Kansalla täytyy olla usko tulevaisuuteen, jotta se voisi elää.

Jos etsii vastausta kysymykseen, mitä Suomen kansa on saavuttanut neljännesvuosisatana, jonka keisari Aleksanteri II on ollut maan suuriruhtinaana, vastauksen voi tiivistää lausumaan: se on oppinut uskomaan tulevaisuuteen. Yksilön luottamus tai epätoivo voi riippua hänen tunteistaan tai pohdinnoistaan puolesta tai vastaan. Mutta kansan luottamus nojaa yksinomaan ja vain objektiivisiin, oleviin oloihin, yhteiskuntamuodon ja valtioelämän olemassaoloon, joka itsessään sisältää voiman olla ja kehittyä.

Tässä esitettäköön lyhyesti ne tosiasiat, joihin kansamme tulevaisuudentoivo nyt nojaa.

Vasta nyt voimme puhua kansallisesta omaisuudesta. Sillä näinä 25 vuotena se on satunnaiset kansalliset onnettomuudet voittaen paitsi kasvanut verrattomasti suuremmaksi kuin koskaan menneinä aikoina myös osoittautunut kykeneväksi synnyttämään suuria kansallisia yrityksiä. Kanavamme, rautatiemme, pankkimme, oma kultarahamme, uudet urat, joille maataloutemme on urjennut, kasvava manufaktuuriteollisuutemme, kaupan ja merenkulun edistys, joka näkyy maan ulkomaankaupan lähes kolminkertaisena arvona, uudet laitokset, jotka turvaavat jatkuvan edistymisen – tämä kaikki muodostaa yhtä monta lujaa juurta, joista maan tulevaisuus kasvaa esiin. Vai kuka kuuli pari vuosikymmentä takaperin puhuttavan miljoonien yksityisomaisuuksista? Kuka uskoi, että olisimme nyt sijoittaneet lähes 80 miljoonaa rautateihin, 8 miljoonaa lahjoitustilojen lunastukseen jne. Mielipidetuulet pyyhkäisevät pois mielipiteet. Mutta suuret aineelliset edut raivaavat tiensä tulevaisuuteen kuten itse niiden olemassaolo todistaa, että on olemassa varmuus niiden tulevaisuudesta.

Kukapa ei olisi oivaltanut ja kiittänyt maan onnea saada perinnöksi inhimilliset lait, ja mikä vielä enemmän, perityn kunnioituksen lain pyhyyttä kohtaan? Mutta ne ovat olleet vain perintöä ja sellaisena epävarmaa omaisuutta, ei kansakunnan omaa työtä. Nyt niistä on tullut ilmaus sen oikeudentunnosta, joka kehittyy päivä päivältä sen myötä, antaen ennen kaikkea muuta tiedoksi, että Suomen kansa tekee luottavaisena työtä tulevaisuuden hyväksi. Ajatus tästä työstä viittaa kaiken tulevaisuudenuskomme perustaan, siihen suureen tosiasiaan, että maan perustuslaeista on tullut totta, ja itse sanat ”Keisari ja Suuriruhtinas” on kirjoitettu Suomen perustuslakiin. Myös kansan suostuntavero-oikeus on tunnustettu lujemmin uudessa valtiopäiväjärjestyksessä, ja sen käyttö on tulevaisuutta varten luonut sen pohjan, johon Suomen valtio nojaa tosiasiallisena ilmauksena suuriruhtinaskunnan valtiollisesta itsenäisyydestä.

Asevelvollisuusarmeijan olemassaolo, sinänsä ilmaus maan itsenäisestä valtiollisesta asemasta, on antanut Suomen valtion itsellisyydelle lisätakeen. Nyttemmin se on niin tiukasti nivottu säätypäätöksiin ja riippuvainen niistä, että sitä tuskin miltään osin voi ilman sellaista päätöstä horjuttaa. Siksi Suomen kansan tulevaisuus riippuu nyt vain sen omasta huolenpidosta ja viisaudesta.

Toivokaamme, että myös julkinen kansalliskasvatus on lakannut olemasta koekenttänä ja siitä tulee kansan asia samoin kuin koko yhteiskuntamuodosta. Siitä on jo tullut sellainen kansakoululaitoksessa, näille kahdellekymmenelleviidelle vuodelle kuuluvassa, hyvää tulevaisuutta lupaavassa laitoksessa.

Ja kuinka varsinkaan tämä lehti voisi unohtaa, millaiseen tulevaisuuteen Suomen kansan oma kieli ja sen käyttäjä, maan suomenkielinen väestö, on Aleksanteri II:n suojeluksessa kutsuttu. Tätä kansaa on paitsi kovin kaltoin kohdeltu myös tahallaan estetty pääsemästä osalliseksi yleisestä inhimillisestä sivistyksestä, mutta nyt se pääsee maan sivistyslaitoksiin, ja sen kieli saa jopa kaikua yliopiston saleissa. Pian suomen kieli saa oikeutensa kaikissa tuomioistuimissa ja virastoissa. Se, mikä ei vielä tänään ole toteutunut tästä suuresta uudistuksesta, se tapahtuu huomenna: sillä tulevaisuus kuuluu sille. Ja kaikki, mikä tässä suomen kansan todellisessa elämänkysymyksessä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, tuli mahdolliseksi Aleksanteri II:n motu proprio [omasta harkinnastaan antamalla] määräyksellä 1. elokuuta 1863, maan suomenkielisen väestön vapautusasiakirjalla, joka toi sille viestin uudesta aikakaudesta. Se raivasi myös tilaa uhrautuvalle, uutteralle työlle, jonka hedelmänä on nyt jo alkava suomenkielinen kansalliskirjallisuus, joka sekin todistaa suuresti lujasta uskosta tulevaisuuteen.

Siksi Jumalalle kiitollinen Suomen kansa silmäilee tänään kulunutta neljännesvuosisataa, ja jokaisessa tapahtumassa, joka on antanut tälle aikakaudelle tulevaisuutta lupaavan uudistamisen ja edistyksen ajan leiman, sen katse kohtaa sen ylevän, ihmisrakkaan, lempeän monarkin työtä, joka eräänä Suomen juhlahetkenä puhui:

Te tunnette minun ajattelutapani ja minun onnentoivotukseni niiden kansojen onnelle ja menestykselle, jotka Kaitselmus on uskonut minun huostaani. Minun puoleltani ei minkään toimen ole pitänyt häiritä sitä luottamusta, jonka täytyy vallita hallitsijan ja kansan välillä. Olkoon tämä luottamus minun ja rehellisen, uskollisen Suomen kansan välillä, vastedes kuten tähänkin asti, varmana yhdyssiteenä meidän välillämme. Silloin se auttaa voimakkaasti edistämään tämän kansan onnea, joka pysyy aina kalliina minun sydämelleni.

Ei, mikään ei ole häirinnyt tätä luottamusta Suomen kansan puolelta, ja sillä on luja luottamus, että se elää edelleen vankkumatta sen suuriruhtinaassa. Juuri Hän itse on tänä juhlapäivänä – sen mukaan mitä varmuudella ilmoitetaan – lahjoittanut Suomelle kalliin todisteen, että niin on. Samassa tilaisuudessa, jossa edellä mainitut sanat lausuttiin, valtiopäivien avajaisissa 1863, oli hallitsija myös sanonut:

Pitäen kiinni niistä perustuslaillisen monarkian periaatteista, joita Suomen kansan varma vakaumus kannattaa sekä jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja laitosten kanssa, haluan … palauttaa säädyille sen aloiteoikeuden, joka niille vanhastaan on kuulunut, kuitenkin säilyttäen itselleni aloitteen perustuslakikysymyksissä.

Myös tämän armollisen lupauksen on nyt täyttänyt meidän jalo hallitsijamme, joka unohtaa vain loukkaukset ja kiittämättömyyden, mutta ei mitään, minkä hän on katsonut voivan edistää kansansa todellista hyvää. Sallittakoon uskoa, että tämä vastalahja rakkaudesta, joka tänä päivänä virtaa niin lämpimästi hallitsijaa kohtaan, on palkkio maltista ja kohtuudesta, jolla maan säädyt ovat käyttäneet perustuslaillisia oikeuksiaan, ja sallittakoon tässä muistuttaa siitä todisteesta Suomen kansan tahdikkuudesta, että kuluneina kuutenatoista vuotena ei yksikään ääni ole kohonnut lupauksesta muistuttamaan. Laskekoon hallitsija myös tämän kunnioittavan hiljaisuuden todisteeksi hänen suomalaisen kansansa rajattomasta luottamuksesta. Maailmanhistoriaan ei tule paljon merkintöjä vähäisen kansamme kohtaloista. Mutta suuren keisarikunnan aikakirjat siihen kuuluvat, eikä yhdenkään suomalaisen sydämelle voi olla yhdentekevää se tietoisuus, että Tsaari-vapauttajan hallitus tulee täyttämään niiden kauneimmat sivut, että Aleksanteri II:n nimi tulee pysymään jaloimpien hallitsijoiden joukoissa, jotka maailmanhistoria tuntee. On vanha totuus, että maalliset murheet kohtaavat ankarimmin ihmiskunnan esitaistelijoita. Mutta silti on raskasta tietää raskaiden huolten ympäröivän valitettavasti sinä päivänä hallitsijaa, jolle rakkautemme ja kiitollisuutemme niin vilpittömästi toivoo tämän juhlapäivän olevan hänelle ennen kaikkea rikkumattoman rauhan ja ilon päivä. Kansamme toivotukset Jumalalle kuuluvat, että se aika vielä koittaa, jolloin hän onnellisena ja rauhassa silmäisi omaa, hänen kansoilleen niin siunauksellista uraansa, iloisena varmuudesta, että kaitselmus on valinnut hänet laskemaan lujan pohjan niiden onnelliselle tulevaisuudelle.