Venäjän opetusministerin vaihdon johdosta venäläiset sanomalehdet ovat sisältäneet lausuntoja, jotka ovat merkillisiä useammassa kuin yhdessä suhteessa. Lehtien enemmistö hyökkää kiivaasti eronnutta ministeriä vastaan, ei hänen opetusjärjestelmänsä peruspiirteiden vaan sen tavan takia, jolla hän on periaatteita soveltanut. Kuten tunnettua, kreivi Tolstoi on klassismin vakaa kannattaja, ja kun vuosikymmen sitten herätettiin kysymys myös ns. reaalilukioiden oikeudesta valmistaa oppilaita yliopistoon, hän ratkaisi kysymyksen niin, että sellaisille oppilaitoksille ei oikeutta annettu. Kuten sanottu, lehdistö ei nyt kuitenkaan tuomitse tätä ratkaisua, ei edes se osa lehdistöä, joka aiemmin on taistellut klassisismia vastaan, vaan kritiikin kohteena on muu opetusasioiden hoitaminen. Seuraavassa julkaistaan useiden lehtien kirjoituksista otteita, joista huomataan mihin suuntaan hyökkäykset kreivi Tolstoita vastaan suuntautuvat. Perusjärjestelmää tohditaan tuomita sitäkin vähemmän, kun uusi ministeri on suhteessa kysymykseen klassisista kouluopinnoista samalla kannalla kuin eronnut ja kuuluu jo julistaneen, ettei opetussalkun ottaminen tarkoita järjestelmän muutosta. Kreivi Tolstoin suurimmaksi viaksi näkyy luettavan hänen häikäilemätön tapansa päättää ja ajaa läpi uudistus uudistuksen perään, ottamatta huomioon olevia oloja ja voimavaroja sekä taipumus rasittaa koulua ja sen oppilaita useammilla oppiaineilla kuin mihin he kykenevät. Sanotaan, että päätetyt uudistukset eivät ole ehtineet tuottaa mitään tuloksia ennen kuin ne on korvattu uusilla ja kreivi Tolstoi on kaiken kaikkiaan monimutkaistanut ja laajentanut opetuslaitosta liikaa.

Aihetta koskevien venäläisen lehdistön artikkeleiden samoin kuin niiden aiheen, ministerinvaihdoksen, pitäisi olla sopiva memento [muistutus] meidän uudistusintoisille koulukomitean jäsenillemme ja muille asianosaisille. Tässä ensimmäisenä kirjoitus Golosista, joka kouluriidan aikana taisteli innokkaasti koulujen klassisten opintojen ylivaltaa vastaan.

Golos kirjoittaa:

On turha lausua mitään siitä vaikutelmasta, jonka tieto kreivi Tolstoin erosta sai aikaan Venäjän yhteiskunnassa. Jokainen, joka jo kymmenen vuotta sitten on ollut todistamassa venäläisten isien ja äitien valitushuutoja, ymmärtää liiankin hyvin millainen siitä vaikutelmasta tulisi. Yleensä asioiden hoidosta vetäytynyt valtiomies kuuluu historiaan ja hänen aikalaistensa taholta esitetty arvio voisi olla puolueellisuuden leimaama. Tällä hetkellä riittää sanoa, että kyseinen ministeri ei ole vastuussa kaikesta, mikä pannaan hänen tiliinsä.

Johtuuko yleinen kiihotus kreivi Tolstoita vastaan siitä, että hän on toiminut klassismin esitaistelijana? Emme usko. Voi suosia klassista sivistystä sinänsä ja silti protestoida sitä liiallista työtä, joka rasittaa oppilaita sekä kouluteillä että valmistautumistunneilla, ja ylimalkaan vaatia heille kesällä vähän lepoa, jonka nykyinen järjestelmä kyllä usein heiltä riistää. Kiihotus ei johdu omaksutusta järjestelmästä, vaan ankarasta tavasta, jolla sitä on sovellettu. Viime koulu-uudistuksessa se herätti kaikkialla intohimot henkiin. Itse asiassa koulumme oli jätetty kirjallisen puolueen huomaan, joka tunsi olevansa voittaja. Muistetaan kai huomattava asema, joka Moskovskia Vedomosti -lehden toimittajilla oli tässä taistelussa. – Tämä lehti oli varmaan kaikkien muiden lailla oikeutettu keskustelemaan kysymyksestä ja vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, mutta koituu maalle onnettomuudeksi, kun kirjallinen kuppikunta muuttuu viranomaiseksi ja soveltaa häikäilemättä teorioitaan ilman mitään armoa. Ja itse asiassa herrojen Katkov ja Leontjev (Moskovsk. Vedom. -lehden toimittajat) tehtävä on ollut sellainen, he eivät ole olleet vain korkeamman kouluhallinnon neuvonantajia ja valvojia, vaan myös hankkineet sinne uusia kykyjä. Huomattava osa ministeriön vaikutusvaltaisemmista henkilöistä on aloittanut uransa Moskovsk. Vedom. ja Russki Vjastnik -lehtien toimituksissa. – Kuuluisat moskovalaiset lehtimiehet olivat miehittäneet täydellisesti yleisen opetuksen ministeriön. He tiesivät, että valta oli heidän käsissään, ja he pitivät jokaista oman mielipiteensä vastaista ilmausta vihamielisyytenä hallitusta vastaan ja julistivat sen äänekkäästi.

Mutta painostuksesta huolimatta kreivi Tolstoi on ymmärtänyt välillä vastustaa moskovalaisen kuppikunnan joskus aivan liian häikäilemätöntä vaikutusvaltaa. Tässä riittää muistaa, että hän on kahdeksan vuoden ajan epäröinyt esittää korkeimman tahon hyväksyttäväksi uuden yliopiston johtosääntöä Moskovsk. Vedomostin hellittämättömästä ja myrskyisästä agitaatiosta huolimatta. Mutta tämä on poikkeus, ja yleisen opetuksen ministeriö on tähän asti yleensä ollut de facto [tosiasiassa] herra Katkovin ministeriö. Yleinen tyytymättömyys johtuu siitä, ja sen täytyy ehdottomasti loppua. Jokaisen ministeriön on oltava itsevaltiaan eikä minkään kuppikunnan toimeenpanija. Sen pitää toimia kansakunnan kaikkien luokkien edun mukaan eikä tehdä itsestään vain tietyn vähemmistön kehittelemien ideoiden äänenkannattajaa.

Kreivi Tolstoin ero, Golos jatkaa, ei ole mikään oire järjestelmän muutoksesta mutta varmaan sen soveltamisen muuttumisesta hengeltään lievemmäksi. Lehti toivoo, että uusi ministeriö osaisi säilyttää riippumattomuutensa ja pysyisi kaukana kaikista kuppikunnista. Sen tärkeimpänä tehtävänä pitää olla valvoa, että Venäjän koulunuorisoa vaalitaan huolella, että opetusta johdetaan täysin puolueettomasti ja että kuunnellaan yhteiskunnan ääntä sen lasten todellisista tarpeista. Vaikka kuka tahansa ei kykene luomaan pedagogista järjestelmää, niin oppilaiden vanhemmat pystyvät varmasti arvioimaan, miten hyvin järjestelmää sovelletaan ja mitä tuloksia se tuottaa.

Bereg, korkeimpia virkamiespiirejä lähellä oleva uusi lehti, alistaa samaten pitkässä pääkirjoituksessa Tolstoin ministeriön pedagogisen järjestelmän yksityiskohtaiseen tarkasteluun ja korostaa varsinkin Venäjän klassisten lukioiden nykyistä tilaa. Lehti toteaa järjestelmän olevan luonteeltaan intohimoisen liioitteleva ja tavallaan jopa suvaitsematon.

Juuri toisen asteen koulu on laitos, jossa kansakunnan yleistä opetusta hoidetaan: siellä muovataan kansallishenki joka jatkuu sukupolvesta toiseen kansallisessa ja edistyksellisessä kehityksessä. Siinä syy, miksi koulun pitää kehittyä historiallisesti eikä se saa mielin määrin vaihtaa doktriinia yhtä vähän kuin kirkkokaan. Niin on käynyt koko Länsi-Euroopassa, mutta Venäjällä alan uudistaminen on ollut aivan loputonta neljännesvuosisadan ajan, yleisen opetuksen ministeriön perustamisesta lähtien. Yksi järjestelmä ei vielä ole saanut aikaa juurtua kun se on jo vaihdettu toiseen. Lukioiden tuorein uudistus on peräisin vuodelta 1871. Se tapahtui klassisen opetuksen pohjalta. Itse järjestelmästä ei ole mitään sanottavaa, mutta kaikki paha on syntynyt siitä väkivaltaisuudesta ja nopeudesta, jolla uudistus toteutettiin. Oli pulaa klassisten kielten opettajista, mutta siitä ei välitetty; eikä puute ole loppunut vielä nykyäänkään, vaikka on tuotu kokonainen siirtokunta tšekkiläisiä professoreita Venäjälle ja Leipzigiin on perustettu venäläinen filologinen seminaari. Puuttuu jopa paikkoja, jossa venäläistä kansallisuutta olevat kreikan ja latinan opettajat voisivat kouluttautua, sillä Venäjän yliopistojen latinan oppituolit ovat täyttämättä. Jo 1873 kävi ilmi, että varat eivät riittäneet vuoden 1871 uudistuksen toteuttamiseen. Sattui niin, että lukioilla ei ollut oppilaita, jotka kykenivät päättämään oppikurssin. Useimmista Odessan alueen lukioista ei vuonna 1873 annettu ainuttakaan päättötodistusta. Mutta se ei johtunut oppilaiden vaan hyvien opettajien puutteesta. Seuraavasta vuodesta lähtien oli pakko lieventää tutkintovaatimuksia, ja niin on tapahtunut siitä lähtien. Ja kuinka moni lukioon sisään kirjoitettu oppilas läpäisi niiden kurssin? Vuonna 1878 Odessan alueen 11 lukiossa suoritti kypsyyskokeen 114 oppilasta (joista 24 yksityisesti). Jos kokonaismääräksi arvioidaan 3 000, kurssin läpäisseiksi saadaan vain 4 prosenttia. Jos verrataan niiden oppilaiden lukua, jotka ovat käyneet yhdentoista lukion kaikki kahdeksan luokkaa, niiden lukuun, jotka on otettu niihin oppilaiksi, niin vuodelta 1870 havaitaan, että jälkimmäisistä vain 16 2/3 prosenttia on suorittanut kurssinsa. Siten yli 80 prosenttia, ts. tuhatkunta nuorukaista, ei ole läpäissyt lukiota yhdessä ainoassa keisarikunnan kymmenestä koulupiiristä.

Klassiset lukiot ovat myös antaneet erittäin pienen panoksen yliopistojemme filologisiin tiedekuntiin. Esim. Odessan yliopistossa 1878–1879 oli 119 filologian opiskelijaa, joista vain yksitoista oli tullut klassisista lukioista, kaikki muut olivat seminaarilaisia. Mutta se ei ole ihme, kun ajattelee, miten matalalla tasolla kuolleiden kielten opetus on lyseoissa. Odessan piirissä kypsyyskokeen suorittaneista oppilaista 75 prosenttia on saanut siitä vain 3 ääntä, mikä on läpäisyn alin arvosana. Kun 1879 kiellettiin yliopistoon pääsy seminaarilaisilta, jotka eivät vastaa ylempiin oppilaitoksiin yleensä vaadittuja ehtoja, on tapahtunut myös, että Odessan filologiseen tiedekuntaan on hyväksytty vain kolme ylioppilasta, ja jos jätetään huomiotta osuus mediko-kirurgisen akatemian lääketieteellisistä tiedekunnista, uusien hyväksyttyjen ylioppilaiden määrä on ylipäänsä vähentynyt yli puolet. – Entä opetus muissa aineissa kuin klassisissa kielissä, miten niissä mahtaa olla lukioidemme laita? Emme epäröi esittää, että se on uhrattu kuolleiden kielten hyväksi. Ja mitä mahtavaa ainesta koulujen nuorison kehitykselle ja sivistykselle onkaan venäjän kielen ja kirjallisuuden, yleisen ja kansallisen historian opiskelussa! Se kaikki on kuitenkin pantu toissijaiseksi. Nykyisen menon yksi uhri, opettaja, koettaa sillä välin voittaa takaisin vaikutusvaltansa antamalle oppilaille korkeampia arvosanoja, jotka voisivat varmistaa heidän myötätuntonsa. – Kiertokirje 14. toukokuuta 1879 näytti ennakoivan tämän vaaran, mutta se antoi lukionopettajille vielä paremman tilaisuuden levittää oppilaiden keskuuteen oppeja, joita heidän olisi ollut parempi olla lainkaan tuntematta.

”Bereg” lopettaa kirjoituksensa esittämällä, että kaikki yllä luetellut epäkohdat eivät johdu itse järjestelmästä vaan sen soveltamisesta.

Näytteeksi kiivaasta kielestä, jota ”Bereg” käyttää edellä lainatussa kirjoituksessaan, julkaisemme seuraavassa sanatarkkana käännöksenä siitä muutamia virkkeitä.

Lehti lausuu siitä siveellisestä ilmapiiristä, joka nykyään vallitsee venäläisissä oppilaitoksissa:

Teeskentely, apatia, henkisesti köyhä formalismi, antaa mennä -järjestelmä asioiden johtamisen sijasta, erilaiset kaskut pedagogeista ja oppilaista – nämä muodostavat ilmapiirin pääainekset. Oppilaat tunnustavat, että heitä kiusataan enemmän kuin sivistetään, että heidät pakotetaan noudattamaan runsaasti muodollisuuksia ja ehtoja, joista ei näytä olevan mitään hyötyä. Niissä oloissa ei voi syntyä luottamusta opetukseen, ei kunnioitusta opettajia ja lukion statuutteja kohtaan; lukioiden siveellisesti kasvattava vaikutus oppilaisiin supistuu niin muodoin nollaksi.

Ministeri on toistuvasti valittanut sitä, että perhe ottaa vihamielisen asenteen kouluun, että edellinen ei pönkitä jälkimmäisen arvovaltaa. ”Bereg” kysyy sen seurauksena:

Kuka kantaa siitä vastuun? Kumpia perheitä lasketaan enemmän – niitä joiden pojat pääsevät lukioista, vai niitä, jotka eivät tiedä mitä ne tekisivät pojilleen, jotka eivät pääse eteenpäin? Usein isän tekee levottomaksi ajatus, että – ellei tänään niin ehkä jo huomenna – hänet kutsutaan lukioon esittämään poikansa eroanomus, jotta asia ei pääty erottamiseen ja siten vie pojalta oikeutta koettaa onneaan toisaalla, pahimmassa tapauksessa reaalikoulussa. Laiha lohtu isälle, että hänen poikansa tosin päästetään kärsimästä ruumiillista rangaistusta, mutta silti erotetaan, vaikkakin eronpyynnön varjolla. Kyllä, koti ja koulu suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti, mutta miksi se on päästetty niin pitkälle?

Lopuksi ”Bereg” tiivistää lukioarvionsa ilmaisuun ”demoralisaatio”. Sanotaan:

Moraalittomia ovat opettajat, he eivät usko lainkaan tehtävänsä henkeen ja vakavuuteen, ovat sattumalta tulleet paikkoihinsa, puuhailevat ideoiden parissa, jotka ovat kaukana pedagogisista pyrinnöistä. Oppilaista tulee moraalittomia: heillä ei ole tippaakaan uskoa varsinkaan siihen, minkä myös heidän opettajansa kieltävät. Yhteiskunta on moraaliton: se suhtautuu lukioihin katkerasti, halveksien ja pilkaten. Mutta yhteiskunta voi verukkeena vedota tuloksiin, jotka oppilaista huomataan – he istuvat vankiloissa, syytettyjen penkillä osallisuudesta propagandaan, oppilaiden kertomuksiin ja valituksiin, omituiseen chronique scandaleuseen [skandaalikronikkaan], josta kaikki lukiot eivät suinkaan ole vapaita.

Lukioiden merkityksen ”yleisinä sivistyslaitoksina” voi ”Beregin” käsityksen mukaan tiivistää näin:

Lukio ei ole mikään ”kasvavan sukupolven terveen kehityksen kasvihuone”, vaikka sen koettaisi tehdä kuinka uskottavaksi. Päinvastoin, se on pikemminkin pesä, jossa tyytymättömyyttä haudotaan, se on ”satunnaisen kiihotuksen” kenttä, joka viime vuoden toukokuun kiertokirjeen mukaan ajaa jopa itsemurhaan, jossa yleensä kaiken auktoriteetin tunnustaminen hävitetään juurta myöten ja jossa kypsyy tapa suhtautua kielteisesti yhteiskunnan ja valtion järjestykseen. Oppilas tekee tuskin pienintäkään eroa sen ja koulujärjestyksen välillä.

Kirkollisten olojen suhteen lehti lausuu:

Ja miten on oikeauskoisen kirkon laita? Sehän on myös uudistettu. Kyllä vain!… Aiemmin huomattiin aatelin pysyttelevän loitolla, nyt sen lisäksi tulee papiston puuttuva kiinnostus. On suurennettu seurakuntia sulkemalla kirkkoja – korpit ja pöllöt rakentavat pesiään oikeauskoisten temppeleihin.

[nro 118, 25.5.1880]

Jatkamme tänään lauantain numerossa aloitettua selvitystä Venäjän lehdistön lausunnoista sen johdosta, että kreivi Tolstoi on eronnut Venäjän opetusministerin tehtävästä.

S:t Peterburgskia Vedomosti ryhtyy päinvastoin kuin kollegansa puolustamaan lämpimästi kaatunutta ministeriä. Lehti aloittaa puolustuspuheensa korostamalla sitä tosiasiaa, että Tšerniševskin ja hänen koulunsa kumousopit olivat kyllästäneet kansallishengen jo vuonna 1866, kun kreivi Tolstoi ryhtyi virkaansa. Siihen aikaan Venäjän koulujen asema oli äärimmäisen arka: kreivi Uvarovin lukiot oli hajotettu eikä niitä ollut korvattu toisilla hyvin järjestetyillä laitoksilla. Kreivi Tolstoi joutui luomaan paitsi opetusjärjestelmän myös itse koulut. Vuonna 1864 oli toisen asteen kouluissa vain 881 oppilasta, jotka olivat suorittaneet kypsyyskokeen, määrä oli noussut 946:een vuonna 1872, 1 373:een vuonna 1875 ja 2 000:een vuonna 1879. Ministeriön viralliset asiakirjat osoittavat myös, että niiden oppilaiden määrä, jotka ovat lähteneet lukiosta kesken kurssin, on vähentynyt kreivi Tolstoin kaudella, kun se 1864 muodosti 20 prosenttia koko oppilasmäärästä, mutta 1878 vain 18 prosenttia. Reaalikoulut ovat moninkertaistuneet. Viisitoista vuotta sitten ehdotettiin 13 reaalikoulun perustamista, nyt niiden määrä on 70 ja niissä on 14 111 oppilasta, lisäksi 182 kaupunkikoulua joissa 19 539 oppilasta. Akateeminen lehti kiistää, että pääsy yliopistoon on tullut vaikeammaksi. Vuonna 1866 laskettiin kuudessa yliopistossa (Tartto ja Varsova pois lukien) 3 591 oppilasta, vuonna 1878 jo 5 245. Vuonna 1879 luku oli edelleen kasvanut 20 prosenttia. Yliopistojen luentosaleihin eivät mahtuneet kaikki, jotka niihin virtasivat.

Lehti lopettaa kirjoituksensa mahtipontiseen ylistyspuheeseen entisestä ministeristä. Siinä sanotaan, että tämä on ollut nykyisen hallituksen suurten päämäärien tasalla, että hän on lahjoittanut Venäjälle koulun, joka vastaa aikamme tarpeita, joka ottaa lapsia kaikista luokista ja varallisuusoloista; väsymätön työntekijä, ei koskaan ryhtynyt sopimuksiin eikä etsinyt kansansuosiota. ”Siksi myös ne lukioiden 12 000 oppilasta, jotka ovat hänen hallintonsa aikana suorittaneet kurssinsa, tekevät hänelle oikeutta, samoin kuin historia, joka varmistaa hänelle korkean aseman Venäjän sivistyksen historiassa”.

Kaikki venäläiset äänenkannattajat ottavat kantaa jyrkkää järjestelmänmuutosta vastaan. Miten sitten pitäisi ryhtyä korjaamaan nykyisiä epäkohtia? Golos sisältää kirjoitussarjan, jossa se koettaa vastata tähän kysymykseen, ja korostaa sen ensimmäisessä osassa uudistuksia, joita se pitää kiireellisimpinä. Lehti vaatii lähinnä hävittämään sen dualismin, jota nykyään tapaa Venäjän kouluissa. Ilmiötä selittääkseen Golos viittaa koulujen historiaan ja muistuttaa, että kreivi Uvarovin suhteellisesti melko hyvät klassiset lukiot lakkautettiin vuosina 1848–1855. Oli tehty päätös luonnontieteiden hyväksi, koska pelättiin klassisten kielten kehittävän vallankumouksellista henkeä nuorisossa. Sitä seurasi lukioiden täydellinen uudistus, ja vaikka vuoden 1855 jälkeen harkittiin, mitään pedagogista järjestelmää ei kuitenkaan hyväksytty. Epäröinti johtui siitä, että myös lännessä klassinen järjestelmä oli vastikään joutunut melko vakavien hyökkäysten kohteeksi, joihin näytti olevan vielä enemmän aihetta Venäjällä. Korostettiin varsinkin venäläisten taipumusta eksakteihin tieteisiin ja välttämättömyyttä saada omaa kansallisuutta olevia teknikoita, joi­ta voitaisiin käyttää maan luonnonrikkauksien hyväksikäyttöön. Myös hra Go­lov­ninin ministeriö jäi odottavalle kannalle. Se päätti olla hyväksymättä kumpaakaan kiistellyistä järjestelmistä. Klassisten lukioiden rinnalle perustettiin reaalilukioita, jotka nauttivat samoja oikeuksia kuin edelliset. Kreivi Tolstoin ministeriö päätti lujasti tehdä lopun tästä dualismista toisen asteen opetuksessa. Sen sijaan se kuitenkin säilytti molemmat lukiot, mutta kun se oli klassisten lukioiden varma kannattaja, se tunnusti vain näiden viimeksi mainittujen yleisten oppilaitosten luonteen ja teki reaalikoulut tavallaan arveluttaviksi ja osattomiksi laitoksiksi oppilaidensa tulevaisuuden suhteen. Siten dualismi säilytettiin, mutta kahdenlaiset koulut eivät olleet yhdenvertaisia, toi­nen oli toista alempi, klassiset lyseot etuoikeutettuja ja reaalikouluilta riistet­tiin omat oikeudet. Onko aivan oikeudenmukaista ja viisasta, että luodaan kokonainen luokka oppilaita, joiden täytyy tuntea olevansa paarioita, kun heiltä kielletään ylempi opetus? Golos katsoo olevan tämän hetken kiireellisin tavoite määrätä molemmat koulut oikeuksiltaan samanarvoisiksi. Nyt Venäjän reaalikoulut eivät ole yleisiä oppilaitoksia eivätkä erikoiskouluja, ne eivät valmista oppilaitaan mihinkään määrättyyn toimintaan, ne eivät ole edes valmistavia oppilaitoksia mihinkään ylempään erikoiskouluun. Koko opetusministeriöllä ei ole yhtään sellaista tavoitetta, ja toisille ministeriöille kuuluvat ylemmät koulut, kuten teknologinen opisto, vuorikoulu tai silta- ja tienrakennuskoulu, ottavat reaalilukioiden oppilaita vain erityisestä armosta. Ja jopa tämä mahdollisuus reaalilukiolaisille on pienentynyt, kun näiden ylempien koulujen oppilaspaikkoja on vähennetty. – Jos vanhemmat lähettävät lapsensa reaalikouluun, se johtuu vain syistä, jotka eivät riipu heistä itsestään, ja yksi niistä on se, että eräissä kaupungeissa on vain reaalikoulu – asukkailla ei ole muuta valinnanmahdollisuutta kuin lähettää lapsensa siihen. – On ratkaistava kaksi kysymystä kyseisen epänormaalin tilan suhteen. Mitä tehdä reaalikoulujen nykyisille oppilaille ja millä tavalla voida palauttaa normaalit olot koulujärjestelmään? Golos toivoo, että nykyisten realistien sallittaisiin suorit­taa korkeammat opintonsa tietyissä yliopiston tiedekunnissa, ja tulevaisuudessa on tehtävä työtä dualismin poistamiseksi antamalla kaikille toisen asteen opetuslaitoksille yksi ainoa yhteinen oppisuunnitelma, joka soveltuu valmistautumiseen koko myöhempään ylempään opetukseen. Tällä hetkellä riittäisi, että perustetaan neliluokkaisia lukioita (prokimnaaseja) pienempiin piirikaupunkeihin ja yksi tai useampia kahdeksanluokkaisia lukioita suurempiin piirikaupunkeihin ja kuvernementtien pääkaupunkeihin. Golos jättää erikoistuntijoiden määrättäväksi, mitä aineksia pitää sisältyä tähän opetussuunnitelmaan, mutta lehden käsityksen mukaan toisen asteen kouluilla on vain yksi tehtävä, antaa nuorisolle yleisluontoista opetusta.

[nro 120, 27.5.1880]

Sen jälkeen kun on luotu katsaus kreivi Tolstoin toimintaan yleisen opetuksen ministerinä, ei liene vähemmän kiintoisaa tutustua Venäjän lehdistön arvioihin hänen toimintansa tuloksista pyhän synodin yliprokuraattorina.

Novoje Vremja omistaa sille tyhjentävän kirjoituksen, joka esittää yleiskatsauksen niistä uudistuksista, jotka on ehdotettu ja toteutettu Venäjän uskonnollisella alalla kreivi Tolstoin johdolla. Lehden käsityksen mukaan kreivi Tolstoi ansaitsee huomattavamman aseman kuin kaikki edeltäjänsä synodissa. Hän on kestänyt katkeran taistelun niin Venäjän luostari- kuin maallisen papiston säätyennakkoluuloja ja vihamielisyyttä vastaan. Työ ei ole ollut helppo. Kesken jäi myös laaja uudistustoiminta, jonka entinen yliprokuraattori loi ja koetti toteuttaa, vain koulu-uudistusta lukuun ottamatta. Kirkollisten tuomioistuinten perustaminen jäi yhä toteutumatta. Luostareita, kirkollista sensuuria ja avioeroa koskeva lainsäädäntö on jäänyt koskematta; kysymys vanhauskoisista on yhä ratkaisematta. Ne toimenpiteet, joihin on ryhdytty maallisen papiston aseman parantamiseksi, ovat olleet vain lievittäviä lääkkeitä, ja seurakuntien lukumäärän vähentäminen on aiheuttanut vaikeuksia, jotka ovat yhtä valitettavia papistolle kuin maallikoille. Mutta Tolstoin hallinto on onnistunut toteuttamaan uudistuksen yhden oleellisen puolen: uskonnollisten oppilaitosten uudistamisen. Ensin järjestettiin uudelleen ensimmäisen ja toisen asteen koulut, perustettiin nuorille tytöille hiippakuntakollegioita ja lopuksi uudistettiin kirkolliset akatemiat.

Uskonnollisten koulujen uudistus oli kreivi Tolstoin ensimmäinen työ. Se edelsi jopa lukiouudistusta. Se on myös paras. Se perustui periaatteisiin, jotka on jätetty pois myöhemmistä uudistuksista, varsinkin periaatteeseen, joka koskee kouluviranomaisten valintaa ja yhteiskunnan edustajien pääsyä koulun sisäiseen hallitukseen. Jotta voisi oikein arvostaa niiden etujen arvoa, jotka uudistus on tuottanut venäläisille seminaareille, on muistettava mitä vanhat seminaarit siihen saakka oikeastaan olivat olleet. Niiden vallitseva elementti oli munkkien mielivalta kaikkine suvaitsemattomuuksineen ja hämäräperäisine oppeineen. Opettajakunta (vuosipalkka 250 ruplaa) rappeutui samaan surkeuteen kuin oppilaat. Opetus kärsi siitä yhtä paljon kuin moraali. Seminaarilainen, joka sai koulussa selkäänsä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, antautui sen seinien ulkopuolella kaikkiin mahdollisiin äärimmäisyyksiin. Myös yleinen mielipide piti seminaarilaista vain tietämättömänä kyynikkona. – On selvää, että siinä ei ollut kyse uudistuksesta, kaikki oli tehtävä alusta asti. Kreivi Tolstoi omisti siihen kaiken tarmonsa, ja huolimatta myöhempien vuosien velttoudesta hän voi kehua luoneensa uudelleen Venäjän kirkollisen opetuksen. Hän aloitti antamalla riittävästi aineellisia voimavaroja saatuaan budjettiinsa 1 ½ miljoonaa. Sen jälkeen muokattiin uusi johtosääntö ja opetus perustettiin klassisille kielille ja matematiikalle melkein kuin lukioissa, kun taas teologiasta tehtiin erikoisaine kahtena vuonna niiden kuuden vuoden jälkeen, jotka oli omistettu yleiselle opetukselle. Koulujen hallinto pantiin kollegiaaliselle ja elektiiviselle pohjalle, johon oli sekoitettu maallikkoaineksia. Rehtori ja tarkastaja edustivat hallintoa, opettajakunnan parista kuudeksi vuodeksi valitut kuusi jäsentä pedagogiaa ja yhteisön papiston niin ikään kuudeksi vuodeksi valitsemat kolme maallikkovaltuutettua yhteiskuntaa. Kollegiossa ratkaisi äänten enemmistö, piispan toimivaltaa on rajoitettu ja munkit korvattu maallisen papiston valistuneilla jäsenillä. Piispa kääntyy kiistakysymyksissä pyhän synodin puoleen, joka tavallisesti siirtää asian tieteelliselle komitealleen, jonka puheenjohtajana on hänen kunnianarvoisuutensa Vasiljev, ent. almunjakaja Pariisin suurlähetystössä. – Myös seminaarien siveellisyyttä on muutettu, ruumiillinen rangaistus on poistettu ja pedagoginen periaate on otettu käyttöön kouluopetuksessa. Seminaareja varten palkattiin reviisoreita, joiden oli määrä pitää yliprokuraattori ajan tasalla kaikesta mitä niissä tapahtui. – Myös kirkolliset akatemiat järjestettiin samalla tavoin uudestaan. Professoreiden määrää lisättiin. Opintosuunnitelmia muutettiin ja oppilaiden asemaa parannettiin ottamalla vastaan suurempi määrä valtiostipendiaatteja. – Myös papintyttärien kasvatus on täysin kreivi Tolstoin työtä. Ensin heitä varten oli vain muutamia pikkukouluja, eräänlaisia hoitokoteja. Vuonna 1868 yliprokuraattori vahvisti johtosäännön pappikouluille, joita on nyt 45 ja niissä 5 756 oppilasta, joista saa jo aika hyvän osuuden ensi asteen koulujen opettajattarista. – Kirkollisten koulujen yleisuudistuksen tulos näyttää nyt seuraavia lukuja: 4 kirkollista akatemiaa, 53 seminaaria ja 186 alempaa koulua, joissa on 2 737 opettajaa ja 42 436 oppilasta. – Mutta alkuperäisessä uudistuksessa noudatettuja hyvää tekeviä periaatteita ei ole säilytetty koko laajuudessaan. Lukioiden uudistus on vaikuttanut seminaareihin kaikkialla haitallisesti. Oppilaita erotetaan yhä useammin, samoin kuin lukioissa, mitä on vielä pahennettu kieltämällä erotettujen pääsy muihin kouluihin. Se on käsittämätön toimenpide, kun ainakaan täysikasvuisilta ei voida riistää oikeuksia muuten kuin tuomioistuimen päätöksellä. Vielä enemmän Venäjän kirkollisia kouluja vahingoittaa uusin kiertokirje, joka riistää seminaarilaisilta pääsyn yliopistoihin. Tämä toimenpide sopii huonosti yhteen kirkollisessa koulu-uudistuksessa noudatettujen periaatteiden kanssa. Se olisi suotava vain siinä tapauksessa, että seminaarit eivät voisi varmistaa oppilailleen älyllistä kypsyyttä, tai jos niin katsotaan olevan asian laita, miksi sitten perustetaan kouluja, jotka eivät turvaa tulevaisuutta niiden omille oppilaille? Novoje Vremja ei usko siihen. Lehti katsoo päinvastoin, että kirkollinen koulujärjestelmä perustuu hyville periaatteille eikä tarvitse mitään radikaalia uudistusta. – Tällä toiminta-alalla kreivi Tolstoi on tehnyt suurimmat palveluksensa isänmaalle.

Myös eräs kirkollis-yhteiskunnallinen aikakauslehti ilmaisee täydellisen myötätuntonsa kreivi Tolstoin toiminnasta pyhän synodin yliprokuraattorina. Novoje Vremjan tavoin lehti tunnustaa kirkollisten koulujen uudistuksen onnellisen lopputuloksen ja toteaa ponnistelut, joita entinen prokuraattori on tehnyt sekä luostari- että maallisen papiston aseman parantamiseksi. Ei ole kreivi Tolstoin vika, jos suurenmoista suunnitelmaa ei voitu toteuttaa; tiedetään, miltä taholta vastustus on tullut. Mutta hän on ainakin onnistunut tekemään vaalijärjestelmän vallitsevaksi ja parantamaan konsistorilaitosta ottamalla mukaan sivistyneitä ihmisiä ja varmistamaan niille paremmat aineelliset ehdot. Entinen ministeri on ylimalkaan tehnyt paljon työtä parantaakseen alemman papiston asemaa. Mutta siinä, kuten muissakin uudistuksissaan koulun ulkopuolella, hän on onnistunut vain puoliksi, mutta on kuitenkin saanut varmistetuksi eläkkeet paitsi erotetuille papeille myös diakoneille, näille Venäjän alemman papiston huono-osaisille jäsenille. – Lopuksi on vielä mainittava valvontakomitean perustaminen kirkon omaisuudelle, joka on tarkoitettu parantamaan alemman papiston aineellista asemaa.