Morgonbladet nro 21. ja 25., 27.1. ja 1.2.1881: J. V. S:n selityksiä

Editoitu teksti

Suomi

I

Morgonbladetin numerosta 298, 22. joulukuuta 1880 luettiin kunnioitetun nimimerkin A. M. [Agathon Meurman] kirjoitus: ”Vapaamieliset ajatukset”. Osa kirjoitusta koskee suoraan henkilöäni ja vähäistä julkista toimintaani. Jokainen lausuma siltä osin olisi taholtani tahditon. Vaikka haluaisin torjua jok’ikisen ansion, joka minuun siinä liitetään, olisi se yhtä taitamatonta. Vaikenemiseni ei siksi vahvista siitä mitään eikä merkitse että olen samaa mieltä.

Mutta kirjoituksessa viitataan tiettyihin seikkoihin tavalla, joka voisi johtaa harhaan. Pari asiaintilaa mainitaan sanamuodoin, jotka näyttävät osoittavan, että kirjoittaja ei ole tuntenut oikeaa yhteyttä. Ja koska se voi johtaa käsittämään väärin tosiasioita, jotka koskevat maan julkisia asioita, ja jos omalta osaltani jätän antamatta tarpeellisia tietoja varsinkin siitä mistä velvollisuuteni on ollut tuntea oikeat olosuhteet, voitaisiin tulkita vahvistukseksi, ja kun minulla lisäksi on todella ollut tilaisuus saada varmaa tietoa, katson velvollisuudekseni esittää julkisesti pari selvitystä.

Kirjoittaja tulee myös puhuneeksi kutsusta valtiopäiville 1863 ja Hänen Majesteettinsa valtaistuinpuheesta samoilla valtiopäivillä.

Haluan aluksi ylimalkaan muistuttaa, että maalle hyödyllisen tai haitallisen vaikutuksen, joka maan virkamiehillä voi olla, täytyy aina olla ratkaisevin niiden miesten puolelta, jotka ovat lähinnä valtaistuinta.

Jos siis haluaa tietää, ketkä miehet ovat eniten saaneet aikaan maata ilahduttavaa ja hyödyllistä, mikä vuodesta 1863 on koitunut sen osaksi, niin tarvitsee vain hakea tietoa valtiokalenterista. Sillä hallitsijan oman ylevän ajattelutavan, jalon tahdon ja sen hyväntahtoisuuden lisäksi, jonka hän on alituisesti kohdistanut maahamme, on silloin valtaistuinta lähinnä olevilla miehilläkin kai täytynyt olla tilaisuus vaikuttaa kaikkeen siihen hyvään, mikä 60-luvun alkupuolella tuli Suomen osaksi.

En lue näihin miehiin yksinomaan ministerivaltiosihteeriä ja hänen apulaistaan (adjutanttia) vaan myös Suomen silloisen kenraalikuvernöörin, vapaaherra Rokassovskin. Minulla on ollut harvinainen tilaisuus nähdä todiste siitä erityisestä huolenpidosta, jolla kreivi Armfelt koetti varmistaa kenraalikuvernöörin tuen. Täällä Suomessa minut lähetettiin kerran kenraalikuvernöörin luo klo 11 illalla saamaan vahvistus hänen jo aiemmin antamalleen lupaukselle määrätä eräs toimenpide, joka tulisi esittelyyn. Useat seikat tekivät tehtävän vähän kiusalliseksi. Vanha herra oli juuri tullut kotiin ja saanut sinä päivänä ensi kertaa univormusta vapautuneena istua nojatuoliin rakas sikari suussa; hän näytti myös vähän pahaa tuulta siitä, että keskellä yötä vaadittiin vahvistusta jo annetulle lupaukselle. Näytti kuin hän olisi tarkoittanut: vai niin, vaaditaan todistaja. Hänen tavallinen hyväntuulisuutensa kuitenkin sai yliotteen, niin että saatoin nopeasti vapauttaa hänet läsnäolostani ja seuraavana aamuna klo 8 viedä kreiville suotuisa vastaus.

Vapaaherra Rokassovski oli hyvä venäläinen isänmaanystävä. Mutta hänellä näytti todella olleen se varma vakaumus, että Venäjän etua edistettiin tässä maassa parhaiten sillä, että suomalaiset tehtiin tyytyväiseksi yhdistämiseen, johon historiallinen kohtalo oli heidät johtanut, ja hänen lojaalisuutensa salli hänen pyrkiä säilyttämään ja jos mahdollista vielä lisäämään sitä kiitollisuutta ja antaumusta hallitsijaa kohtaa, jonka hän huomasi täällä olevan vallalla. Hän oli lisäksi hyväsydäminen mies, josta oli ilo nähdä ihmiset onnellisina. Myös hänen rouvansa vaikutti varmasti paljon hyvän tunnelman ylläpitämiseen. Kenraalikuvernöörin virka-asunnosta tuli rouvan johdolla niin vieraanvarainen ja loistava, ettei se ennen eikä sen jälkeen ole sitä ollut. Päivälliset, illalliset ja tanssiaiset seurasivat talvisin toisiaan.1 Koska sekä herra että rouva olivat epäitsekkäitä, ei vaadittu palkkion korotusta, ja vapaaherra Rokassovski jätti Suomen varmasti huomattava lovi perheen omaisuudessa. Niissä oloissa sekä vapaaherra itse että muu perhe olivat todella pidettyjä.

Mutta juuri läheinen yksituumaisuus kolmen korkea-arvoisen miehen kesken synnytti vuodesta 1860 vuoteen 1868 epätavallisen hyviä tekoja maalle. Pietarista lähteneiden asioiden määrä ei tuona uudistusten aikana ollut vähäinen. Käsitysten eroavuuksia lienee ilmennyt harvoin. Mutta vapaaherra Stjernvall-Walleen nähtiin silti tuon tuosta täällä Helsingissä – oletan – suullisia tiedonantoja varten. Tuskin koskaan tarvitsi pelätä keisarillisen senaatin esitysten ja lausuntojen ajautuvan matkalla karille. Mutta valitettavasti senaatista puuttuva yksimielisyys synnytti silloin, kuten aina vapaaherra v. Haartmanin ajan jälkeen, ajoittain vastoinkäymisiä. Tämä asia ansaitsisi oman luvun. Jos sellainen yksimielisyys olisi olemassa, olisi paljon toisin kuin nyt on. On epävarmaa milloin edellä esittämämme kaltainen asetelma palaa, ja vielä epävarmempaa, milloin se jälleen palvelee niin vilpitöntä isänmaanrakkautta, niin vapaamielistä ajattelutapaa. Kun puhun tästä onnellisesta ajasta, minun ei pidä unohtaa nimeä, joka tosin ei ollut eturivissä, mutta jonka kantajalla oli huomattava vaikutus ja joka sai aikaan paljon hyvää, nimittäin senaattori af Brunéria, Pietarin komitean silloista jäsentä. Hän oli palvellut senaatissa, oli sitten tulliylijohtajana. Senaattiin kutsuttuna hän oli kreivi Bergin itsestään selvä seuralainen tämän taajoilla matkoilla ympäri maata ja sellaisena hänellä oli runsaasti tilaisuuksia oppia tuntemaan maa ja kansa. Siksi hänellä oli runsaasti tietoja, jotka hän oli kerännyt sekä opiskelemalla että kokemuksesta, ja hänellä oli asema, jossa ne tulivat maalle hyväksi.

Lienee yleisesti tiedossa, että vapaaherra Rokassovski ei ollut mikään aloitteen mies. Epävarmempia oltaneen siitä, mikä rooli tässä suhteessa lankesi kreivi Armfeltin osaksi. Mutta ei vähennä kreivin suuria ansioita sanoa, että se ei yleensä ollut hänen vahvin puolensa. Kreivin sanotaan saaneen poliittiset sympatiansa varhaisimmasta nuoruudesta, kun hän oleskellessaan Englannissa, oikeammin Edinburghin yliopistossa, pääsi kosketuksiin huomattavien whig-perheiden kanssa ja varsinkin läheiseen suhteeseen tunnetun englantilaisen whigpuolueen johtajan, sittemmin lordi Russelin kanssa. Yhteyttä kuuluu sittemmin ylläpidetyn monivuotisella kirjeenvaihdolla, joka monien samanlaisten nuoruusvuosien perintöjen lailla lienee kuitenkin vähitellen loppunut. Kaikki, jotka ovat lähemmin oppineet tuntemaan olosuhteet, todistavat, että kreivi Armfelt silmiinpistävän rauhallisesti ja harkiten tutki jokaisen tehdyn esityksen, mutta että hänelle itse ehdotuksen arvon punninnan ohella oli yhtä tärkeää tutkia sen toteuttamismahdollisuudet. Käytännön valtiomiehelle tyhjät paasaukset olivat pelkkää suunpieksentää ja epäonnistuneet säntäilyt vaara tulevalle vaikutusvallalle. Mutta jos kreivi oli kerran ottanut huolekseen jonkin asian läpiviemisen, silloin voitiin sitä pitää varmana. Kärsivällisyyttä piti silti olla. Hän tiesi hyvin, että jokaisella päivällä on huomisensa, ja että kansan elinikä on niin pitkä, että sen kulussa muutama päivä aiemmin tai myöhemmin ei merkitse mitään. Huolellisesti piti noudattaa neuvoa, jonka kreivi Berg ilmaisi sananparrella: ”Man darf Seine Majestät nicht brüskieren!” [Hänen Majesteettiaan ei saa hoputtaa!] Jos esittelyssä törmättiin johonkin arveluttavaan seikkaan, hänellä oli heti käsillä ehdotus pyytää komitean lausunto tai siirtää ratkaisu toiseen kertaan – tai ehkä jokin muu keino, kunhan välitön hylkäys vain torjuttiin.

Jääköön lukijan ratkaistavaksi kenellä nyt lyhyesti kuvatussa piirissä aloite oikeastaan oli. Voin vain sanoa, että kysymyksestä tässä esitetty nojaa varmaan asiantuntemukseen, jota kaikkea ei liene dokumentoitu – sillä se ei voi aina näissä asioissa tulla kysymykseen – mutta pääasiassa sillä on myös tämä tuki. Tiedän hyvin, että asianlaita on ollut maan suurelle enemmistölle täysin tuntematon. Ja tässä sanotun moni käsittänee vain jotakuinkin todennäköiseksi. Se voikin olla yhdentekevää. Sanottu jää vastalauseeksi niitä halventamis- ja mustausyrityksiä kohtaan, joita tunnetulta taholta on kuulunut. Mies, jolla ehkä aavistetaan olleen jotain tekemistä Hämeenlinnassa 1863 annetun armollisen asetuksen kanssa, ei voi odottaa palkintoa siltä taholta. Mutta suomalainen kansa säilyttää hänen nimensä kiitollisena. Tulevaisuus paljastaa sen, mikä on vielä pidettävä pimennossa.

Näinä päivinä on puhuttu kaikenlaista ministerivaltiosihteerin virasta ja tulevaisuudesta. Sellaisen miehen tarpeistosta näkyy kuten tavallista unohdetun oleellisin. Pietarin komitea voidaan muokata uudeksi tai ryhtyä muuten mihin toimenpiteisiin tahansa, mutta aina kuitenkin pysyy, että ministerivaltiosihteeri ei voi koskaan olla kahden kesken lausumatta henkilökohtaista käsitystään maan tärkeimmistä asioista ja siihen liittyen mielialoista ja toiveista jonkin järjestelmän käyttöönotosta tai säilyttämisestä yleensä. Sellaisissa tilaisuuksissa ministerivaltiosihteerin on vaiettava ja puhuttava aivan kuin koko maa kuulisi hänen jokaisen sanansa, vaikka ne jäisivät ikiajoiksi salaan – ja se on suuri, tärkeä vaatimus, joka tälle korkealle virkamiehelle pitää ensi sijassa asettaa; voinee sanoa, että se on ainoa tärkeä vaatimus. Sillä hänen asemassaan on helppo hankkia asiantuntemusta. Jokaisen asian luotettavimmat lausunnot, jotka maa voi hankkia, ovat hänelle helposti tarjolla, ja hänen on yhtä helppoa esitellä ne varmimpana johdatuksena. Mutta ylevä kunnian- ja oikeudentunto, joka kieltää häntä koskaan sanomasta sanaa, jota koko maailma ei voisi kuulla – on valitettavan harvinainen vieras tässä matoisessa maailmassa. Varma vakaumukseni on, että sitä on ollut molemmilla mainitussa asemassa olleilla erinomaisilla miehillä, joista tässä on puhuttu, enkä muuten ole kuullut koskaan lausuttavan heistä muuta käsitystä. Mutta mainituissa uusissa nimissä en ole kuullut yhtään, joka olisi omiaan synnyttämään samanlaista luottamusta.

On esim. sanottu, ja syystä, että se, joka tuntee Viipurin läänin, ei silti vielä tunne Suomea. Vuosisata, jona se osa maata oli erotettuna Suomesta, onkin painanut siihen paitsi päällisin puolin myös poliittisessa tarkastelutavassa, julkisessa moraalissa ja yhteiselämässä meille vieraan leiman, jota sittemmin kuluneet 60 vuotta eivät ole kyenneet hävittämään tai tasoittamaan. Se ei estä sikäläistä sivistynyttä yhteiskuntaluokkaa olemasta sitä mitä se todella on, erinomaisen kunnioitettavaa, koreilematonta, ystävällistä, kunnollista ja yksityisissä liiketoimissaan vakavaraista. Olisikin toivottavaa, että meillä tällä puolen Kymijokea olisi yhtä paljon näitä yhteiskuntahyveitä. Mutta sen poliittinen näkökanta muokkaa tietä hälläväliä-taipumukselle, jota voisi ehkä kuvata tunnetulla sanonnalla: ”mitäs pitäis’ tehdä?” Samaa asennetta ilmentävät vähäinen osanotto ja toiminta missään hankkeessa yleiseksi hyväksi. Ei liene uskallettua arvella, että sellaiselle pohjalle ei täysin varmasti voi rakentaa luottamusta, joka annetaan vain koetelluille henkilöille ja josta yllä on puhuttu.

Edellä kuvattu onnen aika ei jatkunut enää kauan. Puolan kapina oli synnyttänyt Venäjälle slaavilaisen puolueen, ja katkovilaisesta Moskovan lehdestä oli tullut valtiomahti. Kuten tunnettua, puolue ei vaatinut vain Puolan tuhoamista ja venäläistämistä vaan myös muut rajamaat saisivat tehdä Puolalle seuraa. Jätettäköön sikseen, oliko vapaaherra Rokassovskilla mitään avointa suhdetta puolueeseen. Mutta varmaa on, että hänen ajattelutapansa muuttui, ja että lopulta hän avoimesti paheksui sitä, mitä sittemmin hän samoin kuin hänen samanmieliset kumppaninsa Venäjällä pitivät meidän separatistisina pyrintöinämme. Hän ei esim. ollut varmaan koskaan oivaltanut Suomen rahanuudistuksen tarvetta, mutta hän oli silti aina tukenut sitä. Vasta 1865 hän käänsi kelkkansa myös tässä kysymyksessä2. Vapaaherra Rokassovski tuskin lienee mennyt puolueen oppeihin pohjia myöten. Mutta vaikka hän useimmissa tapauksissa vielä antoi mennä, nyttemmin hän katsoi varmasti Suomelle tehtyjen myönnytysten johtaneen Venäjälle vahingolliseen separatismiin. Lopulta 1867 hän uskaltautui avoimesti lopettamaan siihen asti noudatetun vapaamielisen järjestelmän, mikä hänen luonteensa tuntien pakostakin hämmästyttää. Niin ei olisi voinut tapahtua ilman vaikutusvaltaisen venäläistahon yllytystä ja sen lupaamaa tukea. Maalle oli suuri onni, että yritys torjuttiin. Mutta mielestäni hänen eronsa oli siitä huolimatta maalle todellinen onnettomuus – vaikka ehkä väistämätön.

Eräs erityinen seikka lienee mahdollisesti vaikuttanut asiaan. Ruhtinas Menšikov kuuluu aina torjuneen ja vaientaneen pietarilaisten piirien sekaantumiset ja kaikki pahansuovat lausumat sanoilla: ”Minä vastaan Suomesta – ainoastaan minä”! Kreivi Berg vei asian niin pitkälle, että venäläiset sanomalehdet eivät saaneet puhua edes Suomen olevan olemassa. Vapaaherra Rokassovskilla ei ollut edeltäjiensä arvostusta ja vaikutusvaltaa. Pietarin meikäläiset katsoivat siksi jääneensä vaille suojaa siltä myrskyltä, joka nyt oli nousemassa.3

Nyt koitti uusi aika. Historia tuomitsee sen. Kaiken piti alussa olla hyvin. Mutta pian kävi ilmi, että se aloitekyky, joka oli siihen asti ymmärtänyt pyrkiä vallalle, oli halvaantunut, ja sellaiseksi se on jäänyt.

Palataksemme tästä ennakoinnista vuoteen 1863, kun nyt piti laatia sellaisia dokumentteja kuin valtiopäiväkutsu ja valtaistuinpuhe, on kai selvää, että monarkki määrää vain mitä niiden pitää sisältää sekä tarkastaa hänelle esitellyn sanamuotoehdotuksen.4 Arkaluontoinen on varsinkin valtaistuinpuhe, jonka hallitsija itse puhuu, eikä sen laatimista liene annettu kenellekään muulle kuin niille, joilta korkealla luottamuksella on pyydetty neuvoa sisällön suhteen, ts. kuten edellä on esitetty, niille miehille, jotka olivat lähinnä valtaistuinta. Siksi A. M:n vihjaukset pitää korjata tämän mukaisiksi, ja hänkin lienee oivaltanut sopimattomaksi ottaa sanotusta syyn kinata.

Selvitys parissa muussa kohdassa seuraa.

 

II [nro 25, 1.2.1881]

Toinen kohta, jota A. M. on myös koskettanut, on kysymys painovapauslain aiheuttajasta.

Jos A. M. olisi ottanut lähemmin huomioon sen tilanteen, josta lähti määräys asettaa sensuuriasetuksen uudistamiskomitea, hän ei ehkä olisi erehtynyt myös tämän kysymyksen aloitteesta. Se tapahtui nimittäin välittömässä yhteydessä kreivi Bergin eroon ja vapaaherra Rokassovskin tuloon kenraalikuvernööriksi.

Lehdistön vapaudella on maassa aina ollut niin suuri määrä ystäviä, että vastustajat on voitu lukea poikkeuksiksi. Ei todellakaan ollut vaikea hoksata lehdistönvapautta aikana, jolloin koetettiin saada selville, mitä maan laitoksissa piti ensiksi uudistaa ja mitkä toivomukset olivat sen sydäntä lähinnä, jotta vapaamielisessä hengessä ehdotettaisiin uudistuksia ja täytettäisiin toiveet. Ja jos jokin yllytys olisi siinä ollut tarpeen, sitä olisi varmaan voinut tulla sadoilta tahoilta. Itse kuulin silloisen sensorin suurella innolla vakuuttavan jokaiselle, joka viitsi kuunnella hänen silkoisia sanojaan, että juuri hän oli saanut aikaan komitean asettamisen.

Tarina minun mahdollisesta osallisuudestani siihen on hyvin yksinkertainen. Kirjoitin Litteraturbladiin artikkelin, joka pääasiassa pyrki osoittamaan, että kun sittemmin oli määrätty, että tammikuun valiokunta tulisi lausumaan käsityksensä vain keisarillisen senaatin ehdotuksista valtiopäiväkysymyksiksi, ja siinä suuressa julkisuudessa, jonka koko tämä menettely saisi, valiokunnan kokousta seuraisivat pakostakin pian valtiopäivät. Sensori oli jättänyt painolupakysymyksen kreivin ratkaistavaksi, kuten hän kreivin läsnä ollessa kohteliaasti mutta ehkä vielä enemmän poliittisesti vakuutti, koska hän ei uskaltanut omalla vastuullaan tehdä päätöstä sellaisesta lehdestä kuin Litteraturbladet. Minut kutsuttiin kreivin luo. Hän oli saanut kirjoituksen saksannoksena ja punaisella musteella tehnyt siihen muutoksia pitkinä rimpsuina, jotka vääristivät tyystin kirjoituksen tarkoituksen. Minun piti nyt tehdä nämä muutokset. En tarvinnut pitkää harkintaa julistaakseni päättäväisesti, että en suostunut siihen. Sanoin kopeasti: ”Pyyhkikää kirjoitus niin pääsette siitä”. Tiesin hyvin, mitä minun siinä tilanteessa oli tehtävä. Mutta siihen ei kreivi tahtonut mistään hinnasta suostua. Syntyi pitkä jahkailu. Hän sanoi tunnustavansa täysin todeksi sen, että valtiopäivien täytyi seurata – mutta ”Man darf Seine Majestät nicht brüskieren”! Tässä tilanteessa tämä sanonta näet syntyi. Päätökseksi tuli, että minun piti suostua viemään kotiin kreivin sepitykset ja miettiä lähemmin asiaa seuraavaan päivään. Tosiaan suostuinkin muuttamaan pari ilmausta, joita voitiin pitää liian kiivailevina. Mutta siihen kreivi ei tyytynyt, ja lopulta kävi niin, että kirjoitusta ei saanut painaa. Olin unohtanut ottaa mukaan saksannoksen ja hyvästeltäessä minua muistutettiin siitä. Lupasin heti lähettää sen. Mutta kreivi ei ollut siihen tyytyväinen ja vakuutti, että hänellä oli yllin kyllin sanansaattajia, seurasi minua eteiseen ja käski kasakan saattajaksi. Minun puoleltani hyvästit eivät voineet olla kovin ystävälliset. Mutta kreivin ystävällisyys oli entisellään. Yhä uudestaan hän pyysi minua käymään ”recht oft” [oikein usein]! Niin erosimme, enkä nähnyt häntä enää koskaan. Mutta jäin hänelle iäksi kiitolliseksi siitä hyvästä, minkä hän todella lämpimästi halusi saada aikaan meidän maallemme – ja myös siitä erinomaisesta hyvästä tahdosta, jota hän oli aina osoittanut minulle5. Se antoi minulle tilaisuuden monissa asioissa lausua mielipiteeni, ei aina ilman seurauksia. Mutta se pysyi myös tällaisena: ”Kunnioitan teidän mielipidettänne, mutta myös teidän on kunnioitettava minun mielipidettäni”.

Periaatteessa kreivi Berg ei ollut suvaitsematon. Hänellä oli liikaa sekä tietoa että päätä luopuakseen viisaudesta, että ”kansat ovat lapsia, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan; niitä täytyy johtaa ohjaksilla”. Hän tunnusti myös halukkaasti lehdistövapauden hyvät puolet6. Mutta tässä maassa hän tarkasteli sitä vain niiden Venäjän lehdistön äänten näkökannalta, jotka meidän sanomalehtiemme esiintyminen voi houkutella esiin. Ja jos on totta, kuten varmana kerrotaan, että hän oli saanut aikaan, että Venäjän lehdet eivät saaneet sanoa mitään Suomesta, niin hän lienee ollut vastalupausten sitoma. Hänen suuri virheensä oli ryhtyä henkilökohtaisesti sensoriksi. Kun siitä huomautettiin, hän viittasi asian pois vakuuttamalla, että häneltä kysyttiin äärimmäisen harvoin, ja asia sai jäädä siihen.

Kun hän nyt poistatti kirjoituksen Litteraturbladetista, ymmärsin hyvin, mistä kenkä puristi. Tiesin hänen asenteensa tammikuun valiokunnan syntyyn. Oli luonnollista, että hän ei mielellään nähnyt julkaistavan mitään sen puolustamiseksi. Mutta tunsin myös henkilöitä, jotka toivoivat niin tapahtuvan ja joiden pyrinnöt ilahduttivat minua. Siksi lähetin kirjoituksen heti Pietariin, mikäli mahdollista saadakseni luvan sen julkaisemiseen. Viikot kuluivat ilman tietoa, kunnes sain kirjeen, joka oli luultavasti kirjoitettu samana päivänä kun kenraalikuvernöörin vaihto tapahtui, joka kertoi tästä vaihdosta ja luvasta painaa kirjoitus ja että sensuuriasetuksia tarkastamaan asetettaisiin komitea, jonka jäsen minusta tulisi. Siinä kaikki. Eikä sillä voinut olla paljon merkitystä. Haluan vain lisätä, että komitea päätti äänestyksellä laatia ehdotuksen lehdistölaiksi. Olin nyt tilanteessa, joka antoi myös minulle tilaisuuden vaikuttaa siihen, että tämä poikkeama ohjeista hyväksyttiin. Mutta luultavasti muistetaan, miten lujassa lopullinen ratkaisu istui, niin että laki viipyi yli vuoden siitä kun valtiopäivät olivat hyväksyneet esityksen.

Minulle on kerrottu Dagbladetin lämmittäneen äskettäin uudelleen professori Montgomeryn muutama vuosi sitten muotoileman röyhkeän vaatimuksen, että minun olisi 1867 pitänyt erota, kun herrat, osa tahallaan, osa rajoittuneisuuttaan, tekivät lopun lehdistölaista. Kirjoitusta en ole koskaan nähnyt, puhun siksi vain siitä, mitä olen kuullut. Minunko olisi pitänyt erota siksi, että herrat tuhosivat vapauden, jonka hyväksi olin kykyjeni mukaan tehnyt työtä, vastoin varoituksiani, jopa rukouksiani? Silloin minun olisi varmaan ainakin pitänyt kuulua puolueeseen. Mutta sen kuppikuntaisen, hedelmättömän liberalismin kanssa minulla ei milloinkaan ole ollut mitään yhteistä. En myöskään ottanut osaa sen attentaattiin painovapautta vastaan. Kuvitelmaan, että olisi voitu horjuttaa asemaa, jota mikään vaikutusvalta ei kykene horjuttamaan, tai edes saada kiistämään jokin oletettu causa mali [pahan syy], vaadittiin niin karkeaa tietämättömyyttä olosuhteista ja niin valtava annos omahyväisyyttä, että ne hakevat vertaistaan.

Nykyään ei myöskään pidä mahdottomana, että lehdistölaista voisi tulla samanarvoinen kuin yleinen laki. Ehkä olisi kuitenkin varovaista vielä odottaa, kunnes saadaan kokea, mitä asiassa tapahtuu Venäjällä, ja ehkä kunnes arvostelu on ehtinyt kasvaa, siinä tapauksessa että siellä otetaan aivan liian lyhyt askel. Koko tilanne on kuitenkin nyt suotuisa. Herrathan voivat koettaa. Näyttää kuin puolueella olisi joku svekomaani kiikarissa korkealle virkapaikalle. Sehän on hyvä tilaisuus. Mutta jos asia hoidetaan yhtä karkean taitamattomasti kuin aiemmissa tilaisuuksissa, se kyllä kärsii.

Kolmas kohta on kysymys rahanuudistuksesta. A. M:llä näyttää olevan väärä käsitys siitä, miten sellainen asia käy. Senaatti, tässä tapauksessa sen talousosasto, on ehdottomasti tietoinen jokaisesta otetusta askeleesta. Ja vaikka jokin myönnytys olisi saavutettu alustavilla neuvotteluilla, se näkyy pian asiakirjassa. Lopuksi: on hallituksen jäsenen kunniavelvollisuus pitää se au courant [tilanteen tasalla], jopa silloin kun asia saa sieltä vastustajia. Siksi mistään salailusta ei voi tulla kysymys, vaikka mitään ei kaiuteta torilla.

Olosuhteet voivat silti välistä pakottaa toimimaan omin päin. Sellainen oli esim. tilanne tässä asiassa, kun Venäjän metallinen hopearupla, ei Suomen markka, kuten oli jo säädetty, tehtiin maan käyväksi rahaksi. Kuulostaa kyllä ihmeelliseltä sanoa, että tästä kohdasta tuli Kolumbuksen muna. Rahanuudistus oli vapaaherra Langenskiöldin perintöä, minkä hoito ja edistäminen olivat seuraajalle omantunnonvelvollisuus. Mutta aina asian ensimmäisistä aloitteista lähtien ei asiakirjoissa esiintynyt sanan sanaa metalliruplan tulevasta asemasta. Ja kuitenkin sen määrääminen ratkaisi kysymyksen. Sillä kun Suomella oli sama raha kuin keisarikunnalla, ei voitu enää puhua separatismista. Mutta niin sokea voi ihminen olla, että minä oivalsin, oikeammin: keksin tämän yksinkertaisen asian vasta eräänä iltana joulukuussa 1864. Se tapahtui Pietarissa. Valtakunnanneuvoston talousosasto, missä kysymys nyt piti käsitellä, päätti hyväksyä sen heti. Pieninkin viivytys oli vaarallista, ja asia täytyi päättää keisarillista senaattia kuulematta eli yhden senaatin jäsenen päätöksellä – kaikissa oloissa erittäin virheellisesti menetellen.

Lisättäköön kuitenkin, että huuto separatismista on kasvanut vasta vähitellen, ja että siis vasta nyt oli pakko etsiä keinoja sen vaientamiseksi. Ei myöskään tarvinne mainita nimeltä, kuka ensi sijassa tuki asiaa, esitteli sen valtakunnanneuvostossa ja sai aikaan siellä esitettyjen ehtojen peruuttamisen. Silti on ehkä lupa mainita, että neuvoston korkea puheenjohtaja katsoi Suomen pyynnön hyvin selvästi oikeudenmukaiseksi ja monista kadoista kärsineen maan tarvitsevan uudistusta.

Herra A. M. on sitä mieltä, että uudistuksen mahdollinen epäonnistuminen olisi aiheuttanut huolta. Ei hetkeäkään, mikäli kyse on itse operaatiosta. Suomen Pankin silloisella asemalla se ei missään tapauksessa voinut epäonnistua. Mutta toimenpiteiden epäonnistuminen oli kyllä lähellä, ja se olisi kyllä riittänyt minun ikäiselleni. Hra Montgomery & consortes [Hra M. ja kumppanit] olisivat silloin saaneet tahtonsa läpi ja aiemmin kuin muuten päässeet yhdestä suomalaisten asian puolestapuhujasta sen vihollisille niin epämukavalta paikalta.

Venäläinen vaihtoraha olisi voinut aiheuttaa suuren suuttumuksen, mutta se ei olisi voinut vaarantaa uudistusta. Myönnettäköön silti että uudistuksen julistaminen saarnastuoleista ei ollut minulle ilon päivä. Tiistaina iltapäivällä tuli Pietarista reskripti, joka kauhukseni määräsi vaihtorahasta toisin kuin minä olin käskenyt. Ei auttanut. Valtiovaraintoimituskunnalla oli esittelypäivä keskiviikkona. Kysymys oli, tehtäisiinkö huomautus ja aiheuttaisiko kanta, kuten luultavaa oli, paniikin ja kysymyksen lykkäämisen. Sillä muutosta ei voitu jättää esittämättä. Mutta kaikki sujui huomaamatta, ja tehtäväkseni jäi nyt pyytää ylimääräistä esittelyä maanantaiksi, kun uudistus oli kuulutettu ja turvassa. Nyt vasta tuli vaihtorahajuttu tuskalla esiin. Minulla ei ollut todisteita siitä, että vika ei ollut minun. Se, joka ei uskonut sanaani, sai ajatella ja sanoa mitä huvitti. Pääasia oli saada tunnustetuksi, että muutosta oli pyydettävä. Myös siihen oli tarjolla Kolumbuksen muna. Kummatkin vaihtorahat olisi pitänyt asettaa samanarvoisiksi alentamalla suomalaisen vaihtorahan kauan sitten määrättyä käypäisyyttä. Juuri perustelujen ero oli korkeimmalla taholla johtanut määräämään siitä sen ensimmäisessä muodossa. Valuuttaintressi vaikutti kohtaan yhtä vähän kuin ruplakysymykseen, vaan aina vain, että säästetään Suomi ja uudistus epäystävällisiltä jälkipuheilta. No hyvä! Myös se hätä meni vähitellen ohi. ”Ende gut, alles gut!” [Loppu hyvin, kaikki hyvin!]

Hra A. M. luulee tietävänsä, että myös Suomen Pankin johtokunta oli uudistusta vastaan. Voin vahvistaa, että niin asianlaita oli. Sitä vastassa oli myös koko Viipurin läänin liiga. Tunnettu sikäläinen tilanomistaja, Schatelovitz, piti panna minun tilalleni. Hän muutti tänne talvikaudeksi perheineen, johon kuului tanssiaisissa propagandaa tekevä kukoistava tytär. Täällä oleskeli myös ent. venäläisten palveluksessa ollut valtioneuvos Daehn, joka oli vapaaherra Rokassovskin jokapäiväinen vieras illan peliseurueessa, kiihkomielinen uudistuksen vastustaja, vaikkakin taitamaton ja rajoittunut. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän ollut puolueen emissaari, ja on epävarmaa, miten paljon tai vähän hän oli vaikuttanut vapaaherra R:n mielipiteen muutokseen kysymyksessä. Myös Pietarissa oli koetettu operoida ja onnistuttukin uskottelemaan, että uudistus oli herättänyt yleistä tyytymättömyyttä maassa. Hra Schatelovitz esitteli kritiikkiään vuoden 1867 valtiopäivillä. Ilmeisesti piti suunnitelmat nyt toteuttaa. Vastasin siihen – luullakseni se oli ensimmäinen kerta kun puhuin valtiopäivillä – ja esitykseni onnistui saamaan kannatusta. Minun jälkeeni puhui herra Silfversvan lähtien oletuksesta, että minä näytin uskovan, että uudistusta ei katsottu suopeasti, mutta selvittäen, että sekä se että sen toteutustapa saivat koko maan kannatuksen. Ritaristo ja aatelisto hyväksyivät hänen puheenvuoronsa lähes yleisesti. Minulle oli hyvin mieluista, että vapaaherra Stjernvall-Walleen oli paikalla, luullakseni vain kuuntelemassa väittelyä kysymyksestä. Hän sanoi sen päätyttyä: Mitä oikein puhutaan tyytymättömyydestä maassa? En voinut erehtyä siitä, keitä puhujat olivat olleet. Puolue halusi, että kaikki velalliset, jotka olivat ottaneet itselleen velkaa ennen marraskuuta 1865, saisivat oikeuden maksaa sen silloisen kurssin mukaan, ts. yli 20 prosentin alennuksella. Sitä varten Suomen Pankin setelien arvo piti alentaa tähän kurssiin mutta niiden piti silti olla laillisena maksuvälineenä. Heidän mielestään hallituksen olisi pitänyt määrätä siitä, ja ymmärtääkseni nyt haluttiin yhä saada aikaan sellainen käsky. Ei voi asettaa kyseenalaiseksi, etteikö puolue toiminut bona fide [hyvässä uskossa]. Mutta myös tämä juttu osoittaa, miten hallituksen toimivalta ja tehtävät käsitetään Vanhassa Suomessa.

Tällä puolueen valtiovarainpäällikköehdokkaan tärvelemällä valttikortilla koko peli oli pelattu. En tiedä, olivatko tämän puolen vastustajat, joiden joukossa vapaaherra von Born oli etevin ja toimeliain, tai A. M:n mukaan Dagbladin puolue missään yhteydessä Viipurin liigaan.

Hra A. M. tulee sanomaan, että kaikki edellä esitetty ei suinkaan ole ollut tarpeellista hänen lukuunsa. Aivan oikein! Mutta aina ei ole mahdollista irrottaa jotain ”aidasta”. Ja vaikka yhtä ja toista melko yhdentekevää on tullut mukaan, niin ei paljon haittaa kuunnella tovi vanhoja juttuja.

 

 

  • 1. Kutsut ulottuivat kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, yliopiston- ja muihin opettajiin, alempiin virkamiehiin, kauppiaisiin, jopa käsityöläiset olivat alituisia vieraita, opiskelijat itsestään selvästi.
  • 2. Uudistuksen tapahduttua ei huomattu juuri mitään eroa hänen ystävällisyydessään, vaikka hän kyllä oli saanut kuulla terävän totuuden myös Pietariin kokoontuneessa komiteassa. Hän sanoi hymyillen: ”Minä sanon teille, kuka voittaa uudistuksessa! Kyllä, herrat siellä Pietarissa ja minä, kun matkustan sinne”. – Ja Hänen Majesteettinsa” – lisäsin minä (eli keisarillinen käsikassa). Se huvitti häntä kovasti ja hän lupasi sopivassa tilaisuudessa tuoda sen esiin.
  • 3. Onnettomin oli senaattori af B., jolla oli taipumus nähdä vaarat suurennuslasilla.
  • 4. Täysin uskottavasti kerrotaan kuitenkin, että niin erinomaisen jalosti ajateltu ja kauniisti ilmaistu kohta vuoden 1863 valtaistuinpuheessa, sanoista: ”Te tunnette Minun ajattelutapani” jne., on lähtöisin hallitsijan omasta kädestä.
  • 5. Tämän pyyhityn kirjoituksen sijaan kirjoitin sitten kiireessä toisen, jonka vuoksi kimppuuni rynnättiin pedon vihalla ja minut julistettiin isänmaan petturiksi. Tällä hetkellä en tiedä, että niin tapahtui muusta syystä kuin että olin ensin puhunut Haminan rauhasta sanoen, että siinä Ruotsi luovutti Suomen ”maakuntana”, ja vasta sen jälkeen Porvoon valtiopäivistä ym. Edellinen oli varmaan asiallisesti oikein, mutta sanamuodoltaan epätarkka, kuten jälkeenpäin olen huomannut. Sillä rauhansopimuksessa ei luovutettu Suomea vaan tietyt luetellut läänit. Rauhan mainitsin, koska minua oli aina sapettanut se, että Ruotsin puolelta ei koskaan tehty yhtään varaumaa Suomen hyväksi. Vaatimus oli kuitenkin asiaton, minkä olen nyt oivaltanut. Sillä 1. Venäjän puolelta ei voitu sallia Ruotsin mitenkään sekaantuvan Suomen asioihin ja 2. Ruotsin puolelta ei ollut soveliasta puuttua asioihin maan hyväksi, joka oli luopunut laillisesta hallituksestaan ja vannonut viholliselle uskollisuudenvalan sodan vielä kestäessä. Muisto siitä kansakunnan lahjasta, jonka maan sivistynyt luokka silloin minulle antoi, seuraa minua haudan partaalle. Ei ole riippunut minusta, että se luultavasti tullaan hautamaan Suomen kamaraan.
  • 6. Tunnettu prof. Dietrichson julkaisi täällä käyntinsä jälkeen kiistakirjoituksen, jossa hän kaupittelee epätotuutta, jonka luultavasti hänen ystävänsä Dagbladin puolueessa ovat syöttäneet hänelle. Hän kertoo, että minä olin päivällisillä kreivi Bergin luona kehunut suurta painovapauttamme. Asianlaita oli niin, että eräs vapaaherra Ungern-Sternberg, joka ennen päivällisiä oli pitänyt esitelmän Pohjois-Amerikan rautateistä, ehdotti niillä kreivin maljaa ja antoi puheessaan sanomalehdistölle muutamia tällejä. Otin itselleni vapauden lausua muutamia sanoja vapaamman lehdistön hyödyllisyydestä. Keskustelumme ei ollut pitkä, ja sen lopuksi kreivi sanoi: ”Teidän on kuitenkin myönnettävä, että Suomen lehdistö on nyt vapaampi kuin ennen minun aikaani”. Siihen vastasin todenmukaisesti – vaikka asialla oli yleisempi syy vuoden 1855 muutoksessa. ”Es wird immer besser werden” [Olot muuttuvat yhä paremmiksi]– hän lisäsi. Tästä hra D:n epätotuus on nyt taottu yhteen. Toinen samanlainen on hänen omaa keksintöään – tahallaan vai tahattomasti, on minulle samantekevää. Hra D. piti täällä hauskan luennon Kristianian teatteritappeluista. Palattuani kotiin kuulemasta, sain ottaa vastaan lähetystön, joka pyysi minua olemaan läsnä hra D:lle tarjottavalla iltapalalla. Isäntien joukossa oli talonpoika, Manninen, joka opiskeli täällä kemiaa ja aikoi agronomiksi. Hänen uransa päättyi varhain ja huonommin. Hän piti komealta kalskahtavan puheen painovapauden puolesta – suomeksi. Istuin hra D:n vieressä ja tulkkasin puheen hänelle lisäten: ”Kuulette että meiltä ei puutu ainakaan puhevapautta.” Siitä hra D. on nyt suvainnut keittää kokoon epätotuuden, että minä myös tässä tilaisuudessa olen kehunut hänelle meidän suurta painovapauttamme. Jätettäköön sikseen typerä kuvitelma, että suomalaiset lukijat uskoisivat sellaisia typeriä valheita. Mutta miksi hra D. katsoi myös aiheekseen tehdä minusta niiden kohteen? Minun olemassaoloni on aina häirinnyt herroja koko- ja puoliskandinaaveja – yksinkertaisempaan lajiin kuuluvia.

Vertailu