Litteraturblad till Saima, 2. 5.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
2.5.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Suomenruotsalaista kirjallisuutta

1. Joukkahainen, Läsning i Vexlande Ämnen utgifven af Österbottningar. [Luettavaa vaihtelevista aiheista pohjanmaalaisten julkaisemana] 1 H. 1843.

 

Emme ota tätä teosta esille kertoaksemme sen ilmestymisestä, sillä lukeva yleisö on tuntenut sen jo hyvän aikaa. Emme myöskään aio tarkastella yksityiskohtaisesti sen sisältöä. Sillä kuten Saiman edellisten kirjallisuuslehtien lukija lienee huomannut, kritiikki ei ole tämän lehden päätarkoitus. Käytettävissä oleva tilan vuoksi kritiikki jäisi epätäydelliseksi tai sitten arvosteltavat teokset olisi valittava kovin mielivaltaisesti. Ne kirjalliset ilmiöt, joita otamme esille, ovat vain lähtökohtia niissä käsiteltyjen asioiden laajemmalle tarkastelulle.

Voisi ajatella, että jokin ”erilaisia asioita” sisältävä kirja ei oikein antaisi aihetta tällaiselle tarkastelulle. Rohkenemme kuitenkin luulla, että myös arvoisa lukija tulee huomaamaan tämänkaltaisten kirjoitusten käsittelemisen aiheelliseksi ja tälle ajalle tärkeäksi.

Jo teoksen nimi ja esipuhe antavat riittävästi ajattelunaihetta, sillä niiden mukaan kirja on syntynyt useiden yliopiston nuorempien jäsenten yhteistyönä. Nuorten joukossa tosin esiintyvät tässä vihossa myös vanha laulaja Franzén, Runeberg sekä sisällön suurimmasta osasta vastaava Cygnaeus, jonka esikoistuotteet yleisö on nähnyt jo kymmenen vuotta sitten. Voisi luulla, että nämä nimet on liitetty mukaan siksi, että nuorten ensiesiintyminen saisi yleisöltä suopeamman vastaanoton. Lienee kuitenkin lupa kysyä, missä ne nuoret kirjailijat ovat. Mainittujen lisäksi kirjasta löytyvät nimet Stenbäck ja Topelius. Edellinen ei ole ollut tuntematon enää pitkään aikaan ja jälkimmäinen on parin vuoden ajan tullut tunnetuksi Helsingfors Tidningarin päätoimittajana, vaikkei häntä siihen ole virallisesti nimitettykään.

Paremminkin tällainen kokoomateos näyttää todistavan tyypillisestä kirjakaupan hankkeesta, johon kustantaja haalii avustajia sieltä täältä. On tosin totta, että kaikki luetellut henkilöt ovat pohjalaisia. Mutta myös tämä on pelkkää sattumaa, joka ei sinänsä anna aihetta yhteisen teoksen julkaisemiseen.

Voidaan sanoa, että kirjan julkaisemisen aihe on yhdentekevä, kunhan sisältö on kelvollista ja hyvää. Myönnymme tähän, jos kirja välittömästi lakkaa yrittämästä olla sitä, mitä sen oman ilmoituksensa mukaan pitäisi olla. Tässä pitäisi olla kysymys nuorten miesten yhteisesiintymisestä. Siltä ei siten ole syytä odottaa vain uusia nimiä vaan vielä enemmän: nuorta henkeä, uusia mielipiteitä, uusia pyrkimyksiä.

Jos mitään tällaista ei ole ja jos nuorilla ei ole lämmintä vakaumusta, joka haluaa raivata itselleen tietä, tai jos heidän yhteiseltä teokseltaan puuttuu yhteinen päämäärä, niin se on kuollut jo syntyessään. ”Teoksen, joka jatkuu esim. vuosisadan tai enemmän” ja joka ”kertoo, mitä Suomen ylioppilasnuorison erään osan lahjakkaimmat luonteet ajattelevat ja tuntevat” pitäisi, niin kuin Joukkahaisen esipuheessakin sanotaan, herättää kiinnostusta, jos jokaisella uudella sukupolvella jokin oma linja todella on. Vain näillä ehdoilla yleisö voi ylipäänsä ottaa osaa nuorukaisen ensimmäisiin kirjallisiin yritelmiin ja vain näillä ehdoilla hänen on sallittua harjoittaa opintojaan samaisen yleisön edessä. Jos häneltä puuttuu selkeä päämäärä ja luja kannanotto sen puolesta niin myös yleisön suhtautuminen jää viileäksi, kenties kylmäksi. Näin näyttää Joukkahaisen kohdalla käyneen ja kääntäen tämä osoittaa sitä, ettei julkaisijoilla ole tuota elävää harrastusta ollut.

Maamme lehdet ovat velvollisuudentunnosta julkaisseet kirjasta lyhyitä ja vaisuja arvioita, joissa silminnähden on yritetty välttää kaikkea kritiikkiä. Niistäkin harvoista ihmisistä, jotka ylipäänsä kirjoja lukevat, vain muutamat ovat sen hankkineet ja vielä harvemmat siitä puhuvat. Näinkö pitäisi ottaa vastaan ”ylioppilasnuorison osan”, nuoremman sukupolven edustajien ensiesiintyminen? Tuleeko kritiikin todella tarkastella sitä sääliväisen suopeasti? Tässä, jos koskaan, on kysymys elämästä. Jo se, etteivät nuoret lainkaan esitä varsinaista polemiikkia, todistaa nuorekkuuden puuttumisesta ja ehkä se on vaikuttanut myös teoksen saamaan vastaanottoon.

Siellä täällä näkee saarnattavan sitä, ettei aloittelevaa kirjailijaa pidä masentaa ankaralla kritiikillä. Mutta mikään kritiikki ei ole sen masentavampaa kuin ylimielinen ja säälivä suhtautuminen – ellei sitten hiljaisuuden vielä murhaavampi kritiikki. Kukaan ei kaipaa vähemmän sääliä kuin nuoriso, jonka kaikki voimat juuri vastarinta nostaa esiin ja jolle taisteleminen on tosi kasvatusta. Lyököön kritiikki; se nuoriso, jolla on jotain kelvollista annettavaa, onnistuu ennemmin tai myöhemmin vaientamaan sen ja kiistojen myötä valtaamaan vakaan aseman omaa toimintaansa varten.

Jos näillä huomautuksilla olisikin jotain merkitystä Joukkahaisen julkaisijoille, niin emme usko niiden silti vaikuttavan teoksen jatkumiseen. Sillä parempaan jatkoon tarvitaan ehkä ainoastaan uskallusta. Jokainen ihminen on enemmän tai vähemmän ennakkoluulojen sitoma, nuoriso perittyjen ja vanhempi väki itse tehtyjen. Niistä vapautumiseksi vaaditaan vähän enemmän kuin että lakkaamme uskomasta kummituksiin. Kunnon nuorisossa sitä vastoin on aina todellista totuuden ja oikeuden rakkautta. Tälle rakkaudelle on vain annettava selkeä päämäärä. Se ei onnistu ilman epäilysten vaaroja ja ajattelun sekä tutkimisen vaivannäköä. Luontainen kankeus ja halu jäädä epämääräisesti vellovan tunnemuurin suojiin estää usein nuorta mieltä löytämästä omaa kutsumustaan ja tutkimasta oman sielunsa halua. Moni elää ja kuolee lämpimästi haluten, mutta milloinkaan tietämättä, mitä haluaa. Ennakkoluulojen mahti on sitonut hänet ja saanut hänet vastahakoisesti matelemaan tuhansia kertoja tallattuja polkuja sen sijaan että hän raivaisi uutta tietä inhimillisen viljelyn edistämiseksi.

Tieteen alalla eteenpäin pyrkivää nuorisoa kahlitsevat ennen muuta akateemisen kaavamaisuuden ja saksalaisuuden ennakkoluulot. Edellinen tuo mukanaan lapsellisen tyytyväisyyden ylemmän tutkinnon suorittamisesta, hyväksytystä opinnäytteestä (kutsuttakoonpa sitä sitten vaikka väitöskirjaksi), tai sellaisista tieteellisistä suurtöistä kuin jokunen kankea lehtikirjoitus, jonkin pikkuseikan löytäminen sen tai tuon pastorin tai asessorin elämästä tai jokin ontuva ja tökerö runomittainen käännös. Jottemme loukkaisi asianomaisten itserakkautta, emme tässä mainitse mitään erityisiä esimerkkejä. Enemmistö tyytyy tällaisiin suurtöihin. Mutta jos oppinut areiopagi [antiikin Ateenassa tuomioneuvoston jäsen] ottaakin ne kiittäen vastaan ja palkitsee ne viroilla sekä apurahoilla, niin silti uskallamme sanoa, ettei kaikki tämä tee arvotonta arvokkaaksi. Jos sellainen poikkeus sattuu, että ilmestyy jokin todella tieteellinen teos, niin sekin valetaan tuttuun saksalaisen skolastiseen muotoon ja sen myötä haudataan kaikki pyrkimykset totuuteen ja todelliseen valistukseen. Ehkä puoli tusinaa pedanttia jaksaa taivaltaa tämän keinotekoisen erämaan halki. Kirjailija on valo, jonka voimakkuus mitataan hänen teoksensa sivumäärällä ja jos hän mielistelevän kirjeen avulla saa jonkun saksalaisen mainitsemaan hänen teoksensa olemassaolosta jossain lehdessä ja liittämään mainintaansa latteaa järkeilyä jostain teokseen liittyvästä asiasta tai jostain aivan muusta, miten nyt sattuukin, niin kirjailija kuuluu vuosisadan suurmiehiin. Samoin on asia, jos ansioluetteloon sisältyy kirjoitus, joka on julkaistu jonkin tieteellisen seuran julkaisusarjassa ja samalla haudattu arkistoihin. Pikkusielun mieleen ei juolahda, että jokainen saksalainen tohtori, joka on tarttunut kynään kuormittaakseen tieteellistä kirjallisuusluetteloa taas uudella nimilehdellä, on samanlainen suurmies ja hän nauttii samaa kirjallista kunniaa – sitä, että hänet nerontuotteensa kera siirretään ad acta [asiakirjoihin loppuun käsiteltynä].

Nuoriso on toivorikasta. Siksi sen on helpompi asettaa pyrkimyksilleen korkea päämäärä. Luulisi olevan myös helppo käsittää, että vasta sellainen on tosi tiedemies, joka todella on vienyt tiedettään eteenpäin niin että hän on saanut äänensä kuuluviin koko Euroopan oppineessa tasavallassa ja että hänen työnsä hedelmät ovat saavutus, joka jää tieteen yleiseen historiaan. Kaikki tinkiminen näistä vaatimuksista on vain tahdon tai voimien puutteen puolustelua.

On tietysti muutakin kirjallista toimintaa, nimittäin tieteen tulosten välittämistä nuorisolle ja kirjallisesti sivistyneelle yleisölle. Myös se edellyttää lämmintä harrastusta ja ennakkoluulottomuutta. Myös siinä mennään helposti pikkumaisuuksiin ja haudataan kaikki hyödyllinen kankeaan, muka oppineisuutta ilmentävään muotoon, kun päinvastoin suurinta oppineisuutta tässä suhteessa on esittää selkeästi ja ilman tieteellistä apparaattia se, mikä on esittämisen arvoista. Ennakkoluulottomuutta tarvitaan myös sen käsittämiseksi, mikä kansakunnan ajattelussa on ristiriidassa aikakauden valistuneen ajattelutavan kanssa. Tällaisen kumoaminen on tieteellisen tiedon viemistä käytäntöön.

Molemmissa kirjallisen toiminnan lajeissa me saksalaisen sivistyksen vasallit kärsimme saksalaisen tieteen nykyisestä skolastisuudesta ja muodollisuudesta enemmän kuin olisi tarpeen. Tästä voi jossain määrin vapautua, jos luovumme kuvitellusta velvollisuudesta kahlata läpi kaikki saksalaisten kirjakauppojen levittämät opinnäytteet ja hankimme niiden sijaan tietoa ranskalaisen tieteen kuulumisista. Eihän ole mikään salaisuus, että suuri osa Saksan tieteellisestä kirjallisuudesta on näytteitä dosentuurin tai professuurin saavuttamiseksi yliopistossa. Näitä teoksia luetaan yhtä vähän kuin meidänkään yliopistollisia väitöskirjojamme, vaikka ne täyttävätkin oppineiden hyllyjä ja niitä sisällysluettelon avulla voidaan jonkin verran käyttääkin oppineen lähdeapparaatin kartuttamiseksi. Niiden parissa kuluu nuoren miehen paras aika hukkaan. Useimmat eivät ehdi koskaan edes ajatella, mitä he tietävät eivätkä ehdi kertoa siitä muille, sillä heidän jalo intohimonsa on suoriutua asianmukaisesti mainittujen tuotteiden kahlaamisesta eli vajota kirjalliseen suursyömäriyteen ja sen seurauksina henkisiin ruoansulatushäiriöihin ja kyvyttömyyteen tehdä mitään kunnollista.

Myös niillä, joiden halut ja taipumukset viittaavat kaunokirjallisuuteen, on monia ennakkoluuloja voitettavanaan. Nuoremmille runouden harrastajille esim. Runebergin nimi on kolossi, joka lamauttaa kaiken heidän itsenäisyytensä. Monen nousevan kyvyn on jo nähty astuvan esiin ja lankeavan latteisiin jäljitelmiin. Ehkäpä hitunen uskallusta soisi tässäkin suuremman menestyksen. Runouden historian luulisi opettavan, että meidän refleksion hallitsema aikamme ja sen monimutkaiset olosuhteet eivät ole omiaan eeppisten runoilijoiden kasvualustaksi. Estetiikka taas osoittaa, että idylli ei sinänsä ole kovin korkea-arvoinen runouden laji. Meidän mielestämme kenenkään, joka tuntee itsessään runollista kutsumusta, ei pitäisi epäillä sitä, että tämä aika tarvitsee draamaa, runouden korkeinta lajia, löytääkseen siitä omat mahtavat pyrkimyksensä. Yli koko Euroopan leviää kaiken alleen peittävä lyriikan tulva. Mutta vain harvat huomattavista moderneista lyyrikoista eivät ole samalla myös draamallisia kykyjä. Sille taas, jota ei ole kutsuttu kaikkien korkeimmalle, tarjoaa romaani rikkaan alueen toimia. Mutta tässäkin taidamme törmätä ennakkoluuloon. Vai eikö meillä ole miltei häpeällistä sanoa olevansa romaanikirjailija? Voiko se taas johtua muusta kuin siitä, että tällä alalla vallitsevasta voimakkaasta heräämisestä huolimatta ei vielä ole tehty ainoatakaan yritystä kuvata romaanin keinoin oman maamme kansanelämää tai kansakunnan monia sankarillisia taisteluja ja kärsimyksiä.

Mutta tällä menolla väsytämme lukijan monilla kommenteillamme. Olemme vain halunneet osoittaa, että kokemuksemme mukaan rohkeuden puute estää yliopistonuorison keskuudessa monia lahjakkuuksia asettamasta päämäärää kyllin korkealle. Toiset taas riutuvat vähitellen pienten ja merkityksettömien asioiden parissa. Voi olla ennenaikaista väittää, että Joukkahainen tarjoaa tukea tälle väitteelle. Ehkä seuraavat niteet todistavat päinvastaista.

Olemme kuitenkin iloisia siitä, mikä tässäkin niteessä edes jossakin määrin tarjoaa nuoruuden eloa. Esimerkkeinä mainitsemme isänmaalliset vuodatukset eräässä Franzénin nuoruudenrunossa, herra Stenbäckin runoelmassa ”Mitt finska fosterland” sekä Topeliuksen puheessa ”Om Österbotten”.

Kahdessa viimeksi mainitussa tämä henki kuitenkin ilmenee aivan eri tavoilla. Stenbäck löytää ”Suomalaisen isänmaansa” vain korpimaiden unohdetuista mökeistä. Topelius taas pitää ”Pohjanmaassaan” ruotsalaisten ja suomalaisten vuorovaikutusta erittäin hedelmällisenä ja ylistää ruotsalaisten tänne siirtymistä todellisena siunauksena maallemme. Isänmaallisuus saa siten näillä kirjailijoilla aivan eri merkitykset. Jälkimmäinen löytää isänmaallisuutta juuri sieltä, mistä edellinen on sitä turhaan etsinyt. Hän aavistaa sen isänmaallisen hengen olemassaolon, joka tulee rikkomaan ruotsalaisen sivistyksen ankarat kahleet. Tässä hengessä hän näkee myös runollista liioittelua, mikä johtuu siitä, että tietoisuus suomalaisesta kansallisuudesta on ”vasta herännyt”.

Topelius esittää kantansa sen verran hämärästi, ettei ole varmaa, pitääkö hän liioitteluna myös vaatimusta suomen kielen asettamisesta ruotsin edelle, tämän nyt anastamalle paikalle. Meillä on syytä olettaa, että hän tunnustaa tämän oikeuden suomen kielelle kuuluvan. Virheenä tosin voidaan pitää jo sitä, että tämänkaltaisessa puheessa asiaa ei sanota selkeästi ja voimakkaasti julki. Jätämme kuitenkin tämän asian sikseen ja siirrymme pohtimaan sen muutoksen merkitystä ja hyödyllisyyttä, joka puhujan mielestä molempien kansojen luonteissa niiden vuorovaikutuksen myötä on tapahtunut. Lukija huomaa helposti, että tämä kysymys onkin artikkelimme toinen pääkysymys.

Sitä vastaan, mitä Topelius tässä suhteessa pitää oikeana, puhuu eräs merkittävä auktoriteetti, nimittäin Montesquieu. Hän sanoo: ”Jos olisi olemassa luonteeltaan sosiaalinen, avosydäminen ja elämänhaluinen kansakunta, jolla on makua ja jonka on helppo ilmaista ajatuksiaan, joka olisi elävä: miellyttävä ja iloinen, joskus tyhmä, usein ajattelematon, mutta kuitenkin rohkea, jalo, avoin ja jonkin verran arka kunniastaan, ei sellaisen kansakunnan tapoja pitäisi yrittääkään kahlita laeilla, jottei sen hyveitä tuhottaisi. Jos luonne ylipäänsä on hyvä, niin mitä merkitystä on sillä, että siinä on myös joitakin heikkouksia?” Tämä syvällinen mies näkee siis kansallisluonteen (l’esprit général) niin arkana asiana, että hän mieluummin puolustelee sen vikoja kuin käy muutosten kautta hävittämään sen hyveitä. Ja Euroopassa onkin kansakunta, englantilaiset, joita ihmetellen ihaillaan heidän erinomaisista laeistaan ja terveestä sivistyksestään, mutta samalla hämmästellään heidän lainsäädäntönsä ja tapojensa monia järjettömyyksiä. Niitä ovat esim. lain välinpitämättömyys itsemurhan suhteen, miehen laillinen oikeus myydä vaimonsa, nyrkkeilyottelut, kukkotappelut, vedonlyönnit ja nuo lukemattomat muut englantilaisten omituiset päähänpistot. Kaikkien niiden perusta on siinä samassa kansallisluonteessa, joka on tehnyt englantilaisista Euroopan ylpeimmän ja isänmaataan eniten rakastavan kansakunnan. Voisi ajatella, että heidän halunsa vapauteen ja persoonalliseen riippumattomuuteen on edistänyt vanhojen lakien, tapojen ja niin hyvien kuin huonojenkin tottumusten säilymistä. Yhtä varmoja voimme kuitenkin olla siitä, että Englannin lainsäätäjä on oivaltanut Montesquieun oppiin sisältyvän viisauden jo ennen kuin tämä on sen esittänyt.

Ja ellei tällaisia auktoriteetteja olisikaan, niin asiaa ajattelemalla oivaltaa helposti, että jonkin kansakunnan luonteen ja taipumuksien istuttamisen toiseen kansakuntaan täytyy, jos sillä on menestystä, vaikuttaa tähän hajottavasti. Alistetun kansakunnan kansallisuus ei ole koskaan päässyt kehittymään yhden ainoan ylivoimaisen kansakunnan vallan ja kulttuurin alaisuudessa. Myöskään se, mitä kansakunta lainaa joltakin toiselta kansakunnalta, ei paljoa merkitse. Jos tarkkoja ollaan, niin millään erityisellä kansakunnalla ei ole sellaista hyvää ominaisuutta, joka toisen kannattaisi siltä omaksua. Kansakunnat ovat tietenkin suhteessa toisiinsa välittäjiä, joiden kautta jokainen erityinen kansa saa omakseen kulttuurin siunauksia. Mutta kansakunnan ei tule pyrkiä omaksumaan minkään toisen kansakunnan sivistystä, sen ajattelu- ja toimintatapaa. Kansakunnan tulee pyrkiä osallisuuteen ihmiskunnan yleisestä sivistyksestä, jota kansakunta itsenäisesti muokkaa niin että se lopulta itse on tämän sivistyksen todellinen kantaja.

Sen vuoksi meidän ja varmasti monen muunkin mielestä on outoa pitää vieraasta maasta tulevia siirtolaisia todellisena onnenpotkuna sille kansalle, jonka keskuuteen he asettuvat. Historian luulisi osoittavan kyllin selvästi, että kansakuntia ei säilytetä ymppäämällä niihin tällä tavoin jotain vieraita lisiä. Kaikkien kansojen hämärä vaisto jo sanoo, että se on paras keino kansakunnan hajottamiseksi ja siksi kaikki kansat ovat kaikkina aikoina pitäneet isänmaata pyhänä perintönä, josta valtaushaluiselle vieraalle on suotu vain hautapaikan ala.

Jos tätä sovelletaan siihen tilanteeseen, josta nyt varsinaisesti on kysymys, niin se voi kuulostaa kovalta puheelta. Harvassa lienevät silti ne, jotka eivät tunnusta sen yleisesti ottaen pitävän paikkaansa. Etsittäköön siis kaikki se lieventävä, mitä vain löydetään, jotta tämä kerran annettu ja välttämätön voidaan kantaa tyynesti ja miehekkäästi ilman, että silti salaamme itseltämme totuutta näistä asioista. Vai kuka voisi väittää, ettei Suomelle tällä hetkellä olisi parempi, jos kansakunnan kieli olisi myös sen sivistyksen kieli ja että koko maan väestö kuuluisi samaan heimoon ja puhuisi samaa kieltä? Se siitä. Asiat eivät ole niin kuin niiden toivotaan olevan, niinhän maailmassa yleensä käy. Olosuhteet asettavat vaikeita esteitä myös toiveiden tulevalle toteutumiselle. Mutta pitäisikö siksi luopua kaikesta toivosta? Vai eikö maamme ruotsalaisen kansanosan, yhtä hyvin sivistyneen kuin vähemmän sivistyneenkin pitäisi oppia ymmärtämään, että sen tehtävä on vähitellen sulautua suomalaiseen heimoon ja siten sovittaa tämän kärsimä vääryys? Luulemme, ettei kestä kauan, kun kaikki sivistyneet tunnustavat tämän välttämättömyyden ja aika tulee totuttamaan vähemmän sivistyneetkin siihen sitä mukaa kuin suomenkielisen rahvaan kohoava sivistys lähentää sitä ruotsinkieliseen.

Mutta me palaamme Topeliuksen todisteluun molempien heimojen vuorovaikutuksen hyödyllisyydestä Pohjanmaalla, jota hän näyttää pitävän esimerkkinä eräästä heimojen välisen vuorovaikutuksen yleisestä lajista. Yhteenvetona Topelius esittää, että ruotsalainen heimo olisi antanut suomalaisille jotain omasta ripeydestään, rohkeudestaan ja yritteliäisyydestään, ja saanut tältä vastalahjaksi vakavuutta, sitkeyttä ja syvemmin uskonnollisen mielen. Pikainen silmäys Pohjanlahden länsirannalle osoittaa, kuinka vähän perusteita tällaiselle päättelylle on. Norrlanti ja Länsipohja ovat siellä samassa asemassa kuin Pohjanmaa toisella rannalla. Ruotsissa nämä kaksi maakuntaa tunnetaan syvästä uskonnollisuudestaan, vakavamielisyydestään ja siihen liittyvästä toimeliaisuudestaan ja yritteliäisyydestään. Ensiksi mainitut ominaisuudet eivät varmasti ole tulleet sinne Suomesta. Herännäisyys ja pietismi kotiutuivat sinne jo kauan ennen kuin mitään uskonnollista liikettä oli Suomessa edes syntynyt. Varsinainen taudinpuuska on siellä jo ohi ja jäljellä ovat vain suotuisat seuraukset, ajattelemaan herännyt ja pelkkien tämän hetken pikkuasioiden yläpuolelle kohoava mielenlaatu. – Samankaltaiset luonnonolot ja sosiaaliset olosuhteet ovat varmasti vaikuttaneet näiden seutujen samankaltaisuuteen. Yhdenmukaisuutta lisäävät molemmin puolin myös lukuisat joet, jotka ovat väestön kulkuväylinä ja jotka luovat pohjaa moninaiselle ripeälle toiminnalle myös maanviljelyksen ulkopuolella. Molemmilla puolilla maa on ollut viljelijän omaisuutta, mikä on auttanut hänen itsenäisen mielenlaatunsa muodostumista. Kaukana Pohjolassa myös luonnon ilmiöt ovat mahtavampia. Pitkä, lauha kesäpäivä ja yhtä pitkä, tähtikirkas talviyö, nopea siirtyminen pakkasesta ja lumesta niukkaan, mutta nopeasti kehittyvään vehreyteen, kukkeuteen ja satoon – mielestämme kaikki tämä on omiaan luomaan uskonnollista mieltä. Oli näiden syiden kanssa kuinka tahansa, niin henkiset ilmiöt ovat samankaltaisia lahden molemmin puolin. Ja tämä riittää todistamaan, etteivät ne itärannikolla johdu ruotsalaisten ja suomalaisten yhtymisestä.

Mutta näiden kahden rannan väestö myös eroaa toisistaan yhdessä, ja erittäin tärkeässä mielessä. Ruotsissa norrlantilaiset ja länsipohjalaiset tunnetaan siveellisyydestään ja rehellisyydestään. Suomen Pohjanmaalla tietyt pitäjät ovat ansaitusti saaneet päinvastaisen maineen, kuten myös Topelius huomauttaa. Mutta hän unohtaa sen, että niitä ovat ennen muuta ruotsalaisasutukseen rajoittuvat pitäjät. Niin on laita Vaasan läänissä ja myös Tornion ympäristössä. Tällaista naapuruuden tuhoisaa vaikutusta huomaa kansan yleisessä luonteessa myös Uudellamaalla. Sama havainto on tehty kaikilla rajaseuduilla – kun on kyse eri kansanheimojen välisistä rajoista ja etenkin sellaisten heimojen, jotka ovat hyvin erilaisella sivistystasolla.

Vanhastaan tätä asiaa on selitetty niin, että rajalla asuvan on helppo välttää lain kouraa, ja tässä on toki jonkin verran perää. Mutta yhtä tunnettua ei ole, että tilannetta on voitu korjata naapurivaltioiden yhteistyöllä. Sen sijaan on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota siihen lujaan perustaan, minkä väärentämätön kansallisuus siveellisyydelle antaa. Mitä vaikutusta olisi saarnaamisella ja opettamisella sukupolvesta toiseen, ellei vakiintunut tapa, sekä hyvine että huonoine puolineen, sitoisi ihmistä siihen mikä on oikein? – Mitä alemmalla sivistystasolla ihminen on, sitä vähemmän hän kestää minkäänlaista perittyjen tapojen järkyttämistä. Jokaisen kansakunnan keskuudessa peritty tapa kuitenkin muuttuu ja muotoutuu vähitellen, tieteiden ja sivistyneistön omalla hetkellään huomaamattoman vaikutuksen kautta. Tämä on kansakunnan luonnollinen kehitystie. Mutta jos kansanjoukot joutuvat jatkuvaan, välittömään kosketukseen vieraan heimon kanssa, ja etenkin jos vieraiden sivistystaso on korkeampi, niin kaikki kokemukset puhuvat sen puolesta, että tämä on vähemmän sivistyneelle kansakunnalle turmiollista. Ensiksi mainitun sivistys ei ole tarpeeksi lujaa välitettäväksi, jälkimmäisellä ei ole kykyä ottaa sitä välittömästi vastaan. Siksi vastaanottaminen jää pelkäksi ulkoiseksi jäljittelyksi, joka kuitenkin järkyttää kansakunnan lujinta linnoitusta, sekä ajattelussa että toiminnassa ilmenevää perittyä kansallista mielenlaatua.

Vaikka me tästä syystä pidämme Topeliuksen kantoja olennaisesti väärinä, pidämme kuitenkin monia muita artikkelissa esitettyjä huomioita arvokkaina. Käsitysten virheellisyys johtuu mielestämme niistä ennakkoluuloista, joita me tämän artikkelin alussa käsittelimme. Jo aiheen rajaaminen niin tarkasti kuin kahden kansanheimon suhteen tarkasteluun yhdessä ainoassa maakunnassa rajoittaa myös esitettäviä arvioita. Jos artikkeli olisi koskenut tämänkaltaisia suhteita yleensä, niin herra Topelius olisi ehkä päätynyt toiselle kannalle. Silloin aiheen rikkaus olisi ehkä tuottanut myös merkittävämmän kirjoituksen ja johdattanut kirjoittajan laajempiin tutkimuksiin. Toivottavasti herra Topelius ei pane pahakseen näistä huomautuksista. Ne eivät tarkoita, että tilanteessa, jossa puhe pidettiin, olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Ne esittävät vain sen toivomuksen, että nuori sukupolvi ylipäätään tarkastelisi isänmaamme tilannetta ennakkoluulottomammin ja että, toiseksi, näin tärkeää aihetta ei pitäisi haaskata yhteen pieneen puheeseen vaan sen pitäisi innostaa suurempiin kirjallisiin yrityksiin. Näin ollen pitäisi olla selvää, että nämä toivomukset koskevat asiaa yleisesti, eivät mitään yksittäistä ilmiötä.

Olemme jo maininneet Stenbäckin etevät, lämpimät ja kauniit runot tässä kokoelmassa. Ehkä ei ole soveliasta kommentoida myöskään niitä runoja, joilla Franzén on kokoelmaa kunnioittanut. Sitä vastoin herra Cygnaeus on taipumattomuudellaan kritiikin edessä päässyt tavallaan sen ulottumattomiin. Häneltä on kokoelmassa erityisen yksinkertainen, reipas ja sydämellinen runo ”Vid en ynglings graf”.

Verrattomasti kauneinta kirjassa on silti Runebergin ”Kung Fjalarin” ensimmäinen laulu. Sitten ”Hirvenhiihtäjien” ei hänen runosuonensa ole pulpunnut yhtä suurenmoisesti ja on todella ilahduttavaa huomata, että hän on löytänyt aivan uuden äänilajin. Kunhan jatko vain jaksaisi säilyttää sen vaikutuksen, jonka alku tekee, sillä muodostaan huolimatta tämä teos on lähempänä draamaa kuin eeposta tai romanssia. Saadaksemme ilon lausua ”interdum dormitat” [tekijä ”torkahtaa välillä”], lausumme vahvan epäilymme sen suhteen, sopivatko sanat ”hugstore” ja ”midvintern”, ”frejdstore”, ”frejdvane” ambifrakhys-runojaloiksi daktyylien sijaan. Samoin huomautamme, että samassa toisessa säkeistössä, jossa mainitut sanat esiintyvät, 3. ja 36. säe ovat liikatavuisia.

 

–––––––––––––––

S. J. Filén: Aritmetiikan oppikirja. Kääntänyt, täydentänyt sekä Suomessa käytettävien mittojen ja rahayksiköiden mukaiseksi soveltanut A. F. Borenius. Helsinki 1844. Hinta 28 kopeekkaa hopeaa.

Tätä oppikirjaa on arvosteltu jo monissa maamme sanomalehdissä ja lähes poikkeuksetta kiittävästi. Meillä ei ole mitään syytä olla yhtymättä näihin kiitoksiin ja katsomme kirjan mielestämme sopivan käsikirjaksi etenkin sääntöjensä lyhyyden ja täsmällisyyden ansiosta.

Tähänastista opetusmenetelmää käytettäessä ei aritmetiikan oppikirjaa ole kouluissa juuri tarvittu. Olemme myös sitä mieltä, että tämä menetelmä täyttää ne vaatimukset, jotka sille voidaan asettaa. Opettaja esittää säännön suullisesti ja selittää sen sekä laskutavan merkityksen. Oppilaat soveltavat heti sääntöä annettuun tehtävään. Näin opetetaan yleisissä kouluissa eikä muu ole tarpeenkaan. Ehkä on hyödyllistä antaa oppilaiden kirjoittaa kaikki säännöt muistiin, mutta vielä tärkeämpää on niiden selittäminen, sillä sääntö ei pysy oppilaan muistissa jollei hän ymmärrä, mihin se perustuu. Ainoastaan opettaja saattaa tarvita avukseen oppikirjaa ja laskutaulukkoja tuloskirjoineen. Tähän tarkoitukseen nyt kyseessä oleva oppikirja on kuitenkin liian suppea, erityisesti siksi, että siinä ei ole tarpeellisia taulukoita. Sen kanssa tulee lisäksi kilpailemaan ”Lärobok för Skolor”, jota herra Nervander saamansa tehtävän perusteella valmistelee ja jota siten tullaan varmasti suosittelemaan kouluissa käytettäväksi. Tähän kirjaan tullaan liittämään myös laskutaulukot, mikä edistää sen sopivuutta tarkoitukseensa. Molempia kirjoja ajatellen on kuitenkin syytä huomauttaa, että tekijöiden on turha odottaa kouluista suuria tilauksia, sillä opettajan on vaikea velvoittaa oppilaita ostamaan sellaista kirjaa, jota he ainakaan kouluaikanaan eivät varsinaisesti tarvitse.

Mainitut syyt yhdessä ovat aiheuttaneet sen, että oppikirjan asemesta on nyt tehty edellä mainittu Käsikirja. Se tulee luultavimmin päätymään laskutaidoltaan huonompien päivittäiseksi apuvälineeksi ja siihen se on lähinnä tarkoitettukin. Erityisesti murtolukuopissa eivät hieman valaisevammat selitykset silti olisi pahitteeksi. Eräs arvostelija on huomauttanut, että kirjassa ei ole aritmetiikan sääntöjen todistuksia ja että sen todistuksia tulisi pikemmin kutsua selityksiksi. Meidän mielestämme kirjoittaja selvittää esim. murtolukujen kertomisen ja jakamisen erittäin epäselvästi. Tavanmukaiset, myös Forssellin aritmetiikassa käytetyt selitykset ovat parempia ja valaisevampia. Paperin laadun ja hyvän painatuksen huomioonottaen kirjan hinta on varsin kohtuullinen.

Helsingistä kerrotaan, että kirjan julkaisija aikoo tehdä siitä myös suomenkielisen käännöksen. Ottaessamme kantaa tähän asiaan ylitämme kenties arvostelijan sopivaisuuden rajat. Mutta kun arvostelijalla lehtimiehenä on mahdollisuus puhua myös tulevaisuudesta, niin hän katsoo asiakseen epäillä kirjan sopivuutta rahvaan käyttöön. Suppeus lakkaa olemasta ansio, koska se tekee kirjan vähemmän sivistyneelle lukijalle vaikeammaksi ymmärtää. Toivommekin, että julkaisija muokkaa teoksen uudelleen pelkän suoran kääntämisen asemesta.

 

–––––––––––––––

Saamme usein kuulla välinpitämättömien epäilijöiden vakuuttelevan: ”Suomi on liian pieni maa, jotta sillä voisi olla itsenäistä kirjallisuutta”. – Tässä meillä on todiste siitä, kuinka vähän todellinen sivistys ja kiinnostus tietämiseen riippuu kansan väkiluvusta. Esimerkkimme on Tanskasta, maasta jonka asukasluku on hieman pienempi kuin Suomen, jos Schleswigin ja Holsteinin saksankielinen väestö jätetään pois laskuista.

Vuonna 1843 Tanskassa ilmestyi 21 aikakauslehteä ja 51 sanomalehteä.

Aikakauslehdistä kolme käsitteli tiedettä ja taidetta yleensä. Teologisia aikakauslehtiä oli kolme, samoin juridisia. Yksi lehti käsitteli lääketiedettä, yksi kaunokirjallisuutta, kolme lehteä historiaa ja maantiedettä, yksi luonnonhistoriaa, yksi sotatiedettä sekä kaksi lehteä tekniikkaa ja kaksi kansakoululaitosta.

Sanomalehdistä kaksi oli juridisia, yksi oli asetuskokoelma, yksi lääketieteellinen, yksi sisälsi tiedeseuran julkaisuja ja yksi käsitteli pedagogiikkaa. Hiippakuntien lehtiä oli kuusi, kaksi tarjosi erilaista ajanvietelukemista ja yksi käsitteli maataloutta.

Rahvaalle tarkoitettuja sanomalehtiä oli viisi ja lisäksi yksi aikakauslehti.

Kieltämättä tanskalaista kirjallisuutta ostetaan myös Norjassa, jossa tosin myös ilmestyy koko joukko sanoma- ja aikakauslehtiä. Toisaalta lueteltuihin lehtiin on lisättävä saksankieliset sanoma- ja aikakauslehdet jotka eivät leviä vain Schleswig-Holsteiniin, vaan koko maahan. Verrattakoon tätä tilanteeseen Suomessa, ja jokainen, jolla on vähänkin kipinää sivistyksen ja tietämisen puolesta voi nähdä kuinka sanomattoman katkera ja masentava tämä vertailu on.

 

–––––––––––––––

Niitä lukijoita, jotka ovat tutustuneet Kirjallisuuslehtemme 27. huhtikuuta julkaisemaan artikkeliin geologian nykytilasta, luulisi myös seuraavan laskelman kiinnostavan.

”Suotuisissa olosuhteissa voi yksi piieläin neljässä vuorokaudessa lisääntyä niin paljon, että sen orgaaninen massa on kaksi kuutiojalkaa kiilleliusketta. Jos laskelmaa jatketaan, niin näemme saman mikroskooppisen pienen kantaeläimen, joka jälkeläistensä piihaarniskoilla kykenee tuottamaan kaksi kuutiojalkaa kiilleliusketta neljässä vuorokaudessa, kykenevän kahdeksassa vuorokaudessa (jos se vain saa tasaisesti ja häiriintymättä lisääntyä niin, että jokainen yksilö jakaantuu kerran tunnissa kahdeksi) lisääntymään niin, että yksilöiden yhteenlaskettu muodostaisi maantieteellisen kuutiopeninkulman. Saman progression mukaan ja yhtä suotuisissa olosuhteissa ei tarvittaisi edes niin monta yksilöä kuin sisältyy Berliinin neljäntoista jalan paksuisen kiilleliuskekerrostuman yhteen kuutiotuumaan, jotta samaisessa kahdeksassa vuorokaudessa tuotettaisiin koko maapallon kokoinen möhkäle piimaata. – Voisivatko uudet kosmogoniat mukavampaa koukkua löytää ripustaakseen siihen planeettamme ja yksin tein koko taivaankannen?”

 

 

Vertailu