Rauhansopimus on allekirjoitettu toissapäivänä San Stefanossa. Allekirjoitus on siten tapahtunut Hänen Majesteettinsa keisari Aleksanterin valtaistuimelle nousun vuosipäivänä, ja sähke H. K. M. ylipäälliköltä muistuttaa, että vuoden samana päivänä annettiin myös manifesti Venäjän orjien vapauttamisesta.

Lukijamme tietävät, että allekirjoitusta odotettiin yleisesti mainittuna tai jo edellisenä päivänä, ja saapunut uutinen ei siten ollut muuta kuin virallisen vahvistus sille tosiasialle, joka jompanakumpana päivänä oli tulossa, sillä tuskin kukaan epäili, että kun alustavista rauhanneuvotteluista oli sovittu, sitä aikanaan seuraisi siihen perustuva rauhansopimus Venäjän ja Turkin kesken, kaikista toiselta taholta tulleesta masinoinnista huolimatta, varsinkin kun oli ilmeistä, että Turkilla omasta puolestaan ei ollut voimavaroja armeijan avulla vetäytyä alustavan sopimuksen tuloksista.

Venäjän ja Turkin välillä on siten rauha. Mutta uhkaavat sodanpilvet eivät sillä ole kadonneet. Lähinnä Englannin ”edut” ovat se houre, joka häiritsee iloa nyt aikaan saadusta rauhasta, ja Englannin demonstratiiviseen asenteeseen liittyy levoton epävarmuus Itävalta-Unkarin pyrkimysten laadusta. Vasta kun Venäjän ja Turkin väliset lopulliset rauhanehdot ovat tulleet tunnetuksi ja vasta kun tiedetään, miten Englanti ja Itävalta katsovat niiden koskevan itseään, voi täysin turvallisesti huutaa: meillä on rauha, pysyvä rauha. Ja vasta sitten kun tuleva kongressi tai konferenssi on onnistunut tyydyttämään kaikkia, jotka pitävät itseään asian osapuolina, tiedetään mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Mutta – tapahtunut ja nyt tunnettu pitää itsessään syyn iloita, ja pysyvän rauhan toiveisiin voi katsoa olevan yhtä paljon syytä kuin uuden sodan pelkoihin.

Alustavien rauhanehtojen allekirjoituksen jälkeen olemme jo julkaisseet katsaukset sodan kulusta ja korostaneet siinä sitä suurta työtä, jonka Venäjä on kautta sodan tehnyt, niin merkittävän työn, että se on käänteen tekevä ihmiskunnan historiassa.

Euroopan puoleisen Turkin viiden miljoonan kristityn – vasallivaltiot pois lukien – vapauttaminen kaikkein sietämättömimmästä muslimisorrosta ja häpeällisen ottomaanivallan pakosta ei ole itsessään ainoa tulos Venäjän sankaritöistä ja uhrauksista. Paljon tulee sen lisäksi: järjestyneemmät olot Turkin tähänastisissa alusmaissa, ratkaisu koko itämaiseen kysymykseen, joka kauan on ollut Euroopan syöpähaavana, ym. ym.

Sitä vastoin Englanti koettaa viedä Venäjältä sen jalon taistelun hedelmät, enemmän tai vähemmän avoimesti puhuu mädän Turkin puolesta. Se on uroteko, jonka kunniaa moni tuskin haluaa jakaa ”ylpeän” Albionin kanssa. Ja jos rohkenee toivoa, että sen ei onnistu hankkia liittolaisia – ja ilman niitä se ei varmaan paljon kykene – estämään Venäjää nauttimasta rauhan siunauksista ja täyttämästä tehtäväänsä, niin ei liene liian rohkea.

Eurooppa tarvitsee rauhaa, eikä rauhan lahjasta ole vähiten kiitollinen meidän pieni maamme, jonka taloudellista ahdinkoa sodan jatkuminen olisi pahentanut äärettömästi.