Tomsk 5./17.3.1846

Veli Snellman! 

Olen tottunut saamaan Pietarin Tiedeakatemialta numeroituja kirjepaketteja, joiden ulkopintaa on runsaasti koristeltu painetuilla kotkilla ja tarinoilla ja jotka ovat paksuja, mutta sisältävät irrallisen roskapaperin lisäksi vain venäjänkielisen raspiskan [virallisen kuittausliuskan], ja niinpä joudun sangen alakuloisten tunteiden valtaan aina kun postinkantaja työntää kouraani tuollaisen roskapaperipin­kan, ojentautuu koko pituuteensa ja julistaa painokkaasti: казенное разписатсы! [kuit­tauspyyntö] Paljon kirjoitushomman uuvuttamana istuin kauan ennen tätä eräänä iltana höyryävän teenkeittimen ääressä ja nuuhkin hyvillä mielin kiinalaisen teen tuoksahduksia, kun huoneeseen astui virkapukuinen mies ja suorittaen tavanmukaisen manööverin ojensi minulle jättiläiskokoisen, tavanmukaisesti keisarillisilla kotkilla ja akateemisilla tunnuksilla koristellun paketin. Tietysti minun oli aluksi murtauduttava suurella vaivalla ja suurta kärsivällisyyttä osoittaen kymmenkertaisten päällyspaperien läpi, mutta kun lopulta pääsin käsiksi raspiskaan, löysin paketin sisältä 500 hopearuplaa ja aivan sen sisimmästä ytimestä pienen pienen lakalla sinetöidyn kirjeen Sinulta. Sillä hetkellä minusta toki tuntui siltä, että Siperia on ihana maa, ja vielä nytkin voisin kirjoittaa Sinulle kokonaisen kirjan verran kiitoksia siitä, että ystävällisesti muistit syntisten maassa vaeltavaa syntistä; tämä merkitsisi ehkä kuitenkin toimimista sen sananlaskun mukaan, joka puhuu ”hyttysten kuurnitsemisesta, mutta kamelien nielemisestä”. Sydämeni tunnustaa ilomielin, että tämä on vähäpätöistä verrattuna kaikkeen siihen hyväntahtoisuuteen ja ystävyyteen, jota osoitit minulle ollessani vielä alaikäinen. Tunnustan tehneeni syntiä tätä ystävyyttä vastaan antautuessani uskomaan, että Sinä pidät elämäni ponnisteluja pinnallisuutena, oman edun tavoitteluna ja laskelmointina ja monien muiden tavoin myös epäilet sen asian tärkeyttä, jonka takia olen pannut peliin henkeni, terveyteni ja voimani. Kun niin ystävät kuin vihollisetkin ahdistelevat, tällaisia hölmöyksiä voi helpostikin pälkähtää päähän, ja ne pääsevät sitä paremmin vaikuttamaan, mitä epävarmempi ihminen on toisaalta omista kyvyistään ja toisaalta itse sen asian menestymisestä, jonka takia on päätä pahkaa heittäytynyt eksyttävän meren armoille. Tämä aihe ei enempiä sanoja tarvitse. Mitä taas tulee viimevuotiseen tervehdykseeni, se ei kaduta minua lainkaan, sillä se johtui myötämielisyydestä Sinua ja sitä asiaa kohtaan, jonka puolesta taistelet, vaikka saattoikin perustua väärinkäsitykseen. Sananmukaisesti tulkittuna tämä tervehdys olisikin oikeastaan pitänyt käsittää ainoastaan tiedon välittämiseksi Sinun kannaltasi joka suhteessa tärkeästä ja huomiotasi vaativasta asioiden tilasta. Varmaa on ainakin, ettei sanoma lähtenyt pelokkaasta sydämestä, koska sillä, jolla ei ole mitään menetettävää, ei ole myöskään mitään aihetta pelkoon. Ja näin jätän taakse myös tämän tarinan onnitellakseni Sinua siitä, että Sinulla on lopultakin sellaista, mitä ”ihmisen pojalta” puuttui – sydän, jonka tukeen voi nojautua huolten painaessa.

Sinä neuvot minua reivaamaan purjeet ja ajattelemaan loppuselvityksen tekemistä. Tämä neuvo on hyvä ja terveellinen; mitäpä minua hyödyttäisi kaikkien Siperian soiden lävitse rämpiminen, jos minä ja koko pieni omaisuuteni eli paperini saavat täältä hautansa? Sekä viisaus että oma haluni vaativat minua palaamaan Suomeen määräaikani päätyttyä ja julkaisemaan ainakin tärkeimmän osan aineistosta. Tulevaisuudestani en ole kuitenkaan tehnyt vielä päätöksiä. Ellen voi Suomessa saada leipäpalaa suuhuni, mikä näyttää todennäköiseltä, voisin kyllä tulla Siperiaan vielä kerran ja ottaa tutkittavakseni tunguusien kieliryhmän, jonka tutkimiselta Tiedeakatemia ei kohtuuden nimessä voi kieltää tukeaan. Kun nimittäin suomalaisen kieliryhmän ja samojediryhmän sukulaisuus tulee tämän nykyisen matkani tuloksilla riittävästi todistetuksi ja kun suomalaiset ilmeisestikin ovat sukua myös turkkilaisille ja tataareille, kielentutkimuksen lähimmäksi tehtäväksi tulee tietysti pakostakin suomalaisten ja tunguusien sukulaisuuden osoittaminen samojedien kielen avulla. Tunguusien kautta tie avautuu mantšuihin saakka, ja mongolien luo meidät johtavat kaikki tiet, koska niin turkkilaisten, samojedien, tunguusien kuin mantšujenkin oletetaan olevan heille sukua. Meidän on vähitellen opittava sopeutumaan ajatukseen, että olemme halveksittujen mongolien jälkeläisiä, mutta voimme kuitenkin vedota tulevaisuuteen esittämällä kysymyksen: ”Onko kaukasialaisen ja mongolisen ihmisrodun välillä todellisuudessa selvää eroa?” Minun mielestäni sellaista eroa ei ole. Sanokoot luonnontieteilijät mitä tahansa kaukasialaisten ja mongolisten kansojen kallojen erilaisuudesta, merkillinen tosiasia kuitenkin on, että eurooppalaisella suomalaisella on kaukasialaiset, mutta aasialaisella suomalaisella [suomalais-ugrilaisella] mongoliset piirteet, että Euroopassa turkkilaiset ovat eurooppalaisten, mutta Aasiassa aasialaisten kaltaisia. Jos siis kyseessä olevien rotujen erilaisuus halutaan osoittaa fyysisten piirteiden perusteella todelliseksi, suomalaisista ja turkkilaisista heimoista puolet on sijoitettava kaukasialaisen, mutta toinen puolikas mongolisen rodun piiriin; tämähän taas on järjetöntä. Kielitieteen kannalta tällä väitetyllä rotujen erilaisuudella on vieläkin vähemmän pohjaa. Kielitieteilijöiden voi kyllä kuulla pitävän pitkiä puheita kaukasialaisten kielten analyyttisestä ja mongolikielten synteettisestä luonteesta; mitä muuta tämä sitten merkitsee kuin sitä, että ensiksi mainitut ovat suhteellisesti kehittyneempiä sivistyskieliä, sanojen taivutuksessa pitemmälle ehtineitä? Sanotaan, että mongolikielissä on vähän partikkeleita – miksi? Koska partikkelit ovat kielen abstrakteimpia ainesosia. Sen sijaan näillä kielillä on harvinaisen runsaasti paikallissijoja, sillä hiomaton ja aistimuksiin nojautuva mieli on innokas kuvaamaan mahdollisimman tarkoin jokaisen kohteen ulkonaisia puolia ja sijoittumista ympäristöönsä. Kun sivistys edistyy pitemmälle, havaitaan, että näitä suhteita on niin paljon, ne ovat niin epämääräisiä ja useimmissa tapauksissa niin yhdentekeviä, ettei niitä voida eikä tarvitsekaan täysin tarkasti ilmoittaa. Sekä tästä syystä että muutenkin rakenteita murtavan luonteensa takia harkitseva mieli hylkää taivutuspäätteet ja ilmoittaa kokonaisia suhteiden luokkia sellaisilla sanoilla tai termeillä kuin ruotsin till, på (i), från, joilla viitataan paikallisuutta tarkoitettaessa samalla kertaa sijaintiin sisällä, ulkopuolella, alla, keskellä, vieressä jne., jotka moninaiset sijaintisuhteet ilmaistaan mongolikielissä usein erityisillä sijamuodoilla. Kielen ensimmäistä vapautumisvaihetta taivutusmuotojen runsaudesta ilmaisevat muuten mongolikielissä ne sanat, joita on ryhdytty nimittämään postpositioiksi ja jotka ovat pohjimmiltaan tavallisia nimisanoja ja siis edelleenkin ilmaisevat kohteiden välisiä suhteita konkreettisemmin kuin prepositiot, jotka eivät ilmaise niistä mitään. Harkinta haluaa kuitenkin hylätä ja tuhota pohjia myöten juuri tämän konkreettisen mieltämistavan. Tästä syystä me havaitsemme, että postpositiot menettävät mongolikielissäkin vähitellen alkuperäisen merkityksensä, typistyvät, lyhenevät ja lähenevät luonteeltaan joka suhteessa prepositioita. Samaan aikaan putoavat sijapäätteet pois ja muuttuvat samoin post- tai prepositioiksi. Kaukasialaiset kielet ovat jo käyneet koko tämän prosessin läpi, eikä suinkaan erehdy, jos väittää, että ne ovat jossakin varhaisemmassa vaiheessa olleet luonteeltaan samalla tavalla synteettisiä kuin mongolikielet nykyisin. Viimeksi mainittujen kielten joukossa on eräiden suomalaisen ja turkkilais-tataarilaisen ryhmän kielten viljely edennyt pitemmälle kuin muiden. Nämä ovat samalla alkaneet muistuttaa kaukasialaisia kieliä, kuten tiedetään, niin että kielitieteilijöille on usein ollut epäselvää, mihin kielikuntaan ne oikeastaan on luettava. Perustelematta tätä asiaa pidemmälti palaan väitteeseen, etteivät kaukasialaiset ja mongolikielet eroa sisäiseltä kieliopilliselta rakenteeltaan olennaisesti muuten kuin asianomaisten kansojen sivistysasteesta johtuvien seikkojen osalta. Myös Klaproth on oivaltanut, että kielen rakenne muuttuu sivistyksen edistymisen myötä, ja osaksi tästä syystä, osaksi muiden arkaluonteisempien syiden takia sysännyt kieliopin syrjään vertailevan kielitieteen perustan asemasta. Hänen mielestään tämän tieteenalan perustaksi on otettava ”sanat, jotka pysyvät aina samoina kuten timantti pysyy timanttina, hiotaanpa se briljantiksi, ruusun muotoon tai tasapintaiseksi kiveksi”. Tässä Klaproth on jättänyt huomiotta sen tärkeän seikan, ettei kieliä ole palovakuutettu ulkoa tulevia vaikutuksia vastaan, eikä näe sitäkään totuutta, että niin sana kuin timanttikin ovat katoavaisempia kohteita kuin lait, jotka ilmenevät tuhansissa sanoissa ja tuhansissa timanteissa. Sanojen vertailu on kuitenkin hyvin tärkeää, ja mitä pitemmälle tutkimus tässäkin suhteessa etenee, sitä suurempaa samankaltaisuutta mongolisissa ja kaukasialaisissa kielissä havaitaan. Me vaatimattomat suomalaiset olemme taipuvaisia uskomaan, että jokainen ruotsalaista, saksalaista tai venäläistä sanaa muistuttava suomen sana on pakostakin meidän kieleemme lainattu. Asia ei kuitenkaan aina ole näin, sillä monia näistä sanoista tavataan myös tataarien ja samojedien kielessä ja muissa mongolisukuisissa kielissä. Kun ne ovat yhteisiä myös useille kaukasialaisille kielille, tämäkin on tietysti lisäperuste kauhean rotujen erottelun kumoamiseen. Joskus ennen tarkoituksenani oli keskittyä yksinomaan mongolien kieleen, sillä toivoin sen avulla pystyväni selvittämään suomalaisten alkuperän ja mahdollisesti myös kaatamaan Blumenbachin rotuteorian; kypsemmän harkinnan perusteella olen kuitenkin havainnut aiheen sellaiseksi, ettei sen parissa kielentutkimuksen nykytasolla päästä pelkkää rudbeckilaista haihattelua pitemmälle. Tutkimusta ei voida ulottaa niin pitkälle, ennen kuin väliin sijoittuvat kielet on kieli- ja sanasto-opillisesti tarkoin tutkittu. Eihän tähän päivään mennessä ole saatu selvitetyksi edes suomalaisen kieliryhmän yleistä luonnetta eikä sen [kielten] lakeja; miten sitten voitaisiin vertailla tätä tuntematonta mongoliseen tuntemattomaan? Meihin suomalaisiin kohdistuu kuitenkin se hellittämätön vaatimus, että otamme tutkittavaksemme kaikki kielet, jotka ovat läheisemmin tai etäisemmin sukua suomen kielelle. Voimme olla aivan varmoja siitä, että vaivannäkömme tällä työkentällä johtaa menestykseen. – ”in hoc signo vinces” [tätä merkkiä seuraten voitat]. Mainittujen kielten tutkimisen merkitys tunnustetaan ja on ilmaistu selkeästi koko maailmassa ehkä Suomea lukuun ottamatta. Eräät tähän tutkimusalaan kuuluvat kielet, mm. turkki, mongoli, mantšu ym., ovat saaneet uutteria tutkijoita useimmissa sivistysmaissa. Onpa jopa suomalaisen heimokunnan niin kielestä kuin historiastakin julkaistu Saksassa viime aikoina ansiokkuudeltaan vaihtelevia teoksia, tekijöinä esim. Gabelentz, Müller, Schott ym. Pietarin Tiedeakatemiassa fennomania on mennyt niin pitkälle, että suomensukuisia kieliä varten on perustettu erityinen akatemian jäsenen virka. Virkaan on toki nykyisin yhdistetty useita muitakin tehtäviä, mutta tuonnempana se haluttaneen jakaa ja perustaa lisäksi erityinen apulaisopettajan virka pelkästään suomensukuisia kieliä varten. Tämä kaikki lohduttaa ja rohkaisee minua varsin paljon omissa yksinäisissä pyrkimyksissäni; ylen määrin murheellinen ja masentava on kuitenkin se kokemus, että Suomessa piitataan tuskin lainkaan tästä tärkeästä kielialueesta, vaikka se on omamme ja me olisimme kiistattomasti kaikista sivistyneistä kansakunnista parhaassa asemassa tekemään työtä tässä viinitarhassa.

Koska edellä oleva teksti on sattunut kasvamaan pitemmäksi kuin oli aikomus, haluan kirjoittaa jatkon vastaavasti lyhytsanaisemmin. Saavuttuani pari päivää sitten Tomskiin aion parin päivän kuluttua taas lähteä liikkeelle ja jatkaa matkaani Krasnojarskiin, joka on Jenisein kuvernementin nykyinen hallintokaupunki. Viimeksi mainitussa kaupungissa joudun varmaankin viipymään viikon tai pari odottamassa välttämättömiä raspiskoja, joita kuvernöörinvirasto kirjoittaa turvatakseen matkani näillä villeillä seuduilla. Krasnojarskista menen Jeniseiskiin, jossa viivyn kelirikon ajan. Tarkoituksena olisi käyttää tuo aika samojedien kielen Tomskin murteen kieliopin luonnostelemiseen. Se poikkeaa siinä määrin odorilaisesta kielimuodosta, että tarvitsee oman kielioppinsa. Jeniseiskissä saanen valmiiksi myös kauan keskeneräisenä olleen ostjakinkielen etymologian. Lisäksi noilla seuduilla kuulemma puhutaan jotakin samojedimurretta, jonka tutkiminen on ensisijainen tehtävä. Heti kun vedet aukenevat, lähden Kem- eli Jeniseijokea alaspäin Turuhanskin erämaakaupunkiin. Tällä matkalla aion kohdistaa työni kieleen, josta ei lainkaan tiedetä, mitä siansaksaa se oikein on. Erään kuuluisan venäläisen kirjailijan käsityksen mukaan tätä kieltä puhuu erillinen kansanheimo, joka on melkein päässyt kaiken inhimillisen elämän päätepisteeseen: kuolemaan ja unohdukseen. Kuopion seurakunnassa on epäilemättä paljon enemmän väkeä kuin tässä surkuteltavassa heimossa, joka ei ole elämänsä aikana edes ehtinyt saada nimeä. Viivyn Turuhanskin maan sumuisessa ilmapiirissä lähinnä selvittääkseni kyseessä olevan kielen laadun. Jumala suokoon, että palaan siitä maasta onnellisesti. Tämä Turuhanskin-matka on varsinainen Pohjolan-retki, jota varten täytyy terästäytyä Lemminkäisen rohkealla lohdutuksella: ”Yks on surma miehen surma.”

Mitä terveyteeni tulee, Sinä tiedät sangen hyvin, että minulla on vasemman olkapääni alla muistutus kuolevaisuudestani, ja tämä ”memento mori” ilmoittaa itsestään alituisesti. Niin kauan kuin on hengissä, on kuitenkin kiitettävä Jumalaa elämästä eikä pidä valittaa, vaikka joskus vihlaiseekin; elämän langan kehräämiseen mahdollisimman pitkäksi tuhansilla tempuilla ja huolekkailla varotoimilla minun elämäni on kuitenkin liian vähäpätöinen ja merkityksetön. Olen sitä mieltä, että maailma tulee äärettömän helposti toimeen ilman minun kielioppejani, ja sitä paitsi invalidin elämä houkuttelee minua niin vähän, että sen voi aivan hyvin uhrata, jos saa ilon kaatua taistelukentällä. Minkäänlainen mahdollisten vaarojen pelko ei ainakaan pysty estämään minua antamasta niitä uhreja, jotka itse työni välttämättä vaatii. Mainitsen tämän, koska olet antanut ystävällisiä neuvojasi terveyden säilyttämiseksi.

Tomsk, jossa nyt olen, on päivän valossa kaunis ja prameilevakin kaupunki, mutta hämärän laskeuduttua varsinainen rosvopesä. Täkäläiset asukkaat elävät suoranaisessa sotatilassa karkotettujen kanssa. Ovet pidetään aina lukossa, valppautta ei hellitetä hetkeksikään, ja koiran haukunta yössä saa koko talon sekaisin. Vahvat sotilaspartiot kiertelevät katuja öisin ja käyvät jokaisen jalankulkijan kimppuun. Tämä on hirmuista ja synkkää elämää, josta aion päästä vapaaksi jo tänään, ja tästä syystä minun on lopetettava tämä kirjoituspuuha, johon olen käyttänyt useita kyniä monien asioiden pyöriessä mielessä.

Alttiisti Sinun

M. A. Castrén.

PS Odotan kärsimättömästi jatkoa Collanin marin kielen kielioppiin. Osoitteeni on tästä lähtien: G. [Gorod] Jeniseisk [J:n kaupunki]