Hyvät Herrat!
Tiedän toki, että näen täällä vanhempia ystäviäni, jotka eivät ole väsyneet osoittamaan minulle vuodesta toiseen aina 6. huhtikuuta muistavansa minua, tiedän, että saan ensisijaisesti kiittää heitä tänään ja kiitän heitä sydämellisesti. Nuoremmat herroista eivät voi tietää minusta paljonkaan, vaikka tuntisivatkin nimeni, tuskin senkään vertaa, olenko jo kuollut ja haudattu vaiko vielä elävien kirjoissa; kuulunhan ensimmäisiin vuorossa oleviin sen sukupolven keskuudessa, joka pian täältä poistuu. Niinpä kiitänkin herroja siitä, että he ovat kuitenkin hyväntahtoisesti saapuneet tervehtimään minua.
Nähdessäni herrat mieleeni palautuu oma nuoruuteni ja muistan, miten merkittävänä tuossa iässä siihen aikaan pidettiin lähimmän ympäristön tapahtumien ohella myös sitä, mitä ihmiskunnan historiassa oli aikaisemmin tapahtunut. Näytti siltä kuin menneisyys, lähinkin menneisyys, olisi ollut tarua kaukaisilta ajoilta; ja tuskin tuli ajatelleeksikaan, että saisi vielä itse kokea maailmassa jotakin ja ikään kuin omin silmin nähdä historian tapahtuvan. Muistan, että lukiessani ensimmäisen Napoleonin aikana Euroopassa tapahtuneista mullistuksista ne tuntuivat minusta jo vanhalta tarulta; ja ellei minulla olisi ollut hämärää muistoa siitä, että olin omin silmin nähnyt Ruotsin armeijan tai ainakin joitakin sen osia marssimassa tuohon sotaan, olisin tuskin edes tajunnut itsekin eläneeni osan noiden mullistusten tapahtuma-ajasta. Luullakseni herroilla on ollut samanlaisia tuntemuksia. Jotenkin hämmentyneenä sitten havaitsee, että joutuu itse elämään suurten maailmantapahtumien aikoja. Niinpä ovat herratkin, nuorimmatkin teistä, nähneet Euroopassa tapahtuvan suuria mullistuksia. Kuten herrat hyvin tietävät, oman ajan tapahtumien merkityksen ymmärtäminen on vaikeaa. Voidaan sanoa: yhdelläkään kansalla maailmassa, edes historiassa toimivalla ja siihen vaikuttavalla, ei ole ollut aavistustakaan siitä, miksi se on maailmassa elänyt. Kreikkalaiset eivät voineet aavistaa, että heidän osansa maailmassa ei ollut vain se heidän itsensä tuntema rooli, että he olivat valistuksen vaalijoita barbaarit vastapuolenaan, vaan he ovat olleet valistuksen sanansaattajia kaikille maailman kansoille läpi vuosisatojen ja vuosituhansien. Samalla tavoin tietämättömiä ovat olleet kaikki historian kansat. Niinpä emme myöskään juuri pysty arvioimaan, millaiseen tulevaisuuteen kaikki tämä, mitä olemme nähneet silmiemme edessä tapahtuvan, vielä johtaa. Voimme toki kuitenkin kiinnittää huomiota näihin tapahtumiin sisältyviin merkityksellisiin seikkoihin, joiden havaitsemme olevan uutta maailmassa, jotka ovat osoituksia uuden tietoisuuden ilmenemisestä kansojen ja koko ihmiskunnan keskuudessa. Mielestäni ei ole liian rohkeata sanoa, että meidän aikamme suurissa liikahteluissa tämä suuri uusi idea on tietoisuus kansallisuuksien oikeuksista. Nämä kansallisuuksien oikeudet eivät toki nykyisin ole yleisen kansainvälisen oikeuden tunnustama periaate, kuten usein on sanottu ja haluttu uskoa. Havaitsemme kuitenkin, että tämä tietoisuus on näiden elinaikamme suurten tapahtumien pohjimmainen vaikutin, niiden perusta. Italian kansa on kypsynyt tiedostamaan, että tämä ajatus Italian kansallisesta yhtenäisyydestä on kehittynyt ja voimistunut sen keskuudessa Dantesta saakka. Me kaikki tunnemme varsin vähän Italian kirjallisuutta, se on keskuudessamme verraten tuntematonta, mutta olemme kuitenkin nähneet selvityksiä, joiden mukaan Italian kansa on ajoittain unohtanut tämän ajatuksen, joskus täydellisemmin, joskus vain osittain, mutta se on jälleen noussut esiin ja vähitellen voimistunut kansakunnan kaikkia johtavia miehiä yhdistäväksi tietoisuudeksi. Ja voimme myös sanoa, että juuri tämä on varjellut Italiaa poliittiselta anarkialta, jota monet pelkäsivät siellä tapahtuneiden liikehtimisten aikaan ja josta suuri englantilainen historiankirjoittaja sanoo, ettei Jumala vihaa mitään niin paljon kuin anarkiaa. Italialla on kuitenkin ollut lähellä näköpiirissään esimerkkejä siitä, joten se on osannut varoa siihen ajautumista. Tiedämme enemmän Saksasta, Saksan tieteestä ja kirjallisuudesta, onhan sillä ollut olennainen osuus meidän kasvattamisessamme sekä meidän tieteellisen ja kirjallisen tietämyksemme kartuttamisessa. Sielläkin, Saksassa, havaitaan toki varhain ilmaantuneita hajanaisia häivähdyksiä tästä kansallisesta tietoisuudesta; ja tiedämme saksalaisten tienneen jo uskonpuhdistuksen ajasta saakka olevansa tieteessään ja kirjallisuudessaan yksi kansa. Vaatimus myös poliittisen yhtenäisyyden saavuttamisesta ei kuitenkaan, tämä vaatimus, ole Saksassa vielä vuosisadankaan ikäinen, näin voimme sanoa. Tiedämme kuitenkin, että se eli ja ilmenee kirkkaana Saksan kaikkien suurten ajattelijoiden ja runoilijoiden kirjoituksissa viime vuosisadan lopusta lähtien. Kant, Fichte, Herder, Schiller ja sangen monet muut suurmiehet, he kaikki, odottivat päivää, jona Saksan yhtenäisyys julistettaisiin ääneen ja muuttuisi todellisuudeksi. Niinpä uskonkin, että viimeksi käydyn suuren sodan syttyessä herroista iäkkäämpien keskuudessa tuskin epäiltiin sitä, että Saksa selviytyisi kamppailusta voittajana ainakin siinä mielessä, ettei se luopuisi tästä yhtenäisyydestä, jonka se oli vähitellen taisteluilla saavuttanut.
Näemme myös, että vaatimus kansallisuudelle kuuluvasta oikeudesta on yhä selvemmin herännyt pienempien kansojen keskuudessa eikä sitä enää ainakaan ilman muuta torjuta. Tällaiset ihmiskunnan suuret ideat eivät ole syntyneet yhden yksilön aivoissa, vaan tutkiessamme niitä tarkemmin selvittääksemme niiden alkuperän havaitsemme aina, että uusi idea on ihmiskunnan historiassa jo ilmenevän voiman tiedostamista. Niinpä voimme kaikkien Euroopan kansojen historiasta havaita, että kaikki niiden taistelut, millaisia ne ikinä ovat olleetkin, ovat vähitellen pyrkineet erottamaan kansalliset kokonaisuudet toisistaan ja yhdistämään saman kansallisen kokonaisuuden hajallaan olleet osat. Tietoisuus yleisestä ihmiskunnan historiasta, yleisestä inhimillisestä kehityksestä on sinänsä verraten uutta; emme voi sanoa historiankirjoituksessa ilmenevän selvää tietoisuutta siitä ennen viime vuosisadan puoltaväliä. Ja vasta tätä koskevan ajatuksen viriämisen jälkeen on opittu myös pitämään kansakuntia tämän kehityksen kantavina voimina.
Kun siis puhumme kansallisuuksille kuuluvasta oikeudesta, tarkoitamme tämän oikeuden olevan jotakin muuta kuin tällä ilmauksella näköjään usein tarkoitetaan eli sitä, että jokaisella kansanheimolla pitäisi olla oikeus olla oma yksikkönsä historiassa ja kansakuntien rivissä. Tämä oikeus ei kuulu niihin, joita voidaan sanoa luonnollisiksi oikeuksiksi. Nämä oikeudet on rajattu koskemaan yksilölle kuuluvaa henkilökohtaista oikeutta. Mitkään sosiaaliset tai poliittiset oikeudet eivät kuulu näiden oikeuksien piiriin; ne on aina hankittu historian kuluessa, kansan historiallisen kehityksen myötä. Vielä selvemmin tämä pitää paikkansa, kun kyseessä on kansan oikeus siihen, että sitä arvostetaan historiassa kansakuntana. Tämä oikeus voidaan hankkia ainoastaan historiallisen kehityksen tietä, se on vähitellen luotava ja muodostettava. Niinpä jokaisen kansan tehtävänä on tehdä työtä kypsyäkseen kykeneväksi vaikuttamaan ihmiskunnan yleiseen kehitykseen. Vasta silloin se voi vedota kansallisuudelle kuuluvaan oikeuteen omana oikeutenaan.
Muistutin äsken, että sekä Italiassa että Saksassa suuret ajattelijat, suuret runoilijat ovat olleet ensimmäisiä, joiden mielessä tietoisuus kansallisesta yhtenäisyydestä on herännyt, ja siitä on seurannut vaatimus kansakunnan poliittisesta yhtenäisyydestä. Yhä nykyisinkin jonkin pienemmän kansan toivoessa tuollaista tulevaisuutta näemme, ettei tämän vaatimuksen oikeutusta perustella vain kansan menneellä ulkonaisella poliittisella historialla, vaan myös sen tieteen ja kirjallisuuden historialla. Näemme kysyttävän, onko tämä kansa pystynyt ihmiskunnan yleisen kehityksen myötä hankkimaan itselleen tunnustetun aseman. Herroille ja voin varmaankin sanoa meille, jotka kuulumme ja olemme kuuluneet yliopiston piiriin, pitää ollakin sangen selvää, että tällainen rakkauden täyttämä työ tieteen ja kirjallisuuden hyväksi laskee yhden tämän kansallisuudelle kuuluvan oikeuden peruskivistä. Se luo teoksia, joita ei voida millään verukkeella jättää syrjään ihmiskunnan historiasta, vaan jotka pysyvästi todistavat, että kansakunta elää ja sen keskuudessa elää kyky saada äänensä kuuluviin ihmiskunnan yleisessä historiassa ja osallistua sen edistämiseen. Pysyköön syvällä meidän kaikkien sisimmässä lujana se vakaa käsitys, että tämä on yliopiston kansallinen tehtävä. Ja kun näin on, älkäämme antako houkutella itseämme oikoteille ja syrjäpoluille siinä uskossa, että kansallinen olemassaolomme voidaan turvata jollakin muulla tavalla, jos me lyömme tämän tehtävämme laimin. Pitäkäämme sitä aina tärkeimpänä; uskokaamme aina lujasti, että jos rakkautemme tieteeseen ja kirjallisuuteen on aitoa ja elävää ja jos teemme työtä palvellaksemme niitä, olemme luoneet kansalliselle olemassaolollemme perustan, jota mikään ihmismahti ei voi meiltä riistää. Haluan uskoa, että tämä vakaumus on Suomen opiskelevan nuorison keskuudessa yleinen ja luja. Sen ilmenemistä on aihetta ylistää, jos sitä havaitaan, sen suunnatonta merkitystä on aihetta korostaa, ellei sitä havaita, jotta jokainen saisi aiheen käsi sydämellä kysyä itseltään, mitä hän on valmis tekemään kansansa hyväksi. Ja jos herrat haluavat ystävällisesti säilyttää mielessään muiston tästä tapaamisestamme, pyydän herroja muistamaan minusta sen, että tämä vakaumus on elänyt mielessäni kauan, kauan, että se on myös ollut elämäni johtotähti, vaikka monien syiden takia olen päässyt verraten vähän osoittamaan sitä työssäni ja toiminnassani.
Kiitän vielä uudelleen herroja ystävällisestä käynnistänne ja toivon, että jokainen herroista saa vanhuuden lähestyessä nauttia samasta ilosta, havainnosta, ettei ole jäänyt täysin unohduksiin.
