Morgonbladet nro 110, 13.5.1876: Puhe syntymäpäivänä 12.5.

Tietoka dokumentista

Tietoa
13.5.1876
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Hyvät herrat! Minun on esitettävä suuret kiitokseni tästä hyväntahtoisuudesta, jota herrat ovat jälleen minulle osoittaneet. Vain sen pitäisi hiukan huolestuttaa minua, että herrat vaivautuvat niin usein tai että niin usein vaivaan herroja. Kahden syyn perusteella voin kuitenkin suhtautua tähän tyynesti.

Minulla on ollut monien vuosien aikana ilo kuulla ylioppilaiden laulua Vilhelmin päivänä. Tämä ilo on tullut osakseni odottamatta, vaikka sen ilmaantumiseen onkin ollut vähäinen menneiltä ajoilta juontuva aiheensa. Toimiessani Kuopiossa koulun rehtorina minulla nimittäin oli tapana kutsua Vilhelmin päivänä luokseni koulun nuorisoa, muutamia kaikilta luokilta, ja viettää iltahetki yhdessä heidän kanssaan, vaikka en ole muuten koskaan elämäni aikana viettänyt syntymä- enkä nimipäiviäni. Kun olin sitten muuttanut Helsinkiin, täällä oli heistä jo useita, osa ylioppilaita, osa maistereita. He muistivat meidän Kuopiossa tänä päivänä viettämämme pienet, hyvin pienet juhlat ja ottivat tavakseen käydä ilahduttamassa minua vierailullaan tämän päivän iltana. Kaiketi rohkenen uskoa, että minulla oli ollut onni saada opettajana osakseni heidän suopeutensa ja tuollainen jatkuva muistissa säilyminen. Tultuani yliopiston professoriksi tämä vanha tapa luultavasti sitten johti siihen, että suurempi yliopistonuorison joukko kävi luonani Vilhelmin päivinä, ja tämä vanha tapa on siitä saakka jatkunut. Nyt kuulen ensi kerran ylioppilaiden laulua syntymäpäivänäni. Näin käykin tämän ainoan kerran; tämä on rauhoittanut mieleni ajatellessani näiden päivien herroille aiheuttamaa vaivaa. Vilhelmin päiviäkään ei ole monia jäljellä. Ja vaikka näitä kumpaakaan syytä ei olisi olemassa, herrat ovat nuoria, ja olen varma siitä, ettei askelista eikä laulusta ole paljon vaivaa.

Kun nyt olen ryhtynyt kertomaan tarinoita, pyydän herroja sallimaan sen, että kerron kaukaisemmalta ajalta vielä yhden, joka soveltuu tänään minuun ja meidän suhteisiimme.

Herrat tietävät, että yliopistossamme toimi kaunopuheisuuden professorina kauan Johan Gabriel Linsén, hyvin lahjakas mies, sangen etevä latinisti ja myös hyväsydäminen sävyisä mies, jonka luonne oli kuitenkin ehkä varhaisemmista ikävuosista saakka ja vieläkin voimakkaammin hänen perhe-elämässään kokemiensa hyvin raskaiden menetysten takia kehittynyt huonompaan suuntaan, sangen helposti kuohahtavaksi ja toisinaan kiivauteen saakka yltyväksi. Siihen aikaan tästä piirteestä kertoiltiin runsaastikin kaskuja. Ylioppilaista kukaan ei kuitenkaan pahastunut tuollaisista hänen luonteensa vähäisistä puuskahduksista lähinnä se takia, että tiedettiin, miten onnettomuudet olivat koetelleet hänen kykyään kestää elämää. Kaikilla filosofian kandidaatiksi opiskelevilla oli tapana kirjoittaa hänelle ainakin jokin harjoitusaine. Olin kerran saanut aiheen, jonka otsikkona muistaakseni oli: Amoenitas senectutis et adolescentiae [Vanhuuden ja nuoruuden miellyttävistä puolista]. Olin vielä nuori ja kirjoitin oman mielikuvani mukaisesti, ylistin nuoruusaikaa ja nuorta ikää ja pikemminkin säälittelin vanhuutta. Hän kävi aineet aina läpi seisten salissaan kirjoittajan vieressä. Kun hän tuli työhuoneestaan ainevihkoni kädessään, hän sanoi ensimmäisiksi sanoikseen ennen korjauksiin ryhtymistä: ”Herra ylistää nuoruutta, väheksyy vanhuutta; ihminen olisi siis sitä suurenmoisempi, mitä lähempänä hän on eläintä.” – Se oli hyvin purevasti sanottu. Hän työnsi kiivaasti vihkon käteeni ja meni työhuoneeseensa. Mutta koska tunsin hänen tapansa ja käyttäytymisensä, seisoin sävyisästi paikallani ja odotin. Hetken kuluttua hän tuli uudelleen huoneestaan. Liikutuin syvästi, kun näin hänen silmissään kyynelten jälkiä.

Sanoin hänen ilmaustaan hyvin purevaksi; siihen sisältyy kuitenkin syvä totuus. Ihmisenhän on kamppailtava työläästi ylöspäin vapautuakseen luonnon kahleista hengen vapauteen. Tämä työ edistyy vain hitaasti; vasta vähitellen ihminen saavuttaa kyvyn tuntea ja arvioida maailmaa, jossa hän elää, arvioida etenkin hengen maailman ilmiöitä, sen maailman, jossa hänen on toimittava. Vasta vähitellen hän kykenee selvästi oivaltamaan elämänsä tavoitteet, ja vasta vähitellen hän hankkii sen tahdonvoiman, jonka varassa hän pystyy toteuttamaan nämä tavoitteet. Niinpä Linsénin sanat olivat minulle opiksi ja ojennukseksi.

Nuoruuden elämä on kuitenkin ihanaa, nuoruusaika on ihana, koska siihen sisältyy niin runsaasti toiveita ja koska ilman tätä ihmisrinnan kerran elämässä täyttänyttä runsautta ei koskaan olisi myöskään seurannut toimintaa ja aikaansaannoksia eikä ihmiskunta olisi koskaan nähnyt niitä henkilöitä, jotka ovat edistäneet sen asiaa. Tämän takia Jumala siunatkoon nuoruusaikaa!

Mutta ”mitään päivää ei voida ylistää ennen sen päättymistä”. Tämän vanhan viisauden tuntevat kaikki kansat. Vasta loppuun tultuaan ihmisellä on jonkinlainen mielikuva siitä, mitä noihin nuoruusajan toiveisiin sisältyi, ja hän joutuu tuskaa tuntien katsomaan taakseen niistä sangen monia, jotka ovat jääneet vain toiveiksi. Kukaan ihminen ei vältä tätä kohtaloa, eivät edes suurimmat ja lahjakkaimmat. Jokainen joutuu elämän päättyessä tunnustamaan, että yksilö on heikko ja yksilön voimat ovat heikot. Jokainen saa elämänsä päättyessä tyytyä siihen, että voi sen menneistä vaiheista sentään säilyttää joitakin muistoja, jotka lohduttavat, jotka antavat rohkeutta elämästä erkanemiseen.

Toivon, että herroista jokainen, toivon, että kaikkien aikojen yliopistonuoriso voisi tähän päätökseen tullessaan katsoa taakseen jättämäänsä ja päätökseen tullutta tietään liian suurta katumusta ja liiallista masennusta tuntematta. Tästä ei riipu pelkästään näiden ihmisten elämän onni, tämän varassa on isänmaamme tulevaisuus sekä kansamme säilyminen ja onni. Jumala suokoon herrojen elämälle tällaisen päätöksen! Tämä on sydämeni syvyydestä nouseva toive.

Kiitän herroja nöyrimmin!

Vertailu