Morgonbladet nro 303, 30.12.1878: Yritys padota puro

Tietoka dokumentista

Tietoa
30.12.1878
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Erityisistä syistä katson, että minun on vastattava H:fors Morgonbladin julkaisemaan, L. M:n [L. Mechelinin] allekirjoittamaan artikkeliin, joka oli suunnattu ”Pienistä purosista” -kirjoitusta vastaan (Katso Morgonbladet nro 291).

Kirjoittaja myöntää, että suomenkielisen normaalikouluosaston lakkauttaminen oli ”poliittinen virhe” ja ”kohtuuttomuus”, ja esittää, että pääkaupungin edustajat valtiopäivillä 1872 samoin kuin Helsingin muut valtiopäivämiehet sentään osallistuivat anomukseen mainitun kouluosaston säilyttämiseksi, ja katsoo, että pääkaupungin johtavat luokat eivät ole voineet tehdä asiassa mitään muuta.

Kun edes kirj. ei pidä häpeänä, että Suomen pääkaupungissa kansakoulun lisäksi ei ole ainuttakaan julkista koulua suomenkielisille lapsille1, ei johtavilta luokilta varmasti kannata odottaa paljon. Mutta ehkä saa uskoa, että jos kyse olisi ollut lakkauttaa kaksi monista täkäläisistä ruotsinkielisistä kouluista, pääkaupunki ei olisi tyytynyt seuraamaan sivusta tätä eikä toiminut sitä vastaan yksinomaan osallistumalla edustajiensa kautta toisella taholla esille otettuun valtiopäiväanomukseen, eikä edes hallituksesta olisi puuttunut edustajia kaupungin johtavalta luokalta, joka olisi toiminut kaikkia siihen tähtääviä ehdotuksia vastaan.

Viittasin kyseiseen laiminlyönnin syntiin muistuttamalla tosiasiasta, jonka ei pitäisi olla kirjoittajalle tuntematon, eli että suomalaisten leirissä pääkaupunkia pidetään sen pyrkimysten vaikeimpana vastustajana, ja suomalaisten koulujen hävittäminen täältä on tärkein syy tähän käsitykseen. On jätetty omaan arvoonsa mitä pääkaupungin sanomalehdet ovat siihen vaikuttaneet. Mutta kun kirjoitukseni pyrki välttämään asian aiheuttaman katkeruuden ruokkimista, jätän mielihyvin lisäkinaamisen siitä, mitä pääkaupungin johtavat piirit olisivat voineet ja mitä niiden olisi pitänyt tehdä.

Entisen ala-alkeiskoulun suomalaisten luokkien osalta L. M. esittää, että ruotsalaisen reaalikoulun kouluneuvostossa kuuluu olleen jotain puhetta myös suomalaisen reaalikoulun perustamisesta, mutta että ”muiden muassa” professori Cleve ja rehtori Melart olivat kysyttäessä lausuneet: että ”sellaisen koulun todellista tarvetta ei vielä ole olemassa, että se saisi aivan liian vähän oppilaita”.

Tämä todiste johtavien luokkien herkkyydestä suomalaista kansaa kohtaan säilyttäköön mielihyvin sen loistavan merkityksen, jonka kirjoittaja sille omistaa. Hra Melart on kuitenkin ilmoittanut, että häneltä kysyttiin asiasta kuusi vuotta sitten, kun perustettiin yksityinen suomalainen koulu, ja herra professori Cleve sallii minun mainita, että hän pari kuukautta sitten satunnaisessa keskustelussa kouluneuvoston puheenjohtajan kanssa oli lausunut vastustavansa kaksiluokkaista reaalikoulua, mutta kun kysymys kuuluu olleen omasta talosta reaalikoululle, vaatinut siihen tilaa myös suomalaiselle neliluokkaiselle koululle. Kysymyksen esittämistapa näyttää olleen aika epämuodollinen. Se, että minun olisi pitänyt olla selvillä näistä keskusteluista, kuten L. M. vaatii, hipoo koko jutun mitättömyyden veroista naurettavuutta. Lisäksi tekijä esittää minulle hyvän hyvyyttään runsaasta taloudellisesta tietovarastostaan tiedon, että myös reaalikoulut kustannetaan valtion varoista jne. – mitä minä en kai sitten satu tietämään. Lausumani kuului: että koulu ”on riippuvainen kunnasta, joka avustaa sen ylläpitoa”. Lisättäköön, että varsinkin neliluokkaisten reaalikoulujen perustaminen ”riippuu” kaupunkikuntien ilmaisemasta toiveesta, ja että esim. Helsingin kunta kieltäytyi 1870 maksamasta ruotsalaisen reaalikoulun vuokrakustannuksia, mutta 1872 suostui siihen. Sellaista riippuvaisuutta saanee hyvin kutsua ”suoraksi”.

Syyslukukaudella 1870 lopetettiin ala-alkeiskoulun ensimmäiseltä luokalta suomalaisten oppilaiden vastaanottaminen. Vuonna 1872 lakkautettiin toinen luokka ja samalla koulun koko suomalainen osasto, sillä se ei ollut ehtinyt pitemmälle, samaan aikaan kun ruotsalaisella osastolla oli viisi luokkaa. Muitta mutkitta karkotetusta nuorisosta ei ehkä voi sanoa, että se ajettiin pois. Mutta samana vuonna 1872 suljettiin normaalikoulun suomalaisen osaston ensimmäinen luokka. Minne ala-alkeiskoulun toisen luokan entisten oppilaiden piti silloin mennä? Siksi on totta, joskin tylyä sanoa, että heidät yksinkertaisesti ajettiin pois – ja L. M. voi vain jälkimmäisen osalta esittää sitä vastaan vastalauseen, mutta hänen vastalauseensa edellisestä on ”nulliteetti”, lainatakseni vain lievintä hänen monista kohteliaista lausumistaan. On eri asia, että isänmaalliset miehet perustivat samaan aikaan maksaville oppilaille suomalaisen yksityiskoulun, josta myös pois ajetut saattoivat jossain määrin saada turvapaikan.

L. M. esittää toisessa kysymyksessä, kysymyksessä kaupunginvaltuuston vaaleista, että useat kunnioitetut miehet, joiden hän katsoo olevan fennisismin kannattajia, ovat sittenkin saaneet toimia kaupunginvaltuutettuina.

Kirjoittaja jättää täysin sivuun, että pidin vähemmän tärkeänä vaalin lopputulosta kuin sitä, että ”julistetaan jopa asiattomaksi, että sellaisia listoja” (vaalilistoja suomalaiselta taholta) esitetään, ja niitä äänestävien henkilöiden sanotaan ”pyrkivän vain kieliriitoihin”. Sellaisia julistuksia ja niitä sisältäviä päämääriä olen nimittänyt kunnallistyranniaksi. Myönnetään, että tämä tarkoitus olisi voinut olla tarkemmin esillä. Mutta se lienee kyllin selvä lukijalle, vaikkakaan ei sanomalehtien kiistakirjoittelulle, jonka ei tavallisesti pidä ymmärtää vaan selittää tarkoitus, jota voidaan asianmukaisesti selittää lisää.

Jokaisella valitsijalla on oikeutensa ja hän voi esittää vastalauseen kaikesta antamansa äänen selittämisestä. Se kuppikunta, joka kykenee voittamaan vaalit, kehukoon itsensä kunnan kermaksi yleisessä edussa, tiedossa, rehellisyydessä, kaikissa mahdollisissa yhteiskunnan hyveissä. Mutta sillä ei ole oikeutta julistaa jokaisen, joka ei äänestä sen listan mukaan, toimineen muusta motiivista kuin yleisen hyvän huolenpidosta. Mutta en esittänyt vastalausetta valitsijana, vaan sellaisena, joka havaitsee ja on kokenut, että pääkaupungin toimilla on vaikutusta mielipiteisiin laajoissa piireissä sen ulkopuolella, ja että tämä vaikutus on ollut hyvin haitallinen juuri siihen, mitä kutsutaan kieliriidaksi. Sillä pääkaupungin johtavien luokkien – hallituslaitokset, yliopisto ja ruotsalaisen lehdistön johtajat mukaan lukien – suurempi vastaantulo olisi epäilemättä kyennyt vähentämään sitä tahallisen sorron uskoa, jossa suomalaiselta puolelta on riitaa käyty ja käydään.

Mutta on totta, että myös vaalit ovat osoittaneet samaa henkeä kuin mainitut julistukset. Myös viime täydennysvaalit antavat siitä todisteita, varsinkin kun useita niistä kaupunginvaltuutetuista, joiden nimiä kirjoittaja on maininnut, erosivat, ja olisi ollut sopiva tilaisuus korvata heidät toisilla suomalaisen väestön luottamusmiehillä. Enemmistöllä on tietenkin oikeutensa. Minäkään en ole vaatinut myönnytyksiä velvollisuutena vaan toivottavana, sen laiminlyöntiä ”poliittisena virheenä”, puhuakseni kirjoittajan tavoin. Mutta hänen esityksessään siitä, mitä minä olen esittänyt, ei varmasti näy mitään sellaista tarkoitusta.

Jos kirjoittajan polemiikista näistä molemmista kysymyksistä riisuu suuret sanat, joita hän ei ole säästellyt, siitä jää jäljelle, kuten tässä sanottu osoittaa, hyvin vähän ja pieniä siemeniä huomioon otettavaksi. Jääköön sikseen mitä hän muuten esittää. Mutta kummalliselta kuulostaa, että suomalaisen talonpojan neljäsosan edustusoikeutta kehutaan sellaiseksi, jolla useimmissa maissa ei ole vertaa, ja hänelle suodun oikeuden valita ja edustaa suomalaisia maalaiskuntia vastaavan ruotsiksi sivistettyjen vallankäyttöä maassa.

J. V. S.

 

 

  • 1. Suomenkielinen yksityinen tyttökoulu nauttinee valtiontukea samoin kuin monet samanlaiset ruotsinkieliset.

Vertailu