Ei ole koskaan todistettu eikä koskaan voida todistaa, että esim. jonkun kirjailijan omistusoikeus tuotantoonsa olisi toinen kuin jokaisen yksilön oikeus omien henkisten ja ruumiillisten töidensä tuotteisiin. Ero on vain omaisuuden luonteessa. Muu omaisuus koostuu itse työn aineellisesta tuotteesta. Mutta kirjailijan teokselle sen saama aineellinen ilmiasu, käsikirjoitus tai kirjakappale, on vain muoto, joka sellaisenaan on erillisen työn tuote ja erillisen omistusoikeuden kohde. Kirjailijan työn tuote, olkoon kuinka epäaineellinen tahansa, voi silti tulla sopimuksen kohteeksi kuten kaikki muu omaisuus, ja sen omistusoikeus luovutetaan mieheltä miehelle. Voidaan sanoa, että oikeus toteuttaa kaikki esineet ja asiat, joita ei vielä ole olemassa, on samanlainen omistusoikeus, joka sellaisena voidaan siirtää toiselle. Omistusoikeus patentoituun keksintöön on toinen samanlainen oikeus. Kirjalliselle omaisuudelle on myös ominaista, että se on maailmassa ainutlaatuista, sitä ei voi tuottaa uudestaan, edes valmistaja itse ei voi tuottaa sitä uudestaan, ja siksi omistusoikeus siihen on helpompi määrätä kuin oikeus muuhun omaisuuteen. Tosin kirjailija voi lainata toisen kirjallisesta teoksesta enemmän tai vähemmän, niin että syntyy vaikeus ratkaista, kenelle uusi teos oikeudellisesti kuuluu. Mutta samanlaisia törmäyksiä voi syntyä kaiken omistusoikeuden suhteen, ilman että omistusoikeuden luonne ja pätevyys siitä muuttuvat. On kiistatonta, että kuvataiteen tuote on samanlainen. Kun maalari myy taulunsa, hän ei samalla myy varsinaista taideteosta, ellei siitä ole tehty nimenomaan sopimusta. Korkeammissa taiteenlajeissa siitä syntyy vain vaikeus monistaa tuotteen aineellista ilmiasua, koska myös se kuuluu taiteilijan ominaisuuteen. Mutta sen vaikeuden voivat enemmän tai vähemmän voittaa myös muut kuin taiteilija itse, jonka omistusoikeus siksi on erotettavissa oikeudesta sen aineelliseen ilmiasuun.
Miksi silti kirjallinen omistusoikeus on niin kauan ollut vailla laillista suojaa? Se johtuu siitä, että kirjallisuuden ja taiteen on niin myöhään tunnustettu kuuluvan yhteiskunnan pysyvyyden, kansakuntien itsenäisyyden ehtoihin. Sillä kaikki yksityinen omistusoikeus saa viime kädessä perustelunsa yhteiskunnan yleisestä oikeudesta. Jos sen ei yleensä tunnustettaisi olevan välttämätön ehto perheen olemassaololle ja samalla siveelliselle järjestykselle sekä kansallisvarallisuuden olemassaololle ja kasvulle, sen lailliselta tunnustamiselta puuttuisi järjellinen perusta. Juuri tältä näkökannalta myös kirjallinen omistusoikeus vaatii lain suojaa. Sitä pitää suojella, koska siitä riippuu kirjallisuuden olemassaolo ja menestys. On helppo ymmärtää, että vasta kansalliskirjallisuuden syntymisen jälkeen se on vähitellen vaatinut ja saavuttanut laillisen tunnustuksen. Kaikki omistusoikeutta koskeva lainsäädäntö, joka ei synny tässä esitetyltä pohjalta, jää löyhäksi ja mielivaltaiseksi.
Tiedetään, että mainittu käsitys ei ole päässyt yleisesti valtaan alan lainsäädännössä. Meidän aikanamme ylistetään silkkaa henkilöperiaatetta, jolle mitään yhteiskunnan oikeutta ei kuitenkaan voida perustaa. Ilman muuta pidetään kiinni henkilön kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta oman työnsä tuotteisiin. Mutta koska kuitenkin siinä kuten kaikissa samanlaisissa tapauksissa ei voi jättää yhteiskunnan oikeutta täysin syrjään, se esitetään toisaalta yleisen sivistyksen oikeutena, joka tarkoittaa sitä, että tuote mahdollisimman helposti tulee yleisön hyväksi. Saadaan siten kaksi ristiriitaista etua, yksilön ja yhteiskunnan, joiden välillä lain täytyy välittää. Ja koska yleensä kuluttajat säätävät lakia, tuottajan oikeus jää häviölle. Muun omistusoikeuden osalta lainsäätäjät ovat samalla tuottajia, ja heidän etunsa tulee siten valvotuksi. Se ajetaan läpi myös käsillä olevassa tapauksessa, mutta ei kirjallisen ja taiteellisen tuottajan vaan aineellisen tuotannon, kirjankustantajan ja monistajan oikeutena.
Myös aihetta käsittelevä ehdotus valtiopäiville lähtee mainituista kahdesta edusta: ”asianmukainen suoja” kirjailijoille ja taiteilijoille ja ”samalla kertaa yleinen vaatimus, että arvokkaammat teokset eivät liian kauan jää vaille vapaata kilpailua”, eli vapaata kilpailua jäljentäjien kesken. Lakiehdotuksen laatinut komitea näyttää huomanneen kiusalliseksi sen poikkeustilanteen, jossa sen pitäisi määrätä kirjallisen ja taiteellisen tuottajan oikeudet, ja siksi komitea selittää terhakasti, että tämä oikeus ei ole lainkaan mikään omistusoikeus. Tässä kannattaa yhtä vähän vaivautua puhumaan komitean esityksestä kuin esittää sen selitykset, kuinka tätä oikeutta silti voidaan myydä ja ostaa, testamentata ja periä. Ehdotus puhuu kuitenkin ”omistusoikeudesta”, eikä lakivaliokunnan mietintökään ole omaksunut komitean ilmakuplia. Mutta jälkimmäisessä samoin kuin edellisessä esitetyt lakimääräykset kiistävät tämän omistusoikeuden mielivaltaisesti asetetun, sen kanssa ristiriidassa olevan yhteiskunnan edun hyväksi. On totta, että mietinnössä ei erityisesti korosteta tämän edun luonnetta. Mutta on sanomattakin selvää, että se on perusteluna kirjailijoiden ja taiteilijoiden omistusoikeuden monille rajoituksille. Ehdotuksen johdannossa se on ilmaistu tavalla, joka yllä on esitetty ”yleisenä vaatimuksena” pian avoimesta, ”vapaasta kilpailusta”. Sillä on varmaan ymmärrettävä, että yleisen sivistyksen etu on saada kustantajien välisen kilpailun tuloksena kirjoja ja taideteosten jäljennöksiä halpaan hintaan. Tämä päämäärä saavutetaan nyt sitten kirjailijoiden ja taiteilijoiden kustannuksella. Mutta mainittu etu on erittäin epäilyttävä. Esimerkiksi kirjamarkkinat ovat täynnä halpoja ja huonoja kirjoja. Mutta hyvät kirjat, kelvollinen kirjallisuus, on oikeampi yhteiskunnallinen tarve. Ja vaikka tiettyjen kirjallisuudenlajien suuret kirjoituspalkkiot eivät ole mikään tae teosten kelvollisuudesta, on toisaalta kuitenkin kiistatonta, että kirjailijan turvattu tulo ja edes varma mahdollisuus kattaa painatuskustannukset edistävät hyvää kirjallisuutta. Kilpailu kirjailijoiden välillä ei synny siitä, että heidän omistusoikeuttaan kirjalliseen teokseen kiistetään tai supistetaan. Tämä kilpailu lienee todellisempi yleisen sivistyksen vaatimus kuin ”vapaa kilpailu” kirjankustantajien kesken.
Nykyisen käsityksen mukaan kirjallinen ja taiteellinen omistusoikeus rajoitetaan tiettyyn määrään vuosia tai vuosikymmeniä, joiden luku luonnollisesti on määrättävä täysin mielivaltaisesti. Onneksi ehdotus ja lausunto kuitenkin jättävät omistusoikeuden osin koskematta tuottajan elinajaksi. Mutta testamentata ja periä sitä ei saa kuten muuta omistusoikeutta, vaan sitä koskee täysin mielivaltainen aikarajoitus, § 3:n ja § 16:n mukaan, kolmekymmentä vuotta kirjailijan tai taiteilijan kuoleman jälkeen. Jos he onnettomuudekseen kuolevat varhaisessa iässä, kun heidän jäljelle jääneet omaisensa olisivat eniten tarvinneet heidän tukeaan, ei voida jättää käyttämättä tilaisuutta ja riistää heiltä tätä heidän omaisuuttaan ”vapaan kilpailun” eli jäljentäjien, lähinnä kai kirjankustantajien hyväksi. Kukaan ei voi väittää, että kyseisen omistusoikeuden ehdoton tunnustaminen loukkaisi heidän tai jonkun muun oikeutta. Mutta kysymys koskee vain kirjailijoita ja taiteilijoita, ja he lienevät varsinkin meidän maassamme niin hyväosaisia ja he saavat niin runsaasti tukea, että heidän perillisiään voidaan rosvota vapaasti! Jos on kyse virkatalonomistajista, kukaan ei uskalla puuttua heidän koskemattomuuteensa ilman satojen tuhansien korvauksia. Kaikkein pienin, maantiehen tarvittu maapala lunastetaan julkisin varoin. Mutta ei voi edes esittää kysymystä, että kirjailijalle tai taiteilijalle annettaisiin jokin korvaus siitä, mikä heiltä otetaan sillä kepeällä verukkeella, että se koituu yhteiskunnan hyväksi! Ainakaan ei näytä siltä, että niin ennenkuulumaton ajatus olisi juolahtanut jonkun asianomaisen mieleen.
Jos kuitenkin tinkimättä tunnustettaisiin, että tämä omistusoikeus muodostaa myös kansallisen itsemääräämisoikeuden ehdon, kaikki sellaiset mielivaltaiset määräykset jäisivät pois. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö perintöoikeudesta voi erikseen säätää. On erityinen laki oikeudesta perintömaahan, velkavaatimuksen vanhenemisajasta jne. Koska kirjallista ja taiteellista omistusoikeutta ei seuraa minkään aineellisen esineen omistaminen eikä sitä voi jakaa, voi olla soveliasta rajoittaa se lähimpään sukupolveen, jonka parissa sen oikea omistaja vielä voidaan helposti selvittää samoin kuin todeta omistajan puuttuminen. Asian luonteen voidaan katsoa vaativan sellaisia määräyksiä, ilman että niillä loukataan omistusoikeutta tai vahingoitetaan kirjallisuutta ja kuvataidetta.
Lakiehdotus rajoittaa myös tieteellisten ja kirjallisten yhteisöjen julkaisuoikeuden 30 vuodeksi. Miksi yleisen sivistyksen eduksi tämä rajoitus tehdään? Siinäkään ei ole vaikeaa selvittää omistusoikeutta. Eikä sellaisten yhteisöjen julkaisemissa teoksissa tavallisesti vaieta julkaisijasta. Harvoin mikään kannattava kustantaja edes tarjoaa näitä teoksia. Mutta on kuitenkin mahdollista, että muutama sellainen voisi ilmestyä, ja olisi sääli pitää se vailla ”vapaata kilpailua”.
Yleensä kuvataiteilijat selviävät ehdotuksessa kustantajien saituudesta vähemmällä kuin kirjailijat. Maamme omalaatuisuus, että sillä on kaksi kirjallisuuskieltä, on aiheuttanut, että varsinkin lakivaliokunnan mietintö lisäksi tuntuvimmalla tavalla puuttuu heidän oikeuksiinsa ja suuntaa sillä kotimaista kirjallisuutta kohtaan iskun, jota varsinkin suomenkielisen kirjallisuuden suhteen voidaan kutsua varsinaiseksi kuoliniskuksi. Se on tapahtunut niin, että kirjailijoilta viedään käännösoikeus toisesta kotimaisesta kielestä toiseen, oikeus, jonka yleinen oikeudentunto on tähän asti yleensä pitänyt voimassa, vaikka siltä on puuttunut lain turva. Muutamia sanoja tästä äärimmäisen tärkeästä kysymyksestä säästän seuraavaan artikkeliin.
J. V. S.
