Tämä luku näyttää tänä vuonna jäävän niukaksi. Varsinkin suomenkielisellä kirjallisuudella on viime aikoina ollut tavallista vähemmän tarjottavaa. Käännös Cornelius Neposta ja Sanakirja, ja maailmankuulu Münchhausen, ”Parooni Mynkhausin kummalliset matkat ja retket maalla ja merellä”, kuudes vihko kirjoituksia viinan väärinkäyttöä vastaan, ”Wilhelmi Linterin historia”, Lönnrotin sovitus kreivi Manteuffelin mukaan, ”Kristillinen ja terweellinen lasten kasvattaminen” ja ”Muhammedin eläminen ja oppi”, ovat ainoat tietoomme tulleet – ja se on todella melkein ei mitään. Kirjailmoituksissa nähdään niiden lisäksi mainittavan muutamia vanhoja tuttuja askeettisia kirjoja, kuten esim. Bunyanin vaellus, ja muuten paljon korvikekirjallisuutta, jota suomalaiset lehdet saisivat pitää valppaasti silmällä. Suometar näyttää tässä suhteessa olleen välinpitämättömämpi kuin niin suurilevikkiseltä lehdeltä oikeutetusti voisi vaatia.

Näistä kirjoista mainitsemme muutamalla sanalla vain vanhan tutun Cornelius Nepoksen, suomenkielisessä asussa: Kornelios Nepos, Jalojen sankarien elämäkertoja, suomentanut K. M. Forsberg. Helsingissä 1856.

Suomenkielisen kirjallisuuden ystäville on tuttua, miten tämä vaatimaton käännös jo puolen vuosikymmentä on odottanut julkisuuteen pääsyä. Se oli jätettynä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, jonka huolenpidon ansiosta se on nyt viimein astunut maailmaan 19. osana seuran ”Toimituksia”. Seuralla ei tosiaan ole mitään osaa viipymisessä; ja varmaan tulevaisuudessa merkitään suomenkielisen kirjallisuuden, jopa suomalaisen kansan aikakirjoihin, että tällä kirjalla, jota jok’ikinen suomalainen mies, joka haluaa kuulua maan kirjallisesti sivistyneisiin, on nuoruudessaan lukenut, jota vielä kaikki suomenkieliset koululaiset oppikouluissa lukevat ja joutuvat lukemaan, että tällä kirjalla suomenkielisenä käännöksenä on ollut kohtalonsa, jollaisia se ei olemassaolonsa kahtena tuhantena vuotena ennen ole missään muodossa kokenut.

Suomenkielistä kirjallisuutta on nyt kuitenkin viimein kohdannut suuri onni saada lukea edustajiinsa tämä kirja. Mutta vielä voi kysyä, mitä sillä sellaisenaan on maailmassa toimitettavana. Vielä ei maassa ole yhtään oppikoulua, missä sitä käytettäisiin, eli missä opetuskielenä olisi suomi. Oppikoulussa se voi vain palvella apuneuvona suomenkielisille lapsille, jotka muuten tavallisesti kääntävät latinalaiset tekijänsä ruotsiksi ymmärtämättä tästä käännöksestä sanaakaan enempää kuin alkuperäisestä. Mutta se voi kuitenkin siten hyödyttää odottamaan aikaa, jolloin suomalaisella käännöksellä on Suomen poikajoukolle sama arvo kuin ruotsalaisella. Lisäksi varmaan kirjan, joka niin kauan on palvellut oppikoulun kasvatteja tiedon ensi perustana, pitää voida olla yhtä suureksi hyödyksi ei-oppineille, ts. kansakoulussa.

Olemme todella sitä mieltä, että asianomaisesta valikoimasta ”Kornelios Nepoksesta” on tuleva kansakoululle sovelias lukukirja vaihteluksi nykyaikaisempaan tyyliin laadituille. Ylipäänsä koko antiikin klassisen kirjallisuuden merkittävä ansio on siinä, että se on sitä mitä kutsutaan naiiviksi, vapaata niin nykyaikaisesta tunteellisuudesta kuin skeptisestä ajattelustakin, joka kuuluu nykyajan sivistykseen. Suuri osa siitä voidaan sivistysvaikutukseltaan asettaa samalle tasolle nykyisten kansojen vanhimpien kansanlaulu- ja satutraditioiden kanssa, paitsi että varsinkin kreikkalaisella kirjallisuudella kansakunnan koko sivistyksen seurauksena on kehittyneempi taiteellinen muoto. Ja tällä laadullaan sen täytyy vaikuttaa kansantietoisuuteen yhtä suuresti kuin sen taiteellisuus on oppineiden ihailemaa. Myös ei-kirjallisesti sivistyneet voivat varmasti tajuta ja nauttia Herodotoksen historioista esim. ja Odysseuksesta, ja muodoltaan ne on eittämättä suorastaan kirjoitettu nuorisolle, vaikka sisällössä välistä on karsintaa vaativaa naiiviutta. Myös Cornelius Nepoksen elämäkerrat ovat niin osuvia juuri yksinkertaisuutensa vuoksi. Oppikoulussa niiden arvo hautautuu suureen määrään kieliopin sääntöjä ja kieliopin harjoitusta. Siksi lukeminen tuntuu nuorisosta enemmän kiusalta kuin ilolta; ja harvat lienevät ne, jotka muuten kuin opettajina ovat lukeneet Corneliuksensa vanhemmalla iällä, tai ne, joille kouluopetuksesta on jäänyt mitään kunnolla muistiin sisällöstä. Klassisten kielten kouluopetuksen ajajien on myös aina ollut vaikea todistaa väitettään, että klassisten kirjoittajien teosten sisällön ja muodon opettaminen sivistäisi nuorisoa. Heidän täytyy tavallisesti myöntää, että hedelmänä niiden lukemiseen käytetystä suuresta aika- ja työmäärästä on vain jokin käsitys loogisuudesta ja kieliopista. Käännös ei nyt tietenkään voi tärvelemättä säilyttää alkutekstin muotoa. Mutta sitä käytettäessä häviää myös kaikki kielitieteellinen solkkaus, niin että itse lukemisen vaikutus ehkäisemättä pääsee valtaan; ja jos klassisen antiikin ihailijat ovat yhtään tosissaan väitteissään sen humanistisesti sivistävästä vaikutuksesta, heidän täytyy pitää klassisten kirjoittajien hyvien käännösten lukemista arvokkaana myös kansanopetuksessa. Myös me jaamme tämän ajatuksen; ja osaltamme toivoisimme, että myös oppikoulussa nuoriso voisi lukukirjassa harjoittaa taitojaan kieliopin analyysissä niin riittämiin, että edes Corneliuksesta ei tehtäisi ”enfant perdua” [kadotettua lasta] lauseopin harjoituksissa.

Vielä mainitsemme pienen tuotteen: Setä Tuomon Tupa lyhykäisesti kerrottu ja kauniilla kuvauksilla valaistu. Turussa 1856. J. W. Lillja & Co -kustantamon julkaisema lastenkirja kunnostautuu koristellulla selustallaan, väritetyillä kuvasivuillaan, kauniilla painojäljellään ja paperillaan etevämmäksi kaikkea samanlaista suomalaista ja suurinta osaa ruotsalaisesta. Teksti on in nuce [tiivistettynä] Setä Tuomon Tuvasta huolellinen valikoima, joka soveltuu lukemiseksi lapsille. Kieli on hyvää.

Vähän runsaammaksi osoittautuu suomenruotsalainen kirjallisuus. Kerromme lukijalle lyhyesti siitä sen, mikä on tullut tietoomme.

Odotamme tähän oivaltavan miehen lehteen arvostelua Herra Gabriel Geitlinin ”Hebraiska Grammatik” -teoksesta, josta suurempi yleisö tuskin tietää mutta joka silti kotimaisessa kirjallisuudessa on aivan liian harvinainen ilmiö tässä vain ohimennen mainittavaksi. Herra Gyldénin ”Latinsk Läsebokin” voimme vain mainita uudestaan ja lisätä, että se laajuudellaan uhkaa lisätä rakkaan nuorison latinanluvun karvautta. Koulusta tuttujen ”Öfningsexempleneiden” uudella painoksella on jo se vika, mihin tosin kirjoittaja on vaikuttanut, että se sisältää liian monia ja pitkiä harjoitusesimerkkejä lauseopista, joilla oppilaat kyllästytetään, varsinkin kun jo etymologian esimerkkejä ei käytetä suulliseen harjoitteluun vaan vastoin pikku kirjan tarkoitusta kotiläksyiksi käännökseen ja latinankirjoittamiseen. Useissa kouluissa on kuulemma kuitenkin syntaksiharjoitukset jätetty kokonaan. Sitä me emme kyllä pidä oikeana, vaan meidän mielestämme oppilaan pitää saada käydä läpi esimerkkejä relatiivin, konjunktioiden ym. käytöstä lauserakenteen kannalta, ennen kuin hän siirtyy varsinaisiin käännösharjoituksiin. Mutta tämä siirtyminen tapahtukoon mitä pikemmin sen parempi. Jos esimerkkejä kieliopista käytetään vain suulliseen harjoitteluun ja vain kertauksenomaisesti jokin osa kirjallisiin harjoituksiin, pitää siirtymisen voida tapahtua melko pian. Kuten nyt tavallisesti käy, jatketaan kieliopilla kaikkine yksityiskohtineen ja harjoitusesimerkkeineen, kunnes latinanluvusta on tullut oppilaan kauhistus. Esipuheessaan Hra Geitlin sanoo niin todesti heprean lukemisesta: ”ensimmäiset vaikutelmat ratkaisevat usein pojan koko elämän suunnan, ja jos Vanhan testamentin peruskielen opiskeleminen herättää hänessä vain kiusaa, niin ei pidä ihmetellä, jos hän varttuneena nuorukaisena ja miehenä sitä kavahtaa”. Tämä pätee aika monessa koulun oppiaineessa, varsinkin vanhojen kielten opiskelussa. Heprea tulee nyttemmin uuden koulujärjestyksen mukaan kuulumaan niin pitkälle edenneeseen nuorukaisikään, että vaara sellaiselle vaikutelmalle tämän kielen lukemista kohtaan on pienempi. Latinanluku sitä vastoin alkaa niin varhaisessa iässä, että opettajan pitää hyvinkin varoa tarpeettomasti lisäämästä sen taakkaa lapsen vielä heiveröisille voimille. Liika lellittely ei vastaa tarkoitustaan; sillä koulun pitää totuttaa työhön ja vaivannäköön, ja kuuluu asian luontoon, että työtä vain vähän makeuttaa muu kuin tietoisuus hyvin täytetystä tehtävästä ja ilo voitetuista vaikeuksista. Mutta kuulunee vanhentuneisiin pedagogisiin oppeihin lisätä jälkimmäistä yli välttämättömän. Viisas opettaja, joka tarkastelee kyseisiä oppikirjoja vinkkeinä helpottamaan kieliopin opetusta, ei sinänsä opeteltavina kirjoina, ymmärtää siksi vähentää sen kaiken oikeisiin mittoihinsa.

Toisenlaista ja toiselle yleisöllä tarkoitettua teosta olemme jo jonkin aikaa pitäneet uutuutena, vaikka sen nimilehdellä on vuosiluku 1855. – Sen otsikko kuuluu: Paulus, Kristendomens första segrar, i skildringar ur Apostlagerningarna af D:r Wilh. Naumann. Öfversättning. Åbo 1855. [Paavali, kristinuskon ensimmäiset voitot. T:ri Wilh. Naumannin kuvauksissa Apostolien teoista. Käännös. Turku 1855.]

Otsikko ilmoittaa kirjan sisällön. Sen ansiot ja puutteet on kääntäjä hyvin kirjoitetussa esipuheessa tunnollisesti arvioinut. Mitä tekijä Pyhän kirjan kertomukseen on lisännyt, koostuu yleisistä kuvauksista maantieteellisistä ja historiallisista oloista kyseessä olevana aikana, ja kuvauksia julkisista henkilöistä, jotka kertomuksessa esiintyvät. Monet olosuhteet kristinuskon varhaisen leviämisen aikaan tulevat sen kautta lukijoille selvemmäksi, eikä tekijän työstä tässä osassa voi sanoa mitään muuta kuin hyvää. Paavalin elämän ja toiminnan ihmeistä tekijä ei kylläkään tingi yhtään, ja huolimatta turvautumisesta järkeen ja tietoon teoksella ei siksi ole mitään yhteistä todella pitkäveteisen rationalismin kanssa, joka uskoo voivansa säästää epäilyltä jokaisen kirjoituksen sanan syyttämällä ihmeistä sen ajan tietämättömyyttä luonnontieteissä, mutta nyt havaitsee kaiken aivan yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. Esitystä vastaan voi sitä vastoin syystä huomauttaa, että se on rasittavan mahtipontista ja siten väsyttävää. Kuitenkin uskomme voivamme suositella kirjaa luettavaksi – ei lapsille, sillä siihen se ei sovellu – mutta nuorisolle ja ehkä myös yleensä naisille, ellei sitä pidetä pahana. Se on myös painettu kalenteriformaattiin, varustettu 21:llä jotakuinkin onnistuneella painokuvalla, niin että se kaikella kunnialla voi ottaa paikkansa joulu- ja peilipöydällä, ellei se vähäinen seura, jonka se useimmiten siellä tapaa, olisi sen vakavalle sisällölle sopimaton ympäristö.

Yleisöllä on jo jonkin aikaa ollut käsissään ne puheet, jotka vanhan kiitettävän tavan mukaan pidettiin yliopistossa 20. syyskuuta keisarillisen kruunajaisjuhlan kunniaksi, ja myös sanomalehdet ovat kiirehtineet niitä lainaamaan. Ne on painettu yhteisen otsikon alle ja, meidän on lisättävä, ylipäänsä vähän houkuttelevaan muotoon. Vain löysästi yhteen liimattuina erityisellä otsikkosivulla ja erityisellä sivunumeroinnilla lukija löytää:

Tal i anledning af Deras Kejserliga Majestäters – – högtidliga kröning, hållet af Frans Ludvig Schauman.

Oratio, qvam, accepto nuper ab Augustissimis Princibus – – diademate Imperatorio – dixit D:r Edvardus J. Guilielmis a Brunér.

Riemusanat, jotka Heidän Keisarillisten Majesteettiensa – – korkean kruunauksen ylistykseksi – lausui Carl Gust. Borg.

Toistaiseksi meidän on pidättäydyttävä lausumasta mitään arviota näistä puheista ja niiden kirjallisesta arvosta.

Smärre dikter af Gabriel Lagus. H:fors 1856. [Pienempiä runoja, kirj. Gabriel Lagus. Helsinki 1856.]

Tämä runokokoelma lienee suurelle osalle lukevaa yleisöä tuttu. Se sisältää paitsi omistusta ”Bettylle” kaksi suurempaa runoa, ”Ahmed ja Leona, draamallinen satu” ja ”Edmund ja Rosa, lyyrinen runo romansseina” sekä muutamia ”Pienempiä lyyrisiä runoja”.

Esiin nousevasta runoilijasta sanoo mielellään parasta; ja jokainen pidättää mielellään arvionsa myös siksi, että kukaan ei voi niin tarkkaan tietää, mihin taiteilija tulevaisuudessa voi sen viedä. Mutta silloin edellytetään myös, että tämä pitää ensimmäisiä luomuksiaan ensimmäisinä yrityksinä ja tyytyy siihen, että ne otetaan vastaan hyväntahtoisesti huomioiden.

Arvostelija tunnustaa mielihyvin pitävänsä itseään liian vanhana viehättyäkseen helposti iloisen taiteen leikistä. Mutta hän ei epäile, etteivätkö Hra L:n runot viehättäisi suuresti nuorempia mieliä. Ne henkivät nuorekkuutta ja todistavat eittämättä harvinaisesta runollisesta kutsumuksesta, joka ilmenee intentiossa, eloisassa mielikuvituksessa, monissa rikkaissa ja maalailevissa kuvauksissa ja melkein kauttaaltaan suuressa muodonhallinnassa ja kielen käsittelyn helppoudessa. Vain tunne ja intohimo osoittautuu niissä laimeammaksi. Se, mikä haittaa molempia suurempia runoja, on suunnitelman puutteellisuus. Kun espanjalainen Leona avaa vankilan maurilaiselle prinssilleen Ahmedille antaakseen tämän seuraavana päivänä raivoten käydä oman kansansa kimppuun, kukaan ei enää usko isänmaanrakkauteen, josta nainen niin paljon puhuu. Olisi hyvin voinut sanoa hänen oman rakkautensa johtaneen hänet tähän askeleeseen, toivoen jalomielisyyttä Ahmedilta, ja että Leona, ellei Ahmed halunnut tai voinut torjua sotaa, olisi etsinyt kuolemaa sovittaakseen virheensä, vaikka sivutarkoituksena siten paeta rakkautensa tuskaa. Mutta kun Leona toimii kuten toimii, täysin tietoisena siitä mitä tulee tapahtumaan, melkein ilman sisäistä taistelua ja täysin ilman katumusta, niin hän on vain oman mielikuvituksensa leikkiä samalla tavoin kuin runon juoni kirjailijan. Tekijän käsitys on kuitenkin nuorelle ihmiselle niin luonteenomaista, että melkein iloitsee siitä juuri sellaisena. Sillä nuoruuteen kuuluu pitää tunnetta täysin oikeutettuna motiivina kaikkeen, ja siellä missä on tunnetta, nuorelta ei puutu todellisuutta. – Lyyrisen runon juoni on suurimmaksi osaksi jätetty sattuman varaan, ja se voidaan vapaasti sellaiseksi jättää. Emme liioin epäile, että nuori rakastunut väki pitää aivan luonnollisena sitä, että pari nuorta rakastavaista ei kaikessa rauhassa jääkään kotiin ja mene naimisiin vaan ryntää Palestiinaan kuollakseen toistensa kanssa – vaikka tämä vanhasta proosallisesta väestä tuntuu mielipuoliselta. Mutta sekä vanhasta että nuoresta täytyy tuntua järjettömältä ja runollisesti nurinkuriselta että rakastajan isä vaarantaa sellaisen lopputuloksen vain huvikseen järjestämällä nuorille yllätyshäät. Myös tästä voidaan toki sanoa samaa kuin edellisen runon juonesta, että nuori runoilija ei voi olla kovin tarkka motiiveista. Varmaa on kuitenkin, että molemmat runot surullisesta lopusta huolimatta ovat siten menettäneet traagisen motiivin ja traagisen tehon.

Varsinkin romansseissa tapaa lukija monta kaunista osaa. Espanjalaisessa runossa kaipaisi jopa enemmän espanjalaista hehkua tunteisiin ja etelämaalaista elämää kuvauksiin.

Pienemmissä lyyrisissä runoissa on epäilemättä vihkosen paras osa. ”Kämpen och hans brud”, ”Fader vår”, ”Annas sång” ja ”Dalas harpa” ovat kaikki kauniita runoja, ja ne kaikki todistavat lahjasta, joka suorastaan on myös runoilijan leima, omintakeisuus. Ne todistavat myös jonkin määräisestä ajattelusta ja taiteellisesta mielenlaadusta, jotka yhdessä moitteettoman muotokauneuden kanssa tekevät ne lajissaan kokonaisiksi. Toivotamme nuorelle runoilijalle ja kotimaiselle kirjallisuudelle paljon tätä kaunista lajia.

Olimme juuri kirjoittaneet kotimaisen vuosikirjallisuuden köyhyydestä, mikä aloitti tämän artikkelin, kun meille tuli Turusta paketti, jossa oli peräti kaksi vihkosta upouusia runoja – ja sitä voi kai hyvin kutsua rikkaudeksi. Vihkoset ovat:

Dikter af Karl Robert Malmström. Åbo 1856. [Karl Robert Malmströmin runoja. Turku 1856.]

Toner från lyran af D. J. I. Åbo 1856. [D. J. I:n lyyran säveliä. Turku 1856.]

Nro 1 on ilmestys, joka todella löi meidät ihmetyksellä. Siinä on useita mitättömiä runoja; mutta siellä on myös niitä, jotka jokaisessa tavallisessa runokokoelmassa puolustaisivat paikkaansa ja lopulta myös sellaisia, joita runokokoelmassa harvoin tapaa, korkealle viritettyjä, vakavia ajatuksia, sydämen syvyydestä käyviä tunteita, lausuttuina tämän runoilijan vapaamielisyydellä, joka osaa laulaa omasta sisimmästään sitä mikä jokaisen ihmisen rinnassa liikkuu, puettuna asuun, joka ei anna lukijan unohtaa, että ne ovat mielikuvituksen lapsia ja liikkuvat niin vapaassa ja kauniisti pyöristetyssä muodossa, että se tuskin jättää sijaa ainoallekaan huomautukselle – sanalla sanoen sellaisia, että niiden ehdottomasti täytyy herättää iloista ihmetystä. Esitämme vain pari näytettä, jotka paremmin kuin pitkät puheet voivat antaa lukijalle käsityksen siitä, mikä näissä lauluissa on ihastuttanut meitä:

Fridens engel. – –

Tämä on todella laulettu ihmissielusta. Siinä on selkeää ajatusta, kuvaa, muotoa, joka on kaiken kehun yläpuolella. Ja edelleen:

Kärlekens bön. – –

Yhtä hienoa ja yhtä heleää laulua lauletaan kai harvoin. Myönnämme, että nämä valitut kappaleet ovat vihkosen kauneimpia, mutta siinä on myös useampia niiden vertaisia. Ja ne osoittavat vain, mikä näyttää olevan laulajan varsinainen tunnelma, uskonnollinen omistautuneisuus. Runolliseen mieleen kuuluu katsoa Jumalaa mieluiten luonnossa. Tähtitaivas on suorastaan koti runoilijamme mielikuvitukselle – ja hänen useimmissa runoissaan on mukana jokin tähti ainakin kuvana. Hän etsii ylhäältä tähtien takaa jotain, mikä ennen kuului maahan, sillä: – –

Mutta hänen uskonnollisuutensa muotoutuu myös erityisesti kristilliseksi tarkasteluksi ”Psalmissa” ja ”Tankar på Långfredagen” -runossa.

Ylipäänsä on herra Malmströmissä tunteen ja laulun vakautta. Jonkin pienen siellä täällä esiintyvän sairaalloisen tunnelman aika varmaan parantaa. Ymmärtääksemme hän on tehnyt vain yhden oleellisen virheen, ottamalla kokoelmaan verrattain mitättömiä kappaleita. Vielä voisimme lisätä, että ilmeinen helppous, jolla hän kirjoittaa säkeitä, saa hänet usein unohtamaan tarpeellisen keskittymisen. On vanha asia, että runoilijalle on pienempi vaiva kirjoittaa kuin pyyhkiä pois. Jonkin kerran ovat myös kuvat epäaitoja – esim. yllä ”syömmen helmi”, ja epiteetit vähemmän hyvin valittuja tai liikaa kasattuja. Arvostelija toivoo näillä pienillä huomautuksilla osoittaneensa kunnioitusta herra M:n verratonta lahjakkuutta kohtaan ja kiitollisuutensa epätavallisesta nautinnosta, jonka herra M:n runot ovat hänelle lahjoittaneet.

Nro 2. Toivoimme mielihyvin voivamme ilmaista ilomme teoksesta Tonerna från Lyran – mutta emme todella voi sanoa muuta kuin että lukija löytänee kokoelmasta kappaleita, jotka ovat yhtä hyviä kuin tavanomaisessa joulurunovihkossa. Mitään erinomaista hyvässä tai pahassa emme ole onnistuneet siinä tapaamaan. On puute joulukirjallisuudessamme, että niihin on sisällytetty kalenterit. Niissä voi olla paljon sellaista, mikä runovihkoksi koottuna menettää.

Lisäämme että sekä nämä molemmat runovihkoset että yllä mainittu ”Kristendomens första segrar” ovat ilmestyneet herrojen Lillja & C:o:n kustannusliikkeestä, josta myös julkaistaan edelleen reippaasti viikkolehti Auraa. Romaani ”Eugenie Grandet” ja kaksi novellia, Anna Marien ”Angelika” ja ”Den Hemlighetsfulle Väktaren”, edellinen käännetty ranskasta, jälkimmäinen englannista, ovat edelleen ilmestyneet tässä kokoelmassa, ja siinä jatkuu parhaillaan englannista käännetty ”Mordkammaren”, jonka otsikko vihjaa suuriin rosvopäälliköihin, mutta jolla näköjään on vain vaarallinen alku. Mainittu kustannusliike on nykyään maan ainoa, joka uskaltaa muuhun kuin virsikirjoihin, postilloihin ja lanttikirjallisuuteen. Nuoret kirjoittajat siksi aina ensi sijassa kääntykööt Turun puoleen.

K. Finska hushållningssällskapets handlingar. 4:e Tom. 1:a H. 1856. [Suomen talousseuran toimituksia. Neljäs nide. 1. vihko]

Wiborgs läns Landtbrukssällskapets handlingar 1856. [Viipurin läänin maanviljelysseuran toimituksia]

Nämä kaksi teosta on samanaikaisesti jaettu yleisölle.

Suurimman osan Talousseuran toimituksista muodostaa ”Berättelse om Finska Hushållningssällskapets verksamhet” [Kertomus Suomen talousseuran toiminnasta] kolmena vuosikymmenenä, jotka seura on nauttinut Keisari Nikolain suojelua. Lisäksi ilmestyy tri Ch. Em. Hagdalin kirjoittama ”Om smörberedning in Schleswig och Holstein” [Voin valmistuksesta Slesvigissä ja Holsteinissa]. Ei kerrota, onko artikkeli alkuperäinen vai käännös, ja on tunnustettava, että tekijän nimi on meille outo. Lopuksi C. R. Sahlbergin ”Om fruktträdgårdens anläggande” [Hedelmätarhan perustamisesta] – ja seuran komissioista. Se kaikki, myös kertomus, vaikuttaa jotenkin niukalta. Ohjeita voinvalmistukseen on kuitenkin pidettävä melko tarpeellisina ja hyödyllisinä.

Viipurin maanviljelysseuran toimituksissa on nuoruudelle ominaista raikkautta. Talousseura ei anna ympäri maata hajallaan oleville jäsenilleen ja yleisölle juuri mitään tietoja kokouksistaan, keskusteluistaan ja päätöksistään, vaikka ei näytä olevan mitään syytä olla ottamatta toimituksiin ainakin tavanomaista vuosikertomusta. Maatalousseura puhuu sitä vastoin pääasiassa omista ja talouskillan kokouksista ja keskusteluista – ja on myönnettävä, että varsinkin talouskiltojen suhteet ovat erittäin kiintoisia. Yleisöllä on ollut tilaisuus sanomalehti Wiborgista lukea esim. 16:nnen killan kertomus, joka todella on mestarinäyte hyvästä arviointikyvystä ja hyvästä esityksestä. ”Toimituksiin” kaipaa sellaista kertomusta kokonaisena. Samoin täytyy seuran luonnollisesti valmistautua siihen, että kiltojen kertomuksista ei vastedes voi tulla yhtä asiapitoisia kuin tällä ensi kerralla ilman että ne toistaisivat itseään. Lähes neljäkymmentä kysymystä yhdellä kertaa killoille esitettynä on varmasti liikaa; ja seura saa varmaan tulevaisuudessa harjoittaa nokkeluutta keksiäkseen uusia kysymyksiä.

Kysymyksistä eräs, joka erityisesti kiinnostaa meitä, on seuraava: ”Onko lukutaito kansan keskuudessa yleensä niin kouliintunut, että olisi hyödyksi, jos sille olisi käyttökelpoista luettavaa hyödyllisistä ja sivistävistä aiheista”? Kysymys saa kaksin verroin mielenkiintoa 16:nnen killan sekä mainion nopeasta että iskevästä vastauksesta. Vastaus kuuluu: Ennen kuin voimme vastata seuran esittämään kysymykseen, pyydämme saada kääntää sen ympäri, kysyen: olemmeko hyödyllisten ja sivistävien kirjojen levittämisellä koettaneet edistää kansan lukutaitoa? Tästä näkökulmasta vastataan kysymykseen myöntävästi Parikkalan pitäjän osalta, jonne muutamat opiskelijat 10 vuotta sitten lahjoittivat useita kirjoja pitäjänkirjastoksi, joka sittemmin on kasvanut lahjoituksilla ja jonka kehittämiseen kansa nyt itse ottaa osaa 10–20 ruplalla vuosittain tai 10 kopeekalla joka ehtoollislapsesta. Lukutaito on siellä lukuhalun kera noussut, niin että nykyisin kirjastoa käytetään ahkerasti ja sanomalehtiä tilataan vuosittain 30 kappaletta.

Huomaamme että viimeksi mainitun killan hallintolautakunnassa on varamaanmittaaja Pehr Hannikain [Pietari Hannikainen], sanomalehti Kanavan entinen julkaisija ja eräs onnistuneista suomen kielellä kirjoittavista kirjailijoista, jonka kirjallinen toiminta kuitenkin sitten Kanavan surkean lopun valitettavasti näyttää ehtyneen.

Viipurin maatalousseuran toimituksia ei kuulu olevan saatavana täkäläisestä kirjakaupasta, mihin on toivottava korjausta, sillä on oletettavissa, että eri talous- ja maatalousseurojen jäsenet kasvavalla mielenkiinnolla seuraisivat toistensa keskusteluja ja toimia. Vasta perustetun Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran jäsenille on mainittu Viipurin seuran toimitusvihkonen opettavainen rohkaisu perustaa talouskiltoja, sillä se todistaa sekä sellaisten kiltojen suuresta hyödystä että siitä huomattavasta kentästä, jonka ne voivat avata jäsenten toiminnalle ja vaikutusmahdollisuuksille seuran päätöksiin ja toimintaan.

J. V. S.