Herra Snellman, J. V.: Jokainen, joka on lukenut asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön, lienee tyydytystä ja kiitollisuutta tuntien huomannut ja tunnustanut sen tunnontarkan huolellisuuden, jolla valiokunta on suorittanut vastuullisen tehtävänsä. En epäile, etteikö esitys myös sotilaallisesta näkökulmasta saisi asiantuntijoitten tukea; mutta valiokunta on myös, minun täytyy sanoa, huolehtinut tunnollisesti siitä, että oikeus puolustaa isänmaata ja uhraus, joka siihen liittyy, jakautuisivat niin tasaisesti kuin mahdollista kaikkien Suomen poikien kesken. Annettakoon minulle anteeksi, jos erityisesti iloitsen siitä, että huomaan eräässä toisessa yhteydessä esittämieni toivomusten tulleen täytetyksi, ja että tämä esityksen osa ilahduttaa minua, koska se on niin tärkeä. Niinpä on valiokunta löytänyt keinon vähentää armollisessa esityksessä ehdotettua pitkää reserviaikaa niin lyhyeksi, että tuskin kukaan olisi edes sitä toivonut. Myöskään ei valiokunta ole unohtanut, että oma tykistö on suomalaisille joukoille välttämätön. Niinikään ovat ehdotetut suomalaiset pataljoonat lakanneet olemasta tarkk’ampujapataljoonia. Monien mielestä olisi kyllä ollut toivottavaa, että esitys myös aktiivisen palveluksen suhteen olisi voinut muodostua hieman erilaiseksi, että tälläkin kohden olisi voitu määrätä lyhyempi aika. Mutta tämä lienee kuitenkin mahdotonta, ja tällöin ei ole syytä unohtaa, miten moni huolestunut isä unohtaa, että ei ole ainoastaan sotilaallisesta näkökulmasta toivottavaa, että joukot saavat kuria ja harjoitusta, vaan että se on myös yksityiselle suoja, nimittäin suoja niin pitkälle kuin sodan epävarma arpa sen sallii. Mitä esityksestä minun mielestäni puuttuu on säännös suomalaisten joukkojen järjestämisestä sodan aikana, nimittäin kuinka ne pidetään yhdessä. Olisi ollut hyvä, jos ehdotukseen olisi sisältynyt määräys, että heidät pitäisi panna yhteen joukko-osastoon, kutsuttiin sitä sitten prikaatiksi tai joksikin muuksi, suomalaisen komennon alaisina, niin etteivät he voisi lähteä sotaan erillisinä pataljoonina. Mutta näistä erityisistä säädöksistä ei tässä yhteydessä ole syytä puhua, koska sellaisia väitteitä voidaan esittää tarkasteltaessa esitystä yksityiskohdittain. Omasta puolestani uskallan myös sanoa, että sellaisia huomautuksia erityisistä säännöksistä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää. Sillä vaikka esitystä onnistuttaisiinkin joissakin kohdin muuttamaan, niin riski on tällöin, että kokonaisuudesta tulee löysä kokoelma kaikenlaisia mielipiteitä, ja että näin pilataan se erityinen ansio, että esityksen yhtenäisyys on niin ankara ja säännönmukainen.
Erityisesti haluan omasta puolestani kiittää valiokuntaa niistä ylevistä, miehekkäistä ja niin hyvin harkituista sanoista, joilla valiokunta on perustellut esitystään sen alussa. Nykyään ei ole mitään syytä jättää isänmaan puolustamista yhteiskunnan köyhemmille kansanluokille, ja sen maksamista varakkaammille, jotta he näin välttäisivät tämän sekä oikeutensa että velvollisuutensa. On ollut aikoja, jolloin tälläkin on ollut historiallinen oikeutuksensa. Se sääty, joka aiemmin asetti taakan muitten harteille, oli itse soturisääty ja täytti vapaaehtoisesti soturin velvollisuutensa. Tuona aikana oli voimassa aristokraattinen lainsäädäntö enemmän tai vähemmän kaikissa maissa. Tätä pakkoa vastaan vaati Ruotsin ja Suomen talonpoikaissääty suojaa. Ruotulaitoksesta tuli myös sen turvavarustus ja siten keino säilyttää se vapaus, joka kummassakin maassa on ollut kaiken kansalaisvapauden juuri. Meidän aikamme etääntyy enemmän ja enemmän noista oloista. Ei tarvitse katsella kauan ympärilleen nähdäkseen sen ja vakuuttuakseen, että tasa-arvoa oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen vaaditaan yhä enemmän ja että se enemmän ja enemmän pääsee vallalle. Ne, jotka sitä vastustavat, eivät siis puhu meidän aikamme hengessä eivätkä niistä periaatteista lähtien, jotka ovat myös tulevaisuuden periaatteita. Omasta puolestani en voi jakaa sitä isänmaallisuutta, joka nähdessään tässä perustettaville joukoille olevan poliittisesta asemastamme johtuvia haittoja, joita ei olisi, jos itsenäisyytemme olisi täydellinen – sanon vain, että en voi jakaa tuota isänmaallisuutta, joka silloin sanoo ruotusotamiehille tai värvätyille: Menkää ja kohdatkaa kaikki nuo haitat, minä en halua altistaa niille isänmaamme poikia. Te ette kuulu heidän joukkoonsa! Jätän sikseen tällä kohden esitetyt valtiotieteelliset teoriat, niiden paikka ei ole täällä; olkoon kylliksi, että sanon: luonnonoikeus ei tunne yhteiskuntaa eikä valtiota. Yhteiskunta ja valtio ovat syntyneet kaikkien luonnonoikeuden vaatimusten ulkopuolelta; ja vasta yhteiskunnassa ja valtiossa velvollisuudet ja oikeudet todella ovat olemassa, tunnustettuja ja voimassa.
Niin kiitollinen kuin olenkin noista sanoista, jotka valiokunta on esittänyt mietintönsä pykälän 1 perusteluissa, on minun sen sijaan kuitenkin pakko esittää huomautus valiokunnan pykälää 2 koskevan lausuman sisällöstä. Valiokunta on kysymyksessä rusthollarien ja ruotutalonpoikien suhteesta vakanssimaksuun aivan oikein kieltäytynyt yhtymästä armollisen esityksen johdannossa olevaan perusteluun. Sillä selvää on, että vakanssimaksua ei voi pitää maahan kohdistuvan maaveron kaltaisena. Se on vero, jota jo ennen vuotta 1809 joskus suoritettiin, joskus ei, myös täällä Suomessa. Kun täällä esimerkiksi oli ratsuväen osastoja jalkautettuna, niin rusthollivelvollinen maksoi vakanssimaksua. Nyt vakanssimaksua on yleisesti suoritettu 70 vuoden ajan, mutta ei edes jatkuvasti näiden 70 vuoden aikana. Tämänhetkinen vakanssimaksu ei ole edes 10 vuotta vanha. Sellaisesta verosta ei voi puhua maaverona. Siksi on hyvä, että valiokunta ei tällä kohden ole seurannut esitystä. Mutta valiokunta on tullut päätyneeksi toiseen perusteluun, joka on yhtä vähän kestävä. Pääasia siinä on, että vaikka valiokunta tunnustaa vakanssimaksun olevan maksu henkilökohtaisesta sotapalveluksesta vapauttamisesta, niin silti valiokunta sanoo: hyvä niin, ruotuvelvolliset ovat olleet vapautetut henkilökohtaisesta sotapalveluksesta omasta puolestaan ja lastensa puolesta, mutta heillä on kuitenkin ollut velvollisuus suorittaa sotapalvelusta perustuslaillisten säädösten mukaan. Niinpä, sellainen velvollisuus on ollut, niin kuin se on ollut olemassa kaikissa maissa joko laissa säädettynä tai laista riippumatta. Kun vihollinen on maassa ja muuta puolustusta ei ole jäljellä, niin lähdetään yhtenä miehenä liikkeelle, se on myös vanha ruotsalainen laki ja tapa. Mutta on yksinkertaisesti kohtuutonta samaistaa tätä velvollisuutta siihen, mitä asevelvollisuuslaki nyt esittää, velvollisuuteen suorittaa rauhan aikana asevelvollisuutta kolmen vuoden ajan, olla reservissä, sodan sattuessa astua palvelukseen, heti eturiviin. Kaikki tämä on jotain aivan muuta, mutta valiokunnan perusteluissa nämä kaksi eri asiaa kuitenkin sekoitetaan toisiinsa. Omasta puolestani minulla ei ole mitään pykälän sanamuotoa vastaan, kun siinä esitetään, että vakanssimaksu toistaiseksi säilytetään. Mutta silloin on tunnustettava, että jos vakanssimaksua maksetaan riippumatta asevelvollisuuden käyttöönotosta, niin silloin se ei ole mitään muuta kuin vapaaehtoinen suostunta, maksajan vapaaehtoisesti suorittama velvoite. Tämän avoin tunnustaminen olisi mielestäni vaikuttanut paremmin pykälän hyväksymisen puolesta. Sillä uskoakseni se sääty, joka antaa suurimman osan asevelvollisista, lähinnä rusthollarit ja ruotutalonpojat, ei suinkaan ole vastahakoinen suorittamaan edelleen tätä maksua, kun taas nyt perusteluissa oleva päättely on herättänyt monissa huolta.
Tämän pykälän 2 johdosta rohkenen myös saada koskettaa erästä toista, hyvin tärkeää kysymystä valiokunnan mietinnössä, valiokunta nimittäin ehdottaa, että joukko pykäliä hyväksytään olemaan voimassa perustuslakina. Tunnustan avoimesti, etten voi ymmärtää, onko tämä oikea tapa säätää perustuslakeja. Se voitaneen toki ratkaista ilman minun ihmettelyäni. Mutta en myöskään voi nähdä, että sellaisen ehdotuksen hyväksyminen, vaikka se kävisikin päinsä, olisi varsinaisesti säädyille tai maalle jollain tapaa hyödyksi. Keneltäkään ei ole salassa, että asevelvollisuuslaitos ei selviä ilman että sille joka valtiopäivillä pyydetään säädyiltä määrärahoja. Määräraha joukkojen palvelusta varten on nyt laskettu vain hieman yli kahden vuoden ajaksi; seuraavilla valtiopäivillä se on laskettava viideksi vuodeksi. Määrärahojen tarve säätyjen puolelta on jo silloin suurempi, ja epäilemättä tämä tarve ei tulevaisuudessa vähene vaan kasvaa. Koska asevelvollisuuslaissa joukko pykäliä olisi voimassa perustuslain tavoin, olisivat säädyt niihin tiukasti sidoksissa. Silloin kysymys riippuu Hänen Majesteettinsa aloitteesta. Sitä paitsi säädyt, siinäkin tapauksessa että Hänen Majesteettinsa armollisesti esittää muutoksia, voivat hyväksyä ne vain kaikkien säätyjen kannattamina. Jos niillä ei ole perustuslain voimaa, niin en voi nähdä, etteivätkö säädyt määrärahoja myöntäessään voisi asettaa joitakin ehtoja, jotka merkitsisivät asevelvollisuuslain muuttamista. Toistan vielä, että tunnustan epäileväni, onko tämä käsitykseni asiasta oikea, niin kuin minun yleensäkin, kun tämän kaltainen tärkeä asia on esillä, on nöyrästi tunnustettava, ettei minulla ole sellaista luottamusta mielipiteitteni oikeellisuuteen, etten olisi valmis luopumaan niistä ja myöntämään erehtyneeni.
[11.12.1877]
Herra Snellman, J. V.: Jo herra Silversvania kohtaan tuntemani kunnioituksen olisi pitänyt velvoittaa minua puheenvuoroa käyttäessäni olemaan kokonaan vaieten sivuuttamatta herra Silversvanin vastalausetta. Mutta minulla oli tähän muita syitä, muun muassa se, että en halunnut liian kauan käyttää väärin kunnianarvoisan ritariston ja aatelin kärsivällisyyttä. Kun kuitenkin olen huomannut, että tämä ehdotus on saanut monella taholla hyväksymistä, niin pyydän kunnioittavasti saada myös puhua sen puolesta.
Ehdotus on sikäli selvä, että asevelvollisuuden katsotaan olevan asevelvollisuus ilman arvontaa. Jokainen asevelvollisten vuosiluokka harjoittelee kahden kuukauden ajan ensimmäisenä vuonna ja kuukauden ajan seuraavana vuonna. Kunnioitettu varauksentekijä katsoo aivan oikein, ettei tuommoinen joukko-osasto sellaisenaan olisi kelvollinen kentälle vietäväksi, ja että kyseistä harjoittelua ei voitaisi pitää harjoituksena tätä tarkoitusta varten. – Sillä esim. pataljoonan harjoitus ja kenttämanööveri kuukauden ajan eivät voisi muodostaa joukko-osastoa, joka kykenisi huolehtimaan itsestään kentällä ja pysymään koossa, ja vielä vähemmän tottelisi komentoja luotisateessa. Siksi ehdotetaan, että perustettaisiin lisäksi 4 värvättyä pataljoonaa, joiden miehistö toimisi asevelvollisten oppimestareina rauhan aikana ja heidän kaadereinaan ja tukenaan sodassa. En halua viipyä tässä yhteenvedossa, se lienee saanut jo osakseen riittävästi huomiota. Kaikilla mailla on vankka kokemus siitä, mitä värvätyt joukot ovat. Ainoastaan Englannilla on nyttemmin pelkästään värvättyjä joukkoja, ja se on ainoa Euroopan kaikista maista, joka sallii, että näitä joukkoja sekä maalla että merellä rankaistaan mitä inhottavimmalla tavalla. Ruotsissa on vielä päivittäistä, ei juurikaan ilahduttavaa kokemusta siellä vielä olevista värvätyistä joukoista. Meillä tämä kokemus menneiltä ajoilta on yleisesti unohtunut. Meillähän on kyllä sodassa yksi sillä tavoin koottu pataljoona, jonka kohtaloita jokaisen ihmisen sydän tässä maassa seuraa osaa ottaen. Uskoakseni enemmistö tämän pataljoonan miehistöstä koostuu kunniallisista ja kelvollisista miehistä, jotka ansaitsevat jokaisen kansalaisen kunnioituksen. Mutta sen kokoamistapa saa aikaan, että myös poikkeuksia väistämättä on monia. Helsingin poliisikamarin julkaisuissa on tästä asiasta riittävästi ja enemmänkin kuin riittävästi tietoa. Ei olisi kovin harkittua panna maamme nuorisoa kaikista yhteiskuntaluokista sen riveihin. Sitä paitsi on väistämätöntä, että paraskin varuskuntapalvelusta vuosi toisensa jälkeen usean vuoden ajan suurehkossa kaupungissa suorittava joukko-osasto kehittää itselleen tapoja, nimenomaan pahoja tapoja, joiden kanssa maan muuta nuorisoa ei ole syytä päästää kosketuksiin. Jätän enemmän sanailun sikseen.
Kaikki tämä on nyt tuossa varauksessa selvää. Sen sijaan on varauksessa epäselvää, mikä on vastaus kysymykseen: Mitä tarkoitusta varten sellainen sotajoukko perustetaan? Perustetaanko se rauhaa vai sotaa varten? Varaus lähtee liikkeelle vuoden 1789 talonpoikaissäädyn privilegioitten 7. pykälästä. Se on nyt selvästi virheellistä, sillä tuo pykälä ei koske tätä asevelvollisuusperiaatetta. Siinä talonpoikaissäädylle taataan vapaus väkisin värväyksestä, mutta tähän vapauteen liittyy poikkeus, velvollisuus lähteä miehissä liikkeelle kun vihollinen on maassa. Tämän pykälän sanamuotoa voitaisiin siis mahdollisesti perustella vain samalla, kaikkia asekelpoisia maan kansalaisia koskevalla velvollisuudella, mutta ei millään velvollisuudella harjoituksiin tai palvelukseen rauhanaikana. Mutta, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, säännöstähän ei oikeastaan voi soveltaa mihinkään muuhun yhteiskuntaluokkaan kuin talonpoikaissäätyyn, jolle privilegio on annettu. Mikä nyt varauksessa on hämärää, saa selityksensä jaossa olevasta painetusta lehtisestä, jota koskien varauksentekijä on ystävällisesti minua valistanut, että se sisältää hänen ehdotuksensa tarkemman selityksen. Tuossa lehtisessä sanotaan nimenomaan: ”jos vihollisen hyökkäystä maahan on syytä pelätä, niin kutsutaan maata puolustamaan kolmas ja neljäs vuosiluokka” jne. Siis vasta kun vihollisen hyökkäystä maahan pelätään, niin tulee esiin kysymys tämän asevelvollisarmeijan käytöstä. Minun mielestäni asia on näin: Olemme vakuuttuneet siitä, että Suomi on Venäjän suurvalta-aseman vuoksi niin turvassa, että harvoin, ja toivomme mukaan ei koskaan, käy niin, että vihollinen hyökkää maahamme; siksi me varustamme armeijan, jota emme koskaan toivo komennettavan liikkeelle; siksi me katsomme, että sille riittää vähäinen harjoitus, sillä suuremmat vaivat ja rahalliset uhraukset olisivat hukkaan heitettyjä. Tätä vastaan voidaan sanoa: meillä on näiden 70 vuoden aikana kuitenkin ollut yksi esimerkki siitä, että vihollinen on tullut maahamme. Niin, meillä on ollut tämä esimerkki, tämä vihollinen on ollut Englanti, joka liittoutuneena Ranskan kanssa on tullut rannikoillemme, ottanut laivojamme, jopa erityiseen englantilaiseen tapaan polttanut terva- ja puutavaravarastojamme, väittäen niiden olevan sotatarvikkeita. Tämä kokemus meillä on ollut. Voiko ehdotettu armeija tai mikään suomalainen asevelvollisuusarmeija estää sellaista? Ei! Englannin suuria ja pieniä panssarilaivoja vastaan meidän luodeillamme ei ole mitään vaikutusta. Ne voivat tulla joka satamaan ja viedä mennessään mitä haluavat koko tuon armeijan katsoessa vieressä. Se ei myöskään voi suojella varastoja polttamiselta, sillä nykyajan tykistöllä nämä varastot voidaan saada tuleen puolen penikulman päästä. Sille emme siis voi tehdä mitään; voimme vain toivoa, että Hänen Majesteettinsa armollisesti lähettää tänne raskaampaa tykistöä kaikkine siihen kuuluvine varusteineen ja palveluskuntineen, lähettää tänne torpedoveneitä ja armollisesti ottaa ainakin suuremmat satamat suojelukseensa; sillä muuten niitä ei voi suojella. Tällaisesta voi ehkä olla oikein sanoa, että vihollisen hyökkäystä maahan on syytä pelätä, ja silloin olisi ehkä sallittua kutsua reservin asevelvolliset kokoon sellaista sotaretkeä varten. Olkoon niin! Jos taas joskus kävisi niin, mikä toki on mahdollista, mutta ei juuri todennäköistä, että vihollisarmeija nousisi täällä maihin, niin silloin suomalainen asevelvollisuusarmeija olisi varmasti vieläkin vähemmän kykenevä puolustamaan maata. Jos tänne nousee maihin 50 000 miehen vihollisarmeija, mikä on vähimmäismäärä, ja sitä lisättäisiin vähitellen 100 000 mieheen, joilla on nykyaikainen harjaannus ja varusteet, niin mitä reservin asevelvolliset silloin voisivat saada aikaan? Silloinkin täytyy toivoa, että Hänen Majesteettinsa on niin armollinen ja lähettää tänne kaksin- tai kolminkertaisen määrän venäläisiä joukkoja maatamme puolustamaan. Myös ajatellen tätä mahdollisuutta, joka varmasti tulevaisuudessa käy yhä epätodennäköisemmäksi, tarjoaa tuo varaus mainittua rajattua tarkoitusta varten hyödyttömän armeijan. Vastaus yllä esitettyyn kysymykseen lienee siis, että sitä ei lainkaan ole tarkoitettu sotaa varten, vaan ainoastaan rauhaa varten – siis silmänlumeeksi. Vain jos tämä hyväksytään, voi se saada aikaan jotakin.
Hämärää varauksessa on myös, mitä tarkoitetaan värvätyillä pataljoonilla. Lasketaanko ne mukaan ”sotavahvuuteen”? Voiko Hänen Majesteettinsa komentaa värvätyt sotaan, määrätä heidät mihin tahansa missä heitä tarvitaan? Tätä ei nimenomaisesti ole sanottu esityksessä, mutta sikäli kuin voin ymmärtää, niin tarkoitus on, että ne Hänen Majesteettinsa käskystä ja määräyksestä, koska ne ovat jatkuvasti koolla, lähtevät liikkeelle. Jos tarkoitus on tämä, niin silloinhan tällä sanotaan: nämä värvätyt sopivat käytettäviksi mihin sotatarkoitukseen tahansa; mutta me todelliset Suomen pojat, me vetäydymme siitä. Varaus kannattaisi silloin sitä näkemystä, että täällä Suomessa on yhteiskuntaluokka, joka ei ansaitse tulla kutsutuksi Suomen pojiksi? Jos taas tarkoitus on, että Hänen Majesteettinsa ei edes saisi komentaa näitä pataljoonia muussa tapauksessa kuin että maata uhkaa vihollisen hyökkäys tai että vihollisen hyökkäys omaan maahan on tapahtunut, niin silloin asia on kyllä toisin. Mutta silloin asia on myös niin, että me sanoisimme: Joka tapauksessa me luotamme puolustuksessamme Hänen Majesteettinsa armoon, Venäjän apuun. Sen sijaan me emme ole valmiita tekemään meidän puoleltamme mitään ylläpitääksemme Venäjän mahtia, joka on meidän varsinainen turvamme. Toivon todella – ja se kohtelu, jota Suomi on saanut kokea antaa perustan tälle toivolle, että Hänen Majesteettinsa myös todellisen asevelvollisarmeijan suhteen ottaa huomioon meidän olomme eikä missään oloissa aseta meille raskaampia taakkoja kuin mitä jaksamme kantaa. Mutta voivatko maan säädyt mennä Hänen Majesteettinsa luo ja tuoda sellaisen esityksen kuin tuossa varauksessa vaaditaan, ja sanoa: me odotamme Teidän Majesteetiltanne, että se puolustus, jonka me järjestämme maatamme varten, kuuluu yksinään tälle maalle, että yhtään miestä ei vietäisi sotatantereelle, mikäli vihollinen ei olisi maamme rajoilla? Jos niin kävisi, niin pitäisin sitä kovin valitettavana. Voiko joku uskoa, että sellainen ehdotus koskaan tulisi hyväksytyksi? En usko. Ehkä jollakulla on sellainen vakaumus – ja siitä ei liene epäilystäkään – että kyseinen esitys olisi riittävä täyttämään maamme velvollisuuden. En jaa sellaista vakaumusta, ja mitä en ole oikeutettu sanomaan niin kauan kuin se on vain yksityinen mielipide, sen olisin oikeutettu sanomaan heti kun ehdotuksesta olisi tullut valtiopäivien päätös ja se lausuttaisiin Suomen äänellä, nimittäin että se todistus, jonka se antaisi Suomen kansan ajattelutavasta oikeuden ja velvollisuuden suhteen, olisi tälle kansalle, en uskalla sanoa häpeäksi, sanon ainoastaan, että se ei olisi sille kunniaksi.
Ei voi tulla kysymykseen, että tuollainen ehdotus, jota varaus suosittelee, merkitsisi millään tapaa kansallistietoisuuden kohottamista. Sillä pelkästään se tietoisuus, että on kahden tai kolmen kuukauden ajan osallistuttava sotilaallisiin harjoituksien siinä suloisessa toivossa, että sotaan ei tarvitse koskaan osallistua, ei kaiketi voi vaikuttaa kansantietoisuuteemme millään muulla tavalla kuin että teeskentelyn vaikutus on aina huono. Kun lisäksi harjoituksiin osallistutaan yhdessä värvättyjen sotilaitten kanssa, jolloin turvattomuus saa aikaan, että enemmistö niistä, joita pitäisi harjaannuttaa, karttaa harjoitusten välillä oppimestareitaan mahdollisimman tarkoin, ei palvelus myöskään tee hyvää yhteishengelle. Kokonaan toisin on, kun suoritetaan todellista asevelvollisuutta armollisen esityksen mukaisesti ja varsinkin asevelvollisuusvaliokunnan esityksen mukaan, vaikka siihen tehtäisiinkin joitakin pieniä muutoksia. Se vaatii palvelusta suurelle osalle asevelvollisista ainakin vuoden ajaksi; se vaatii tässä suhteessa tasa-arvoisuutta, että kaikki altistuvat samoille kohtaloille, samalle tavoitteelle. Silloin varakkaamman poika astuu tilattoman rinnalle, sivistyneemmän poika sivistystä saamattoman rinnalle, ja yksi sanoo toiselle, tietäen, että siitä voi tavalla tai toisella tulla totta: myös minulle kuuluu oikeus puolustaa isänmaata, myös minulle kuuluu velvollisuus. Sellainen puhe ja sellainen teko – kokemus on sen osoittanut, ja harkinta sen opettaa – kohottaa puhutellun itsetietoisuutta, hän tuntee enemmän ihmisarvoaan. Ja sellaisen velvollisuuden täyttäminen kohottaa taas itsetietoisuutta siinä, joka tällä tavoin voi puhutella rivissä lähinnä häntä seisovaa. Niinpä on syystä sanottu, että asevelvollisuus kohottaa kansakunnan itsetietoisuutta. Tunnustan, niin vuosien painama kuin olenkin, että pitäisin itseäni onnellisena jos minulla olisi nuoruudestani muisto siitä, että olen voinut esiintyä sillä tavoin. En halua myöntää, että sydämeni on kova; mutta tiedän, että olisin katsellut aivan toisin tuntein niitä, jotka olisivat olleet tovereitani rivissä, mihin yhteiskuntaluokkiin he sitten kuuluvatkin; ja olen vakuuttunut siitä, että tämä tunne ja tämä tietoisuus olisi tehnyt elämästäni onnellisemman kuin nyt on ollut asian laita. Olisin jättänyt tekemättä paljon, mitä olisi pitänyt jättää tekemättä; olisin tehnyt paljon, mitä nyt jäi tekemättä. Mitä en itse saanut kokea, sen toivon tulevien polvien Suomessa saavan kokea ja oppia, sekä heidän omaksi onnekseen että maan onneksi, sillä se veisi varmasti kansamme kansallista itsetietoisuutta eteenpäin. Siksi luulen voivani hyvällä omallatunnolla puoltaa asevelvollisuuslakia, joka valmistaa Suomelle sellaista tulevaisuutta. Teen näin myös siksi, että sellainen esitys, jos säädyt sen hyväksyvät, sisältäisi jo todistuksen Suomen kansan tietoisuudesta, että sillä on myös historiallisen asemansa vuoksi jokin velka ja velvollisuus täytettävänä. (Hyvä!)
[13.12.1877]
Herra Snellman, J. V.: Useat hyvin pätevät tämän kunnianarvoisan säädyn jäsenet ovat lausuneet mielipiteensä esillä olevasta kysymyksestä puhtaasti sotilaallisesta näkökulmasta. Pyydän kunnioittavimmin saada yhtyä heidän vaatimukseensa pitemmästä harjoitusajasta, reserviläisten oman hyvinvoinnin näkökulmasta. Jos kysymys olisi siitä, mitä kutsutaan korvausreserviksi, joka pataljoonien sotajalkaan asettuessa joutuu astumaan varakomppanioihin ja vasta vähitellen menee sotaan sitä mukaa kuin tarvitaan, niin olisi ehkä mahdollista päästä lyhyemmällä edeltävällä harjoitusajalla sellaiseen valmiuteen, että he ilman liian suurta riskiä voisivat lähteä sotaan ja kestää sotaretken kaikki vaikeudet. Mutta kun valiokunnan mietinnön mukaan ne reserviluokat, jotka välittömästi astuisivat palvelukseen, heti pataljoonan joutuessa sotajalkaan, koostuisivat sekä täysin harjaantuneista että näistä reserviläisistä, niin minusta on aivan selvää, että niin lyhyt aika kuin mitä tässä on määrätty heidän harjaannuttamiseensa ei anna heille lainkaan tottumusta huolehtia itsestään niin kuin sotilaan pitäisi voida huolehtia itsestään kentällä, ja vielä vähemmän antaa heille mitään valmiutta, sillä ei ole mikään vähäinen asia suorittaa pakkovauhtisia marsseja sotilaan raskaan kantamuksen kanssa, ja kaikissa muuttuvissa sääoloissa kestää näitä marsseja ja leirimajoitusta, ehkä usean vuorokauden ajan viikossa. – Pelkään siksi, että ellei heille suoda pitempiaikaista harjoitusta, laajinta mahdollista jota tarvitaan heidän kouluttamiseensa, kun pataljoona pannaan sotajalkaan, ja he astuvat heidän riveihinsä, niin he varsin pian kansoittavat lasaretteja, eikä silloin saavuteta sitä tarkoitusta, jota varten heidät kutsuttiin palvelukseen, ja myös heidän omaa aikaansa haaskataan turhaan. Näillä perusteilla toivon myös omasta puolestani, että heidän harjoitusaikansa pidennettäisiin niin pitkäksi kuin mahdollista.
