Morgonbladet nro 250, 26. 10.1878: Yksityiskouluista

Tietoka dokumentista

Tietoa
26.10.1878
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kukaan tuskin kiistää, että jokaisessa maassa pitää olla vapaus perustaa yksityiskouluja – samoin kuin vapaus antaa opetusta niin kuin koulun ylläpitäjät haluavat, sillä edellytyksellä nimittäin, että opetus opettaa lainkuuliaisuutta ja hyvää tapaa. Valtion opetusmonopoli on yhtä vahingollinen kuin kaikki muu monopoli. Voi jopa pitää asiattomana, että pääsy valtion ylläpitämään yliopistoon evätään nuorisolta, jota ei ole opetettu julkisten koulujen vanhan mallin mukaan. Yliopiston virkatutkinnot ovat toinen asia. Niistä valtiovalta voi esittää omat vaatimuksensa. Mutta kypsyys yliopisto-opintoihin ei toden totta riipu valtionkoulujen oppimääristä ja oppikirjoista. Sillä niistä päättäjät eivät liene olleet sellaisia velhoja, että he olisivat sattuneet keksimään inhimillisesti ainoan mahdollisen tietoväylän ja tietomäärän, jotka tekevät oppilaan kykeneväksi harjoittamaan tieteellisiä opintoja.

Sitä vastoin on maapallon useimpien kansojen osalta tietämättömyyden ja pimeyden puolustamista tuomita valtion koulut ja vaatia pelkkää yksityisopetusta. Mutta se on vielä paljon tuomittavampaa. Se on tiedon vaatimista vain rikkaille. Sillä onhan selvää, että vain varakkaat ihmiset voivat ylläpitää yksityiskouluja, ja on sattumanvaraista, ovatko koulun ylläpitäjät niin armeliaita että he ottavat myös muutamia vapaaoppilaita. Siksi maamme hallitus on toiminut erittäin kiitettävästi, kun yksityisten tyttökoulujen avustusten ehtona pidetään ilmaista opetusta tietylle määrälle oppilaita.

Oppilaitoksia on perustettu suurin lahjoitusvaroin Englannissa ja Pohjois-Amerikassa, missä suunnaton varallisuus on koottu yksityisiin käsiin. Englannin aristokraattinen yhteiskuntajärjestys on saanut aikaan, että niiden käyttö varattiin ylhäissyntyisille ja rikkaille. Muuten opillinen sivistäminen on jätetty yksityisille sisäoppilaitoksille. Yhdysvalloissa seurataan emämaan esimerkkiä, sillä pakollisella erolla, että siellä ei ole mitään muuta kuin rahan ylimystö. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta opetuksesta täytyy maksaa myös siellä. Saattaa olla epävarmaa, jatkuuko tilanne sellaisena. Molemmissa maissa on pidetty runsaasti ääntä virkatutkintojen välttämättömyydestä. Jos tämä vaatimus menee läpi, valtion täytyy huolehtia oppilaitoksista. Ilmaisen opetuksen vaatimus tulee varmaan kuultavaksi myös toiselta taholta, eli mitä enemmän työväenliike kasvaa ja suuret kansanjoukot tulevat tietoisiksi yhteiskunnallisista tarpeistaan.

Sitä vastoin Euroopan mantereella, epäilemättä valtioiden tiukan monarkististen perustuslakien yhteydessä, opillinen sivistys on vähitellen tunnustettu valtion tarpeeksi. Lähinnä uskonnolliset korporaatiot huolehtivat siitä katolisissa maissa vanhemmista ajoista asti. Vallankumous teki Ranskassa lopun tästä tilanteesta. Kun se oli nielaissut sekä koulut että hyväntekeväisyyslaitokset, mutta ei kyennyt lupauksensa mukaan panemaan mitään niiden sijaan, Napoleon I ryhtyi täyttämään lupausta ja perusti Ranskan yhä olemassa olevan ”universitén”, joka käsittää maan kaikki oppilaitokset, koulut ja yliopistot. Mutta vähitellen on taas syntynyt myös munkkikouluja, ja niissä näyttää olevan suurin osa oppilaista. Ne ovat usein sisäoppilaitoksia ja soveltuvat siten yleiseen tapaan. Italiassa on melkein samaa tietä tultu samanlaiseen tulokseen, vaikka siellä opetuksen laita on vielä heikko, varsinkin Keski- ja Etelä-Italiassa.

Saksassa mainittu periaate on tunnustettu aina uskonpuhdistuksesta lähtien. Se oli siellä sitäkin helpompi toteuttaa, kun takavarikoitu luostariomaisuus siellä todella säilytettiin ja käytettiin opetuksen tarpeisiin. Kuului asian luonteeseen, että teologinen opetus pysyi aluksi pääasiana. Mutta kun myös se perustui klassiseen oppiin, koulu ja yliopisto tulivat palvelemaan koko sen ajan opillista kasvatusta.

Skandinavian maissa seurattiin Saksan esimerkkiä. Varsinkin Ruotsissa on pidetty maan kunniana, että mökin pojalla on ollut yhtäläinen pääsy tietoon kuin kreivin ja miljonäärin pojalla, eikä siellä ole koskaan asetettu kyseenalaiseksi, että tieteellinen sivistys on kansakunnan tarve, jonka täyttämisestä myös koko kansakunnan on pidettävä huolta. On vain asian yksi puoli, että valtio vaatii palvelijoiltaan tätä sivistystä ja siis myös tältä näkökannalta pitää yllä tarpeellisia sivistyslaitoksia. Meillä suomalaisilla on tämä jalo periaate perintönä, ja se päivä, jolloin se hylättäisiin, olisi onnettomuuden päivä, joka ei varmasti koskaan kohtaa kansaamme.

Sillä mainittu periaate ei koske niitä, jotka palvovat hedelmätöntä yksilöllisyysperiaatetta ymmärrettynä siten, että valtio on olemassa vain turvaamaan yksilön niin sanottua vapaata kehitystä. Sillä tästä tyhjästä ns. ”periaatteesta” ei voi johtaa miljoonien kansalaisten velvollisuutta tehdä työtä ja kustantaa muutamien satojen tai tuhansien pääsy tieteelliseen tietoon. Vielä vähemmän siitä voi johtaa valtiovallalle mitään oikeutta järjestää ja valvoa tätä opetusta ja siten lailla määrätä vapaata kehitystä. Mutta ne molemmat voi hyvin johtaa sen tunnustamisesta, että yksilö ei opi ja kehity omaan, yksityiseen lukuunsa vaan kansakunnan ja ihmiskunnan parhaaksi, tukemaan kansakuntaa siten, että se täyttää paikkansa ihmiskunnassa. Sillä kansa, joka ei pyri pysymään aikansa sivistyksen tasalla, saa nimittäin huomata kansallisen olemassaolonsa joutuvan häviöön. Mutta ihmiskunnalle ei ole samantekevää, täyttääkö kansa historiallisesti annetun paikkansa ”kansakuntien joukossa” vai ei.

Mutta tämän todellisen ja ylevän periaatteen lisäksi Suomi on perinyt myös olot, jotka suuressa määrin ovat rajoittaneet sen kehitystä. On ollut valtionkouluja, jotka ovat lain mukaan olleet avoinna maan kaikille lapsille. Mutta todellisuudessa vain pienellä joukolla on ollut pääsy niihin. Sillä vain kyyninen kevytmielisyys voi väittää niihin pääsyn olleen vapaa niin kauan kuin ruotsin kielen osaaminen on sen ehtona. Käytännössä maan väestön suuri enemmistö on suljettu niiden ulkopuolelle. Lienee itsestään selvää, että sellainen tilanne sulkee tämän enemmistön pakosta ylipäänsä kaiken sivistyksen ulkopuolelle, sillä mikään sivistys ei voi olla mahdollinen ilman kirjallisuutta, meidän aikanamme ei ilman omakielistä kirjallisuutta. Mutta maan suomenkielisellä väestöllä ei ole voinut olla mitään kirjallisuutta. Selvää on myös, että rajoitus on niin sanotusti antanut etuoikeutettujen joukosta kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden korjata korkeamman opetuksen hedelmät kaikista valtion viroista, että siksi korkeampi kyky on ollut harvinaisempaa ja että maan edistyminen on sen takia viivästynyt. Kun nyt on syntynyt vaatimus suomalaisista kouluista, se ei sisällä muuta kuin että pitää toteuttaa periaate: vapaa väylä tietoon kaikille ja siis vapaa opetus kaikille, ei niin kuin tähän asti, kun se on jäänyt heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi.

Ei tarvitse sanoa, että tämä periaate on toteutettava meidän maassamme jos missä. Sillä meidän kansamme on vielä verrattain köyhää. Jos korkeampi opetus jätettäisiin täällä vain yksityisen huolenpidon varaan, se olisi sama kuin jos yhdellä kertaa tapettaisiin kaikki henkinen elämä – ja hyvä kimpale aineellista edistystä lisäksi. Mutta kenties osoittaa aivan liian suurta kunniaa esiin putkahteleville yksityiskoulupyrinnöille, jos katsoo niiden lähtevän jonkinlaisesta periaatteesta. Niillä lienee sama hyvä pohja kuin äkillisellä kauhulla hupiarpajaisista ja epätavallisella herkkyydellä varjella rahvasta nimilistoilta, jotka jalot huolenpidot sattuivat esiintymään samaan aikaan kuin keräys Helsingin suomenkielisen koulun hyväksi. Ei liene näkynyt yhtään vaatimusta ruotsinkielisten valtionlyseoiden lakkauttamisesta ja korvaamisesta yksityisillä oppikouluilla, vaikka on selvää, että koko maa kustantaa ne mutta ne ovat avoinna vain vähäiselle osalle maan lapsia.

Yksityiskoulujen perustaminen voi monissa tapauksissa olla melko kiitettävää. Mutta sellaisen perustaminen hyödyttää maata vain, kun se pyrkii täyttämään aukon tai korjaamaan opetuksen epäkohdan, jota valtion hallitus ei ole oivaltanut tai tunnustanut tai kenties ei sillä hetkellä katso kykenevänsä korjaamaan. Yksityislyseon perustamisella Helsinkiin oli sellainen tarkoitus. Siitä oli määrä tulla normaalikoulu. Mutta hankkeesta tuli pian täysin riippuvainen yksityisen miehen yritteliäisyydestä. Toisin on ollut esim. Tukholman kuuluisassa Uudessa alkeiskoulussa, jonka perustivat ja jota ovat siitä lähtien johtaneet miehet, jotka ovat olleet vuorenvarmoja ns. vapaan lukemisen tai vapaan luokalta siirtymisen paremmuudesta. Käsitys ei ole onnistunut leviämään kovin laajalle, mutta oppilaitos on säilyttänyt arvostuksensa ja näköjään myös oppilaiden lukumäärän vähentymättömänä.

Vähemmän kiitettävää on yksityiskoulujen perustaminen varakkaampien lapsille vain jotta varjellaan heidät kosketuksesta kaikkien yhteiskuntaluokkien lapsiin julkisissa kouluissa. Vanhempien heikkous sen suhteen on helposti selitettävissä. Mutta kasvihuonekasveista tulee aina herkkiä taimia, jotka eivät myöskään tulevaisuudessa kestä vapaan ilman ankaria vaihteluja. Ja mistä hyvät tavat tulevat julkiseen kouluun, jos siitä pidetään poissa se nuoriso, jolla on ollut eniten tilaisuutta huoliteltuun kotikasvatukseen? Kun aikanaan Ludvig Filip pani poikansa ja vastikään Saksan kruununprinssi perillisensä julkisen koulun penkille, he osoittivat pitävänsä arvossa velvollisuuttaan ja julkisen opetuksen merkitystä kansalle.

Ruotsin sanomalehdet julkaisivat kesän aikana selostuksia Gävlen yleisestä opettajakokouksesta. Keskustelussa oli myös kysymys koulun kasvatuksesta. Tästä kuten muistakin kysymyksistä lausuivat käsityksensä monet ilmeisen korkeasti sivistyneet koulumiehet. Mutta selostuksista päätellen kokous ei päässyt lainkaan selvään käsitykseen siitä, mikä ero on kodin ja koulun kasvatuksen välillä.

Mutta ero näyttää hyvin selvältä, varsinkin kun on kyse julkisesta koulusta. Siinä sekä opettajien että oppilaiden suhde on alistettu laeille ja asetuksille, joita kaikkien on toteltava. Muuten joka koululla on omat tietyt tapansa, jotka varmaan ajan myötä muotoutuvat toiseksi mutta joita jokaisen oppilaan pitää noudattaa niin kauan kuin ne ovat voimassa. Myös nuorison keskinäiset suhteet riippuvat sellaisesta perinnäistavasta, ja siihen nojaa toverikuri, joka muodostaa melko oleellisen puolen koulukasvatuksesta ja sisältää jo itsenäistä kansalaisen yhteisöelämää. Tämä kaikki on aivan muuta kuin perhe-elämä, kasvatus perheessä ja sen kasvatusmenetelmät. Koululle kuuluu vain satunnaisesti varsinainen moraalinen kasvatus, mielen, halun ja tahdon taivuttaminen hyvään, mikä on perhekasvatuksen asia. Oppilaan pitää koulussa täyttää velvollisuutensa, koska laki ja yleinen järjestys niin käskevät, eikä niiden käskyn täyttämisestä ole yhtään poikkeusta. Sen pitää olla hänelle riittävä motiivi. Syntaxis ornatan oppimista ei voi pitää ihmisen moraalisena velvollisuutena. Koulu ei liioin voi hakea siveellistä tukea omaan järjestykseensä perhe-elämästä ja se velvollisuuksista, vaan valtioelämästä, yksilön tehtävästä toimia isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi; ei oppilaan menneestä elämästä, vaan hänen tulevaisuudestaan. Koulun kasvatus on ja siksi sen pitää ytimeltään olla kansalaisen kasvattamista.

Yksityiseltä koululta puuttuu tämän kasvatuksen perusehto, koska sen järjestys ei nojaa kansalaislakiin. Sen järjestys, kuten koko koulu, on olemassa tänään mutta ei huomenna. Se riippuu johtavien käsityksistä ja kyvyistä, ei kansakunnan vaatimuksista. Varmaan myös yksityiskoulu voi jossain määrin asettua yleisen koululain alaiseksi tai kuten osa lähinnä Englannin oppilaitoksista hakee järjestykselleen lain vahvistuksen, niin että sitä ei ilman hallituksen tai parlamentin päätöstä voi horjuttaa. Mutta se ei kuulu yksityiskoulun periaatteeseen. Tästä puutteesta kärsii myös sen kasvatus, kuten kokemus opettaa. Lämminsydäminen opettaja voi saada aikaan nuorison isänmaallisuuden heräämisen. Hän voi myös juurruttaa heihin varman käsityksen laillisen järjestyksen järkevyydestä ja kansalaisen velvollisuudentäyttämisen arvosta. Mutta hän ei voi sanoa, että opettajan ja oppilaan jokapäiväinen toiminta muodostaa tämän laillisen järjestyksen lenkin, että isänmaa on kutsunut heidät tähän toimintaan, valmistanut heille välineet sen harjoittamiseen, ottanut heidät palvelukseensa ja vaatii ja pitää huolta, että he toimivat tunnollisesti. Siinä eroavat kansalaismieli, joka siten synnytetään työssä ja toiminnassa, ja se jokseenkin laimea vakaumus, joka voidaan sattumanvaraisesti antaa oppilaalle yksityiskoulussa. Edellistä ei nimittäin saada syntymään julkisessa koulussa saarnaamalla vaan koulun kaikella työllä ja toimella.

Siksi ovat tuomittavia myös sellaiset julkiset koulut, joiden järjestys on yleisen lain ulkopuolella, kuten esim. ns. Helsingin reaalilyseo. On varmasti itsessään väärin, että valtionvaroja käytetään varakkaamman yhteiskuntaluokan hyväksi, joka saa siitä hienon koulun halvempaan hintaan kuin vastaava yksityinen. Mutta on vielä suurempi paha, että se kasvattaa nuorison tietoiseksi tästä hienoudestaan laillisena instituutiona. Täysin yksityisellä koululla on velvollisuutena voida opettaa, että lain pitää olla kaikille sama, mitä sellainen julkinen poikkeuskoulu ei ilman sisäistä ristiriitaa voi tunnustaa. Sellainen puolinaisuus vaikuttaa pakosti koululle kuuluvaan kasvattamiseen, kansalaisen kasvattamiseen.

J. V. S.

 

 

Vertailu