”Kieliriidasta” on tullut keppihevonen; eikä sitä voi ihmetellä.
Saattaa olla bona fide [hyvässä uskossa] tarkoitettu käsitys, että on kyse vain kieliriidasta. Mutta eittämättä tämän ajatuksen levittäminen on hyvä ase niille, jotka samalla ovat saaneet vallalle sen käsityksen, että kieli on yhdentekevä seikka, ja että esim. saksalaisilla voisi sivistyksensä kielenä yhtä hyvin olla ranska, mistä olisi ihmiskunnalle se suuri etu, että sitä kiusaisi yksi kielioppi ja yksi kirjallisuus vähemmän kuin nyt on asian laita, kun suunnattoman saksalaisen kirjallisuuden painajainen sortaa sitä. Ne, jotka meidän maassamme vaativat suomen kielen oikeuksia, ovat siksi vain levottomuuden lietsojia, jotka riitelevät paavin parrasta, kun taas ”rauhan” ystäviä ovat ne, jotka katsovat tämän kielen olevan tarpeeton muuhun kuin torikauppaan.
Ase on silti vaarallinen, koska se on kaksiteräinen. Sitä voidaan esim. käyttää maassamme ruotsia vastaan venäjän eduksi, jota joka tapauksessa pitää opettaa. Ja vaarallista siinä on se, että tämän maan suurelle väestölle molemmat kielet ovat yhtä vieraita ja sen seurauksena yhtä miellyttäviä, ehkä sillä erolla, että ruotsalainen ja herra merkitsevät sille samaa, ja herra on aina ollut sille kaikkivaltias kuritusmestari. Ruotsalaisen herran ja ruotsin kielen ei siis pidä tässä maassa hallita hamaan ikuisuuteen vain rakkaan rauhan takia vaan ”sivistyksen” vuoksi. Jos tämä meno loppuu, niin myös maan sivistykselle tulee loppu.
Ei sovi epäillä, että myös tämä vaatimus on bona fide -tarkoitettu. Mutta kiistatonta on jälleen, että kaikkien maiden ja kaikkien aikojen etuoikeutetuilla on ollut yhtä hyviä syitä jatkaa herruuttaan. Ihmiset eivät yleensä ole niin hävyttömiä, että he sanoisivat: minut pitää kouluttaa ja sivistää, minä säädän lait, minä hallitsen, minä määrään valtion varoista, minä saan niistä ja kaikista niistä elinkeinoista, joiden hoitamiseen vaaditaan sivistystä, hyvät tulot itselleni vain siksi, että minä olen ainoa mahdollinen henkilö, joka kelpaa kaikkiin näihin tehtäviin. Ei, he ovat vaatimattomampia – tai sitten eivät. He kannattavat jotain periaatetta ja oppia, jonka totuus on päivänselvä, ja jonka toteuttamisesta isänmaan, ehkä koko ihmiskunnan onni riippuu, ja pelkästään siitä syystä he haluavat varata itselleen ja aateveljilleen muun muassa ne edellä luetellut pikku puuhat etuisuuksineen. Siitä kaikesta opin ulkopuolelle jäänyt kansan suuri enemmistö on pidettävä visusti erossa.
Siksi kukaan ei voi moittia maamme ruotsiksi sivistetyn yhteiskuntaluokan kannattavan yllä esitettyä vakaumusta tavasta, jolla maan sivistystä ylläpidetään. Sen on pakko pitää suomen kielen ystäviä, jotka vaativat kansan kieltä myös sivistyksen kieleksi, levottomina, riitaa pelkästään kielestä haastavina. He saattaisivat olla oikeassa kaikissa muissa sivistyneissä maissa. Mutta täällä Suomessa he ovat väärässä. Se itse ajaa sivistyksen, ei vain kielen etua, vaikka kyky puhua, lukea ja kirjoittaa ruotsia sattuu olemaan privilegio kaikkeen muuhun maalliseen toimintaan paitsi ruumiilliseen työhön, aina puhtaaksikirjoittajaan, puotipuksuun ja vahtimestariin asti.
Entä pienet puroset? Kyllä, ne eivät ole kaukana. Sillä Helsingissä virtaa pari, jotka täyttävät vuolaasti suurta jokea.
Suomen pääkaupungista hävitettiin juuriaan myöten se suomalaisten koulujen rahtu, joka oli olemassa normaalikoulussa ja alemmassa alkeiskoulussa. On itsestään selvää, että niin ei olisi voinut tapahtua, jos pääkaupungin johtavat luokat olisivat asettuneet vastustamaan sitä ja elleivät ne päinvastoin olisi osaksi antaneet sille auttavan kätensä. Sillä maan vähemmän vaikutusvaltaiset kunnat ovat kyenneet kouluasioissa saamaan toiveensa läpi. Alkeiskoulun sijaan pantu reaalikoulu on suoraan riippuvainen kunnasta, joka avustaa sen ylläpitoa. Alkeiskoulun suomenkielisten luokkien oppilaat yksinkertaisesti ajettiin pois, eikä yksikään ääni noussut sitä vastaan.
Viimeksi mainittu tosiseikka viittaa toiseen äänekkäästi solisevaan puroon suuren joen palveluksessa. Pääkaupungissa lienee nykyään kymmenisentuhatta vain suomea puhuvaa asukasta, lisäksi joukko myös ruotsia taitavia suomenkielisen koulun ystäviä. Tämä väestö maksaa veroa ylläpitämään reaalikoulua, josta sen lapset on suljettu pois. Pienessä kunnassa sellainen epäoikeudenmukaisuus voi olla välttämättömyyden pakko. Mutta Helsingissä kahden sellaisen koulun ylläpitoa ei voi pitää mahdottomana. Olisi pitänyt riittää painavaksi syyksi, että kaupungin ruotsalaisen väestön etuna ovat myös muut täkäläiset oppilaitokset, kaksi lyseota, polytekninen koulu, merenkulkukoulu, tyttökoulu. Mutta kaupungin suomenkielisellä väestöllä on varmaan myös muita intressejä kaupungin hallinnossa, johon uuden kuntahallinnon pitäisi suoda sille tilaisuus myös valvoa niitä. Mutta hallitseva luokka on ensi hetkestä asti sulkenut kaupunginvaltuuston vaaleista pois henkilöt, joiden olisi voinut olettaa edustavan tätä väestöä. Kun viimeksi mainitussa tarkoituksessa laadittu lista on tullut esille, puoluekannalta ei mitenkään yksipuolisena vaan sisältäen myös kunnioitettuja nimiä ruotsikiihkoilijoiden leiristä, tarkoitus ei ole saavuttanut vähintäkään arvostusta. Sellaisten listojen esitteleminen julistetaan jopa asiattomaksi ja niitä äänestävien henkilöiden sanotaan pyrkivän vain kieliriitoihin.
Lienee tiedossa, mitä pääkaupungin suomenkielisten koulujen hävittäminen on nyt saanut aikaan. Maan koko suomenkielisen väestön parissa ei yksikään toimenpide ole herättänyt enemmän katkeruutta. Pääkaupungin mainitun kunnallistyrannian vaikutusta ei varmasti voi verrata siihen. Mutta myös sen täytyy synnyttää pahaa verta kuten kaikki vallan väärinkäyttö. Pääkaupungin suomen kielen ystävien mielipiteellä on taas varma vaikutusvalta koko maassa, kuten kokemus lienee osoittanut. Toisaalta täkäläisten ruotsikiihkoilijoiden asenne antaa esimerkin seurattavaksi muihin kaupunkeihin, missä he ovat enemmistönä, ja ylläpitää siten riitaa laajoissa piireissä. Ei olisi myöskään ihme, jos suomalaiset niillä paikkakunnilla, joissa heillä on enemmistö, noudattaisivat samaa esimerkkiä ja osoittaisivat samaa suvaitsemattomuutta.
Suomenkielisten ja ruotsinkielisten kaupunginvaltuutettujen kokouksenpito kohtaisi varmaan vaikeuksia. Mutta kun valtiopäiväsääty voi selvitä kahdella kielellä, se ei liene mahdotonta myöskään sellaiselle kokoukselle. Puheenvuorojen molemminpuolinen kääntäminen ei olisi lainkaan välttämätöntä. Enemmistö ymmärtää ne kyllä kumminkin päin. Tarvitaan puheenjohtaja, joka puhuu molempia kieliä, ja sihteeri, joka esittää lausunnon tai muun asiakirjan sisällön yhteenvedon toisella kielellä. Enemmistö ratkaisee luonnollisesti pöytäkirjan kielen. Kääntämisen kustantaminen riippunee vähemmistön suhteellisesta lukumäärästä. Pahimmissa tapauksissa siitä tulisi muoto-ongelma. Mutta pääkaupungissa sen kaiken ei tarvitse tulla lainkaan kysymykseen. Yksikään ehdokaslista ei ole sisältänyt ainoankaan henkilön nimeä, joka ei ole taitanut ruotsin kieltä. Ketään ei liioin iskettäisi kuoliaaksi, jos jonkun valitun olisi helpompi lausua mielipiteensä suomeksi. Suomalaisen puolueen listalla on ollut nimiä, jotka myös kunnallismiesten taidoissa ja kelpoisuudessa olisivat varmasti olleet nyt valittujen veroisia – saati enemmänkin. Mutta vaaleista heidät on jääräpäisesti suljettu pois.
Maan kaupunkien suomalainen väestö on aina ollut paarialuokkaa, joka on tullut kysymykseen vain verojen kannossa ja rasitusten täyttämisessä. Olisi voinut toivoa, että kunnallishallinnon toteuttaminen olisi koitunut sen vapauttamiseksi. Mutta ainakaan pääkaupungissa niin ei ole tapahtunut. Suomalainen voi ehkä saada kuunnella kaupunginvaltuuston ruotsinkielisiä keskusteluja ja raatihuoneessa lukea niiden ruotsinkielisiä pöytäkirjoja. Sellainen vapaamielisyys on yksinkertaisesti pilkantekoa – kun se on kaikki. Mutta jos asia mahdollisesti ilman suurta haittaa voidaan hoitaa toisin, niin olisi varmaan vähintään kohtuullista, että myös suomenkielisen väestön luottamusmiehet saisivat paikan kaupunginvaltuustossa. Tieto henkilöistä ja olosuhteista vie meidän aikanamme pitkälle. Niiden nimet, jotka ovat esiintyneet suomalaisuuden vihollisina tai tehneet salaa kiihotusta maan suomenkielisen kansan oikeuksia vastaan, eivät ole sen parissa tuntemattomia. Sellaisilla henkilöillä ei voi olla sen luottamusta.
Tässä käsitellyt riidat eivät ole tavattomia. Päinvastoin. Yhteiskuntaluokka, joka historiallisten olojen seurauksena on saanut vallan, antaa harvoin tämän vallan pois muuten kuin olosuhteiden pakosta, silloinkaan kun olot ovat lakanneet. Kehotukset myönnytyksiin hyvällä ja ajoissa kaikuvat tavallisesti kuuroille korville. Mutta historiasta ei sentään puutu esimerkkejä viisaista myönnytyksistä.
Kokemus on osoittanut, että maan suomenkielisen väestön vapautuminen päivä päivältä valtaa sitä enemmän tilaa mitä enemmän sitä on koetettu estää. Tämän kokemuksen pitäisi jo voida vakuuttaa, että vapautuminen on historiallinen teko, joka perustuu menneisyyteen ja jota tulevaisuus vaatii. Tämän artikkelin alussa on lyhyesti esitetty mikä merkitys sillä viimeksi mainitussa suhteessa on. Ja mainitun vakaumuksen pitäisi estää sivistyksen ja vallan etuoikeuttamia katkeroittamasta mieliä epäajanmukaisella sorrolla. Valitus levottomuudesta ja riidoista on muuten heidän puoleltaan täysin epäoikeutettu. Myös siinä monista pienistä purosista kertyy suuri joki. Kenenkään ei pidä odottaa, että niin syvältä kouraisevan siirtymäkauden aikana moni muu oikeutettu pyrintö ei lamaannu. Mutta niin käy sitä enemmän mitä suuremmaksi katkeruuden virta kasvaa ja mitä suurempia kansakunnan ponnistuksia vaaditaan tämän yhden suuren päämäärän saavuttamiseen.
J. V. S
.
