Morgonbladet nro 97, 27.4.1878: Sota ja Suomi

Editoitu teksti

Suomi

Sodan onnettomuutta maallemme sen nykyisissä oloissa lisää se onnettomuus, että vihollinen on ja sellaiseksi varmaan pitkäksi aikaa jääkin Englanti.

Jokainen maasota, jota Venäjä voisi joutua käymään, koskettaisi Suomea verrattain vähän. Muiden Euroopan valtioiden merimahti ei liioin ole niin ylivoimainen, että puolustautuminen sitä vastaan Itämerellä ja sen rannikoilla ei olisi mahdollinen. Mutta Englannin merimahti on niin suunnaton, että mikään Euroopan valtio ei kykene sen vertaiseksi.

Lisäksi mikään valtio ei ole halveksinut kansainvälistä oikeutta niin kuin Englanti, kun on ollut kyse sen omista eduista. Kaikkien valtioiden historia kertoo varmaan kansallisuuksien oikeuksien halveksimisesta. Mutta se on kuulunut aikaan, jolloin tietoisuus yleisestä inhimillisestä kehityksestä ja kansojen sitoumuksesta pyrkiä toteuttamaan sen vaatimuksia ei vielä ollut päässyt valtaan. Kun tämän vuosisadan kuluessa on yhä useammin protestoitu mielivaltaisuutta, jolla vielä Wienin kongressissa jaettiin maita ja kansoja kuin vapaata irtainta omaisuutta, yksi ja toinen mantereen suurvalta on kuitenkin joutunut tunnustamaan kansojen vaatimuksen itse määrätä itsestään ja kohtaloistaan. Englanti lienee enimmäkseen joutunut tekemisiin Euroopan ulkopuolisten kansojen kanssa. Mutta myös sen esiintymistä niitä kohtaan aina viime aikoihin saakka on voinut verrata korkeintaan espanjalaisten tunkeutumiseen Amerikkaan. Euroopassa Englanti on penseänä sivustakatsojana seurannut Kreikan ja Italian vapauttamista. Myös sen osallistuminen Navarinon taisteluun leimattiin ”yllättäväksi tapahtumaksi”. Belgian puolueettomuutta se edisti Belgian, varsinkin Antwerpenin satamien vuoksi, joiden joutuminen Ranskan käsiin on aina ollut sen pelkona. Englannin omassa lihassa on piikki, joka kaikkina aikoina estää sitä tunnustamasta kansojen oikeuksia. Siksi vaikka englantilaisten parissa varmasti on suuri joukko niitä, jotka puolustavat Turkin kristittyjen oikeutta vapautua turkkilaisten ikeestä, se ei vielä sisällä tunnustusta esimerkiksi bulgarialaisten oikeudelle olla olemassa enemmän tai vähemmän itsenäisenä kansana. Ja Englannille valtiona sen edut sivuuttavat kaiken myötätunnon ja oikeudenmukaisuuden suhteessa muihin kansoihin. Oli vain välttämättömyyden pakko, että Englanti jätti avoimesti ottamatta kantaa Amerikan orjavaltioiden puolesta. Silti ne tunnustettiin sotaa käyväksi maaksi ja vaivihkaa niitä suosittiin parhaansa mukaan.

Oma lukunsa on Englannin suhde kysymykseen sodan laeista. Peläten puuttumista sotaa käyvien oikeuksiin merellä sen hallitus on kaihtanut konferensseja koko aiheesta ja osoittanut niukasti mielenkiintoa myös kun on ollut kyse maasodankäynnistä. Se on pelännyt, että toisessa tapauksessa tunnustettu oikeudenmukaisuuden ja ihmisyyden periaate saisi sijansa myös toisessa. Sillä tavoin se viimeksi esiintyi myös Brysselin konferenssissa. Mutta Pariisin rauhansopimuksen yhteydessä muut suurvallat saivat Englannin tunnustamaan puolueettomien oikeudet, niin että nykyään neutraalien lippu suojelee myös vihollisen omaisuutta mutta lisäksi puolueeton omaisuus vihollisen aluksessa nauttii suojaa. Saarto tekee kuitenkin lopun molemmista, ”tehokas” saarto nimittäin. Mutta pahaksi onneksi tehokkuus on niin huterosti määritelty, että esim. kolme alusta, yksi Ahvenanmerellä, yksi Porkkalassa ja yksi Hangon ja Utön välillä voi saartaa koko Suomen. Jos sitä ei pidetä tehokkaana – niin silloin voi hakea oikeutta vaikka tuomioistuimesta kuussa. Sillä älköön kukaan kuvitelko saavansa oikeutta englantilaisessa sotasaalistuomioistuimessa. Samassa tilaisuudessa julistettiin yksityinen kaappaustoiminta luvattomaksi. Muut suurvallat halusivat poistaa myös virallisen, sotalaivojen toteuttaman kaappaustoiminnan. Englanti kuitenkin asettui ehdottomasti sitä vastaan. Kun Pohjois-Amerikan Yhdysvallat kutsuttiin mukaan sopimukseen, se kieltäytyi lopettamasta yksityistä kaappaustoimintaa niin kauan kuin virallinen säilytettiin. Veli Jonathan näki heti paikalla John Bullin humpuukin läpi, vaikka koko Euroopan diplomatiaseurakunnalla ei ollut ollut silmää sille. Ainoa väline, jolla Englannin kauppaa voidaan häiritä, on yksityinen kaappaustoiminta. Virallinen merirosvous sitä vastoin kääntyy Englannin eduksi; sillä meriylivoimallaan se voi estää jokaisen vihollisen harjoittamasta sitä – poikkeuksena mahdollisesti Ranska, jonka monet linnoitetut satamat Englannin parhaan merireitin läheisyydessä voivat pelastaa kostolta.

Tämä seikka on lisäonnettomuus Suomelle. Muita merivaltoja voidaan Englantiin verrattuina pitää humaaneina ja sivistyneinä. Itävalta ja Preussi luopuivat vuoden 1866 sodassa molemmin puolin kaappauksista. Ranska torjui 1870 samanlaisen kehotuksen, mistä sille itselleen koitui vähän kunniaa ja yhtä vähän hyötyä. Mutta tuskin kukaan muu niin kuin englantilaiset täällä Suomessa 1854–1855 hyökkäisi avoimia puolustamattomia satamia vastaan tuhotakseen muutaman riisutun jaalan ja polttaakseen telakat ja lastauspaikat joissa on tavaravarastoja ja vientitavaroita. Se on rosvoilua ja murhapolttoa, puolusteltakoon sitä millä sopimuksilla hyvänsä. Ryöstelyä Englannin sotaministeriö tuskin edes voi estää. Sillä laivaston miehistönä on palkkasotilaita, joita paljosta ruoskinnasta hyvitellään rahapalkkioilla. Ja laivaston perinteisiin kuuluu, että päällystö kokoaa rikkauksia. Siksi näkee myös kerrottavan, että Lontoossa laivaston upseerit johtivat niitä roskaväen joukkoja, jotka hurrasivat Beaconsfieldille ja särkivät Gladstonen ikkunoita. Heitä on laumoittain palvellut Turkin laivastossa ja auttanut Hobart paššaa ampumaan alas tuulimyllyjä Potin ja Batumin välillä. Mutta siellä heiltä petkutettiin palkkiorahat.

Englannissa on aina puolustettu merirosvoilua sillä, että pohjimmiltaan se on humaania. Sodan onnettomuudet loppuvat pikemmin, jos kaikki sotaa käyvän maan asukkaat saavat kärsiä, eivät vain armeijat. Se on tietenkin hyvä puolustus myös murhapoltoille. Maailmanlehti Times ei häpeä vielä puhua tähän sävyyn. Mutta se ei tee sitä likeltä tarjoutuvaa sovellusta, että siis myös maa-armeijoiden pitäisi inhimillisistä syistä rosvota ja polttaa. Lordien huoneen toryjäsenet ovat vaatineet Pariisin sopimuksen irtisanomista ja yksityiskaappaamisen sallimista jälleen. Joku puolueen viisaampi henkilö kiinnitti heidän huomionsa vaatimuksen typeryyteen Englannin kannalta. Mutta yksikään ”heidän Autuuksistaan” ei leimannut asiaa epäoikeudenmukaiseksi. Ei silti pidä unohtaa, että alahuoneessa Bright ja pari muuta hänen kanssaan päinvastoin vaativat myös virallisen kaappaustoiminnan lopettamista. Asia jäi luonnollisesti platoniseksi vuodatukseksi. Sillä myös alahuone koostuu aidoista kunnon englantilaisista. Vihollismaan kaupan ja siten myös sen meriyhteyksien katkaisemista ei millään voi tuomita sotamenetelmänä. Mutta meidän aikamme kansainvälinen oikeus kieltää periaatteessa vihollista kaappaamasta aluksia ja lastia, ajoneuvoja ja tavaroita, ei ottaakseen ne takavarikkoon rauhan palautumiseen asti vaan pitääkseen ne itsellään, ja vain Englannin oikeutta halveksiva itsekkyys on estänyt periaatteen täysimittaisen toteuttamisen.

On kyllä luonnollista, että meidän maassamme valitetaan jo sodanuhan tuomista vaikeuksista, kun siitä valitetaan kaikissa maissa. Kuten tunnettua, liiketoiminnan yleisellä lamalla on jo muut, aikaisemmat syyt. Mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on sodan seurauksena pitkittynyt ja kasvanut. Venäjän ja Turkin välinen sota sinänsä olisi vaikuttanut siihen vain vähän. Mutta juuri Englannin uhka on ensi hetkestä aiheuttanut lamaa. Englanti itse näyttää kärsivän melkein yhtä paljon kuin muut maat, ja on meidän huonoa onneamme, että niin suuri osa viennistämme riippuu Englannin talouden tilasta. Englannin uhka taas ei merkitsisi niin paljon, jos sillä ei olisi merten herruutta. Sellainen herruus varmasti yhä enemmän tajutaan onnettomuudeksi, niin kuin kaikki maailmanherruus, ja tulee aika, jolloin pakko ajaa muut suurvallat lopettamaan sen. Ranska saa jälleen kerran tuntea sen paineen, niin välinpitämättömältä kuin sen onkin pakko nyt näyttää uhkaavan vaaran edessä. Saksan ja Italian laivastot kasvavat vähitellen, edellisen melko nopeasti. Kuritusmestari näyttää olevan tulossa. Ja hyvä että on. Problemaattista on myös pysyykö Englannin aristokraattinen perustuslaki aikojen loppuun. Sen romahdus varmasti muuttaa paljon Englannin politiikassa ja poliittisessa herruudessa, niin paljon kuin sitä muilta näkökannoilta olisikin valitettava.

Ne ovat kuitenkin näköaloja, jotka eivät muuta mitään sotapulassamme. Mutta ei ole vahingoksi nähdä hädän syitä vähän lähimpiä kotinurkkiamme kauemmas.

Puheet Venäjälle vievien tehtaidemme vaikeuksista eivät kuulu samaan lukuun kuin kysymys viennistä ulkomaille. Myös siitä voidaan sanoa, että nykytila on niitä takaiskuja, jotka aina seuraavat pitkälle vietyä keinottelua. Niiden, jotka kolme, neljä vuotta sitten äkkiä huomasivat tyhjät kätensä täynnä satojatuhansia markkoja, ei olisi pitänyt odottaa samanlaista satoa vuosikymmeniä. Niiden, jotka esimerkin houkuttelemina tulivat liian myöhään, olisi pitänyt herätä aikaisemmin. Mutta joka tapauksessa he yhtä kaikki kärsivät yleisestä vaikeasta suhdanteesta, ja maa kärsii heidän mukanaan. Tehdastuotteiden vienti Venäjälle on sitä vastoin etuoikeutettua toimintaa. Se perustuu tullivapauteen, etuun kaikkien muiden maiden tuotantoon verrattuna. Sillä on alusta asti ollut riskinä, että se on tuottoisaa yksin ja ainoastaan Venäjällä. Sen täytyy siksi olla valmis niin huonoihin kuin hyviinkin päiviin. Etuja vastaan sillä on kauan ollut pahana haittana, että se tuottaa paperirahaa. Sellainen tilanne on väistämättä epävarma. Mutta se on epävarmuutta, joka voidaan ennakoida, niin sanoakseni varmaa epävarmuutta. Paperirahan laskeva arvo voi johtua monesta muusta syystä kuin sodasta. Sitä vastoin sota Englannin kanssa ja rannikoittemme saarto vaikuttavat melko vähän tähän osaan vientiämme.

Pahin onnettomuus epäilemättä iskisi varustamoihimme ja merenkulkuumme. Varoitus on kuitenkin nyt niin ajoissa, että täytyy toivoa, että aluksiamme ei jätetä rosvoilunhaluiselle viholliselle yhtä suin päin kuin Krimin sodassa, vaan että varustamot olisivat etsineet keinot saada ne turvaan. Omissa satamissa sellaiseen viholliseen ei voi luottaa. Englannin laivastolla on nyt joukoittain pieniä aluksia, jotka voivat tulla kaikille väylillemme. Ja kokemuksesta tiedämme, että mikään saalis ei ole näille merirosvoille liian mitätön. Onni jos ne eivät inhimillisyydestä, kuten Times kirjoittaa, ryhdy polttamaan puolustamattomia kaupunkejamme.

Puhutuista venäläisistä kaappareista ei voi tulla mitään. Mutta myös sotalaivaristeilijöillä pitää olla linnoitetut satamat. Vain Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella Englannin kauppalaivat voivat tulla lähemmäksi rannikkojamme. Mutta siellä ne ovat myös helppoja kohteita risteilijöille. Ja meille se on hyvä, niin kohtuullista kuin onkin, että englantilaiset itse saisivat tuntea jotain jälkiseurausta humaanisesta sodankäynnistään. Moskovassa voidaan kaikessa rauhassa pitää puheita risteilijöistä. Mutta avoimissa merikaupungeissa, missä Englannin laivasto on silmien edessä, puheenpito kääntyy vähän toisin. Meille pitää suoda anteeksi, jos emme paneudu siihen. Käyttämällä ulkomaan lehdistöä ja luottamalla yleiseen mielipiteeseen meriherruutta vastaan voisimme saada jotain aikaan. Risteilijöitä emme voi vahingoittaa emmekä pelottaa. Niiden rakentaminen tai varustaminen meidän satamiimme antaisi lisäverukkeita polttamiseen. Valitettavasti pitkällä rannikollamme ja sellaista vihollista vastaan myös kaikki puolustuskeinot ovat heiveröisiä.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: