On arveluttavaa ryhtyä arvioimaan mitään asevelvollisuuslain kysymystä, jossa sotilastaidolla oikeutetusti on ratkaisuvalta. Mutta myös maallikko voi useammissa sellaisissa kysymyksissä viitata muiden maiden kokemukseen; eivätkä monissa yhtään enempää voi tehdä sotilaat, joiden kantaan valtiopäiville tehdyn ehdotuksen suhteen voi tai on voitu luottaa.
Yksi sellainen kysymys on arpalipun nostaneiden palvelusaika.
Ehdotuksen mukaan jokaisen miehen pitää olla aktiivipalveluksessa kolmen vuoden ajan ja kuulua reserviin kahdeksan vuotta. Se asekuntoisten miesten pieni osa, joka vuosittain arvotaan, kuuluisi siten sotaväkeen yksitoista, siis yksitoista vuotta; koko muu osa vapautuu kaikesta sotapalveluksesta, poikkeuksena se tapaus, että jokin osa harjoittamattomasta joukosta kutsutaan oppimaan miltä kivääri ja patruuna näyttävät. Voi olla oikein ja järkevää, että ne, jotka ovat jo olleet rivissä yksitoista vuotta, olisivat vielä velvolliset kuulumaan tähän ns. nostoväkeen yhtä lailla kuin kaikesta varsinaisesta sotapalveluksesta vapautetut. Sillä täytyyhän olla joku, joka opettaa siihen taitamattoman joukon lataamaan ja laukaisemaan. Mutta se ei vähennä suurta epätasaisuutta kummankin osan velvollisuuksissa. On täysin selvää, että kenties mahdottomien kustannusten huomioonottaminen estää antamasta kaikille asekuntoisille nuorille samaa harjoitusta ja samaa velvollisuutta täytettäväksi. Mutta ei voi kieltää, että järjestelmä, joka jakaa taakan niin epätasaisesti, itse todistaa oikeutustaan vastaan. Voi toki olla, että mitään parempaa ei voi keksiä. Mutta eikö silloin ole sitäkin oikeutetumpi vaatimus, että sen sovellus on mahdollisimman vähän epäoikeudenmukainen.
Siksi sanottakoon, sekä aluksi että lopuksi: yhdentoista vuoden sotapalveluvelvollisuus on maamme oloissa kohtuuton. Jos kaikkien asekuntoisten olisi välttämätöntä alistua siihen, niin siihen olisi tyytyminen. Mutta yleisesti ei varmaan hyväksytä, että se pannaan vain niiden harvojen niskoille, jotka sokea arpa poimii. On muistettava, että maamme tässä kysymyksessä maataviljelevä yhteinen kansa merkitsee melkeinpä kaikkea, kaupunkien työläinen hivenen, muut yhteiskuntaluokat eivät mitään, sillä niin pieni on niiden arpojen määrä, jotka niitä voivat kohdata. Mutta rahvas pitää kaikkea arpomista melkeinpä syntinä; ja niin suureen epäoikeudenmukaisuuteen johtava arvannosto sotii sen oikeudentuntoa vastaan.
Preussissa, josta muut maat ovat ottaneet mallia, kuten tunnettua aktiivinen palvelu on kolme vuotta, jonka lisäksi tulee neljä vuotta reservissä. Periaate on se, että reservin täytyy olla riittävä täydentämään rauhankannan aktiivijoukot ja panemaan armeijan sotakannalle. Koska aktiivijoukoissa on nyt kolme vuosiluokkaa, reservin kolme vuosiluokkaa riittäisivät tarkoitukseen. Mutta kolmen vuoden aikana moni jää pois kuolemantapausten, sairauksien, vieraalle maalle muuton vuoksi tai siirtymällä johonkin luokkaan, jonka laki on vapauttanut asepalvelusta jne. Sota voi syttyä, kun viimeinen vuosiluokka on vastikään astunut aktiivipalvelukseen eikä kelpaa heti lähetettäväksi sotaan. Myös aktiivisessa armeijassa on tilapäisesti sairaita jne.
Tämä kaikki on syynä siihen, että tarvitaan kolme vuosiluokkaa reservejä panemaan armeija sotakannalle. Mutta mihinkään muuhun tarkoitukseen reserviä ei tarvita. Vain jos jokin osa siitä jää yli, se palvelee varuskuntana ja täydennysmiehistönä.
Miksi meillä ei sitten olisi neljä vuosiluokkaa reservissä, vaan kahdeksan, ts. neljä vuosiluokkaa yli välttämättömän tarpeen? Mikäli oikein on ymmärretty, palvelemaan täydennysreservinä ja sodan puhjetessa nostamaan aseisiin yli yhdeksän pataljoonaa?
Täydennysmiehistöksi kutsutaan sitä, joka sodan aikana jälkeenpäin lähetetään täyttämään ne aukot, jotka ovat syntyneet kaatuneista, haavoittuneista ja sairaista. Siihen lasketaan tarvittavan vuoden kestävässä sodassa 40 prosenttia alkuperäisestä sotajoukosta. Preussissa täydennysmiehistö otetaan niistä arvotuista, joita ei ole aiemmin kutsuttu sotapalvelukseen. Jo siinä tasoittuu osa arvannoston aiheuttamasta epäoikeudenmukaisuudesta. Heidät kutsutaan heti pataljoonan lähdettyä sotaan sen varikolle ja koulutus alkaa innolla. Pitänee katsoa asiaa niin, että täysin harjoitetun sotajoukon jokaiseen komppaniaan voidaan pistää muutamia vähemmän koulutettuja. Selvää on niin ikään, että myös aktiivisissa joukoissa kolmasosa, viimeinen vuosiluokka, pakosta aina koostuu vähemmän harjoitetuista.
Voisi rohjeta menemään vielä pitemmälle ja esittämään kysymyksen, eikö rauhanaikaisia aktiivijoukkoja voisi muodostaa kahdesta vuosiluokasta, tietenkin samassa suhteessa tiuhemmalla arvannostolla. Jos lasketaan pois aliupseerit, musikantit, käsityöläiset ym., jotka varmaan mieluiten otetaan vapaaehtoisista ja niistä arvotuista, jotka vapaaehtoisesti jäävät palvelukseen määrätyn ajan lisäksi, jokainen rauhanaikainen pataljoona koostuu 64 ”jefreiterista” (meidän tutuista korpraaleistamme) ja 336 sotilaasta, tasan 400 miehestä. Jos palvelusaika on kolmivuotinen, arvotaan vuosittain 133 miestä. Mutta jos se lyhennetään kaksivuotiseksi, nostetaan arvalla 200 miestä vuotta kohti. Jos sen lisäksi täydennysreserviin pannaan vaikkapa 80 miestä, jotka merkitään vain rulliin mutta jotka eivät välittömästi astu palvelukseen, niin jokaiseen pataljoonaan on nostettava arvalla vuosittain 280 miestä, eli yhdeksään pataljoonaan 2 520 miestä, tai ehkä vähän enemmän, jos siihen tulee tarvetta pataljoonan yllä mukaan laskemattomista tehtävistä. Ei ole tietoa kuinka paljon 21-vuotiaita on suunnilleen vuosittain. Mutta lienee luultavaa, että 2 500–3 000:n arpominen jo sattuisi suurimpaan osaan sota- ja sotapalvelukelpoisista.
Mutta sellainen ehdotus kohtaisi ankaraa vastarintaa. Sillä herrojen sotilaiden suurempi tieto ja oikeutettu tuomio tulee siinä kuvaan. He sanovat Saksassa: sotilasta ei voi tehdä lyhyemmässä ajassa kuin kolmessa vuodessa. Ranskassa, jossa kuten tiedetään miesväki on ”syntynyt sotilaana” ja vielä ”maailman ensimmäisenä sotilaana”, on viime sodan jälkeen sanottu: sotilasta ei tehdä vähemmässä kuin viidessä vuodessa. Venäjällä näyttää vallitsevan sama käsitys. Mutta viime aikojen keskustelut Ranskassa ovat osoittaneet, että viittä vuotta ei oikeastaan pidetä tarpeellisina sotilaiden tekemiseen vaan pitämään palveluksessa aliupseereita, missä ei kuitenkaan näytetä onnistuneen. Venäjällä lienee tultu samaan tulokseen; sillä vastikään laadittu käsky lupaa palvelukseen jääville aliupseereille erotessa palkankorotuksen, arvomerkkejä ja pääomaa. Siksi tämä lienee aivan toinen kysymys, jota ei pitäisi sekoittaa sotilaiden palvelusaikaan.
Mutta kuten helposti huomaa, asian sotilaallinen puoli on kysymys harjoitusajasta; nimittäin kuinka pitkän ajan asevelvollinen joutuu olemaan rivissä tullakseen sotilaaksi? Tietyissä rajoissa pitäisi siksi olla yhdentekevää, saako harjoituksen aktiivipalveluksessa vai reservissä. Preussissa arvalla valitut kutsutaan palvelukseen tavallisesti 2–3 kuukauden kuluttua siitä päivästä, josta palvelusaika lasketaan, ja kolmantena vuonna heidät lomautetaan muutama kuukausi ennen määräpäivää. Myös toinen vuosiluokka saa samanlaisen lomautuksen, niin että todellinen palvelus- ja harjoitusaika ei ylitä 2 ½ vuotta. Lomautuksen syynä ovat sekä säästöt että maatalouden työntekijätarve. Nyt voi kuvitella, että meidän asevelvollisemme 2 vuoden keskeytymättömän aktiivisen palveluksen jälkeen voisivat reservin ensimmäiseen vuosiluokkaan kuuluvina saada sopivaksi katsottuna aikana jatkaa palvelua ½ vuotta. Sellainen järjestely kohtaisi varmasti vaikeuksia, mutta hyvällä tahdolla ne eivät varmaan olisi voittamattomia. Voinee otaksua, että myös meillä pitäisi kolmen vuoden aktiivipalveluksessa noudattaa suunnilleen yhtäläistä menettelyä kuin Preussin ensikutsussa ja lomautuksessa. Harjoitusaika olisi siis sama, olipa aktiivipalvelusaika kolme- tai kaksivuotinen.
Mikä sitten olisi sellaisen järjestelyn vaikutus? No se, että koska arvottu vuosiosasto on niin suuri, 280 miestä pataljoonaa kohti, pataljoonan asettamiseen sotakannalle tarvittaisiin vain vähän yli kaksi reservin vuosiluokkaa. Siten kahden vuoden aktiivipalveluksessa myös reserviaika voitaisiin laskea kolmeen vuoteen, ts. yhteensä 5 vuoden palvelu aseissa olevissa joukoissa 11 vuoden palvelun asemesta, eikä todellinen harjoitusaika tuntuvasti pienenisi, ei ainakaan muuttuisi lyhyemmäksi kuin Preussissa, nyt paremminkin Saksassa.
Toiseksi väistämättömäksi vaikutukseksi tulisi se, että kustannukset kasvaisivat. Pataljoonan vuosittaisten 400 miehen asemesta olisi vielä puoli vuotta ylläpidettävä yksi reservin vuosiluokka, 200 miestä, ts. vuosikustannukset nousisivat 1/4:n ja myös kasarmien ym. kustannukset nousisivat hiukan. Mutta siitä voidaan sanoa säädyille: Valitaan vapaasti lisää rahaa tai pitempi palvelusaika, yksitoista vuotta viiden asemesta
[nro 91, 21.4.1877]
Nyt perusteluihin. Ensimmäinen on jo esitetty. Kun pataljoonaan arvotaan vuosittain 200 miestä palvelemaan viiden vuoden ajaksi, 2 vuotta aktiivisessa palveluksessa (tosiasiassa 2 ½ vuotta) ja 3 vuotta reservissä, ja lisäksi 80 miestä täydennysreserviin, niin taakka jakaantuu paljon tasaisemmin kuin jos vuosittain arvotaan vain 133 miestä palvelemaan 11 vuoden ajaksi, 3 vuotta aktiivisessa palveluksessa, 8 vuotta reservissä. Tämä ero merkitsee äärettömän paljon. Toinen syy on: meidän yhteinen kansamme avioituu varhain. Jos asevelvollinen aina 32–33 vuoden ikään asti joutuu sotaan, tänne jää joukko avuttomia vaimoja ja lapsia. Kuka huolehtii heistä? Kunnat tietenkin. Mutta kuka huolehtii leskistä ja orvoista? Vastausta ei ole. Ja invalidien vaimot ja lapset? Saavatko he eläkkeitä, jotka riittävät koko perheelle? Ei pidä laskea väärin. Arpa sattuu yhtä helposti talonpojan kuin mäkitupalaisen poikaan. Edellinen voidaan komentaa palvelukseen, kun hän jo isäntänä vastaa tilasta, jonka tärkein, toisin paikoin ainoa työntekijä hän on. Moni virkamies, moni nuori kauppias ja käsityöläinen voidaan samoin kutsua ammatistaan, vaimon ja lasten luota. Mikä koituu heidän kohtalokseen, varsinkin kun sellaisilla vasta-alkajilla on tavallisesti velkaa, mutta varoina vain toiveita. Tätä syytä pidän ratkaisevana. Jos kaikki tämä kurjuus voidaan välttää, ei pidä säästää mitään vaivaa. Ja se vältetään melko varmasti, jos sota-arpa lankeaa vain nuorille 21–26 vuoden ikäisille miehille ja 1/5:lle koko vuosiluokasta.
Kukaan ei voi estää onnettomuuksia tapahtumasta. Sodan sattuessa voisi olla välttämätöntä kaksinkertaistaa joukkojen määrä asettamalla 9 lisäpataljoonaa. Silloin pitäisi turvautua nostoväkeen, joka koostuu osaksi entisistä sotilaista, osaksi arpomatta jääneistä asevelvollisista. Kolmen vuosiluokan pitäisi riittää sanottuun tarpeeseen, kun näet otettaisiin yhtä paljon harjoittamattomia kuin ent. sotilaita. Arvannostossa jälkimmäisten määrä kolmelle vuosiluokalle on ollut 600 miestä, mutta nousisi varmaan 6–8 vuoden kuluttua paljon yli 400 mieheen, mikä olisi tarpeellinen määrä, kun lisäksi tulee 400 arvottua miestä, kun asevelvollisuuslaissa edellytetty 133 miehen arpominen kolmelta vuosiluokalta olisi jättänyt jäljelle vain noin 300 miestä. Eikä vielä silläkään päästäisi kuin korkeintaan 29–30 vuotiaisiin miehiin. Mutta 18 pataljoonaa tekee 3 prikaatia eli 1 ½ divisioonaa, tuntuvan joukon, jos se vain olisi varustettu tykistöllä ym. Se olisi kuitenkin paljon enemmän kuin mitä olisi voitu saada aikaan ehdotetulla 8 vuoden reserviajalla, ja lisäksi 50 pros. enemmän harjoitettuja sotilaita, siitä yksinkertaisesta syystä, että jokaisesta vuosiluokasta aktiivipalvelukseen arvotaan 200 eikä 133 miestä. Täydennysreservejä olisi käytettävissä siihen arvotuista kuten vakituiseen kokoonpanoon. Toivottavaa olisi varmasti, että sekä täydennysreserviä että arpomatonta nostoväkeä voitaisiin harjoittaa jokin lyhyt aika ensimmäisinä vuosina. Ajan mittaan se ei liene mahdotonta. Sellainen nostoväki ei preussilaiseen tapaan voi varmaan vallata Ranskaa. Mutta sitä tuskin myöskään lähetetään vihollista vastaan päivä sodanjulistuksen jälkeen. Ja sotajoukon, jossa 50–60 prosenttia on entisiä sotilaita, pitäisi muutamassa kuukaudessa kyetä pysymään yhdessä oman maan taistelussa. Muu ei nostoväen osalta voine tulla kysymykseen. Väistämätöntä on kuitenkin, että kun siten itse sotapalvelun taakka jakaantuu tasaisemmin, suhteellisesti vähemmän rasitetut tulevat korvaukseksi kärsimään puutteellisesta harjoituksesta ja sotilaantaidoista. Juuri kustannukset estävät kaikissa maissa yleisen väenoton ja koulutuksen ja toteuttamasta yleistä asevelvollisuutta. Mutta esim. 18 pataljoonaa, vaikkapa 14 400 miestä ja lisäksi 5 760 miestä täydennysreservissä, kaikki 8 vuosiluokan asevelvollisia, ottaisivat valtaosan todellisista asekuntoisista, jos ei unohda jättää laskuista niitä, jotka kustakin vuosiluokasta ajan mittaan ovat pudonneet pois.
Ei ole suinkaan tarkoitettu, että nämä yksityiskohtaiset ehdotukset olisivat edes pääpiirteissään oikein. Mutta katson, että periaatteet, sotapalvelusrasituksen tasaisempi jako ja sen rajoittaminen nuorempiin ikäluokkiin, pitää saada voimaan niin laajasti kuin mahdollista. Yksityiskohdat ovat vain mahdollinen esimerkki.
Vielä vähemmän on tarkoitettu, että valtiopäivät ilman muuta päättäisivät muuttaa ehdotusta sen niin tärkeässä osassa, jossa sotilaskyky oikeutetusti vaatii sanoa sanansa. Kelvollinen joukko-osasto on asevelvollisille itselleen paljon suurempi etu kuin lyhyt palvelusaika. Puutteellinen ruumiinkestävyys ja sotilaantaito ovat tappaneet enemmän väkeä kuin kuulat ja pistimet. Puutteellinen kuri ja yhtenäisyys taistelussa tietää varmaa kuolemaa tai vammautumista. Sillä nykyajan ”pikatuli” raivoaa tuhoisimmin väistyvien selkään, joskaan ei paljon vähemmän harjoittamattomien hyökkääjien rintaan. Sotilaan koulutus on siksi sotilaan paras ase. Mutta tavoitteeseen voidaan päästä eri teitä. Ja jokaisen kansan ominaiset olot on oikeus ottaa huomioon. Valtiopäivien on vastaavissa tapauksissa ollut mahdollista saada tietää, mihin hallitus voi myöntyä. Ja jos valtiopäivistä sovitaan syksyksi, käynee päinsä anomusmuodossa esittää H. M:lleen muutosehdotus tai sellaisen syyt.
Meidän oloissamme voi olla syytä sanoa: Roomaa ei rakennettu päivässä. Kaikille muille kansoille asevelvollisuus on ollut helpotus raskaammasta sotilastaakasta. Meidän maassamme sitä vastoin ei kahteen vuosisataan ole tunnettu mitään velvollisuutta sotapalvelukseen. Meillä ei ole ollut muuta sotaväkeä kuin palkkasotureita. Muissa maissa asevelvollisuus on tuonut uuden velvollisuuden vain sivistyneemmille yhteiskuntaluokille, jotka eivät ole voineet tai halunneet kieltää myös omaa velvollisuuttaan puolustaa isänmaata. Meillä velvollisuus on uusi myös koko kansan syville riveille, ja kansan voi olla vaikea käsittää, miksi palkkasotilaat eivät huolehdi maan puolustuksesta niin kuin tähänkin asti. Siksi viisaus ja kohtuullisuus vaativat, että uutta taakkaa ei pidä tehdä liian raskaaksi kantaa, niin että velvollisuutta ei pian seuraa ponnistelu päästä siitä taas eroon.
Lisäksi pitää ottaa huomioon, että suomalainen sotilas tuskin koskaan joutuu omassa maassa todella seisomaan silmätyksin vihollisen kanssa. Hän voi korkeintaan saada karkottaa rannikoiltamme rosvojoukkoja, jotka koettavat nousta maihin hankkimaan elintarpeita, tai jos he ovat englantilaisia, ryöstämään ja polttamaan. Sellaiseen puolustautumiseen ei varmaan tarvita preussilaisia mallisotilaita. Sotilaskoulutus joutuisi todella kokeeseen vain kun suomalaiset joukot velvoitettaisiin osallistumaan maan ulkopuolella Venäjän armeijan taisteluihin. Mutta ei näytä mahdottomalta, että tähän tarkoitukseen käytettäisiin vain ikäluokkia, joilla on jo enemmän harjoitusta. Sellaista tapausta varten vaadittaneen myös muita joukko-osastoja kuin erillisiä pataljoonia. Ei pidä olla yllätys, että huolestuneet isät odottavat asevelvollistemme sellaista käyttöä jotenkin levottomina, jota heidän poikansa tuskin jakavat. Ja on varmaa, että tämä käyttö aiheuttaa aivan muita huolia kuin paraatimarssi ystävien ja sukulaisten parissa. Muutamia sanoja tästä aiheesta ensi kerralla.
J. V. S.
