Lyhyt esitys kruununperilliselle Suomen valtiovarainhallinnosta 16.4.1864, konsepti

Tietoka dokumentista

Tietoa
16.4.1864
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kruununperilliselle

 

Varsinaisia valtionrahastoja on kaksi:

Yleinen valtionrahasto ja sotilasrahasto

 

Nämä kaksi rahastoa olivat vuodesta 1840 yhdistyneinä saman hallinnon alaisina vuoteen 1854, jolloin ne jälleen erotettiin toisistaan eri hallintojen alaisiksi ja sotilasrahasto asetettiin senaatin sota-asian toimituskunnan alaiseksi.

Näiden rahastojen lisäksi on valtiolla Suomen Pankin hallinnassa seuraavat rahastot erityisiä tarkoituksia varten:

Vaivais- ja työhuonerahasto, johon kertynyt pääoma oli tämän vuoden tammikuun lopussa 2 464 364 markkaa.

Sotilashuonerahasto, jossa oli samana ajankohtana 1 589 832 markkaa.

Sotilaspuustellirahasto, jossa oli tuona ajankohtana 354 987 markkaa.

Invalidirahasto, jossa on pääomaa 116 000 markkaa.

Koulurahasto, jonka pääoma on 63 000 markkaa.

Kaikkien näiden rahastojen tulot ja menot ilmoitetaan erikseen joka vuoden tulo- ja menoarviossa.

Kuoletusrahasto M. A. von Rothschild ja Pojat -pankkihuoneen välityksellä vuonna 1882 otettua 4 400 000 taalerin valtionlainaa varten. Rahaston pääoma, johon sisältyy varaus vuosina 1854 ja 1856 sotakustannuksien kattamiseksi sekä Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien rakentamiseksi otetun irtisanottavan kotimaisen lainan vielä kierrossa olevien obligaatioitten lunastamiseksi, oli 30. tammikuuta 8 237 396 markkaa.

Takaisinmaksurahasto samaista rautatienrakennusta varten vuonna 1859 Venäjällä otetun 2 500 000 ruplan lainan korkojen ja kuoletusten maksamiseksi.

Hätäapurahasto, joka muodostettiin syyskuussa 1863 paroni Stieglitziltä saadun 500 000 ruplan kreditiivistä. Sen pääoma on lainattu edelleen viljan maahantuojille sekä vähemmässä määrin kadosta kärsivälle rahvaalle.

Venäjän valtakunnanrahasto eläkkeitten ym. maksamiseksi valtioverorahaston laskuun. Viimeksi mainituissa kolmessa rahastossa olevat varat, myöskään lainaksi tai ennakkoina annettuina, eivät muodosta mitään valtiollista pääomaa. Kuitenkin on yleinen valtiorahasto pannut säästöön vastaavia saatavia varten Venäjän valtakunnanrahastoon noin 1 000 000 ruplaa.

 

Yleisen valtionrahaston tulot

 

Suomen valtion tulot muodostuvat

1. Maata koskevista veroista

2. Jalostuslaitoksia koskevista veroista

3. Henkilökohtaisista veroista

4. Välillisistä veroista

5. Satunnaisista tuloista

 

Maaveroa maksetaan useiden eri otsikkojen alla.

Osa maasta on lähes verotonta ”rälssimaata”. Tämä verovapaus myönnettiin ennen vanhaan aatelille, mutta nyttemmin sellaista maata pitää hallussaan kaikkiin säätyihin kuuluvia henkilöitä.

Toinen osa maasta kuuluu valtiolle, osittain niin, että sitä annetaan vuokraksi, osittain se on ns. ”kruununtiloina”, joiden hallinta tiettyä muuttumatonta maankorkoa vastaan siirtyy isältä pojalle, kuitenkin kuvernöörien suostumuksella.

Suurin osa on varsinaista ”veromaata”, jota pitävät täysin omistusoikeuksin hallussaan pääasiassa talonpojat ja jota voidaan ostaa ja myydä vapaasti.

Huomautus: Kruununtilat voidaan tiettyä säädettyä maksua vastaan lunastaa verotiloiksi. Tämä lunastaminen on nyt käynnissä ripein askelin, kun siihen on myönnetty merkittävä helpotus. Siitä saatavat tulot on mainittu kohdassa 5. Satunnaiset tulot.

Maa on verotusta varten jaettu ”manttaaleihin”. Maassa lasketaan olevan 20 000 manttaalia, jotka eri paikkakunnilla on jaettu eri suuruisiin määriin tiloja, kahdesta kahteenkymmeneen ja ylikin jokaista manttaalia kohti, jolloin tila­määrä koko maassa on suunnilleen [summa puuttuu]. Yksi ja sama omis­taja voi pitää hallussaan useita tiloja ja viljellä niitä yhdysviljelyksenä. Mutta kirkonkirjoihin ne merkitään erillisinä. Tuomioistuimen harkinnan mukaan voidaan muodostaa jakamalla uusia tiloja. Kaikki omistajan muutokset merkitään myös tuomioistuinten pöytäkirjoihin. Maavero maksetaan osittain viljana ja osittain rahana. Viljavero on muuttumaton; rahavero määräytyy osittain viljalle arvioituna hinnan mukaan, osittain viljan, voin ja talin ym. kunkin vuoden hinnan mukaan, mutta pääasiassa kuitenkin viimeksi kuluneen kymmenen vuoden hinnan mukaan.

Kun myös viljavero voidaan maksaa tämän ns. keskiverohinnan mukaan, joka lähes aina on käypää viljan hintaa pienempi, ei makasiineihin tule kovinkaan paljon viljaa.

Veron kantavat ”kruununvoudit”, jotka myös ovat hallintovirkamiehiä. Mutta sen laskuttavat kussakin ”kihlakunnassa” erityiset virkamiehet, ”henkikirjoittajat”, jotka toimittavat maanomistajille painetut maksulomakkeet, joihin kruununvouti veroa kantaessaan kirjoittaa kuittauksensa. Se maksetaan edelliseltä vuodelta, esimerkiksi helmikuussa 1864 vuodelta 1863, niin että valtiolla on aina ennakkona sen rahamäärä. Veronkannon kustannukset ovat vähäiset.

Mutta kruununmaan ja veromaan haltijat asettavat myös käytettäväksi maan ruotusotaväen eli maa-alueen mukaan jaetun sotaväen.

He värväävät sotilaan ja antavat hänelle pienen maapalstan, ”sotilastorpan”, hänen ylöspitoaan varten ja maksavat raha-avustusta hänen vaatetustaan varten. Osa on sitoutunut asettamaan käyttöön ratsuväkeä, ja heidän tilojaan kutsutaan ”rustholleiksi” [ratsutiloiksi]. Niistä ei makseta lainkaan veroa; päinvastoin, useimmat niistä saavat avustusta muilta ”aputiloilta”, jotka tämän avun johdosta ovat vapautetut välittömistä valtionveroista.

Vuosien 1810 ja 1854 välisenä aikana, jolloin maanomistajat olivat vapautetut sotilaitten käyttöön asettamisesta, he maksoivat vain vakanssimaksua viljana ja rahana, jota edelleenkin maksaa heistä enemmistö, koska tällä hetkellä vain kolmasosa, näiden joukossa myös rustholleja, asettaa käyttöön sotilaan. Tästä järjestelystä sanotaan muutama sana jatkossa. Tulot kruunun metsistä ovat tähän mennessä olleet vähäiset, eikä niistä ole saatu laskettua tuloa.

Jalostuslaitosten veroja maksetaan pääasiassa rautaruukeista ja myllyistä. Vasta nyt on herännyt kysymys kaikkien tehtaitten verottamisesta. Sahojen maksama vero mainitaan välillisten verojen yhteydessä.

Kaikki maan asukkaat maksavat henkilökohtaista veroa, poikkeuksena aateli ja papisto – jotka kuitenkin ovat nyt käynnissä olevien valtiopäivien aikana luopuneet tästä vapaudesta. Maksuksi on nyt ehdotettu 90 ½ markkaa miestä ja 1 markka naista kohti, 16 vuoden iästä 63 vuoden ikään. Viipurin läänissä, jossa maavero on pienempi kuin muualla maassa, on jokainen miespuolinen yksilö maksanut Podušnei-rahaa [summa puuttuu] ruplaa. Nyt saatetaan tämän läänin asukkaat samaan asemaan kaikkien muitten kanssa. Myös muita tulo- ja menoarviossa mainittuja henkilökohtaisia maksuja tulee tällöin jäämään pois. Nämä verot kannetaan maaveron yhteydessä.

 

Välilliset verot:

Näistä tärkein on tulli. Se on vielä osittain suojatulli, mutta pääasiassa verotulli. Vientitulli on vähäpätöinen; mutta mukavuussyistä peritään sahavero lankkujen ja lautojen viennin yhteydessä. Ennen vuotta 1840 olivat tullitulot vähäpätöiset, noin 200 000 ruplaa, mutta tuolloin tapahtuneen uudistuksen seurauksena ne ovat sittemmin kasvaneet enemmän kuin viisinkertaiseksi tuohon määrään nähden. Nyt ne muodostavat lähes puolet valtion tuloista. Tästä seikasta nähdään, miten haitallisesti sota ja sitä seuraava saarto välttämättä vaikuttavat myös valtiontalouden tilaan. Sotavuosina 1854 ja 1855 vähenivät tullitulot suunnilleen kolmannekseen sotaa edeltäneestä määrästä.

Venäläiset tavarat, tupakkaa lukuun ottamatta, ovat tullivapaat. Tulliraja venäjän kanssa on muutoin olemassa vain ulkomaantavaroita varten. Siirtomaatavaroitten ja eräitten ulkomaalaisten manufaktuuritavaroitten tullin kanssa ne varmistavat Suomen valtiontaloudelle sen tulevat tarpeet. Sillä sitä mukaa kuin Pietarista yhä enemmän tulee maailmanmarkkinapaikka, ja Venäjän tulleja alennetaan, hankitaan Suomen tarvitsemat tavarat sieltä. Ja jos silloin ei olisi tullirajaa Venäjän kanssa, menetettäisiin näin Suomen valtion tärkein tulonlähde. Vielä estää venäläisen tupakan alhainen tulli tämän tavaran asianmukaisen verottamisen – vero, joka useimmissa maissa muodostaa niin merkittävän osan valtion tuloista.

Tullin jälkeen antaa otsikko Viinanpolttomaksu merkittävimmät tulot, joskin vielä vähäiset verrattuna siihen mitä se on muissa maissa tällä hetkellä.

Vanhan lain mukaan on jokaisella maanomistajalla etuoikeus polttaa paloviinaa tislauslaitteella suhteessa tilan kokoon, ja kaupungeilla suhteessa asukaslukuun. Viinanpolttoajan voi kunakin vuonna määrätä hallitus, kulloinkin sopivan pituiseksi sadon laadusta riippuen, ja viinanpoltto voidaan myös kokonaan kieltää joillakin paikkakunnilla. Valtiolle maksettava maksu on myös laissa määrätty, ja sitä saa korottaa vain säätyjen suostumuksella, mistä johtuen se on ollut muuttumaton aina vuodesta 1800 lähtien. Tällä hetkellä on säätyjen käsiteltävänä lakiesitys, joka tarkoittaa viinanpolton vapauttamista ja ankarampaa verottamista.

Charta sigillata -leimapapereista, joita on käytettävä viranomaisille toimitettavissa kirjelmissä ja näiden päätöksissä ym., saatavat tulot eivät ole merkittävät. Myös tätä koskeva säädös riippuu säätyjen suostumuksesta, ja on yksi harvoista viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana tapahtuneista perustuslaista poikkeamisista, että asiasta annettiin uusi muutos vuonna 1842. Nyt ovat valtiopäivät hoitaneet asian uuden taksan avulla, joka tuskin kuitenkaan vähentää tämän luokan alaisia valtion tuloja.

Postilaitos on vain viime vuosina tuottanut hieman ylijäämää. Tämän tuoton vähäisyyden syitä ovat pitkät etäisyydet, maan harva väestö ja etenkin manufaktuuriteollisuuden vähäinen kehitys. Kuitenkin voidaan valtiolla katsoa olevan merkittävästi hyötyä postilaitoksesta, koska kaikki viranomaisten kirjeenvaihto ja rahalähetykset ovat vapautetut postimaksusta ja vakuutuksesta.

Sahausmaksu on sahoihin kohdistuva vero, joka kannetaan lankkujen ja lautojen viennin yhteydessä.

Merenkulkumaksua maksetaan maahan tuoduista tavaroista. Se on vain väliaikainen vero, jonka tarkoitus on korvata Tanskalle maksettavan Juutinrauman tullin lunastusmaksu.

 

Satunnaisia tuloja ovat:

 

Valtiolle lankeavat sakot lainrikkomuksista ja järjestysrikkomuksista.

Luotsi- ja majakkamaksut, joita saapuvat ja lähtevät laivat maksavat lästiluvun mukaan 18 kopeekkaa lästiltä (= 2 Englannin tonnilta). Tämä vähäinen maksu kattaa vain kaksi viidesosaa valtiolle majakoista, tunnusmajakoista, merimerkeistä ja luotsikunnan ylläpidosta koituvista kustannuksista. Sen korotusta on siksi harkittava. Mutta tulot kasvaisivat merkittävästi, jos kaikki Kronstadtiin menevät ja sieltä tulevat laivat maksaisivat siellä majakkamaksua, ja Suomen valtiolle myönnettäisiin siitä osuus sen Suomenlahdessa olevien majakoitten lukumäärän mukaan. Kaikissa muissa maissa maksetaan sellaista maksua, joka on kalliimpi vierasmaalaisille laivoille kuin omille. Esimerkiksi Englannin satamissa se on mitä suurimmassa määrin merkittävä. Luotsilaitoksen ylläpitoon tuo osansa joukko saariston ”luotsitiloja”, jotka useista muista rasituksista vapautettuina ovat velvoitetut asettamaan käytettäväksi luotseja tai antamaan palkattujen luotsien käyttöön asuinhuoneita, polttopuita ym.

Korvatut isojakokustannukset. Maan pohjoisissa ja itäisissä osissa ei maata vielä ole lopullisesti jaettu omistajien kesken. Uudisraivaajat ovat ottaneet haltuunsa peltoja ja niittyjä missä ovat sopivimmaksi katsoneet, ja metsä on ollut yhteistä. Maanjako on näillä laajoilla maaselkosilla aikaa vievää ja kallista. Valtio maksaa siksi osan kustannuksista ennakkona, ja maanomistajat korvaavat ennakon vähitellen. Tästä tulee tuo tuloluokka, joka siis oikeastaan tarkoittaa takaisin maksettua ennakkoa. Maanomistus, joka luetaan kutakin ”manttaalia” kohti, on erisuuruinen maan eri puolilla. Maata jaettaessa syntyy siellä, missä asukkaita on vähän, niin sanottuja liikamaita, jotka lankeavat valtiolle, koska kaiken maan on katsottu alkujaan kuuluneen valtiolle. Liikamaa on luonnollisesti viljelykseen raivaamatonta maata, osittain metsämaata ja osittain suomaata. Mutta vanhempien säädösten nojalla on väestöllä oikeus paikallisen hallinnon suostumuksella asettua asumaan tälle kruununmaalle ja muodostaa uudistiloja, jotka tiettyjen vapaitten vuosien jälkeen pannaan verolle, jolloin niistä tulee kruununtiloja.

Vasta vuodesta 1856 lähtien on valtio ottanut kyseisiä liikamaita ja osan vielä kokonaan jakamattomista ja viljelykseen raivaamattomista maa-alueista hallintaansa kruununmetsinä tai -puistoina, ja niiden hallintaa varten on perustettu metsänhoitolaitos, josta on koitunut valtiolle merkittävät kustannukset. Koska kuitenkin näillä alueilla on joukko tiloja, osittain uudistiloja ja osittain jo verolle pantuja kruununtiloja, joiden omistusaluetta ei vielä ole jaolla määrätty, ei monin paikoin myöskään yksityisen ja kruunun metsien välistä rajaa ole voitu tarkemmin määrätä. Tämä asiaintila aiheuttaa metsähallinnolle suuria vaikeuksia.

Tällä tavoin valtion hallintaan asetettu maa käsittää peräti [luku puuttuu] maantieteellisen neliöpeninkulman alueen. Suurin osa siitä sijaitsee Oulun läänissä Lapin rajoilla. Metsät ovat suuressa määrin haaskattuja, johtuen osittain hakkuista ja kaskeamisesta, joita ovat harjoittaneet osittain uudisraivaajat ja myös suuri joukkoa väkeä, joka on ilman lupaa asettunut sinne asumaan, ja osittain metsien asukkaitten aiheuttamista tulipaloista. Valtion metsistä saama tulo on siksi toistaiseksi ollut vähäpätöinen. Paljon puutavaraa voidaan silti myydä lähivuosinakin, mutta varsinkin kaukaisemmassa tulevaisuudessa näillä suunnattomilla metsillä tulee olemaan arvo, jota nyt tuskin uskaltaa rahassa arvioida.

Se kaunis kanava, jonka hallitus rakennutti 3 miljoonan ruplan kustannuksin vuosien 1844 ja 1856 välisenä aikana Saimaan järven ja Suomenlahden välille, antaa jo nettotuottoa, joka vastaa suunnilleen 3 prosenttia perustamispääomasta, joskin tämä tulo on osoitettu niiden valtionlainojen kuoletusrahastoihin, joita on otettu osittain vuosien 1854–56 sotakustannusten kattamiseen ja osittain 102 virstan pituisen rautatien rakentamiseen Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Bruttotulot tästä rautatiestä, joka valmistui vuonna 1862 ja joka vuonna 1863 rakennettuine 2 virstan sivuratoineen maksoi suunnilleen 3 ½ miljoonaa ruplaa, tulevat sitä vastoin valtiolle, joka taas maksaa ne kustannukset, jotka vielä ylittävät tulot. Lähimmät suunnitelmat ovat rakentaa tältä radalta [luku puuttuu] virstan pituinen sivurata Tampereen tehdaskaupunkiin ja toinen [luku puuttuu] virstan pituinen suurelle Päijänteen järvelle. Tulevaisuuteen jää 120 virstan rautatien aikaansaaminen Viipurista Pietariin ja sen yhdistäminen Päijänteen radan kanssa [luku puuttuu] virstan radalla. Kustannukset kaikista näistä radoista, joita koskevia esitutkimuksia on jo tehty ja joille on myös osittain tehty kustannuslaskelmat, on laskettu keskimäärin 30 000 ruplaksi virstaa kohden radan ollessa yksinkertainen. Valmis rautatie on raaka-aineineen maksanut 35 000 ruplaa, koska se on pengerretty kaksinkertaista rataa varten ja koska se sitä paitsi on kuitenkin vain ensimmäinen kotimaisten insinöörien toimeenpanema kokeilu.

–––

Tulot on laskettu siten, että vuosittain syntyvä ylijäämä ei ole aivan vähäinen, vaikka toisaalta sen ovat viime vuosina kerralla vieneet armollisesti määrätyt uudet valtion määrärahat ja ylimääräiset kulut. Niinpä on kahtena viime vuonna valitettava kato maan pohjoisosissa vaatinut ylimääräisiä valtion menoja, osittain antolainaukseen ja osittain määrärahoina yleisiin hätäaputöihin noin 4 500 000 markkaa. Jos sellaisia kuluja pystytään ennustamaan, lasketaan ne erillisessä valtionjärjestelyssä, joka kulkee nimellä Laskelma valtion varoista &c. ja joka lähetetään vuosittain Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.

 

Yleisen valtionrahaston menot

 

Valtion menot on järjestetty 9 erityisen pääluokan alle, nimittäin:

1. Ylimmän hallinnon menot.

2. Oikeusvirkakunnan menot.

3. Sotilasvirkakunnan menot.

4. Siviilivirkakunnan menot.

5. Papiston ja oppilaitosten menot.

6. Terveydenhoidon ja vankiloiden menot.

7. Erityiset menot valtionlainoista, yleisistä rakennuksista ym. sekä muut tilapäiset kustannukset

8. Menot maanviljelyksen, manufaktuurien ja kaupan kohentamiseksi.

9. Eläkkeet ja muut määrärahat virkamiehille sekä heidän leskilleen ja lapsilleen.

Valtion tulo- ja menoarviossa edeltää menoeriä lyhennys eli vähennys valtion tuloista, pääasiassa maaverosta ja henkilökohtaisista veroista. Sattuu sellaista, että asukkaat hylkäävät tilansa maan hedelmättömyyden tai usein toistuvien hallojen tai huonon taloudenpidon seurauksena. Sellaisista syistä ”autiotiloilta” saamatta jäävä vero on kuitenkin merkitykseltään vähäinen. Toisen erän muodostavat uudistilat, jotka on jo pantu verolle mutta jotka nauttivat veron maksamisen suhteen tiettyjä vapaavuosia, jolloin vero merkitään valtion tuloiksi, mutta poistuu jälleen tässä. Köyhyyden ja sairauden takia annetaan anteeksi varsinkin henkilökohtaisia veroja, ja nämä vähennykset muodostavat kolmannen erän.

 

Ylimmän hallinnon menot ovat:

1. pääluokka. Näihin kuluu lähes 1/12 yleisen valtionrahaston tuloista. Selvää toki on, että tämän suhteen täytyy olla epäedullinen maassa, jossa väestö on pieni ja valtion tulot vähäiset. Mutta jonkin verran säästöä voitaisiin helposti saada aikaan, varsinkin jos ei pidetä häpeänä, että köyhän maan hallitusmiehet elävät vaatimattomasti.

Hänen Keisarillisen Majesteettinsa käyttövarat ovat kuitenkin vähäiset. Niitä vahvistaa kylläkin määräraha sotilasrahastosta ja toinen määräraha Pietarin passikassasta, jolloin niitä on yhteensä 65 000 ruplaa. On toki hieman noloa meille suomalaisille, ettemme pysty antamaan osaamme Hänen Majesteettinsa taloudenpitoon. Mutta kun Hänen Majesteettinsa armollinen tahto on, että näitä suomalaisia varoja käytetään vain lahjoihin, niin voimme lohduttautua sillä, että tuolla vähäisellä määrärahalla voidaan tuottaa tyydytystä Hänen Majesteettinsa sydämelle hieman useammilla hyvillä töillä kuin ilman niitä.

 

2. Pääluokka sisältää ainoastaan ylempien tuomioistuinten palkkakulut ja vain vähäisen määrärahan alempia tuomareita, laamanneja ja kihlakunnantuomareita varten.

Ensimmäinen tuomioistuin on maaseudulla ”kihlakunnanoikeus”, jossa tuomitsee ”kihlakunnantuomari”, avustajinaan 12 tarkoitusta varten valittua talonpoikaa. Hän järjestää ”käräjät”, pitää istunnon, kaksi kertaa vuodessa ”tuomiokuntansa” eli oikeudenkäyttöpiirinsä jokaisessa seurakunnassa. Rikosjuttujen käsittelyä varten pidetään myös ”välikäräjiä”, ylimääräisiä istuntoja. Hänen valtiolta saamansa palkka on vähäpätöinen. Enemmän palkkaa hän saa viljana tuomiokuntansa asukkailta. Sen lisäksi hän kantaa lunastusmaksua taksan mukaan kaikista pöytäkirjanotteista ja tuomioista. Kihlakunnantuomareita on maassa 48, mutta määrää tullaan lisäämään 12 uudella.

Samalla tavoin saavat palkkansa ”laamannit”, joiden ratkaistavaksi riitajuttuja siirretään kihlakunnanoikeuksista. Laamannien lukumäärä on 6 ja he pitävät ”käräjiä” eri paikkakunnilla oman lakikuntansa alueella kerran vuodessa. Nyttemmin on noussut esiin kysymys laamanninoikeuksien lakkauttamisesta.

Niistä jutut voitaisiin nimittäin siirtää Turun, Nikolainkaupungin tai Viipurin hovioikeuksiin, joihin tärkeämmät siviilijutut ja kaikki rikosjutut menevät suoraan kihlakunnanoikeuksista ja jotka siis useimmissa tapauksessa toimivat toisena asteena.

Kolmas aste on senaatin oikeusosasto.

Kaupungit valitsevat ja palkkaavat itse tuomarinsa, ”pormestarin”, joka useimmissa niistä on myös ylin hallitusmies. Vain Helsingissä, Turussa ja Viipurissa on kaksi pormestaria, toinen heistä tuomari ja toinen hallintovirkamies. Näissä ja eräissä muissa kaupungeissa on myös ”kämnerinoikeus”, joka on pormestarin tuomioistuinta, ”raastuvanoikeutta”, alempi aste, mutta myös kysymys tämän tuomioistuimen lakkauttamisesta on noussut esiin.

 

3. Pääluokan alla on vain kaksi menoerää, Haminan kadettikuntaa varten ja vuokra muutamista ruotuarmeijaa varten tarkoitetuista puustelleista, joissa nyt toimii maanviljelyskoulu.

Vuodesta vuoteen [vuosiluvut puuttuvat] tulivat nykyisen sotilasrahaston tulot samaan rahastoon kuin kaikki muut valtion tulot, ja siitä maksettiin myös sotilaallisiin tarkoituksiin käytetyt menot.

Vain kadettikunnan määräraha rasittaa enää yleistä valtionrahastoa ilman vastaavia tuloja, koska sotilasrahastolla ei ole varoja sen kustantamiseen. Tämän kalliin oppilaitoksen olemassaolo herättää maassa tyytymättömyyttä, varsinkin kun siitä valmistuvat oppilaat eivät voi saada paikkaa omassa maassaan eikä heitä siis voida käyttää sen hyväksi. Herättää päinvastoin vielä lisää tyytymättömyyttä, kun heitä, kauan Venäjän armeijassa palveltuaan, vanhoilla päivillään sijoitetaan korkeille paikoille Suomeen, vaikka he ovat jo vieraantuneet kotimaansa oloista ja yleensä silloin jo pitävät virkaansa eläkevirkana. Todellisen huolenaiheen maan valtiovarain hoidolle aiheuttaa se, että tietyt kadettikunnan menot syntyvät senaattia kuulematta, keisarikuntaa koskevien armeijankäskyjen seurauksena, joiden Suomessa soveltamisesta pidetään huolta, koska ne tuottavat kyseisille henkilöille enemmän tuloja.

Kadettikunta yksinään maksaa kolmasosan siitä mitä on varattu maan muita kouluja ja lukioita varten.

–––

Papistolle menevät määrärahat

5. Pääluokka käsittää vain vähäisen osan tähän liittyvistä kuluista. Papiston palkoista ja kirkkojen ylläpidosta huolehtivat nimittäin seurakunnat itse, niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Tämän papistolle suoraan menevän palkan arvon lasketaan olevan koko maassa [summa puuttuu] ruplaa. Valtion varoista saavat palkkansa vain osittain piispat sekä muutamat kreikkalais-venäläisen kirkon papit, minkä lisäksi menee vähäinen viljamääräraha muulle papistolle.

Aleksanterin yliopiston määräraha on runsas, mikä todistaa hallitsijoitten anteliaisuudesta tätä oppilaitosta kohtaan. Sen jälkeen kun se vuonna 1828 siirrettiin Helsinkiin, on rakennuksia sen tarpeita varten pystytetty yli puolen miljoonan ruplan arvosta, sen lisäksi mitä on käytetty sen kirjastoon ja kokoelmiin, joihin on myös kohdistunut suuria keisarillisia lahjoituksia. Mutta maan ainoana yliopistona sillä onkin sen kulttuurille mitä suurin merkitys. Tämän tietävät ja tunnustavat myös maan asukkaat, niin että kun monia muita valtion menoja moititaan, mainitaan yliopiston määrärahat taas hieman ylpeyttä tuntien.

Kuitenkin ovat tiede ja kirjallisuus jääneet osittain vaille sitä kannustusta, jonka ne muissa maissa saavat osakseen. Yliopiston määrärahojen on välttämättä oltava tarkoitetut ensi sijassa opetusta ja opettajankoulutusta varten. Mutta tieteellistä ja kirjallista tuotantoa varten, yliopistossa ja sen ulkopuolella, on määrärahoja niukasti, kuten valtion tulo- ja menoarviosta ilmenee: Tiedeseuralle ja kahdelle muulle seuralle julkaisujen painamiseen vähäinen määräraha. Henkilökohtaisia määrärahoja kirjailijoille on vain yksi ainoa, 285 ruplaa runoilija Runebergille. Taiteeseen on senaatilla lupa myöntää rahaa aina 3 000 ruplaan asti, ja Helsingissä toimivaa musiikkisoittokuntaa varten myönnetään saman verran. Koska maassa ei ole suuria omaisuuksia, ei sillä myöskään ole anteliaita mesenaatteja. Väestön niukkuudesta johtuen tieteestä, kirjallisuudesta ja taiteesta kiinnostunut yleisö on pieni. Sen on tehnyt vieläkin vähäisemmäksi se, että opetuskielenä, samoin kuin oikeudenkäytön ja hallinnon kielenä, on ollut ruotsi, mistä johtuen korkeammin sivistyneitten joukkoa ei ole voitu rekrytoida maan massojen keskuudesta. Viime aikojen toimet ja erittäinkin Hänen Majesteettinsa 1. elokuuta 1863 antama armollinen määräys, joka säätää, että kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulee virastojen ja tuomioistuinten laatia kirjalliset päätöksensä suomeksi siltä osin kuin ne koskevat suomenkielistä väestöä, tulevat saamaan aikaan tässä asiassa kauan kaivatun uudistuksen. Sitäkin tärkeämpää on, että valtion puolelta myönnetään mainittuihin tarkoituksiin aikaisempaa suurempia määrärahoja.

Alempien oppilaitosten määrärahat ovat viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana nelinkertaistuneet. Kuitenkin ovat vielä porvarikoulut, ns. ala-alkeiskoulut, varsin takapajuisia, ja opetus on niissä liian suppea.

Kansanopetus maaseudulla on tähän asti ollut lähes yksinomaan papiston huolena. Se on antanut rahvaalle lukutaidon, kuitenkin niin, että lukeminen on rajoittunut pääasiassa sisällöltään uskonnollisiin kirjoituksiin. Vasta viimeksi kuluneen 30 vuoden aikana on syntynyt rikkaampi suomenkielinen kirjallisuus, täysin ilman hallituksen tukea, ja jopa niin, että se on kohtuuttomasti toiminut sen syntyä vastaan. Myös kansakouluja on perustettu kuntien oman huolenpidon tuloksena. Mutta sopivien opettajien puute on ollut esteenä. Nyt on huomattavin kustannuksin perustettu seminaari opettajien ja opettajattarien sivistämistä varten.

Koululaitos kuten papistokin on kolmen piispan ja tuomiokapitulin alainen; ne ovat Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa. Ylimpänä asteena on senaatin kirkollisasiain toimituskunta, joka kirkollisista asioista kuitenkin käsittelee vain kysymyksiä seurakuntajaosta sekä ylennys- ja palkkausasioita.

 

4. Pääluokka, joka käsittää siviilihallinnon määrärahat yleensä ja veronkantolaitoksen, käsittää suurimman määrän menoja eli noin neljäsosan valtion menoista. Koska siihen kuitenkin kuuluu myös kustannuksia laitoksista, jotka tuottavat valtiolle jotain vastaavaa tuloa, kuten tulli-, posti-, luotsi- ja metsänhoitolaitokset sekä rahapaja ja karttapaperilaitos, jää tämän pääluokan kokonaismenoista vain kaksi viidesosaa, eli kymmenesosa valtion menoista, varsinaisen hallinnon maksettavaksi.

 

Lääninvirkakunta koostuu kahdeksan läänin kuvernöörinvirastoista ja niiden alaisista seuraavassa mainittavista kruununvoudeista ja henkikirjoittajista, jotka myös huolehtivat kruununverojen kannosta, sekä kruununvoutien alaisista nimismiehistä, joiden lukumäärä koko maassa on lähes 250.

Kuvernöörien apuna on lähinnä ”lääninsihteeri” ja ”lääninkamreeri”, edellinen oikeudellisissa ja jälkimmäinen kameraalisissa asioissa. Sitä paitsi on joka läänissä yksi näitä asioita hoitava avustaja, joissakin niistä kaksikin. ”Lääninrahastonhoitaja” huolehtii valtion varoista, ottaa niitä vastaan kruununvoudeilta, tullikamareilta ym. ja maksaa läänin alueella maksut kuvernöörin määräyksestä, jonka lääninkamreeri on varmentanut. Verokamari, kassa, tarkastetaan joka kuukausi, ja selvitys tuloista, menoista ja pääomasta lähetetään senaatin valtiovaraintoimituskunnalle.

Kuvernöörit ovat poliisiasioissa kenraalikuvernöörien alaisuudessa, hallintoasioissa taas senaatin kansliatoimituskunnan ja finanssiasioissa valtiovaraintoimituskunnan alaisia.

 

Postilaitos on postijohtajan ja senaatin kansliatoimituskunnan alainen. Postilaitos maksaa välittömästi saamistaan varoista kaikki sille tarpeelliset menot, mutta tekee valtiovaraintoimituskunnalle selkoa postikassan tilasta. Kuten on jo mainittu, eivät tulot yleensä ole vastanneet menoja, ja vain harvoin niistä on jäänyt ylijäämää.

 

Luotsi- ja majakkakunta on johtajansa ja valtiovaraintoimituskunnan alainen. Se tarvitsee vuosittain huomattavan määrärahan, koska tämän luokan alla maan satamissa saapuvien ja lähtevien alusten suorittamat maksut ovat verrattain vähäpätöiset, niin että kokonaistulot kattavat vain noin kaksi viidesosaa menoista, jotka ovat maan rannikon pituuden vuoksi huomattavat. Varat eivät siksi ole sallineet rahoittaa tarvittavia merimittauksia ja majakoitten rakentamista länsirannikolle, joten hallitus on nyt pyytänyt maan koolle kutsutuilta säädyiltä määrärahaa tähän tarkoitukseen.

Saman toimituskunnan alaisia ovat senaatissa vuorivirkakunta, makasiinivirkakunta ja Rahapaja.

Luotsi- ja majakkamaksut kannetaan merikaupunkien tullikamareissa ja toimitetaan läänien verokamareihin, joista ne taas maksetaan luotsi- ja majakkakunnan menoina.

 

Tullilaitos, joka on johtokuntansa ja valtiovaraintoimituskunnan alainen, maksaa noin kymmenesosan kannetuista tulleista, mitä voidaan pitää varsin suurina kantokustannuksina. Voidaan kuitenkin huomauttaa, että tullikamareissa kannetaan myös luotsi- ja majakkamaksut sekä puutavaran sahausmaksut, samoin kuin tällä hetkellä myös ns. merenkulkumaksu. Nämä kantokustannukset eivät myöskään ole kasvaneet samassa suhteessa kuin tullitulot.

 

Intendenttivirkakunta koostuu yleisten rakennusten yli-intendentistä ja hänen johtamastaan konttorista sekä joka läänissä lääninarkkitehdista ja konstruktööristä. Se on Senaatin Kansliatoimituskunnan alainen.

Saman toimituskunnan alainen on lääkintövirkakunta, johon kuuluvat pääjohtaja, lääkintöasiain kollegio ja lääkärikunta.

 

Maanmittauslaitos on ylihallituksensa ja senaatin maanviljelystoimituskunnan alaisuudessa. Maanmittarien palkka on pieni, mutta he saavat työstänsä korvausta maanomistajilta. Heidän tähän liittyvät laskunsa tarkastetaan vuotuisissa tarkastuksissa, jotka panevat toimeen läänien kuvernöörit ja maanmittauslaitoksen ylijohtaja.

 

Myös hiljattain perustettu metsänhoitolaitos, jolla on ylijohtaja ja joka on maanviljelystoimituskunnan alainen, maksaa paljon, ja kuten alla on huomautettu, antamatta vielä vastaavia tuloja kruunun metsistä.

 

6. Pääluokan suurimmat menot koskevat sairaanhoitoa ja vankeinhoitoa.

Lääkärien palkkakustannukset menevät 5. pääluokan alaotsikon Lääkintövirkakunta alta. Valtion palkkaamia piirilääkäreitä on viisikymmentä, minkä lisäksi on kymmenen sairaalanlääkäriä sekä seitsemän lääkäriä eri vankiloissa ja työhuoneissa. Kaupungit rahoittavat sitä paitsi omat lääkärinsä, joiden kulumäärä on kaksikymmentäviisi. Tämän 6. pääluokan alle kuuluvan otsikon Yleinen sairaanhoito menoerä sitä vastoin koskee vain sairaaloiden ylläpitoa ja yleisten kulkutautien hillitsemisen kustannuksia, jotka koostuvat ilmaisiksi jaelluista lääkkeistä sekä vaikeammissa tapauksissa tilapäisistä sairaaloista.

Sairaanhoidossa, jonka määrärahat ovat viimeksi kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana merkittävästi kasvaneet, ja erittäinkin houruinhoidossa, jonka kustannukset on merkitty erikseen, on muuten vielä paljon parantamisen varaa. Sairaaloissa, joita on yksi joka läänissä, ja lisäksi kaksi pienehköä sairaalalaitosta Turun ja Kuopion lääneissä, voidaan ottaa vastaan vain kroonisia sairauksia potevia. Kuumesairaaloita ei ole. Olisi myös mahdotonta kuljettaa kuumesairaita sairaaloihin pitkien matkojen takaa. Helsingin yleinen hospitaali on hyvin varustettu sairaala, joka toimii opetuslaitoksena Aleksanterin yliopiston lääketieteen opiskelijoille, samalla kun siinä on potilaille vuodepaikkoja. Niiden joukossa on myös kuumesairaiden vuodepaikkoja. Sen yhteydessä on myös päivystyshuone. Houruinhoitoa varten on vain yksi nykyperiaatteitten mukaan järjestetty laitos Helsingissä, sekä säilytyslaitos parantumattomasti mielisairaille Turun lähistöllä.

Vankeinhoitoa varten on vain yhtenäisvankiloita, joskin on huolehdittu siitä, että vankiloissa on ainakin erotettu toisistaan tutkinta- ja rangaistusvangit. Hallituksen esityksen pohjalta säädyt ovat päättäneet, että kaikista ruumiillisista rangaistuksista luovutaan, mistä välttämättä seuraa vankilalaitoksen uudistus, jossa enemmän tai vähemmän lähestytään sellijärjestelmää. Mutta mistä rahat tähän kalliiseen uudistukseen otetaan, se tulee vielä aiheuttamaan paljon huolta.

Tämän pääluokan alle merkitty vähäinen määräraha Köyhien lasten kasvatukseen ei ole ainoa tähän tarkoitukseen varattu. Huomattavasti merkittävämpi määräraha tulee vaivais- ja työhuonerahastosta.

7. Pääluokan alle merkityistä erityisistä käyttövaroista tehdään selvitys senaatin valtiovarain-, kamari- ja tilitoimituskunnille, kuitenkin niin, että eräille kenraalikuvernöörin ja lääninkuvernöörien käyttövaroista maksetuille poliisikuluille tarvitaan vain kenraalikuvernöörin hyväksyntä, jolloin selvitykseen merkitään vain kokonaismäärä. Uudisrakennuskustannukset ja korjauskustannukset koskevat kruunun rakennuksia. Viime aikoina on kuitenkin, jos suinkin mahdollista, vältetty kaikkea uudisrakentamista ja tarvittaessa vuokrattu tiloja, mikä on valtiolle halvempi menettely.

Virkamiesten ja toimihenkilöiden matkakustannukset maksetaan vahvistetun taksan mukaan ja ainoastaan matkoista, jotka on tehty erityisestä määräyksestä. Tietyillä virkamiehillä, kuten piirilääkäreillä ja läänininsinööreillä, on tietty vuotuinen määräraha matkakustannuksia varten.

Kaupunkien kestikievarien ym. vapaudet ovat oikeastaan tiettyjen valtion tulojen lyhennyksiä.

Huomautusprosentit ovat valtiontalouden tilintarkastajat merkinneet jokaisen havaitun virheen kohdalla valtion hyväksi.

Henkikirjoituspalkkiot menevät manttaalirahoista ja ne maksetaan henkikirjoittajille siitä, että he laativat luettelon kihlakuntien asukkaista. Tätä toimitusta kutsutaan henkikirjoitukseksi.

Valtionlainoja käsitellään erikseen.

Sekalaiset määrärahat käsittävät joukon pienehköjä menoeriä, joista merkittävimmät ovat määräraha kolmiomittauksia varten 30 000, Viipurin läänin lahjoitusmaatilojen lunastamista varten 17 007, suomenkielistä virallista lehteä varten 13 200, keisarin palatsin ylläpitoa varten, sekä 15 500 markkaa Helsingin ja Turun katuvalaistusta varten ynnä pienehköjä määrärahoja virastopalveluja, korvauksia ym. varten.

Lopuksi kuuluvat tämän pääluokan alle senaatin käyttämät määrärahat ennalta arvaamattomia tarpeita varten, joista selonteko menee Hänen Majesteetilleen.

Valtion tilinpidossa merkitään tämän pääluokan alle myös kaikki tulo- ja menoarvioon sisältymättömät määrärahat, joista Hänen Majesteettiinsa senaatin esityksestä tai muutoin määrää.

 

8. Pääluokan alaotsikot antavat riittävän kuvan menojen tarkoituksesta. Useimmat näistä määrärahoista ovat saaneet alkunsa viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Muita menoja, kuten määrärahoja tie- ja vesikulkulaitoksia ja yleisiä töitä varten, on samana aikana lisätty kolmin- tai nelinkertaisiksi niiden aikaisempaan määrään nähden.

Insinöörikunnan johdolla tehtävät yleiset työt ovat pääosin pienehköjä kanavointeja ja järvenlaskuja. Viimeksi mainittuihin töihin osallistuu tarpeellisin taksvärkein myös lähiseudun rahvas, joka saa niistä hyötyä, tavallisesti hyvää niittymaata, jolloin kuitenkin valtio kustantaa työvälineet. Näitten töitten todelliset kustannukset ovat siksi paljon suuremmat kuin mitä ilmenee valtion tulo- ja menoarviosta.

Korvauksen Juutinrauman tullista maksaa Venäjän valtiovarainhallinto.

Matka- ja verollepanokulut ovat pääasiassa ennakkoja, jotka maanomistajat vähitellen maksavat takaisin, kuten vastaava luokka valtion tulojen 5. pääluokan alla osoittaa.

 

9. Pääluokkaan on merkitty:

Lahjoitukset ja muut erityiset määrärahat, joihin kuuluvat muutamat Hänen Majesteettinsa suomat henkilökohtaiset määrärahat osittain virkamiehille ja osittain heidän leskilleen, mutta jotka pääosin koostuvat nuhteettoman palveluksen johdosta myönnettävistä lahjapalkkioista, jotka tulevat edesmenneitten virkamiesten leskien ja lasten osaksi, nimittäin 15 vuoden palveluksesta 1/4 palkasta, 20 vuodesta ½, 25 vuodesta 3/4, 30 vuodesta koko palkka, 35 vuoden palveluksesta 1 1/4 ja 40 vuoden palveluksesta 1 ½ kertaa palkan määrä.

Siviilivirkamiehet saavat eron täysin eläkkein 65 vuoden iässä ja 30 vuotta palveltuaan.

Siviilivirkamiesten leskien ja lasten eläkkeet menevät vuotuisesta valtion määrärahasta neljän kuukauden tulo täyttämättömistä viroista sekä tietyn verran virkamiesten palkoista muodostetusta eläkekassasta, jonka rahaston suuruus on tällä hetkellä [summa puuttuu].

Tähän merkityt eläkemäärärahat ovat valtion maksama osuus kyseiseen rahastoon, osittain niiden virkojen osalta, jotka vasta myöhemmin ovat tulleet rahastosta osallisiksi. Ylimääräiset eläkkeet sitä vastoin ovat keisarillisia armolahjoja erityisessä tarpeessa oleville leskille ja lapsille.

–––

Vain harvat menoerät, kuten 6. pääluokan alla osa sairaanhoitoa ja vankeinhoitoa varten merkityistä sekä 7. pääluokan alaiset uudisrakennus- ja korjausmäärärahat, on laskettu arvioimalla, kuitenkin niin, että määräraha riittää. Muut on laskettu tarkoin.

 

Valtion tilinpidosta

 

Valtion tulo- ja menoarvio laaditaan tulojen ja arvioitavien menojen osalta perustuen karkeisiin laskelmiin tuloista ja menoista sitä vuotta edeltävien kolmen vuoden ajalta, jonka loppupuolella se lähetetään Hänen Majesteetilleen. Esimerkiksi vuoden 1864 tulo- ja menoarvio perustuu vuosien 1860, 1861 ja 1862 tileihin.

Valtion tulo- ja menoarviosta, kun Hänen Majesteettinsa on sen vahvistanut, lähetetään valtiovaraintoimituskunnasta läänien kuvernööreille otteet, joihin on merkitty kaikki kyseistä lääniä koskeva.

Huomautus 1. Säädöskokoelmassa julkaistaan vuodesta 1862 lähtien painettuna vain tiivistelmä varsinaisesta tulo- ja menoarviosta, joka sittemmin sisältää jokaista pienintä yksityiskohtaa myöten eritellyt menoerät sekä ne suorat ja vakinaiset tulot, jotka on laskettu palkkoja varten:

Palkkaverokamareihin tulevat:

1. Maaverot

2. Jalostuslaitosverot

3. Henkilökohtaiset verot

4. Välilliset verot, paitsi postimaksut, tarkastusleimavarat ja pelikorttien leimamaksut

5. Satunnaiset tulot

Kohtien 1., 2. ja 3. osalta on lääninkamreerilla tarkka kirjanpito, jota verrataan kruununvoutien veronkantoluetteloihin ja näin tarkastetaan heidän suorittamansa veronkanto. Tullivarat ym. luovutetaan tositteineen, ja yleensäkin huomioidaan lääninkamreerin tilinpidossa kaikki verokamariin suoritettavat maksut.

Tietyistä lääninrahastoon tulevista varoista saa kuvernööri lääninkamreerin varmentamana määrätä maksuun kaikkia valtion tulo- ja menoarvioon kyseisen läänin osalle merkittyjä menoeriä.

Mutta kertaluonteiset maksut, kuten osittain sairaanhoitoon ja vankeinhoitoon liittyvät 6. pääluokan alla, uudisrakennuksia, korjauksia ja matkakuluja koskevat 7. pääluokan alla, yleisiä töitä koskevat 8. alla sekä lahjapalkkiot nuhteettomasta palveluksesta, määrätään maksuun valtiovaraintoimituskunnan tai kanslia-, kirkollisasian- tai maanviljelystoimituskunnan päätöksestä, tulo- ja menoarvioon merkityn arvioidun summan puitteissa, tai muutoin siten, että Hänen Majesteettinsa antaa esityksen perusteella määräyksensä osastosta lähetettävällä kirjelmällä. Yleensäkin vaaditaan tällainen erityinen menettely kaikkiin menoihin, joita ei ole selvästi merkitty tulo- ja menoarvioon vuotuisina menoina.

Jos menettely koskee määrätyn suuruista menoa, on kuvernöörillä lupa maksuunpanon jälkeen antaa merkitä se tilikirjoihin tiettynä valtion tulo- ja menoarvion mukaisena tietyn luokan alaisena suoritettuna menona. Mutta jos menoerää varten voidaan määrätä vain enimmäismäärä, tai jos se tulee jälleen valtiolle hyvitettäväksi, merkitään se tileihin ennakkona, ja kun sitä on maksettu tiettyyn määrään asti, ilmoittaa kuvernööri sen senaatille menoihin viemistä varten, jolloin mukana seuraavat myös kaikki tositteet, jotka tarkastetaan, ja jos niiden tarpeellisuus hyväksytään, myönnetään lupa vientiä varten, ja asiakirjat palautetaan vuositileihin merkittäväksi.

Kuvernööri lähettää kuukausittain valtiovaraintoimituskunnalle lääninkamreerin laatiman luettelon kaikista edellisen kuukauden tuloista ja menoista.

Myös lääninrahastoista lähetetään summittaiset tiedot niihin toimitetuista varoista ja niiden suorittamista maksuista sekä pääomasta kuukauden lopussa.

Vastaavat tiedot jättää lääninkamreeri viljavarastojen muutoksista kruunun makasiineissa.

Molemmista viimeksi mainituista tiedoista laaditaan valtiovaraintoimituskunnassa yhteenveto, josta jätetään kappale kenraalikuvernöörille ja toinen talousosaston istuntopöydälle. Tästä yhteenvedosta saadaan niin sanotusti päivä päivältä selville valtion käytettävissä olevien varojen määrä.

Kun lääninrahastoihin tulee enemmän rahaa kuin mitä lähikuukausien aikana katsotaan olevan tarpeen, lähettää kuvernööri ylijäämän Suomen Pankkiin, jossa nämä varat merkitään erilliseen kirjanpitoon. Sieltä niitä lähetetään valtiovaraintoimituskunnan määräyksestä niihin lääninrahastoihin, joissa menoja on enemmän kuin tuloja, tai siirretään maksusuorituksina kuoletusrahastoon tai maksetaan pyydettäessä sotilasrahastoon jne.

Ajoittain tapahtuu myös valtiovaraintoimituskunnan määräyksestä siirtoja lääninrahastosta toiseen.

Yllä mainittuun kuukausiyhteenvetoon merkitään myös valtiorahaston pääoma Suomen Pankissa.

Käteisiä valtion varoja säilytetään siis Suomen Pankissa ja kahdeksassa lääninrahastossa sekä viljaa kruununmakasiineissa. Vain postimaksut ovat tästä poikkeus sikäli, että postilaitoksen suorittamat maksut menevät suoraan kassaan saaduista varoista. Myös tullilaitoksen sallitaan ajoittain suorittaa pienempiä maksuja käsillä olevista varoista, jolloin niistä annetaan selvitys muun vuositilinpäätöksen yhteydessä. Aleksanterin yliopisto taas nostaa valtiolta saamansa määrärahat neljännesvuosittain, ja sillä on oma rahatoimisto, johon tulevat sekä nämä että muut, säästöistä muodostetuista rahastoista saatavat tulot ja josta kaikki sen menot maksetaan.

Kuvernöörinvirastot jättävät vuosittain 1. syyskuuta valtiovaraintoimituskunnalle karkean laskelman edellisen vuoden tuloista ja menoista. Tämän selvityksen liitteenä ei ole tositteita, koska sen tarkoitus on vain antaa tietoa. Samanaikaisesti antavat kaikki kuvernöörinvirastot niin sanotun menoehdotuksen, johon merkitään kaikki tunnetut valtion menot läänissä seuraavan vuoden aikana.

Samanlaisen ehdotuksen lähettävät myös tullijohtokunta, postijohtokunta ym. virastot. Näihin menoehdotuksiin perustuvat kaikki valtion seuraavan vuoden tulo- ja menoarvioon merkityt tarkoin määrätyt menoerät. Ne ovat luonnollisesti enimmäkseen yhtäpitävät kuluvan vuoden valtion tulo- ja menoarvion sisällön kanssa, mutta niissä huomioidaan myös kaikki muutokset, joita tulo- ja menoarviossa on tapahtunut vuoden aikana armollisten määräysten johdosta ja joista asianosaiset ovat saaneet tiedon pöytäkirjanotteista, jotka on laadittu niissä senaatin toimituskunnissa, joiden esityksestä muutos on tehty. Näitä tiedonantoja verrataan toisiinsa, eikä siksi pitäisi käydä niin, että jotain unohtuu pois. Valtion tulo- ja menoarvioon ei saa merkitä mitään muita uusia menoja kuin ne, joista Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on määrännyt.

Mutta kuvernöörinvirastoissa laaditaan myös varsinainen vuosilaskelma. Se tulee lähettää kuluneelta vuodelta kuluvan vuoden heinäkuun 1. päivään mennessä senaatin kamari- ja tilitoimituskunnalle, liitteenään koko tuo suuri määrä tositteita ja kuitteja. Tänne tulevat myös vuosiselvitykset kaikista muista virastoista, jotka vastaanottavat maksuja ja maksavat laskuja. Näiden selvitysten perusteella laaditaan täällä valtion pääkirja. Mutta se lähetetään vielä tositteineen tilintarkastusvirastoon, jossa se tarkastetaan numeroitten osalta ja muutenkin. Tilintarkastajia kehottaa tarkkuuteen heidän oma etunsa, koska heille lankeaa tietty prosentti rahamäärästä, jota huomautus koskee. Jos tilintarkastajat tekevät huomautuksia, siirretään niitten käsittely tilintarkastusoikeuteen, ja jos jokin virhe on tapahtunut valtion vahingoksi, tuomitaan syyllinen maksamaan korvausta, minkä lisäksi, jos virhe on johtunut törkeästä laiminlyönnistä, tai jos se voidaan tulkita kavallukseksi, asetetaan lain mukaisen syytteen alaiseksi. Vasta tilintarkastuksen valmistuttua säilytetään tilejä mainitussa toimituskunnassa, eikä enempää huomautuksia saa tehdä [päivämäärä puuttuu] jälkeen. On hyvä todistus hallinnon tarkkuudesta, että tilintarkastajat sanovat saavansa vain vähän tuloa huomautusprosentteina, kuten myös 7. pääluokan kohdalla ilmenee, joten he syystäkin pyytävät korotusta vähäiseen palkkaansa.

Valtiovaraintoimituskunta, jonka velvollisuus on olla selvillä kaikista varoista ja menoista, hoitaa tätä tehtäviensä osaa yhden kamreerin, kahden kamariavustajan, kahden kamarikirjurin ja yhden diaarinpitäjän voimin, puhtaaksikirjoittajia lukuun ottamatta. Vaatimattomampaa valtiovarainministeriötä tuskin lienee missään.

Vuosilaskelmista ja valtion pääkirjasta käy kuitenkin ilmi, että tilinpitotoimi kärsii vakavista puutteista, jotka johtuvat pääasiassa siitä, että suuri määrä ennakkoja ja suorittamattomia takaisinmaksuja siirtyy taselaskelmissa vuodelta toiselle. Mainituista tileistä ei ilmene vuoden saldo. Näiden epäkohtien korjaamista on kuitenkin pohdittu, ja asiantuntevien miesten laatima ehdotus on harkittavana. Tämä ei kuitenkaan ole vuositilinpidon oikeellisuuden tarkastamisen esteenä.

 

Sotilasrahasto

 

Yleisen sotaväenkassan tulot ja menot.

Kuningas Kaarle XI:n aikana vuosina 1688–89 järjestettiin sotaväki Suomessa siten, että sekä ratsuväen että jalkaväen asettivat käyttöön, vaatettivat ja osittain aseistivatkin maanomistajat, sotalaivojen miehistön taas osittain kaupungit ja osittain rannikon ja saariston maanomistajat. Tykistön palveluksessa oli värvätty miehistö, ja myöhempinä aikoina syntyi Suomessa myös pari värvättyä jalkaväenrykmenttiä, niin että maan koko sotilaallinen voima oli vuonna 1808 lähes 20 000 miestä, joista 12 736 maanomistajien käyttöön asettamaa sotilasta ja 3 709 reserviä. Kun siihen aikaan maan väestö oli vain 850 000 henkeä, oli itse asiassa lähes joka kahdeskymmenes henkilö maassamme sotilas.

Edellä on mainittu, että ”rusthollitilat” asettivat käyttöön ratsuväkeä, muut vero- ja kruununtilat taas ”ruotuihin” jaettuina yhden jalkaväensotilaan ruotua kohti.

Ruotusotilaalla oli maanomistajan eli ruotutilallisen hänen käyttöönsä antama pieni maatila, sotilastorppa. Näiden heidän itsensä viljelemien maatilojen tuotto muodosti sotilaitten ja pääosin myös päällystön palkkauksen. Tämän lisäksi oli ylemmälle päällystölle varattu ***tilojen vero, ruotuvero. Tätä palkkaustapaa käytettiin aikoinaan myös siviilivirkamiesten palkkauksessa. Vain sodan aikana [sotilaitten] ylöspidosta huolehti myös kruunu.

Sellainen yleinen aseistus, vaikka se olikin järjestetty säästäväisesti, käy välttämättä maalle rasittavaksi. Porvoon valtiopäivillä 1809, kun sota oli köyhdyttänyt asukkaat, anoivat säädyt keisari Aleksanteri I:ltä 50 vuoden vapautusta sotilaitten asettamisen velvollisuudesta, sitoutuen tällöin sen sijaan maksamaan valtiolle silloin sovitun maksun, ”vakanssimaksun”. Värvätyt rykmentit erotettiin ja ruotusotaväki hajotettiin. Sotilastorpat luovutettiin ruotutilallisille, päällystö sen sijaan sai pitää puustellinsa ja ruotupalkkansa. Sitä mukaa kuin nämä upseerit ovat kuolleet pois, ovat ruotutilojen verot tulleet valtiolle ja puustellit annettu vuokralle sen laskuun. Pääosin näistä tuloista, vakanssimaksuista, on muodostettu yleinen sotaväenkassa.

Kruunun tulot muodostuvat siis nytkin

1. ruotutilojen veroista, (kruununkymmenykset, myllykorko)

2. puustellien vuokrista,

3. vakanssimaksuista.

Koska ruodut olivat velvoitetut asettamaan sodan aikana käyttöön myös reservejä, sisältyy vakanssimaksuun myös tämän velvollisuuden lunastus. Vakanssimaksut maksetaan ruotuveron tavoin osittain rahana ja osittain viljana, joka muun viljaveron tavoin voidaan myös maksaa rahana verohinnan mukaan. Puustellien vuokrat maksetaan rahana.

Kuopion läänin Karjalan puoleisessa osassa oli värvätystä miehistöstä muodostettu jääkäripataljoona, ilman torppia, jonka palkkauksen rahoittivat maanomistajat. Tätä korvaava maksu sisältyy nyt kassan tuloihin:

4. Karjalan jääkärivero

Samoin oli Oulun läänin Kainuun puoleisessa omalaatuinen ruotujärjestelmänsä, ja maanomistajat maksoivat erillisenä verona komppanian päällikön palkan.

5. Kainuun maakapteenin palkkaus

6. Viinanvuokravarat

Koska kaikki nämä tulot kannetaan yhdessä yleisen valtionrahaston tulojen kanssa, merkitään ne niiden tilikirjoihin, kun taas kaikki sotalaitoksen suorittamat maksut merkitään kyseisen rahaston osalle, ja näiden rahastojen välisestä erityisestä tasausmaksusta päätetään joka vuosi.

–––

Aina vuodesta 1809 lähtien on maassa ollut venäläinen sotaväki, joka on osittain tehnyt varuskuntapalvelusta kaupungeissa, osittain ollut majoitettuna maaseudulle. Tämän sotaväen käytös maan asukkaita kohtaan on yleensä ollut hyvä, eikä se itsekään liene kärsinyt meidän oloistamme. Mutta selvää on, että kansallisluonteen, kielen, uskontunnustuksen, mielipiteitten, tapojen ja elämänmenon erot pitävät tämän sotaväen ja maan asukkaat toisistaan loitolla. Vasta viime aikoina, vuosien 1854–56 sodasta lähtien, on kuitenkin maassa oleskellut venäläisiä joukkoja, mikä on merkinnyt suurempia vaatimuksia, ja varsinkin heidän päällystönsä kuuluu kokeneen asemansa täällä epämiellyttäväksi ja vieneen täältä mukanaan Suomelle epäedullisia vaikutteita.

Väestön suurin toive on siis voida oman sotaväen asettamisella tehdä venäläisen sotaväen käyttö täällä tarpeettomaksi ja näin estää kaikki epämiellyttävät ristiriidat. Myös koetaan masentavaksi se, ettei sodan sattuessa voida asettaa Hänen Majesteettinsa palvelukseen mitään mainittavia joukkoja.

Mutta kuten juuri esitetty osoittaa, ovat sotaväenkassan tulot niin heikolla pohjalla, että olojen pysyessä muuttumattomina ei ole mitään keinoa saada aikaan ympäri vuoden palvelevaa omaa sotaväkeä.

–––

Tällä hetkellä on maalla vain seuraava sotaväki:

1. Henkivartiokaartin suomalainen tarkk’ampujapataljoona reservikomppanioineen;

2. Suomalainen meriväenosasto – tuon osaston jäännökset

3. Nyt muodostetut ruotupataljoonat, mutta vain 1/3 niiden oikeasta vahvuudesta eli 320 miestä pataljoonaa kohti.

 

Nämä vähäiset joukot riittäisivät yhteensä ehkä varuskuntapalvelukseen rauhanaikana. Mutta ruotupataljoonien asettamistapa tekee niiden käyttämisen siihen tarkoitukseen mahdottomaksi.

Päällystö ei nyttemmin ole sidoksissa puustelleihin, vaan se saa palkkansa käteisenä. Mutta miehistön on määrä saada ylöspitonsa torpistansa eikä sitä siksi voi erottaa niistä pitkiksi ajoiksi. Sillä jonka on elettävä maasta, on saatava tehdä työtä sen viljelemiseksi.

Vielä vaikeammaksi käy tilanne, kun ruotupataljoonia on sodan sattuessa täydennettävä. Silloin poistuu nimittäin vakanssimaksu, joka nyt muodostaa puolet sotaväenkassan tuloista, eikä silloin ole varoja edes päällystön palkkoihin, miehistön ylöspidosta puhumattakaan.

Vuoden 1864 tuloiksi on laskettu kaikkiaan 2 663 440 markkaa ja tästä on vakanssimaksun osuus 1 385 000 markkaa.

On toki myönnettävä, että määrärahat sotilaallisiin tarkoituksiin ovat ylipäätänsä aika niukat, sillä ne ovat vain 1/5 valtion muista kokonaismenoista (1 300 000 markkaa). Mutta pääasiallinen vika on, että tämä vähäinen määräraha on senkaltainen, että se suureksi osaksi häviää sotaväkeä asetettaessa ja että sotaväen ylöspito on riippuvainen sen omasta työstä.

Vakanssimaksu on itse asiassa aika pieni, varsinkin mitä tulee ”rustholleihin” eli tiloihin, jotka ennen ovat asettavat käyttöön ratsuväkeä. Sitä olisi voitu vähitellen korottaa, ja jos yleisestä valtionrahastosta olisi saatu lisää, olisi ehkä ollut mahdollista asettaa värvätty joukko, joka olisi voinut suorittaa varuskuntapalvelusta ja toimia kaaderina sotatarpeita ajatellen.

Mutta nyt on säädetty niin, että sille kolmasosalle ruotumiehistöstä, joka on asetettu, on annettava torpat. Kolmasosa vakanssimaksusta on siten poistunut. Eikä sotilasta voida ottaa pitkäksi aikaa pois torpastansa.

Tällainen sotaväki on lisäksi aika kallis. Jokaisen sotilaan voidaan laskea maksavan ruodulle suunnilleen 1601 markkaa vuodessa, mikä yhdessä 2900 miehelle tulo- ja menoarviossa varattujen kustannusten kanssa tekee hieman yli 520 markkaa eli 130 hopearuplaa miestä kohti, päällystö mukaan lukien – ja tämä koskee joukkoja, jotka ovat koolla vain viikon ajan vuodessa.

Maan sotaväen kustannuksia lisää se, että noita vähäisiä joukkoja varten ylläpidetään erillistä senaatin toimituskuntaa, jonka kustannukset kuitenkin menevät yleisestä valtionrahastosta, 4. tarkastajahallitusta, 5. sotaylioikeutta ja 6. komissariaattia.

Kaikesta edellä sanotusta käy ilmi, että maan sotaväkiasiat tarvitsevat täydellistä uudelleenjärjestämistä. Mutta sellaista varten tulee kuulla valtiopäiviä, jotta sen toteuttamiseen saataisiin lisää määrärahoja. Kaikki nyt syntyvät uudet kustannukset ovat selvästi hukkaan heitettyjä, koska niistä ei laisinkaan seuraa, että suomalainen sotaväki voisi vartioida maan vankiloita.

Sotaväenkassan pääasialliset menot koskevat yllä mainittuja tarkoituksia. Muista tulo- ja menoarvioon sisältyvistä menoista tärkeimmät ovat:

7. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa käyttöön.

8. Majoituskustannukset, esikuntakustannukset, pöytärahat komentajapaikallismajureille ja paikallisadjutanteille. Kaikki nämä menot koskevat maahan sijoitettua venäläistä sotaväkeä.

9. Erotettujen sotilashenkilöiden palkat, mikä koskee vuosina 1810, 1830 ja 1860–61 hajotettuja joukkoja.

Vuonna 1810 hajotettiin silloinen Suomen armeija. Määräraha menee sen yli- ja alipäällystön harvoille elossa oleville. Vuonna 1812 perustettiin muutamia värvättyjä pataljoonia, joskin ne kokoontuivat harjoituksiin vain 6 viikoksi vuosittain. Tämä sotaväki hajotettiin vuonna 1838 ja sen päällystö siirrettiin eläkkeelle. Henkivartiokaartin tarkk’ampujapataljoona on siitä jäänne, koska se on lähtöisin ns. opetuspataljoonasta, joka silloin oli sijoitettuna Hämeenlinnan lähistölle. Vuosina 1854–55 perustettiin sotaa varten ruotusotaväki, mutta suurin osa siitä lakkautettiin vuosina 1860–61 sen ylläpitoon tarvittavien varojen puutteen takia. Samoin oli vuonna 1830 perustettu meriväenosasto, ja sotaa varten perustettiin toinenkin. Nämä molemmat on nyttemmin lakkautettu, niin että niistä on jäljellä vain vähäinen ns. kaaderi, joka sekin on hyödytön. Myös tuon ajan jälkeen on tapahtunut useita rahaa vaatineita järjestelyjä, jotka eivät kuitenkaan ole tilannetta parantaneet.

10. Osa vuosina 1855 ja 1856 sotakustannuksien kattamiseksi otetun 1 850 000 ruplan valtionlainan kuoletuksista menee sotaväenkassasta, mutta suurin osa tämän lainakoroista ja kuoletuksista maksetaan yleisestä valtionrahastosta, josta sitä paitsi meni sotakustannuksiin hieman yli 1 000 000 ruplaa.

 

Sotaväenkassan tila on nyt sellainen, että sen tulot eivät itse asiassa lähimainkaan kata menoja. Tänä vuonna on siihen laskettu tulevan 500 000 markan lisän yleisestä valtionrahastosta, mutta odotettavissa on, että tämäkään ei riitä sen tarpeisiin.

–––

Sotilasvirkatalokassan tulot ja menot:

 

Tähän kassaan saadaan tuloja:

1. Maaverosta tietyiltä tiloilta. Tämä vero oli, silloin kun ruotusotaväen päällystöllä oli puustellinsa, varattu niiden rakennusten ylläpitoon.

2. Tähän kassaan tuleva maksu, säterivapausmaksu, virkataloilta, joiden haltijat ovat vapautetut kaikesta rakennusvelvollisuudesta.

 

Menot ovat tällä hetkellä, virkatalojen ollessa vuokralla ja vuokraajan ollessa rakennusvelvollinen, enemmänkin mielivaltaiset.

1. Keisarillista palatsia varten;

2. Kenraalikuvernöörin taloa varten, koska kenraalikuvernööri on ylin paikallinen sotilaskomentaja ja taloa voidaan pitää hänen virkatalonaan. Tämän talon varsinainen ylläpito ja kalustus maksetaan kuitenkin yleisestä valtionrahastosta.

3. Virkatalonmittauskustannukset. Virkatalojen vuokralle antamisesta tullut uusi ohjesääntö säätää, että niitten nykyiset tilusalat on mitattava ja niistä on laadittava kuvailu.

–––

Sotilashuonekassan tulot ja menot.

 

Tämä kassa on oikeastaan varattu sotilaitten ja matruusien sekä heidän leskiensä ja lapsiensa eläkkeitä varten. Mutta kun aina vuoteen 1859 asti myös luotsilaitosta osittain ylläpidettiin sotaväenkassan varoilla, menee nyt sotilashuonekassasta eläkkeitä myös joillekin entisille luotseille sekä sellaisten leskille.

Aliupseerien ja sotamiesten palkanlisäykset ovat menoerä, jonka ei oikeastaan pitäisi kuulua tähän kassaan.

Mainittujen menojen hoitamiseksi kassaan tulevat:

1. Maavero tietyiltä tähän tarkoitukseen määrätyiltä tiloilta

2. Osuus kymmenysviljoiksi kutsutusta maaverosta, josta joka neljäskymmenes tynnyri lankeaa kassalle

3. Sentonaali, yhden prosentin vähennys virkamiesten palkoista, jotka maksetaan valtion varoista tai kaupunkien kassoista

4. Maksut, joita peritään upseereilta heidän saadessaan ylennyksen, aateliskirjoista, rusthollien oston yhteydessä, yms. tuloerät

Koska aikaisempia vakinaisia joukkoja hajotettaessa on myönnetty eläkkeitä vain vuonna 1810 hajotetulle miehistölle, jonka harvat elossa olevat nyt nauttivat [summa puuttuu] markan vuotuista tukea, on kassaan voinut karttua huomattavia korkosäästöjä.

 

Vaivais- ja työhuonerahasto

Tämän rahaston tulojen luonne käy ilmi eri tuloerien otsikoista.

Aivan vähäinen ei ole niiden tulojen osuus, jotka kannetaan Pietarin passivirastosta Venäjällä oleskelevien Suomen alamaisten passimaksuina. Tämän on armollisesti myöntänyt kassan hyväksi keisari Aleksanteri II. Samassa toimistossa kannetaan myös kyseisten henkilöiden henkilökohtaiset kruununverot sekä heidän maksunsa köyhäinhoidolle siinä Suomen seurakunnassa, johon he kuuluvat.

Mainitusta syystä merkitään rahaston menoiksi:

1. Passiviraston palkat

2. Sen virastotilojen vuokra valtiosihteeristön talossa, samoin kuin erityisiä määrärahoja Venäjällä oleskelevien Suomen alamaisten hyväksi, kuten

3. Aunuksen suomalaisen papin palkka

4. Avustus Pietarin suomalaiselle rouvasväenyhdistykselle ja turvattomien lasten turvakodille

5. Ojennuslaitokset Suomessa; mieshenkilöille niitä on kaksi, yksi Viipurissa ja toinen Hämeenlinnassa. Sitä paitsi on sellaisille henkilöille Turun lääninvankilassa työhuoneosasto sekä Kuopion läänissä työkomppania.

6. Kehruuhuoneita naishenkilöille on kaksi, yksi Turussa ja toinen Lappeenrannassa.

7. Turvattomille lapsille on kasvatuslaitos Viipurin lähellä, ja sen määrärahoja tulee myös tästä rahastosta.

Sen osalle on myös merkitty osa Hänen Keisarillisen Majesteettinsa käyttövaroista, jotka ovat peräisin Pietarin passiviraston maksunkannosta. Vaikka Hänen Majesteettinsa käyttää kyseisiä varoja myös köyhien leskien ja lasten tukemiseen, ei tämä menoerä selvästikään ole oikealla paikallaan tässä rahastossa, joka on tarkoitettu käytettäväksi varsinaisesta köyhästä kansanluokasta huolehtimiseen ja heidän asemansa kohentamiseen.

Maassamme on esitetty huomautuksia sen johdosta, että passivirastoon saaduista varoista on aikaisemmin myönnetty lahjoja korkeille virkamiehille, eikä aina henkilöille, joiden yleinen mielipide katsoo sen ansainneen.

Yleensäkin on valtion talouden hoidossa herättänyt eniten moitteita valtion varojen käyttö sellaisiin henkilökohtaisiin suosiolahjoihin.

Vaivais- ja työhuonerahaston menot, jotka aiemmin sallivat siinä vuosittaisten säästöjen synnyn, ovat vähitellen kasvaneet niin, etteivät ne viime vuosina ole vastanneet tuloja, vaan säästöistä kertynyt pääoma on vähentynyt.

 

Valtionvelka

 

Valtionvelan muodostavat tällä hetkellä

I. Vuonna 1859 Venäjällä otettu nimellisarvoltaan 25 002 000 ruplan laina, joka saatiin keskimäärin 93 prosenttiin. Korko on 4 % vuodessa ja maksetaan puolivuosittain. Pääomasta kuoletetaan vuosittain obligaatioita arpomalla 2 prosenttia. Obligaatioitten ja korkokuponkien lunastus tapahtuu Suomen Pankissa ja sen Pietarin konttorissa.

Lainasta on tällä hetkellä maksamatta [summa puuttuu] ruplaa, lukuun ottamatta niitä arvonnassa valittuja obligaatioita, joita ei ole esitetty lunastettaviksi mutta joiden lunastamista varten on raha valmiina ns. takaisinmaksurahastossa.

Huomautus. Tämän lainan määräksi sovittiin 5 miljoonaa ruplaa, mutta siitä otettiin vain 4 miljoonaa. Niistä Suomen Pankki sai rahastonsa vahvistamiseksi 15 002 000 ruplaa, joiden korot ja lyhennykset maksetaan pankin varoista.

 

II. Vuonna 1862 Frankfurt am Mainissa toimivan pankkihuone M. A. von Rothschildin välityksellä otettu 4 400 000 taalerin laina, joka saatiin 89 5/16 prosenttiin.

Korko on 4 ½ prosenttia, puolivuotisjaksoittain.

Laina kuoletetaan 42 vuodessa puolen vuoden välein siten, että obligaatiot arvotaan puolivuosittain. Arvonnassa valitut obligaatiot lunastetaan Suomen Pankissa sekä pankkihuone von Rothschildin kautta Frankfurt am Mainissa ja Hampurissa.

Laina on rahastoitu muodostamalla eri kassojen säästöistä kuoletusrahasto, jonka rahat lainataan maamme viljelijöille ja manufaktuurinharjoittajille sekä kunnille erityisiä yleisiä hankkeita varten. Rahastoon menee Saimaan kanavasta saatavien tulojen vuotuinen ylijäämä sekä yleisestä valtionrahastosta 420 000 markan määräraha.

–––

Lainasta on 1. tammikuuta 1864 jäljellä

 

Tämä laina käytettiin kokonaan tiettyjen vanhempien kotimaisten irtisanottavien valtionlainojen muuntamiseen, nimittäin:

1. Koronkorkoa 4 prosenttia kasvava laina, joka otettiin a) Ahvenanmaalla sijaitsevan Bomarsundin linnoituksen rakentamiseen, b) Helsingin Nikolainkirkon rakentamiseen, c) vuosien 1854–56 sotakustannusten kattamiseen.

Tähän lainaan liittyvät obligaatiot on nyttemmin irtisanottu maksettavaksi ja lunastettu, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, joita ei vielä ole esitetty lunastettaviksi. Koronmaksu loppui 1. syyskuuta 1863.

Huomautus. Lainoista a) ja b) oli vuonna 1862, jolloin Rothschildin laina otettiin, jäljellä vain suunnilleen 400 000 ruplaa, kun taas 185 000 ruplan suuruinen laina b) sille kertyneine korkoineen oli vielä kokonaan maksamatta.

2. Saimaan kanavan rakentamiseen tarkoitettu laina, jonka korko oli 3 3/5 prosenttia, otettiin 50 ruplan hintaisia obligaatioita vastaan, joille maksettiin 1 kopeekan korkoa päivässä. Tällaisia lainoja otettiin kahdeksana 100 000 ruplan sarjana vuosittain. Mutta niitä käytettiin mainitun rautatien valmiiksi rakentamiseen, ja samaa tarkoitusta varten laskettiin liikkeelle vielä viisi sarjaa vastaavanlaisia obligaatioita, niin että lainan kokonaismäärä nousi 1 100 000 ruplaan. Vaikka obligaatiot oli asetettu 15 vuodeksi, oli niitä määrä ottaa vastaan kruunun kassoissa, joten laina oli itse asiassa koko ajan irtisanottavissa.

Huomautus: Ottaen huomioon kadon seurauksena syntyneen suuren rahanpuutteen maassamme ei tätä lainaa vielä ole irtisanottu, mutta sitä mukaa kuin obligaatioita on tullut valtion kassoihin tai pankkiin, ovat ne sinne jääneet, ja ne on lunastettu kuoletusrahastosta, niin että tämän vuoden tammikuun 31. päivänä niitä oli kierrossa enää määrä puuttuu]. Kuten edellä on todettu, on niiden lunastamista varten käytettävissä varat kuoletusrahastossa.

 

III. Lopuksi 2 ½ vuoden kreditiivi, määrältään 500 000 ruplaa, joka on otettu syys-marraskuussa 1863 paroni Stieglitziltä.

Tämän kreditiivin korko on 6 prosenttia, minkä lisäksi lainanantaja on pidättänyt itselleen 2 ½ prosentin provision.

Varat on lainattu viljan maahantuojille sekä pienehkö osa myös suoraan hätää kärsivälle tilallisrahvaalle.

Osasta näistä annetuista lainoista on Kuoletusrahasto voinut antaa ennakkoa, kun taas paroni Stieglitziltä saadut varat on vaihdettu korkoa tuottaviin venäläisiin obligaatioihin, jolloin tällä operaatiolla on varsin pitkälle katettu kreditiivin kalliit kustannukset.

 

Suomen Pankki

 

Pankin rahastot ovat:

1. Alkuperäisrahasto, muodostettu vuonna 181[puuttuu] valtion varoista 1 000 000 bankorupla-assignaation peruspääomalla.

Tässä rahastossa, joka vuonna 1859 maksoi takaisin mainitun peruspääoman kuoletusrahastoon, oli tämän vuoden helmikuun 1. päivänä 3 868 640 markkaa.

Rahaston varat käytetään pelkästään maanviljelyslainoihin, joiden vuosimaksu on 5 ½ prosenttia 33 vuoden aikana. Koska se ei ole varsinaisten pankkioperaatioiden kohteena, ei se muodosta varsinaista pankkirahastoa, mutta sitä pidetään kuitenkin sellaisena, koska se on muodostettu vuonna 1809 kokoontuneitten säätyjen anomuksesta.

2. Hypoteekkirahasto. Aina vuoteen 1841 asti olivat Ruotsin setelit maassa käypää rahaa. Tuolloin ne julistettiin käytöstä poistettaviksi, jolloin pankki, joka antoi niiden tilalle omia hopearuplan arvoisia seteleitään, jätti ne lunastettavaksi Ruotsin Pankkiin Tukholmaan. Niitä vastaan saatu hopea, osittain harkkoina, osittain piastereina, vaihdettiin Pietarissa Venäjän hopearahaan, ja pankki aloitti sekä omiensa että venäläisten setelien vaihtamisen hopeaan.

Tämä onnellinen asiaintila jatkui aina vuoden 1854 sotaan asti, jolloin Venäjällä syntyi agio [kurssiero] metallirahaan, jota siksi meni täältäkin Pietariin, jossa sitä myytiin voitolla. Pankin oli tällöin lopetettava hopeanvaihto ja vekselien myynti, koska kaikki hopea katosi yleisestä liikkeestä, niin että jopa päivittäiskauppaan syntyi mitä vaikein vaihtorahan puute.

Myös sinä aikana, jolloin Venäjän Valtakunnanpankki toukokuusta 1862 lähtien alkoi antaa valuuttaa jatkuvasti laskevaan agioon (nousevaan kurssiin), saattoi Suomen Pankki vain äärimmäisen varovaisesti seurata tätä liikettä, koska keinottelu olisi voinut nopeasti tyhjentää sen hopeavarastot. Kuitenkin se on koko ajan ollut maan Venäjän kaupan apuna antamalla vähäistä palkkiota vastaan lunastaa Pietarissa seteleitään Venäjän hopearahalla, ja muutenkin voinut täyttää Suomessa kaupan ulkomaanvekselien tarpeen, kuitenkin aina hieman kalliimpaan kurssiin kuin Pietarissa ilmoitettuun, jotta tämä ei antaisi keinottelijoille aihetta ostaa täällä vekseleitä venäläisten laskuun.

Tämä Suomen Pankin vaikea asema perustuu vain ja ainoastaan siihen, että pankki on ollut velvoitettu ottamaan vastaan omien seteliensä lisäksi myös Venäjän Valtakunnanpankin seteleitä niiden nimellisarvoon. Tätä asiaintilaa ei ole muuttanut sekään, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on ilahduttanut maata omalla rahayksiköllä, markalla ja pennillä (1 markka = 25 kopeekkaa, 1 penni = 1/4 kopeekkaa). Mutta kun Hänen Majesteettinsa nyttemmin on sallinut, että heti kun pankin hopeavarantoa on siinä määrin vahvistettu, että nyt yleisestä kierrosta kadonneen hopearahan tilalle voidaan pankista laskea kiertoon tarvittava määrä, saadaan markka- ja pennimääräinen metalliraha julistaa maassa ainoaksi laillisesti käyväksi rahaksi, toivotaan epävarmasta rahakannasta johtuvat äkkimuutokset ja tappiot voitavan tulevaisuudessa välttää.

Maan hallitus on aina välttänyt lainan ottamista pankista valtion tarpeita varten. Tätä keinoa ei myöskään käytetty viime sodan aikana, vaikka merenkulun keskeytyessä valtion tulot silloin huomattavasti vähenivät, kun taas sodasta aiheutuneet kulut vaativat enemmän kuin kokonaisen vuoden tulot. Maan perustuslain mukaan pankin hallinta kuuluu säädyille; ja vaikka tätä säännöstä ei ole voitu noudattaa, koska valtiopäivät eivät ole olleet koolla, on kuitenkin tarkoituksena ollut tulevaisuudessa muuttaa pankin hallintoa sillä tavalla. Armollinen esitys tarjoaa nyttemmin pankin hallintoa säädyille. Hypoteekkirahaston reservi- ja voittopääoma oli 1. tammikuuta tänä vuonna 5 872 040 ja alkuperäisrahaston, kuten edellä mainittiin, 3 868 640 markkaa eli yhteensä oli pääoma 9 740 680 markkaa.

 

Hypoteekkirahaston tila 1. maaliskuuta 1864 oli seuraava:

Vastaavaa:

Metallivaluuttaa 8 961 405

Saamisia Pankin ulkomaanagenteilla 3 331 754

Korkoa tuottavia obligaatiota,

ulkomaanvekseleitä ja Venäjän setelirahaa 3 767 330

Lainaksi annettua kassakreditiiveinä,

vakuuksia vastaan ym. sekä diskontattuja

kotimaisia papereita 24 327 271

Ennakkoja 32 520

Markkaa 40 421 281

 

Vastattavaa

Venäjällä otettu laina à 4 % 5 640 000

Velka Kuoletusrahastoon 1 180 000 6 820 000

Talletuksia 2 011 327

Kierrossa olevia seteleitä 25 555 883 34 387 210

Rahaston voitto ja reservipääoma 6 033 071

Markkaa 40 420 281

 

Kun pankki on oikeutettu laskemaan liikkeelle seteleitä kaikkiaan 2 8/15 sen metallirahavarojen ja riidattomien ulkomaanagenteilla olevien saatavien määrästä, oli kyseisenä päivänä pankin kassassa liikkeelle laskemista varten seteleitä 786 690 markkaa.

Tätä pankin asemaa, jossa kierrossa olevia seteleitä vastaa 7/15 valuuttaa, voitaisiin pitää täysin tyydyttävänä, ellei tähän valuuttaan laskettaisi myös pankin saatavia ulkomailla. Sillä olivatpa pankin ulkomaiset agentit (Rothschildin huone Lontoossa ja Frankfurt am Main sekä Salomon Heine Hampurissa) miten luotettavia hyvänsä, ei pankilla kuitenkaan ole lainkaan valuuttaa reservissä voimakkaaseen paineeseen vastaamiseksi. Tästä aiheutuva haitta ei ole ollut tuntuva, niin kauan kuin pankki ei anna hopeaa, mutta heti kun se aloittaa hopeanvaihdon, on setelinantoa epäilemättä vähennettävä.

Kuitenkin on epäilyksettä osoittautunut ilmeiseksi, että kiertovälinettä, joka on sattuneitten katojen seurauksena vähentynyt lähes 15 000 000 markalla, on maassa tällä hetkellä vähemmän kuin mitä tarvittaisiin. Hallitus on siksi harkinnut myös setelinantoa harjoittavien yksityispankkien sallimista, ja Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on armollisella esityksellään suvainnut pyytää säätyjen lausuntoa tästä asiasta.

 

Yksityiset pankkilaitokset

 

Sellaisia on maassa vain kaksi.

 

1. Suomen Yhdyspankki

Tämä pankki, jonka keskushallitus on Helsingissä ja jolla on pankkikonttoreita tai asiamiehiä useissa maan kaupungeissa, perustuu osakkeisiin, ja pääomaa on yhteensä 3 000 000.

Sen liiketoiminta, joka on ollut täysin säännöllistä, on ollut vapaana olevien pääomien vastaanottamista ja lainaksi antamista. Rahan puute on sallinut pankin ottaa rahoistaan yleensä 4 prosentin provision, ja se on siksi voinut myös 3 kuukauden irtisanomisaikaisille talletuksille maksaa korkoa à 5 prosenttia. Pankissa oli talletuksia 1. maaliskuuta tänä vuonna hieman yli 7 500 000 markkaa. Antolainauksia oli lähes 8 000 000 markkaa.

Antolainausta ei ole voitu laajentaa, koska huomattava osa osakemäärästä maksettiin Hypoteekkiyhdistyksen obligaatioina.

 

2. Suomen Hypoteekkiyhdistys

Tämä on tavallinen maanviljelyshypoteekkilaitos.

Sillä ei ole peruspääomaa, vaan koko sen toiminta perustuu maaomaisuuden kiinnitykseen. Lainaa hakevat maanomistajat jättävät yhdistykselle sellaisen kiinnityksen maaomaisuuteensa. Yhdistyksen johtokunta antaa korkoa tuottavia obligaatioita, joita vastaan se yrittää hankkia rahaa, tai, niin kuin se useimmiten on joutunut menettelemään, luovuttaa obligaatiot maan­omis­tajalle, jonka on itse yritettävä ne myydä.

Kiinnitettäessä arvioidaan ainoastaan maatilan pellot ja niityt, ei metsiä, rakennuksia ym. Lainaa annetaan korkeintaan puolet tästä arvosta. Obligaatioitten vakuudet ovat siksi erittäin hyvät.

Obligaatioita on annettu jonkin verran 100 ja 300 markan arvoisina à 4 %, mutta suurimmaksi osaksi 500, 1000 ja 5000 markan arvosta á 5 %.

Lainanottajat taas maksavat yhdistykselle 6 %, tästä 1/4 prosenttia hallintakuluina, jolloin 4 % obligaatioitten kuoletukseksi jää 1 3/4 prosenttia, 5 % obligaatioitten 3/4 prosenttia. Ja kun ensimmäisen vuoden kuoletus vähennetään lainaa nostettaessa sekä jatkossa maksetaan ennakkona, kuitenkin niin, että tämän korko hyvitetään lainanottajalle, tulevat 4 % obligaatiot kuoletetuiksi [luku puuttuu] vuodessa ja 5 % obligaatiot 40 vuodessa 8 kuukaudessa.

Obligaatioitten arvonta ja niiden korkojen maksu tapahtuvat puolivuosittain.

31. joulukuuta 1863 oli yhdistys laskenut liikkeelle obligaatioita yhteensä 8 044 400 markan arvosta, kun taas niiden vakuuksina sillä oli maaomaisuuksien kiinnityksiä lähes 23 000 000 markan arvosta.

Näistä vakuuksista huolimatta on maan nykyinen rahatilanne painanut alas obligaatioitten kurssin, niin että 5 % obligaatioita ei viime aikoina ole voitu myydä parempaan kurssiin kuin 85 % nimellisarvosta. Yhdistys on siksi katsonut olevansa pakotettu toistaiseksi kokonaan lopettamaan uusien lainojen antamisen.

Näiden asiaintilojen vallitessa on yhdistys anomuksesta saanut Hänen Majesteettinsa armollisen luvan ottaa ulkomaista lainaa, joille säädyt armollisen esityksen mukaisesti antoivat takuunsa. Lainattavaksi rahamääräksi on määrätty 30 miljoonaa markkaa. Se tullaan kuitenkin ottamaan vain vähitellen pitkän ajan kuluessa. Koska Hänen Majesteettinsa on myös armollisimmin sallinut Suomen Pankin hankkia tuon lainan ja maksaa sen määrästä 5 1/4 prosentin korkoa, kunnes yhdistys nostaa varat, saa Suomen Pankki tällä tavoin tilaisuuden hankkia riittävästi valuuttaa voidakseen jälleen alkaa vaihtaa hopeaa. H. M. on asettanut ehdoksi, että pankin tällä tavoin vastaanottaman rahamäärän tulee nousta kolmeen miljoonaan ennen kuin metalliraha voidaan julistaa ainoaksi maassa lailliseksi käyväksi.

Tästä yhdistelmästä siis riippuu mahdollisuus vakauttaa maamme rahalaitos samalla kun elvytetään maamme katojen rasittamaa maanviljelystä.

Rahatilanne ulkomailla ei kuitenkaan tällä hetkellä ole suotuisa lainan ottamiselle siellä. Mutta heti kun siinä asiassa tapahtuu muutos, mikä riippunee olennaisesti Pohjois-Amerikan sodan loppumisesta, yrittää Hypoteekkiyhdistys sopia aiotusta lainasta.

 

 

Vertailu