Morgonbladet nro 221, 23.9.1880: Eräästä ruotsalaisesta näkökannasta Suomen kansallisten pyrintöjen arviointiin

Editoitu teksti

Suomi

Morgonbladetin lukijoilla on ollut tilaisuus nähdä, miten ruotsalainen Aftonbladet on käsittänyt nämä pyrinnöt.

Uskomme mielihyvin Aftonbladetin vakuutuksen, että Ruotsissa ollaan riittävän valistuneita ja inhimillisiä ottamaan huomioon vieraille ominaisia piirteitä ja työskentelemään yhdessä toisten kansojen kanssa ihmiskunnan kulttuuriin liittyvien tehtävien ratkaisemiseksi.

Mutta uskomme myös, että tällä Ruotsin kansan luonteen kauniilla puolella on jopa useampia valistuneempia edustajia, luvalla sanoen, kuin kunnioitetulla lehdellä. Uskomme heidän pitävän ihmiskunnan arvokkaana tehtävänä saattaa lähes kahden miljoonan ihmisen kansa osalliseksi inhimillisestä sivistyksestä ja kykenevän tajuamaan, että se ei voi tapahtua muuten kuin että tämän kansan kielestä tehdään sen kulttuurin kannattaja, sanalla sanoen, että kyseinen kansa saa oman kirjallisuuden, joka tekee kielestä käyttökelpoisen myös poliittisen ja sosiaalisen elämän tehtäviin. On hatara kuvitelma, että voitaisiin perustaa kansakoulun nimen ansaitseva koulu tai nykyajan kansalle voitaisiin jakaa edes tietoa uskonopista, jos siltä on viety kaikki mahdollisuudet osallistua Euroopan tieteelliseen ja kirjalliseen sivistykseen. Se on kuitenkin ollut maan suomenkielisen kansan osa, jopa lainkäyttö on ollut sille käsittämättömällä kielellä, sille on vain niukasti jaettu tietoa maan laeista ja asetuksista ja se on saanut kirjatietoa katekismuksen ja virsikirjan sisällön lisäksi vain sillä ehdolla, että on ensin opetellut vieraan kielen, ruotsin, joka on sille vielä silkkaa hepreaa. Nämä olot huomioon ottaen on löysä hokema, kun Aftonbladet vakuuttaa, että ”vanha ruotsalainen hengenviljely on osaksi käännetty eriheimoiselle kielelle, jota Ruotsin kruunun palvelijat Agricolasta Porthaniin ovat kansanvalistuksen hyväksi lämpimän innokkaasti hoivanneet”.

Anteeksi annettavaa on lehden tietämättömyys Porthanin toiminnan laadusta, ja vain koominen älynväläys pitää Uutta testamenttia ”vanhan ruotsalaisen kulttuurin” tuotteena. Koulunrehtori Agricolan virkatehtäviin ei suinkaan kuulunut kääntää mainittua kirjaa tai kaunopuheisuuden professori Porthanin tehtäviin tutkia Suomen historiaa ja kirjoittaa suomalaisesta kansanrunoudesta. Heidän työnsä oli isänmaallinen opus supererogutivum [ylimääräinen hyvä teko], jonka kanssa Ruotsin hallituksella ei ollut mitään tekemistä. On enemmän totta, että kaikki ne miehet, jotka aiemmin ja myöhemmin ovat pitäneet huolta suomen kielen vaalimisesta, ovat olleet ruotsalaisen kulttuurin läpitunkemat, ja useimmat heistä myös ”kruunun palvelijoita”, vaikkakaan eivät Ruotsin vaan Suomen suuriruhtinaskunnan kruunun. On itsestään selvää, että siksi se ja kaikki heidän työnsä saattaa suomalaisetkin osallisiksi yleisinhimillisestä hengenviljelystä ovat saaneet ja saavat sen leiman. Siten vanha ruotsalainen kulttuuri on vähitellen tunkeutunut ja tunkeutuu myös Suomen kansan syviin riveihin. Mutta Ruotsin vallan ajalla siitä tapahtui vähän tai ei yhtään. Tämän tosiseikan toteaa myös Yrjö Koskinen Suomen historiassaan, vaikka ei hän eikä kukaan ajatteleva suomalainen esitä tätä asiaintilaa moitteena Ruotsin hallitukselle. Sillä olisi ollut täysin nurinkurista, jos se olisi pyrkinyt valloitetussa maassa edistämään mitään muuta kuin ruotsalaista kansallisuutta.

Yksinkertainen on lehden vakuutus – vaikka lehti onkin käyttänyt hienosti venäjänkielen haukkumasanaa –, että ”historia on osoittanut, että tšuudilaiset heimot lankeavat helposti synkkään eristykseen, mikäli ne eivät alistu vanhemman ja kypsemmän sivistyksen johtoon” jne. Sillä sivistys on osallisuutta ihmiskunnan yleiseen kulttuuriin, jonka jokainen kansa joutuu ottamaan vastaan ulkopuolelta, myös vieraiden vaikutusten kautta: useimmat vieraan valloituksen ja ylivallan kautta. Viimeksi mainitusta kasvatustavasta Ruotsin kansa on ollut suhteellisen vapaa, mutta se lienee silti saanut yhtä ja toista unionin aikaan korkeammin sivistyneiltä tanskalaisilta heimolaisiltaan ja asukkailta niissä maakunnissa, jotka aiemmin ovat kuuluneet Tanskan valtapiiriin. Vielä tänäkin päivänä niillä katsotaan olevan huomattava vaikutus Ruotsin tilaan ja kohtaloihin. Että suomalaisten pikkuruinen kansanheimo on saanut luvan alistua vuosisataiseen vieraaseen ylivaltaan on kohtalo, joka kuuluu sen asemaan maailmassa. On kuitenkin kaunista nähdä, että se on tehnyt työtä nykyisen suhteellisen itsenäisyytensä hyväksi ja säilyttänyt mahdollisuuden kansalliseen kulttuurin kehitykseen.

Ei ole helppo sanoa, mitä omaa keksintöään kansa on tuonut kansalliseen kulttuurityöhönsä. Mutta tuskin erehtyy jos katsoo, että Ruotsin kansalle omintakeista on vapaudenmieli ja oikeudentunto, joka aina pakanuuden ajoista asti on leimannut sen yhteiskuntaelämää. Ne ovat hallinneet ja muovanneet ulkoa saadun sivistysaineksen ja aikojen kuluessa kehittyneet sellaiseen ihmisarvon kunnioitukseen ja kaikkien yhdenveroisuuteen lain edessä, että tänä päivänä Ruotsin kansa on siinä etevimpien joukossa. Ei ole sattumanvaraista, että Ruotsin vallan alaisina olleet vieraat kansat ovat enemmän tai vähemmän päässeet osallisiksi tästä ruotsalaisesta viljelystä. Niin on tapahtunut yksinkertaisesti koska toisin ei olisi voinut käydä.

Vain sokea voisi olla tajuamatta, että täällä Suomessa jatkuva suomalais-kansallinen kulttuurityö on vain jatkoa ruotsalaisen hengenviljelyn siirtoon suomalaiselle kansalle. Täällä ei kenenkään päähän ole voinut pälkähtää kieltää pyrinnön syntyneen ruotsalaisesta perinnöstä ja saaneen siitä sisältöä. Mutta Ruotsin vallan aikana tämä perintö lankesi oikeastaan vain yhdelle yhteiskuntaluokalle. Nyt myös kansan syvät rivit on tehtävä siitä osallisiksi. Mutta jo Suomen nykyinen poliittinen tilanne saa aikaan, että tätä viljelyä kehitetään nyt uusien vaatimusten mukaan. Enää ei Ruotsi ole eurooppalaisen sivistyksen välittäjä kulttuurinkehitykseen täällä Suomessa. Se seikka, että uuden kielen, suomen, täytyy olla sanotun kehitystyön välineenä, ei aiheuta mitään muutosta viljelyn sisällössä. Mutta se vaatii toiset työntekijät. Heitä kasvaa päivä päivältä suomenkielisen kansan omista riveistä, ja heidän käsissään aines saa pakosta uuden, suomalaiskansallisen muodon. Mikään ihmisvoima ei voi estää, että siinä ruotsin kielen täytyy lakata olemasta maan kulttuurin ainoa, edes sen tärkein kantaja. Pienen vähemmistön perinteiden on väistyttävä suuren enemmistön oikeuksien ja tarpeiden tieltä. Jo päivän kokemus osoittaa, että tämän pienen vähemmistön on oman olemassaolonsa vuoksi pakko ottaa omakseen suomenkielisten kulttuurityöntekijöiden ponnistusten hedelmät.

Ei totisesti todista ”vieraiden omalaatuisuuksien kaukokatseista huomioonottamista”, jonka Aftonbladet saattaa oikeutetustikin lukea ruotsalaisten hyveeksi, kun lehti katsoo yllä kuvatun pyrkimyksen sisältävän vihamielisyyttä ruotsin kieltä ja ruotsalaista viljelyä kohtaan. Arvoisalla lehdellä näyttää myös olevan epäselvä käsitys nykyajan kulttuurin ehdoista. Muuten jokaiselle sivistyneelle ihmiselle lienee päivänselvä totuus, että uudemman ajan tunnusmerkkinä on kansallisuuksien ja kansalliskirjallisuuksien vapauttaminen.

Vain sillä tiellä nykyajan sivistys on syntynyt, ja sillä sen täytyy jatkaa ja levitä. Jos Ruotsi olisi aikanaan ruotsalaistanut koko suomalaisen kansan, sivistyksen tie olisi myös sille ollut avoinna ja nykyajan sukupolvet olisivat säästyneet paljolta kamppailulta ja koettelemuksilta. Suhde olisi muistuttanut Yhdysvaltojen suhdetta Englantiin. Mutta se, mikä silloin jäi tekemättä, sitä pieni ruotsia puhuva sivistynyt virkamiesluokka, ts. maan varsinaiset virkamiehet, ei nyt kykene tekemään. Virta kulkee nyt päinvastaiseen suuntaan, ainoaan, joka on jäljellä. Jos kahtiajako olisi ollut väistämätön, se olisi varmaan ollut Ruotsin vallan surkein perintö. Sillä mitään onnettomampaa olotilaa ei voine olla, varsinkaan Suomen kaltaisessa asemassa olevalle maalle, kuin silloin kun sen korkeimman sivistyksen olemassaolo on kansan syville riveille yhdentekevää, niin että jos heprea tehdään ruotsin sijaan tämän sivistyksen kantajaksi, se ei lainkaan liikuta sitä. Tämän sivistyksen olemus on sille varmaan outo, mutta sen olemassaolon se on oppinut tuntemaan painavana kahleena, niin kuin muurina, joka erottaa sen yleisinhimillisestä kulttuurista. Jäljellä ei siis ole muuta vaihtoehtoa. Sivistyksen on puhuttava kansan kieltä, vai pitääkö suomenkielisen kansan lakata olemasta – ehkä oikeammin olla koskaan saavuttamatta olemassaoloa. Työ on vaikea, koska suomen kansa kuuluu myöhäisiin. Mutta jos Aftonbladet yhtään tuntisi Suomen oloja, sen huolta tässä suhteessa varmaan rauhoittaisi se, että sillä on jo ollut yksi voitto, joka nopeudessaan on vailla vertaa muiden kansallisuuksien kehityshistoriassa. Sitä edistää suunnattomasti se, että suomen kieli ei hajoa maakuntakieliksi, niin kuin tilanne on ollut ja vielä osaksi on Euroopan suurissa kulttuurikielissä. Suomen kirjakieltä, sekä vanhempaa että uudempaa, ymmärretään ilman muuta joka kulmakunnalla.

Vuorenvarmasti uskomme huomattavan määrän ruotsalaisia olevan kyllin valistuneita oivaltamaan, että ruotsalaiselle hengenviljelykselle tuottaa suurempaa kunniaa lahjoittaa suomalaiselle kansalle kansallinen olemassaolo kuin tietää sen ikiajoiksi jäävän harvalukuisen vähemmistön omaisuudeksi, joka erottaa kansan sivistyksen valosta. Nämä valistuneet ruotsalaiset ovat todella hankkineet itselleen ”ennakkoluulottomamman ja inhimillisemmän näkemyksen tämän ajan kulttuurityöstä” – josta Aftonbladet puhuu hyvin, mutta ei itse anna ainuttakaan todistetta sellaisesta katsantotavasta. He eivät voi katsoa suomalaisten kansallisuuspyrintöjen todistavan ”vihamielisyyttä ruotsin kieltä ja ruotsalaista viljelyä kohtaan”. Täällä ei missään ole aikomuksissakaan sellaista vihamielisyyttä. Sellaiselta näyttänyt ynseys on koskenut vain meidän omia ruotsinkiihkoilijoitamme ja heidän sitkeitä yrityksiään vastustaa ja tukahduttaa suomenkieliset kulttuuripyrinnöt. Tämän maan korkeampi sivistys pitää kaikkialla ruotsalaista perinnettä poliittisten ja sosiaalisten laitostemme, lakiemme ja asetustemme lähteenä. Siksi Ruotsin kielen taito varmaan ainiaaksi liittyy tähän sivistykseen. Sitä tarvitaan jo oman maan menneiden vaiheiden ja menneen ajan kulttuurityön tuntemisen takia. On mahdotonta kuvitella sellaista aikaa, että sivistynyt suomalainen ei pystyisi lukemaan ja ymmärtämään Runebergin runoja. Ehdottoman välttämätön se taito on jo antamaan maan rannikoille asumaan asettuneelle ruotsalaiselle siirtolaiskansalle se huolenpito, johon sillä on oikeus. Ruotsin kielellä ei ole siis mitään vaaraa, vaikka ruotsalaisen viljelyn vaikutus täällä varmaan tulee ulottumaan ja jo ulottuu paljon kielen käyttöä laajemmaksi.

Aftonbladet ei voi saada ketään uskomaan, että Suomen valloitus olisi tapahtunut armosta, ”inhimillisestä myötätunnosta vähäosaisten kansanheimojen hyväksi”, ja on varmaan varovaisinta olla kovin paljon vetämättä kiitollisuusnarusta. Lahjat ja vastalahjat lujittavat ystävyyttä, mutta kerjäläinen on aina kiitollinen. Tämän ajan mukaista näyttää olevan, että Ruotsissa enemmän kuin nyt tapahtuu pitäisi tarkastella valloitusta ja suurvalta-aikaa järkevältä historialliselta näkökannalta eikä ruotsalaisten viikinkiluonteen lapsellisen purkauksen seurauksena. Ilmeisesti se itsesuojeluvaisto, joka ajoi Ruotsin kansan näihin valloituksiin, oli sinä aikana ainoa mahdollinen keino itsepuolustukseen. Jos Ruotsin olisi ollut pakko omalla kamaralla ja vain omin voimin taistella kaikki ne taistelut, jotka silloin käytiin sen omistamilla mailla Itämeren itä- ja eteläpuolella, ja kärsiä kaikki se hävitys, jonka alusmaat joutuivat kestämään, ei ole helppo sanoa, missä tilassa Ruotsin kansa nyt olisi – mutta varmasti ei niin korkealla tasolla, josta myös me täällä Suomessa tietyllä sukuylpeydellä iloitsemme. Suomi osallistui sanottuun puolustukseen kaikkein verisimmin uhrein.

Kun se ei enää ollut välttämätöntä, sitten kun Westfalenin rauhassa perustettu eurooppalainen valtiojärjestelmä oli vakiintunut, katosivat alusmaat, viimeisenä Suomi, silloin siitä oli jo tullut syy Ruotsin heikentymiseen ja silloin Ruotsilta puuttui sekä voimaa että halua käydä sotaa meren tällä puolen. Oli luonnollista, että tämä asiaintila vaikutti ajattelutapaan täällä Suomessa. Luultavasti tämä seikka on aiheuttanut Aftonbladetin purkauksen Yrjö Koskisen Suomen historiaa vastaan – jos Aftonbladetin kirjoittaja muuten sattuu tuntemaan kirjan sisällön1.

Kukaan ei väheksy sitä, että kun suomenkielisen kansan kohtalona oli kasvaa alistetuksi kansaksi, oli kaitselmuksen onni, että maa joutui Ruotsin valtaan. Muiden valloitettujen maiden kansoilla oli jo aiemmin yhteys eurooppalaiseen kulttuuriin. Yksin Suomelle yhteyden välitti vain ja ainoastaan Ruotsin kansa. Mikään muu välitys ei ollut mahdollisuuksien rajoissa. Siksi Suomen kansa otti tämän kulttuurin vastaan vapaassa ja inhimillisessä muodossa, jossa ruotsalaiset olivat sen omaksuneet. Ja täällä tunnustetaan halukkaasti, että se on ollut paras tuki Suomen nykyiselle asemalle ja pyrinnöille. Mutta että Suomen kansan tehtävänä tulevaisuudessa olisi rajoittua Hwasserin unelman mukaan ruotsalaisen viljelyn johdattimeksi itään, – se maistuu liikaa, sallittakoon sanoa, rajoittuneelta itserakkaudelta, jota ei pitäisi tuulettaa edes Aftonbladetissa. Suomella ei ole enää tilaisuutta juosta muiden asioilla, koska sen omat asiat vaativat ponnistamaan kansan kaikki voimat, henkiset ja ruumiilliset.

 

 

  • 1. Ruotsalaiset historiankirjoittajat ovat kuitenkin jo aikaisemmin lausuneet suunnilleen kaiken, mitä Y. K. tästä asiasta esittää. Katso esim. Fryxellin Kertomuksia, osa 35, s. 161 lähtien ja sivulta 227 lähtien; osa 38, sivulta 162 lähtien ynnä monin kohdin.

Vertailu