Aikamme suurten armeijoiden takia ei voi pitää yllättävänä, että kaikkiin suurempiin valtioihin muodostuu nk. sotilaspuolue, joka on valmis ratkaisemaan kaikki poliittiset selkkaukset miekalla. Luultavasti on ollut myös enemmän tai vähemmän vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka ovat kärsimättömästi suhtautuneet monivuotisiin neuvotteluihin. Mutta Euroopassa tuskin kukaan asiantuntija on epäillyt, että hallitus on halunnut rauhaa, saati keisarin omaa, usein lausuttua penseyttä sotaa kohtaan. On myös helppo ymmärtää, millaisin tuntein hallitsija, joka on tehnyt rauhanomaisen uudistamisen elämäntyökseen ja 20-vuotisen hallituksensa aikana uudistanut valtakuntaansa, jättää tämän vielä keskeneräisen ja lujan työnsä niiden epävarmojen kohtaloiden varaan, jotka sotatila ja sen seuraukset tuovat mukanaan.
Kenties jo kauan on ennakoitu kaikkien neuvottelujen menevän hukkaan. Mutta tätä lopputulosta tuskin odotettiin alusta, ts. silloin, kun neuvotteluja käytiin pääasiassa kolmen keisarikunnan kesken ja aina kunnes Englanti toukokuussa 1876 kieltäytyi osallistumasta nk. Berliinin muistioon. Mutta myös myöhemmin Konstantinopolin konferenssissa Venäjän lähettiläs meni niin pitkälle myönnytyksissä, että kristittyjen suojelun järjestäminen jätettiin melkein täysin muiden suurvaltojen hyvän tahdon varaan; jos Turkki olisi hyväksynyt niiden ehdotuksen, sota olisi kerralla vältetty. Mutta sanotaan, että Venäjän ministeri Ignatjev tiesi etukäteen, että Turkki ei hyväksyisi mitään ehtoja, olivatpa ne kuinka mitättömiä hyvänsä. Paljon mahdollista. Myös Englannin ministeri Elliot kirjoitti samaan aikaan, että Turkin hallituksella ei silloin ollut niin paljon valtaa, että se olisi voinut kieltäytyä mistään myönnytyksistä; ja siksi hän neuvoi isäntiään, lordi Beaconsfieldiä ja Derbya pitämään kiinni aiemmin julistamastaan politiikasta ja antamaan turkkilaisten kurittaa napisevia rajaheitaan. Samaan aikaan lordi Salisbury jatkoi hyvässä uskossa hallintokäskyjen ja takuiden muotoilua hallituksensa suostumuksella. Kun lordi Derby myöhemmin on vakuuttanut, että hän oli aina uskonut sotaa väistämättömäksi, niin se osoittaa hänen tulleen yhtä selvänäköiseksi kuin kenraali Ignatjev. Mutta erona on se, että tieto Englannin hallituksen ja lordi Elliotin asenteesta sekä Turkin hallituksen siitä saamasta luottamuksesta Englannin apuun määräsi jälkimmäisen varman kannan; mitä vastoin ei koskaan ole voitu väittää sitä kohtuuttomuutta, että hän itse olisi kehottanut Turkin hallitusta vastarintaan.
Eräästä Ranskan kamareille esitetystä kultaisesta kirjasta selviää, että herttua Decazes selvitti jo toukokuussa 1876 Englannin hallitukselle, että Berliinin muistion hylkääminen tekisi sodan väistämättömäksi ja siksi liikuttavasti, vaikkakin turhaan, kehotti sitä tekemään kolmelle keisarivallalle jonkin ehdotuksen, joka voisi johtaa yhteisiin neuvotteluihin. Lordi Derby on tosin selittänyt parlamentille todella tehneensä jonkin ehdotuksen, mutta maailmalle se näyttää olevan tuntematon. Ainoa tunnettu asia on, että hän kehotti Venäjää estämään Serbian ja Montenegron sodan, ts. Englannin laskuun sieppaamaan kastanjat tulesta. Näytti selvältä, että Venäjän taholta kuitenkin vastustettiin sotaa. Mutta silloin Venäjän yleinen mielipide oli niin kiihtynyt, että kun kärsiviltä kansoilta näytti hävinneen kaikki toivo suurvaltojen avusta, ei liene ollut kovinkaan helppoa esiintyä niitä vastaan ehdottomilla käskyillä antamatta samalla sitovia lupauksia tulevaisuuden varalle.
On siis ilmeistä, että Englannin vallassa on alusta asti ollut estää sota. Mutta siihen aikaan lordi Derby saarnasi avoimesti, että pitää antaa Korkean portin kaikessa rauhassa kukistaa kapina ja vasta sitten huolehtia siitä, mitä tehdään kristittyjen hyväksi, ja pääministeri kerskaili Englannin mahdilla estää kaikki asioihin puuttuminen Venäjän taholta. Torysanomalehdet leveilivät Englannin suurilla varustautumisilla, ja Turkin hallitus teki sen, mitä siltä tavallaan vaadittiin – veriteoin Bulgariassa. Englanti on puolustautunut sillä, että sen laivasto tuli Besikaan 14 päivää verilöylyn alkamisen jälkeen. Turkkilaisille tieto varustautumisesta varmasti riitti, sillä murhaamiseen he eivät tarvinneet Englannin apua vaan turvaksi kaikkea jälkitilintekoa vastaan.
Sanottiinpa parlamentissa mitä tahansa ministeristön viisaasta ennakoinnista, on varmaa, että jälkeenpäin koko Eurooppa näytti jakavan sen käsityksen, että Venäjä ei kyennyt aloittamaan sotaa ja oli valmis ostamaan itsensä vapaaksi siitä mihin hintaan tahansa. Myös hinnasta näköjään erehdyttiin. Sillä siihen ei sisältynyt slaavilaiskristittyjen jättäminen Englannin ja Turkin hyväntahdon varaan.
