Morgonbladetin numero 186 sisältää kunnioitetun nimimerkin A. M. [A. Meurman] kirjoittaman artikkelin otsikolla: ”Yleinen asevelvollisuus Suomessa”, jolla artikkelin sisällön mukaan kuitenkin on ymmärrettävä: yleisen asevelvollisuuden hylättävyys Suomessa.
Kunnioitettu kirjoittaja haluaa näet palkatun armeijan asevelvollisuusarmeijan sijaan. Niin tarkkanäköisen ja tietävän kirjoittajan on voitava edellyttää tietävän hyvin, että sellaisesta ehdotuksesta ei koskaan voi tulla laki, ei ainakaan muussa kuin nykyisen ruotusotaväen muodossa. Siksi voisi myös näyttää tarpeettomalta alistaa sitä minkäänlaiseen julkiseen kritiikkiin. Mutta kokemus opettaa miten vahva liittolainen itsekkyys on. Ehdotus voi varmasti uskoa saavansa kannattajia ja aiheuttavansa selkkauksia, joiden seurauksia kukaan ei voi ennakoida. Maan omistava luokka on jo kahdensadan vuoden ajan nauttinut etuoikeutta, että se osallistuu maan puolustukseen vain rahalla tai rahakorvauksella ja jättää puolustamisen omistamattomille ja puutteenalaisille. Ja kehotus heille olla luopumatta tästä etuoikeudesta saa varmasti suosiota varsinkin niiden parissa, joissa korkeampi käsitys yhteiskunnallisista velvollisuuksista ei tee loppua luonnollisesta itsekkyydestä. Luultavasti ehdotus olisi joka tapauksessa tullut julkisuuteen jossain muodossa, koska etuoikeuden omistajat ovat maan lainsäätäjiä. Mutta on yhtä yllättävää kuin valitettavaa, että juuri nimimerkki A. M. esittää sitä ensimmäisenä julkisesti – yllättävää, koska on katsottu, että Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistu ja myöhemmin eripainoksena monistettu asevelvollisuuslaki ei ole syntynyt ilman A. M:n suostumusta, valitettavaa, koska A. M:n ääni maan asioissa on niin merkittävä.
Ehdotus ei ilmeisesti pyri mihinkään muutokseen asevelvollisuusehdotuksen edellyttämässä palvelusajassa. Siten sotilaat värvättäisiin 11 vuodeksi, velvollisina palvelemaan 3 vuotta aktiivipalveluksessa, 8 vuotta reservissä, tai mahdollisesti lyhyemmän ajan jälkimmäisessä luokassa, jos sellainen alennus voi toteutua, ja kaikesta päättäen vielä nostoväessä 40 vuoden ikään. Kunta värväisi heidät, ja kukin kunta joutuisi vastaamaan siitä, että se asettaa vuosittaisen kiintiönsä määrätyssä suhteessa, toisin sanoen vuosittain ilahdutettaisiin näytelmällä, jossa ihmislihaa myydään yleisellä huutokaupalla kautta maan.
Olen jo esittänyt ehdotuksen varsinaisen perustan ja ytimen. Mutta on totta, että A. M. ei erityisesti korosta sitä, etuoikeuden säilyttämistä. Sitä vastoin ehdotuksen tärkeimmäksi perusteeksi esitetään historiallisen perinteen hyvä pohja. Ruotusotilas oli palkattu, ja tämän ”historialliselta pohjalta kasvaneen perinteen” sijaan ei nyt olisi viisasta ”juosta uuden perään aina missä sitä ilmenee”. Kirjoittaja muistuttaa korkealentoisesti siitä, miten ”vanhan arvokkuuden ja kelpoisuuden taju häviää yhä enemmän”. Voi jopa olettaa, että hänen tarkoituksenaan on uutisoida asia kunnianarvoisan värväyslaitoksen hylkäämisenä.
Ei ole tarpeen selittää, että tämä kaikki on vain veruketta säilyttää kunnianarvoisa etuoikeus. Sitä ei kumoa liioin se, että palkkausjärjestelmää kiitetään toisaalta siitä, että se nojaa kansantalouden nykyaikaiseen työnjako-oppiin, ”sikäli että se, jolla on taipumusta (sotilaan) ammattiin, voisi omistautua siihen, se, jolla ei sitä ole, voisi omistautua muuhun”. Sillä karkaamiset ja kujanjuoksurangaistukset kaikkien maiden palkka-armeijoista riittävät osoittamaan värvättyjen suuren ”taipumuksen ammattiin”. Kummallista on vain se, että kirjoittaja näyttää unohtaneen myös asevelvollisuuslakiehdotuksen sallivan vapaaehtoisten ottamisen, niin että pestirahaa ei suinkaan tarvita tekemään mahdollisimman paljon tilaa ”niille joilla on taipumuksia ammattiin”.
Mutta on vielä ihmeellisempää, että kirjoittaja samaistaa ruotujakolaitoksen värväykseen ja tekee jälkimmäisestä erityisen kansallisen laitoksen. Jokainen tietää, että palkattu sotaväki on ikivanha instituutio, joka on kukoistanut varsinkin kaikissa Euroopan maissa. Sadoista ruotujakolaitosta koskevista teoksista sekä vanhemmalta että nykyajalta ei sitä vastoin löytyne esimerkkiä, että värväystä olisi pidetty sen tunnusmerkkinä, vaan ruotusotaväen etujen ja haittojen on kaikkina aikoina katsottu riippuneen siitä, että myös sotilas on ollut vakinaisesti aloillaan asuva mies ja maanviljelijä. Mutta juuri tätä puolta kirjoittaja pitää niin vähän kunnianarvoisena, että hän nakkaa sen rikkatunkiolle tuhlaamatta sille sanaakaan. Sen sijaan värväyksen siirtämisen ruotutalonpojalta kunnalle selitetään olevan vain ”ruotujakolaitoksen idean kehitystä” (!!!) Sellainen menettely antaa mainitulle todistelulle viisastelun vivahteen – tai jopa itsepetoksen. Vaikka katsottaisiinkin kohtuulliseksi ja sopivaksi, että ruotutalonpoikien asemesta kunta joutuu hankkimaan sotilaat, mikään ei estä kuntaa antamasta heille asunnon ja maata. Sillä myös useimmilla maamme kaupunkikunnilla on riittävästi maata jaettavaksi, ja hätätapauksessa sotilastorpan sijaan voisi tulla kaupunkitontti. Sellainen järjestely antaisi ehdotetulle palkkasotilaalle aivan toisen yhteiskunta-aseman ja luonteen kuin nykyisen kaartilaisen. Kuten tunnettua, juuri tämä ruotusotilaan asema vakinaisena maanviljelijänä ja perheenisänä oli ja Ruotsissa on yhä se, mikä yleensä on tehnyt hänet yhteiskunnan nuhteettomaksi ja kunnioitetuksi jäseneksi. Mutta kuten sanottua, kirjoittaja sivuuttaa tämän kaiken merkityksettömänä ja julistaa pelkän värväyksen olevan ”ruotujakolaitoksen idea”. Kun kirjoittaja edellyttää palveluksen jäävän samaksi kuin asevelvollisuuslain mukaan, niin että sotilas joutuisi heti kolmeksi vuodeksi yhtämittaiseen palvelukseen, niin mikään sotilastorppa ei tietenkään liioin voi tulla hänelle kysymykseen, saati kun joka vuosi joukko uusia sotilaita tulisi aktiivijoukkoihin, reserviin ja nostoväkeen, ja toisia lähtisi niistä pois. Siksi sellaisella palveluksella olisi mahdotonta säilyttää ruotuväen todellista ajatusta. Mutta sitä vähemmän syytä on silloin säilyttää sivuseikkaa, palkkaamista, jos se tässä olisi edes kyseessä sellaisena kuin se on kuulunut ruotusotaväkeen. Mutta niin ei ole asian laita. Ruotutalonpoika pestasi sotilaan päivätyöhön velvolliseksi torpparikseen, kartanon alustalaiseksi. Siitä ei nyt olisi kysymys, vaan yksinkertaisesta palkkaamisesta kasarmiin, jollainen käytäntö kaikissa luojan maissa on ollut ja osittain on yhä. On siis perusteeton väite, että tällä värväyksellä olisi ollut mitään tekemistä ruotujakolaitoksen kanssa.
Sen lisäksi tuli tärkeä asianhaara ruotusotilaan itsellisyydelle. Kun hänet oli kutsuttu palvelukseen, ruotutalonpojan velvollisuutena oli huolehtia sotilastorpan maanviljelystä. Pitääkseen torpan sotamiehen täytyi olla naimissa, ja niin hän saattoi ollakin jättämättä vaimoa ja lapsia hätään sotaan lähtiessään. Ehdotus ei puhu mistään kunnan velvollisuudesta huolehtia värvättyjen perheestä tai muista, joiden elättäminen riippuu heidän työstään. Siksi se edellyttää, että värvätään vain naimatonta väkeä eikä sotilas saa mennä naimisiin ainakaan ollessaan armeijan aktiivipalveluksessa. Sillä sotilasrahasto ei varmaan voi ryhtyä rakentamaan kasarmeja tuhansille sotilaanperheille. Ja silti oletetaan, että 21–30 vuoden ikäisiä miehiä saa värvätä.
Tämä olettamus liittyy kirjoittajan todisteeseen nro 2 värväämisen osuvuudesta, eli laitoksen historialliseen kunnianarvoisuuteen, joka yllä kuvatulla tavalla on alleviivannut todistetta nro 1. Sanotaan nimittäin: ”rohkenemme väittää, että tällä järjestelmällä joukot tulisivat paremmiksi,”, ja toisessa kohtaa, ”että joukot tulisivat kelvollisemmiksi ja komeammiksi”. Tämän olettamuksen tärkein syy näyttää olevan se, että ”suomalaisten 21–23-vuotiaiden sotajoukosta”, jollaista kirjoittaja tarkoittaa asevelvollisuuslain edellyttävän, ”tulee pygmiarmeija”, mikä sitten estettäisiin niin, että värvättyjä alokkaita saisi ottaa aina 30 vuoden ikään asti. Väitettä vahvistaa se, että tieto asevelvollisuusarmeijan iästä vähän ontuu. Ehdotuksen mukaan asevelvollinen kutsutaan nimittäin palvelukseen sen vuoden jälkeisen vuoden lopulla, jonka kuluessa hän on täyttänyt 21 vuotta. Suuri osa nuorimmasta ikäluokasta on siis silloin 22-vuotiaita, ja tämä osa palvelee aktiivijoukoissa 22-vuotiaasta 25-vuotiaaksi. Mutta kun armeija pannaan sotakannalle, nämä ikäluokat muodostavat joukosta vain puolet ja sitä täydennetään reservillä, joka koostuu 25–29-vuotiaista sotilaista. Minkä takeen kunnianarvoisa kunnallinen värväys sitten tarjoaa suotuisammasta ikärakenteesta? Voisi rohjeta olettaa, että kunta katsoo lähinnä kukkaroa ja jäisi verrattain välinpitämättömäksi ”komeudesta”. Voisi vielä lisätä, että armeijan lähtiessä sotaan pitää joka pataljoonasta jättää tukikohtaan yksi komppania, josta täydennysmiehet vähitellen otetaan. Järjestys on se, että hintelimmät yksilöt jäävät toistaiseksi tukikohtaan, jossa ne voivat toimia harjoitusten kaaderina, ja että jo ennen arvannostoa hintelimmät asevelvolliset jätetään kasvamaan. Niin kauan kuin vuosittain nostetaan arvalla niin pieni määrä kuin asevelvollisuuslakiehdotus edellyttää, valintaan jää paljon tilaa vapaamielisyydelle. Kirjoittaja tuskin pystyy ilmoittamaan, miten tiukasti armeijan päällystö menettelee värvättyjen alokkaiden hyväksymisessä ja miten halukkaasti kunnat ottaisivat komeuden siinä huomioon.
On syytä moittia, että kirjoittajan tiedot ”pygmiarmeijasta”, kuten on osoitettu, ovat yhtä yksipuolisia kuin hänen käsityksensä ”ruotujakolaitoksen ajatuksesta”. Molemmat ovat harhaanjohtavia, ja vain tietämättömät voivat hyväksyä kirjoittajan siihen perustuvan todistelun, vaikka voi olla varma, että yksipuolisuus ei ole tahallista. Kun kuitenkin voidaan olettaa, että artikkeli käännetään suomenkielisiin lehtiin, huolehtikoot asianomaiset toimitukset, että lehtien lukijoilla on ehdotusta harkitessaan vähemmän yksipuolista tietoa siitä, mistä asiassa on kyse, kuin mitä tämä artikkeli tarjoaa.
On itsestään selvää, että värvätty armeija jolla on yhtä pitkä harjoitusaika, ei voi edes manöövereissä ja tempossa saavuttaa samaa valmiutta kuin asevelvollinen, koska siltä puuttuvat ne korkeamman sivistyksen ainekset, jotka sisältyvät jälkimmäiseen. Samoin se, että se tulee maalle ainakin pestirahan verran kalliimmaksi. Ei voida edes summittain laskea, miten korkeiksi ne ajan mittaan nousevat, kun alokas sidotaan sotapalvelukseen mahdollisesti 18 vuoden ajaksi. Mutta nykyajan armeijoissa ei vaadita vain mekaanista harjoitusta vaan älyllistä sivistystä myös tavalliselta sotilaalta. Palkka-armeijoita on syytetty juuri näiltä kahdelta näkökannalta, kustannuksista ja puutteellisesta sivistyksestä. Mutta mitä edelliseen kohtaan tulee, on varmaan totta, että tähän asti ei ole tunnettu muita palkka-armeijoita kuin sellaisia, jotka ovat muodostaneet täysilukuisen sotavoiman; ja yleisellä asevelvollisuudella vältetään koko sotavoiman ylläpitokustannukset rauhan aikana. Värvätty armeija ja siihen kuuluva asevelvollisten jako rauhan kannalle ja sotakannalle on aivan upouutta, kaikkien maiden armeijoille tuntematonta, ja jää nähtäväksi kuinka paljon ne luottavat A. M:n arvovaltaan, kun hän vakuuttaa niille uuden ”systeemin” suurta paremmuutta.
Mutta ”ajatus” korvata ruotusotaväki palkka-armeijalla ei ole uusi. Kirj. voi sen osuvuuden tueksi vedota Ruotsin valtiopäivien toisen kamarin herra Keyn ja lukuisten herra Jöns Jönsinpoikien armeijatietoihin. Tosin heidän ehdotustaan pidetään toteuttamiskelvottomana ja juuri siksi esitettynä, että se samastettaisiin puolustuksesta kieltäytymiseen. Mutta olettakaamme sen olevan tietämättömyyttä ja parjausta.
Sillä kirj. esittää: ”että sotilaan asettamisen menetelmä” – värväämällä – ”kävisi yksiin kansamme oikeustajun kanssa”. Koska ei kuitenkaan voida pitää aivan varmana, että hallitus hyväksyy ehdotuksen, tekijä rajoittuu vaatimaan, että valtiopäivät voisivat hyväksyä sen vaihtoehtoisena rinnan enemmän tai vähemmän muutetun asevelvollisuuslain kanssa, lausumalla, että säädyt toivoisivat omalta osaltaan, ”että kaaderien otossa voitaisiin armollisesti säilyttää tämän maan ruotujakolaitoksessa vanhastaan käytetty tapa, kunkin kunnan osaltaan asettamat vapaaehtoiset.” Säätyjen katsotaan joka tapauksessa olevan velvolliset antamaan lausunto kysymyksestä, koska kirj:n käsityksen mukaan ”maassamme pidetään yleisesti parempana siinä määrin pitää kiinni ruotujakolaitoksen ajatuksesta kuin tässä on ehdotettu”.
Ja tässä ehdotuksen osuvuudesta annetaan todiste nro 3. Yleinen mielipide on sen etukäteen hyväksynyt. Sellaista todistetta vastaan ei voi väittää mitään. Sillä yksikään ääni, joka nousisi sitä vastaan, ei kuuluisi yleiseen mielipiteeseen. Ei auta yhtikäs mitään sanoa, että yleinen mielipide valehtelee, kun se kutsuu värväystä ruotujakolaitoksen ideaksi. Sillä sille ei ole olemassa mitään muuta totuutta kuin itse mielipide, eikä tarvita mitään muuta todistetta kuin sen oma olemassaolo.
Olisi hyödytöntä kysyä: mitä yllä lainatussa säkeistössä tarkoitetaan ”kaadereilla”? Yleinen asevelvollisuus ei edellytä mitään kaadereita. Mutta mainitut herrat Key & kumpp. haluavat ”vapaaehtoisistaan” saada kaaderin Ruotsin nykyiselle yleiselle sotaväelle. Vastedes saa ehkä tietää, onko tarkoitus, että ne, jotka asettavat ”vapaaehtoiset”, myös itse joutuisivat tarpeen vaatiessa astumaan näihin kaadereihin, vaikka kirj. sanoo ainakin tällä hetkellä ettei halua puuttua muihin armollista esitystä koskeviin kysymyksiin.
Kirjallinen Kuukauslehti katsokoon, mihin se joutuu suurine sanoineen jokaisen asekuntoisen miehen velvollisuudesta puolustaa isänmaata ja kohotuksesta, jonka tietoisuus siitä antaa kansalle. Ehkä sama vaikutus saadaan aikaan sillä, että jokainen asekuntoinen mies on läpikotaisin täynnä ”ruotujakolaitoksen ajatusta” ja velvollisuuttaan ”asettaa vapaaehtoisia” – käyttääkseni samaa kaunokirjoittelua, jota on ehdotettu otettavaksi säätyjen tulevaan lausuntoon.
Edellä on puhuttu suomenkielisten lehtien asenteesta ehdotukseen. Sitä perustelevien tietojen yksipuolisuuden korjaaminen on jo yksinkertainen velvollisuus niille toimituksille, jotka pitävät tärkeänä antaa lehtiensä lukijoiden saada siitä tietoa. Mielipiteet ehdotuksen puolesta ja sitä vastaan voivat jakaantua. Mutta olisi valitettavaa, jos se alkaisi näyttää erityisesti suomalaisen puolueen mielipiteenilmaukselta asiassa.
J. V. S.
