Senaattori Snellman lausui seuraavaa: – Omasta puolestani olisin mieluiten vaatinut metsäylihallitukselta uuden, paremmin perustellun ja tosiasioihin nojaavan lausunnon ja asiaa koskevan esityksen.

Sillä jokaiselle täytyy olla ilmeistä, että sahatukkien myynti kruunun metsistä ei riipu siitä, että maan sahanomistajat eivät olisi oppineet ymmärtämään, että valtio ei voi heidän yksityisen voitontavoittelunsa vuoksi lahjoittaa pois maan yhteistä omaisuutta.

Tätä veruketta vastaan puhuvat terve järki ja ilmeiset tosiasiat. Yksikään sahanomistaja ei anna sahansa olla joutilaana, jos hän voi vähänkin voittoa saaden pitää sen käynnissä, koska siten hän menettää laitokseen sijoitetun pääoman koron ja pian itse pääomankin. Tosiasiat näyttävät myös, että nykyisten huonojenkin suhdanteitten vallitessa sahaaminen jatkuu kaikkialla, missä metsää on voitu saada hintaan, joka tekee hakkuut, sahauksen ja laivauksen mahdolliseksi.

Yksityisen metsän ostaminen kruunun metsän sijasta ei johdu pelkästään siitä, että sitä saadaan halvemmalla, vaan myös siitä, että sen hinta mukautuu kauppasuhdanteisiin. Se tulee ostajalle halvemmaksi myös siksi, että hän maksaa rungolta eikä kuutiosisällön mukaan, että hän ottaa rungosta vain niin suuren osan kuin on kannattavaa, eikä hänen ole pakko ottaa koko puuta eikä heiveröisiä runkoja yhdessä järeämpien kanssa eikä sen lisäksi perata ylämetsää; edelleen siksi, että hän ostaa metsää, joka on lähempänä hyviä uit­toväyliä ja josta puutavaran kuljetus tulee halvemmaksi kuin kruunun metsistä, jotka pääasiassa sijaitsevat kaukana ja vaativat pitkää ja kallista kuljetusta. Viimeksi mainittu koskee kruunun metsiä Kuopion läänin pohjoisimmissa osissa ja varsinkin Oulun läänissä. Tosiasia on myös, että puutavara viimeksi mai­nituissa metsissä on niin heiveröistä ja sydänhalkeamien vaivaamaa, että kun maan eteläosissa saadaan standardi lankkuja ja lautoja kahdeksastatoista rungosta, tarvitaan samaa tavaramäärää varten kaksikymmentäkahdeksan run­koa kyseisissä metsissä olevasta tukkitavarasta. Kun on ilmoitettu, että hak­kuu-, veto- ja uittokustannukset ovat keskimäärin kuusitoista penniä kuutiojalalta, ja kun nämä kustannukset varmasti ovat sitä suuremmat, mitä heive­röisempää puutavara on, niin on mitä suurimmassa määrin epävarmaa, mil­­loin ja mihin hintaan kruunun metsistä voitaisiin myydä niin suuria määriä puutavaraa, että edes valtion nykyiset metsähallinnosta koituvat kustannukset voitaisiin kattaa. Kokemus osoittaa myös, että Oulun läänin metsistä on myyty joko varsin vähäisiä määriä tai, kuten viime vuonna, ei ainuttakaan runkoa. Tämän seikan lukeminen sen syyksi, että sahanomistajat pyrkivät saamaan tukkinsa lahjaksi, niin kuin metsähallitus antaa ymmärtää, on niin järjetöntä, ettei sellaista pitäisi saada esiintyä virallisessa lausunnossa. Tunnettua on, että Oulun läänissä on metsähallituksen kannustamana rakennettu suurin kustannuksin kaksi suurta höyrysahaa, joissa on ollut määrä sahata läänissä sijaitsevien kruunun metsien puuta. Pitäisi olla ymmärrettävää, että näiden sahojen omis­tajat, tuotannon ollessa puutavaran puutteessa varsin vähäistä, ovat mui­den sahanomistajien tavoin yleensä mieluummin valinneet vähemmän kan­nat­tavan tuotannon kuin perustamispääomansa menettämisen. Ja kun he joi­nakin vuosina eivät ole ostaneet puutavaraa, osoittaa tämä, että se ei ole voi­nut tapahtua ilman tappioita.

Merkittäviä kuluja on koitunut uittoväylistä, joita ei koskaan ole käytetty puutavaran kaatoon, vetoon ja uittoon ja jotka auttamatta lahoavat rikki. Kun oli esillä kysymys metsäopiston yhdistämisestä Mustialan maanviljelyskoulun kanssa, oli metsävirkamiesten tarve lähitulevaisuutta ajatellen täytetty, ja samoin oli kokemuksia vaikeudesta myydä puutavaraa kruunun metsistä eh­doilla, joista metsähallitus piti kiinni. Metsähallituksen olisi siksi pitänyt voida laskea, saisiko opisto oppilaita vai ei, jotta tästä laitoksesta koituneet hyödyttömät kustannukset olisi voitu välttää. Myös metsähallituksen nyt esittämää käsitystä kruunun metsien tulevasta tuotosta on minun pidettävä epäluotettavana. Ennemmin tai myöhemmin voidaan toki toivoa noiden myyntitulojen kasvavan niin, että metsänhoitolaitos ja opisto voidaan kustantaa sen tuotolla. Mutta vakaa käsitykseni on, että tuo aika ei tule ennen kuin kruununmetsien taloutta hoidetaan samalla tavalla kuin kaikkea muutakin liiketoimintaa ja tavaraa myydään hintaan, joka siitä voidaan saada, eikä jätetä metsään mätänemään, niin kuin nyt tapahtuu. Tämä tappio ei voi olla vähäinen, kun kyseessä on viidestätoista kahdeksaantoista miljoonan kypsän sahatukin varanto. Jos tämä menetys arvioidaan vain kahdeksi prosentiksi vuodessa, ja jokaisen rungon arvioidaan olevan arvoltaan vähäiset puolitoista markkaa, niin vastaa tämä metsänhoitolaitoksen kustannuksia, jotka ilman satunnaisia määrärahoja ovat neljäsataa kolmekymmentätuhatta markkaa. Lähinnä juuri tämä suuri valtion menoerä olisi metsätalouden avulla korvattava, ja niin pitäisi voida helposti tapahtua, kun kruunun metsien pinta-ala on suunnilleen kaksituhatta neliöpeninkulmaa. Sellaista tulevaisuutta voidaan epäilemättä parhaiten lähestyä siten, että kruunun metsissä tapahtuvien hakkuitten ehtoja muutetaan niin, että niistä koituvat kustannukset vähenevät. Katson näin ollen, että metsähallituksen pitäisi ensi sijassa ajatella keinoja, joilla myynti tulisi mahdolliseksi, jos lykkäystä opiston lakkauttamiselle voitaisiin puoltaa, kunnes kokemus osoittaisi, olisivatko myyntitulot muutetuilla ehdoilla mahdollista. Asian ollessa nykyisellä tavalla en omasta puolestani katso olevan lainkaan toivoa, että opisto saisi oppilaita nykyisille lupaaville opettajilleen. Senaattori ja vapaaherra von Bornin ehdotukseen toimenpiteeksi yhdyn vain sillä edellytyksellä, että taloudenpidossa tapahtuu muutos, yhtymättä kuitenkaan paroni von Bornin mielipiteeseen kruununmetsistä nykyisin saatavien myyntitulojen vähäisyyden syistä.