Paavista ja paavin uskosta
Neljännessä lehessä puhuimme jotakin Paavista ja sanoimme hänen muinon saaneen Kuninkaatkin kuulemaan käskyjänsä. Ja vieläpä nytkin monessa valtakunnassa, jossa Paavin uskoa tunnustetaan, samalla tavalla häntä kunnioitetaan, vaikkei meidän maassamme enää toki pidetä häntä minäkään. Koska Paavit kuitenkin parahina aikoinansa villityksillänsä vallittivat enimmän osan Kristityistä Suomenmaassa, niin tahdomme vähän laviammalta kertoa, kuinka he alustapitäin tämmöisen vallan saivat.
Apostolit olivat ensimäisen Kristin Seurakunnan johdattajat ja opettajat, mutta aikaa myöten määrättiin heidän avuksensa usiampia miehiä, joita alussa nimitettiin Vanhimmiksi ja sitte Piispoiksi. Näiden hallituksen alla hyvin menestyi seurakunta, vaikka häntä kovasti vainottiin ja vaivattiin lähes kolme sataa vuotta. Vielä paremmin olis Kristin opin pitänyt menestyä tämän ajan kuluttua, koska silloin Ruhtinatkin alkovat tämän uskon tunnustamiseen taipua ja Kristityitä puollustaa, niin etteivät nyt enää pakanat ja Juudalaiset vihallansa voineet heitä vahingoittaa. Vaan näin rauhaan päästyänsa alkovat Kristityt keskenänsa taistella, usein aivan tyhjistä jutuista, ja hämmenellä omia jaarituksiansa Jesuksen ja hänen Apostoleinsa oppiin, eivätkä enää pitäneet oikiata vaaria sydämmensä siveydestä ja nuhtettomasta elämästä. Tosin rakennettiin komioita kirkkoja, mutta mitä nekän saattovat hyödyttää, kosk'ei niissä oikialla hartaudella hengessä ja totuudessa palveltu Jumalata, niinkuin Kristityt alku ajoissa tekivät, vaikka pitivät Jumalan palvelustansa muissa tavallisissa huoneissa ja vieläpä useen niissäkin salaisesti. Tämä huolimattomuus Kristikunnassa lisääntyi aina enemmin, kuin Seurakunnan ylhäisimmät opettajat rupeisit riitelemään keskenänsä, kuka heistä pitäis saaman suurimman arvon ja vallan.
Romin kaupungissa asui Piispa, joka kaikella tavalla oli kokenut lisätä arvoansa ja valtaansa. Tämä Piispa, jota sitte ruvettiin Paaviksi nimittämään, taisteli kauvan, päästäksensä kaikkein Piispain päämieheksi ja sai vielä Ruhtinatkin avuksi tässä kokeessansa. Vaan ei tytynytkään vielä siihen, että pääsi vallittemaan hengellisissä asioissa, mutta tämän toivonsa voitettua, tahtoi hän pitää Ruhtinoitakin käskyläisinänsä; ja luonnistuikin viimmen tämä hänen tuumansa, vaikka tuo varsin kummalta kuuluu. Niinkauvoin kuin ihmiset vielä lukivat ja ymmärtivät Raamattua, ei Paavi uskaltanut suurta kavaluutta ja ylpeyttä harjoittaa; mutta vähitellen vieraantui kansa pois Raamatusta, niin ettei ensinkän saanut käsiinsä tätä pyhää kirjaa, eikä siitä kuullut muuta mainittavankaan, kuin pyhä päiväin Evangeliumia ja Epistolia Kirkossa luettavan. Kyllähän sen hyvin arvaa, että Kristityt tällä tavalla joutuivat aivan taitamattomiksi ja tyhmiksi uskon asioissa, ja eipä silloin ollut vaikia heitä pettää. Nyt sanottiin Paavin olevan Kristuksen siaisena maan päällä ja että häntä sentähden kaikissa piti uskottaman ja hänen käskyjänsä estelemätä kuultaman, juuri kuin ne olis Jumalasta lähteneet. Ja vaikka nämät Paavin käskyt usein sotivat Jumalan sanaa ja järkeä vastaan, niin ei kuitenkaan hirvitty niitä kiistää. Sillä jos joku sen teki, sulki Paavi hänen pois seurakunnan yhteydestä niinkuin jumalattoman ja häjynkurisen pakanan.
Aivan äärettömäksi tämä pahennus paisui, kuin Gregorius 7:mäs pääsi Paaviksi vuonna 1073. Hän oli kavala ja ylpiä, mutta myös viisas ja nerokas mies, eikä välttänyt mitäkän välikappaletta, oli se paha eli hyvä, saahaksensa valtansa enenemään. Tähän asti toki vähän välttivät entiset Paavit Ruhtinoita aivan suututtamasta, vaan tämä pöppö ponnisteli pelkäämätä heitäkin vastaan ja kukistikin peräti heidän arvonsa, vaikka olisivat oikeudella pitäneet hänen esimiehinänsä olla. Kyll'eivät Kuninkaatkaan varsin helposti heittäneet valtaa käsistänsä, vaan eivät tässä paljo auttaneet mitkään taistelemiset eikä kilvoitukset. Sillä kuin he eivät tahtoneet taipua Gregoriuksen mielen mukaan, käsketti hän heitä tuomioistuimensa eteen, pani heitä pois viralta, ja jos he kokivat häntä vastustaa, yllytti hän heidän alamaisensa kapinaan ja semmoiseen uppiniskaisuuteen, etteivät ensinkään totelleet Ruhtinoitansa. Viimein täytyi Ruhtinat, päästäksensä omain valtakuntainsa haltioiksi, antautua Paavin armoille ja anoa häneltä anteeksi, usein aivan häväisevällä tavalla.
Kuin nyt ei kukaan enää uskaltanut Paavia vastustaa, tuskinpa salaisesti epäilläkkään hänen valtansa laillisuutta, alkoi hän häpiämätä Kristin oppia turmella monenkaltaisilla turhilla ja pahentavaisilla opetuksilla ja valhepuheilla. Niin kielsi hän kaikki papit naimasta ja määräsi, että heidän tavaransa pitäsi tulla Paavin kukkaroon heidän kuoltuansa. Kristityille näyteltiin luita ja kalloja, joita sanottiin edesmenneihen pyhäin luiksi ja terveellisiksi tautia poispoistamaan; ja semmosia myötiin kalliin hintaan. Juhlia määrättiin pyhäin ihmisten muistoksi, joihen esirukouksien sanottiin paljo voivan Jumalan edesä, jonka tähden heille myös osotettiin Jumalallinen kunnia ja heitä avuksi huuettiin. Vieläpä uskottiin heidän hautapaikoillansa monta ihmettä ja kummitusta tapahtuneen. Näitä ja muita tämänkaltaisia valheita ja jaarituksia neuvottiin silloin ihmisille, mutta Kristuksen ja hänen Apostoleinsa opetukset laiminlyötiin ja unhotettiin. Kaikkein häpiällisimpään juoneen viimmen Paavit mielistyivät, kuin he rupeisivat ihmisille rahan edestä myömään syntiä anteeksi, sekä ennen tehtyjä että niitä, joita vasta aivottiin tehdä; mutta vaikka tämä kauppa aivan hyvästi alussa kannatti, niin se viimmen matkaansaattoi Paavin vallan kukistamisen, sillä ainoastaan tätä kelvotointa kaupantekoa Lutherus ensin vastaanseisoi, kuin hän alkoi Kristin oppia Paavin erhetyksistä puhdistaa.
Aivan oivalliset apumiehet Paavin kokeita edesauttaissa ja hänen villityksiänsä levittämässä, olivat Munkit, jonka vuoksi heistäkin muutaman sanan tässä sanonen. Silloin kuin Kristin opin ensimäinen puhtaus jo rupeisi häviämään, saivat monikin päähänsä, että kaikki maalliset askareet estävät totisen jumalisuuden harjoittamista, ja että sitä pyhemmäksi ihminen pääsee, kuta pitemissä rukouksissa hän oleskelee. Sentähden heittivät he peräti pois kaiken työn teon ja elivät tekopyhässä laiskuudessa, erinäisissä, tätä varten raketuissa huoneissa, joita sanottiin Klostereiksi. Toisissa Klostereissa asui ainoastaan vaimoväkeä, joita kututtiin Nunnoiksi, toisissa taas pelkkää miehenpuolta ja näitä nyt nimitettiin Munkiksi. He pitivät ihtensä paljo pyhempinä ja parempina muita ihmisiä, vaikka usein olivat varsin jumalattomia ja kelvottomia. Vääryydellä ja petoksilla he elättivät henkeänsä, kosk'eivät itte viihtineet työtä tehdä. Monta ihmeellistä puhetta on näistä samoista munkeista, ja ehkä jonkun kerran kertoo Maamiehen Ystäväkin teille tämmösen tarinan.
Kalevalasta
Kyllä hän taidatte hyvät miehet vielä muistaa, mitä toisessa lehessä juteltiin Suomalaisen Kirjallisuuden seurasta ja kirjoista, joita tämä seura on toimittanut. Näiden kirjain seassa mainittiin ensimäiseksi Kalevala niminen kirja, joka on Doktori Lönrotin ulosantama. Ja tästä kirjasta nyt erittäin puhutaan muutama sana.
Mutta täytyy ensinnäkin mainita, että Lönroti luulee kaikki vanhat Suomen urohot, Väinämöisen ja Ilmarisen, ja Lemminkäisen, olleen oikeita ihmisiä, vaika muut oppineet ovat heitä epäjumaloitten vertaisena pitäneet. Sentähden hän mainitun kirjan esipuheessa näistä kertoopi seuraavalla tavalla:
”Pian kaikissa runoissa osotetaan kaksi kansaa, jotka eivät ylen hyvässa suosiossa välillänsä eläneet. Toisen näistä nimitäisimme Pohjan, toisen Kalevalan kansaksi. Runoa myöten oli päänä Pohjan kansassa usiasti mainittava Louhi, jota myös Pohjan akaksi nimitetään, ja joka heiän töistä näytti parahitten huolen pitävän. Kalevan kansassa oli monta sankaria, suurimmat Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen. Olkoon kuitenki viimme mainitusta jo aikonansa sanottu, että runot eivät anna tarkkaa tietoa, jos hän vaikka olisi Pohjankin kansaan luettava. Ne runolaaut, jotka minä tähän olen valinnut, kyllä näyttävät hänen usein Väinämöisen apuna olleen, toisinaan itsestäkin sotia Pohjalassa käyneen, Pohjalassa kosioineen ja niin edespäin, vaan toisissa kerrotaan hänen Päivilässä eli Jumalisissa kosioineen, joilla nimillä enemmin Kalevan kansaa luulisimma osotettavan. Joukahaisen taas pitäisin urohona Pohjan kansasta.”
Tämä ompi Lönnrotin puhe näistä urohoista. Ja tästä sen jo kyllä ymmärtää, minkätähden kirja Kalevalaksi kututaan: Se merkittee Kalevan miesten talon taikka asuntopaikan. Jopa nyt tällä nimellä nimitetyissä runoissa lauletaankin Kalevan miehistä, heidän sodistaan Pohjan väkeä vastaan ja heidän kosioomisestä Pohjolassa, jossa oli Louhella oivan kaunis tytär. Tämän sai viimmen seppä Ilmarinen akakseen. Kuin sitte kuoli Ilmarisen vaimo, niin nousi Kalevalan ja Pohjolan väen välillä sota Sammosta, joka Sampo oli aivan soma kalu, ettei kukaan enää taida arvata, mikä se liene ollut. Mutta sanotaan toki runoissa sen olleen hyödyllisen maanviljelemiseen, että, vaikka ei Kalevalaan saatu enemmin kuin muutaman murusen tästä Sammosta, niin tuli kuitenki:
”Siitä kyntö, siitä kylvö,
Siitä kasvo kaikenlainen,
Siitäpä ikuinen onni.”
Pohjolaan ei jäänyt Sammosta muuta kuin kansi, ja lauletaan:
”Siit' on polo Pohjolassa,
Elo leivätön Lapissa.”
Lienee monen Suomalaisen mielessä Kalevan nimi pian Hiien ja Lemmon veroisena. Mutta ei Runoissa siltä näytä. Näissä Pohjolan väkeä pahasti panetellaan; mutta Kalevan miehet, varsinki Väinämöinen ja Ilmarinen, ovat kyllä hyvän avuset. Taitaa näille siitä tulleen paha nimi, että heitä on pakanoitten epäjumalina pidetty, joista kyllä Kristin opin tunnustajain ei ole sopinut mitään hyvää sanoa. Ja eipä kansakunnassa isoon aikaan löytynyt monta miestä, joka näistä vanhoista Runoista mitään tiennyt. Vieläpä Lönnroti toisin arvelee, mikä tähän lienee syynä ollut, näin sanoen: ”Syy, että Kalevala tultiin pahalla nimellä tuntemaan, lienee tullut siitä, että hän Pohjolan kansalle oli hirviä ja pelättävä, joka häntä sentähden mainitti pahaksi” – –
Kuin saatte tiedä, että Runoja löytyy Kalevalan kirjassa kaksi neljättäkymmentä, niin sen kyllä arvaatte, että siinä lauletaan monesta muustakin jutusta, paitsi näistä, joista vasta olemme lyhykäisesti puhuneet. Niin ovat he kyllä kaikki hupaiset lukea; mutta muutamat heistä vielä ovat niin suloiset sanoiltaan, ettei paljon löydy toisia näitä kauniimpia ja suloisempia. Lupaa Maamiehen Ystävä vasta tähän panna kappaleita näistä ihanoista lauluista.
Ej sitä kukaan enää mahda arvata, kuinka vanhat nämät Runot ovat. Mutta ymmärtää sen kuitenkin helposti näitä lukeissa, että enin osa on kokoon pantu, ennen kuin Kristin oppi levisi Suomenmaassa. Josta sen pian havaittee, että ovat he ainakin kaheksan sataa vuotta vanhat. Ja koska heitä on nykyisinä aikona ruvettu ylöskirjottamaan, ja Lönnroti enimmän osan on runolaulajain suusta kokoillut, niin se kyllä on arvattava, että heitä tähän asti on ollut vaikia muistossa pitää miehestä mieheen. Seuravaisesta Lönnrotin kertomuksesta tiedä saapi, missä maanpaikassa näitä vielä paraiten muistetaan. Hän sanoopi;
”Paikat, joissa näitä runoja enimmästi on kouttu, ovat Suomen Karjalassa Kitteen, Kesälahen, Tohmajärven, Ilomantsin ja Pielisen, Venäjällä Vuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan pitäjäät, Kajanin maassa Kuhmon ja Kiannan seurakunnat.
Ehkä senlaisia Runoja kuin nämät vielä joksikin löytyy kansan muistossa, niin mahto niitä ennen vanhaan olla paljolta enemmin. Latvajärvessä Vuokkiniemellä haasto talon ukko Arhippa, joka nyt oli 80–nen vuoen vanha, ja jolta yhtäläiseen, mitä ennätin, kirjotin kaksi päivää perätysten, tästä asiasta seuraavalla tavalla: Voi, sano hän, kuin minä lassa taattoni kera Lapukassa nuotalla kävin! – Oli meillä kasakkana eräs mies Lapukasta, sekin oiva laulaja; ei taattoni veronen. Kaikki yökauvet laulettih he rupiamiseen; eikä että kahetsi yksiä sanoja. Lähti sitä sillon pakinata. Minä vaan piennä poika hutjukkana istuin vieressä nuotiolla kuunnellen ja oppien, mitä tuon tuosta alon muistaa. Vaan paljon minulta heittihen mielestä. Jos nyt taattoni eläisi, niin kahtena päivänä ei hänen lauluja kirjottaisi. Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny, ja kaikki häviävät ne vanhat laulut pois kansasta.”
