Armfeltin kirjeitä (24. toukokuuta ja 18. kesäkuuta) ja paroni Stjernvall-Walleenin kirje, josta lainaus edellä. Tunsin joutuneeni hyvin noloon asemaan – mistä salkussa kirjekonsepti. Mutta kun mielestäni röyhkeä pyyntöni otettiin suureksi hämmästyksekseni vastaan aivan luonnollisena asiana, tämä johtikin pitkälle meneviin seurauksiin. Minulle kerrottiin, että kutsumanifesti, jonka sisältö minulle myös ilmoitettiin, oli hyväksytty, mutta valtaistuinpuhe oli vielä avoinna ja minulta pyydettäisiin sen sisältöä koskevia neuvoja. Muistan yhä, että mieleeni tulivat Oxenstiernan sanat siitä, kuinka vähällä järjellä (nimittäin ihmisjärjellä) maailmaa hallitaan.

Kävi niin kuin oli sanottu. Eräänä kauniina päivänä paroni Stjernvall-Walleen istui luonani valtaistuinpuheen luonnos mukanaan. Se sisälsi jo tiettyjä myönnytyksiä, paitsi laajennettua verotusoikeutta (välilliseen verotukseen), jonka halusin mukaan, myös valtiopäivien säännöllisen koollekutsumisen ja luullakseni [säädyille] aloiteoikeuden. Varmaa väitettä tästä en halua esittää, sillä palautin Pietarista saamani luonnoksen ja olen jo unohtanut sen täsmällisen sisällön. Paroni Stjernvall-Walleen teki tänne useita matkoja, myös valmistellakseen keisarin saapumista heinäkuussa, ja näiden käyntien yhteydessä neuvoteltiin asiasta. Oli selvää, että jokainen kohta tarkastettiin Pietarissa ja luultavasti jo osittain alistettiin Hänen Majesteettinsa hyväksyttäväksi. En tiedä, tuliko minun osallistumiseni esille – tuskinpa. Laadin ehdotukseni huolellisesti. Se herätti mieltymystä, niin että puheen sanamuoto oli kappaleeseen: ”Te tunnette minun ajattelutapani” saakka sen mukainen. Siitä kuitenkin keskusteltiin ja sitä hiottiin vielä myöhemmin. Mainitusta kappaleesta lähtien noudatettiin kuitenkin Hänen Majesteettinsa omaa kaunista konseptia, johon kukaan muu ei tietenkään voinut kajota. Ensimmäinen konseptini ja Pietarissa puhtaaksi kirjoitettu puhe minun ranskasta jälleen ruotsintamanani ovat salkussa, johon on talletettu myös professori A. Ahlqvistin luonani ja kanssani neuvotellen laatima suomennos. Puhtaaksi kirjoitetussa kappaleessa on vielä minun ennen painatusta tekemiäni muutoksia. Valitettavasti mukaan tuli yksi käännösvirhe. Ranskankielisessä alkutekstissä sanotaan: ”un droit plus étendu – – quant au règlement de l'assiette des impôts [laajempi oikeus – – veroperusteiden määräämiseen]” eli puhutaan verojen luonteesta ja jakautumasta. Ruotsiksi ainoastaan: ”oikeus omaan verotukseen”. Se oli paha erehdys, mutta siihen olisi pitänyt kiinnittää huomiota Pietarissa.

Minun on todella painokkaasti muistutettava, että nuokin konseptit, joihin olen viitannut, ovat epäluotettavia; en nimittäin kykene koskaan kirjoittamaan puhtaaksi omaa kynänjälkeäni uutta tekstiä tekemättä. Kirjoitin harvoin konsepteja kirjeisiini, mutta silloin kun niin tein nämäkin konseptit ovat mainitulla tavalla epäluotettavia.

Näin olin siis tullut toden teolla mukaan valtion asioihin jo ennen kuin tulin senaattiin.

Tässä saanen mainita: olin maksanut 15 vuotta kirkollisen ja kouluvirkakunnan leski- ja orpokassan ja 7 vuotta yliopiston eläkekassan maksuja. Jos olisin kuollut, lapseni olisivat jääneet puille paljaille. Jos minut olisi erotettu, olisi odotettavissa ollut niukka eläke. Sen tähden varasin oikeuden säilyttää professorin eläkkeen ja erivapaudet. Koska luovuin 1. heinäkuuta professorin palkastani, mutta jouduin maksamaan puolet senaattorin palkasta hautausapukassaan, minulle tarjottiin tällaisissa tapauksissa tavanomaista korvausta tästä. Olin niin typerä, että torjuin tarjouksen.

Vannoin valan ja olin läsnä yhdessä senaatin täysistunnossa, mutta vietin sitten loman – yksityisasioitteni takia ja perehtyäkseni asioiden hoitamisen tapaan.

Eräänä kauniina päivänä sain kuitenkin kutsun saapua [senaatin] talousosaston istuntoon.

Näin se kävi. Loman aikana kolme jäsentä voi ratkaista asian, jos he ovat yksimielisiä. Silloin vallitseekin suuri yksimielisyys ja viihdytään hyvin. Erimielisyyden ilmaantuessa nimittäin tarvitaan ratkaisun aikaansaamiseen viiden jäsenen läsnäolo, ja tämän määrän kokoaminen tuottaa usein vaikeuksia, koska lomalaiset ovat tavallisesti matkustaneet pois kaupungista. Tällä kertaa talousosastossa oli läsnä neljä jäsentä. Oli ilmennyt erimielisyyttä. Minun kutsumiseni paikalle kävi mukavasti päinsä, ja lisäksi asia koski valtiovaraintoimituskuntaa.

Hypoteekkiyhdistyksen asiat olivat jälleen esillä. Se ei ollut kyennyt hankkimaan ulkomaista lainaa hyväksyttävillä ehdoilla ja anoi nyt säätyjen takausta eli esityksen tekemistä tällaisesta takauksesta ja rahauudistusta sekä lisäksi oikeutta tallettaa Suomen Pankkiin korkoa tuottavasti osa lainaamistaan varoista, kunnes ne ehdittäisiin lainata edelleen.

Toimituskunnan päällikkönä tuolloin toiminut senaattori A. Born käytti tilaisuutta hyväkseen lisätäkseen uusia pykäliä yhdistyksen sääntöihin – koska hän oli hanakka antamaan säännöksiä ja järjestämään valvontaa. Lisäpykälien tarkoituksena oli nimittäin valvonnan tehostaminen valtiontalouden etujen turvaamiseksi. Erimielisyys kohdistui yhteen noista pykälistä. Pöytäkirjan pitäjä oli käskystä toimittanut minulle asiakirjat ja selvityksiä tilanteesta.

Olin mielestäni saanut rahauudistuksen läpiviemisen perinnökseni ensi hetkestä saakka, vaikka en voi muistaa Langenskiöldin jättäneen sitä nimenomaisesti minun huolekseni. Hänen ainoa neuvonsa oli, että olisi perustettava komitea käsittelemään valtion raha-asioita. En voinut noudattaa neuvoa, sillä aavistin, että siihen olisi nimitetty Trapp, Born ja ehkä vielä silloinen tullipäällikkö J. von Born – joiden kaikkien kanssa olin joutunut napit vastakkain ja jotka osaltaan vielä muiden asioiden yhteydessä kylliksi synkensivät myöhempiä päiviäni.

Anomus tarjosi minulle nyt tervetulleen aiheen ja keinon uudistuksen edistämiseen. Yhdistys saattoi tuskin uskaltautua ulkomaisen lainan ottamiseen, niin kauan kuin venäläinen seteliraha oli täällä maksuvälineenä pakkokurssiin. Sehän saisi asiakkaidensa korkosuoritukset setelirahana ja joutuisi maksamaan annuiteettinsa metallirahana. Tästä syystä yhdistys oli pyytänyt rahauudistuksen toimeenpanoa. Lainan ottaminen taas kasvattaisi pankin hopeavarantoa. Esitin tällä perusteella ainoaksi ehdoksi, että yhdistys ottaisi 8 miljoonan markan lainan Suomen Pankin välityksellä. Tämä oli aivan uusi ehdotus. Born vastusti, sillä hän oli ollut rahauudistuksen vastustaja jo Langenskiöldin aikana. Paroni Nordenstam käsitti kuitenkin heti asian tärkeyden – ja muut kaksi jäsentä noudattivat luullakseni hänen mielipidettään. Asiasta oli kuultava Pankin johtokuntaa – ja ensimmäinen näyttämölle astumiseni oli tapahtunut todella komeasti. Keino oli tehokas, kun Pietarissa voitiin sanoa: Pankin valuuttavarantoa on kartutettu 8 miljoonan verran ja säädyille kertoa: jos laina taataan, pankki saa 8 miljoonaa ja maa rahauudistuksen. Tarkistettavaa puhtaaksi kirjoitettua pöytäkirjaa varten esittelijä oli saanut minulta kirjallisen ja perustellun kannanoton, joka tuli senaatin päätökseksi. Hypoteekkiyhdistys, joka oli varsin kummallisella tavalla vienyt minut valtiovaraintoimituskuntaan, antoi nyt toiminnalleni ensimmäisen kohteen sinne tultuani. Sekä yhdistyksen että pankin johtokuntaa kuultiin, ehtoon suostuttiin, ja asia eteni [senaatin] täysistuntoon, jotta asiasta anottaisiin esitystä.

Olin kuitenkin käyttänyt hyväkseni suhteitani Pietariin herättääkseni kysymyksen, voisiko keisari jo julkisuuteen saatetulla vierailullaan heinäkuussa jättää maalle jonkin arvokkaan muiston. Rahauudistuksen ratkaisu oli loistava asia. Päätös suomen kielen asemaa koskevasta kysymyksestä, jonka ratkaisemisesta papit ja talonpojat olivat esittäneet anomuksen tammikuun valiokunnassa, ilahduttaisi ainakin 1 ½ miljoonaa maan asukasta. Paroni Stjernvall kirjoittaa (11. heinäkuuta): ”Pian saanemme tilaisuuden keskustella suullisesti sekä valtaistuinpuheessa esitettävästä myönnytyksestä että suomen kielen kysymyksestä, jota kohtaan keisari on aina ollut hyvin myötämielinen. – Asia on täällä vireillä ja saa kannatusta.”

Rahakysymys oli jo ratkaistu tullessani virkaan. Valtiovaraintoimituskunnassa säilytetyllä ministerivaltiosihteerin kirjelmällä, joka on päivätty – 186–, ilmoitettiin Hänen Majesteettinsa armollinen suostumus siihen, että penneihin jakautuva markan metalliraha olisi maan ainoa laillinen maksuväline, kun kuitenkin ensin: 1. valtion liikkeelle laskemat vaadittaessa lunastettavat obligaatiot olisi lunastettu ja 2. tarpeellinen määrä metallirahaa olisi lyöty, mistä silloin olisi alamaisesti ilmoitettava Hänen Majesteetilleen; ja tämä kirjelmä oli myös esitelty senaatissa. Erillisillä asetuksilla oli sallittu markkamääräisten setelien liikkeelle laskeminen, ja nämä setelit olivat jo liikkeellä, määrätty hopea- ja kuparikolikoiden arvot ym., ja kaikessa julkisen vallan tilinpidossa oli vuodesta 1864 lähtien määrä siirtyä ruplista markkoihin. Kyseessä olevat obligaatiot olivat ns. Saimaan [kanavan] papereita, kuitenkin vain noin 600 000 ruplan arvosta, ja [Krimin] sodan aikana otettuja kotimaisia lainoja, määrältään 1 850 000 ruplaa. Kaikkia näitä obligaatioita otettiin vastaan valtion kassoissa, ja ne olivat siis eräänlaista setelirahaa. Paroni von Haartman oli kuitenkin tarkoittanut Saimaan papereiden lunastamista täydestä arvostaan; vuonna 1862 otetun Rothschildin lainan tarkoituksena oli sotalainaobligaatioiden lunastaminen. Merkittävä osa siitä oli kuitenkin lainattu edelleen viljan maahantuojille. Kuoletuslainarahasto oli sitä vastoin kerännyt noin 400 000 ruplan arvosta lunastettavaksi jätettyjä obligaatioita. Ensimmäinen ehto oli siis melkeinpä täytetty ja voitiin ainakin pian täyttää. Huonommin oli rahanlyönnin laita. Arkkitehtimme olivat pystyttäneet sellaisen rahapajan, että sen holvit olivat sortumisvaarassa, ja vaikeat korjaustyöt olivat käynnissä. Voitiin kuitenkin turvautua sellaiseen keinoon, että annettaisiin markkaseteleiden olla vuoden liikkeellä pakkokurssiin ja vaihdettaisiin ne sitten vähitellen metallirahaan. Päätin näin ollen käyttää tilaisuutta tähän. Suomen kielen kysymys oli jätetty senaatin hoidettavaksi, ja se halusi kuulla hovioikeuksia, kuvernöörejä, maistraatteja, konsistoreja ym. ym. Valtava määrä lausuntoja oli saapunut, useimmat täynnä parannuksen tekoon haluttomien esittämiä esteitä. Tohelot lääninsihteerin apulaiset, jotka kirjoittivat kehnoa ruotsia, olivat laveasti esitelleet käsittämättömiä mielipiteitään heidän korkeaa sivistystään uhkaavasta vaarasta. Oli ennakoitavissa, että ratkaisun aikaansaaminen ennen koko tuon massan sisällön punnitsemista ja ennen senaatin seitse­mäntoistajäsenisen täysistunnon päätökseen pääsemistä herättäisi pahaa verta. Koska minulla oli hyvät kortit käsissäni, tein kuitenkin päätöksen ”de passer outre” [ohittaa muodollisuudet] saadakseni asian edistymään.

Ei ollut varmaa, viipyisikö Keisari lainkaan Helsingissä. Hänen piti ainoastaan nähdä Parolan harjoituskentälle kootut ruotuväkijoukot. Asiassa ei ollut aihetta paljoon puhumiseen; se voitiin kuitenkin tuoda komeasti esiin sanomalehdissä, joissa huomion kiinnittäminen määrään ja laatuun ei ollut tarpeellista. Vastaanotto olisi tietysti innostunut. Siinäkään ei ollut mitään pahaa; olivathan ulkomaiset sanomalehdet, kärjessä ruotsalaiset, täkäläisten adressimielenosoitusten takia jo ennustelleet kapinan puhkeamista. Todellakin vain Aleksanteri II:n kaltainen luonteeltaan tyyni, lempeä ja jalosti ajatteleva hallitsija saattoi tuollaisissa oloissa harkita sellaisen valtaistuinpuheen pitämistä, jolla vuoden 1863 valtiopäivät avattiin. Tässä asiassa aktiivisia toimijoita olivat skandinavistit, jotka nöyristelivät isäntiensä, Ruotsin sanomalehtien, edessä, kun taas joukko uusliberaaleja kumarteli heitä eli heidän masinoimaansa yleistä mielipidettä. Syynä oli se, ettei haluttu osoittaa mieltä Puolan hirttäjäsantarmeja vastaan. Kyseessä oli kuitenkin vain uskollisuuden vakuuttaminen Hallitsijalle, mihin lähimpänä aiheena olivat häneen kohdistuneet paljastuneet murhajuonet. Ei tarvitse sanoakaan, ettei Suomen kansalla ollut mitään tekemistä mielenosoitusten kanssa. Suomen kansalla on ikiajoista asti paljon selvittämättömiä asioita ”herrojensa” kanssa, mutta hallitsijan se on aina mieltänyt tuekseen ja turvakseen. Hämeenlinnasta annettu reskriptikin sitten osoitti kansan olleen ja yhä olevan oikeassa.

Yllätyin kuitenkin siitä, että kreivi Armfelt ja paroni Stjernvall-Walleen saapuivat vasta keisarin mukana ja seurasivat häntä samalla junalla Hämeenlinnaan. Kun Keisari viipyi täällä vain ½ tuntia, en onnistunut tapaamaan kumpaakaan. Senaatti oli muiden tavoin odottanut rannassa tuntikausia. Viivytys johtui siitä, että Keisari oli höyrykoneeseen tulleen vian takia joutunut vaihtamaan laivaa kesken matkan. Keisarin lähtöön liittyneen sekamelskan aikana onnistuin puolipimeässä tapaamaan paroni Nordenstamin, esitin hänelle kysymykseni ja päätin hänen neuvostaan matkustaa Hämeenlinnaan yöllä klo 2 lähtevällä junalla. Perille tullessani Keisari oli jo lähtenyt kentälle. Mutta koska olin sähköttänyt paroni Stjernvall-Walleenille, minua odotti käsky saapua sinne päivälliselle. Kreivi Armfeltin tapasin vielä kaupungissa. Hän oli hieman epävarma esittelystä, mutta jätti ainakin rahauudistusasian riippumaan kenraalikuvernöörin selkeästä myötävaikutuksesta.

Lähdin liikkeelle kaupungista, en päivälliselle, vaan tavatakseni paroni Stjernvall-Walleenin, jonka neuvoja ja apua tarvitsin. Upseerien ruokailupaikan ulkopuolella tapasin hänet sekä useita muita odottamassa Keisaria, joka oli edelleenkin joukkojen leirissä. Minulla oli ylläni vain virkapukuni arkitakki, mutta minulle sanottiin, että virallisen juhla-asun puuttuminen oli pienempi rike kuin kutsun noudattamatta jättäminen. Valkoinen kaulaliina oli asun ainoa välttämätön lisäke, ja senaattori, paroni Gripenbergillä oli sellainen matka-arkussa vaunuissaan. Paroni Stjernvall-Walleen lupasi vaatia esittelyä sitkeästi, sillä hän oli erityisen kiinnostunut siitä, että Hallitsijan vierailun muistoksi saataisiin aikaan jokin maalle tärkeä päätös.

Päivällinen oli perin merkillinen. Ruokailupaikkana oli tilapäisesti pystytetty lankkurakenteinen rakennus, jonka sisäseinät oli jotenkuten peitetty paperitapeteilla. Tilaa oli kuitenkin kohtalaisen runsaasti, ja avoimista ikkunoista puhalteli raikas tuulenvire. Keisari näytti iloiselta, keskusteli vilkkaasti ja joi maljoja useiden ympärillään olevien henkilöiden kanssa. Seurue oli kirjava, upseereita ja siviilimiehiä, kauppiaita, tilanomistajia jne. – ei mitenkään tavanomaista hoviväkeä. Korkean isännän hyväntuulisuus sai kielenkannat irtautumaan, ja salin täytti iloinen puheensorina; ikkunoiden takana tungeksi naisia, jotka halusivat nähdä keisarin, ja ruutuja helähteli rikki. Tämä kaikki oli ihmeellisenä vastakohtana Euroopassa vallitsevalle jännitykselle, kun siellä odotettiin ratkaisua sodasta tai rauhasta – sen mukaan, mihin tulokseen tässä hatarassa salissa läsnä oleva päättävä valta tulisi. Tilanteen epätavallisuus, ehkä tottumattomuus ympärillä olevaan väkeen, joka noin huolettomasti antautui hilpeän mielentilansa valtaan, ehkä myös se näkyvä ja kuuluva innostus, jota tämä joukko osoitti hurratessaan maljoille – olipa syy mikä tahansa, päivällinen oli joka tapauksessa keisarille miellyttävä kokemus. Tasan vuoden kuluttua hän kysyi paroni Stjernvall-Walleenilta: ”Missä me olimme päivälleen vuosi sitten?” Hieman mietittyään tämä kykeni vastaamaan vain: ”Suomessa.” Keisari lisäsi silloin hymyillen: ”Niin, Suomessa, päivällisellä parakissa Hämeenlinnassa” sekä muutaman sanan, jotka osoittivat muiston mieluisaksi.

Tuskinpa siis voisi toivoa tulevansa hallitsijalle esitellyksi miellyt­tävämmällä hetkellä. – Heti keisarin noustua pöydästä kenraalikuvernööri tulikin luokseni, olin näet varovaisesti piiloutunut asianmukaisen välimatkan päähän, ja toi tätä tarkoittavan käskyn. Astuin esiin, Hänen Majesteettinsa sanoi tunteneensa minut kauan ja olevansa iloinen voituaan sijoittaa minut paikalle, jolla olisin hyödyksi. Kiitin alamaisimmin ja vakuutin, että ainakin yrittäisin tehdä parhaani. Jotenkin tuohon tapaan kohtaus meni, ja audienssi päättyi Keisarin lauseeseen: ”Tapaamme jälleen Helsingissä.”

Hupsu pikkuasia antoi – tietysti hyville ystäville – aiheen kaskuun. Olin juuri ennen pöydästä nousemista pannut suuhuni makeisen, joka takertui hampaisiin. Kun paroni Rokassovski tuli luokseni, keinottelin sen irti ja aioin keisarin luo mennessäni kuivata huuleni nenäliinalla. Tämän sijasta sain kouraan mustan kaulaliinani, jonka olin liinaa vaihtaessani työntänyt taskuuni. Tuona hetkenä ja tuossa tilanteessa ei ollut aikaa erehdyksen korjaamiseen, vaan minun oli työnnettävä liina hattuuni ja pideltävä tätä sillä tavalla, ettei sisältö tullut näkyviin. Kerroin tästä sattumuksesta, ja sen perusteella alkoi kiertää kasku, että makeinen oli liimannut huuleni yhteen enkä pystynyt vastaamaan sanaakaan Majesteetin puhutteluun.

Katselin vielä hetken maaliin ammuntaa, jota Keisari oli seuraamassa. Se sujui huonosti – mutta kaikki oli hyvin; eiväthän meidän vaatimattomat ruotusotamiehemme yleensäkään voineet ylvästellä olevansa muuta kuin laatuunkäypää maalaisnostoväkeä. Seuraavan päivän sulkeisharjoitukset saatiin kuitenkin – kiistatta – sujumaan loistavasti. Olin saanut vaihtaa muutaman sanan kenraalikuvernöörin kanssa ja annoin Hämeenlinnassa raporttini kreivi Armfeltille. Hän antoi minulle kuitenkin tehtäväksi pyytää illalla kenraalikuvernööriltä vielä kerran nimenomaista lupausta rahauudistuksen puoltamisesta sekä, jos lupaus annettaisiin auliisti ja varauksettomasti, jättää hänelle [Armfeltille] seuraavana aamuna täsmällinen muistio liitteineen. Sitä varten minulla oli aineistoa perin vähän. Olin nimittäin yöllä ennättänyt saada mukaani [senaatin] talousosaston päätöksenkin vain konseptina. Kyseessä oli nyt se, että senaatille piti saada valtuudet antaa uudistuksen toimeenpanokäsky heti, kun pankki saisi kokoon nuo 8 miljoonaa Hypoteekkiyhdistyksen tiliin.

Keisari lähti varhain aamulla harjoituksia seuraamaan. Olin joutunut edellisenä iltana myöhään häiritsemään paroni Rokassovskia, joka oli kuolemanväsynyt poikkeuksellisten rasitusten takia. Vein aamulla hyvissä ajoin paperini kreivi Armfeltille ja sain hänen luonaan vasta nyt tiedon suomen kielen asemaa koskevan reskriptin täsmällisestä sanamuodosta. Silloisessa muodossaan se on nyt ja aina Suomen kansan tulevaisuuden kulmakivi. – Se, minkä asianomaiset tahot ovat onnistuneet toimeenpanosta tinkimään, otetaan kyllä aikanaan korkojen kanssa takaisin. Reskripti läpäisi onnekkaasti esittelyn, joka suoritettiin keisarin palattua harjoituskentältä. Rahauudistus kuitenkin kariutui siihen, ettei Keisari halunnut Venäjän valtiovarainministeriä kuulematta ratkaista kysymystä, joka koski myös keisarikuntaa. Tämän syyn Hänen Majesteettinsa itse ilmoitti minulle audienssilla, jolle minut tätä varten kutsuttiin Helsingissä. Jo tämä kutsukin oli osoitus Hallitsijan suuresta suopeudesta. Ilmoitus annettiin sellaisella tavalla, että hankkeen epäonnistumista olisi melkeinpä saattanut pitää onnena. ”Excusez que je vous ai fait attendre [Suokaa anteeksi, että olen antanut teidän odottaa]”, olivat Keisarin ensimmäiset sanat huoneeseen tullessani. Hän istui pöydän takana yllään upseerin sinelli kotitakkia korvaamassa ja poltteli sikariaan. Pöydän päähän oli sijoitettu toinen tuoli. Sain kehotuksen istuutua sille. Puhuen hitaasti ja hiljaa kauniisti värähtelevällä äänellä hän lohdutteli minua, etten murehtisi lykkäystä, ja vakuutti, ettei mitään esteitä ole olemassa ja että asia saadaan toiveitten mukaisesti ratkaistuksi kolmen viikon kuluessa. Lukiessani tätä tekstiäni läpi en voi olla kiinnittämättä mahdollisten tulevien lukijoiden huomiota tähän kohtaan. Mitä on Suomi? Kuinka paljon merkitsevät sen edut? Millainen hahmo on suomalainen senaattori? Ja mitä olin etenkin minä uusikkona tuossa virassa? Kaikki tämä nimittäin 80:aa miljoonaa alamaista hallitsevan itsevaltiaan edessä. Hän katsoi olevansa velvollinen antamaan henkilökohtaisesti selityksen, miksi hän torjui äkillisen ja tavallisia muotoja noudattamatta esitetyn anomuksen tai oikeastaan vain lykkäsi siihen suostumista! Tällainen menettely voi johtua ainoastaan luontaisesta hyväsydämisyydestä ja sitä vastaavista hallitsemisen periaatteista.

Näin päättyi asian käsittely sillä erää. Kukaan ei varmaankaan kummastele sitä, että arvioin onnistuneeni. Ikävä kyllä päätöstä ei kuitenkaan saatu Hämeenlinnaan päivättynä.

Nuo kolme viikkoa eivät olleet vielä kuluneet, kun sain kutsun Pietariin – pelkästään rahakysymyksen takia. Keisari oli matkustanut Moskovaan, ja kreivi Armfelt oli saanut käskyn neuvotella hänen poissa ollessaan valtiovarainministerin kanssa. Kreivi halusi minun olevan läsnä noissa neuvotteluissa. Saavuttuani Pietariin kreivi nouti minut eräänä iltana vierailulle ministerin, von Reuternin, luo. Tämä oleskeli silloin kesähuvilalla Krestovskin saaressa. Nämä Pietarin seudun kesähuvilat eivät ole kovin miellyttäviä paikkoja, ne sijaitsevat hyvin alavalla ja vetisellä maaperällä Nevan monien sivuhaarojen lomassa, ja lisäksi asumuksia ympäröi tiheä puusto ja pensaikko – niin ettei ilmaa eikä aurinkoa saa riittävästi. Ilma oli elokuun iltana jo varhain niin kosteaa ja viileää, että ministerin huoneen ikkunaruuduissa valuivat sumusta tiivistyneet vesivanat. Hän oli huonovointinen, mikä ei ollut mitenkään merkillistä. Ministeri on oleskellut Englannissa ja Pohjois-Amerikassa ja suhtautuu asioihin varsin liikemiesmäisesti. Kokous sujui nopeasti ja menestyksekkäästi vajaassa puolessa tunnissa. Kreivi ei paluumatkalla väsynyt hämmästelemään tapahtunutta ja vakuutteli, että neuvottelut olisivat kestäneet kuukausia, jos hän olisi ollut yksin asialla.

Ehdin kuitenkin myös kosketella suunnitelmaa yksityisen rautatien rakentamisesta Pietarista Viipuriin. Olin nimittäin tutustunut höyrylaivassa tilanomistaja Karl Alfthaniin, joka myös oli matkalla Pietariin mukanaan iso salkku ja salkussaan rautatiesuunnitelma kulkulaitosministerille esiteltäväksi. Tarkoituksena oli perustaa yksityinen yhtiö ja pyytää korkotakausta obligaatioille. Asuimme samassa hotellissa ja otin hänen salkkunsa mukaan. Herra von Reutern ei nähnyt mitään estettä sellaiselle ratkaisulle, että Venäjän valtio ottaisi taatakseen 2/3 ja Suomen hallitus 1/3:n 5 prosentin obligaatioiden korkojen ja kuoletusten suorittamisesta. – Hän ei vain voinut sietää sitä, että minä puhuin prosenttiosuuksista, ja oli tietysti oikeassa. Kun nyt olen maininnut tästä jutusta, voinen saman tien kertoa sen loppuun. Asianomainen jätti esityksensä asiasta varustettuna minun suosituksellani. Mutta kun aina on kuultava jotakin viranomaista, tässä tapauksessa kuultiin tie- ja vesirakennusylihallitusta. Kesti kauan, ennen kuin tämä oli käynyt läpi kestikievareiden päiväkirjat ja laskenut kärrynpyörien urat Viipurin ja Pietarin välisellä tiellä, nimittäin Suomen rajojen sisäpuolella. Tulokseksi koitui, ettei rautatieliikennettä saataisi kannattavaksi. Olin ajatellut viedä kysymyksen valtiopäivien käsiteltäväksi. Nyt oli kuitenkin jo myöhäinen vaihe eikä asian esittämisestä olisi varmastikaan ollut mitään hyötyä, koska Venäjä olisi tuskin suostunut takaamaan korkojen maksua tuollaisen lausunnon saamisen jälkeen. Asia raukesi, vaikka hra Alfthan uskoi voivansa saada rahat varmasti Berliinistä.

Rahauudistuksen keskeinen kysymys ratkaistiin siten, että ministeri lupasi hyvin selvin sanoin laatia muistion ja selittää siinä Hänen Majesteetilleen, ettei meidän rahauudistuksemme toteuttamiselle ollut Keisarikunnan etujen kannalta mitään estettä.

Mutta – mutta tähän lupaukseen liittyi lisäehto, johon koko asia kaatui.

Venäjän pankkihallitus oli samana vuonna ryhtynyt kokeilemaan kurssikehityksen ohjaamista pelästymättä muiden maiden vastaavien yritysten epäonnistumisesta. Täällä Suomessa näiden hankkeiden historia tunnettiin hyvin vapauden ajalta ja vielä myöhemmistä Kaarle XIV Juhanan samansuuntaisista yrityksistä. Hänen tiedetään sanoneen: ”Täällä Ruotsissa saattaa olla useitakin minua etevämpiä sotapäälliköitä; raha-asioissa uskon kuitenkin pystyväni kilpailemaan tasaväkisesti kenen kanssa tahansa.” Kukaan ei halunnut tätä kiistää; moni kuitenkin käsitti, että yritys oli chimère [turha haave]. Se tietysti epäonnistui, ja Kaarle Juhana sai maksaa siitä sievoiset rahat. Realisaatioon oli ryhdyttävä 1836, ja sen yhteydessä meidän pankkimme sai Ruotsin pankilta hopeaa vastineeksi riikintaalareista ja killinkimääräisistä pikkuseteleistä, jotka olivat siihen saakka kiertäneet Suomessa, vaikka niitä ei enää otettu vastaan valtion veronkannossa, elleivät kruununvoudit suostuneet siihen hyvää provisiota vastaan – silloin nuo virkamiehet elivät ihanaa aikaa.

Venäjällä oli ennakolta säädetty voimaan kuukausi kuukaudelta laskeva agiokurssi hopearahalle. Marraskuussa oli määrä päästä [seteliruplien ja hopearuplien] samanarvoisuuteen. Jokainen, joka kynnelle kykeni, säästi seteleitään saadakseen hyväkseen niiden arvonnousun. Pietarin-matkani tapahtui elokuussa, eikä silloin sopinut vähääkään epäillä toimenpiteen menestystä. Voitiinhan parikurssiin [samanarvoisuuteen] sitä paitsi ehkä päästä. Hämärän peitossa oli, mitä sen jälkeen seuraisi. Tuossa vaiheessa voitiin ottaa ulkomailta suuria lainoja, muuttaa ne paperirahoiksi, jotka voitaisiin hetken tultua esittää lunastettaviksi ja tuottaisivat silloin miljoonavoitot. Tie oli avoinna koko maailman keinottelijoille. Kun ministeri nyt kuitenkin toivoi, ettei meidän rahauudistuksemme tapahtuisi ennen kuin hän olisi päässyt parikurssiin, koska ulkomailla ryhdyttäisiin toitottamaan Venäjän seteleiden menettäneen täällä arvonsa ja tämä mekastus haittaisi asian vähäpätöisyydestä huolimatta parikurssin saavuttamista, minulla ei ollut säädyllistä mahdollisuutta torjuvan vastauksen antamiseen. Lisäksi minulla oli kolme omaa hyvää syytä myöntymiseen. Meillä ei vielä ollut Hypoteekkiyhdistyksen 8 miljoonaa, markan hopearahaa ei ollut vielä lainkaan valmiina, hopean agio aleni meillä samaa tahtia kuin Venäjällä. Meidän pankkimme noteeraus oli tuolloin noin 93–94 prosenttia. Mikä ajankohta olisikaan ollut rahauudistukselle edullisempi kuin hetki, jona meidän markkamääräiset setelimmekin olisivat hopearahan arvoisia? – Lopuksi: kielteinen vastaus olisi merkinnyt rahauudistuksen hyvästelyä. Vastasin näin ollen myöntävästi säilyttäen mahdollisimman valoisan ilmeen ja kiitellen mahdollisimman kohteliaasti.

Jo lyhyen hetken kestäneen vierailumme aikana ministerin ilme kuitenkin synkkeni. Hänet kutsuttiin huoneesta tuokioksi, ja hän palasi synkemmäksi muuttuneena. Paluumatkalla kreivi Armfelt kertoi sanoneensa sillä välin, kun noudin rautatiepaperit sisältänyttä salkkua vaunuista, että pankinjohtaja, paroni Stieglitz oli odottamassa ja oli tuonut tiedon kullan arvonnoususta Pariisissa. Tämä operaatio imi metallia, luultavasti vuonna 1862 loppuun maksetun 5 %:n lainan maksuerissä aiemmin maasta pois kulkeutuneita puoli-imperiaaleja [5 ruplan kultarahoja]. Uutinen oli tästä syystä epämiellyttävä.

Kreivi halusi minun jäävän odottamaan Keisarin paluuta Pietariin. Minua uhkasi kuitenkin jo hätä avustustoimien aloittamisesta. Minun oli kiirehdittävä takaisin seuraamaan lähestyvän elonkorjuun onnistumista. Rahalaitosasia ei myöskään tuolloin näyttänyt edellyttävän pikaista ratkaisua. Lisäksi lähestyivät valtiopäivät, eikä kertomukseni valtiontalouden tilasta ollut vielä valmis. Koska ainoana tiesin tulevaan valtaistuinpuheeseen sisältyvän tätä asiaa koskevan lupauksen, en voinut ottaa asiaa esille senaatissa, vaan järjestin näin ollen kaikessa hiljaisuudessa tekstin toimitustyön ja painatuksen. Kun opus ilmestyi, tämä menettely herätti jonkin verran tyytymättömyyttä ja antoi aihetta huomautuksiin. Puolustauduin kuitenkin vetoamalla ujostelematta armolliseen käskyyn. Kun asianomainen valiokunta sittemmin antoi julkisen tunnustuksen hallinnon huolellisesta hoidosta vuodesta 1810 saakka, rohkeuteni sai toisen sävyn. Kukaan ei sitä paitsi tiennyt, että kertomus valtiontaloudesta tehtiin senaatin tietämättä. Suuri avoimuuskin oli nyt sen ansiota.

Palatakseni taas rahauudistuksen kohtaloon: seteleitä alkoi virrata Venäjällä lunastettaviksi jo syyskuussa. Epäluottamus ja levottomuus kasvoivat vähitellen. Myrsky puhkesi kuitenkin vasta marraskuussa. Kreivi Armfelt kirjoitti 18. päivänä:

Vous connaissez probablement déjà la triste influence que le discours de Louis Napoléon a exercé sur la Bourse de S:t Petersbourg où il y a, pour le moment, une agitation de plus fortes. Voyons la tournure que cela prendra et si l'effet que cela a produit sur le cours de change pourra être modifié. Le Baron de Stieglitz est part pour l'étranger afin, dit on, de négocier un nouvel emprunt. [Tiedätte luultavasti jo, millaisen ikävän vaikutuksen Ludvig Napoleonin puhe on saanut aikaan Pietarin pörssissä, jossa parhaillaan vallitsee hyvin voimakas levottomuus. Saapa nähdä, millaisen käänteen tämä asia saa ja voidaanko sen vaihtokurssille aiheuttamia seurauksia lieventää. Paroni von Stieglitz on matkustanut ulkomaille, minne hänen kerrotaan lähteneen neuvottelemaan uudesta lainasta.]

Asian valaisemiseksi tämä: Pietarissa ei nimittäin vielä ollut päätetty mitään ”suhtautumisesta kongressiin” – jota Napoleon oli ehdottanut. Se oli jätetty riippumaan ”kysymyksistä” eli Puolan kysymyksestä, josta keskustelemisen ruhtinas Gortšakov pian suorin sanoin torjui.

Kurssin alenemista ei kuitenkaan saatu pysähtymään. (Huom. Pietarissa noteeraukset määritellään vieraassa valuutassa ja kurssin sanotaan laskevan, kun ruplalla saatava valuuttamäärä vähenee.) Niin olisi varmaankin käynyt, vaikka Napoleon ei olisi sanonut sanaakaan. – Jalometallivaranto oli niin vähäinen, ettei se kyennyt kestämään voimakasta painetta, ja liikkeellä oleva setelistö liian suuri. Pyrkimys parikurssiin romahti, mutta ministeri pysyi paikallaan kummallista kyllä. Hanketta luultavasti vahvimmin ajanut paroni von Stieglitz joutui eroamaan. Levitettiin huhua, kuten tavallista, että hän oli itse keinotellut ja voittanut miljoonia. Toiset sanoivat, että hän oli tukenut operaatiota omilla varoillaan ja menettänyt miljoonia. Molemmat huhut lienevät yhtä perusteettomia.

Rahauudistus ei tietenkään olisi voinut tulla noissa oloissa kyseeseen; silloinhan jos koskaan tietoa siitä olisi käytetty keisarikunnan luotonsaantimahdollisuuksien horjuttamiseen. Meidän kannaltamme asia pysyi toistaiseksi yhdentekevänä. Kävi nimittäin pian ilmi, ettei Hypoteekkiyhdistys kyennyt hankkimaan lainaa siedettävillä ehdoilla edes säätyjen takauksellakaan. Voidaan sanoa, että nuo 8 miljoonaa osoittautuivat tarpeettomiksi. Valuutan (7/15) ja liikkeessä olevan setelistön välisen suhteen pankkimme oli kyennyt säilyttämään; ja se oli kyllin vahva kestämään, koska [yleisön] talletuksia ei pankissa ollut juuri lainkaan. Epäluuloisuus oli kuitenkin voimakasta ja yleistä. Omaa etuaan ajavat vientikauppiaat käyttivät sitä hyväkseen vastustaakseen rahauudistusta. Jopa Venäjän valtiovarainministeri pelkäsi vielä paljon myöhemmin hankkeen epäonnistumista noiden 8 miljoonan hankkimisesta huolimatta. Niinpä voidaan sanoa, että nuo miljoonat tarvittiin vain heikkouskoisten uskon vahvistamiseen. Minun on kuitenkin vilpittömästi lisättävä, että opin itse vasta vähitellen huomaamaan noiden 8 miljoonan olevan vain hyödytön taakka.

Kun tarkastelen jälkikäteen noita uuden asemani ensimmäisiä viikkoja, voin epäröimättä sanoa, että aika tuli hyvin käytetyksi. Irtauduin tutkijankammiotavoistani, niin hyvistä kuin huonoistakin, yhdellä nykäyksellä ja kuljin virkatakissani aamusta iltaan, tein uusia töitä, hoidin neuvotteluja ja kirjeenvaihtoa, otin vastaan vieraita ja tein itse vieraskäyntejä, olin läsnä kutsuilla, matkustin pikavauhtia kuin kuriiri, todellakin toimeliaasti ja aina valmiina, vaikka minulla oli ikää jo 57 vuotta. Muistoni tuolta lyhyeltä ajalta ovat myös rikkeettömän iloisia, ja lisään, että tulin senaatin jäseneksi varsin vaikutusvaltaisena miehenä.

 

 

III. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä

 

Olen tähän saakka jättänyt mainitsematta, että astuin vakinaiseen palvelukseen jo ennen kuin se oli velvollisuuteni. Syitä oli useita. Ja senaattori Born oli iloinen päästessään aikaisemmin lomalle, jota valtiopäivien avajaiset lisäksi uhkasivat häiritä.

Pääsin pian sisälle asioihin. Esittelijäsihteeri Gustafsson oli poissa. Protokollasihteeri Calamnius, joka suoritti esittelyt hänen sijastaan, oli uuttera työntekijä, runsastietoinen ja kokenut. Kamreeri Thilén pystyi hoitamaan valtiokonttorin asiat suorastaan silmät sidottuina. Molemmat suhtautuivat minuun ystävällisesti. Lomakausi oli senaatissa viihtyisää ja rauhallista aikaa, asiat toimitetaan silloin pitemmittä puheitta. Jokainen sai vastata omista tekemisistään.

Koettelemusten vuodet rasittivat minua koko lyhyen toimikauteni ajan. Kaikki hätäapujärjestelyt kuuluivat vanhastaan valtiovaraintoimituskunnan tehtäviin, vaikka niiden olisi oikeastaan pitänyt olla kansliatoimituskunnan tai ehkä pikemminkin maataloustoimituskunnan asioita, koska ne kohdistuvat ainoastaan maata viljelevään väestöön, joten rahojen käytön ei enää pitäisi kuulua valtiovaraintoimituskunnalle, kun se on järjestänyt saatavissa olevat varat käytettäväksi. Kertomuksen näihin asioihin liittyneistä toimista säästän siihen asti, että ehdin näissä muistiinpanoissa hirmuiseen vuoteen 1867.

Valtiontalouden tila ei ollut vaikea virkaan tullessani. Viljantuontiin myönnetyt suuret lainat toki aiheuttivat jonkin verran huolta, koska näillä Rothschildin lainan rahoilla piti lunastaa [Krimin] sodan aikana liikkeelle lasketut vaadittaessa maksettavat obligaatiot. Nyt toimituskuntaan virtasi runsaasti anomuksia, joissa pyydettiin lykkäystä lainojen maksamiseen. Olisi ollut julmaa vaatia niitä, jotka todistivat tuoneensa maahan sovitun määrän viljaa ja jauhoja ja luovuttaneensa luotolla rahvaalle siitä suurimman osan, täyttämään maksusitoumuksensa täsmällisesti ja periä valtion saatavat ulosottoteitse, ehkä ajaa monet jo sitä ennen vararikkoon, koska pankki sen paremmin kuin yksityisetkään ei voinut ottaa vastaan noita satoja velkakirjoja, jotka oli annettu [rahvaan] viljalainojen maksamisen vakuudeksi. Tilanne muuttui vähitellen niin painostavaksi, että valtion oli ennen vuoden päättymistä otettava paroni Stieglitziltä ½ miljoonan ruplan lyhytaikainen laina, joka käytettiin obligaatioiden lunastamiseen ja maksettiin pois sitä mukaa kuin viljantuojat maksoivat lainojaan takaisin.

Tämä ei oikeastaan vaikuttanut valtion varoihin, koska saatavat täysin vastasivat velkaa, ja lisäksi saatavia oli 5 miljoonaa markkaa osaksi rahvaalle, osaksi kaupunkikunnille tulipalojen jälkeisiä uudisrakennuksia varten annetuista lainoista. Valtion varsinaiset menot olivat toki tuntuvasti kasvaneet aiempien päätösten ja anomusten perusteella. Toisaalta tullitulot kohosivat vuonna 1863 korkeammiksi kuin koskaan ennen – heti seuraavana vuonna vaikean kadon jälkeen, mikä osoittaa rahvaan kärsineen runsaiden lainojen ja lahjoitusten ansiosta siitä vain vähän. Totesin myöhemmin, että järjestettyihin yleisiin töihin oli ilmaantunut työnhakijoita vain vähän ja että niissä oli maksettu ennen kuulumattoman runsaita päivärahoja. On kuitenkin mainittava, että puutavaran ja tervan korkeat hinnat vuonna 1862 vaikuttivat tuntuvasti tuohon suhteelliseen hyvinvointiin.

Jouduin pian huomaamaan, että valtion menoja lisättiin varsin harkitsemattomasti siten, että senaatti anoi vuoden kuluessa määrärahojen korotuksia ja uusia määrärahoja, jotka eivät sisältyneet vuoden talousarvioon. Tästä huonosta tavasta irti pääseminen oli vaikeaa. Se kävi kuitenkin helpommin aikojen vaikeutuessa, niin ettei sellaista enää virkakauteni viimeisinä vuosina tapahtunut, vaan aina jonkin toimituskunnan pyytäessä määrärahoja asia päätettiin ottaa käsiteltäväksi valtion tilinpäätöksen yhteydessä. Kun tilinpäätös sitten tehtiin ja havaittiin sen osoittavan pientä ylijäämää, otettiin esiin vuoden aikana kertynyt pino sellaisia pöytäkirjanotteita, joissa määräraha-anomuksia mainittiin, ja saatoin täysin puolueettomasti jättää senaatin päätettäväksi mainitun ylijäämän käytön; summa oli harvoin edes kymmenesosa toivotuista määrärahojen lisäyksistä. Vielä tätä kirjoittaessani tunnen samaa lämmintä mielihyvää kuin katsellessani ja kuunnellessani tuota jakotoimitusta, samaa mielihyvää, jota olimme Thilénin kanssa jo ennakolta tunteneet tilinpäätöstä tehdessämme, – vaikka usein hyvän asian syrjäytyminen tuntuikin ikävältä. Pyysihän jokainen toimituskunta tietysti rahaa tarkoituksiin, joita sen päällikkö piti maan kannalta hyödyllisinä. Toisinaan saatiin jokin asia autetuksi myöntämällä määräraha vain yhdeksi vuodeksi. Tuollaiset ylimääräiset määrärahat eivät vie valtiontaloutta hunningolle, koska ne voidaan jälleen poistaa sitä rasittamasta. Valtiontalouden raunioittaa sen sijaan varsinaisen budjetin kohtuuton kasvattaminen, koska se johtaa vajaukseen heti tulojen vähentyessä.

Samalla onnistuin kokoamaan vähäisen vararahaston. Suomessa asuville henkilöille maksettavat venäläiset eläkkeet maksettiin tuohon aikaan ennakkoina lääninkonttoreista. Korvaus saatiin vasta 2–3 vuoden kuluttua, yleensä kovan riitelyn jälkeen. Nämä maksut, saatavat ja niiden suoritukset kirjattiin pankissa erilliseen rahastoon: ”valtakunnanrahaston varaston” tileille. Kulloinkin jäljellä olevat saatavat sisällytettiin vuoden ns. ”[meno]laskelmaan”. Siihen otettiin kuitenkin sekä ennakoidut menot, joiden summaa ei tiedetty, että ennakoimattomat ylimääräiset menot niin väljästi arvioituina, että tuohon rahastoon siirrettyä koko summaa ei tarvittu. Ja kun seuraavana vuonna laskelmassa oli näytettävä vain jäljellä olevat saatavat, tämä säästökassa oli salainen aarre. Sen varat sijoitettiin Venäjän metallirahaan sidottuihin 4 %:n obligaatioihin, joiden korkokin maksetaan kultana. Parissa kolmessa vuodessa siihen kertyi noin 2 miljoonaa markkaa. Asia tuli sitten ilmi, kun oli maksettava loppuerä lainasta, jonka [Suomen] Pankki oli ottanut silloisesta Venäjän Kauppapankista valtion rahoittaman jauhojen tuonnin maksamiseksi. Vararahaston päästäminen käsistä tuntui arveluttavalta. Niinpä [Venäjän] valtiovarainministeriltä pyydettiin lykkäystä, mutta sitä ei myönnetty. Kun vastaus saapui, paroni Rokassovski kutsutti minut puheilleen, otti minut vastaan hautajaisilme kasvoillaan ja kertoi ikävän uutisen selvästikin itse hyvin huolissaan. Hän hämmästyi, kun otin tiedon tyynesti vastaan, ja hänen mielestään oli aivan järjetöntä pyytää lykkäystä, kun kerran rahaa maksamiseen oli. Kirjelmä oli esiteltävä senaatissa, ja näin aarteen olemassaolo paljastui. Se ei kuitenkaan kokonaan huvennut tuohon maksuun. Usko joidenkin salaisten säästöjen olemassaoloon eli kuitenkin senaatissa sitkeästi senkin jälkeen, kun hätätila oli tyhjentänyt kaikki rahalähteet. Vuonna 1866 perustettu Venäjän valtion menoista vastaava kassa otti tuona vuonna pitkien neuvottelujen jälkeen huolekseen myös kyseessä olevien eläkkeiden maksamisen ja pieni ”valtakunnanrahaston rahasto” katosi. Hyvin usein kuulee ja näkee valtiontaloudenkin piirissä vaadittavan, että menojen vähentäminen on oikea tie kehnon tilanteen korjaamiseen. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Yksityishenkilö voi supistaa menojaan, kun tulot vähenevät. Ellei hän saa luottoa, hän voi joutua hätään. Valtion menojen laita on toisin. Ne on maksettava, vaikka osa niistä olisikin ajattelemattomuudesta aiheutunutta liiallisuutta. Uudistusten aikaansaaminen näissä asioissa vaatii runsaasti aikaa, ja niitä vastustetaan monin tavoin. Meidän budjettiemme lähempi tarkastelu saattaisi tarkastelijan hankalaan tilanteeseen, kun hänen olisi ehdotettava, mistä menoja supistettaisiin. Ensisijaisesti hän varmaankin kiinnittäisi huomiota palkkamenoihin. Luottamustehtävissä toimivien virkamiesten palkkioita voitaisiin kai muitta mutkitta leikata? Siihen uudistus kuitenkin pysähtyisi, sillä erottamattomien virkamiesten palkkaus perustuu tehtyyn sopimukseen. Niinpä tulokseksi saataisiin 20 000–30 000 markan säästö kunkin arvioitsijan käsitysten ja maun mukaan. Vastustus tekisi kuitenkin uudistuksen toimeenpanon mahdottomaksi. Joidenkin virastojen miehitystä voitaisiin ehkä vähentää sitä mukaa kuin virkamiehiä eroaa tehtävistään – kunhan jäljelle jäävien palkkoja korotettaisiin. Ainoa tarpeeton virasto, jonka pystyin löytämään, oli vuorityölaitos maassa, jossa ei ole kaivoksia eikä ole myöskään pystytty löytämään malmisuonia, joiden louhinta kannattaisi. Paroni Stjernvall-Walleenin sangviininen luonne sai minut toisinaan tuskastumaan, kun muuan venäläinen kaivosmies valtasi kuparimalmijuonteita Kuusamosta ja Lepikosta ja ns. magnetiittirautamalmilöydöksiä Viipurin läänistä. Olimme muka menettämässä suuret rikkaudet, kun emme olleet pitäneet silmiämme auki jne. Kuusamon kuparimalmi oli tutkittu ja tunnettiin. Sitä oli irtolohkareissa ja vähäisinä sulkeumina, vähän ja pitoisuudeltaan köyhää. Molemmat hankkeet olivat ns. grynderiyrityksiä, kuten olettaa saattoikin, ja vain jälkimmäinen niistä eteni yhtiön perustamiseen saakka, mutta se kaatui pian. Tehtiin ehdotus vuorityöviraston uudistamisesta ja yhdistämisestä manufaktuurijohtokuntaan. Minun eroni jälkeen vuorityövirasto pääsi kuitenkin uudelleen jaloilleen – ja kokemus on osoittanut, kuinka paljon hyötyä siitä on ollut. Minun mielestäni kaivosmies olisi hyvinkin saattanut toimia uuden viraston päällikkönä rinnallaan kauppaa ja teollisuutta tunteva johtokunnan jäsen sekä toinen patenttiasioita varten ja samalla pätevä teollisuus- ja kauppakoulujen tarkastajaksi. Erityisiä asioita käsiteltäessä olisi mukaan kutsuttu teknillisen opiston opettajia ja todellista liiketoimintaa harjoittava helsinkiläinen kauppaneuvos. Jos kaivosvaltausten käsittelyä varten olisi välttämättä tarvittu tähän tehtävään erikoistunut virkamies, sellainen olisi voinut jatkaa virassaan. Kaivostoimintaa varten ei silti selvästikään tarvita valtion virkamiehiä. Myös julkisista rakennuksista vastaava virkakunta, joka uudistettiin Ruotsin esikuvan mukaisesti, suunniteltiin aivan liian laajaksi, kun nimitettiin virka-arkkitehdit lääneihin, joilla ei ole heille tarjottavana muita töitä kuin pari koulutaloa ja kruununmakasiinia. Hallitus oli asiaa hyvin harkittuaan lopettanut julkisten rakennusten rakennuttamisen, koska kokemus on osoittanut, että niiden ylläpito käy kalliimmaksi kuin vuokratilojen käyttö. Kun siirrytään siviilihallinnon ulkopuolelle, vain koulujen ja lukioiden menot ovat kasvaneet kohtuuttomasti viime vuosikymmenien aikana. Omasta puolestani ehdotin oppikoulujen alimpien luokkien lakkauttamista, koska oikeastaan juuri niille tulee runsaasti oppilaita, ja reaali- eli porvarikoulujen perustamista niitä korvaamaan siten, että niiden alimmat luokat olisivat samalla valmistavia luokkia oppikouluihin pyrkijöille. Pysyväisluonteisten määrärahojen säästöä ei tosin näin olisi kertynyt, mutta oppikouluihin pyrkiminen olisi tulevina vuosina vähentynyt eivätkä nämä koulut olisi yhtä kipeästi tarvinneet lisää määrärahoja. Huomautettakoon vielä siitä epäkohdasta, että eroaville virkamiehille myönnetään puoli- tai kolmanneseläkkeitä. Muualta lienee vaikea löytää liiallisia valtion menoja leikattaviksi.

Virkakauteni alussa tehtiin virhe, kun perustettiin Evon metsäkoulu. Vastaehdotuksena oli tämän koulun yhdistäminen Mustialan oppilaitokseen. Olin omasta puolestani vakuuttunut siitä, ettei tämä yhdistäminen ollut tarkoituksenmukaista, vaikka ratkaisu olisikin ollut halvempi. Ja kun asianomaiset vakuuttivat, että vuosittain ainakin kaksitoista koulusta valmistuvaa oppilasta voitaisiin palkata metsänhoitoviraston palvelukseen, kannatin Evo-ehdotusta. Myöhemmin havaitsin metsäviraston harjoittavan sellaista tuhlausta, että se maksoi vuosittain palkka- ym. kuluja ½ miljoonaa, mutta ei myynyt lainkaan tukkeja, koska hintatarjouksia pidettiin liian alhaisina. Selvää kuitenkin on, että näin meneteltäessä lahoaa vuosittain pystyyn niin paljon runkoja, että niiden arvo ylittää laitokselle myönnetyt määrärahat. Sain kuitenkin aikaan sellaisen tuloksen, että ainakin jonkin verran myyntiä tapahtui. Laitoksen päällikkö oli tosin rehti ja asiaansa uutterasti ajava, mutta itsepintainen ja nurinkurisiin laskelmiinsa piintyneesti uskova mies. Vielä 1867 hän lupasi kenraalikuvernöörin luona tapahtuneessa neuvottelussa toimittaa satamiin ja myydä ulkomaille niin paljon ratapölkkyjä, että kaupan voitolla voitaisiin kustantaa koko Pietarin rata. Laatimassani säädyille annetussa esityksessä luvattiin tällä perusteella, että valtiovalta maksaisi noista pölkyistä pyydetyn 18 miljoonan summan ylittävät kustannukset. Nyt tiedetään, ettei mainitulla tavalla saatu hankkeeseen penniäkään.

On yleensäkin muistettava, että Suomen kaltaisen pienen maan on maksettava kalliisti siitä edusta, että sillä on itsehallinto. Sehän tarvitsee kutakuinkin kaikki samat laitokset, joita suuremmissakin valtioissa tarvitaan. Ne lisäkustannukset, joilla nämä laitokset saadaan riittämään moninkertaisesti suuremman väestön tarpeiden tyydyttämiseen, ovat kuitenkin suhteellisen vähäiset verrattuna niin sanoakseni rungon rakentamisen hintaan.

Valtionkin taloudessa menopuoli on toki pääasia. Sen suuruutta ei kuitenkaan pidä mitoittaa tulojen määrän perusteella, vaan maan todellisten tarpeiden mukaisesti, jolloin säästäväisyys on hyväksi, mutta niin on myös jonkinlaisten riskien ottaminen maan henkisen ja aineellisen kehityksen edistämiseksi. Uskallan vakuuttaa, ettei minulta olisi puuttunut tätä rohkeutta, ja uskon joissakin asioissa osoittaneeni sitä, esim. uhraamalla 2 miljoonaa rahauudistuksen toteuttamiseen pulatilanteessa, jolloin ei niin sanoakseni ollut varmuutta siitä, mistä saadaan huomenna leipää. Olihan myös vuosi 1865 katovuosi, jolloin tarvittiin runsaasti avustustoimia. Tilanne vei kuitenkin vuosi vuodelta yhä pahemmin tilanteeseen, jossa valtiontaloutta oli hoidettava huonoimman mahdollisen vaihtoehdon mukaisesti – mitoittamalla menot kertyvien tulojen mukaisiksi. Valtiolaitoksemme rakenne pakottaa yleensäkin tuollaiseen huonoon taloudenpitoon. Ainoastaan valtiopäivät voivat määrätä uusia veroja; mutta niin kauan kuin valtiopäivillä ei ole mahdollisuutta valvoa valtion menoja, niiden ei myöskään pidä ottaa kannettavaksi uusia veroja. Varojen myöntäminen kansakoulujen kustannuksiin oli poikkeustapaus, joka ei toistune, ja tästä tehty esitys oli epäasiallinen, koska hallituksen velvollisuutena toki on kansanopetuksesta huolehtiminen käytettävissä olevien varojen puitteissa. Suuret tilapäiset menot esim. rautateiden ja kanavien rakentamiseksi ovat eri asia. Mainittu asiaintila käy varmasti jossakin vaiheessa kestämättömäksi. Seuraahan siitä ensinnäkin pakko menojen yhä voimakkaampaan supistamiseen maan vahingoksi tulojen pienentyessä ja lisäksi pysyväisluonteisten menojen kasvattaminen tulojen kasvaessa, minkä jälkeen tilanne käy yhä vaikeammaksi huonojen aikojen koittaessa.

30-luvun lopulla oli tultu sellaiseen tilanteeseen, että valtion edessä näytti olevan pysyvä rahapula. Silloin paroni von Haartman uudisti tullilaitoksen, joka sen jälkeen tuotti jatkuvasti kasvavia rikkauksia. Hän oli mahtava mies. Hän kirjoitti oman tullitaksansa virallisen taksaluettelon selkäpuolelle. Sen painetuissa kappaleissa ei ollut säädökseen viittaavaa otsikkoa, ei päiväystä eikä allekirjoitusta. Mutta tämän väärennöksen avulla maalle hankittiin maksujen perinnällä miljoonia. Tietääkseni hän ei ollut esittänyt kenellekään minkäänlaista saamaansa valtuutusta. On kuitenkin pakko olettaa, että hänellä oli tähän valtuutus Hänen Majesteetiltaan. Virallinen taksa, sama kuin Venäjällä, olisi ohjannut pääosan tullituloja tuottavasta tuonnistamme kulkemaan Pietarin kautta, koska meidän kauppiaillemme olisi ollut edullisempaa hankkia sieltä tavaraa pikkuerinä kuin varata itselleen hyvin kalliilla luotolla 8 kuukauden talvikaudeksi riittävät varastot. Ennen von Haartmanin aikaa oli selviydytty siten, että tavarat ilmoitettiin tullattaviksi väärillä nimikkeillä, mutta jokaisen tullikamarin oli tilitettävä tietty vuotuinen summa, joka kerättiin paikkakunnan kauppiailta sovittuina osuuksina. Tämä virallinen summa oli pikkurahaa; tuonti oli melkein tullitonta, mutta niinpä valtion kassaan saatiinkin vuosittain kokoon vain noin 200 000 ruplaa tai hieman enemmän. Tästä oli johtunut vararikon uhka, josta nyt päästiin eroon. Voidaan sanoa, että Keisari salli paroni v. Haartmanin huijata ministereitään, vaikka valtiovarainministeri Cancrin oli luultavasti mukana juonessa. Vastineeksi tästä myönnytyksestä luotiin tullivalvontajärjestelmä rajalle estämään ulkomaisten tavaroiden salakuljetusta täältä keisarikuntaan. Juuri tällainen salakuljetus oli ongelmakohta, joka on uhannut johtaa meidät Venäjän tullihallinnon alaisuuteen, mistä saisimme korvaukseksi tietyn prosenttiosuuden kaikista tuloista kuten Puola ennen sai. Paroni von Haartman hoiteli rikkautta viisaasti, rakennutti Saimaan kanavan ym., pystyi antamaan 4 miljoonaa ruplaa käteisvaroja sotakustannuksiin ja maksoi niin sotalainojen kuin sodan jälkeen Venäjältä Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen otetun lainan korot.

Paroni Langenskiöld ei ollut ollut kyllin tiukka valtion säännöllisten menojen valvonnassa, vaan ne kasvoivat nopeasti. Myös vuonna 1863, jolloin tulin virkaani, lähes 12 miljoonaksi markaksi budjetoidut valtion menot kasvoivat 600 000 markkaa laskettua suuremmiksi eli – siis 5 %. On aivan selvää, ettei tuollainen kehitystahti eli valtion menojen kaksinkertaistuminen 20 vuodessa käy päinsä meidän maassamme. Maavero on kiinteä ja kasvaa viljan hintakehityksen myötä vain 1 prosentin vuosivauhtia. Henkilöverot kasvavat suunnilleen saman verran. Ainoa joustava valtion tulonhankintatapa on tullien perintä, ja ne ovatkin v. Haartmanin uudistuksen jälkeen tuottaneet lähes puolet yleisen valtionrahaston tuloista. Tämä joustavuus on kuitenkin valitettavasti kaksisuuntaista. Huonot satotulokset pudottavat tullituloja äkillisesti ja vajaus on pian uhkaamassa. Vaikka leimaverotulot ovat tulleihin verrattuna vähemmän merkittäviä, ne ovat kuitenkin vakaampia, koska huonoina vuosina ulosottohakemusten ym. määrä kasvaa valtavasti. Viinanpolttomaksun tuotto pysyi muuten jokseenkin vakaana, mutta väheni tuossa vaiheessa, kun viinanpoltto kiellettiin pohjoisissa lääneissä. Postin ei pidäkään tuottaa ylijäämää. Vajausta alkoi ilmetä jo silloin, kun 20 kopeekan postimaksu ulotettiin 20 peninkulman postinkuljetuksiin saakka – kuten voitiin ennakolta laskea, vaikka minäkin kannatin maksun alentamista. Luotsilaitoksen tulot eivät ole koskaan kattaneet sen menoja. Valtion metsien hoito oli minun aikanani vain raskas taakka. Samoin Hämeenlinnan rautatie. Ensinnäkin sen tulot tuottivat vain 1/2–2/3 sen menoista, ja lisäksi sen niin sanotut täydennystyöt vaativat merkittävän suuria ylimääräisiä määrärahoja – sijoitetun pääoman korosta edes puhumatta.

Nämä viimeksi mainitut kohteet kuuluvatkin oikeastaan menopuolelle. Kun virkaanastumistani edelsi katovuosi 1862, kun myös vuosina 1863 ja 64 sadot jäivät niukoiksi, 1865 oli todellinen katovuosi neljässä pohjoisessa läänissä ja 1866 samoin huono vuosi koko läntisessä ja luoteisessa Suomessa, vaikkakin Itä-Suomessa satoisin sitten vuoden 1861, ja tätä kaikkea seurasi hirvittävä vuosi 1867, on helppo havaita, että valtion tulojen supistuminen vuosi vuodelta oli väistämätöntä. Eniten vaikuttivat tullitulot, jotka vähenivät vuonna 1863 saadusta 8 000 000 markan tuloksesta, johon sahausmaksut on sisällytetty, 5 000 000 markkaan vuoteen 1867 mennessä. Tämä merkitsi valtiolle vuositulojen 20 %:n vähennystä. Lisäksi tuli seuraavaksi suurimpana supistuksena kotitarvepolton kieltäminen pohjoisissa lääneissä, ja kun viinanpolttomaksujen saanti sieltä ehtyi, menetystä ei voitu korvata säätyjen päätökseen perustuvan paloviinaveron korottamisella, vaan valtion oli maksettava vielä kiellon valvonnastakin aiheutuneet kustannukset. Leimaveron tuotto ja monet vähäisemmät tuloerät supistuivat, vaikkakin summat olivat pieniä; ensiksi mainittua tuottoa vähensivät myös säätyjen 1863 hyväksymä uusi leimaverosääntö ja uusien leimapapereiden ja leimamerkkien painattamisen suuresti kasvaneet kustannukset; samalla jouduttiin hylkäämään suuret vanhojen leimapapereiden varastot. Maaveron tuotto sen sijaan kasvoi keskimääräisten verohintojen noustessa, vaikka senaatissa vuoden verohinta yleensä määrättiin läänien määrittelemiä verohintoja alhaisemmaksi. Setelirahan arvon aleneminen ja vuosikausien huonot satotulokset pitivät kuitenkin viljan hinnan korkealla. Korottavasti tuottoon vaikuttaa myös voin sisällyttäminen veroparselien joukkoon, koska sen hinnan määrää ulkomaisen kulutuksen kasvu; ja on varsin merkillistä, etteivät säädyt vaadi sen poistamista veroparselien joukosta.

Kaiken tämän ohella toteutettiin kaksi veronalennusta, joita ei kuitenkaan julkisuudessa yleensä huomattu, vaikka toinen joutui säätyjen pohdittavaksi. Vaikka toimenpide oli periaatteessa oikea, se ei ehkä ole puolustettavissa heti 1867 seuranneen vaikean kadon takia, jonka seurausten hoitamiseen olisi tarvittu jokainen säästynyt markka. Katovuosien tuottamaan hätään nimittäin yhdistyivät sekä kaupan kriisi että rahakriisi. Viimeksi mainittu kriisi johtui varmaankin siitä, että helppo rahan saanti Suomen Pankista ja eräistä valtion rahastoista oli houkutellut monien uusien yritysten perustamiseen. Myös suurten tilojen viljelijät olivat käyttäneet hyväkseen auliisti myönnettyä avointa luottoa. Maanviljelijät saivat huonoja satoja, tehtailijat eivät kyenneet odottamaan riittävän kauan saadakseen valmisteilleen vakaan meneekin. Venäjän ruplasetelien arvon aleneminen haittasi tuotteiden vientiä Venäjälle. Muutenkin vientisuhdanteet olivat huonot. Kun pää tuli vetävän käteen, yhden romahdus vei toisenkin turmioon, vaikka pankki oli aluksi yrittänyt turhaan pelastaa hukatut rahat uutta lainaa antamalla. Vielä 1863 maksettiin metsätalouden tuotteista kohtuullisen hyvin. Jo seuraavana vuonna suhdannekehitys kuitenkin kääntyi. Kuten jo edellä mainitsin, oli lainojen mittava myöntäminen valtion varoista aiheuttanut 1862 suurta keinottelua tällä alalla. Pohjanmaalla sitä voimisti vielä englantilainen raha eli samoin pankkien luotot. Jatkuvasti kasvava agiohyöty [kurssiero] tuotti kuitenkin jonkin verran hyvitystä vientikauppiaille. Rahauudistus hävitti kuitenkin tämän voittomahdollisuuden. Tehtailijat, mm. rautaruukkien omistajat, jotka myyvät tuotantonsa Venäjälle, eivät pystyneet korottamaan myyntihintaansa, mutta Venäjän seteleistä sai markkoja 18 % vähemmän kuin ennen. Tosin kaikki ne, jotka tuovat raaka-aineita ulkomailta, saivat toisaalta ostoistaan suunnilleen samansuuruisen hinnanalennuksen. Heidät rahauudistus todellakin vapautti hyvin hankalasta tilanteesta. Kotimaisten raaka-aineiden ja työn hintaa taas voitiin alentaa vain vähitellen sitä mukaa kuin välttämättömien elintarvikkeiden hintoja ryhdyttiin määrittelemään setelien sijasta metallirahan arvon mukaisesti – sillä hintataso aleni itse asiassa vain nimellisesti. Näistä syistä ehdotin vientitullien poistamista kokonaan sekä rautaruukkien vapauttamista masuunikymmenyksistä ja vasaraverosta. Kaikki nämä merkitsevät tuotannon suoraa verottamista, joka on silloin hylättävää, kun veroa ei voida siirtää kuluttajien maksettavaksi, ja vain rautateollisuus pystyi tähän osittain. Molempia ehdotuksia vastustettiin senaatissa. Vientitulleista äänestettiin, ja äänestys osoitti, miten vähän periaatteet merkitsevät. Vientitullien poistaminen hyväksyttiin vain väliaikaiseksi ratkaisuksi, ja äänestyksessä poikkeuskauden pituudesta kannat vaihtelivat 3–5 vuoteen. Sain yleisön edessä vastata tästä naurettavuudesta – jonka nurinkurisuutta vielä lisäsi se seikka, että asia koski lähinnä sellaista teollisuutta, jonka raaka-aineen, tukkien, hankinnassa – tarvitaan 2–3 vuotta vedätyksiin ja uittoon, ja useinkin puu saapuu sahattuna vientisatamaan vasta neljän vuoden kuluttua. Tämän teollisuuden puolesta puhui myös kilpailu Ruotsin viennin kanssa, sillä se oli tullitonta. Rautateollisuuden verotuskysymyksestä puhui lähinnä senaattori von Born, joka itsepintaisesti väitti, että kyseessä oli ”perusvero”, jonka poistaminen olisi mahdollista vain säätyjen suostumuksella, ja joka vastusti ehdotusta muutenkin. Kun tiukasti perustuslaillinen ajattelutapa oli talousosastossakin yleinen eikä enemmistö tiennyt kiistakysymyksestä juuri mitään, hän onnistui viemään asian senaatin täysistuntoon, jossa oikeusosaston jäsenet eivät tietenkään piitanneet asian valtiontaloudellisesta puolesta. Lopputulos olisi ollut minulle yhdentekevä, kunhan vain asiaa ei olisi jarrutettu, niin että toimenpide päästiin suorittamaan vasta 2 vuotta rahauudistuksen jälkeen. Kysymys tuli sitten säätyjen käsiteltäväksi 1867. Paikkani oli silloin ritarihuoneessa, ja sain tilaisuuden kumota perinpohjaisesti kunnianarvoisan virkatoverini perusveroteorian, jota kannatti ainoastaan hänen veljensä. Esitin esimerkin: Punavuoressa Hietalahden rannalla toimiva rautatehdas, joka käyttää ruotsalaista malmia ja ehkä englantilaista kivihiiltä, määrätään maksamaan ”perusveroa”, jonka maksamisesta kaikki muut Helsingissä toimivat tehtaat on vapautettu. Halusin järjestää helpotusta myös maataloudelle, ja eräässä rahauudistusta koskevassa lausunnossa, josta enemmän tuonnempana, senaatti oli ehdotuksestani esittänyt Hänen Majesteetilleen mielipiteenään, että keskimääräisten verohintojen noustua rahan arvon alentumisen takia keskihintoja pitäisi muutamaksi vuodeksi alentaa tietty prosenttimäärä. Mutta kun sitten [raha]uudistuksen toteuttamisen jälkeen ehdotin tätä koskevan anomuksen esittämistä, enemmistö torjui ajatuksen. Toki minäkin tiesin veronalennusten hankaluuden, koska uusien tai korotettujen verojen määrääminen on mahdotonta, kun tulee hetki, jolloin niitä tarvittaisiin. Olin kuitenkin myös varma siitä, että katovuosien mentyä tuotannon kasvu korvaisi menetyksen nopeasti; tästä syystä kaikki kasvua haittaava verorasitus olisi poistettava. Ja myös maaveron korottaminen on suoraan tuotantoon kohdistuvaa verotusta, josta vain merkityksettömän pieni osa muuntuu kulutusveroksi, koska viljan tuottaja on maassamme tuotantonsa suurin kuluttaja.

Vientitullikysymykseen liittyi minun osakseni tullut muilta salaan jäänyt jälkinäytös. Vientitavaroihin, joista tullia perittiin, kuuluivat myös lumput. Minut saatiin – puolittain – vakuuttumaan siitä, että paperitehtaamme joutuisivat perikatoon, jos lumppujen vienti vapautettaisiin, koska Venäjällä siitä perittiin tullia ja venäläiset tehtaat saivat tästä syystä käyttöönsä halpoja lumppuja ja voisivat tarjota tuotteitaan meikäläisiä halvemmalla, kun omamme kallistuisivat lumppujen vapaan viennin ja siitä aiheutuvan hinnannousun takia. Väite ei täysin pidä paikkaansa, koska meidänkin tehtaamme hankkivat lumppuja Venäjältä kotimaisen raaka-aineen riittämättömyyden takia. Pelättävissä saattoi toki olla, että Venäjä lopettaisi lumppujen tullittoman viennin Suomeen, koska niitä voitaisiin täältä (Viipurista) viedä kauttakulkutavarana tullittomasti ulkomaille. Useimmissa maissa lumppujen vientiä rajoitetaankin. En uskaltanut enkä halunnut itsepintaisesti pysyä tullittomuuden kannattajana, vaan järjestin kreivi Armfeltin välityksellä asian niin, että tullimaksu säilytettiin. Kreivin kirje on päivätty – 1866. Venäjän valtiovarainministerin vaatimuksesta säilytettiin myös naudanluiden tulli, koska niitä voitiin viedä Venäjältä Viipurin tai Suomen jonkin muun sataman kautta. Niinpä näiden molempien nimikkeiden tullimaksu jäi voimaan ja on voimassa edelleenkin.

Lankkujen ja lautojen valmistusta rasittaa edelleenkin sahausvero – joka tosin on varsin kevyt. Tarkoitukseni oli toki senkin poistaminen – ajan mittaan. Niin paljon aikaa ei minulle kuitenkaan suotu. Aiemmin sahoille säädettyä veroa voitiin kai silloin pitää kulutusverona, nimittäin siltä osin kuin tuotteet käytettiin kotimaassa. Mutta kun se ulotettiin vientiin, useimmat pienet tuotantoaan myyvät sahat vapautuivat sen maksamisesta ja veron luonne muuttui.

Olin vähentänyt valtion tuloja ehkäpä vain noin 400 000 markkaa. Tämäkin summa oli meidän oloissamme kuitenkin merkittävä, etenkin tuolloisessa tilanteessa. Perimmiltään se koitui talonpoikien hyödyksi, kun metsistä saatava hinta kohosi, mutta raudan hinta laski. Soin sydämestäni heille tämän vähäisen avun. Valtiontalous voi odottaa saavansa ajan mittaan osuutensa tukkipuun hinnasta myymällä puuta valtion metsistä.

Sen sijaan sain aikaan korotuksen, tosin (erityisesti rannikko- ja höyrylaivaliikenteen osalta) vähäisen, luotsaus- ja majakkamaksuun. Sen avulla saatiin tämä tulonimike kutakuinkin kattamaan toimintojen ylläpitämisestä koituvat menot, vaikka tähän tulokseen ei aivan heti päästy.

Sanon sitten muutaman sanan valtion menoista. Vuonna 1867 säädyille annettuun selontekoon liitetyn taulukon mukaan menokehitys oli tuhansina markkoina seuraava:

 

1864 1865 1866 1867

vakinaiset 12 825 12 923 12 942 12 863

ylimääräiset 4 074 2 420 2 254 1 343

yhteensä 16 899 15 343 14 196 14 206

Ylimääräisistä menoista laaditusta vuotuisesta ns. laskelmasta voidaan todeta, etteivät varat niihin suureksi osaksi kerry vuoden tuloista, vaan käteisvaroina olevista säästöistä sekä edellisiltä ajoilta peräisin olevista saatavista, myös lainatilien saldosta. Menopuolella taas on arviomäärärahoja, joiden koko summa harvoin käytetään loppuun. Suuria täsmällisiäkin menoeriä on kuitenkin mukana, esim. 1865 Hypoteekkiyhdistykselle myönnetyt 556 900 mk sen ulkomaisen lainan kurssitappion supistamiseen, Hämeenlinnan rautatien töihin osoitetut 258 400 mk, Tervuksen lahjoitustilan lunastamiseen 232 000 markkaa. Tällaisia menoja ei kuitenkaan voitaisi suorittaa, ellei tuloja olisi varsinaisessa budjetissa laskettu niin varovaisesti, että todelliset tulot ylittävät ennakoidun summan. Tavallisesti määrärahat mitoitetaan kolmen edellisen valmistuneen tilinpäätöksen keskiarvon mukaisiksi, esim. vuoden 1865 lopussa vuosien 1861, -62 & -63 perusteella. Hyvinä aikoina tulot väistämättä ylittävät tämän keskiarvon, mutta huonoina aikoina arviota on pienennettävä summaltaan herkimmin vaihtelevien määrärahojen osalta. Budjetissa esitettyihin vakinaisiin menoihin on myös sisällytetty joitakin arviomäärärahoja, jotka on mitoitettu niin runsaiksi, että niistä jää hieman säästöä.

Myös edellä esitetyt vakinaisten menojen summat on otettu budjeteista. Ne kertovat, miten suhteellisen vähäisiä olivat menoarvioon tuona neljän vuoden kautena tehdyt lisäykset, alle 40 000 markkaa. Vuodesta -64 vuoteen -65 tapahtunut voimakas lähes 100 000 markan kasvu suuntautui kahteen menokohteeseen: leimaverokonttorin kustannukset kasvoivat noin 40 000 säätyjen uuden leimaverosäädöksen johdosta, ja koulu- ja lukiomäärärahoja lisättiin noin 60 000 markkaa.

Mainittu leimaverosäädös oli sikäli hankala, että se lisäsi menoja, mutta ei kasvattanut tuloja. Kaikki vanhat kopeekkamääräiset leimapaperit ja -merkit oli poistettava käytöstä, uusia markka- ja pennimääräisiä paperiarkkeja ja leimamerkkejä valmistettava. Senaatin taloon oli perustettava oma kivipaino lukkojen taakse. Tämän järjestelyn tuottaman vaivan lisäksi sain asian yhteydessä henkilökohtaisia ikävyyksiä. Kaikki raha-arvot oli ilmoitettava sekä ruotsiksi että suomeksi. Pienissä pennimääräisissä merkeissä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tilaa, ellei leijonaleimaa haluttu jättää pois. Koska numerot ilmaisivat arvon, merkitytin niihin tekstin vain suomeksi. Nähdäkseni sanan penniä ymmärtäminen ei ollut ruotsinkieliselle vaikeaa. Pietarissa kuuluu toimistosihteeri Wallenskiöld kuitenkin huomanneen tämän rikoksen, jonka takia sieltä saapui kirjelmä valtiosihteerinvirastosta ja jouduin yksityiseen kirjeenvaihtoon kreivi Armfeltin kanssa. Muutos osoittautui välttämättömäksi.

Myös säätyjen muu sangen kiitettävä ja myös paljon kiitosta saanut avokätisyys merkitsi valtiontaloudelle menojen kasvua. Säädyt menettelivät väärin ottaessaan vastuulleen kansakoululaitoksen kustannukset. Nehän eivät ole ylimääräisiä, vaan pysyviä ja alituisesti kasvavia menoja seminaarien perustamiskuluja lukuun ottamatta. Elleivät kunnat pysty viimeksi mainittuja kuluja rahoittamaan, niitä toki on pidettävä jokaisessa maassa menoina, joiden suorittaminen on valtion velvollisuus. Voitaneen sanoa, että säädyt saavat päätöksensä perusteella vaikutusvaltaa koulujen järjestämistä koskeviin säädöksiin. Kunnat valvovat sitä kuitenkin ainakin rajoituksia asettamalla. Seurauksena tästä on jouduttu tilanteeseen, jossa säädyt ovat sitoneet kätensä ainiaaksi eivätkä pysty myöntämään tilapäisiä määrärahoja uusiin yleishyödyllisiin hankkeisiin. Aluksi oli toki ollut helppoa panna valtion maksettavaksi uusi parinsadantuhannen markan menoerä. Tullaan kuitenkin melkeinpä mahdottomuuksiin, kun summa on kasvanut miljooniin, vaikkakin valtion tulot ovat samana aikana kasvaneet suhteellisesti vielä enemmän. Näille kasvaneille tuloille löytyy nimittäin kyllä käyttöä maan tärkeydeltään vaihteleviin todellisiin tarpeisiin. Jääköön tämä asia kuitenkin tässä sikseen. Vuoden 1863 valtiopäivät odottivat tunnetusti suostuntaveron ja paloviinaveron tuottavan miljoonia. Valtiopäivät leikkasivat kuitenkin itse pois ensiksi mainitun veron tuoton säätämällä, että maatalouden harjoittajatkin maksavat suostuntaveron tulojensa perusteella eivätkä prosenttiosuutena maaomaisuuden verotusarvosta, kuten hallitus oli esittänyt. Jälkimmäinen menettely olisi nimittäin epäjohdonmukaista, kun kerran kyseessä on tulovero. Nuoret suuret kansantaloustieteilijät arvelivat tämän päättelyn edellyttämän järjen hivenen puuttuneen hallitukselta. He eivät sattuneet huomaamaan eivätkä osanneet ennakoida sitä seikkaa, että maanomistajan pääasiallisena tulona ovat hänen ja hänen perheensä toimeentulo, asunto, lämpö, valo, ruoka ja vaatteet – eikä näitä pidä eikä voida koskaan sisällyttää verotettaviin tuloihin. Eikä kukaan tiettävästi muistuttanut heille asiasta. Viinanpolttoveron tuotosta esitetyt vielä muhkeammat arviot toteutuivat vasta vuosikymmenen kuluttua. Kuten edellä on mainittu, tästä seurasi, että valtio ensinnäkin menetti merkittävän osan aiemmin viinan kotipoltosta saamistaan tuloista, jotka olisi pitänyt heti saada korvatuksi uuden veron tuotolla, ja joutui lisäksi maksamaan ennakkoja suorittaakseen päätetyt menot, joihin olisi pitänyt saada varat tuosta verosta, eikä tämä tosiaankaan ilahduttanut vaikeina vuosina 1865–67. Näihin menoihin kuului myös viinan kotipolttovälineiden lunastaminen korkeaan hintaan. Tämä menettely oli suotavaa yleisen hätätilan takia. Tarkoituksena oli maksaa laitteiden omistajille niiden metalliarvo kaksinkertaisena. Tämä merkitsi kuitenkin 1 ½ miljoonan markan menoerää. Pohjoisissa lääneissä annettiin asianomaisille oikeus kuitata lunastussummalla valtion maksuja ja valtion lainasaatavia ja myöhemmin lunastuksiin käytettiin 800 000 markkaa käteisvaroja, jotka otettiin korkoa tuottavina obligaatioina lainaksi valtion erillisen sotilasasiainrahaston varoista. Tämä kaikki on aihetta kertoa esimerkkien esittämiseksi niistä monenlaisista vaikeuksista, jotka noina aikoina ahdistivat valtiovarainhallintoa.

Uusien leimaveropapereiden järjestäminen, viinanpolton ja paloviinan kuljetusten valvonta, salapolton ja salakuljetuksen estämiseen tähtäävän vartioinnin tehostaminen, äsken mainittu viinanpolttovälineiden lunastus ja saadun kuparin myynti ym. antoivat tehtäväksi loputtomasti ikävää näpertelyä pikkuasioissa. Virkamiehet ovat senaatissa kuten kaikissa virastoissa pelkästään kynänpyörittäjiä. Organisointi, käytännön toiminta on heille vierasta, ja apulaisten saaminen tuollaiseen yksityiskohtaiseen asioiden hoitoon on hyvin vaikeaa. Ne temput, jotka noissa oloissa kuuluivat ns. valtiovarainpäällikön toimenkuvaan, olisivat suorastaan tragikoomisia kuvattaviksi. Mainittuihin vuoden 1863 valtiopäivien aiheuttamiin kustannuksiin kuuluivat majakoiden ja vankiloiden rakentamiseen myönnettyjen ennakkojen ohella myös itse valtiopäivien koolla olosta aiheutuneet menot, yleiskulujen lisäksi erinäisten komiteoiden kulut sekä ennakkoina maksetut talonpoikaissäädyn jäsenten palkkiot. Nämä monenlaiset maksut eivät toki kasvattaneet varsinaista budjettia, mutta rasittivat silti valtion maksutaloutta joka vuosi. Tällaisten ylimääräisten menojen budjetti sisältyy edellä mainittuun ns. ”Laskelmaan valtion varoista” ym., johon otettiin vuoden varsinaiseen budjettiin kuuluvien tulojen ja menojen lisäksi valtion yleisen rahaston avoinna olevat saatavat sekä toisaalta myös vakinaisiin menoihin budjettiesityksen laatimisen jälkeen myönnetyt määrärahat, ylimääräiset menot sekä siirtona seuraavalle vuodelle oletettujen osamaksujen jälkeen jäljellä olevat saatavat, niin että summien erotus vuoden alussa ja vuoden lopussa osoittaa laskelmien mukaisen tulon määrän. Kun myös lääninkonttoreiden käteinen ylijäämä vuoden alussa otetaan laskelmaan debetpuolelle ja kreditpuolelle taas merkitään pyöreä summa niitä arvioituja menoja varten, jotka on maksettava seuraavan vuoden alkukuukausina, ennen kuin vuoden verotulot alkavat saapua, näiden summien erotus ilmaisee käytettävissä olevat käteisvarat. Varoihin sisällytetään myös kruununmakasiineihin varastoidun viljan raha-arvo, joka lisää äsken mainittua summaa. Kun oletetut lainojen suoritukset arvioidaan varovaisesti, kuten järkevää on, taloudessa syntyy laskelmaan verrattuna väistämättä vuosittain säästöä, joka näkyy lääninkonttoreissa ja viljavarastoissa. Saatavat ovat enimmäkseen lainoja, joilla on autettu kaupunkeja selviytymään suurpaloista ja järjestetty apua katovuosista kärsineille. Valitettavasti ilmeni aina uusien lainojen tarvetta, ja katolainat olivat pysyvä menonimike, joka otettiin arviosummana huomioon laskelmaa laadittaessa. Näihin laskelman kohtiin, jotka johtavat siihen, että ennakoitu ylijäämä on aina pienempi kuin todellinen tulos vuoden päättyessä, liittyy se seikka, että jo varsinaiseen budjettiin sisältyy tiettyjä arviomäärärahoja, jotka on tärkeimpien laskelmaan otettavien ylimääräisten menojen tavoin arvioitava kaikissa tapauksissa riittäviksi, joten näidenkin erien osalta syntyy säästöä laskelmassa ilmoitettuihin summiin verrattuna.

Hallituksen olisi pitänyt huolehtia tästä seikasta kuten muutenkin julkisesta opetustoimesta. Voidaan myös sanoa, että majakoiden rakentaminen virkamiesten ja maanviljelijöiden maksettavaksi pannuilla veroilla on huono ratkaisu. Luotsilaitos ei edes ole posti- ja lennätinlaitoksen tavoin yleishyödyllinen, vaan pelkästään tietyille sen avulla voittoa hankkiville luokille hyötyä tuova laitos, joka hyötyjien olisi kustannettava. Inhimillisyydenkin kannalta katsottuna ensisijaisesti varustamojen olisi huolehdittava palkollistensa säilymisestä hengissä. Niin tapahtuu muissa maissa.

Suostuntaveroasia saatiin toteutetuksi kutakuinkin kompastuksitta, vaikka se ei lähimainkaan täyttänyt säätyjen yltiötoiveikkaita odotuksia. Hallitus oli ehdottanut, että maanviljelijät maksaisivat Ruotsin mallin mukaan omaisuutensa verotusarvon eivätkä tulojensa perusteella. Onhan selvää, etteivät viljelijän tulot ylitä 500 markan rajaa juuri lainkaan, kun asunnon vuokra, lämpö, valaistus, vaatetus ym., mitä hän saa perheineen maatilastaan, jätetään huomioon ottamatta. Valtiopäiviä johtivat 1863 kuitenkin hyvin viisaat nuoret miehet, jotka varsin oikein oivalsivat, että tuloveron määrääminen omaisuuden perusteella on epäjohdonmukaista. Jokainen vero, joka kannetaan vain väestön pieneltä murto-osalta, on väistämättä vain murunen. Ja meidän maassamme sellaiseksi jää jokainen vero, jota ei kanneta maanviljelijöiltä. Tuolloisessa tilanteessa herrojen johdonmukaisuus oli kuitenkin sikäli aivan paikallaan, että maanviljelijöiden vapauttaminen tästä verosta oli heidän kokemansa kovan ajan takia toivottavaa.

Viinanpolttovero jäi sitä vastoin niin merkityksettömäksi, että sen tuotto jäi vuosina 1866 ja 1867 vuodessa noin 160 000 markkaa pienemmäksi kuin valtion oikeudeksi määritelty korvaus entisen paloviinaveron menettämisestä, ja tämä vajaus kasvoi vielä 350 000 markkaan 1868, sen jälkeen kun säädyt olivat 1867 alentaneet veroa. Koska säätyjen lupaus kotipolttoviinapannujen lunastamisesta haluttiin täyttää mahdollisimman täydellisesti, sallittiin valtiolta viljalainoja saaneiden velallisten jättää pannuja maksuksi. Vaikka melko harvat käyttivät myönnytystä hyväkseen, summa oli kuitenkin 1867 noussut 100 000 markkaan. Se oli kaiken kaikkiaan merkittävä tappio. Monet maksoivat mieluummin veron pannuistaan ja myivät ne. Vuonna 1867 lainattiin tähän tarkoitukseen valtion obligaatioilla sotilasasiainrahaston kassavaroista noin 800 000 markkaa, jotka on maksettu vähitellen takaisin viinanpolttoverovaroilla. Voin sanoa tämän asian hoitamisen teettäneen minulla paljon töitä. [Viinanpoltto-oikeuksien] huutokaupat, [viina]tehtaiden perustamista ja valvontaa koskeva asetus, erityiset välttämättömät poikkeusluvat säätyjen asettamien mahdottomien määräysten sivuuttamiseen, tuotannon valvojien määrääminen, jopa testauslaitteiden ja riippulukkojen hankinta, ohjeet pannujen lunastamisesta asianmukaisessa valvonnassa, kuparin myynti ym. asiat, joita en edes pysty muistamaan, vaativat kaksinkertaista vaivannäköä henkilöltä, jonka oli perehdyttävä tähän kaikkeen yksityiskohtia myöten. Ja maamme hallituksessa on useimmissa toimituskunnissa välttämätöntä, että päällikkö hoitaa itse kaikki tällaiset asiat. Esittelijäsihteerithän ovat kynänpyörittäjiä, ja heillä on tavallisimmin kirjurintöitä tarpeeksi, eikä käytettävissä ole alempaa arvovaltaista virkakuntaa. Kansliatoimituskunnan päällikön on tiedettävä, miten hän ruokkii ja vaatettaa väkensä sairaaloissa ja vankiloissa, postinkuljettajat jne., maataloustoimituskunnan päällikön on tunnettava maatalouskoulunsa ja meijerinsä, rautatiekuljetusten taloudellisia yksityiskohtia ym. Valtiovarainpäälliköllä on ehkä kuitenkin uusia yksityiskohtia huolehdittavana useammin kuin kenelläkään muulla [senaatin jäsenellä]. Kyseessä olevassa asiassa minulla oli kuitenkin viisaana avustajana protokollasihteeri Calamnius ja teknisenä neuvonantajana teknillisen reaalikoulun rehtori. Luullakseni asia järjestettiin niin huokein kustannuksin ja niin huolellisesti, ettei sen hoidossa ole tarvittu järin merkittäviä muutoksia. Suurinta huolta tuottivat kuitenkin koko virkakauteni ajan –

 

Avustustoimet

 

Tästä murheellisesta aiheesta aion kirjoittaa lyhyen erillisen luvun.

 

 

  • 1. Kustavilaista kohteliaisuutta: Asuin 1843 hyvin huonokuntoisessa pienessä ullakkokamarissa iäkkään rouva Strandbergin vuokralaisena ja sain kunnian ottaa sinne vastaan vieraakseni vapaaherra Walleenin. Kun pitkä herrasmies sisään astuessaan kolhaisi hattunsa ovenkamanaan, minun piti mielestäni pyytää anteeksi asuinhuoneeni kehnoutta. Vastaus kuului: ”Kun astun sisään sinne, missä maisteri Snellman voi asua, se on minulle aina kunnia.” – Siinäpä kuultavaa dosentille!

Vertailu

Alkuperäinen