Morgonbladet nro 222, 25.9.1879: Koulukomitea

Tietoka dokumentista

Tietoa
25.9.1879
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Koulukomitea kuuluu kokoontuneen näinä päivinä. Ei taida olla ketään koululaitoksesta todella jotain tietävää joka ei pitäisi tätä komiteaa lähes kansallisena onnettomuutena, esittäköön se millaisia uudistusehdotuksia tahansa. Kolmen vuosikymmenen aikana maamme koululaitos on saanut kolme uutta koulujärjestystä ja lisäksi se on joutunut kokemaan lukuisia osauudistuksia. Nyt ollaan jälleen tuntemattoman X:n edessä, eikä kukaan tiedä mitä tuleman pitää.

Ihmisjärki ei voi käsittää, miten mikään kelvollinen koululaitos voisi maahan syntyä ja säilyä sellaisissa oloissa. Voi vain toivoa, että keisarillinen senaatti kohtelee armeliaasti kiusattua maata ja koulua ja siirtää komitean tulevat opera omnia ad acta [koko tuotannon pois päiväjärjestyksestä]. Tuskinpa kannattaa odottaa että komitea itse esittäisi vain miten aiemmat uudistukset on toteutettu ilman mitään kokemusta olemassa olevan vioista ja hyvistä puolista, ja että olisi harkitsematonta nyt taas ryhtyä uusiin mullistuksiin, kun ei ole nähty viime uudistuksen tuloksia – vaikka komitean puheenjohtajan tunnettu taito, arvostelukyky ja rauhallinen esiintyminen herättävätkin suurta luottamusta. Mutta sen, minkä komitean kokoonpano mahdollisesti antaisi myöten, tekevät tyhjäksi ulkopuolelta tulevat paineet, jotka ulkoisista merkeistä päätellen ovat vahvassa liikkeessä.

Sanottu koskee maan oppikouluja. Siellä varsinkin on oltu huolissaan, koska niitä ei ole päästetty lainkaan toimimaan kaikessa rauhassa ja hankkimaan siten kokemusta ja vakiintumaan. Reaali- ja ammattikoulujen osalta voi olla monenlaista toivottavaa, koska ne ovat hädin tuskin ehtineet syntyä. Mutta niitä vartenhan on jo ollut komitea, jonka lausunnot varmaan löytyvät jostain vihreän veran alta. Ja tämän opetusalueen suurisuuntaiset ehdotukset panevat kyllä epäilemään, minne tieteellisen pohjakoulutuksen saaneet ammattimiehet maassamme joutuvat. Kymmenet polyteknisen koulun entiset oppilaat ovat turhaan koettaneet päästä kiinni leivänsyrjään. Mutta siitä huolimatta rakennetaan palatseja, varsinaisia pilvilinnoja, ja laajennetaan oppilaitoksia. Jos näin halutaan jatkaa, kunnes myös kaikkien ulkomaiden puille paljaille joutuneet teknikot ovat täältä saaneet opettajanpaikan ja palkan, niin työmaata kyllä riittää.

Oppikoulun osalta on vain yksi yhteiskunnan tarpeesta noussut kysymys pakottanut muuttamaan lukujärjestystä, nimittäin kysymys toisen kotimaisen kielen opettamisesta. Mutta on vaikea käsittää, mitä maa tekee kouluhallituksella, joka ei kykene ehdottamaan keinoja sen puutteiden korjaamiseksi vaan kysyy neuvoa komitealta.

Yksikään kouluhallitus ei voi täyttää esim. niin harkitsematonta vaatimusta, että koulun pitäisi antaa valmius kielen suulliseen ja kirjalliseen käyttöön. Mutta voidaan hyvin vaatia, että koulun pitää opettaa lukemaan ja ymmärtämään kielen kirjallisuutta sekä kirjoittamaan sitä kieliopillisesti virheettä – samaten myös sitä kutakuinkin täydellisesti. Hatarat puheet osaamattomasta kansasta ovat sekoittaneet myös tämän kysymyksen. Kaikkia alueita ja kaikkia kouluja mitataan samalla mitalla, vaikka jokaisen pitäisi käsittää, että vaatimus koskee eri tavalla niitä oppilaita, jotka ovat lapsesta asti puhuneet molempia kieliä, ja niitä, jotka ovat kyllä kuulleet mutta eivät ole koskaan ymmärtäneet saati puhuneet sanaakaan kyseistä kieltä. Ja niin erilaisia ovat olot eri seuduilla ja eri koulupaikkakunnilla. Mutta innokkaimmat huutajat eivät kykene ottamaan huomioon niin yksinkertaista asiaa. Kansa on myös niin tietämätön omasta maastaan, että tuskin lähemmin tuntee sen oloja. Voisi lyödä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että myös komiteassa tullaan pohdiskelemaan ins Blaue hinein [sitä sun tätä]. Mutta on voitava edellyttää kouluhallituksen tajuavan, että esitetystä syystä kaikille lyseoille ei voi asettaa samanlaisia vaatimuksia. Vain vanhemmat ja asianosaiset voivat niitä jossain määrin tasoittaa; ja kouluhallituksen on sanottava se suoraan, tarpeen mukaan annettava tiedoksi. Heidän pitää huolehtia siitä, että heidän holhokkinsa oppivat auttavasti puhumaan toista kotimaista kieltä. Ilman mitään pakkoa ei asiaa ehkä saada toteutetuksi. Mutta mitään muuta pakkoa ei ole kuin jättää tätä vaatimusta rikkonut oppilas luokalle jossain ennalta määrätylle luokalle tapahtuvassa siirrossa.

Mutta jos siinä suhteessa koululta ei saa vaatia kaikkea, niin selvästi on tullut osoitetuksi, että koulun pitää pystyä enempään kuin nyt tapahtuu. Yksi keino siihen on yksinkertainen ja selvä. On oltava rohkeutta sanoa, että nykyisenlainen venäjän opetus on maalle todellinen onnettomuus. On tympäisevää kun, kuten on nähty, vaaditaan vähentämään latinantunteja sanomatta sanaakaan siitä, että neljällä alemmalla luokalla venäjä vie 12 tuntia viikossa täysin hukkaan oppilailta, jotka eivät jatka pitemmälle ja hukkaan myös niiltä, jotka jatkavat ylemmille luokille mutta eivät koskaan enää koulusta päästyään avaa venäläistä kirjaa, useimmat virkaan päästyään tuskin koskaan saavat kuulla venäjän sanaa, tai huomauttamatta siitä, että juuri määräämällä venäjä pakolliseksi oppiaineeksi nuoriso pakotetaan nyt aloittamaan lyseon kurssi yhtä aikaa kahdella vieraalla kielellä. Mutta ei voi olla kenellekään eduksi, että sellaisella oppiaineiden ja läksyjen kasaamisella veltostutetaan koko nuoriso, joka tässä maassa hakee korkeampaa sivistystä. Kukaan ei voi epäillä, että tämän muuttaminen on ehdottoman välttämätöntä. Ja jos koulukomitea lausuisi mielipiteensä tästä kysymyksestä, sen lausunto antaisi kouluylihal­lituk­selle hyvän tuen uudistuksen toteuttamiseen.

Se, mitä toisen kotimaisen kielen opettamisen edistämiseen muuten tarvitaan, käy helposti ilman mitään koulukomiteoita. Jos reaalikoulujen kahden alemman luokan kurssi määrätään lyseoon pääsyn ehdoksi, sen opetukseen on saatu lisää kokonaista kaksi vuotta. Jos halukkaille lyseonopettajille annetaan lisäksi vapaus käyttää toista kieltä osittain opetuskielenä, niin on tehty kaikki mitä voidaan vaatia – nimittäin edellyttäen, että osa venäjän poisjäännistä vapautuneista tunneista annetaan myös toisen kotimaisen kielen opettamiseen.

Suuntaus, jossa koulukomitean asenteen katsotaan yleisesti lupaavan perikatoa, on klassisten kielten tunkeminen pois koulusta luonnontieteiden lisätyn opetuksen tieltä, humanistisen sivistyksen tunkeminen pois sen tieltä, mitä kutsutaan ”reaalisivistykseksi” – jolla sanaliitolla ei ole järkevää sisältöä.

Tätä uudistusta julkisuudessa esittäneistä vaatimuksista en ole onnistunut kohtaamaan ainuttakaan, joka olisi osoittanut yhtään asiantuntemusta tai edes koettanut puhua tosiasioista. Joka suuntaan huidotaan irrallisia hokemia, jotka tekevät kaiken vakavan keskustelun mahdottomaksi. Tai vedotaan esim. siihen hämmästyttävään tosiasiaan, että henkilöt ovat voineet oppia kirjoittamaan äidinkieltä ilman että ovat lukeneet latinaa! Ikään kuin sellaisen valmiuden hankkiminen olisi koulun tavoite!

Pitäisi käsittää, että oppikoulu johtaa oppilaansa yliopistoon. Eikä liene vaikeaa oppia ja tunnustaa, että yliopistossa on harjoitettava tieteellisiä opintoja. Mutta tämä jättää täysin huomiotta, että kyse ei näet ole mistä tahansa valmiudesta vaan kyvystä tieteellisiin opintoihin. Pystyykö silloin oppilas jolta latina on jäänyt oppimatta valitsemaan yliopistossa mitkä tieteelliset opinnot hyvänsä, joihin hän tuntee haluavansa ja kykenevänsä. Ei liioin vaadi yli-inhimillistä ajatusponnistelua tarkastella yliopistossa opiskeltavia tieteenaloja ja selvittää, mitä niistä voi opiskella ja mitkä tutkinnot suoritetaan ilman latinan taitoa, myös silloin kun latina ei ole tutkintoaineena. Tässä on kyse vain tosiasioista ja olevista oloista. Jos ne panee harkinnan pohjaksi, välttyy kuulemasta ja lukemasta tyhjää rehvastelua.

Syy latinan taidon tarpeellisuuteen ei ole mikään salaisuus. Vanhat kielet ja niiden kirjallisuus ovat koko nykyaikaisen sivistyksen pohja ja perusta, ja varsinkin latina on kautta vuosisatojen ja vielä pitkälle nykyaikaan ollut tieteen ja kirjallisuuden kieli, niin että paitsi kaikki tieteellinen käsitteistö myös kaikki tieteellinen esitys lähtee sen pohjalta. Voi vielä kysyä ja vastata: minkä yliopistomme luonnontieteen kurssin hyväksi lyseoiden luonnontieteen opetus koituu? Vastaus voi olla vain yksi: lääketieteen kurssin. Sillä niitä äärimmäisen harvoja, jotka opiskelevat luonnontiedettä yliopiston tai lyseoiden opettajanvirkoja varten1, voi tuskin ottaa huomioon, eikä kouluopetusta voi muokata näiden harvojen tarpeen mukaan, vaikka he voisivat selvitä ilman latinantaitoa, mikä ei ole asian laita. Mutta lääketieteen kirjallisuus antaa vaikuttavimman esimerkin siitä, miten vahvasti nykyaikainen luonnontiede on sidottu antiikin kieliin. Sillä sen kieli on oppimattomalle todellista hölynpölyä, se on niin täynnä vanhoista kielistä lainattuja ilmauksia ja käsitteitä. Ja koko maailman apteekkarit ymmärtävät koko maailman lääkäreitä, koska he käyvät kirjeenvaihtoa latinaksi. Kenen hyväksi latinan luku sitten halutaan hävittää kouluistamme?

Mutta kansalliskirjallisuus on kansan kulttuurille yhtä tärkeä tekijä kuin tiede. Ja antiikin kirjallisuus on ja pysyy sen ikuisena mallina. Myös koulussa luetaan vain antiikin kansalliskirjallisuuksia, sen filosofiaa, historiaa, runoutta, ei sen puhtaasti tieteellisiä teoksia. On tullut aksioomaksi, että minkään kansan kirjallisuus ei kasva matkimalla vierasta nykyajan kirjallisuutta vaan ainoastaan opiskelemalla antiikin kirjallisuutta. On lyhytnäköistä sanoa: onhan käännöksiä! Sillä kuten elävän kansan oma kirjallisuus muuttuu antiikkiseksi, antiikkisiksi muuttuvat myös käännökset. Työ täytyy alituiseen tehdä uudestaan. Mutta kuolleiden kielten kirjallisuus ei muutu koskaan antiikkiseksi, se pysyy ikuisesti ehtymättömän ihanana ”kuin marmoriin hakattu”. – Viimeiseksi pitäisi Runebergin isänmaassa olla tietämätön antiikin tutkimuksen merkityksestä nykyajan kansojen kirjallisuudelle.

Luonnontieteen taito ilman humanistista sivistystä tekee vain puolikkaan ihmisen, olivatpa sellaiset käsityöläiset tieteen palveluksessa miten hyödyllisiä tahansa. Meidän aikamme luonnontiede ja sen yhä pienempiin yksityiskohtiin menevä työnjako tekee heistä välttämättömiä. Mutta siksi heidän älyllinen sivistyksensä kadottaa helposti historiallisen siteensä yleiseen inhimilliseen sivistykseen. Heidän ajanlaskunsa alkaa jostain 1700- tai 1800-luvulta. Sellaisista lähteistä ovat peräisin nykyajan tympeä tiedeylpeys ja luulottelu. Ne halveksivat työtä ja tietoa, jonka harteille ne on nostettu. Niistä kuuluu humanistisia opintoja vastaan myös huuto, johon yhtyvät imitatorum servum pecus [mokomat orjamaiset jäljittelijät]. Ihme kyllä siellä loukkaannutaan siitä, että luonnontutkimus on luokiteltu materialismiksi. Miehen pitäisi vastata teoistaan. Sillä historiallisen, idealistisen maailmankatsomuksen ulkopuolella ei ole muuta kuin materialistinen. Valinta on makuasia. Mutta varmaa on, että jälkimmäiselle ei ole järkevää yhteiskuntaa ja yhteiskuntaelämää, koska ei ole käsitystä oikeasta, vain hyödyllisestä. Meidän maamme tarvitsee suuresti kansalaistietämystä, joka perustuu järkevän, historiallisen maailmanjärjestyksen tunnustamiseen. Humanistinen sivistys on täällä enemmän kuin monessa muussa maassa yhteiskunnan tarve. Mutta se seisoo tai kaatuu klassisten opintojen myötä. Ja valitettavasti! siinä olemme jäljessä Euroopan muista sivistyskansoista.

Jos ei unohda, että koulu on valmistautumista tieteelliseen opiskeluun yliopistossa, silloin voi lisäksi vastata kysymykseen: mitä luonnontiedettä lyseosta valmistunut ei kykene opiskelemaan? Varmasti ei mitään. Häneltä voisi mahdollisesti toivoa laajempia esitietoja matematiikasta, mutta raja on vaikea määrätä, koska myös avaruusgeometriaa lisäämällä jää aukko esim. fysiikan opiskeluun. Sitä vastoin lienee vaikea esittää, mitä pitäisi lisätä kuvailevaan kasvitieteeseen ja eläintieteeseen, mekaniikkaan, ääni-, valo-, lämpö-, magnetismi- ja sähköoppiin – sillä nyt lyseoissa opetetaan tätä kaikkea. Sille laajuudelle, jolla tätä kaikkea pitäisi opettaa, ei taas ole mitään rajaa, jos pidetään kiinni vaatimuksesta, että oppilaalla on kyky harjoittaa yliopisto-opintoja. Tilanne on silti se, että mikään luonnontiede ei tuota vaikeutta oppikoulun alumnille, koska hänen käsityskykynsä on kuitenkin niin harjaannutettu ylimalkaan opiskeluun, että hän voi käsittää ja ymmärtää näiden aineiden luennot ja käsikirjat saati neuvojen avulla toteuttaa fysiikan tai kemian kokeen ja anatomian dissektion. Todiste tulee ajalta, jolloin koulusta ei saanut mitään luonnontietoa fyysisen maantieteen lisäksi. Matematiikka on siinä ainoa välttämätön valmistava oppiaine. Eläinten ja kasvien tutkiminen sekä tieto yleisimmistä fysikaalisista prosesseista voivat toki jonkin verran helpottaa aineen yliopisto-opintoja. Mutta kuten sanottu, tämä valmistelu ei ole koulussa välttämätöntä.

Luonnontieteiden ottaminen koulujen oppiaineeksi on itse asiassa tärkeintä siksi, että tämä tieto kuuluu nykyään yleissivistykseen. Sellaisena se on vähemmän tärkeää tuleville luonnontutkijoille kuin niille, jotka suuntautuvat yliopistossa teologiaan, juridiikkaan tai humanistisiin opintoihin. Niinpä jos pidetään lujasti kiinni periaatteesta, että oppikouluun kuuluu vain se mikä on välttämätöntä valmistautumiselle yliopisto-opintoihin, niin oppiaine on loinen, ilman oikeutta saada sieltä tilaa. Suuri kohu! niin, ”aber hier hilft nicht das Maulspitzen, hier muss gepfiffen werden” [siihen ei riitä pelkkä suunsupistus, on myös vihellettävä]. Sanotun totuus on kiistaton. Mutta on toinen juttu, että ehdottoman periaatteen täytyy mukautua kunkin ajan ja kunkin kansan oikeutettuihin vaatimuksiin. Sitä ei silti saa jättää näkyvistä korkeimpana mittapuuna. Myönnetään, että luonnontieteen opetusta tarvitsevat eniten ne oppilaat, jotka eivät jatka sen opiskelua yliopistossa. Sitä jatkavien suurimpana hyötynä on herännyt kiinnostus, ei tietovaranto. Ja johdatus kirjarihkamasta omaan havaintoon ja tottuminen siihen on nykyajan kaikilta vaatima täydennys muodolliseen järjen sivistykseen. Mutta silloin ainetta ei pidä opettaa ulko- ja kotiläksynä, kuten nyt tapahtuu, vaan pelkästään havainnollistamalla ja antamalla tietoja omaa havaintoa varten.

Niitä oppiaineita, jotka koulussa varsinaisesti antavat valmistavaa sivistystä yliopistoa varten ja siis myös yllä mainittua järjen sivistystä, joka tekee oppilaasta kykenevän luonnontieteellisiin opintoihin, on vain nämä kaksi: kielioppi ja matematiikka. Vaaditaan vain hitunen järkeä oivaltamaan, miksi niin on. Ne muodostavat ainoat tieteet, joita jo koulussa opiskellaan täysin tieteellisesti, niin että yliopisto ei voi lisätä siihen mitään. Ja silti monen kuulee surkuttelevan kuolettavan tylsää, hyödytöntä latinan kielioppia, ja kuitenkin hän on saanut siitä lähes kaiken sen vähän tieteellisen tajun, joka hänellä on. Koulun luonnontieteen opetus järjestettäköön niin kuin halutaan – hankittu tieto jää silti aina pikku poiminnoiksi ja järjenkäyttö vähäiseksi. Luulo, että oppilas vasta sen avulla oppisi päättelemään ex analogia [analogisesti, samanmukaisesti] ja per inductionem [induktiivisesti, yksityisestä yleiseen] – minkä kuvitellaan olevan upouusi, nykyajan tieteeseen kuuluva ajattelutapa – on pelkkää pötyä. Päättelytapa on lisäksi puutteellinen ja niukka, koska se antaa vain todennäköisyyden, ei apodiktista varmuutta. Maantiede ja historia taas, sellaisina kuin niitä opetetaan koulussa, ovat parempaa valmistautumista, koska ne antavat tietoa, jota tarvitaan tajuamaan kaikkien tieteiden kehitystä. Mutta ne eivät ole systemaattisia tieteitä, kuten kielioppi ja matematiikka, jotka kumpikin ovat itsessään täydellisiä, eivät tarvitse vierasta tukea, ja koska niiden arvo ei ole vain niiden soveltamisessa vaan niiden omassa systematiikassa, ne ovat molemmissa suhteissa disciplina mentis [mielen kasvatusta], joka on ollut koulun A ja O niin kauas kuin historia ulottuu. Ja varmasti myös pysyy niin kauas eteenpäin kuin historiaa riittää.

J. V. S.

 

 

  • 1. Kuten tunnettua, alan opettajapula on suuri, koska lääkärinura antaa paremmat mahdollisuudet.

Vertailu