Ruotsalaisesta Aftonbladetista on Morgonbladetin numeroon 251 otettu lausunto asevelvollisuudesta täällä Suomessa. Se todistaa kuten monet samanlaiset ruotsalaisen lehdistön arviot siitä ajatuskulun sekavuudesta ja pintapuolisuudesta, joka tässä lehdistössä (ja suuressa osassa kaikkea lehdistöä) johtaa puhetta. Mutta kun me tässä maassa suuresti elämme niistä muruista, jotka putoavat läntisten naapureidemme pöydiltä ja varsinkin meidän ruotsinkieliset sanomalehtemme lainaavat Ruotsin lehdistöstä tietonsa, se on usein vaikuttanut tuhoisasti mielipiteisiin meillä. Ja voidaan olettaa, että myös kyseistä lausuntoa pidetään monella taholla korkeamman poliittisen viisauden sanana.
Lausuman tarkoitus sisältyy seuraaviin sanoihin:
Sillä jos on totta, että yleinen asevelvollisuus, joka vaatii hyvin suuren uhrin maan jokaiselta yksilöltä, voi olla kohtuullinen vain sellaisissa valtioissa, missä itse kansakunta on vapaa ja sillä on muiden kansojen suhteen täysimittainen itsemääräämisoikeus, ja jos on luonnollista, että tämä asevelvollisuus ei vain lujita sekä edelleen kehitä vaan myös edellyttää vapaita laitoksia ja melko pitkälle edistyneen yhteiskunnallisen tasa-arvon voidakseen vaikuttaa terveesti yhteiskunnalliseen elämään, niin kukaan ei voi panna pahakseen, että kuulemme hämmästyneenä, että Suomessa puolustetaan äänekkäästi asevelvollisuuden käyttöön ottamista maassa, joka monissa tai ehkä useimmissa edellä käsitellyissä suhteissa on vielä kaukana sellaisten maiden takana, joissa kauan on turhaan pyritty toteuttamaan asevelvollisuus. Vapaan ja itsenäisen maan pojille ja vastuullisen hallituksen kansalaisille saarnaamme oppia vapauden tuomista ja sisältämistä uhreista ja vastuusta. Jos meidän maamme olisi vieraan yliherruuden alainen alusmaa, työskentelisimme kaikin laillisin keinoin väsymättä sellaisen puolustusjärjestelmän käyttöön ottamista vastaan, joka vaatii yksilöltä niin suuria uhrauksia kuin tämä. Vuodattaa verta oman maansa vapauden hyväksi on yhtä, vuodattaa sitä vieraan kansan kunnian, etujen tai oikkujen hyväksi on toista. Ruotsin ja Suomen asevelvollisuuskysymyksessä on suuri ero.
Paljon harkintaa ei näytä vaatineen oivaltaa, että jos maassa, joka on Suomen poliittisessa asemassa, sotilas ei voi vuodattaa vertaan ”oman maan vapauden hyväksi”, selvä loppupäätelmä siitä on, että Suomi ei saa asettaa ainuttakaan sotilasta, ainakaan muuhun kuin poliisitarpeeseen. Sillä houkutella ja viekoitella yhtä ainoaa suomalaista miestä uhraamaan henkensä ”vieraan kansan kunnian, etujen tai oikkujen hyväksi” olisi tunnottomasti toimittu niiltä viranomaisilta, joista asia riippuu, lähinnä Suomen valtiopäiviltä.
Aftonbladetin materia peccans [virheellinen aineisto] on tavallista liberaalista renkutusta, joka ei kykene näkemään mitään inhimillistä oikeutta heiveröisten rajapyykkiensä ulkopuolella. Jos jollain kansalla ei ole sen kaikkea rekvisiittaa, niin sellainen kansa on kadotettu suku, joka ei omista mitään ja jolla ei ole mitään suojeltavaa, ei edes omaa olemassaoloaan. Jos Aftonbladet asettuu 30 000 ruotusotilaan kärkeen, sillä enemmän ei sellaiselle sotaretkelle kuulu lähtevän, ja tulee tänne Suomeen muuttaakseen maamme takaisin Ruotsin maakunnaksi, niin meillä suomalaisilla ei olisi oikeutta eikä velvollisuutta pitää parempana nykyistä suhteellista itsenäisyyttämme, jonka olemassaoloa Aftonbladet ei voine kiistää, koska juuri oma laillinen edustuslaitoksemme kyllä- tai ei-päätöksellään ratkaisee asevelvollisuuskysymyksen! Valitun esimerkin todistusvoimaa ei vähennä se, että Aftonbladet pitäisi varmaan sellaista sotaretkeä kohtuuttomana. Sellaisena pidämme asiaa myös tällä puolen Itämerta ja olemme sydämestämme iloisia siitä, että meitä ei koskaan voi vaatia ampumaan laukaustakaan vanhaa sinikeltaista lippua vastaan.
Mutta mistä tämä meidän turvallisuutemme riippuu? Meillähän oli täällä Krimin sodan aikana paitsi vähäistä ruotuväkeämme myös 50 000 miehen venäläinen armeija. Tiedämme, että tarpeen vaatiessa se voi kasvaa moninkertaiseksi. Ja se tiedetään koko Euroopassa ja kappaleen matkaa sen takanakin – luultavasti myös Ruotsissa. Voimme melko varmasti odottaa, että vihollisen jalka ei koskaan enää polje maatamme, joka vuosisatojen ajan on ollut hävitetty taistelutanner. Laivojamme voi ryöstää ja rannikoitamme voi polttaa sellainen vihollinen kuin Englanti, jolle sellaiset mandaatit ovat sodankäyntiä. Mutta voi toivoa, että tulevaisuus lopettaa tämän sodankäyntitavan, ainakin Itämerellä. Toisin sanoen esitetty haluaa sanoa, että Suomea suojaa sen yhdistäminen suurvaltaan.
Poliittisia suurvaltoja ei kasva kuin Victoria regia [nopeasti kasvava suuri vesililja] eräissä joissa. Niiden synty on maksanut monituisten sukupolvien ponnistukset, uhraukset ja – veren. Niitä ylläpidetään samoin keinoin. Aftonbladetin kirjoittaja ei näytä nimenomaan vaativan, että suomalaisten on yksinkertaisesti pidettävä hyvänään se turva, jota maa yhdistymisellä sellaiseen suurvaltaan nauttii. Mutta hän haluaa heidän olevan ainakin niin viisaita, että he maksavat siitä mahdollisimman vähän ja huonolla rahalla.
Mutta on epävarmaa, katsooko kirjoittaja Suomen lainkaan nauttivan mainittua etua yhdistymisestä. Sillä hän on sitä mieltä, että Venäjän sotia käydään vain Suomelle ”vieraan kansan kunnian, etujen ja oikkujen hyväksi”. Sellainen tarkastelutapa käy varmaan yksiin sanomalehtiliberalismin katekismuksen kanssa. Sillä sen mukaan maailmantapahtumilla ei ole mitään järkevää yhteyttä, ja kansojen kohtalot ovat kenen tahansa puuhia – nimittäin niin kauan kuin niillä ei ole saman katekismuksen mukaan esitettyä rekvisiittaa. Myös Ruotsin suurvalta-aika kuuluu olleen vain vanhan viikinkiluonteen ilmaus, ei taistelua valtakunnan nykyisen onnellisen itsenäisyyden hyväksi. Ei ole tavatonta, että tällä teorialla on kannattajia myös meidän maassamme, sillä sitä tuodaan ahkerasti lännestä. Me kaikki emme kuitenkaan kuulu tähän kouluun, ja täällä on niitä, jotka ovat vakuuttuneita, että myös Venäjän politiikka on sitä, mitä sen maailmantapahtumien yhteydessä pitää olla, ja sen sotia käydään koko valtakunnan, ei vain keisarikunnan puolustuksen hyväksi. Sillä jokainen sota valtioiden välisistä valta-asemista on tarkoitukseltaan puolustussota. Kaikkien valtaraja on Euroopassa hyvin vartioitu. Se, joka on sitä mieltä, että nykyinen sota johtuu vain Venäjän johtavien ja alamaisten ohimenevistä tunnelmista, on unohtanut Krimin sodan ja Pariisin rauhan valtakunnan asemaa nöyryyttävät ehdot. Eurooppa tietää ja tunnustaa, miten vastahakoisesti keisari on silti vedonnut miekkaan. Mutta kansanjoukoissa poliittiset pyrinnöt ilmenevät aina ja kaikkialla tunteen muodossa, liikuttuneina sympatioina ja antipatioina. Esimerkkinä Aftonbladetille on rakkaus, jolla Ruotsissa yhä ylistetään Kaarle XII:n muistoa, huolimatta kaikesta mitä maan nykyiset historiankirjoittajat ja tuhertajat ovat tehneet sen halventamiseksi. Täällä Suomessa olemme lukeneet myös sotamanifestin sekä huomanneet, että sen on laatinut Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas, ja tiedämme, että Suomen suuriruhtinas on siinä toiminut perustuslaillisen oikeutensa mukaan, minkä sentään pitäisi hankkia asiakirjalle vähän armoa Aftonbladetin silmissä. Niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa, myös meidän kansamme syvät rivit pitävät lämpimästi tästä sodasta ja toivovat sydämestään turkkilaisten tappiota ja kristittyjen vapautusta. Valtiopäivien talonpoikaissäädyn melkein yksimielisesti hyväksymä miljoona Venäjän armeijan haavoittuneille oli todellinen ilmaus tästä tunteesta ja se valmiustahto, jolla myös syrjäiset erämaakylät ovat avustaneet Suomen punaisen ristin yhdistystä, ei varmasti ole sille outo. Monet juuri kansan riveistä lähteneet vapaaehtoiset taistelivat Serbian armeijassa, ja meidän kaartinpataljoonaamme täydennettiin uskomattoman helposti miehillä, joita ei lainkaan pelottanut mahdollinen kuolema, joka nyt jo kolmessa kuukaudessa on kohdannut heistä monia.
Kun Suomen suuriruhtinas nyt julistaa sodan, luulisi myös jälkikäteen olleen selvä, että Suomella on sota. Ja yhtä selvää näyttäisi olevan, että maalla ei voi olla sotaa ilman sotilaita, olkoon sen perustuslaillinen kehitys kuinka puutteellinen tahansa. Tarvittaisiin hienoksi teroitettu kynä esittämään se kunnia ja ne edut, jotka Suomi korjasi kaikista Ruotsin sodista. Myös Ruotsin perustuslaillinen vapaus oli suurten sotien aikoihin melko vähän edistynyt, ja Suomen vaikutus sotaan tai rauhaan oli aina melko mikroskooppinen. Mutta Suomi kantoi sodista tavallisesti runsaamman taakan ilman suurta napinaa ja ilman mitään jälkipuhetta. Niin maa saa varmaan myös vastaisuudessa luvan kantaa asemansa taakat, lujasti vakuuttuneena siitä, että tämä rauhallinen rohkeus ylläpitää sen poliittista olemassaoloa niin kuin tähänkin asti, nykyään ei maakuntana vaan Suomen suuriruhtinaskuntana.
Kysymys yleisestä asevelvollisuudesta on oma asiansa. Sotavelvollisuus siinä muodossa kuin se on käsiteltävänä on itsestään selvä. Tuntematta yleisemmin Carlylen tunnettuja sanoja, että viisauden alku sekä kansoille että yksilöille on ”tosiasioiden tunnustaminen”, Suomen kansa on harjoittanut tätä viisautta ja antoi Porvoon valtiopäivillä siitä ratkaisevan todisteen, jota nyt elävä sukupolvi ei suinkaan kiistä. Mainittu ratkaisu on myös sotavelvollisuuskysymyksessä se tosiasia, joka vaatii tunnustusta. Mutta yleinen asevelvollisuus on lähinnä kysymys sotataakan oikeudenmukaisesta jakamisesta kansalaisten kesken. Edempänä tulee varmaan lisäksi ajatus siitä, että aseistettu kansa on ilman muuta kunnioitetumpi kuin kansa, joka itsepuolustuksekseen luottaa vain muiden armeliaisuuteen. Tässä maassa ei kukaan voi ilman levottomuutta ajatella sitä, miten Venäjällä suhtauduttaisiin nykyiseen aseettomaan tilaamme, koska siellä tuskin tiedettäisiin, että se ei ole syntynyt Suomen tekemästä aloitteesta. Sitten kun nimittäin Venäjän sotaministeriön lausunnon pohjalta ruotuarmeija puhtaasti sotilaalliselta kannalta oli lopetettu, palvelukseen määrätyt pataljoonat lakkautettiin keisari-suuriruhtinaan käskystä vaikeina nälkävuosina, jotta sotilasrahaston tulot käytettäisiin rautatielainan korkoihin ja siten sekä itse työllä että kasvaneilla rahavaroilla lievitettiin maan hätää. Venäjällä on toiset käsitykset Suomen aseman maalle asettamista velvollisuuksista kuin Aftonbladetilla. Eikä sitä voi ihmetellä. Yleinen asevelvollisuus on siellä täydessä voimassa, ilman että mikään mainitun katekismuksen pääkappale on siellä voimassa. Ja kiistämättömät todisteet osoittavat, että kansa on ottanut sen vastaan helpotuksena, suurella halulla, ja armeijan kokoonpanossa, hengessä ja kurissa uudistus on aiheuttanut sen, että kaikkien kunniallisten sotakirjeenvaihtajien näkee kilvan kehuvan venäläistä sotilasta. Epäilemättä asevelvollisuus tuottaa Venäjän kansalle suuria rasituksia. Mutta se ei saa aiheuttaa, että nykyistä Schlaraffen-[laiskuri-]asemaamme tarkastellaan suopeammin silmin. Mutta epäilemättä aikamme sodankäyntitavan kasvattama taakka, joka nyt myös Venäjällä koskee kaikkia säätyjä ja luokkia, vahvistaa rakkautta rauhaan, ja tulevaisuudessa sitoo hallitsevien kädet kuin perustuslaki. Sota tuottaa voiton myös Suomelle, melkein ilman mitään panostusta sen omalta puolelta.
Mutta tulevaisuudessa Suomen kansa ei voi eikä halua ottaa vastaan edes rauhan siunauksia ilman omaa ponnistusta, vaikka se sille suotaisiin. Sillä mahtavammilta vastaan otetut lahjat synnyttävät kansojen kesken vaarallisia vaatimuksia. Ja kun venäläisten apu on välttämätön jopa maan suoraan puolustukseen, ei voida vaatia, että siltä puolelta tyydytään taistelemaan kaikenlaisten sotilaiden rinnalla, jotka suomalaisten puolelta voidaan tarjota. Siksi myös tämä näkökanta täytyy asevelvollisuutta ratkaistaessa ottaa harkittavaksi. Se ei siirrä kysymystä yli sen rajan mitä maan todellinen etu vaatii. Mutta ratkaiskoot valtiopäivät sen miten tahansa, maan ei pidä koskaan sanoa pojilleen, joiden hengen ja veren se vaatii, että heidät on valittu uhraamaan se ”vieraan kansan kunnian, etujen ja oikkujen hyväksi”. Maan ei pidä sanoa niin heille, joiden rohkeista uroteoista nämä päivät ovat tuoneet tietoja, kotiin odotetuille haavoittuneille ja heille, jotka surevat kaatuneita. Maan pitää tervehtiä rauhan jälkeen hengissä palaavia sellaisina, jotka ovat taistelleet siellä isänmaan, sen etujen, sen kunnian puolesta.
J. V. S.
