Morgonbladet nro 42, 20.2.1877: Rouva Emmy Achté

Tietoka dokumentista

Tietoa
20.2.1877
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Otsikoksi voisi kirjoittaa tämän Suomen taiteen historiassa unohtumattoman nimen sijaan: Suomalainen ooppera. Sillä toisen mainitseminen tuo samalla mieleen myös toisen.

Emme unohda, että myös monet muut voimat ovat vaikuttaneet suomalaisen näyttämötaiteen syntyyn ja loistavaan uraan maamme teatterin aikakirjoissa. Ensiksi, hyvän teatteritaiteen tärkein ehto, innostunut ja osaava johto, kaikissa maissa melkeinpä vaikeammin täytettävä ehto kuin etevien taiteilijoiden saanti. Toiseksi, kiinnostuneet ja avokätiset suosijat – välttämättömyys varsinkin lyyrisessä teatteritaiteessa, missä valtio ei sitä pidä yllä. Ja kolmanneksi monet hyvät taiteelliset kyvyt, jotka rouva Achtén ohella ovat tehneet mahdolliseksi esittää sarjan parhaita oopperoita, joita nykyajalla on tarjottavana. Etenkin muistamme suomalaisen oopperan erityisen onnen, että sillä on ollut asettaa neiti Basilier rouva Achtén rinnalle. Ja voi syystä pitää erittäin epävarmana, onko tulevaisuudella milloinkaan esitettävänään näyttämöllämme sellaista taitelijakaksikkoa.

Mutta korkeampi, vakava ooppera on meidän oloissamme laulunäyttämön perusainesta. Ja jokaisella sellaisella teatterilla täytyy olla primadonna, joka kykenee täysin vangitsemaan yleisön mielenkiinnon. Sillä harvat ovat ne oopperat, joissa musiikki ei pyöri sen keskipisteen, ensimmäisen sopraanon ympärillä. Ja ellei rouva Achtéta olisi ollut, jokainen yritys esittää kyseisiä oopperoita olisi jäänyt vain yritykseksi, kun taas nyt ihastuneet kuulijat ovat aina palanneet kuuntelemaan vielä kerran moneen kertaan kuultuja säveliä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, etteikö musiikilla ja muilla lauluosilla olisi ollut suuri osansa tässä viehätyksessä. Mutta itsessään ne eivät kykene virittämään kiinnostusta, ellei naispääosa ole tyydyttävällä tavalla esitetty. Siksi näkee niin monta esimerkkiä siitä, että dramaattinen laulajatar yksin saa muuten keskinkertaisenkin näytelmän onnistumaan.

Kerrotaan, että rouva Achté on yhtä lahjakas niin maalaustaiteen kuin musiikinkin alalla ja että varhaisimmassa nuoruudessaan hän epäröi näiden kahden kutsumuksen välillä. Mutta olosuhteet loihtivat niiden kahden väliin lauluteatterin, joka painoi vaa’an musiikin hyväksi, mutta muodossa, jota erittäin lahjakas nuori nainen ei olisi koskaan aavistanut tulevaisuutensa tehtäväksi. Ja menestyksestä päätellen hän valitsi oikein. Sillä kuten pitkä kokemus on osoittanut, harjoittavat naiset maalaustaidetta suppeassa piirissä, jonka paras ei sittenkään yllä alansa huipulle. Ja vaikka etevä pianisti saa arvostusta, naiskyky ei siinäkään saavuta korkeinta. Tavallisesti häneltä puuttuu paitsi riittävää fyysistä voimaa myös puhtaan objektiivista omistautumista musiikkiteoksen kauneudelle, mikä antaa esitykselle sen oikean värin ja koskettavan voiman. Niinpä konserttilaulu on naiselle paljon kiitollisempi kenttä, koska siinä hän voi esittää sen, mikä on runoiltu juuri hänen äänelleen ja tunteelleen. Mutta naiselle ominaisin taiteen harjoittamisen muoto on kuitenkin näyttämötaide. Siinä hän esiintyy täysin omassa roolissaan, naisen roolissa elämässä – ja prima donna siinä osassa tätä roolia, joka on naisen elämän a ja o, muuntelee hänen elämänsä ikuista tähteä, rakkautta, sen suruja ja iloja. Voi vain ihmetellä miten harvinaisia suuret näyttelijättäret ovat. Vaikuttavana syynä siihen on ilman muuta se, että nainen sittenkin mieluummin täyttää vähäisemmänkin paikan todellisessa elämässä kuin vain esittää hetken merkittävämpään elämään kuuluvaa roolia, mieluummin elää rakkauden elämää kuin maalaa kuvan siitä. Rouva Achtésta puhuttaessa ei kuitenkaan tarvitse kauempaa hakea esimerkkiä siitä, että molemmat voi yhdistää onnistuneesti. Mutta näyttämö tyydyttää myös toisen puolen naisen luonnollisesta halusta. Hän viehättää sillä paitsi taiteellisuudellaan myös henkilöllään, kauneudellaan, viehättävyydellään, jotka siellä saavuttavat suurimman mahdollisen suosion. Myös tämän täytyy vaikuttaa siihen, että näyttämöstä tulee naisen omin taiteilijanura.

Teoriassa näyttelijättären taidetta voi pitää arvokkaampaa kuin laulajattaren. Sillä edellinen herättää henkiin jaloimmat luomukset, jotka runoilija on ajatellut ja runoillut. Mutta musiikilla on taikavoima, joka vastustamattomasti hurmaa myös suurten kansanjoukkojen myötätunnon, ja siksi dramaattisesta laulajattaresta tulee näistä kahdesta se, joka korjaa suurimmat riemuvoitot – ja kultasateen, joka ei koskaan lankea näyttelijättären osaksi. Mutta surullista kyllä, kultasateesta puhuminen Suomen oopperan yhteydessä on varmaan aina ironiaa. Sitä suurempi oikeus meidän etevällä näyttämötaiteilijallamme on saada tuntea puhdasta, innokasta kiitollisuutta. Ja jos joku on tämän kiitollisuuden ansainnut niin juuri rouva Emmy Achté.

Luonto antoi hänelle suuret lahjat. Jalomuotoiset kasvot, kauniin katseen, ylvään, notkean vartalon. Mutta nämä ulkoiset lahjat huomaa oikein vasta kun hänen lahjakas henkensä herättää ne eloon. Sellaisella hetkellä hänen hahmonsa on viehättävän kaunis. Silloin ylivoimaisen älyn, innoituksen kauneus läpivalaisee muodon, joka halukkaasti kuvastaa sitä. Se, joka on nähnyt hänet esim. ”Hugenottien” kohtauksessa, jossa hän polvistuen ottaa vastaan Marcelin siunauksen, ei koskaan unohda tätä ihmeen kaunista kuvaa. Kerta toisensa jälkeen saa kuulla sanottavan hänen esiintymisestään eri rooleissa: ”mitään tuollaista hän ei ole vielä koskaan ollut”. Se todistaa vain, että hänen ulkoisen hahmonsa kauneus tulee hänen sisimmästään; mikä taas sinänsä on todistus hänen suuresta henkisestä lahjakkuudestaan. Tässä kohtaa saamme todistaa ihailumme vilpittömyyden – vilpittömyydellämme. Laulajattaren ilmeet ovat erityisen ystävälliset. Välistä sattuu, että hän käyttää tätä näyttelijättärelle arvokasta luonnonlahjaa liioitellen ja hänestä tulee – kyllä, ruma. Myös liikkeissään hän toisinaan ylittää miellyttävyyden rajan. Mutta täällä harrastetussa teatterikritiikissä on ollut tapana joka toisella rivillä käyttää käsitettä ”plastiikka”. Se vaikuttaa. Ehkä tällä väärään aikaan asetetulla plastisen esiintymisen vaatimuksella on onnistuttu tappamaan jokin uusi innoitus, joka olisi ensin vaatinut vapaan tilan kehittyä ilmaukseksi, jota sitten olisi kannattanut taiteellisesti rajoittaa. Varomme tätä väljähtynyttä käsitettä ja otamme itsellemme vain vapauden muistuttaa peilistä. Se antaa varmasti hänelle parhaan opin. Sillä hän kuuluu niihin taitelijaluonteisiin, jotka luovat säännön ja joista kritiikki oppii kaiken pikku taidetietonsa.

Rouva Achtén laulusta meidän ei tarvitse ja hänen koulutuksestaan emme osaa mitään sanoa. Keskinkertaisuudelle koulutus merkitsee kaikkea. Myös nerolle sen puute on tahra – mutta tahra auringossa. Hänellä ei vielä ole ollut tilaisuutta kokeilla, miten vahva hänen äänensä on. Ei vielä ole paljon, että hän hallitsee helposti täällä esiintyvän orkesterin ja kuorot. Hänen laulunsa lajia ja äänen ilmaisuvoimaista viehätystä todistaa se hurmio, jonka laulu jatkuvasti on kyennyt synnyttämään. Mutta myös tässä suhteessa korkein koe on vielä kokematta sellaisen yleisön edessä, jota suuren laulun kuuntelemisella on hemmoteltu enemmän kuin Helsingin yleisöä. Tällä laululla on kuitenkin yksi ominaisuus, jonka pitäisi luvata sille menestystä kaikkialla, se harvinainen ominaisuus, että se on todella dramaattinen, toisin sanoen, kykenee antamaan riipaisevan ilmauksen sielun vaihteleville tunnelmille. Voidaan kiistellä loputtomiin siitä, onko taas jokaisen roolin ja sen jokaisen kohdan jokin tunnelma oikea. Mutta mihin sellainen näyttelemisen ja laulamisen ilmaus sopii, siellä virhe ei voi olla kovin suuri. Ja mestaroivalla kritiikillä ei tavallisesti ole mitään parempaa syytä kuin se, että toisen taiteilijan toinen käsitystapa on hurmannut kritiikin aiemmin. Mutta sellainen kritiikki merkitsee vähän koskiessaan dramaattista kykyä, joka itsenäisesti luo roolinsa. Sallimme itsellemme myös tässä vilpittömyyden. Välistä rouva Achté ei ehkä säästele tarpeeksi ilmaisun voimaa, minkä vuoksi sen teho oikeassa paikassa vähenee. Ja sen seurauksena myös näytteleminen kärsii laulun voiman tuhlaamisesta. Esimerkkinä tohdimme esittää ”Hugenottien” neljännen näytöksen suuren dueton, jonka lopussa Valentinen epätoivon ilmauksen nousu on täysin mahdoton. Meille rouva Achtén dramaattinen lahjakkuus on hänen suurin ansionsa, niin että houkuttaisi valittaa, että tämä harvinaisen suuri lahja on mennyt suomalaiselta puheteatterilta hukkaan – ellei silloin olisi mennyt hukkaan sen niin ihana esiintyminen hänen laulussaan.

Edellä mainittuja seikkoja, jotka vaikuttivat rouva Achtén uran määräytymiseen, oli suomalaisen oopperan synty. Lukija muistanee, että Viipurin kaupunki näki kummankin ensimmäiset askeleet. Siellä kuultiin ensimmäisenä mainittavan nimi Emmy Strömmer. Molemmat ovat käsi kädessä kasvaneet tasolle, josta pääkaupungilla nyt viimeksi on ollut tilaisuus todistaa. Kukaan ei liioin kai kiellä, että jokainen uusi askel on ollut edistystä molemmille. Samoin uskomme, että rouva Achté ei ”Taikahuilussa” ja ”Hugenoteissa” ole pystynyt häivyttämään neiti Strömmerin muistoa ”Trubaduurissa” ja ennen kaikkea ”Luciassa”. Sillä neron tuli ei kasva, ja juuri se sytyttää. Meidän ei tarvitse tässä toistaa sanottua, miten tärkeää teatterille on oma prima donna ja varsinkin musiikkiteatterille sopraano, joka kykenee lumoamaan. Siksi suomalainen ooppera voi pitää itseään onnekkaana kun sillä on uransa alussa ollut tämä etu. Mutta myös rouva Achté kiittäköön, että oopperalla on ollut johtaja, joka vaivoja säästämättä on lisännyt ja korottanut näyttämön voimia. Sillä tämä voimaltaan vaihteleva tuki on antanut hänelle tilaisuuden rinta rinnan sen kanssa kehittää suurta, kaunista kykyään. Ehkä hän olisi vieraalla näyttämöllä päässyt jo vielä pitemmälle, ainakin hänellä olisi ollut suuremmat ulkoiset edut. Saattoi olla uhraus, että hän sittenkin on niin uskollisesti antanut vähäpätöisen suomen kielen niin viehättävästi ääntyä huuliltaan. Mutta kuitenkin täällä hänestä on tullut se, mitä hän on, suomalaisten vastarakkauden ympäröimänä, voisimme sanoa ruokkimana. Eikä se ole arvotonta. Vieraalla maalla hän olisi ehkä loistanut enemmän, mutta niin monien tavoin loistanut, kadonnut ja – unohtunut. Täällä hänen nimensä elää unohtumattomana suomalaisen taiteen historiassa. Täällä, vain täällä hänet otetaan uudestaan vastaan avosylin, lämpimän innostuneesti. Tähän jälleennäkemiseen suunnatuin katsein yleisö tungeksii hänen ”toiseksi viimeiseen” ja ”viimeiseen” esitykseensä.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: