Morgonbladet nro 115, 116 ja 118, 18., 20. ja 22.5.1878: Liiketaloudellinen asema

Tietoka dokumentista

Tietoa
18.5.1878
Pvm kommentti: 
Myös 20. ja 22.5.1878
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

I

On tunnettua, että liike-elämän sairaalloisuus on vanhaa. Sen perussyynä eivät ole sodat, vaan se tavallinen, yltiökeinottelu. Itävallan suuren romahduksen juuret lienevät olleet lähinnä pörssipetkutuksissa. Mutta sen mukaan mitä yleisesti kerrotaan, oli Saksan romahduksen syynä vähintäänkin yhtä paljon teollisuuden todellinen yltiökeinottelu. Sodan aikana oli sekä kotimainen kulutus vähentynyt että vientituotanto laskenut, osaksi koska meri oli Saksalta suljettu. Sodan loppumisen jälkeen piti maan sisällä täyttää teollisuustuotteiden tarve sekä väestölle että armeijoille ja vastata kasvaneisiin tilauksiin ulkomaille. Kuumeisesti laajennettiin nyt kaikkia yrityksiä ja uusia yrityksiä tuli mukaan kilpailuun. Kun syntynyt tarve oli täytetty, vastikään sijoitettuja ja tuottamattomia suunnattomia pääomia makasi sekä laitoksissa että tuotteissa. Lisäksi hyvät ajat houkuttelivat huijaukseen, ja se toi tullessaan tuhon, aina kaikkein vaatimattomimpia piirejä myöten, jotka niin ikään sijoittivat omat säästörahansa ja enemmänkin, että saisivat osan luvatuista suurista tuottorikkauksista. Se laski kulutusta entisestään ja kasvatti teollisuusyritysten vaikeuksia. Pohjois-Amerikan rautatiekuume ja sen yhteydessä levinnyt pankkiluotto lienee ollut tärkeimpänä syynä siellä vallinneeseen monivuotiseen kriisiin.

Sellaisissa mullistuksissa vienti pakosta kärsii kaikissa maissa. Englantiin tuli lisäksi sille tärkeän Itä-Intian kaupan suuri mullistus, joka liittyi hopean hinnan laskuun.

Edellä sanottu pyrkii viittaamaan vain tunnettuihin oloihin ja muistuttamaan siitä, että rauhantoiveet ja turvattu rauha eivät ole poistaneet myöskään Suomen kaikkia vaikeuksia. Mainittujen yleisten mullistusten jatkuvista vaikutuksista lisäämme myöhemmin muutaman sanan.

Maamme viennistä ulkomaille oikeastaan vain puutavara tulee huomioon otetuksi. Tosin viime vuosikymmenenä myös voinvienti on kasvanut huomattavan suureksi. Mutta voi on sellaista tavaraa, että sen vienti on vähemmän riippuvaista talouden yleisestä tilanteesta. Ulkomailla voi on varakkaamman luokan tavaraa, ja varmaankin vain Englannissa ja jossain osassa Ranskaa kaupunki- ja tehdastyöläiset kustantavat sitä tee- ja kahvipöytäänsä, eivät ruoanlaittoon. Siksi sen hinta riippuu enemmän kilpailusta tuotannossa kuin suuresta vaihtelusta kulutuksessa. Ja joka tapauksessa puutavara on vielä paljon tärkeämpi vientitavara.

Vain viejät itse voinevat selittää, miten tämä vienti on vielä viime vuosina voinut pysytellä niin korkealla. Saksan–Ranskan sodan päätyttyä Ranskaan syntyi melkein uudet markkinat. Siellä piti korvata se, mitä sota ja Pariisin kommuuni olivat tuhonneet ja mitä se oli estänyt viemästä. Myös Saksassa kysyntä oli noussut, ja tavaraa lienee mennyt sinne myös Hollannin kautta. Sitten tuli, vaikka kulutus tuskin ollenkaan oli lisääntynyt, hopean hinnan lasku ja se onneton kurssi, joka kaikin puolin on aiheuttanut maalle tuhoa, myös siellä missä se näennäisesti toi voittoa – viejille mutta ei maalle. Niin alkoi suuri keinottelu, ja vienti kasvoi edelleen vielä viime vuonna, kun sodanuhka ainakaan yleisissä kuvitelmissa ei ollut pienempi tai suurempi kuin nykyään ja kun kurssivoitto oli suurimmaksi osaksi kadonnut. Tämän arvoituksen voivat yksin viejät ratkaista; sillä kukaan muu ei tiedä, mitä heidän vientinsä on tuottanut. Yleisistä seikoista luulisi, että jo 1876 vain ja ainoastaan vaihtokurssi voi antaa jotain kertymää.1

Sikäli kuin olemme voineet selvittää tilannetta, näyttää siltä, että Englannin kulutus ei ole viime vuosina kasvanut eikä vielä merkittävästi vähentynyt. Mutta jonkin aikaa tuonti Kanadasta tunki pohjoismaista tavaraa pois markkinoilta. Sitten kun myös Kanadan metsät alkoivat tulla ryöstetyiksi, viimeksi mainitun tavaran markkinat muuttuivat vähän paremmiksi. Mutta on todettu, että ne ovat nyt niin ääriään myöten täynnä varsinkin norjalaista, ruotsalaista ja suomalaista tuotetta, että se ylittäisi kysynnän myös maan suotuisimman tilanteen aikana, ja sen seurauksena hinta on huomattavasti laskenut. Kuten sellaisissa tapauksissa on tavallista, vain parempi tavara on myytävissä vähintään kunnon hintaa, mutta huonompi on myytävä polkuhintaan. Valitettavasti suomalainen tavara kuuluu yleensä jälkimmäiseen luokkaan.

Jos siirrytään maan tuontiin, niin siinä ei voi olla kyse mistään varsinaisesta keinottelusta. Sillä mitään tukkukauppaa täällä ei ole, vaan tuotu tavara menee kädestä suuhun. Mutta tuonnissa huomataan viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana samanlainen nousu kuin viennissä. Sen arvon nykyisellä laskutavalla nousu pistää vielä enemmän silmään, koska se osoittaa tuonnin ylittävän viennin 70–80 prosentilla. Mutta myös aiemmalla laskutavalla 160 miljoonan tuonti on suure, jota vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty ennenkuulumattomana. Suuret ulkomaiset lainat, joita on tukenut muutamien vuosien suotuisa vienti, ovat tuoneet rahoja, joiden täytyy hakeutua takaisin sitä tietä, jota paitsi lainatut rahat eivät koskaan jää.

Näyttää vain kummalliselta, että se voi jatkua vielä 1877. Ei ollut mikään salaisuus, että puutavaranvienti oli suurissa vaikeuksissa. Oli yhtä selvää, että maalla oli heikko, osaksi huono sato. Ulkomaisten tavaroiden kulutuksen oli siksi pakko vähentyä. Mutta tuonti kasvoi silti, ikään kuin maa olisi mennyt kohti aina valoisampaa taloudellista tulevaisuutta. Voisi uskoa, että sodan ja saarron pelosta olisi voinut tapahtua vähän liikatuontia tuleviin tarpeisiin. Mutta siihen olisi vaadittu sitä mitä meidän tuojiltamme tavallisesti puuttuu, vapaata pääomaa. Eikä ole kuulunut, että kukaan yksityinen olisi tuonut suuret määrät tarkoitukseen sopivaa tavaraa. Kultakannan käyttöön otto alensi merkittävästi tuontihintaa, ja myös myyntihintaa olisi pitänyt voida laskea helpottamaan kulutusta. Mutta jos niin on tapahtunut, se näyttää vaikuttaneen vähän; sillä joka taholta valitetaan, että menekki on ollut huono. On siis uskottava se, minkä virallinen luku osoittaa, että myös viime vuoden tuontikauppaan on sisältynyt uhkarohkeaa keinottelua.

Niin surullista kuin onkin tunnustaa, että myös meidän maamme on saanut tartunnan ajan yleisestä afäärisairaudesta, niin lienee kuitenkin kiistatonta, että meidän tärkein tuotanto- ja vientitavaramme sekä tuonti ovat siitä kärsineet. On vaikea sanoa, missä määrin se on jäytänyt muita tuotannonaloja, Venäjän vientiin tarkoitetut mukaan luettuina. Voi osoittaa viisasta ennakoivaa taloudenpitoa, että tärkeimmät rautatehtaamme seisovat; eikä koko rautateollisuus ole osoittanut mitään kohtuutonta nousua. Puuvilla-, pellava- ja paperintuotanto lienevät samanlaisessa tilanteessa. Vienti Venäjälle ei ole tarjonnut sellaista houkutusta kuin puutavaranvienti. Sen teollinen valmistus on myös rajoittunut harvempiin käsiin ja on niissä lujemmin. Sen on siis helpompi suunnata valmistus kysynnän mukaan kuin puunsahauksen, joka nojaa suureen, monivuotiseen valmistukseen, metsiin ja varastoihin pantuun pääomaan. Sitä vahinkoa, jonka Venäjän vienti on kärsinyt Venäjän kurssin putoamisesta, lienee osaksi helpottanut se, että tuontitulli sinne pitää maksaa kullassa, mikä on varmaan tehnyt mahdolliseksi nopeammin kuin muuten nostaa kotimaisen ja tullittoman suomalaisen tuotannon hintaa samaan tahtiin kuin setelirahan arvo laskee.

Yllä sanotusta käy kuitenkin ilmi, että taloudellinen tilanne kärsii täällä kriisistä, jota mitkään rauhantoiveet eivät voi auttaa. Toisaalta tuonnin vähentäminen on helppo parannuskeino. Mutta sahauksen supistaminen lienee monella taholla helpommin sanottu kuin tehty. Menekkiin se ei voi vaikuttaa mitään, sillä maamme tuotannon vaikutus ulkomaan markkinoihin on tuskin mitattavissa. Mutta on silti helpompi saada menemään yksi lasti kuin kymmenen, ja pakottavassa tilanteessa voi olla viisasta myydä jopa tappiolla, jotta saisi varoja lainattujen rahojen korkoon. Tappio tulee tuskin pienemmäksi sille, joka keskeyttää toiminnan kokonaan, ellei hän nimittäin ole tajunnut paljon aikaisemmin lopettaa sen raaka-aineen ostoa. Luultavasti se on ollut tilanne siellä missä sahaustoiminta on toistaiseksi lopetettu, kuten sanomalehdet ovat kertoneet.

Seuraavassa lisäämme muutaman sanan konkursseina ilmenneestä tilanteesta ja valitetusta rahapulasta.

 

II [nro 116, 20.5.1878]

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten vararikot olivat maan tuojien parissa jokapäiväisiä, ts. jokavuotisia. Siihen aikaan suurin osa manufaktuurikauppiaistamme otti tavaransa Hampurin tukkukauppiailta. Monet matkustavaiset kääntyivät täällä eivät vain patruunoiden vaan myös heidän apulaistensa puoleen, jotka myöhemmin tunsivat itsensä suuresti imarrelluiksi saadessaan kohottaa samppanjamaljoja näiden loistavien – suurmiesten kanssa, joita oma kuski kyyditsi vaunuissa jne., mikä siihen aikaan oli epävallista ylellisyyttä maamme liikemiesten keskuudessa. Luottoa tarjottiin viljalti ja otettiin vastaan käsi ojossa. Myymälä avattiin tuota pikaa syksyllä, ja usein sattui, että se suljettiin jo seuraavana keväänä. Sitä osattiin odottaa, ja hampurilaisten tavarat ja hinnat oli määrätty sen mukaisesti.

Vankemmat yhtiöt alkoivat sitten vähitellen ottaa tavaransa suoraan tehtailta, ja koko manufaktuurikauppa kääntyi vähitellen toiseen suuntaan. Sillä siihen vaadittiin käteismaksua tai liiketoiminnan vakaampaa arvostusta. Lyhytikäiset myymälät katosivat ja vararikot niiden myötä. Mutta viime aikoina vanhaa liikemiestapa näyttää taas päässeen palaamaan, päätellen useista vararikoista, joissa on hyvin vaatimattomia lukuja sekä vastaavissa että vastattavissa. Kiistatonta on kuitenkin, että tuojat ovat joutuneet kestämään vaikean ajan. Pankin ulkomaanvaihtokurssi nousi hyvin äkkiä, ja luotolla otetut tavarat täytyi maksaa paljon kalliimmalla kuin siihen hintaan, joka niille oli myynnissä laskettu. Kultakantaan siirryttäessä vaihtuminen oli yhtä ripeää, ja rahanarvon mielivaltainen määrääminen koitui vielä tuojien tappioksi. Sillä sen, jolla oli tavaraa käsissä, oli pakko myydä se yhtä alhaiseen hintaan kuin uutta tavaraa voitiin nyt tuoda. Voisi luulla, että mahdollisuus niin edulliseen kilpailuun olisi houkutellut monta aloittelijaa. Mutta epäilemättä eniten on vaikuttanut viime vuoden kohtuuttoman suuri tuonti, verrattuna siihen, että kulutuksen täytyy pienentyä vuodentulon ja yleisen taloustilanteen seurauksena. Valitettavia ovat tietenkin myös mainitunlaiset katastrofit. Mutta maan koko taloudelliselle tilanteelle ne ovat verrattain mitättömiä.

Paljon suurempi vitsaus olisi, jos viejät eivät pystyisi sinnittelemään sen vaikean ajan yli, joka nyt heitä painaa. Mutta heidän vakavaraisuuttaan todistaa hyvin, että tiettävästi sillä taholla ei vielä ole esiintynyt yhtään vararikkoa. Parilla sellaisella lienee ollut jotain tekemistä metsäkeinottelun kanssa, mutta niiden katsotaan koskeneen liiketoimia, jotka joka tapauksessa olisivat olleet kestämättömiä. Valitettavat onnettomuudet, jotka ovat seuranneet Porvoon–Keravan rautatiejuttua, ovat samoin oma asiansa.

Norjassa ja Ruotsissa ollaan näköjään yhtä vaikeassa tilanteessa kuin meidän maassamme. Rahapula on molemmissa maissa suuri. Norjassa sen syyksi mainitaan puutavaranvienti ja rahtipula hämmästyttävän suurelle kauppalaivastolle, jonka vetoisuus on suurin Englannin jälkeen. Ruotsissa puutavaranviennin lisäksi kärsii raudanvienti, jonka katsotaan olevan suorastaan poikki. Siellä syytetään myös suuria pääomia, jotka on sijoitettu yksityisiin rautateihin. Mutta sellaisen pääoman tarkoittamalla sidonnaisuudella on silti puolensa. Paljon suuremman osan sijoitetusta kotimaisesta rahapääomasta täytyy jäädä maahan varsinkin Ruotsissa, missä myös rautatietarvikkeita valmistetaan paljon omassa maassa. Samoin on kaikkialla työkustannusten laita, vaikka vähäinen osa siitä käytetäänkin ulkomaisten tuotteiden kulutukseen. Eikä kaikki myöskään hajoa tuhansiin käsiin vaan palaa pian teollisuuden hyväksi, mikä käy siellä ilmi myös yksityispankkien ja säästöpankkien talletustilien hyvin suuresta kasvusta. On itsestään selvää, että myös suuret ulkomaiset rautatie- ja maatalouslainat ovat yhtäläisellä tavalla lisänneet näitä pääomasäästöjä.

Epäilyttävää niissä ovat vain hyvinä ja huonoina aikoina maasta menevät vuotuiserät.

Mutta molemmissa maissa on nostettu meteli uudesta ulkomaisesta valtionlainasta. Norjassa on lopetettu rautatielaina, ja tarkoitus näyttää olevan, että osalla rahoista autetaan väliaikaisesti teollisuutta. Ruotsissa asia on saanut toisen muodon. Useita yksityisrautateitä on rahoitettu huomattavalta osin niin, että ne kunnat, jotka katsovat saavansa niistä hyötyä, ovat merkinneet niiden osakkeita. Kunnat itse ovat lainanneet siihen tarvitut varat. On kyllä rohkea kokeilu antaa kuntien velkaantua sellaiseen tarkoitukseen – voisi sanoa mihin tarkoitukseen tahansa. Useat näistä rautateistä antavat huonon tuoton osaksi viennin laman seurauksena. Nyt vaaditaan valtiota ostamaan ne. Osakkaiden katsotaan heittäneen rahansa melkeinpä hukkaan. Mutta pitäisi pelastaa ne, jotka ovat antaneet suurimman osan pääomasta, obligaationomistajat. Ja kun huomattava osa obligaatioita on niissä monissa luottolaitoksissa, niin tämä pääoma vapautuisi teollisuuden hyväksi jos valtio ottaa ulkomaista lainaa ja lunastaa ne. Tämä on lopputulos. Näyttää aika epävarmalta, millainen menestys tällä ehdotuksella voi olla. Voidaan kai kuitenkin olettaa, että jos kriisi jatkuu vielä pitemmän ajan, kuten epäilemättä tulee tapahtumaan, valtiopäivät joutuvat ryhtymään toimiin sen lievittämiseksi. Metsänhaaskauksella ja uhkarohkealla keinottelulla on suuri osa myös Ruotsin nykyiseen tilanteeseen. Mutta hallitus ja säädyt ovat ahkerilla ulkomaanlainoilla myötävaikuttaneet siihen – vaikka sitä ei vielä myönnetä. Läpäisemättömänä kilpenä pidetään holtitonta puhetta, että on lainattu tuottaviin tarkoituksiin.

Valtion väliintulosta näissä kyseisissä oloissa on arka kysymys. Vastauksen on katsottava riippuvan siitä, miten pitkälle sen nykyisissä oloissa pitää katsoa olevan hyödyksi tai haitaksi. Yleensä voi varmaan sanoa, että rahapula itse on voimakkain lääke rahakriisiin. Sillä korkea rahanarvo tarkoittaa matalaa tavaranarvoa ja työnhintaa. Ja niistä seuraavat halpa tuotanto ja helpompi menekki. Tähän asioiden luonnolliseen kulkuun puuttuminen vain lykkää mainittua asianmukaista loppulaskua. Mutta kun asiat ovat sillä mallilla, että kuinka alhainen tuotantohinta hyvänsä ei kykene vaikuttamaan menekkiin, vastaukseksi täytyy tulla jokin muu. Jos näet menekkiä ovat vain tilapäisesti estäneet syyt, joiden poistaminen ei ole teollisuudenharjoittajien tai maan vallassa, niin silloin voi pitää hallituksen velvollisuutena ja koko maan edun mukaisena antaa kaikkea mahdollista apua. Englannissa valittaisiin varmaan toinen ratkaisu, sillä maassa on niin runsaasti pääomia, että omistajien tuhon mukana romahtanut teollisuus joutuu helposti toisten valtaamaksi. Mutta myös siellä pankkimenettelyä lykätään yleisessä kovassa paineessa. Ranskassa lunastetaan parhaillaan vararikkoon meneviä rautateitä. Mutta köyhälle maalle sen luonnollisen suuren teollisuuden tuho on isku, joka vaikuttaa laajalti ja kauas tulevaisuuteen. On silti selvää, että mikään tutkainta vastaan potkiva apu ei voi eikä saa tulla kysymykseen, vaan vain mahdollisuus parantaa paremman ajan odotusta.

Esim. meidän tilanteessamme tällä hetkellä sahaustoiminnan tukeminen olisi varmasti hukkaan heitetty vaiva.

Sillä tilanne menekkimaissa näyttää olevan sellainen, että siellä tuskin voidaan odottaa yleisen taloustilanteen pikaista parantumista. Englannin kaksi tärkeintä teollisuutta, raudanvalmistus ja puuvillateollisuus, ovat äärimmäisissä vaikeuksissa. Syynä on puuttuva menekki, jälkimmäiselle ilmoituksen mukaan myös mahdottomuus kilpailla muiden maiden kanssa. Ranskan maailmannäyttely esittää loistavan pinnan. Mutta vienti vähenee, ja Moniteuristä luettiin äskettäin:

Pohjoisdepartementista2 tulee vaikeita uutisia. Kaikki kriisit onnellisesti kestänyt d’Hannellen kehräämö suljetaan. Lillen ympäristössä ei enää lasketa suljettujen tehtaiden määrää. Loosissa seisoo kolme kehräämöä ja yksi kutomo, Seclinissä useita kehräämöitä, Donayssa on yksi ainoa käynnissä. S:t Etiennestä kirjoitetaan, että hiilikaivosyhtiö on tilausten puutteessa keskeyttänyt työt.

Vähän aikaa sitten luettiin työpalkkojen alentamisesta ja sitä seuranneesta lakosta toisessa hiilikaivosyhtiössä, joka kaksi vuotta oli toiminut tappiolla. Sellaisia asioita tuskin enää mainitaan tasavaltalaisissa lehdissä, sillä ne pantiin aikanaan taantumuksellisen hallituksen syyksi ja ne piti hoitaa viime vaalien avulla. Mutta on itsestään selvää, että niillä on vaikutusta myös puutavaran kysyntään, jonka alenemisen myös Ranskassa maamme viejät ovat tienneet ja todenneet. Se on nihkeää myös Hollannissa, missä omaan tarpeeseen vielä kuuluu otettavan enimmäkseen tukkeja ja sahattavan omissa tuulimyllyissä.

Tuskin voidaan selvittää, onko sodanuhka nyt vaikuttanut mainittuihin oloihin. Mutta on varmaa, että pääasiassa ne ovat seurauksia pitkäaikaisesta kriisistä kaikissa maissa. Siksi niillä on myös politiikasta riippumaton kulkunsa, ja paraneminen vie aikaa. Siksi kukaan ei voi sanoa, miten kauan suomalaisten puutavaranviejien täytyy vielä kestää ennen kuin näkymät paranevat. Norjasta on jo kauan laivattu höylättyä tavaraa, Ruotsissa ainoana ratkaisuna vaaditaan sen jalostamista ja katsotaan, että myös rauta kelpaa myytäväksi vain valmiina tuotteina. Sellaiseen kehitykseen vaaditaan kuitenkin aikaa ja lisää pääomaa.

Valtionpankin tärkeimpänä tehtävänä tosin on rahanarvon ylläpitäminen. Mutta olipa maassa yksityispankkeja tai ei, vaikeana aikana sen tehtävä on tukea elinkeinoja. Suomen Pankki on valitettavasti ottanut tehtäväkseen kilpailussa yksityispankkien kanssa korjata voitot ja siten siitä on tullut kykenemätön täyttämään tätä velvollisuutta. Säädyt ovat kehottaneet pankkia siihen, eikä niillä näytä olevan hyvään pankkihallintoon mitään muuta mittaa kuin voittotilin koko. Mutta myös järkiperäisemmällä hallinnolla voi tulla aikoja, jolloin pankin varat käyvät riittämättömiksi. Ja silloin hallituksella on suurin etu torjua yleinen onnettomuus.

Jos olisi totta, kuten nyt väitetään, että rahaa ei voi saada vakuutta vastaan edes Suomen Pankista, niin varmaan hallitukselle on koittanut aika tulla väliin, mutta mieluiten pankin välityksellä. Lyhyyden vuoksi lisättäköön. Kuoletusrahastossa on obligaatioita 3–4 miljoonaa, turvallisesti ulkomaanrahassa. Se ei ole paljon, mutta jotain. Säästöt olisivat yhtä turvassa pankissa kuin valtiokonttorissa. Lisää voitaneen löytää. Jos hallitus lainaa pankille maan teollisuuden hyväksi sen kullan, jonka se pyytää pankilta valtion lainojen vuosikuluihin, se olisi kohtuullinen vastaantulo.

Kaksi seikkaa vaikeuttaisi sellaista avustusta: jos tuottajat ovat toimineet ulkomaisilla rahoilla, jotka pitää maksaa takaisin, ja jos ne ovat käyttäneet vekselidiskonttausta myös perustamiskustannuksiin, metsänostoon ym., ei vain valmistuskustannuksiin. Sillä ulkomaisten velkojen maksaminen vähentäisi pankin avustamiskykyä, eikä tällaisena aikana pitäisi antaa lisäluottoa pelkkää nimeä vastaan. Todellista apua voi koitua vain pitkäaikaisemmasta ja reaalivakuuksia vastaan annetusta luotosta. Ei ole tiedossa, miten paljon vielä on laivanvarustamoja, jotka toimivat ulkomaisella pääomalla, mutta se ei ole kovin luultavaa sen kalliisti maksetun kokemuksen jälkeen, joka maalla on ollut tästä liiketoiminnasta. Rahtitoiminnan alentuessa ja vielä enemmän saarron aikana syntyisi myös sillä taholla rahantarvetta kotimaisen lainan korkoihin. Rautatehtaat ja muut tehtaat voisivat joutua samanlaiseen puutteeseen. Sanalla sanoen: pankilta vaaditut rahat ovat ylipäänsä seteleitä, eivät kultaa.

Väärään aikaan esitetyt uudistusvaatimukset ovat vaikeuttaneet myös pankin asemaa. Aiemmin olemassa ollut määräys, 7/15 valuuttaa liikkeellä olevia seteleitä vastaan, saattoi olla irrationaalinen. Sillä pankki oli kuitenkin päässyt vaikeimman ajan yli, jolloin tuotiin valtavasti viljaa. Uusi, ulkomailta kärkkäästi lainattu viisaus määräsi toisin. Nyt tätä viisautta on jouduttu paikkaamaan, ja tuloksena on, että 31. maaliskuuta pankin setelinanto-oikeutta oli jäljellä 5 ½ miljoonalle. Jos vanha määräys olisi olemassa, summa olisi silloin ollut suunnilleen 26, todella kaksikymmentäkuusi miljoonaa. Voi kaikessa rauhassa väittää, että määrätyn valuutan määrän olisi voinut panna vielä matalammaksi, esim. 5/15 = 1/3:ksi vastuusummasta, ilman että pankin setelit olisivat menettäneet arvostaan penniäkään. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kruunun kassoissa setelit otetaan vastaan kultana. Mutta uuden, korkean viisauden pitää toimia tavallaan, joka ei ota lainkaan huomioon maan omia oloja. Pankilla olisi 31. maaliskuuta (7/15-järjestelmän mukaan) ollut käyttövaluuttaa noin kaksitoista miljoonaa. On masentavaa ajatella sitä.

Pankki alkaa lähitulevaisuudessa laskea kultaa liikkeeseen. Vaikka maassa ei kenelläkään ole kultarahoille muuta tarvetta kuin niiden katselun huvi, pari miljoonaa saadaan varmaan vähitellen menemään ulos. Kullan tuontitarve varmasti vähenee huomattavasti. Mutta vienti- ja rahtitoiminnan laman seurauksena se voi silti käydä pakottavaksi. Pankin tilanne voi vaikeutua. Mutta monet pienet purot tekevät joen, edes pienen ellei suuren. Vienti Venäjälle näyttää olleen siedettävän hyvä. Joka päivä tuo mukanaan uutisen satamiimme paarlastissa saapuvista aluksista. Niille jokaiselle on ulosmenevä puulasti valmiina. Niinpä myyntiä täytyy olla ainakin vähän, joskaan ei voitolla. Jokaiselta myydyltä lastilta pankki saa valuuttaa. Jo muutamat viikot voivat pienentää nykyistä jännitystä. Jos pankilla varmistettuna olisi muutaman miljoonan takautumisoikeus hallitukselle, hätiköidyt toimet näköjään voitaisiin välttää. Puhutaan ulkomaisesta lainasta pankin laskuun. Sellainen taskulaina on vaikeampi asia kuin voisi kuvitellakaan, ja joka tapauksessa kallis juttu. Varovainen neuvottelu voi olla paikallaan. Mutta ”rahat heti” on huono aloitus.

 

(Lisäys.) [nro 118, 22.5.1878]

Luvuissa (nrossa 116) ulkomaanvaluutoista, jotka kuuluvat kuoletusrahastoon, jotka voitaisiin lainana luovuttaa Suomen Pankille, lisättiin: ”Lisää voitaneen löytää”.

Tämän ilmauksen epämääräisyys johtui siitä, että selostuksesta säädyille kävi ilmi, että vuoden 1876 lopussa kulkulaitosrahastolla oli lähes 3 ½ miljoonaa pankin asiamiehen hallussa ulkomailla, mutta että minulla kirjoittaessa ei ollut tietoa, oliko tässä sijoituksessa tapahtunut jokin muutos.

Nyt esitettyyn tiedusteluun on hyväntahtoisesti annettu selvitys, että kyseisen asiamiehen hallussa on edelleen vähän yli 2 900 000 markkaa. Voidaan siis lisätä, että nämä varat voisivat hallituksen luvalla olla valuuttoina Suomen Pankin heti käytettävissä olevassa muodossa, vielä pankin omalla asiamiehellä. Tarvitaan vain, että ne siirretään valtiolta Suomen Pankin hyväksi.

Voisi olettaa, että varat ovat voineet jäädä asiamiehelle, koska tuleviin rautateihin tarvitaan ulkomaisia valuuttoja. Missään tapauksessa niitä ei kuitenkaan tarvita Tampereen–Vaasan rataan ennen kuin vuoden kuluttua. Jos pankki sitoutuu pitämään ne tarvittaessa kulkulaitosrahaston saatavilla, ne ovat yhtä lailla käytettävissä kuin tällä hetkellä. Nyt ne tuottavat varmasti huonon koron, ehkä 2 prosenttia. Pankki voi edukseen maksaa kaksin verroin ja enemmän. Jos, kuten on oletettu, myös kuoletusrahaston valuutat voitaisiin antaa pankille, pankin valuuttarahasto voisi muitta mutkitta saada vahvistusta yhteensä 6 miljoonaa. Voi myös sanoa, että mikään rahasto ei ole säätyjen pankille läheisempi kuin säätyjen kulkulaitosrahasto, ja lisäksi juuri se pyytää pankilta vuosittain huomattavan määrän kultaa rautatielainojensa vuosikuluihin.

Selvitykseksi siihen voi vielä lisätä, että kun pankin 31. maaliskuuta käytettävissä olevat valuutat ilmoitettiin 5 ½ miljoonaksi, siihen sisältyi nostamaton kassakreditiivin summa 2 064 000 mk. Kuukausitiedoissa pankin asemasta tämä vähennys viedään nykyään tileihin, luultavasti koska kassakreditiivit ovat osoittautuneet olevan sillä tolalla, että niiden summasta tuskin yli puolet käytetään. Tämän kuun 20. päivänä vähennys 30:nnelta huhtikuuta tuli näkyviin. Se osoittaa, että käytettävissä oleva valuutta eli pankin jäljellä oleva setelinanto-oikeus on noussut miljoonan. Asema on siis parantunut, mutta ilman että antolainaus olisi vähentynyt. Valitus näyttää siis koskevan sitä, että sitä ei ole voitu lisätä. Mutta toinen ei sulje toista pois. Lainanannon lisäys on mahdollinen vain valuutan tulon lisääntyessä. Se on vuoden alusta päinvastoin vähentynyt 2 miljoonaa, vähän yli; liikkeellä oleva setelikanta 3 miljoonaa, mutta antolainaus on pysynyt melkein ennallaan. Mainittu vuoden alun vähennys kuuluu asiaan, sillä silloin maksetaan tuontiluottoa. Kun tämä maksu on tehty ja vienti ulkomaille alkaa vaikuttaa, aseman pitää yhä enemmän parantua.

J. V. S.

 

 

  • 1. Myös Viipurista, missä sahatavaran vienti on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, se nousi 1877 korkeammaksi kuin koskaan. Kotkasta vietiin yhtä paljon kuin Viipurista, maan koko muutamassa vuodessa kasvanut tuotanto.
  • 2. Maan tärkein teollisuusseutu.

Vertailu