Missä sielu sijaitsee on kysymys, joka moninaisina aikoina on aiheuttanut psykologeille melkoista päänvaivaa. Yleisimmin on oletettu että pää ja aivot olisivat sen oikea asuinsija. Mutta tähän olettamukseen liittyy heti kaksinainen merkitys. Sillä tahtomatta täten lausua seurueelle epäkohteliaisuutta minun on totuuden nimessä huomautettava, että jokaisella seurueen jäsenellä on pienet ja ahtaat aivot. Huom. isompien ja tilavampien ohella. Nyt herää kysymys kummassako näistä asunnoista sielu sijaitsee. Merkillistä kyllä on muuan suuri filosofi, Cartesius, sijoittanut sielun pikkuaivoihin. Tässä törmään jälleen todelliseen salakariin, kun en voi muuta kuin väittää, että kaunokirjallisella, neroutta ja lahjakkuutta säkenöivällä yhteisöllä, poikkeuksetta, on soraa aivoissa, vaikkakin hyvin vähän, häviävässä määrin. Jätän siis pohtimatta, riittääkö tämä painolasti estämään mielikuvituksen lentoa, mutta varmaa on, että Cartesius on liittänyt sielun tähän soraan. Aivoissa on pikkuaivojen syvennyksen, cavitetin, lähellä rauhanen, glandula pinealis. Mutta sen että Cartesius ilmeisesti on väärässä ja ettei sielu asusta sorassa todistaa paitsi tämän seurueen olemassaolo ja sen erinomaisten jäsenten sieluntoiminta myös se seikka, että pikku- ja isojen aivojen välillä on mukava ja varma silta (pons Varolii) jota myöten sielu ei varmaan malttaisi olla tepastelematta pikkuaivoista isoihin aivoihin. Jos edelleen otan vapauden mainita, että muuan hypoteesienlaatija pani sielun ratsastamaan tätä siltaa myöten sillä sijaitsevalla satulalla (sella equinalla), niin tarkoitus on vain osoittaa, miten ylettömän yksinkertaisia filosofit ovat olleet ja ovat, mistä epäilemättä tämäkin lyhyt esitys antaa lisätodisteen.

Kysykäämme mieluummin runoilijalta, missä sielu sijaitsee, ja hän vastaa varmaan, joskin yhtä varmaan runollisemmin sanoin kuin nämä alla olevat riimittelyt:

Sinisilmät tyttöseni

sielua vain heijastaa.

Niihin sielukkuus kun meni,

asuinsijan niistä saa!

Tai toinen, siinä suhteessa poikkeuksellinen runoilija, että hän on onnistunut saamaan rakkauden suudelman, huudahtaa:

Ei enää koskaan sydän kysy,

missä sielu sijaitsee.

Armaani huulilla se pysyy,

niiltä mua kohti hymyilee.

Se on kuin tuli hehkuvainen

palava päällä alttarin,

jonka luo yksi ainokainen

saa käydä silmin palvovin.

Pakahtuu autuudesta rinta:

minä se ainut olla saan,

palvoja sielun hehkuvan.

Arvoituksista ihaninta

kun tohdin käydä ratkaisemaan,

vastaukseksi sain suudelman.

Mutta en tohdi jatkaa peläten syyllistyväni suurempiinkin tyhmyyksiin kuin siihen että selvittelen Sonetilla proosan päälle runoilijoiden arveluita siitä missä sielu sijaitsee. Riittää että sekä runoilijoiden että prosaistien mielipiteet tästä ovat varsin jakautuneet. Ahneen ja Aftonbladetin sielu luultavasti sijaitsee rahakirstussa; kunnianhimoisen valtaistuimella, ministerintuolilla tai sanomalehden palstoilla; hellämielisen sydämessä; nälkäisen mahassa; Ruotsin hallituksen linnan vasemmassa siivessä ja sen seurueen, jota olen juljennut uuvuttaa tällä plätinällä, pöydän takana; divaanilla.

Sanansaivartelija voisi vielä lisätä, ettei sielu ylipäätään sijaitse missään. Mutta tyydyttävämpi on epäilemättä autuaan Pölkkypään varma ja kiistämätön virkahdus, että sielu sijaitsee siellä missä se sijaitsee.