Helsingissä 18.10.1844

Veli Snellman! 

Miehen puhetta kuuntelee mielellään, vaikka sanat eivät imartelisikaan vähäistä turhamaisuuttamme, ja rehdin, hyvää tarkoittavan moitteen ottaa kymmenen tuhatta kertaa mieluummin vastaan kuin tavallisen mielistelyn, joka mitään asiaa auttamatta vain painaa mieltä ja pilaa ruumiin nesteet. Näen kyllä, että olen kevyt Sinun vaakakupissasi, mutta enpä paina sen enempää omassanikaan. Minun puuhani ja pyrkimykseni tässä maailmassa eivät merkitse mitään; mutta niin kauan kuin elää on kuitenkin yritettävä tehdä työtä vakavasti sen asian hyväksi, jonka puolesta on taisteluun ryhtynyt. Minun mieleni on syvästi ja mahtavasti vallannut vain yksi asia, voin elää vain sen hyväksi, kaikki muu on minulle sivuseikka. Olen päättänyt osoittaa Suomen kansalle, ettemme me ole maailmasta ja maailmanhistoriasta erillään elävä yksinäinen suomaan kansa, vaan olemme sukulaisuussuhteessa ainakin kuudesosaan ihmiskunnasta. Ei kielioppien aikaansaaminen ole tärkein tavoitteeni, mutta ilman kielioppeja tavoitteeseen ei päästä. – Jos suomalaisen kansallisuuden asiaa voidaan tällä tavalla jossakin määrin edistää, se on hyvä; enempää en voi saada aikaan enkä ehdi edes viedä tätäkään asiaa loppuun, vaan vain panna sen alulle.

En pysty näkemään, mitä tekemistä tällä toiminnallani on Sinun minulle viitoittaman viisauden tien kanssa. Tämänsuuntainen moite ei missään tapauksessa osu minuun. Pyrkimykseni ovat sellaisia, etteivät ne johda yhteentörmäykseen asioita hoitavien herrojen kanssa, mutta toivonpa todistaneeni, että rohkenen oman asiani puolesta panna likoon paitsi oman nahkani myös yhtä ja toista muuta, mitä ihmiset yleensä pitävät vielä arvokkaampana. On mahdotonta sanoa ennakolta, miten suoriutuisin Sinun asemassasi, koska käytännön toiminnassaan ihminen on harvoin teorioistaan riippuvainen. Pitäisin kuitenkin kaikkia inhimillisiä yrityksiä koskevana yleisperiaatteena sitä, että johonkin päämäärään pyrittäessä on valittava myös keinot, joilla siihen päästään. Sallinet minun soveltaa tätä Saimaan. Kaikki näkevät, että Sinä pyrit Saiman avulla herättämään uinuvan suomalaisen kansallisuuden. Päästäksesi tähän päämäärään Sinun täytyy toki ennen muuta pitää huolta siitä, että Saima saa elää. Olin kuitenkin ymmärtänyt erään mahtavan miehen puheista, että Saiman henki olisi vaarassa. Sen tähden pidin velvollisuutenani kertoa Sinulle vaarasta, jotta voisit välttää sen, että Sinulta riistetään se keino, jolla pyrit pääsemään päämäärääsi. Jos sitten olet sitä mieltä, että päämäärän saavuttamiseksi keinon on oltava juuri sellainen kuin se on, olkoon niin! Menköön kumoon kaikki. Kuitenkin juuri se vaisto, josta kirjeessäsi puhut, ”sumea itsesäilytysvaisto” tai minun terminologiani mukaan kuolemattomuuden toivo, auttaa meitä toisaalta pääsemään epätoivosta ja toisaalta kehottaa meitä ryhtymään ajankohdan vaatimiin toimiin.

Manaa esiin oppositio. Mutta jotta tämä oppositio voi yltää kaiken kattavaksi ja saada aikaan tuloksen, johon loppujen lopuksi pyrimme, sillä on oltava poliittinen suunta – sen on oltava oppositiota miekka kädessä. Jos nyt nostatettaisiin sellainen oppositio, seurauksena olisi väistämättä Suomen tuho eli opposition tavoitteen vastakohta. Sinä olet näköjään keksinyt toisen keinon meidän pelastukseksemme – germaaniseen kulttuuriin kohdistuvan opposition, vapautumisen sen kahleista. Suuria asioita on Suomessa tapahduttava, ennen kuin tämä toive täyttyy. Miten se sukukunta, joka nyt ryömii maassa ja kumartuu nöyrästi ottamaan vastaan venäläisen ruoskan sivallukset selkäänsä, uskaltaa koskaan ajatella noin rohkeasti? Historiakin osoittaa, ettei henkistä vapautta ole kehittynyt missään, missä poliittinen vapaus puuttuu. Ja Venäjän salakavala politiikka kyllä keksii keinot nujertaakseen sen (henkisen vapauden) kehittymisen. Tästä syystä pidän kaikkea nykyistä toimintaamme ainoastaan valmistautumisena kapinaan. Emme tietenkään voi omin voimin toteuttaa niin mittavaa hanketta, mutta voimme käyttää tarjoutuvaa tilannetta hyväksemme. Venäjän valta joutuu ennemmin tai myöhemmin yhteenottoon turkkilaisten kanssa, joiden puolelle asettuvat kirgiisit, tataarit ja koko Kaukasia. Puola vain odottaa sellaista tilannetta tarttuakseen aseisiin. Silloin pitää Suomen suomaasta meidänkin huutaa tuhoa moskovalaisille. Minun mielestäni meidän on kuitenkin siihen saakka kokonaan vältettävä melua, olennaisesti siitä syystä, ettei oppositiota suvaita eikä oppositiotoimintaa siis myöskään voida harjoittaa. Saima pysyy hengissä vain niin kauan kuin sitä pidetään vaarattomana eli toisin sanottuna: niin kauan kuin se ei saavuta liian suurta kansansuosiota. Sen kuoltua liiallinen nöyryys vain syvenee kuten tavallista. Vain Jumala tietää, mikä olisi sinänsä parasta, mutta minusta oikeaa viisautta kuitenkin on, että pahimmassakin tapauksessa uskalletaan elää isänmaan puolesta. Kaiken ei tarvitse antaa mennä hukkaan, vaikka toimiikin sillä tavalla kuin aika vaatii. Minusta kaikki viittaa siihen, ettei oppositiosta ole hyötyä, ei myöskään germaanista sivistystä vastaan, koska meillä ei ole toivoa saada mitään parempaa sitä korvaamaan. Pääasia nykyisessä tilanteessamme on suomaahan kohdistuvan vastikään virinneen rakkauden voimistaminen ja ylläpitäminen. Kuka tahansa näkee, että Saima tähtää juuri tähän, mutta nostattamalla oppositioasennetta ja olennaisesti oppositiota Suomea itseään, nimittäin sen nykyistä surkeutta vastaan. Totuuden nimessä on myönnettävä, että Saima on täten toimiessaan myös vaikuttanut moniin, etenkin nuoriin ihmisiin. Ainakin tällä paikkakunnalla ja etenkin yliopistossa useimmat kuitenkin ajattelevat näin: onpa hyvä, että Saima on lopultakin vaientanut luulottelun ja osoittanut kunnon kansalle, ettei Suomi ole ollut mitään, ei ole mitään eikä siitä luultavasti mitään tulekaan. Näin ajattelevat useimmat maan professorit – tämä valistusta vastustava, piintyneen ahdasmielinen, laiska ja itserakas sukukunta, jolla Jumala on vihassaan meitä rangaissut. Tietysti he haluavat kaiken pysyvän surkealla kannalla, silloinhan he itse voivat ainakin kellua muiden ihmisten yläpuolella valkoisina hohtavine ihramahoineen, vaikka eivät suinkaan loista valoina pimeässä maassa. Jos nämä herrat uskaltautuisivat avoimeen taisteluun, heidät voisi helposti panna järjestykseen; he ovat kuitenkin paatuneita jesuiittoja – he puuhailevat salassa, supisevat pienissä piireissä, tekevät vahinkoa nurkissa. Tälle ei voi mitään eikä muillekaan viisaille. He asettuvat kaiken opposition yläpuolelle, niin! he jopa paatuvat sitä kohdatessaan entistäkin pahemmin. Tämän sukupolven on annettava mennä menojaan; on pyrittävä vaikuttamaan nuorisoon. Kiinnostus isänmaan asioihin on alkanut herätä nuorten keskuudessa; kiinnostusta niihin on pidettävä vireillä ja varjeltava turmeltumiselta. Tähän tarvitaan kuitenkin vähemmän lakia kuin evankeliumia, ei niinkään epätoivoa kuin rohkeutta, toivoa ja luottamusta. Suomalainen osaa kyllä olla epätoivoinen, mutta uskaltaa harvoin toivoa, ja tämä on meidän onnettomuutemme. Jokainen, niin nuori kuin vanhakin, tietää, että täällä haisee palaneelta, mutta vanhat ajattelevat: antaa palaa, ja nuoret miettivät: me emme pysty sammuttamaan tulta. Sano pojille, että kyllä he pystyvät, niin he saavat rohkeutta ja pelastavat talon kuin tyhjää vain. Meidän on kuitenkin aluksi toimittava puolustuksellisesti, niin kauan kuin meillä ei ole voimaa hyökätä vihollisen kimppuun; meidän pitää valmistautua taistelemaan, mutta nyt vain koota voimia. Meidän on tehtävä lapsia, kirjoitettava kirjoja, vaalittava ja elvytettävä isänmaanrakkautta; meidän on kunkin kaupungissamme tehtävä työtä parhaan kykymme mukaan, eikä Jumala meitä hylkää. Venäläinen ei saa valtaa, ei etenkään henkistä valtaa meihin – sen tiedän minä, joka olen nähnyt hirmuisen raakalaisuuden mogulin maassa.

Ennen kaikkea meidän on pelastettava kieli, joka on kansallisuutemme olemassaolon tärkein edellytys. Tämä on kaikkein hankalin asia, koska Venäjän politiikka tekee työtä samaan suuntaan. Venäläiset vaanivat vain tilaisuutta saadakseen tuputtaa meille oman mongolikielensä. Kunhan saamme ruotsin kielen pois, niin työnnämme venäjän sen tilalle, he ajattelevat: muuan venäläinen valtioneuvos, joka ilman kenenkään tietämää syytä oleskeli täällä koko kesän ja kuuluu sisäministeriön virkakuntaan, suvaitsi useita kertoja armollisesti osoittaa minulle, miten häpeällistä on, että me – suomalainen kansa – puhumme ruotsin kieltä. Thesleff kuuluu konsistorissa ehdottaneen apurahojen perustamista suomen kielen edistämiseen, ja hänen kerrotaan viimeksi pidetyssä kirjoittautumistilaisuudessa kehottaneen ylioppilaita opiskelemaan uutterasti suomea ja venäjää. – Koska Venäjän politiikka pyrkii sekä salassa että avoimesti tyrkyttämään meille omaa kieltään, minusta ei ole viisasta, että edistäisimme venäläisten asiaa karkottamalla ruotsin kielen kovin ottein sellaisena ajankohtana, jolloin suomen kieli ei ole kehittynyt läheskään niin pitkälle, että se kelpaisi viralliseksi kieleksi. Meidän on kuitenkin tehtävä työtä ja viljeltävä kieltä, niin että se jonakin päivänä on käyttökelpoinen komeaksi valtakunnan kieleksi. Kaikella on ja kaikkeen tarvitaan oma kehityshistoriansa.

Sängyssä maaten ruusun vaivatessa jalkaani olen kirjoittanut nämä rivit saadakseni ne lähtemään Bergstedtin mukana. (Näyttää siltä, että postissa avataan niin minun kirjeeni kuin Sinunkin kirjeesi.) Ellet ole ruvennut vihollisekseni tämän löysän jutustelun takia, pyytäisin saada lukeakseni vielä muutamia sanoja toivomastasi suomalaisesta kulttuurista, johon germaaninen sulautuisi. Tai ehkä tulen vielä Kuopioon jättääkseni vanhalle ystävälle jäähyväiset, jotka kaikesta päätellen ovat viimeiset.

Vilpittömästi altis veljesi

M. A. Castrén