Helsingfors Dagbladin numerossa 126 on 11. toukokuuta julkaistu ote Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan vuosikertomuksesta vuodelta 1876. Siihen sisältyy myös päätös tappiosta, jonka yhdistys on kärsinyt Suomen Pankin nyt kieltäydyttyä myymästä valuuttoja sterlingpunnissa ja Hampurin bankoseteleinä (tai Saksan valtakunnanmarkkoina) yhdistyksen ulkomaisten lainojen lyhennysten maksamiseksi hintaan, josta vuonna 1865 tehtiin sopimus pankin johtokunnan kanssa. Mainitussa selostuksessa on seuraava kohta:
Kun lainanottajat maksavat yhdistykselle korkoa Suomen markkoina, mutta markan arvo suhteessa Saksan valtakunnanmarkkaan, jolla ulkomaisen lainan vuosilyhennykset pitää maksaa, on merkittävästi laskenut, ei yhdistyksellä, joka ilman mitään voittoa on välittänyt tämän lainanoton ja lainanannon, ole lainkaan varoja täyttää kotimaisen rahanarvon (Dagbl. kirjoittaa rahalaitoksen [J. V. S:n huom.]) laskun aiheuttamaa kurssieroa.
Tähän Dagbladet liittää nyt alaviitteessä seuraavan huomautuksen:
Yllä oleva järkeily nojaa ilmeiseen käsitesekaannukseen. Mikään Suomen rahan muutos ei ole aiheuttanut tätä tappiota, joka Hypoteekkiyhdistykselle koituu ulkomaisen lainansa maksamisesta. Syytä siihen on päinvastoin etsittävä siitä valuutassa tapahtuneesta muutoksesta, jolla yhdistys maksaa ulkomaiset lainansa. Lainaa otettaessa tämä valuutta oli Preussin taalari, joka oli hopearaha niin kuin Suomen markka.
– mutta nyt Saksassa on kultakanta ja taalari vastaa kolmea Saksan valtakunnan kultamarkkaa jne.
Tähän voidaan vastata: ”Ilmeisen” sekaannuksen täytyy olla jossain, missä se niin suurisanaiselle käsitteenselvittäjälle on mitä kiusallisin. Mitkä ovat ne ”käsitteet”, jotka ovat sekaantuneet? Ehkä olisi ollut syytä mainita ne. Missä on sanottu, että tappio olisi riippuvainen ”jostain muutoksesta Suomen rahassa”?
Tappio johtuu siitä, että Suomen Pankki kieltäytyy noudattamasta pankin johtokunnan tekemää sopimusta. Mutta kun Hypoteekkiyhdistyksen on nyt pakko ostaa valuuttoja sterlingpuntina ja valtakunnanmarkkoina (ent. Hampurin bankoina) pankin vaihtokurssin mukaiseen hintaan, tappion suuruus riippuu tästä vaihtokurssista. Ja kukaan muu kuin huomauttaja ei näytä epäilleen, että pankki pitää korkeaa vaihtokurssia, koska hopean arvo ja samalla Suomen markan ”kolikkoarvo” on laskenut. Huomauttajalle näyttää olevan outoa, että hopean arvo on laskenut ei vain suhteessa kullan arvoon vaan suhteessa yleensä kaikkeen tavaranarvoon, samoin kuin hän ei näytä voivan kuvitella, että hopean arvo voi laskea, vaikka kultaa ja kultarahaa ei olisi in rerum natura [luomakunnassa]. Hän ei liioin näytä kuulleen siitä yleisesti tunnetusta tosiasiasta, että Saksan hopean myynti Lontoossa on laskenut hintaa. Jos Saksa olisi nyt pitänyt ylimääräiset hopeansa kellareissaan, tätä hinnanlaskua ei olisit tapahtunut, toisin sanoen kultakanta ei olisi sitä aiheuttanut. Sitä vastoin on täysin eri asia, minkä arvoisella valuutalla Hypoteekkiyhdistys on lainansa ottanut ja millä se nyt maksaa. Lainaa otettaessa vuonna 1864 Preussin taalarin kulta-arvo vastasi nykyistä Saksan kolmea valtakunnanmarkkaa; minkä vuoksi yhdistys ei myöskään tee tippaakaan tappiota maksamalla kolme valtakunnanmarkkaa yhden Preussin taalarin asemesta. Huom. vaikenee siitä, mitä tekemistä sterlingpunnalla on ”muutoksen” kanssa.
Kun yhdistys nyt ostaa vuosilyhennyksensä Suomen Pankista, ostos on sama kuin se tällä välin on aina ollut. Sen arvo ei ole muuttunut lainkaan. Mutta raha, jolla se ostetaan, Suomen markka, on menettänyt arvoaan, sen ”kolikkoarvo” on laskenut. Tämä on niin päivänselvää, että sitä ei pitäisi hämärtää edes sen, että huomauttaja antaa yhdistyksen ”suorittaa ulkomaisia lainojaan”! Vaikka yhdistys ostaisi Helsingin torilta voita eikä pankista sterlingpuntia ja valtakunnanmarkkoja, Suomen markka olisi yhtä huono maksuväline.
Tietenkään yhdistys ei voisi vaatia pankilta sterlingpuntia sovittuun hintaan Suomen markkoina, jos esim. sterlingpuntaa lyötäisiin 50 prosenttia suuremmalla kultamäärällä kuin tähän asti. Mutta siksi ei ole suinkaan yhdentekevää yhdistyksen liiketoimille, että eri huomauttelijat ryhtyvät levittämään tietoa, että yhdistys vaatii pankilta nyt enemmän tavaraa kuin aiemmin – kaikki entiseen hintaan. Tehdyn sopimuksen mukaan sen pitää vain saada entinen määrä tavaraa entiseen hintaan.
Vuosikertomuksessa mainitaan myös, että vuonna 1865 Hypoteekkiyhdistys myi Suomen Pankille valuuttoja puntina ja Hampurin bankoseteleinä suunnilleen 21 prosenttia huokeampaan hintaan kuin pankin silloinen diskonttokurssi ja että pankki siten säästi 1 776 963 markan menot.
Myös tästä huomauttaja lausuu: että tieto ”perustuu mielestämme käsitteiden sekaannukseen”. Minkä ”käsitteiden”? jos saan luvan kysyä? Sekaannus selitetään seuraavasti: ”Suomen Pankki otti 1865 vastaan ja maksoi sitten edelleen Hypoteekkiyhdistyksen talletuksia yhteen ja samaan hintaan; sillä kumpikin tapahtui sen hopeamäärän laskun mukaan, joka annettiin ja luovutettiin.” Tämä näyttää aika selvältä, mutta ei satu olemaan totta.
Pankki maksoi Hypoteekkiyhdistyksen valuuttoja seteleillä 8 miljoonan markan summan. Setelit kävivät silloin 25 prosenttia alle käyvän arvon, toisin sanoen 100 hopeamarkkaa maksettiin noin 125 setelimarkalla. Silti Hypoteekkiyhdistys otti vastaan mainitut 8 miljoonaa seteleinä käypään kurssiin, toisin sanoen 2 miljoonan metalliruplan tai 8 miljoonan markankolikon asemesta.
Niin ällistyttävältä kuin se kuulostaakin, huomauttaja ei ole yksin siinä reilussa käsityksessä, että Suomen Pankki ei tässä liiketoimessa ansainnut penniäkään. Esim. eräällä tuomioistuimella on sama käsitys. Suomen Pankki noteeraa nyt sterlingpunnan diskontoksi 26 markkaa 50 p. Mutta jos pankinjohtokunnalle yrittää tarjota 25 000 markasta 1 000 puntaa, tarjous varmasti torjutaan pelosta, että pankki menettää liiketoimessa 1 500 markkaa.
