Morgonbladet nro 103, 5.5.1877: Asevelvollisuuslaitos

Tietoka dokumentista

Tietoa
5.5.1877
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kustannusten maksaminen.

 

Ehdotus varojen osoittamisesta asevelvollisuuden käyttöönoton kustannuksiin kantaa periaatteessa todisteen Hänen Majesteettinsa luottamuksesta Suomen säätyihin, mikä varmasti saa osakseen kiitollisen tunnustuksen. Pyydetyt määrärahat tarkoittavat nimittäin vain viiden vuoden kautta 1878–1882, ja asevelvollisuusarmeija on siten tehty riippuvaksi säätyjen jatkuvasta suostumuksesta. Ne eivät varmasti myöskään unohda, että kansa, jonka keskuudessa yksikään mies ei kykene kohtaamaan vihollista, on surkeaa sukua.

Ruotsin sanomalehdissä ja myös valtiopäivillä Suomen hirveä kohtalo on esitetty mörkönä Ruotsin valtiopäivätalonpojille, kun on keskusteltu muutaman päivän lisäyksestä asevelvollisten harjoittamiseen, mikä johti melko noloon tulokseen. Nämä eivät nimittäin näytä lainkaan haluavan panna alttiiksi kallista nahkaansa mihinkään vihamieliseen rasitukseen vaan toivovat edelleen rahalla ostavansa isänmaanpuolustajia, toki nykyään puhtaasti värvättyjä, niin että varuspalvelu ja ruotukierto lakkaisivat. Ehdotus asevelvollisuuslaiksi on antanut tekstin näihin mielenosoituksiin. Asianomaiset ovat tietenkin hankkineet ehdotuksesta niin niukasti tietoa kuin mahdollista. Sillä muuten he olisivat varmaan oivaltaneet, että laki, joka on voimassa viisi vuotta kerrallaan, ei hevin voi tulla sortavaksi. Ja on onnellista, että hallitus on noudattanut tätä todella vapaamielistä menettelyä. Sillä se helpottaa suuressa määrin uutta velvollisuutta ja avaa mahdollisuuden jälkeenpäin täydentää laitosta, minkä täytyy myös sitä varmemmin johtaa päämäärään mitä vapaaehtoisempi velvollisuus on.

Kustannuslaskelmissa varojen laskemisen täytyy tulla tärkeimmäksi tavoitteeksi säätyjen pohdiskeluissa. Sillä menobudjetti välttänee suurimmalta osalta niiden tutkinnan. Hallituksen täytyy parhaiten tuntea jokaisen viran tarve. Asiaan vihkiytymättömästä kustannuslaskelma vaikuttaa pikemmin alhaiselta kuin korkealta. Mutta se, mitä hallitus on pitänyt riittävänä, täytynee sellaiseksi hyväksyä.

Sotilasrahaston varat ovat edelleen suurin panos tulopuolella. Näiden varojen säästymä 9 ½ miljoonaa markkaa on yllättävän suuri ja haihduttaa kaikki huolet ensimmäisestä nostosta. Vuotuiset tulot, yhteensä pyöreästi 2 850 000 markkaa koostuu kolmesta kohdasta: ruotuvero sekä kymmenykset, virkatalovuokrat ja vakanssimaksut. Lisäksi tulee nyt säädyiltä vaadittu suostuntavero, aina 1 miljoonaan markkaan vuosittain.

Toisessa kohtaa (Morgonbladet nro 83) on huomautettu, että asevelvollisuutta käyttöön otettaessa vakanssimaksut varmaan jäävät pois. Sillä näyttää selvältä, että niin kauan kuin rahvas, varsinkin ratsu- ja ruotutilalliset ovat asevelvollisuuden alaisia, ruotusopimukset on katsottava lykätyiksi, ja siten myöskään vakanssimaksut eivät tule kysymykseen.1 Silloin sotilasrahaston vakinaiseksi tuloksi jää vain noin 1 miljoona markkaa.

Tästä tulosta päättää Hänen Majesteettinsa eikä sen käytöstä voi mitään huomautusta tehdä säätyjen puolelta. Mutta kohtuullisuuden kannalta voidaan varmaan epäillä, miten paljon maahan sijoitetun venäläisen sotaväen kustannusten pitää mennä Suomen sotilasvaroista myös sitten kun maa asettaa oman sotaväen ja siihen vaaditaan suostuntaveroa. Pohjimmiltaan asian laita on myös niin, että hallitus käyttää sotilasvaroja Porvoon valtiopäivien päätöksen nojalla, mikä edellytti, ettei maa toistaiseksi aseta lainkaan sotaväkeä. Oudolta näyttää varsinkin se, että juuri nyt, kun maalta vaaditaan uusia veroja, on myönnetty peräti 1 400 000 markkaa määrärahoiksi eri rakennuksiin Venäjän sotaväkeä varten. Tuskin on voitu edellyttää, että nämä seikat eivät herättäisi säätyjen valiokunnan huomiota. Mutta ei voi koitua asialle eduksi, että siten lisätään tarpeettomasti harkittavien aiheiden määrää.

Kun vakanssimaksut jäävät tulopuolelta pois, sotilasrahaston jäljelle jäänyt tulo käynee riittämättömäksi rahaston vakinaisiin menoihin, vaikka niistä vähennettäisiin suorat määrärahat Venäjän armeijan tarpeisiin. Kaikesta esitetystä käynee siten ilmi, että sotilasrahasto muuttuu säätyjen rahastoksi.

Vaadittujen ja olemassa olevien varojen luettelo ehdotuksessa osoittaa, että kuten yllä mainittiin, lisävaroja tarvittaisiin vain miljoona markkaa per vuosi, eli vuoden 1882 loppuun tai 2 ½ vuodeksi, koska ensimmäinen kutsunta astuisi palvelukseen marraskuussa 1880. Mutta silloin vakanssimaksu on laskettu vakinaiseksi noin 1 ½ miljoonan tuloksi. Jos luovutaan tästä tarkastelutavasta, tarvittu vuotuinen lisäys nousee 2 ½ miljoonaan.

Tämän tarpeen täyttämiseen voidaan nyt kuvitella monenlaisia keinoja. Mutta tätä nykyä säädyillä ei ole mitään muuta varmaa käytettävissä olevaa tuloa kuin suurempi tai pienempi osa pankinvoitosta. Joka tapauksessa nyt on turvauduttava uuteen sotilasveroon. Yksinkertaisimmalta näyttänee yhdistää se nyt päättyvään suostuntaveroon, niin että vuosittain jokin tietty summa menisi suostuntarahastosta sotilasrahastoon. Mutta luonnollisesti lisätty suostunta täytyy perustella aivan toisin kuin nykyinen, muuten se antaisi yhtä huonon tuloksen kuin se.

Kun 1863 valtiopäivillä säädyille esitettiin suostunta-asetus, se oli laadittu ruotsalaisen mallin mukaan, kuten vastaavissa tapauksissa oli tavallista. Siksi siinä ehdotettiin, että kiinteistön suostuntavero perustuisi prosenttiin kiinteistön arvosta. Mutta meiltä ei ole koskaan puuttunut hoksaavia valtiontalouden tuntijoita, varsinkaan nuoria. Nämä oivalsivat silloin sen, mitä luultavasti kukaan muu ei ollut oivaltanut, että sellainen suostuntavero ei olisi mikään tulovero. Ja kuten monessa kohtaa on luettavana, että oikeudellisesti kaiken veron pitäisi olla tuloveroa, niin he saivat aikaan säätyjen päätöksen, että myös kiinteistöveron pitäisi perustua tuottoon. Seuraus oli itsestään selvä, nimittäin se, että kiinteistöt maalla vapautuivat kaikesta erosta. Ehkä jatkuvasti on pidettävä kiinni tästä äärimmäisen järkiperäisestä menettelystä.

Mutta jos halutaan saada jotain tuloa, ainoa keino on ottaa pohjaksi kiinteistön arvo. Mutta nyt tuskin on mahdollista saada asia selväksi ehkä jo ennen kesäkuun loppua. Siksi rohkenen pitää parhaana, että ainakin ensi valtiopäiviin asti säilytetään vakanssimaksu sotilasverona. Seurauksena olisi, että kaikki ruotuihin jakamaton maa pitäisi velvoittaa maksamaan eräänlainen vero, nimittäin se vakanssimaksu, joka saman maan olisi pitänyt maksaa, jos se olisi jaettu ruotuihin. On vaikea sanoa, miten korkeaksi tämä kuvitteellinen vakanssimaksu nousisi. Mutta tuskin voisi olettaa, että se nousisi korkeammaksi kuin 1/5:een osaan nyt menevästä vakanssimaksusta, eli 300 000 markkaan. Kaupunkikiinteistöille ja muille elinkeinoille lankeaisi silloin 700 000 markan suostuntavero.

En katso voivani päättää miten oikea tämä suhde on. Tuloista puhuttaessa on paljon väljyyttä. Sillä tuloksi ei lasketa lainkaan, että maanviljelijälle asunto, lämmitys, suurin osa valosta, raaka-aineet jalkineiksi, vaatteiksi, ylöspidoksi työntekijöilleen, tavallisimmin kotitarvekalastusta ym., usein oma mylly, paja jne., että kaikki tuo on maaomaisuuden tuottoa. Mutta sellaisia eriä, jotka kaupungin virkamieheltä ja elinkeinonharjoittajalta menevät hänen verotetusta tulostaan, ei voida ottaa, sillä maanomistajan tulojen verotuksessa niitä ei oteta tai voi ottaa lukuun. Mutta jos sitä vastoin puhutaan omaisuuden arvosta, maamme maaomaisuuden arvo on niin valtava, että kaikki muu omaisuus on melko pieni murto-osa siitä.

Mutta se on tällä hetkellä sivuseikka. Jos vakanssimaksu pannaan edelleen pohjaksi, niin mikään ei estä lisäämästä tai pienentämästä sitä tietyllä prosentilla, jotta päästäisiin oikeudenmukaiseen verotussuhteeseen. Jos se pidetään ennallaan, niin siitä seuraa, että ratsu- ja ruotutilalliset eivät maksa lisäveroa asevelvollisuuden käyttöönotosta, mutta muut yhteiskuntaluokat saavat niskoilleen uuden veron. Ennen ensi valtiopäiviä pitäisi tietenkin tutkia, miten voitaisiin toteuttaa mahdollisimman oikeudenmukainen veron jako. Myönnettäneen helposti, että mikään uusi henkilövero ei tule kysymykseen.

Mutta tähän käsitykseen liittyy kysymys, joka siitä kiinnostuneissa aiheuttanee suuren metelin. Kun kaikki vakanssimaksut jäävät pois, on selvää, että ratsutilalliset menettävät lisätilavuokrat. Ne eivät ole heidän ikuista omaisuuttaan sen enempää kuin vakanssimaksutkaan ikuinen maavero. Ne noussevat noin ½ miljoonaan; muut verovelvolliset tuskin ottavat velvollisuudekseen maksaa tätä summaa ratsutilallisten hyväksi. Sotilasrahasto tarvitsee varmasti jokaisen pennin, johon se on oikeutettu. Kuten uuden laitoksen kustannuslaskelmista ilmenee, menot kasvavat vuodesta 1883 vielä miljoonan. Eikä ehdotukseen sisälly lainkaan kysymystä omasta tykistöstä, vaikka siitä tulee ehdottoman välttämätön lisäys, jos tarkoitus on, että asevelvollisia käytetään todellisessa taistelussa.

Kun kansa joutuu nyt pinnistelemään uuden laitoksen ylläpitämiseksi, hallitus ei voi teeskennellä saavansa istua kaikessa rauhassa. Maamme valtiovarainhallinto on ollut onnellista Schlaraffenlebeniä [vetelehtimistä], kun olemme tähän asti välttyneet Euroopan kaikkien muiden maiden rasittavimmalta valtiontalouden menoilta. Valtion tulot ovat nousseet tasaisesti ja antaneet kukkuraisin kourin syytää varoja kaikkiin muihin valtiontalouden tarpeisiin. Nyt maalla on oikeus odottaa, että tämä rikkaus antaa tukea ja helpotusta, ja säädyt voivat rauhassa, torjuntaa pelkäämättä, pyytää asevelvollisuuslaitokselle tiettyä määrärahaa valtion ylijäämävaroista.

J. V. S.

 

 

  • 1. Se aiheen perustelu, joka sisältyy asevelvollisuuslain ehdotuksen johdantoon, ei ole lähimainkaan sitova. Siinä esitetty teoria oli tuntematon vielä 1854, jolloin ruotusotaväki sanottiin irti ja vastaava ns. ”maavero”, vakanssimaksu, hävisi. Ruoturasitus ei ole suinkaan ”maavero”, vaan sopimuksella ehdollisesti hyväksytty velvollisuus, joka lakkaa, kun sitä vastaava etu, vapaus sotaväkeen kirjoittamisesta, lakkaa. Sanottu ontuva päätelmä näyttää lähinnä aiheuttaneen ruotsalaisten vastalauseet.

Vertailu