Taidatpa Matti vielä tulla näkemään minkälaiselta
Suomenmaa näkyy
Sillä on nyt Maamiehen Ystävä tuumissa hankkia Kartan, jossa saat nähä koko Suomenniemen kuvattuna, merineen ja saarineen, isot järvet kaikki ja joet, ja kuinka isolta kukin Maaherran lääni näkyy, ja missä joka kaupungin paikka on. Sais nähä, mitenkä nämät tuumat onnistuvat. Mutta mielellään Maamiehen Ystävä sinulle sen Kartan laittas, ja vielä sitten usiampiakin karttoja ja kuvauksia, kuin vaan olet mielellinen lukemaan ja oppimaan, ja myöskin muita lukemaan kehoitat.
Diamanti.
Turkin Valtakunnassa eli rikas mies, jolla oli suuri hyvyys ja kolme poikaa. Isot ja komeat maakartanot, ikään kuin Kuninkaan linnat, oli hänellä. Ikkunoista näkyvät viheriäiset vaaran kukkulat. Näiden sivulla makasi vesi-kirkas järvi, jossa ne hedelmälliset puut kuvattelivat itsiänsä speilin tavoin.
Kauniit laksot ympäripiirittivät näitä maakartanoita, joiden mehtien suojassa, sinertävän taivaan alla, Itäisen maan iloiset linnut moninaisella äänellä laulelivat ja kujertelivat.
Tämä rikas Turkkilainen täytyi kuitenkin, niinkuin kaikki ihmiset, jättää suuren hyvyytensä ja tulla peitettäväksi siihen maahan, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät. Koska hän nyt oli ijällinen ja havaitsi, että hänellä ei enään pitkää elämän aikaa ollut, kutsui hän kolme poikaansa luokseen ja jakoi heidän välillä kaiken tavaransa. – ”Vain,” sano hän, ennen kuin minä jätän tämän maailman, tahdon minä tietää, kuka teistä on kunniallisin ja vanhurskain. – Ihmisellä on monta hyvää tapaa, vain on myös monta pahaa. Ne pahat tavat sotivat aina niitä hyviä tapoja vastaan. Kukkaiset tukehutetaan ohdakelta, he nääntyvät ja kuolevat pois, kuin töhkä saapi vallan. Ne valkiat hivuskarvat minun pääni päällä ovat osottaneet minullen elämän viheliäisyyden. Minä olen antanut teillen kaikki mitä minulla on ollut, vain yksi tavara on minulla vielä jälellä, annettava sillen, joka kunniallisimman työn matkaan saattaa.” Tätä sanoten ylösotti hän yhen suuren kirkkaasti loistavan Timantin. – ”Reisutkaaten minun lapseni maan ympäristöillä ja takasin tultuanne toimittakaaten minulle joku kunniallinen teiltä tehty työ. Se kunniallisin ja vanhurskain teistä saapi tämän Timantin palkioksi.”
Veljekset reisusivat. Muutaman ajan jälkeen tulivat he takasin vanhan isänsä tykö. ”Kuule Isäni,” sanoi se vanhin, ”minä tulin yhteen suureen kauppa-kaupunkiin, jossa yksi vieras ja tuntematoin mies poismennessään heitti kahen kesken ison hyvyytensä minun huostaani. – Reisusta tultuansa, kiirehin minä hänelle takasin antamaan sen minun talteeni jätetyn tavaran. Sano nyt isäni: Eikös tämä ollut kunniallisesti tehty?”
”Poikaseni”, vastasi ukko, ”Sinä olet tehnyt niinkuin sinun piti tekemän. Rehellisyys on ihmisen kallihimpia velvollisuuksia. Rikos tätä vastaan ansaitsee kovan rangastuksen. – Mutta sen vaariinottaminen ei anna oikeutta palkiollen. Oman tunnon rauha ja tytyvällisyys ovat katsottavat niinkuin täydellinen palkka tälle sinun työllesi.”
Toinen poika astui eteen, sanoten: ”Reisutessani näin minä yhden lapsen istuvan jalon kosken rannalla, leikiten kivien kansa. Tämä pienonen lapsi ei älynnyt vaaraansa; leikitessään putoisi hän virtaan. Minä kiirehin sinne ja pelastin hänen kuolemasta. Eikös tämä ollut kunniallinen työ?”
Poikani sinä teit, mitä sinä olit niinkuin ihminen velvollinen tekemään. – Ilokyyneleet äitin silmissä lapsensa pelastuksesta oli sinun palkkasi.”
Nyt eteentuli nuorin poika ja sanoi: ”Minä vaelsin yhdessä metsässä puolen päivän aikana. Lammaskarja kävi ruokolla yhdellä vaaran kukkulalla, jonka kupeella oli jyrkkä putous. Se mies, joka paimenti näitä lampaita, oli nukkunut putouksen äpräällen. Se sama oli minun vihamieheni. Minä herätin ja varoitin häntä; sillä hän olisi unissaan liikkuisansa pikaisesti saattanut puota putouksen syvyyteen.”
”Ah! minun poikaseni” – ulospuhkesi Isä iloisella mielellä, – ”sinun on Timanti, sillä kunniallisin ja vanhurskain on se, joka vihamiehilleen hyvää tekee!”
