I Suurvaltojen asema. Englanti

Euroopan elättelemät toiveet että rauhaa ei enempää häirittäisi eivät ole toteutuneet. Harvassa maassa on haluttu ostaa rauhaa Turkin kristittyjen kustannuksella ja jättää heidät edelleen sortajiensa villien rietastelujen armoille. Englannin torypuolueen hallitus ja unkarilaiset ovat olleet tämän opin ainoat kaivatut tunnustajat.

Myönnettäköön että paljon vaaditaan siihen, että hallitus ottaisi vastuulleen uhrata veroja ja verta vieraan maan olojen järjestämiseksi. Ja sellaisen väliintulon tulokset ovat aina epävarmat. Mutta Kreikka, Serbia, Belgia, Romania ja lisäksi vielä Italia ovat paljon puhuvia todisteita siitä, että väliintulo voi kantaa hedelmää ihmiskunnan ja kyseisten kansojen omaksi eduksi. Sillä vaikka Kreikan tilanne on yhä surkea ja Romanian on ollut, kukaan tuskin epäilee, että se on parempi kuin Turkin yli- ja väkivalta.

Vapaa, ihmisystävällinen Englanti on ollut kaikissa näissä väliintuloissa joko este tai vastahakoinen osanottaja. Sen nykyinen asenne Turkin kysymykseen on siten perinteistä politiikkaa. Maan rahaintressi ilmenee siinä hyvin. Veriuhri olisi samantekevä asia, sillä sekä armeijassa että laivastossa se koskee vain palkkasotilaita. Mutta ne maksavat rahaa, ja koko sota maksaa rahaa. Ei sotaa, ei uusia veroja, se on pääasia. Kun toiset suurvallat sotivat, jokin Englannin teollisuuden haara saattaa kärsiä. Mutta toiset saavat lisää tuottoa. Sota tuhoaa aina jonkin maan teollisuuden; se tietää yhtä kilpailijaa vähemmän. Ja kun rauha tulee, sanottu maa on mitä oivallisin markkina-alue. Niin esim. Saksan–Ranskan sodan jälkeen. Myös nyt meneillään olevassa sodassa Englannin kauppa on aina ”vilkasta”. Sen puolueeton lippu kattaa kaikki meret. Englanti ei voi edes kieltää vapaita kansalaisiaan omalla riskillään varustamasta sotaa käyviä kaikenlaisilla sotatarvikkeilla, aluksista ja tykeistä revolverinpatruunoihin, ratsuväensatuloista hevosenkengännauloihin, sadetakeista nappeihin ja jalkineisiin – joissa on paperipohjat. Sillä mitkä toiset suurvallat voivat määrätä tehokkaampia saartoja? Lisäksi Englanti käy aina esteetöntä kauppaa siirtomaihinsa, itään ja länteen. Miksi Britannian leijona siksi haluaisi maanituksin tai vaatimuksin onnellistuttaa Turkin kristittyjä?

Mutta Englannilla on kysymyksessä myös kaksi poliittista panosta huolehdittavana. Toinen on määräysvalta Mustanmeren salmiin ja Suezin kanavaan. Voi olla epävarmaa, määrääkö Englanti itse edelleen Dardanelleista, kuten se on tähän asti tehnyt palvelijansa sulttaanin kautta. Mutta sille on mahdotonta jättää sitä määräysvaltaa millekään muulle, esim. Venäjälle. Suezin kanavan historia on loistoesimerkki Englannin politiikasta. Englanti työskenteli kynsin ja hampain kanavan rakentamista vastaan; mutta sitten kun se oli valmis, oli itsestään selvää, että Englanti yksin oli kanavan käytön herra – Englannin rengin, sulttaanin avulla. Tämä kaikki luultavasti kuuluu vapaakaupan periaatteisiin, joiden puolustaja Englanti tunnetusti on.

Englannin toinen poliittinen tavoite Turkin kysymyksessä on Pariisin rauhansopimusten ylläpito. Ennen Krimin sotaa Venäjän keisari oli eri rauhansopimuksin Turkin kanssa tunnustettu Korkean Portin [Turkin hallituksen] kristittyjen alamaisten suojelijaksi. Pariisin rauhansopimuksilla suurvallat yhdessä ottivat vastuulleen tämän tehtävän. Tiedetään, miten mainiosti ne ovat tehtävänsä täyttäneet. Vuonna 1871 pyyhittiin sopimuksesta Venäjän kielto pitää suurempia sota-aluksia Mustallamerellä. Nyt on myös kaikki loput pyyhitty käytännössä yli. Englanti pitää yhä vielä sanoissa kiinni Turkin loukkaamattomuudesta ja yhtenäisyydestä. Mutta se on edelleen pelkkää sanahelinää. Samaan aikaan Englanti, Ranska ja Itävalta ovat erillisrauhassa sitoutuneet yhdessä puolustamaan Turkkia jokaista hyökkäystä vastaan. Mutta kun Ranska tai Itävalta eivät piittaa tästä sopimuksesta, Englanti saa siis nyt panna myös tämän erillisrauhan ad acta [asiakirjoihin]. Sillä kun kukaan Napoleon III ei nyt halua antaa sotilaita, Englanti ei kykene estämään tapahtumia tapahtumasta. Ehkä sentään vastedes jokin pala varsinaisesta Pariisin rauhasta vedetään esiin, jos Venäjä ottaa muinaisen suojelijanvaltansa, ainakin Balkanin kristittyjen osalta.

Kaikessa mainitussa Englanti voi nyt toimia täysin oikeutetusti, koska kykyjensä mukaan jokainen kansa edistää omia etujaan, joiden pohjalla on valtakilpailu Venäjää vastaan. Mutta on ilmeistä, että Englannin politiikka ei käy yksiin ihmiskunnan yleisten etujen kanssa. Sillä tuskin kukaan uskoo, että Turkin vallan ylläpitäminen edistää niitä. Ilman erehtymisen vaaraa voinee väittää, että siksi Englannin politiikka ei myöskään ole hyvää politiikkaa, vaan että ennemmin tai myöhemmin se kärsii lisää vahinkoa.