En ole suinkaan oikea mies tieteelliseltä näkökannalta arvostelemaan tätä oppinutta teosta. Mutta uskonpa, että minulla, sanokoot nykyajan erinomaiset pedagogit siitä mitä tahansa, on hiukan tietoa siitä, millaisia oppikirjoja koulu tarvitsee. Kiinnostusta myös kreikan opettamiseen saan varmasta vakaumuksestani, että koituisi Suomen kansan tulevaisuuden tuhoksi, jos humanistisen sivistyksen hävitys kouluistamme onnistuisi niille taitamattomille ja arvostelukyvyttömille, jotka matkivat sitä, minkä toiset ovat vakuuttaneet heille olevan nykyajan vaatimus.
Herra lehtori Lindeqvist on erinomainen opettaja ja ehkä vielä enemmän vanhojen kielten etevä tuntija. Siksi nämä huomautukset esitetään kaikella asiaan kuuluvalla kunnioituksella.
Olen selannut kirjaa sieltä täältä, ensin verbien muoto-oppia, ja suureksi ilokseni havainnut, että tekijä on hylännyt Arendtin tyhmän alkuperäisyystouhun, jonka hra L. aiemmin koetti kääntämässään kieliopissa saada vallalle. Tämä ansio on nyt vain kielteinen. Mutta tekijän suuri myönteinen ansio on, että hän on karkottanut opin äännelaeista etymologian loppuun – kuten jo sisällysluettelosta huomataan. Ohimennen voi kysyä, onko tekijästä todella ollut hauskaa kappaleiden numeroihin eikä sivunumeroihin viittaamalla saada ärsyttää jokaista, joka haluaa tehdä muistiinpanoja hänen kirjastaan? Kappalehan olisi voitu lisäksi ilmoittaa otsikon edessä tai suluissa sen jälkeen. Mutta maassamme saa olla tekijälle tai kustantajalle kiitollinen edes sellaisesta luettelosta. Nykyään sen poisjättämistä pidetään kai muissa maissa älyn puutteena.
Mutta miksi tekijä ei ole lisännyt hyviä puolia siirtämällä myös toisinaan hyvinkin pitkät deklinaatioiden ja konjugaatioiden johdannot niiden loppuun?
Moni opettaja nimittäin, edistyksen maineikkaana edustajana, seuraa uraa ja pänttää nämä abstraktit säännöt poikiin, ennen kuin heillä on lainkaan sanavarastoa soveltaa niitä. Tekijän ei olisi pitänyt antaa aihetta käyttää kirjaa siten. En myöskään huomaa hänen esipuheessa antaneen asiasta ohjetta. Se on huonosti harkittua. Konjugaation johdannon alussa oppilas saa esim. tietää, että ”verbin sukuja on kolme: aktivum medium [= esim. kreikassa esiint. verbin pääluokka, jonka muoto on aktiivinen mutta merkitys passiivinen]” jne. Sen jälkeen hänelle kerrotaan: ”Ne verbit, joilta puuttuu aktiivit ja joilla on vain medium tai passivum, kutsutaan deponenteiksi [= passiivimuoto mutta ei pass. merkitystä].” Pitääkö oppilaan nyt lukea tämä, ennen kuin hän on nähnyt ainuttakaan mediumia taivutettuna tai mitään tietoa sen merkityksestä? Samalla tavoin saadaan etukäteen oppia tuntemaan optatiivin [= verbin tapaluokka, ilm. tekemisen toivottuna t. mahdollisena] ja aoristin [= aikamuoto, joka ilmaisee teon hetkelliseksi] kanta- ja sidosvokaalit, jotka ovat hänelle uusia, aiemmin opitusta kielestä tuntemattomia muotoja. On todella käsittämätöntä, että niin taitava tekijä ei ole huomannut yllä esitettyjen kertomusten järjestyksen nurinkurisuutta ja hyödyttömyyttä.
Suomalaiset kieliopintekijät menettelevät yleisesti samalla tavoin ja pahemminkin. He aloittavat alituiseen pitkällä, ikävystyttävällä äänneopilla ja kirjaimenmuutosopilla ja myös opetus alkaa tavallisimmin sillä. Toinen tekijän apulaisista, joka hänkin on oppinut kielimies, olisi voinut esittää jotain siitä ja ehkä estää virheen.
Tekijä on deklinaation esipuheeseen kiitettävästi tiivistänyt kolmeen sivuun kirjainmuutosopin. Sen sijaan hän on liittänyt siihen myös opin painosta, mikä voi olla hyödyksi niille harvoille oppilaille, jotka jatkavat ylipistossa. Kaikille muille se on hyödytöntä, ja sen olisi mielellään voinut sysätä koko deklinaatio-opin loppuun. On puute, että tekijä ei ole koskaan kääntänyt esim. kasus- ja modusmerkitystä opetuskieleen. Kun hän, niin kuin hyvä on, vain tusinalla rivillä selvittää artikkelin, hän näyttää unohtaneen, että oppilaat ovat jo oppineet tuntemaan määräisen artikkelin sekä ruotsissa että saksassa, ja että valaiseva viittaus siihen olisi ollut tarpeen.
Mutta tämä on pikku juttu. Kirjan suuri anteeksiantamaton virhe on se, että sekä deklinaatiot että konjugaatiot rajoitetaan vain kahdeksi. Jälkimmäiseen deklinaatioon esim. pitäisi kuulua sanojen, joiden vartalo päättyy konsonanttiin. Ja kuitenkin tekijän on pakko lisätä joukko siihen kuuluvia sanoja, joiden vartalo kuitenkin päättyy vokaaliin. Edes tämä naurettava lisäys ei ole saanut tekijää järkiinsä. Verbin konjugaation 2. luokkaan kuuluvat – mi-verbit! ts. ensimmäisestä konjugaatiosta tulee itse asiassa koko konjugaatio.
On anteeksiantamatonta, että jako poikkeaa latinan kieliopista sellaisena kuin sitä luetaan lyseoissa; sillä kummankin kielen taivutus on sama. Oppilas saa nyt oppia, että päätteet nom. -us, gen. -i, dat. -o jne. kuuluvat 1. deklinaatioon ja vastaavat päätteitä a, ae oe!! Tämä on pelkkää hölynpölyä. Toden totta, tekijälle ojennukseksi ja toisille varoitukseksi kirjaa pitäisi kieltää käyttämästä lyseoissa. Mutta ymmärtävä lyseonopettaja voi varmaan vähän auttaa asiaa pyyhkimällä musteella yli tekijän jaottelun ja otsikoida sen päälle järkevämmän. Ankara kritiikki olkoon tekijälle rangaistuksena.
Tekijä sanoo halunneensa kirjoittaa sekä koulun että yliopiston tarpeisiin ja valittaa suurta vaikeutta yhdistää molemmat tehtävät. Mutta kukaan ei muka sääli hänen kärsimäänsä vaivaa. Sillä kukaan ei ole pyytänyt häntä ryhtymään vaivalla keksimään qvadratura circuli [ympyrän neliöimistä. Jos kreikan luku lyseoissamme olisi normaalia, sillä olisi riittävästi tunteja eikä se riippuisi mielivaltaisesta valinnasta, kieliopin toimittaminen olisi yhdentekevämpää. Ei ole helppo sanoa, onko tekijän kirjasta koululle hyötyä vai haittaa. Koulu ei tarvitse 5. luokalla yhtään uutta kieliopin opetusta eikä sillä silloin ole aikaa opettaa niin hajanaista opusta. Se tarvitsee kyllä jokaisen oppitunnin Kreikan kirjallisuudelle. Yksi seuraus suunnitelman haksahduksesta on myös se, että on vaikea tietää, miten kirjasta voi etsiä ja löytää käsitellyn aiheen.
J. V. S:n
