I

Kun kahden suurvallan poliittiset edut ovat törmänneet eikä niiden keskinäinen noottienvaihto koske lainkaan riidan tasoittamista vaan vain arvostelua molemminpuolisista toimista tai laiminlyönneistä, joista törmäyksen väitetään aiheutuneen, olisi enemmän kuin naurettavaa ryhtyä ennustamaan syntyykö tästä sota vai jatkuuko rauha. Sillä se on selvästi asia, jota edes kumpikaan kyseessä oleva hallitus ei voi varmasti ennustaa ennen kuin viime hetkellä, siinä tapauksessa että törmäys on seurausta asioiden luonnollisesta kulusta eikä vain haettu veruke jommankumman suurvallan päättämälle sodalle. Kaikki diplomaattiset toimet samoin kuin sotilaalliset valmistelut syntyvät juuri tästä epävarmuudesta. Ja kun sanomalehdet ja suuri yleisö niiden mukana voivat tehdä päätelmänsä sodasta tai rauhasta vain näiden epävarmuuteen nojaavien tosiasioiden perusteella, ei ole vaikea oivaltaa miten löysiä ja epäluotettavia päätelmien täytyy olla. Jos arvio kuitenkin perustuisi vain näihin todellisiin tapahtumiin ja niitä edeltäneisiin aikaisempiin tapahtumiin, joilla on historiallinen vaikutus nykyiseen poliittiseen tilanteeseen, voisi vielä uskoa johonkin herkkävaistoisuuteen, joka kykenisi näkemään syvemmälle ja pitemmälle kuin politiikan johtajat. Mutta meidän aikanamme yleistä arviointia johtaa uusi, sanomalehtien valta. Ja kun ne vilisevät vääriä tietoja, välistä varmasti bona fide -erehdyksiä [hyvässä uskossa tehtyjä], mutta yhtä varmasti suurimmaksi osaksi tahallisia sepityksiä, sensaatiouutisia, jotta lehti saisi kyseisessä asiassa mainetta ja nimeä laajoissa piireissä, tai poliittisia puoluesepityksiä ja liioitteluja tai suorastaan käteisellä maksettuja valheita pörssi­keinot­telun laskuun, ja päivän mielipiteitä johtaa koko tämä uutissotku, sen ei päiväksikään pitäisi saada muuta merkitystä kuin hupaisan keskustelunaiheen ja ajankulun arvon.

Kysymys Venäjän ja Englannin välisestä sodasta ei toki suoraan koske pientä maatamme eikä sen niin suuria elintärkeitä etuja, että meille todella ennen kaikkia muita pitäisi suoda anteeksi, jos haluaisimme nähdä tulevaisuuteen, emmekä siinä liioin pääsisi pitemmälle kuin vanhastaan tiedettyyn totuuteen, että kaikki tulevaisuus on epävarmaa. Siksi olisi harkitsematonta, ellei itse kukin kykyjensä mukaan koeta turvata liiketoimensa mahdollisilta seurauksilta, lähinnä hallituksemme ja varsinkin finanssihallituksemme, mutta myös jokainen yksilö, jonka vallassa on tehdä tappionsa suuremmiksi tai pienemmiksi. Olisi erittäin harkitsematonta koettaa levittää ajatuksia, jotka voisivat johtaa pois siitä.

Mutta sellainen järkevä huolenpito on vielä kaukana niin varmasta pessimismistä. Vielä kertaakaan tämän kaksivuotisen englantilais-venäläisen konfliktin aikana ei ole ilmennyt tosiasiallisia syitä sellaiseen käsitykseen. Näitä syitä ei pidä koetella edes niiden harvojen tosiasioiden pohjalta, joita päivänuutiset tuovat mukanaan, saati päivänmielipiteiden pohjalta, joita lukemattomat väärät tiedot heittelevät sinne tänne. Rauhallisempaan käsitykseen päästäkseen täytyy palata epäsovun lähteelle. Silloin voi päästä verrattain todennäköiseen päätelmään tavoitteesta, johon molemmin puolin on pyritty, ja luoda jokin käsitys siitä, miten pitkälle se voidaan saavuttaa sodan avulla. Sillä vallanpitäjiltä on voitava edellyttää viisautta, että he eivät vedä maansa niskaan sodan taakkoja ja onnettomuuksia saavuttamattoman vuoksi, ja että kansoissa alati painavat enemmän rauhan edut, ellei kyseessä ole valtakunnan historialta saaman maailmanaseman todellinen loukkaus.

Jokainen ymmärtää, että perussyynä ovat Krimin sota ja Pariisin rauha. Rauhan Venäjälle panemat siteet eivät kuunaan voineet jäädä pysyviksi, kun ne koskivat niin suurta ja vielä kehittyvää valtiota. Tiedetään, miten vuonna 1871 karistettiin harteilta niistä tärkein, Venäjän laivastolle määrätty kielto Mustallemerelle. Monien Turkin kanssa tehtyjen sopimusten kautta Venäjällä oli tunnustettu oikeus esiintyä Balkanin niemimaan kristittyjen kansojen suojelijana. Pariisin rauhalla siltä riistettiin tämä oikeus. Suurvallat ottivat itselleen yhdessä tämän roolin, mutta hyvin epäsuorasti ja väljästi ja taaten Turkin yhtenäisyyden ja riippumattomuuden. Sopimuksentekijöille oli varmaan selvää, että Turkki halveksisi sellaista suojaa, joka koostuisi vain ystävällisistä neuvoista, ts. väljistä puheista. Mutta koska se koski lähinnä slaavilaisia kansoja ja kreikkalaisen kirkon tunnustajia, heidän kärsimyksiään ja toiveitaan ei pidetty tärkeinä, ja heidän sortamistaan varmasti monella taholla kukistetun suurvallan alituisen voittajansa ylimielisenä kohteluna. Kun tuli kyse katolisista kristityistä Syyriassa, missä Ranskalla perinteisesti on ollut suojelijanosa, Pariisin rauhansopimuksella ja Turkin riippumattomuudella ei ollut mitään merkitystä. Napoleon III tarttui innolla tilaisuuteen ylläpitää Ranskan ”prestiisiä” ja omaa asemaansa, eikä Englanti häirinnyt rakasta Krimin ystäväänsä, koska ”englantilaiset kynäveitset” tarvitsivat menekkiä tietysti myös Syyrian satamissa. Muut sopimusvallat eivät myöskään esittäneet vastalausetta. Niiden edut kysymyksessä olivat liian heikot.

Mutta mainitussa mielessä sopimus nojaa kohtuuttomaan perustaan, joka tekee mahdottomaksi kaikki sellaiset vastalauseet. Ja tämä seikka on myös nykyisen tilanteen arvioinnille tärkeä. Euroopan kansoilla riittää vielä kristillistä mielenlaatua jotta mikään hallitus voisi avoimesti antaa kristikunnan arkkiviholliselle apua kristittyjen kansojen sortamiseen. Ja myös kansakuntien oikeus vapaaseen kehitykseen on vähitellen saavuttanut sellaisen voiman, että sivistynyt Eurooppa seuraa myötätunnolla niiden vapauttamista. Myöskään Venäjä ei voinut esittää vastalausetta Ranskan sopimusrikosta Syyrian miehittämisessä, vaikka poliittinen tilanne olisi vastalauseen sallinut. Mutta itse asiassa länsivaltojen sopimusrikkomus hyödytti Venäjää, jolla ei ollut syytä loukkaantua siitä, että ne tuhosivat oman aikaansaannoksensa.

Englannin, Ranskan ja Itävallan välillä solmittiin 1856 Pariisissa erillissopimus, jolla ne sitoutuivat torjumaan asevoimin jokaisen sotaisen hyökkäyksen Turkkia vastaan. Kun Venäjän sodanjulistus nyt tapahtui, niistä kukaan ei liikauttanut evääkään, ja Englannin hallitus jätettiin yksin yhdessä monista nooteistaan tekemään ponnettoman muistutuksen Pariisin rauhasta. On totta, että Napoleon oli kadonnut näyttämöltä. Eikä kukaan voine sanoa tarkasti, mitä mahdollisesti olisi keitetty kasaan, jos hän olisi istunut paikallaan – ja jos Gravelottea ja Sedania ym. ei olisi tullut väliin. Sillä Ranska on vielä aivan liikaa nimenomaan katolinen, jotta se voisi tehdä suurta eroa muhamettilaisten ja kreikkalaiskristittyjen välillä, varsinkin kun ”jalo”, raivokkaan suuriluuloinen Pius IX oli suur-Turkin julkiystävä ja suosija. Voidaan silti epäillä, olisiko viittauksilla sotakenttiin edes tulevaisuuden kuvina ollut hillitsevä vaikutus. Tosiasioilla voi olla oma logiikkansa. Mutta jäljelle jääneillä liittokumppaneilla olisi ollut riittävästi voimaa tulla väliin – jos se olisi käynyt päinsä. Se ei käynyt. Murhattujen bulgarialaisten naisten ja lasten ruumisröykkiöt tukahduttivat siihen mahdolliset epäröijät.

Tämä itämaisen kysymyksen puoli on vielä tänä päivänäkin rauhan vahvin tuki. Sillä vain se ohjaa Englannin hallituksen himoja ja sitoo sen kädet. Pyrkipä se mihin tahansa, se ei uskalla palauttaa vapautettuja kristittyjä kansoja turkkilaisten murhanyrkin alle. Kerran Israelin kyynisestä, halpamaisesta teeskentelystä ja hänen alahuoneessa olevien kannattajiensa raa’asta naurusta Bulgarian väkivallantekojen johdosta nousi Englannissa mielipidemyrsky, joka vielä on tyytyväinen lordi Beaconsfieldiin. Vain täysin vaikenemalla ja osaksi kiistämällä kaikki aikeet tukea Turkkia hän on voinut puolustaa nykyistä asennetta, kuten sanotaan, yksinomaan ja vain Englannin eduilla. Vielä vähemmän haluaa tai voi mikään muu suurvalta ottaa lippua, jota Englannin hallitus ei uskalla kohottaa.

Mutta ei riitä, että sen antaa maata maassa. Sen, joka Balkanin niemimaalla haluaa astua Venäjän sijaan, täytyy kohottaa slaavilaisten kansojen lippu. Ja siihen ei yksikään toinen kykene. Kenelläkään muulla ei ole voimia siihen, kenelläkään muulla ei liioin tarpeellista arvovaltaa ja luottamusta näissä kansoissa. Itävallan tavoin myös Englannin on pakko kieltäytyä tehtävästä, joskin kateellisena ja penseästi. Tulevaisuus näyttää, kykeneekö se ottamaan vastuulleen edes Thessalian kreikkalaisen väestön. Toistaiseksi se ei ole edennyt kuin Konstantinopolin kuvitelmiin, joilla ei vielä koskaan ole ollut mitään vaikutusta. Englannin vallantäyteyttä uhkuvalle parlamentille ilmoitettiin aikoinaan, miten lordi Elliot oli vaatinut ja saanut joukkomurhien tekijät rangaistuiksi. Mutta lordin toistetut vaatimukset ja uhkaukset eivät voineet taivuttaa uskovaisten kalifia edes hänelle niin vähäpätöiseen seikkaan kuin muutaman alamaisensa hirttämiseen. Päinvastoin, kyseisiä henkilöitä palkittiin ylennyksin ja ritarimerkein, ja herra Layard lienee parhaillaan vaihtamassa heidän kanssaan kohteliaisuuksia ja neuvottelemassa ”Euroopan tasapainosta”, jota Englannin rautakolossit ylläpitävät merkittävästi – Englannin pääministerin vakuutuksen mukaan.

Englannin kyvyttömyys ottaa hoitoonsa S:t Stefanon jaon kristittyä perintöosaa on tärkeä osa itämaisen kysymyksen mainittua rauhaa puolustavaa puolta. Kun ruhtinas Bismarck hyvin painavassa suuressa puheessaan viittasi siihen, se ei varmasti tarkoittanut, että kyseinen holhoojuus voidaan ottaa tai jättää oman mielen mukaan, vaan että se täytyy ottaa. Niin kauan kuin Englannin hallitus ei uskalla tunnustaa aikovansa luovuttaa kristityt turkkilaisten ikeeseen tai julistaa olevansa valmis itse ryhtymään heidän holhoojakseen, se ei voi ilmoittaa mitään järjellistä syytä sodan päämääräksi.

Venäjän ei vain takaisin hankkima vaan moninkertaiseksi kasvanut vaikutusvalta Balkanin niemimaalla ei mitätöi Krimin sodan tärkeimpiä seurauksia, ja ”Pariisin rauhan riekaleet saadaan” kuten Journal de S:t Petersbourg on lausunut, ”koota Bulgarian ja Armenian taistelukentiltä”. Koko maailma tietää, että juuri siitä syntyy Englannin tauti, ja lordi Salisburyn kiertokirje on yllin kyllin vakuuttanut asianlaidan olevan niin. Mutta tauti on sitä laatua, että sitä ei voi parantaa rauhankonferensseilla eikä sodilla.

Tässä voi sivuuttaa kysymyksen, kykenisikö Englanti karkottamaan Venäjän armeijan Bulgariasta. Meri on sen vallassa. Mutta kaikki puheet Englannin maa-armeijoista ovat löysää kerskailua. Suuri valtakunta kuuluu saavan kokoon yhden armeijakunnan, ts. 30 000 miestä. On mainittu kaksi muuta, mutta niistä ei vielä ole paljon merkkejä. Englannin miliisi, joka olisi niiden päävoimana, on eräänlainen porvarikaarti, joka marssii paraateissa kreivikuntien lordiluutnanttien edessä ja joka mellakoiden syntyessä voidaan kutsua aseisiin vahvistamaan poliisia. Sen harvat ns. reservit ovat vapaaehtoisia, jotka saanevat jonkin korvauksen palveluksistaan. Mutta jonkin muun miliisinosan vieminen maasta on asia sinänsä, josta Englannin kansan syvät rivit varmaan haluavat sanoa painavan sanansa. On epävarmaa, mitä voitaisiin ottaa Intiasta. Mutta joka tapauksessa Englannin maa-armeija on sinänsä helppo juttu. Ja peukaloruuveja löytynee turkkilaisten lukuun, mikäli heidän päähänsä pälkähtäisi jatkaa. Mutta kuten sanottua koko tämä kysymys voidaan jättää sikseen. Sillä aina on edessä vastaus kysymykseen: mitä sitten? ja siihen Englannin ja Euroopan kansa haluaa saada vastauksen. Uusimmassa artikkelissaan aiheesta lausuu Economist, joka tuntee tarkoin Englannin kansan mielialan, että sen vastaaminen jakaa kansan kahtia, ja kiinnittää huomiota siihen, että myös lordi Derby esitti sen Englannin politiikan ydinseikaksi ja yhdisti siihen eronsa hallituksesta.

Kaikella tällä ei kuitenkaan ole sanottu olevan yhtään varmaa, että Englanti laskee aseensa ryhtymättä mihinkään. Yleisesti epäillään, että toryministeristö haluaa jollain kaappauksella korjata ne tappiot, jotka sen taitamaton politiikka on aiheuttanut, ja lordi Derby mainitsi jonkin jo tehdyn, vielä salaisena pidetyn päätöksen pääsyyksi eroonsa.

Siitä seuraavaksi.

II [nro 95, 25.4.1878]

Kuuluu asioiden järjestykseen, että Venäjä haluaa rauhaa, eikä kukaan sitä epäile. Ei liioin sitä, että sitä tavoitetta varten se on halukas muutoksiin ja myönnytyksiin – rauhansopimuksessa Turkin kanssa. Mutta on toinen kysymys, pitäisikö jonkin uuden suurvaltasopimuksen astua Pariisin rauhansopimuksen tilalle. Sellaiset traktaatit ovat enemmän kuin tavallisia rauhanvälineitä, jollaisiksi Jean Paul niitä kutsuu, itse asiassa ”sotavälineitä”; ja myös muiden suurvaltojen kuin Venäjän pitäisi kaihtaa sellaisia sitoumuksia, joita kukaan ei katso tarvitsevansa noudattaa pitemmälle kuin sille on soveliasta. Myönnytys ei varmasti voi tulla kysymykseen pääasiassa, Krimin sodan seurausten poispyyhkimisessä. Ja vapautustoiminnan lisäksi siihen kuuluu kai myös määräys pienestä Bessarabian maakaistaleesta, joka on viimeinen jäljellä oleva merkki länsivaltojen voitosta.

Samoin ei voi epäillä, että sodan syynä Venäjän puolelta on ollut manifestissa julistettu ja Venäjän kansan innolla julistama, nimittäin heimo- ja uskonsukulaisten suojelu. Se osoittaa vain, että Krimin sodan alkuunpanijat ovat turhaan taistelleet asioiden välttämätöntä järjestystä vastaan. Siihen kuuluu Turkin kristittyjen vapauttaminen. Ja kun he suurimmaksi osaksi ovat slaaveja, jotka kuuluvat kreikkalaiseen kirkkoon, on yhtä välttämätön järjestys, että he hakevat turvaa ainoalta slaavilaiselta suurvallalta, varsinkin kun valtaosa Venäjän kansasta kuuluu siihen kirkkoon ja lämpimästi kannattaa sitä. Siinä ei kukaan voi astua tämän suurvallan ja tämän kansan sijaan. Jätettäköön sikseen, mitä Krimin sota muuten on saanut aikaan. Merkillistä on kuitenkin, että voitto on säästetty maaorjuudesta vapautetulle Venäjälle. Mutta sota pyristeli turhaan historiallista välttämättömyyttä vastaan.

Epäillä ei voi liioin, etteivätkö myös Venäjän valtiomiehet olisi kyllin selvänäköisiä oivaltamaan, että Venäjän nykyinen asema ei ole tarkoitettu ikuisiksi ajoiksi. Myös bulgarialaisille kasvaa ajan mittaan halu kaikissa kansoissa elävän pyrkimyksen tavoin päästä omaan, riippumattomaan olemassaoloon. Lordi Salisbury ja kumpp. näkevät paljon turhaa vaivaa. Ei näytä siltä, kuin Kreikan ja Romanian olemassaolo, jossa Venäjällä on niin suuri osa, olisi lisännyt sen vaikutusvaltaa, eivätkä serbit ainakaan kiitollisuuden ja ihastuksen tuntein ottaneet vastaan innokkaita auttajiaan. Venäjän voitto on joka tapauksessa varma, kun sillä suuren muhamettilaisen arkkivihollisen sijasta on Mustallamerellä naapurina joukko pieniä kristittyjä valtioita, joista ei tule työkalua kenenkään käteen.

Pohjimmiltaan pahaa verta aiheuttanee vähemmän Venäjän kasvanut vaikutusvalta, vaikka sitä pidetään kylttinä, kuin toryhallituksen tappio. Englantilaisissa täytyy olla hyvä siemen sietää perillistensä kaikenlaista ”humpuukia”. Sillä muuten on vaikea ymmärtää, miten kansa voi seurata hallitusta, joka on sallinut itselleen niin paljon sellaista kuin lordi Beaconsfieldin hallitus. Sillä joka kerta, kun se on joutunut antamaan selvityksen parlamentille, jokin totuudenvastainen uutinen on aina jotain kautta putkahtanut Wienistä tai Konstantinopolista. ”Daily Newsin” nimeltä mainittu kirjeenvaihtaja syytti toistuvasti edellistä lähettilästä lordi Elliotia ja esitti todisteita kotiin lähetetyistä vääristä sanomista Bulgarian tapahtumista. Jalo lordi ei rohjennut kiistää eikä väittää vastaan. Nykyinen, Layard, on monta kertaa esittänyt vääriä tietoja, olivatpa ne tahallisia tai ei. Mutta ne ovat aina tulleet sopivasti. Kun niissä ei ole ollut hänen henkilökohtaista ”vidimaturiaan”, ne on esitetty toisten todennäköisinä tietoina, aina sopivaan aikaan.

Kun lordi Loftus sähkötti Livadiasta keisarin antaman rauhoittavan selityksen, sanoma pidettiin salassa, kunnes kreivi Schuvalov vaati julkaisemaan sen parlamentille. Euroopassa ei kukaan epäile, etteikö lordi Elliot samassa juonessa pääministerin kanssa saanut turkkilaiset hylkäämään Konstantinopolin konferenssin ja siten myös Englannin hallituksen omat vaatimukset. Siitä tuli kuitenkin liian paksua ja hänen täytyi erota – mutta kaikesta huolimatta häntä käytetään nyt Wienissä, tosin ilmeisesti huonolla menestyksellä. Hänen uskottunsa konferenssissa, silloinen suurvisiiri Midhat pašša, on maanpaossaan Englannissa elänyt kuin juhlittu vieras. Kun laivasto lähetettiin Besikanlahteen, parlamentti sai tietää, minkä se tiesi valheeksi, että se tapahtui vain ja ainoastaan Englannin Turkissa elävien alamaisten suojaksi – voitiin uskoa Venäjän kehotukseen; sillä neuvo todella annettiin Journal de S:t P[etersbour]gissa. Se kuului että ”voitte olla raukkamaisia ja valehdella – mitä se teille merkitsee”. Kun panssarikolossit mursivat Dardanellit ja Pariisin rauhan, sen selitettiin tapahtuneen samasta syystä, joka nyt oli esillä vain Layardin pahamaineisessa sähkeessä Bombaysta. Kun tuli kyse niistä 6 miljoonasta, valtaistuinpuheessa ne lykättiin epävarmaan tulevaisuuteen. Kun niitä kuitenkin muutaman päivän kuluttua vaadittiin, se tapahtui vain ja ainoastaan, jotta ”parlamentin yksimielisen äänestyksen tuella päästään konferenssiin” – mitä vielä silloin pidettiin varmana. ”Miljoonia ei luultavasti lainkaan tarvita, niitä ei siis edes nosteta.” Nyt kun nämä niin viattomat näkymiljoonat oli myönnetty, niiden maksu alkoi jo seuraavana päivänä – ehkä vieläkin aikaisemmin. Yhtä kaikki reservit kutsutaan palvelukseen rakkaan rauhan takia. ”Koko Eurooppahan aseistautuu saman päämäärän hyväksi.” Niin kai, tilauksen mukaan sepitetyissä sähkeissä ja uutisissa Itävallasta ja Preussista; mutta todellisuudessa mikään muu suurvalta ei varustaudu paitsi Englanti – ja Venäjä, siihen joutuneena ja pakotettuna. Tästä verukepolitiikasta on lukemattomia esimerkkejä. Dissimulointia pidetään politiikassa kuitenkin oikeutettuna, koska millään suurvallalla ei ole velvollisuutta huutaa katolta julki aikeitaan. Mutta simulointia on kaikkina aikoina syystä pidetty huonona. Ja lordi Beaconsfieldin politiikka joutuu historiassa taatusti tähän sukuun. Vaikeneminen on viisasta, mutta vain sen joka on heikoilla tarvitsee tietoisesti levittää valheita.

Siihen voisi monen edellä käyvän esimerkin nojalla haluta lukea myös salaperäisen vaatimuksen, että Venäjän, joka on suurvalloille julkaissut Stefanon sopimuksen ja lisäksi selityksen, että mitään salaista sopimusta ei ole olemassa ja konferenssissa kaikilla suurvalloilla on vapaus keskustella kaikista sen määräyksistä, pitäisi vielä sen lisäksi ”esittää sopimus kongressille”.

Mutta olipa Englannin pääministerillä kongressiin jokin muu veruke tai ei, niin tällä näennäisen käsittämättömällä vaatimuksella lienee hyvä tarkoituksensa. Ajatuskulku näyttää olevan: Pariisin rauha sitoo Venäjää. Siten sen jokainen toimenpide, joka loukkaa Turkin riippumattomuutta ja yhtenäisyyttä, on = nolla, elleivät muut suurvallat vapauta sitä sopimuksesta, enemmän tai vähemmän ad libitum [vapaaehtoisesti]. Venäjän on se tunnustettava, muuten mitään kongressia ei järjestetä. Lordi Salisburyn kiertokirje antaa sentään toivoa, että muutamassa kohdassa armo saa käydä oikeudesta. Mutta sitä ei voi etukäteen tarkemmin määritellä; sillä oikeudenmukaisuuden kannalta Stefanon alustavissa neuvotteluissa ei ole ainuttakaan puhdasta karvaa.

Jos Venäjä vain etukäteen myöntäisi tämän pikkujutun, pyyhkisi yli Stefanon alustavat neuvottelut ja antaisi lordi Beaconsfieldin kirjoittaa lopullisen rauhansopimuksen, niin silloin kaikki olisi selvää kuin pläkki. Englannin täytyy pitää siitä kiinni; sillä se on eurooppalaisen ”oikeuden” samoin kuin eurooppalaisen ”tasapainon” puolustaja. Kongressi ei nyt ole mikään tuomioistuin, joka tekee päätökset enemmistöäänin. Jos yksi ääni, esim. Englannin, ei katso hyväksi suostua rauhanehtoihin, joilla muokataan Pariisin rauhaa, se on ja sen täytyy jäädä laittomaksi Euroopan kansainvälisessä oikeudessa. Jos Stefanon sopimus in totum & tantum [kaikkinensa] ei jää laittomaksi, se johtuu yksinomaan lordi Beaconsfieldin erinomaisen hyvästä tahdosta slaavilaisia kristittyjä kohtaan ja yhtä erinomaisesta rakkaudesta rauhaan jne. Englannin etuja ei tietenkään unohdeta. Ne julistettiin varmaan vuosi sitten. Mutta nyt ei ole yksin kysymys niistä, joita Venäjä on visusti välttänyt loukkaamasta. Nyt Englannin kauppa Trapezuntin kautta Persiaan kärsii siitä, että venäläiset istuvat Karsissa. Venäjästä tulee Mustanmeren herra, minkä jokainen oikeastaan tietää kuuluvan Englannille ym. In summa [kaiken kaikkiaan] Englannin vaikutusvalta itämaiden asioissa on vähentynyt.

Viimeksi mainittu on suurin paha, koska se on todella totta. Vaikutusvaltaa käytetään Turkin kautta. Krimin sodan piti lujittaa sitä pitämällä Turkki pystyssä. Mutta nyt Turkki on voimaton. Ja pahinta on, että sen valtaa ei missään tapauksessa voi palauttaa. Viisaat ihmiset Euroopassa ja Englannissa ovat jo kauan sitten huomanneet, että sen kukistuminen oli vain ajan kysymys. Englannille oli ennen sotaa tarjottu romahduksen viivyttämistä. Mutta viisas toryministeristö kieltäytyi, luultavasti toivoen uhkaavan asenteensa estävän sodan puhkeamisen. Kun sen puuhat päinvastoin tekivät sodan väistämättömäksi, kehuskeltiin uskomalla, että pikku tempuilla siitä sittenkin tehdään tulokseton, vaikka lordi Derby haluaa nyt uskotella, että tiedettiin mitä tuleman piti. Mutta miksi nyt halutaan padota joki kun puro jätettiin patoamatta? Tappio on aivan liian selvä, että se voitaisiin selittää pois. Englannin kulta ja veri joutuvat nyt korjaamaan sen, minkä sen hallitus taitamattomasti antoi sortua. Lordi Derbyn mukaan Englannin kutistunut arvovalta synnyttää maassa närää – vaikka hänen mukaansa se ei ole lainkaan kutistunut. Ent. virkaveljistään hän eroaa siinä, että hän ottaa asian rauhallisesti ja antaa väistämättömän tapahtua. Mutta hänen sanansa viittaavat siihen, että näillä on vielä muutamia ylimääräisiä suunnitelmia, joilla vähentynyt arvovalta voitaisiin palauttaa, ja jatkuvat varustelut vahvistavat sen. Turkin mahtia ne eivät voi palauttaa; se tunnustetaan. Sillä muutama pieni muutos Stefanon sopimukseen ei vaikuta sitä eikä tätä. Niiden tarjoaminen Englannin kansalle paljon suunsoiton tuloksena muistuttaisi aivan liikaa vuorta ja hiirtä. Mutta sitä maailma ei tiedä, mitä viisaassa neuvostossa suunnitellaan. Ja tämä uusi luultu ylimääräinen saa aikaan, että kongressiin ei uskota, tai edes että kaikki on loppu jos se kokoontuisi.

On hyödytöntä pohtia arvailuja, esim. että Englanti jollain valtauksella Välimerellä tai sen rannikoilla pakottaisi Venäjän esittämään vastalauseen, ehkä julistamaan sodan. Mutta jos Ranska, Itävalta ja Italia rauhassa katsoisivat sivusta, että Englanti tekee Välimerestä niille vankilan, se ei eniten huolestuttaisi Pietaria. Ainoastaan valtausta Mustallamerellä tai sen sisääntuloväylillä ei varmaan suvaittaisi. Ja se on kysymys, joka pitää Venäjän sotajoukon Konstantinopolin lähellä.

Jos jätetään kaikki kuvitellut mahdollisuudet sikseen, kaikesta edellä olevasta näkyy voivan olettaa, että Englannin politiikan johtajille kongressi on yhdentekevä. Sillä siitä heillä on tuskin mitään voitettavaa. Vaikka edellä esitetty käsitys heidän alustavista vaatimuksistaan olisi oikea ja vaikka Venäjä myöntyisi tähän vaatimukseen, he eivät voisi kongressissa vaatia, että Englannin vaikutusta ja arvovaltaa lisättäisiin. Näiden aarteiden menetyksestä toiset suurvallat kuuluvat välittävän perin vähän, vaikka niitä peräänkuulutettaisiin vaatimattomammassa muodossa Euroopan ”häirittynä tasapainona”. Englannin hallitus tietää teeskentelyineen olevansa kongressissa yhtä yksin kuin varusteluineen ja sodanuhkauksineen sen ulkopuolella.

On silti kiistatonta, että vastalauseessaan Stefanon sopimusta vastaan Englannilla on todellinen, objektiivinen intressi. Krimin sodan sille antama lisämahti on hävinnyt. Mutta sen lisäksi Gladstonen whighallitus julisti asioihin puuttumattomuutta ja rauhaa. Sen sijaan se pelästytti maata uudistuksilla, jotka aiheuttivat sen kukistumisen. Nykyinen toryministeristö sen sijaan on tuskin esittänyt ainuttakaan omaa ehdotusta yhteenkään kohennukseen tai edes muutokseen maan asioissa. Sitä vastoin se on yhä äänekkäämmin saarnannut Englannin suurvalta-asemaa ja välttämättömyyttä ylläpitää sitä. Mutta vaikka John Bull on mylvinyt ”hear!, hear!” Israelin puhuessa Englannin valtavasta suuruudesta ja mahdista, hänet saa nihkeästi syttymään sotakiihkoon. Sota maksaa niin paljon rahaa. Lordi Beaconsfieldin katsotaan, ja varmaan syystä, olevan piintynyt tähän suurvalta- ja sotapolitiikkaan, ja lukuisat hänen virkaveljensä ovat seuranneet häntä vapaaehtoisesti, toiset penseästi, saadakseen istua mukana. Humpuukimanööverit ovat olleet hänelle välttämättömiä jotta hän saisi parlamentin mukaansa. Siten subjektiivinen puolue-etu on objektiiviseen yhdistyneenä pitänyt sodan portit auki. Tilanne on kummallinen. Israeli kuului oppositioon Krimin sotaa vastaan. Nyt hän esiintyy säilyttääkseen sen voitot. Gladstone, joka tuki silloista hallitusta, antaa niiden mennä. Mutta kieltämättä se heikentää hänen asemaansa. Argyllin herttua lausui ylähuoneessa: ”jokainen (Englannin) hallitus, joka haluaa sotaa, saa sodan”. Sillä on nimittäin enemmistö parlamentissa. Ja kun se kivenkovaan väittää, että on kyse maan mahdista ja kunniasta ym., oppositio halvaantuu. Sen täytyy jättää vastuu hallitukselle, ja isänmaallisuus kieltää sitä toimillaan aiheuttamasta maalle tappioita. Kaikkea tätä pahaa vastaan rauhan ystävillä on kaksi toivoa: että Englannin kansan varmuus siitä, että sodalla ei ole mahdollista tavoitetta, kasvaa niin vahvaksi, että hallitus ei uskalla käyttää enemmistöään – tai että lordi pääministeri, pehmeä ja rutinoitunut jonglööri, jollainen hän on, saa viime hetkellä otteen oljenkorresta ja pääsee pois virrasta, johon hän on heittäytynyt ja josta hän ilmiselvästi ei tiedä, mihin se häntä vie. Sillä Englannin esittämät edut eivät tässä kysymyksessä ole ihmiskunnan edut. Mutta vain jälkimmäisillä on menestystä.