Morgonbladet nro 289, 11.12.1880: Dagbladin puolueen ohjelma

Tietoka dokumentista

Tietoa
11.12.1880
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Voisi kai näyttää kummalliselta, ettei haluttaisi antaa sellaisen puolueen kuin Dagbladin puolueen ottaa sitä nimeä joka sitä huvittaa, esim. nimeä liberaalinen puolue.

Luoja paratkoon! Kaikin mokomin! Varsinkin liberaalinen puolue. Sillä sen kyltin alle kätkeytyy tavallisesti kaikki kelvottomuus, tietämättömyys ja tyhjien hokemien sepittely.

Mutta toisaalta on yhtä suuri vapaus kutsua jotain puoluetta sillä nimellä mikä kutakin huvittaa. Ja minä puolestani kutsun puoluetta Dagbladin puolueeksi ja ehdotan, että kaikki suomen kielen ja suomalaisuuden ystävät tekevät samoin.

Jos olisin joutunut esittämään perusteluja Dagbladin ohjelman jälkimmäisestä osasta, se olisi todella ollut vaivalloista. Vaikka koko asiakirja on tyyliltään äärimmäisen huonosti kokoon kyhätty, sen jälkimmäinen osa on silti sellainen hokemien suurireikäinen himphamppu, että sen sisältöä olisi ollut vaikea ilmaista jättämättä yhtään porsaanreikää, jolla voisi kumota käsityksen oikeellisuuden.

Mutta minulle on esitetty Dagbladin pääkirjoitus numerossa 327 1. joulukuuta. Siitä lukija onnekseen löytää muun muassa selviä sanoja. Ja kun nämä ilmeisesti antavat avaimen ohjelman oikeaan tajuamiseen, minulle on todella onni saada niin edullisesti asia oikealle tolalle.

No niin, siinä sanotaan suunnilleen: suomalainen seura alkoi noin 1840 askaroida suomen kielen parissa. Siihen aikaan ei ollut juuri parempaakaan tekemistä. Siksi siihen aikaan myös liberaalinen puolue ja suomalainen seura olivat ylimmät ystävät. Siksi seura kai onnistui tuomaan yhtä ja toista suomenkielistä kirjallisuutta julkisuuteen eikä aivan menestyksettä toiminut suomenkielisten koulujen hyväksi.

Mutta koitti toinen aika, ja nyt liberaalinen puolue tarttui Suomen asioihin. Suomalainen seura ei ole edelleenkään tehnyt mitään muuta kuin jatkanut kieliriitaa. Mutta kaiken, mitä tässä maassa 20 viime vuoden aikana on saatu aikaan maan sosiaalisen ja poliittisen kehityksen hyväksi, sen kaiken on tehnyt liberaalinen puolue, ts. Dagbladin puolue. Ymmärtääkö lukija nyt, mitä ovat ne, jotka eivät ole liberaaleja?

Pyydän, että toim. mahdollisimman laajasti painaisi Morgonbladetiin edellä mainitun pääkirjoituksen ja siten ehkäisisi Dagbladetin tavanomaista, vähemmän rehellistä kiistakirjoittelua. Sillä välin voin mainita hämäräksi muistikuvakseni, että vuosien 1840 ja 1850 välillä suomalainen seura otti puheeksi ainakin maan oppilaitokset, kaikenlaiset taloudelliset olot ja myös erinäisiä lakiehdotuksia ja mahdollisia hallituksen toimenpiteitä. Liberaalinen puolue ei siihen aikaan sattunut tietämään, miltä meidän perustuslakimme näyttävät. Sillä harvapa omisti Modeen teokset, joihin ne oli kätketty. Mutta suomalainen seura painatti hallitusmuodon ja vakuuskirjan. Siksi heillä kullakin oli oma kappale perustuslakia. Mutta luoja paratkoon, on totta, että heillä oli se vain suomeksi, ja siksi ne varmaan olivat käyttökelvottomia liberaaleille. Ehkä juuri siksi ylimmät liberaalit ystävät myös alkoivat lakkauttaa suomalaisen seuran lehtiä ja lopulta kielsivät painamasta mitään suomeksi. Tunnustettakoon kuitenkin, että liberaalit huusivat hoi! ennen kuin löivät. Yksi ja toinen heidän joukossaan kuului kuvitelleen, että suomalainen seura oli valtakunnalle vaarallinen. Se vaaransi tämän maan kaikkien asukkaiden palkat, kunniamerkit ym. Mutta kaiken kaikkiaan heidän kunniakseen on sanottava, että he vaikenivat kuin muuri ja vihasivat painomustetta enemmän kuin ruttoa.

Vasta vuoden 1855 jälkeen heidän kielenkahleensa kirposivat. Mutta silloin liberaaleja myös kasvoi kuin sieniä syyssateella jokaiselle tunkiolle. He ihmettelivät vain sitä, että koko maailma ei ollut tiennyt heidän kaiken aikaa kehdosta asti olleen oikein aitoja liberaaleja. Häpeäkseni tunnustan, että silloin olin äimän käkenä, suu auki. Mutta ihminen tottuu kaikkeen. Ja nykyään olen tottunut näkemään vuoden 1855 liberaalit ja heidän seuraajansa Dagbladin puolueen jäseninä. Kiistän, että se käsittää maan kaiken liberaalisuuden ja että puolue yksin on vienyt maan laitoksia ja lakeja eteenpäin. Ja pidän suurimmassa määrin härskinä sen väitettä, että se niin tekee ja on niin tehnyt.

Ennen kuin käännyn ohjelman vankan sisällön puoleen, pyydän siksi saada torjua sen aloitusväitteen, nimittäin että mainittu puolue olisi saanut aikaan kaikki liberaalit uudistukset, joista maa vuoden 1860 jälkeen on saanut iloita.

Tiedän, että puolueen kiihotustoiminta alkoi tammikuun valiokunnan koollekutsumisesta, kun se lähetti emissaareja maan kaupunkeihin järjestämään kuuluisaa ”protestia”. Kiihotusta jatkettiin vielä sittenkin, kun valiokunnan piti vain valmistaa keisarillisen senaatin ehdotus valtiopäiväkysymyksiksi ja kun oli ilmoitettu, että niin nämä ehdotukset kuin valiokunnan keskustelut ja lausunnot jaettaisiin painettuina yleisölle.

Lienee selvää, että kiihotus oli silloin maanpetos. Sillä jos valiokunta kokoontui, oli selvää, että pian seuraisivat valtiopäivät. Jos se sitä vastoin olisi onnistuttu tuhoamaan, olisi käynyt epävarmaksi, tapahtuisiko niin ja milloin. Puolue ei tunne eikä tiedä, että viime kädessä sen liittolaisena oli kreivi Berg, joka keksi yrityksen saada tammikuun valiokunta peruutetuksi. Muussa tapauksessa juuri ne miehet olisivat kaatuneet, jotka työskentelivät valtiopäivien hyväksi ja joiden työksi tuli käänteen tekevä ohjelma valtiopäiville 1863.

Samaan aikaan puolue koetti vielä viime hetkellä saada aikeensa läpi. Kokouksessa professori Schaumanin luona päivällä (illalla?) ennen tammikuun valiokunnan kokoontumista siinä tarkoituksessa esiintyi eräs Dagbladin ohjelman nykyisistä allekirjoittajista. Mutta pullat olivat toisin uunissa ja hänet vaiennettiin siinä paikassa. Puolue ei saanut otetta lähimainkaan valiokunnan jäsenten enemmistöstä. Maan ikuiseksi onneksi silloin kariutui puolueen mainittu liberaali pyrkimys.

Ei kai Dagbladin puolue väitä, että puolueella oli jotain osaa valtaistuinpuheeseen 1863? Puolue voi kai sanoa, että myöskään fennomaaneilla ei ollut siinä mitään osaa. Hyvä on. Mutta satunpa tietämään ne miehet, jotka laativat sen sanamuodon, ja tiedän myös, että heidän joukossaan ei ollut ainuttakaan Dagbladin puolueesta.

Ei kai puolue myöskään aio omia keisarillisen senaatin hyvin vapaamielisiä ehdotuksia samoille valtiopäiville?

Ei kai puolue voi myöskään omia aloitetta itse valtiopäivistä? Kuten tiedetään, kreivi Berg vei asian päätettäväksi saatuaan siihen kehotuksen ja toimitti keis. senaatille käskyn antaa ehdotus valtiopäiväkysymyksiksi.

Yksi sormi Dagbladin puolueella olisi mahdollisesti voinut olla siinä, jos nimittäin silloinen professori Schauman kuului Dagbladin puolueeseen. Hän kyllä kuului vuoden 1855 liberaaleihin. Hänen kuuluisalla puheellaan oli varmasti vaikutusta. Silloinen yliopistonrehtori Rein oli ohjelmassaan samana päivänä sanonut saman asian. Mutta tapa ja vaikutelma oli toinen. Kun Schaumanin tasoinen puhuja esitti pyynnön itsensä hallitsijan edessä, kääntyen sanoillaan hänen itsensä puoleen – se satutti kaikkia niin läsnä- kuin myös poissaolevia. Kreivi Berg sanoi siitä: ”Kävinpä maassa missä tahansa kuulin pidettävän samaa puhetta.” Mutta hänen ei vielä katsottu olleen järkkymätön. Varmaa on myös, että painostusta tuli monelta taholta; mutta eniten riippui varmaan siitä, miten voitiin antaa lupaus mutta silti lykätä asia monen vuoden päähän. Sillä se oli välttämätön ehto syistä, jotka eivät olleet Suomen rajojen sisällä.

En usko piispa Schaumanin viime aikoina kuuluneen puolueeseen. Hän oppi liian syvästi tuntemaan suomalaisen kansan sivistyksen tarpeen ja koki tuskalliseksi, ettei kyennyt sanoillaan – hyvin puhutuilla sanoillaan, avaamaan sille sydäntään.

Sen laita voi olla miten tahansa. Vaikka puolue voisi lukea ansiokseen kiitetyn puheen, niin se olisi sen ainoa panos siihen suureen mullistukseen, joka oli pohjana vuosille 1860–1863. Sillä jos joku puoluemies sattui saamaan paikan jostain ehdotuksia valmistelevasta komiteasta, sitä ei voine pitää minään suurtekona, kun komiteoiden suunta oli määrätty.

Vuoden 1863 valtiopäivillä ei Dagbladin puoluetta vielä ollut. Nuorta siipeä, joka silloin esiintyi ritaristossa ja aatelistossa, johti jalompi henki. Sitä voisi kutsua lämminsydämiseksi hallituspuolueeksi, elleivät kaikki ihmiset olisi silloin olleet lämminsydämisiä. Lapsellisen iloisina kehuttiin säätyjen suurta avokätisyyttä yhteiseksi hyväksi ja pyöriteltiin miljoonia. Ei ollut näiden jalomielisten nuorten vika, että markat kutistuivat penneiksi.

Mutta jo vuoden 1867 valtiopäivillä Dagbladin puolue antoi loistavan näytteen olemassaolostaan. Puolue löi hengiltä lehdistölain ja kehuskelee yhä urotekoaan. Ratkaisevana seikkana mainittiin silloin yleisesti totuudenmukaiseksi väittäen seuraavaa: Silloinen valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja tapasi parin pääkaupungin lehden päätoimittajat – kaikki nyt Dagbladin ohjelman allekirjoittajia. Lehtimiehet julistivat, että lehdistölailla ei paljon menetettäisi, sillä takaukset ja korkeat sakot olivat niin ankaraa sortoa. Herroilla ei riittänyt ymmärrystä oivaltamaan, että lain läpäisevä periaate oli sakot, ei vankila, että siksi täytyi olla takaus, ja että tämä kaikki oli laissa suojelemassa sitä. En häpeä tunnustaa, että kaikin voimin toimin sen hyväksymisen puolesta. Totta tai ei. Tällä lausunnolla ei silti voinut olla suurin vaikutus. Enemmistö toivoi vielä voivansa pitää lehdistölain, ilman valtiopäivillä ehdotettuja kiristyksiä. Harha eteni niin pitkälle, että kuviteltiin voitavan viedä hallitsijalta oikeus määrätä lehdistöstä lailla – oikeus, jota kaikki hallitsijamme ovat käyttäneet aina vuodesta 1772. Ei riittänyt, että hän väliaikaisesti lakkautti tämän oikeutensa viiden vuoden välein. Hänen piti luopua siitä lopullisesti. Vuoden 1863 valtiopäivillä oli ollut viisautta esittää toivomusasiana muutosehdotuksensa lehdistölakiin. Ne hyväksyttiin melkein kaikki. Mutta nyt Dagbladin puolue kiihotti ja toteutti ensimmäisen valtiopäiväurotekonsa.

Se on ollut siihen tyytyväinen. Mutta suomalainen puolue1 on kyllä saanut katua heikkoudensyntiään, sillä juuri sen sanomalehdet ovat alituiseen saaneet kärsiä lehdistöesteistä ja vain äärimmäisen varovasti voineet jatkaa ilmestymistä. Eniten on kärsinyt kuitenkin koulun asia.

Vuoden 1872 valtiopäivillä puolue oli jo järjestynyt, niin että se saattoi hallita valitsijamiesvaalia ritaristossa ja aatelissa. Operaatio uusittiin 1877 ja ulotettiin silloin myös porvarissäätyyn. Siten se oli saavuttanut vahvan vaikutusvallan valiokunnissa ja niiden kautta myös molemmissa mainituissa säädyissä. Porvarissääty on kuitenkin välistä asettunut poikittain; ensimmäisen säädyn enemmistö on kuitenkin sotinut silmää räpäyttämättä kuin pataljoona. Ns. ”salainen hyvinvointivaliokunta” on siinä säädyssä touhunnut ja häärännyt.

Yhtä kaikki on vaikea sanoa, mitä tämän puolueen juonittelu on hyödyttänyt. On onnistuttu varjelemaan aateliset rusthollinomistajat augmenttivuokrien tappioilta, saamaan säätyjen määräraha- ja rahatalous hilpeimmin sekaisin, kirjoittamaan uusia perustuslakimääräyksiä kaikenlaisiin sekalaisiin asetuksiin, osittain valtiopäiväjärjestystä loukaten – ja muuta pientä ja hyvää. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi puolue on vastustanut myönnytyksiä suomenkieliselle väestölle, osaksi onnistuen, mutta myös ei, kuten sitkeässä yrityksessä tehdä korkeampi suomenkielinen kirjallisuus mahdottomaksi riistämällä siltä turva ruotsinnoksia vastaan. Ehkä voisi sanoa, että vuonna 1877 puolue joutui päästämään väistämättömän läpi, mutta huolehti myönnytysten minimoimisesta ja esim. piti huolen siitä, että suomalaisille oppilaille on tarjolla ruotsalaisia kouluja. Suuret liberaalit toimivat turvallisuuspoliiseina.

Mutta pääasiassa kilvoittelu on ollut yhtä aiheetonta kuin hyödytöntä. Useimmat asiat olisivat varmaan saaneet saman lopputuloksen myös ilman puolueen touhua. Sillä asia on niin, kuten jokainen järkevä tarkastelija tietää, että valtiopäivillämme mielipiteissä on vallinnut erittäin suuri yksimielisyys, niin että kaikissa maalle vähänkin tärkeissä asioissa kaikki neljä säätyä ovat kaikin voimin ampuneet samaan suuntaan, ja vielä kaupan päälle, muutamin poikkeuksin, saaneet siinä noudattaa hallituksen liberaaleja ja valtakunnalle hyödyllisiä tavoitteita. Koskaan ei ole ollut häivääkään mistään liberaalista tai epäliberaalista puolueesta, ja Dagbladin puolueen tässä tarkoitettu ”liberaali” nousu olisi pelkästään naurettavaa, ellei siinä olisi yritystä saada suomalainen puolue näyttämään piittaamattomalta ja toimettomalta maan ”perustuslaillisen valtiomuodon” ja sen kehittämisen suhteen. Mutta mitä ohjelma sanoo puolueen havainneen: ”maakunnan” ”Suomen, joka on unohtanut perustuslakinsa” jne., se kaikki on silkkaa sanahelinää. Hallitsija lausui valtaistuinpuheessaan 1863 asian toisen merkityksen sanoessaan: ”Haluan pitää kiinni perustuslaillisen monarkian periaatteista, joita Suomen kansan varma vakaumus kannattaa ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja laitosten kanssa – –”. Juuri tämän jokainen kohtalaisen viisas ihminen tässä maassa huomasi vuonna 1860. Ja samoin kuin itse hallitsijassa myös maan senaatissa havaittiin ”perustuslaillisia periaatteita” ja tietoisuus siitä, että niitä ”kannattavat Suomen kansan varmat vakaumukset”. Hallituksen monet kymmenet ehdotukset valtiopäiville todistavat siitä. Dagbladin puolue ei liene opettanut näitä periaatteita kummallekaan taholle. Kaikki, mitä puolue sanoo saaneensa aikaan, on tyhjää ja perusteetonta kerskailua, osaksi koska verrattomasti suurin osa uudistuksista ja laeista, jotka valtiopäivien myötävaikutuksella ovat syntyneet, ovat riippuneet hallituksen aloitteesta, osaksi koska puolue ei suinkaan ole yksin ajanut niitä muutoksia ja lisäyksiä, joita säädyt ovat tehneet, tai niitä anomuksia, jotka ovat olleet aiheena uusiin hallituksen esityksiin. Vain sellaiset asiat, kuin esim. yliopiston ruotsin ylimääräinen professuuri, ts. asioihin puuttuminen yksittäisen miehen hyväksi, ovat olleet puolueen omana asiana. Tuloksena on myös murteiden apulaisprofessuuri asianomaiselle Upsalan-professorille, mutta ei opettajanpaikkaa vertailevalle kielentutkimukselle indogermaanisissa kielissä tai edes germaanisten kielten alalla, jota yliopisto kuitenkin jo kauan on kipeästi tarvinnut. Puolue ei ole saanut aikaan määräaikaisia valtiopäiviä. Puolue ei ole poistanut ammattikuntapakkoa ym. Puolue ei ole tehnyt naista täysivaltaiseksi ja ottanut käyttöön yhtäläisen perintöoikeuden – sen on tehnyt lähinnä talonpoikaissääty suurella yksimielisyydellä. Puolue ei ole asettanut maan rahalaitosta ”vapaamieliselle ja siunausta tuottavalle kannalle”. Sillä kultakantaa halusivat kaikki, ja finanssipäällikkö sai aikaan sen, että se myönnettiin. Mutta ”siunausta tuottavalle kannalle” maan rahalaitos tuli 12 vuotta aikaisemmin, enkä tiedä, että puolueella olisi sen kanssa ollut mitään tekemistä. ”Vapaamielinen” on tässä hoax – ehkä ”liberaalin” puolueen huviksi. Puolue ei ole toteuttanut kansakouluja. Hallitsija määräsi, senaatin istunnossa, niiden perustamisesta ja antoi laatia ehdotuksen 1863. Puolue ei ole ottanut käyttöön itsehallintoa kunnallisessa elämässä. Myös se oli hallituksen ehdotus eikä minun muistaakseni kohdannut minkäänlaista vastustusta valtiopäivillä. Edellä on arvioitu se, mitä puolue on tehnyt suomenkielisen kansan oikeuksien ja suomenkielisten koulujen hyväksi. Se kaikki on ollut hiuksenhienoa ja tapahtunut pakosta, sen jälkeen kun puolue on vuosikymmeniä kynsin hampain vastustanut kaikkia pyrintöjä tässä suhteessa.

Pappis- ja talonpoikaissäädyssä puolueella ei tietenkään ole ollut mitään sanomista. Sillä se, että se on ottanut johtoonsa harvat ruotsinkielisen rahvaan edustajat on ollut ja pakosta on merkityksetöntä. On vain valitettavaa, että vuoden 1877 valtiopäivillä varmasti osittain mainitun johdon vuoksi ensimmäisen kerran ilmeni eripura ja epäyhtenäisyyttä maan ruotsinkielisen ja suomenkielisen rahvaan edustajien välillä. Suuri osasyy oli säädyn silloisessa puhemiehessä, joka on vankka puoluemies. Hän todistaa sen myös allekirjoittamalla Dagbladin puolueen ohjelman, vaikka tietää hyvin, miten suurta vastenmielisyyttä lehti ja puolue tuntevat maan suomenkielistä väestöä kohtaan.

Näissä säädyissä on asetuttu vastustamaan muutamia ehdotuksia ja anomusehdotuksia, jotka Dagbladin puolue on ottanut omikseen. Niin on tapahtunut erinäisistä syistä, joilla ei ole mitään tekemistä liberaalisuuden ja epäliberaalisuuden kanssa. Vahva osa papistoa ei halua eriuskolaislakia niin kauan kuin luterilainen saa vapaasti siirtyä kreikkalaiskatoliseen kirkkoon mutta päinvastoin jälkimmäisen kannattaja ei lainkaan saa erota tunnustuksestaan. Tuntuu erityisen järkyttävältä, että kun vanhemmat siirtyvät ja vievät alaikäiset lapsensa mukanaan, näillä ei ole paluuta isiensä uskoon. Kansan syvät rivit ovat kysymyksessä vielä jyrkemmät, minkä vuoksi lakiehdotus jo kirkolliskokouksessa kaatui suurella ryskeellä. Sellaisen katastrofin jälkeen se ei missään tapauksessa voinut mennä läpi valtiopäivillä. Myös pari muuta asiaa on siellä törmännyt vastarintaan. Kun esim. liberaalinen Dagbladin puolue haluaa ajaa kyytitaipaleen talonpojan hevosilla mahdollisimman halvalla, puolueen ei pidä odottaa, että talonpojat tyhmyyksissään ihailisivat sellaista liberalismia. Molemmat tässä mainitut säädyt ovat juhlamenoitta torjuneet tietyt anomusehdotukset, joita puolueen mahtimiehet ovat esittäneet oikeastaan kai vain hankkiakseen itselleen henkilökohtaista loistoa, vaikka tuskin voisi pitää erityisen loistavana sitä että noin vain voi lainata ajatuksia ja sanoja ruotsin kielen varastosta.

Sellaisia ovat veriset taistelut vapauden puolesta puolueen puolelta, ja sellaisia ne kuolemattomat voitonseppeleet, jotka se on hankkinut.

 

 

  • 1. Ei ole ollut yhtään ”liberaalia”, joka olisi välittänyt ajaa suomenkielisten kirjojen painamiskiellon kumoamista. Kreivi Berg oli huolehtinut siitä erään ei-liberaalin pyynnöstä.

Vertailu