Lauantain Helsingfors Dagblad sisältää muutamia purkauksia artikkelin johdosta, joka tämän lehden numerossa 63 koski kultarahakantaa. Dagbladetin arvon kirjoittaja pitää lausuntojamme ”sekopäisinä” eikä voi millään ymmärtää niiden ajatusta. Mutta se tuskin on ihmeteltävää, jos kirjoittaja on niin tietämätön aiheesta. Toisaalta voisi kuitenkin näyttää kummalliselta, että meidän nimiimme pannaan kehotuksia, joita turhaan etsii lehdestämme. Mutta edes kyseisen kirjoittajan tällainen menettely ei enää herätä ihmetystä.

Dagbladet on sitä mieltä, että Porvoon valtiopäivien päätös ottaa hopearupla maan perus- ja päärahaksi ”juuri oli päätös, jolla muutettiin maassa siihen asti kelvanneen rahan metalliarvoa”.

Sitä voi hyvin kutsua ”sekopäiseksi” käyttääksemme Dagbladetin kieltä. Siihen asti maan käypänä rahana oli hopeariksi. Porvoon valtiopäivät olisi siten muka päättänyt hopeariksin metallipitoisuudesta! Dagbladetin kirjoittaja olisi ehkä halunnut sanoa, että valtiopäivät hyväksyi maalle uuden rahan. Se olisi aivan totta. Mutta päinvastoin kuin Dagbladet näyttää tarkoittavan, se ei ole sama kuin että valtiopäivät olisi määrännyt uuden rahan, toisin sanoen Venäjän hopearuplan metalliarvosta, – naurettavuus, johon valtiopäivät ei olisi langennut. – Päätös ei liioin sisällä sanaakaan minkään rahan metallipitoisuudesta.

Päinvastoin voi sanoa, että valtiopäivien päätös pyrki tiukasti säilyttämään olemassa olevan rahan, hopeariksin arvon maan rahakannassa, vaikka olot pakottivat sen hyväksymään uuden rahan, hopearuplan, maan perus- ja päärahaksi. Kun tarkat tutkimukset olivat osoittaneet, että eri aikojen hopearuplat sisälsivät 174 assia [assi = 48 mg] vuorihopeaa, valtiopäivät päätti yhden ruplan vastaavan hopeariksin 48 killingistä 33 killinkiä 7 runstykkiä. Jos keisari Aleksanteri I seuraavana päivänä olisi käskenyt lyömään vain 87 assia hopeaa sisältäviä hopearuplia, se ei olisi tippaakaan koskenut valtiopäivien päätöstä, niin kuin myös Dagbladetin tarkoittama valtiopäiväpäätös ruplan metallisisällöstä olisi ollut kykenemätön estämään sitä.

Valtiopäiväpäätöksen tarkoitus ilmenee selvästi seuraavista pykälistä sen pohjalta valmistetussa rahamanifestissa, joka nimenomaan otsikoidaan ”Manifesti koskien rahanlaskua kruunun veronkannossa ym.”

4:nneksi. Määrätyn laskelman mukaan, joka määrää Ruotsin hopeariksin, killingin ja runstykin arvon suhteessa Venäjän hopea- ja pankkoruplaan, viimeksi mainittu tulee 1. (12.) tammikuuta 1810 lähtien, kunnes toisin määrätään, otettavaksi vastaan maksuksi kruununveroista, virkamiesten palkoista ja kruunun menoista.

12:nneksi. Venäjän hopearahaa, joka on otettu Suomen suuriruhtinaanmaan pää- ja perusrahaksi, pitää ottaa vastaan kaikissa kaupoissa sen määrätyn ja nykyisen arvon mukaan, mutta sen suhteen määräämisessä Venäjän kuparirahaan ja bankoseteleihin kaikessa yksityisessä liikenteessä noudatetaan Pietarin pörssin kurssia, missä tarkoituksessa hallituskaupungin hinnastot toimitetaan joka postissa Suomen kenraalikuvernöörille Åbo Tidningarissa julkaistavaksi.

Tällä tavoin olemme käsittäneet valtiopäivien päätöksen, ja sen vuoksi aihetta käsittelevässä artikkelissamme toistuvasti esitetään, että valtiopäivien kuvitteellinen hopearupla = 33 killinkiä 7 runstykkiä = 174 assia hienohopeaa on ja pysyy perus- ja päärahana. Olemme myös muistuttaneet, että se otettiin huomioon sekä 1840 että 1865, vaikka edellisessä tapauksessa vähemmän oikein ruplan setelien suhteen. Mikään ei olisi muuttunut, jos 1865 vain markasta olisi tullut maan raha ja hopearupla olisi lakannut kelpaamasta, kuten jo oli päätetty. Sillä 4 markan rahat sisältävät 184 assia hienohopeaa ja vastaavat valtiopäivien hopearuplaa. Jopa jos käyttöön olisi otettu kolikko, joka olisi sisältänyt muun sekoituksen kuin 43 ½ assia, esimerkiksi 66 2/3, se olisi ollut laillisesti yhtä pätevä. Kruunun tilien ja verojen ym. sekä yksityisten käteisvarojen siirto (evaluointi) uuteen rahaan olisi vain ollut hankalampaa ja ehkä olisi ollut pakko tasata muuntoarvo samalla tavoin kuin tapahtui 1809, kun hallitus asetti 4 runstykkiä valtiopäivien 7 runstykin sijaan.

Tämä korjaa Dagbladetin kirjoittajan puutteellista tietoa tässä kohtaa.

Mutta sama kirjoittaja on keksinyt toisen perusteen, vuoden 1863 valtiopäivät. Hänen väärät tietonsa tässä kohtaa voivat tuskin johtua tietämättömyydestä, vaan niitä täytyy otaksua tahallisiksi.

Hypoteekkiyhdistys oli pyytänyt valtion takausta ulkomaiselle lainalle. H. Majesteettinsa esitti pyynnön säädyille ”Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisessa ehdotuksessa Suomen Säädyille koskien takuuta lainalle, jonka maan Hypoteekkiyhdistys aikoo ottaa ulkomailta”.

Syynä lienee ollut Hänen Majesteettinsa valtaistuinpuheessa ilmoittama vakuutus, että valtiolainaa ei pitäisi ottaa ilman säätyjen lupaa, sekä että takuusitoumus on yhtä kuin laina.

Mutta Hypoteekkiyhdistys oli erityisesti pyytänyt saada sijoittaa lainalla saadut rahat Suomen Pankkiin, voidakseen ne sieltä taas tarpeen mukaan nostaa. H. Majesteettinsa oli tietyin ehdoin hyväksynyt anomuksen sekä samalla päättänyt, että heti kun 8 miljoonaa markkaa on talletettu, ”markka- ja pennimetalliraha on Senaatin päättämästä päivästä lähtien Suomen ainoa laillinen arvonmitta”.

Tässä osassa on siis Hallitsijan päätös ja määräys. Tärkeät seikat löytyvät ehdotuksen johdannosta. Mutta itse ehdotus ei sisällä muuta kuin kehotuksen säädyille ”omalta osaltaan hyväksyä Hypoteekkiyhdistyksen anoma takuu” sekä jättää niiden asiaksi yhdistyksen pyytämän ”takuun” ehtona esittää lisää tarpeellisena pitämäänsä ”valvontaa ja turvatoimia” – nimittäin hypoteekkiyhdistyksen lainahankkeen osalta.

Säätyjen päätös kuuluu:

Tätä armollista ehdotusta ovat säädyt harkinneet ja havainneet, että maan maataloutta ei voida edistää soveliaammin kuin jo järjestäytyneen hypoteekkiyhdistyksen avulla. Yhdistyksen hyöty kuitenkin olennaisesti lisääntyisi, jos sen nyt merkittävästi alle nimellisarvon laskeneet obligaatiot voitaisiin liikepääomalla kohottaa oikeaan arvoonsa. Kun maan omat pääomavarat ovat jo osoittautuneet siihen riittämättömiksi, ei puutteen korjaamiseen ole jäljellä muuta keinoa kuin ulkomainen laina. Sen vuoksi ja kun edellä mainittu laina myös tekee mahdolliseksi koko maan pitkään ja hartaasti kaipaaman rahanuudistuksen, säädyt uskovat niillä olevan hyvä syy hyväksyä hypoteekkiyhdistyksen pyytämä takuu täyttämään ne sitoumukset, jotka yhdistys voi ottaa vastatakseen ottaessaan ulkomailta 30 miljoonaa markkaa vastaavan lainan. Säädyt ovat liittäneet takuuseen vain talonpoikais­säädyn suostumisehdokseen hyväksymän määräyksen, että hypoteekkiyhdistys on velvollinen tallettamaan taatusta lainasta Suomen Pankkiin ne kahdeksan miljoonaa markkaa, joilla pankin metallirahavaroja on katsottu tarvittavan vahvistaa, jotta pankki pystyy lunastamaan setelinsä ja siinä yhteydessä määräämään markan ja pennin metallirahat ainoaksi lailliseksi arvonmitaksi Suomessa.

T. K. M:nne suvainnee armollisimmin antaa Suomen Senaattinsa valmistaa Hypoteekkiyhdistykselle vakuutuksen säätyjen täten myöntämästä takuusta.

Tästä kirjeenvaihdosta Dagbladetin kirjoittaja päättelee, että rahanuudistus 1865 ”oli tulos sopimuksesta hallitsijan ja säätyjen kesken”, ja että sen kautta on uusi ”periaate saanut sijan valtio-oikeudessamme” jne. On selviö, että hän ei siinä lainaa ainuttakaan sanaa ehdotuksesta tai säätyjen vastauksesta.

Ehdotuksesta, valiokunnan lausunnosta ja päätöksestä käy selvästi ilmi, että sekä hallitukselle että säädyille rahanuudistus oli painava syy myöntää takuu, vaikka säädyille tärkein syy oli maatalouden edistäminen. Takuulle ehtona rahanuudistusta ei mainita kummaltakaan puolelta. Se vain tulisi mahdolliseksi, jos takuu tekisi lainan mahdolliseksi. On tunnettua, että niin ei ollut asianlaita, vaikka se tietenkin vaikutti voimakkaasti. Myös senaatin takuuvahvistus annettiin ilman ehtoja.

Hänen Majesteettinsa määräys takuukysymyksessä on asia sinänsä, määräys rahanuudistuksesta toinen, jotka molemmat syntyivät hypoteekkiyhdistyksen kahden eri anomuksen johdosta. Edellinen esitettiin säädyille, toinen ei. Se oli myös tarpeetonta. Hänen Majesteettinsa ei esitä säätyjen tutkittavaksi omia päätöksiään vaan omia ehdotuksiaan, propositioita.

Erikoista on, että kyseinen säädyille ilmoitettu käsky edes tuli toteutettavaksi. Kuuleman mukaan rahanuudistus 1865 yllätti yleisön määräyksellä, että metallirahana olisi rupla ja muut valtakunnan yleisen rahan jako-osat. Tämä muutos oli varmaan Dagbladetin käsityksen mukaan perustuslain vastainen ja laiton, koska se ei sisältynyt vuoden 1863 ”sopimukseen”. Mutta myös se oli täysin yhdenmukainen Porvoon valtiopäivien päätöksen kanssa, joka on ainoa olemassa oleva valtiopäiväsäätyjen päätös maan rahasta. Voidaan olettaa, että muutos johtui välttämättömyyden pakosta. Mutta toistaiseksi siitä on vain arvailuja. Vuonna 1865 se voi näyttää harmittomalta. Nyt se on kari ajoväylällä. Olemme pitäneet sopimattomana lausua siitä paljon ja siksi vain todenneet, että Venäjällä noteerataan kurssiero hopea- ja kultaruplan välillä.

Pilailija voisi sanoa, että koska ilmoitus vuoden 1863 säädyille kuului, että ”markan ja pennin metallirahasta” tulee arvonmitta, valinta kullan ja hopean välillä on täysin vapaa ja että Dagbladet vakuuttaa vuoden 1863 valtiopäivien siten suostuneen kultakantaan.

Mutta me olemme uhranneet Dagbladetin ”sekopäisille”, löysille puheille monin verroin enemmän rivejä kuin ne ovat ansainneet. Selvien tosiasioiden vääntelemiset eivät voi hyödyttää maan perustuslaillisten oikeuksien ylläpitämistä. Meidän ei tarvitse edes muistuttaa Dagbladetia siitä, että siitä niissä on kysymys.

Dagbladetin väitteet, että Morgonbladet ”katsoo, että säädyillä ei tarkkaan ottaen ole kerrassaan mitään tekemistä asian kanssa” ym. samaan tyyliin, ovat tietenkin tavallisia Dagbladetin runoja.

Olemme selvittäneet, että me ”emme rohkene antaa myönteistä vastausta” kysymykseen, onko nykyisen rahatilanteen pikainen korjaus mahdollinen, ts. ennen säätyjen kokoontumista. Samoin olemme nimenomaan sanoneet: kultakannan julistaminen pitää ”esittää säädyille ja tämä ehto”, mikäli voidaan säätää pankin oikeudesta vaihtaa seteleitä kultaan ilman tätä julistusta, ”ottaa asetukseen toimenpidettä toteutettaessa”. Sillä silloin tulisi kysymykseen tietyn kultamäärän evalvointi 374 assiin hopeaa kruunun veronkannossa ja menoissa ym. Olemme vain esimerkiksi esittäneet mahdollisuutta antaa Suomen Pankille mainitut oikeudet, koska silloin sekä hopeamarkka että pankkiseteli säilyttäisivät nykyisen raha-arvonsa. Lausumamme mielipiteen läpiviemiseen vaaditaan joka tapauksessa muuta tietoa kuin Dagbladetin kirjoittajan.

Lisäämme: Kuten jokainen asiaa tunteva lukija tietää, kyseisen mahdollisuuden ratkaisun olemme katsoneet olevan pankkivaltuustolla pankin sääntöjen § 69 mukaan, joka kuuluu:

Siten pankkivaltuuston asiana on:

a) jos se valtiopäivien välillä huomaa ehdottoman tarpeelliseksi selityksen tai muutoksen voimassa oleviin määräyksiin pankin käteisvaroista, setelinlyönnistä, lainoituksesta ja muista suhteista yleisöön, ilmoittamaan siitä alamaisesti sekä täydellisellä ehdotuksella aiheesta kääntymään Hänen Keisarillisen Majesteettinsa puoleen.