Maassamme ei ole tavatonta nähdä jokaisen raukan, joka juuri ja juuri kykenee rustaamaan muutaman sanomalehtirivin, kohtelevan rikollisena erinomaisen nerokasta ja harvinaisen taitavaa miestä joka, on elämänsä ajan uutterasti työtä tehden ja jalon ja ylevän henkensä ansiosta saanut nuo lahjansa kantamaan hedelmää, rikollisena, joka ei muuta ansaitse kuin tulla pyyhityksi pois kirjoittajien joukosta. Hän saa kiittää onneaan, jos sellaisessa hyökkäyksessä vielä säilyttää hivenen kunniaansa ja mainettaan.

Annettakoon anteeksi, jos loukattu hienotunteisuus, kuten se joka esimerkiksi pani pahakseen sen, mitä Cygnaeus kirjassa ”Duncker och hans omgifning” on lausunut kenraali Aminoffista, myös päästää ankaramman sanan suustaan. Ja voi pitää vain naurettavana, kun samasta syystä julkaistaan kolmen miehen [Fredrik, Adolf ja Alexander Aminoff] allekirjoittama lausunto koko Cygnaeuksen kirjoittajanurasta. Mutta tässäkin suhteessa sallitulla on rajansa, ja ilmeisen kostonhalun tulisi alistua jonkinlaiseen pakkoon.

Niiden lukijoiden joukossa, jotka ovat lukeneet Cygnaeuksen historiallisia teoksia, ei edellä mainittujen kolmen lisäksi liene ainoatakaan, joka ei olisi oivaltanut, että hän vainajia arvioidessaan on harjoittanut hienotunteisuutta eläviä kohtaan; ja lienee useita, jotka eivät ole pitäneet tätä huomaavaisuutta turhana. Omasta puolestamme pidämme oikeana, että kirjoittaja menettelee tässä suhteessa niin kuin hänen humaanisuutensa vaatii. Ei ole kovin tärkeää, lausutaanko arvio kymmenen vuotta aiemmin vai myöhemmin; on hyvin mahdollista, että sen pohjana olevat asiatiedot ajan mittaan runsastuvat ja varmistuvat. Historialla on ihmeellinen voima tuoda kätketyinkin päivän valoon. Mutta ei ole mitään syytä väittää, että puoli vuosisataa olisi aivan liian lyhyt aika, että sen kuluttua ei uskallettaisi vääristelemättä lausua käsityksiä ja arvioita tapahtumista ja henkilöistä.

Cygnaeuksen humaanisuuteen varmaan liittyykin, että hänellä, kuten olemme myös Duncker-teoksesta huomauttaneet, on tietty mieltymys vahvoihin valoihin ja varjoihin. Se kuuluu hänen runolliseen luonteeseensa. Paitsi että hän etupäässä rakastaa valoa. Hän on sitä paitsi liian hyvä ja tunnollinen historioitsija maalatakseen tauluja hankkimatta niille varmaa totuuspohjaa. Mutta siinä hänelle saattaa sattua, että hän tuhlaa pikku asiaan kokonaisen meren valotehosteita – harvemmin, koska se ei kuulu hänen luonteeseensa, että hän yhtä pieneen kohtaan valaa pimeintä yötä. Kun niin tapahtuu, se on tavattoman harmillista; se on värien tuhlausta, joka ei muuta mitään kuvan ääriviivoista. Tämän runsauden suhteen voisi toivoa vähän enemmän säästäväisyyttä, mutta se ei kuitenkaan näy nopeasti ehtyvän; maailmassahan riittää kirkasta vettä, niin ettei tarvitse sietää nähdä käärittävän auki taulua, josta ei puutu värejä.

Tällainen tuhlailevuus kuvauksessa olisi vakavan historiankirjoittajan kohdalla moitittavampaa. C. on toistaiseksi rajoittunut maalaamaan ajankuvia; ja vaikka hänen oppineisuutensa ja ankara kritiikkinsä tuottaa myös aarteita tutkijoille, niiden pääasiana ovat kuitenkin kuvaus, vertailut ja arviot.

Kysymykseen kenraali Aminoffin käynnistä Svartholmassa Cygnaeus ei kuitenkaan ole tuhlannut värejä. Se esitetään yksinkertaisesti vain yhtenä esimerkkinä siitä, miten kevyesti asiat sodan puhjetessa otettiin. Cygnaeus panee painon juuri siihen, että niin saattoi käydä myös niin ”lojaalille”, ”kuninkaalle omistautuneelle”, ”kunnialliselle” miehelle. Hän haluaa esittää siinä todisteen nii­tä vastaan, jotka haukkuvat huonoja puolustusvalmisteluja petokseksi. Hänen oma käsityksensä on, että syy oli yleensä: ”laiskuus, laiminlyönnit, toimintatarmon puute ajattelutavaltaan lojaaleissa ja kuninkaalleen ja isänmaalleen vilpittömästi omistautuneissa henkilöissä”. Nämä ilmaukset ”laiskuus, laiminlyönnit” voivat olla ankaria; mutta ei kukaan epäile, etteikö puolustustoimia laiminlyöty, että rykmentissä oli velttoutta ylhäältä alas asti. Sen tunnustamalla Cygnaeus haluaa vain torjua maanpetosvihjeitä. Ja kun hän valitsee kenraali Aminoffin käynnin Svartholmassa esimerkiksi, se ei ilmeisesti tapahdu henkilön halventamiseksi. On oltava hyvin tietämätön yleisestä mielipiteestä, olkoon se oikea tai väärä, ellei tunnista tahdikkuutta C:n lausumissa. Toinen asia on, missä määrin esimerkki on hyvin valittu. Olisi epäilemättä ollut vakuuttavampaa, jos se olisi koskenut jotakuta sodan vaiheissa merkittävämpää henkilöä, ei vain korkea-arvoista upseeria. Cygnaeus on itse myöhemmin ilmoittanut, että hän erehtyi vierailun ajankohdasta. Kun se tapahtui niin myöhään ennen linnoituksen sulkemista, voi kysyä oliko silloin enää mitään tehtävissä sen puolustuksen hyväksi. Mutta kiistatonta on, että toiset sotahistorioitsijat antavat muita esimerkkejä. Väärä faktatieto on muuten C:lla niin harvinainen, että emme muista, onko ainoastakaan aiemmin häntä vastaan huomautettu. Jos maailman parhaat historiankirjoittajat pantaisiin yhtä loukkaavalla tavalla vastuuseen jokaisesta tahattomasta virheestä, varmaan kukaan heistä ei olisi koskaan kirjoittanut historiaa.

Olkoon kuitenkin kenen tahansa asiasta kiinnostuneen vapaasti osoitettavissa, että vierailulla on ollut kaikki ne seuraukset, jotka sillä olisi pitänyt ja voinut olla. Mutta jos siihen pyritään halventamalla kirjoittajaa pelkin tyhjin vakuutuksin ja vielä moraalisesti mustamaalaamalla henkilöä, yritys ansaitsee tulla leimatuksi huonoksi, eikä mikään maailman hienotunteisuus tee sitä anteeksiannettavaksi.

Jokin aika sitten Åbo Underrättelserissä julkaistiin ns. arvostelu samasta kirjasta. Se kuuluu alun perin olleen luettavana ”Stockholms Veckotidningissä”, lehdessä, jota julkaisi entinen suomalainen v. Qvanten, mutta jota kukaan ei välittänyt lukea ja joka siksi neljännen tai viidennen numeron jälkeen lakkasi. Hyökkäävän arvostelun kirjoittaja kuuluu olevan toinen entinen Helsingin yliopiston ylioppilas.

Ruotsissa ei tämä entisen suomalaisen käden mestarityö ole ainoa, johon Duncker-kirja on antanut aiheen. Heti sen julkaisemisen jälkeen viime promootiossa promovoitu filologisen tiedekunnan tohtori herra A. Edman antoi Svenska Aftonbladetiin lausuntonsa siitä. Se oli ajatukseltaan ja esitykseltään huonosti kirjoitettu, nihkeästi juokseva kuin terva. Mutta silti se oli viritetty korkeaan sävellajiin. Sen tekijästä on typerää, että hra Cygnaeus tekee Dunckerista ja hänen ympäristönsä henkilöistä suomalaisia; hehän olivat ”ruotsalaisia upseereita”. Koko ns. Suomen armeijahan oli ruotsalainen. Sen sotakunnia ei voi kuulua erityisesti Suomelle, vaan vain sikäli kuin Suomi oli osa Ruotsia, maakunta. Myös Runeberg on hra E:n mukaan väärässä pannessaan Vänrikki Stoolin tarinoissa liikaa painoa suomalaisuudelle. Näissä tarinoissa olisi yhtä kaikki ollut se hyvä, että ne olivat Suomessa herättäneet henkiin rakkauden Ruotsiin jne. Ymmärtää helposti miten syvästi halveksien tällainen matadori käsittelee Cygnaeuksen kirjailijantointa.

Ent. ylioppilas ei kapua yhtä korkealle kuin tohtori. Hän etsii vain sitä, mitä hän pitää Cygnaeuksen yleisinä kirjailijanvirheinä ja varsinkin kyseisen kirjan puutteina. Ne ovat osaksi toistoja niistä huomautuksista, jotka ovat olleet luettavina sen arvostelusta tässä lehdessä. Sen lisäksi esitetty on merkityksetöntä. Erityisesti ns. arvostelijaa harmittaa, että Cygnaeus kuvaa kirjoissaan matkojaan ulkomaille. Hänestä näyttää tuntuvan aiheettomalta, että juuri C. on oppinut jotain, että hän on tutustunut markiisi Paulucciin, Alfred de Vignyyn jne., ja paheksuu itserakkauden merkkinä sitä, että C. puhuu siitä. Kaikki muut lukijat pitävät kiinnostavana episodia ensin mainitusta Suomen sodan kuuluisasta välittäjästä, Pauluccista, vaikka olisivatkin sitä mieltä, että sen olisi voinut esittää lyhyemmin. Siitä vähästä, mitä Cygnaeus monivuotisesta oleskelustaan ulkomailla kertoo, saadaan kuulla että hän on saanut erinomaisia tuttavia, enemmän kuin tavallisesti lankeaa suomalaisen osaksi. Hänen henkilökohtaiset ystävänsä ovat vuorenvarmoja, että niin on asianlaita; ja voi vain valittaa, että C. ei ole erikseen antanut runsaiden matkamuistojensa päästä maanmiestensä tietoon. Nyt kun sellainen muisto juolahtaa hänen mieleensä, voi kuinka kiinnostava kertomus tahansa sattua väärään paikkaan; mutta niin ei millään muotoa voi sanoa kyseisestä episodista, joka on täysin paikallaan.

Ruotsista tuodulle kiivaalle arvostelulle on kuitenkin ominaista sen erityinen ilkeys. Jopa vastasukaisinkin arvostelija pitää velvollisuutenaan moitteen ohella etsiä soimatusta kirjailijasta edes jonkin ansion. Kiistakirjoituksen tekijä ei ota huomioon edes tätä tavallista säädyllisyyttä. Sellaiselta ei voi vaatia, että hän olisi katsonut Cygnaeuksen nimen tiedemiehenä ja runoilijana velvoittaneen häntä siihen. Hänelle ei muuten olisi ollut vaikeaa lainata järkeviä arvioita myös ruotsalaisilta, jos hän itse on kykenemätön käsittämään niin erinomaisen kirjailijan teosten ansioita.

Kiistatta Cygnaeus niin runoudessa kuin proosassakin tavallisesti asettuu annetun muodon yläpuolelle. Siksi hän on harvoin välttynyt huomautuksilta. Mutta vielä emme ole nähneet ainuttakaan hänen teostensa arvostelua (näitä yllä mainittuja emme lue arvosteluiksi), jotka eivät olisi tunnustaneet hänessä ajatuksen ja mielikuvituksen runsautta, joka pakottaa lukijan etsimään sitä myös epätasaisimmasta muodosta. Kun on kyse varsinkin sellaisista Cygnaeuksen teoksista kuin ”Duncker och hans omgifning”, niitä elähdyttävä lämmin isänmaan tunne antaa niille arvon, joka voi jäädä piiloon vain sellaisilta lukijoilta kuin Aftonbladetin ja Veckotidningin riipustelijat. Kukaan Suomen sodasta kirjoittanut ei ole Cygnaeuksen tavoin kyennyt kohottamaan sen sankaritekoja yhtä korkealle kuin se, minkä maailma on nähnyt suuremmissa ulottuvuuksissa, yhtä intensiivisesti samanarvoisena. Kun hän esim. Virran sillalla asettaa suomalaisen ”everstin” vastakkain ”neljän kenraalin” kanssa, hän luonnehtii tilannetta parilla sanalla paremmin kuin esittämällä koko taistelun ja molemminpuoliset miesvoimasuhteet. Dunckerissa hän on varmalla otteella kuvannut sen ajan suomalaisen sotilastyypin. Hänen kuvauksensa on kauttaaltaan sellaista, että se moneen suuntaan poikkeamisista huolimatta tempaa lukijan mukaansa. Siitä voi sekä oppimattomin että oppinein suomalainen lukija todistaa. Kuvaus Dunckerin viimeisestä taistelusta ja hänen kaatumisestaan on mestariteos. Mutta se kaikki on siellä lähinnä suomalaisia lukijoita varten. Ja mainitut kiistakirjoitusten kirjoittajat eivät kuulu heidän joukkoonsa. Heidän taholtaan purkaukset Cygnaeusta kohtaan ovat siksi tuskin yllättäviä.

Jokaisen järkevästi ajattelevan kiukku kuitenkin herää pakostakin, kun hän näkee kotimaisen lehden toistavan nämä ilkeät purkaukset. On selitettävissä, että epäonnistuneen tukholmalaislehden artikkelin kirjoittaja koettaa hankkia nerontuotteelleen lukijoita. Siksi se julkaistiin Upsalan lehdessä. Mutta koska sitä ei lueta Suomessa, järjestettiin sen toistaminen Åbo Underrättelserissä. Toimitus ottaa sen vastaan viittaamatta lainkaan sen yksipuolisuuteen ja sen käsittelemän kirjan ansioihin ja lisäksi suosittelee sitä lukijoidensa huomioon ”puolueettomana arvosteluna”. Olemme sanoneet ettei painotuotteiden hävyttömyys ole tässä maassa tavatonta. Mutta tämän vierasmaalaisen, maan harvoja erinomaisia kirjailijoita ja jokaiselle suomalaiselle rakasta teosta niin pahoin halveksivan kriittisen tekeleen innokas levittäminen saa sellaisten ilmiöiden joukossa merkittävän sijan. Toimitus on sillä osoittanut kuuluvansa siihen suureen joukkoon, joka ei käsitä, että se joka likaa maalleen ja kansalleen kallisarvoista, kokoaa häpeää oman kansansa päälle.

Professori Cygnaeus voi kaikissa näissä hyökkäyksissä olla rauhallinen. Uskomme varmasti, että tälle maalle koittaa aika, joka jättää varjoonsa nämä mitättömät kirjalliset huomautukset. Mutta se sukupolvi, joka suurimman osan vuosisataa on käyttänyt kynää, ei häviä. Ja Cygnaeuksella on sen joukossa varma, erinomainen paikkansa.

J. V. S.

Korjauksia edelliseen numeroon. [nro 5, toukokuu 1859]

Sivulla 191 esitettiin, että Åbo Underrättelserin ns. arvostelu kirjasta Duncker och hans omgifning ”kuuluu alun perin olleen luettavana Stockholms Veckotindningissä” ja että kiistakirjoituksen tekijä ”kuuluu olevan toinen ent. ylioppilas Helsingin yliopistosta”. Ruotsista saatu kirje ilmoitti meille, että nämä tiedot ovat vääriä. Esitimme sen, minkä olimme huhuna kuulleet, ja sellaisiksi sanottuina. Herra von Qvanten on kertonut H:fors Tidningarissa, että kritiikki kuuluu vain Uppsala Postenille ja että sen tekijä on C. G. Malmström (ei pidä sekoittaa runoilija B. E. Malmströmiin). Kirjeemme valistaa, että Å. U. ei ole julkaissut sitä kokonaan. Jää nähtäväksi, seuraako jatkoa. Säästämme arviomme siitä samoin kuin alkuperäisestä ruotsalaisesta tuotteesta, kunnes tunnemme sen kokonaisuudessaan.