Litteraturblad nro1, tammikuu 1859: Vielä rahakriisistä

Tietoka dokumentista

Tietoa
2.1.1859
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Muuan Helsingfors Tidningar -lehden yleisönosaston kirjoittaja on tehnyt pari huomautusta joulukuun 1858 vihkossa otsikolla ”Suomen rahakriisi” esittämiämme mielipiteitä vastaan.

Kunnioitettu huomautusten tekijä pitää itse otsikkoa sopimattomana. Hän ei halua kuulla puhuttavan rahakriisistä vaan rahan puutteesta. Emme halua kiistää hänen sanojaan. Mutta jos rahan puute on väliaikaista ja ohi menevää, niin emme voi pitää vääränä, että sitä sanotaan rahakriisiksi. Jos huomautusten tekijä olisi väittänyt ja todistanut, että maassa on vanhastaan puute rahasta, ja että se oli vallinnut ennen yleistä rahakriisiä, niin voisimme katsoa velvollisuudeksemme muuttaa otsikkoa.

Meidän on kuitenkin pidettävä vastaansanomattomasti osoitettuna, että maallamme oli vielä kolmesta viiteen vuotta sitten enemmän kuin tarpeeksi rahaa. Todisteita tästä ovat: 1. yleinen kalleus, tavaroiden ja työpalkkojen samanaikaisesti; 2. rahakoron laskeminen; 3. sen rahamäärän merkittävyys, joka oli sijoitettuna pienikorkoisiin venäläisiin arvopapereihin. Voisimme lisätä neljäntenä todisteena sen, miten helposti Suomen Pankki saattoi vastata seteliensä vaihtamiseen Pietarissa. Nyt kaikki tämä on muuttunut. Ja haluaisimme mielellämme nähdä nykytilan ohimenevänä kriisinä.

Huomautusten tekijän pääasiallinen todistelu lähtee siitä, että maallamme on aikaisemmin ylipäätään ollut aivan liian pieni rahapääoma, mistä johtuen hänen mielipiteensä mukaan Suomen Pankin pitäisi vielä yhdennellätoista hetkellä lisätä omaa pääomaansa, voidakseen tällä lisääntyneellä rahan saatavuudella tulla teollisuuden ja kaupan avuksi.

Toivomme, ettei kukaan tämän lehden lukija väitä, ettemme olisi vähäisen kykymme mukaisesti yrittäneet puhua maamme teollisten intressien puolesta. Siksi ei kai voida sanoa meidän sen kummemmin ylenkatsovan niiden suurta merkitystä Suomen kansan tulevaisuudelle tai heittävän harkitsemattomia mielipiteitä, jos väitämme huomautusten tekijän esittämiä lausumia vastaan ja katsomme niiden seuraamisen käytännössä vain koituvan turmioksi maan rahalaitokselle kuten myös sen teollisuudelle.

Kysymys vaikuttaa yksinkertaiselta, jos sitä tarkastellaan yksinkertaisesti. Pankkiliike, julkinen tai yksityinen, on rahalla tehtävää kauppaa. Tuntuu luonnolliselta, että sen kuten kaikkien muiden elinkeinojen tulee hyödyntää suhdanteita, kun rahan kysyntä on suurempi, ja reippaasti hankkiutua eroon tavarastaan. Mutta rahalla tehtävä kauppa poikkeaa kaikesta muusta kaupanteosta siinä, että se ei voi ottaa vastineeksi mitään muita tavaroita kuin sitä samaa mitä sillä itsellään on, eli se ostaa ja myy rahaa rahalla. Kun raha on kallista, seuraa tästä varmasti, että tällöin myydään ja ostetaan vain vähän, koska on vaikea saada rahaa takaisinmaksuun. Pankin tavan hyödyntää tätä suhdannetta on siksi oltava, että se hankkii suurinta mahdollista korkoa – ottaa vähän riskejä ja ansaitsee paljon.

Jos taas käy niin, että rahaa on yllin kyllin, eli se on halpaa, niin silloin on päinvastoin pankin etu antaa lainaksi niin paljon kuin mahdollista halvempaa korkoa vastaan, jotta suurempi liiketoiminta ja liiketoimien paljous olisivat vastapainona jokaisesta yksittäisestä liiketoimesta saatavan tulon vähäisyydelle. Riski on tällöin vähäisempi; voidaan ottaa enemmän riskejä, jotta voitaisiin saada enemmän tuloja.

Huomautusten tekijän neuvo on päinvastainen. Hän neuvoo pankkia nyt, rahan ollessa kallista, lisäämään pääomaansa ja alentamaan korkoansa. Hän ei varmasti antaisi tällaista neuvoa yksityiselle pankille, mutta hänen mielestään Suomen Pankki valtion pankkina voisi ja sen pitäisi menetellä sillä tavoin, eli toimia täysin vastoin sitä järjestystä, jota kaikessa muussa pankkitoiminnassa on noudatettava ja jota kaikki pankit noudattavat, niin julkiset kuin yksityisetkin.

Ja millä perusteella tätä vaaditaan? Maan rahamäärä on liian pieni. Rahan puute tukahduttaa kaikki elinkeinohankkeet. Pankki voi mitä edullisimmin ehdoin hankkia ulkomaista rahaa.

Emme epäile, etteikö voisi olla hyödyllistä käyttöä Pankin maassa olevia varoja paljon suuremmille rahapääomille. Mutta kysymys on, onko oikea aika niiden käyttöön silloin, kun raha on kallista. Pankin tulee tehdä se halvemmaksi. Oletetaan, että niin voisi tapahtua. Miksi Suomen Pankilla on tämä velvollisuus? Siksikö että pankki on valtio, ja valtion tulee antaa elinkeinonharjoittajalle hänen tarvitsemansa rahat? Huomauttaja ei suoraan sano näin, mutta koko hänen pohdiskelustaan ei voi tehdä mitään muita johtopäätöksiä.

Muuten kuulee vaadittavan oikeaa periaatetta, että valtion tulee jättää kauppa ja teollisuus omiin oloihinsa eikä säännöstellä niitä. Mutta jos kysymys on rahoista, niin valtion on annettava, ja edullisemmin ehdoin kuin ne joilla yksityinen on halukas niitä antamaan.

Mutta olkoon. Pankki ottaa lainaa muutaman miljoonan ja antaa ne lainaksi esim. neljän prosentin korolla, kun rahaa muutoin on vaivoin saatavissa kuuden prosentin korolla. Kuinka monta miljoona huomautusten tekijä luulee tähän suunnilleen tarvittavan? Omasta puolestamme olemme vakuuttuneita siitä, että jos summan määrittämiseksi avattaisiin lainanhaun merkintä, niin se nousisi moninkertaiseksi pankin nykyiseen pääomaan verrattuna. Mutta uskomme myös, ettei rahan puute poistuisi, vaikka tuo rahamäärä lainattaisiinkin ulkomailta. Rahat nimittäin menisivät takaisin samaa tietä kuin ne olivat tulleetkin – ulkomaille, osa teollisuuden työvälineisiin, toinen osa raaka-aineisiin, kolmas osa valmiisiin kulutustavaroihin.

Rahan hyödyllisen käytön ensimmäinen ehto nimittäin on, että rahapääomalla tuotetulle on ostaja. Mutta kun rahan puute on seurausta siitä, että maahan on tullut tavaraa enemmän kuin sieltä on lähtenyt, ja kun välttämättömän seurauksen tästä pulasta taas täytyy olla, että maassa vähenee myös sen omien tuotteiden kulutus, niin tällä hetkellä ei ole juuri nähtävissä mahdollisuuksia myyntiin eikä siten myöskään teollisuusyritysten parempaan menestykseen. Rahan puute liittyy tähän kiinteästi. Jos vain valtio haluaisi seurata päinvastaista järjestystä ja ostaa kaikki ne maan tuotteet, jotka eivät löydä ostajaa tai jotka saisivat ostajan vain halpaan hintaan (kauppalaivaston rahtimaksut mukaan lukien), niin rahan puute poistuisi hetkessä. Ei myöskään ole epäilystä siitä, että jos vienti ulkomaille olisi hyvä, niin yksityiset löytäisivät yhtä edullista luottoa kuin pankki.

Sanalla sanoen: halpakorkoinen laina ja yleensäkin laina ulkomailta olisi mielestämme tällä hetkellä vain omiaan edistämään liikaspekulaatiota ja liikakulutusta. Rahan puute palaisi pian, ja yleinen luotto kärsisi.

Mutta todennäköistä olisi myös, että pankki ei saisi ulkomaanlainaa halpaan korkoon. Ruotsissa tehtiin valtionlaina rahakriisin ahdinkoon saattaman teollisuuden tukemiseksi. Sen korko oli, mikäli oikein muistamme, seitsemän prosenttia. Suomen Pankki on jo ottanut lainaa. Sen on toki täytynyt olla verrattain edullista, koska diskonttokorko on voitu laskea viiteen prosenttiin. Rahan puute ei kuitenkaan sen vuoksi ole pienempi. Uudet lainat eivät sitä poistaisi, eikä niitä luultavasti myöskään saataisi yhtä alhaiseen korkoon yhtä pitkäksi ajaksi.

Että maassamme on jo tapahtunut liikaspekulaatiota, siitä todistavat satamissa seisovat uudet ja kalliit laivat. Sanotaan, että sodan jälkeen niihin on sijoitettu kuudesta seitsemään miljoonaa. Sitä vastoin on kuulemma osoittautunut, että varsinaisten kulutustavaroiden tuonti ei viime vuosina ole ollut määrällisesti suurempaa kuin tiettyinä edeltävinä vuosina, joskin tietyt artikkelit ovat osoittautuneet kalliimmiksi. Kadon vuoksi tapahtunutta tuontia1 pidämme luonnollisesti poikkeuksena. Pelkästään laivan­raken­nuksessa on lähes kolmannes sen kustannuksista tiettävästi mennyt ulkomaille.

Toinen asia on, pitäisikö toisenlaisten olojen vallitessa, hyvien suhdanteitten rohkaistessa teollisuutta ja kauppaa, pankin esiintyä välittäjänä niiden ja ulkomaisten luotonantajien välillä. Seurauksena olisi, että sellainen esiintyminen estäisi kaiken yksityisen kilpailun eli että pankki vähitellen monopolisoisi koko maan rahaliikenteen. Valtionpankin hallinnossa saattaa esiintyä asiasta erilaisia mielipiteitä, ja asia riippuu siitä, ovatko ne aina senkaltaisia, että ne sopivat yhteen teollisuuden todellisten etujen kanssa.

Uskoisimme, että nyt esitetyt vaatimukset Suomen Pankin väliintulosta perustuvat olennaiselta osin siihen, että muita luottolaitoksia ei maassamme toistaiseksi ole voinut syntyä. Teollisuus ja kauppa voivat nyt tarpeinensa kääntyä vain pankin puoleen. Ja kuitenkin on pankin pääoma jo kauan ollut riittämätön niitä täyttämään. Tähän myös perustuu se, että valtiolla katsotaan olevan velvollisuus, siinä määrin kuin se on mahdollista, lainoja antamalla ylläpitää sitä mikä on, ei kuitenkaan lainaamalla halvempaan korkoon kuin rahan yleinen kalleus edellyttää. Sillä liiketoiminta, joka ei siedä epäedullisempia suhdanteita saamatta valtiolta korkojaan anteeksi, ei juuri ansaitse ylläpitämistä. Sellaiset lahjoitukset tapahtuvat kokonaan yksityisen hyväksi, ei yleiseksi hyväksi. Tämän puolesta todistaa sekin, että kaikkia anojia ei voida sillä tavoin tyydyttää, joten riippuu sattumasta, keitä autetaan ja ketkä menevät pois tyhjin käsin. Tavallisesti tulee sellaisissa tapauksissa Raamatun sana käyttöön: kellä paljon on, sille myös paljon annetaan. Ja tällaista käyttöä tukee näennäisesti mielipide, jonka mukaan lähinnä suurta liiketoimintaa on ylläpidettävä – kun sillä jo suuruutensa takia on ollut edullinen kilpailuasema pienempää vastaan, jonka se on ehkä syönyt pois.

Kunnioitettu huomautusten tekijä näyttää ymmärtäneen väärin tähän kysymykseen liittyvät lausumamme setelien vaihdosta Pietarissa. Emme ole vaatineet sen lopettamista. Ajatuksemme on vain, että kun Suomen seteleitä poistuu maasta suurina määrinä ja kun ei enää ole Venäjän seteleitä niiden lunastamiseksi, on pankilla mitä selkeimmät syyt nostaa korkoaan ja siten hillitä antolainausta. Setelin virtaaminen ulos maasta on vaikutuksiltaan sama asia kuin hopean vienti. Ja kaikissa maissa on vakaa sääntö, että korkoa nostetaan sitä mukaa kuin kilisevää rahaa poistuu maasta. Suomen Pankki ei uskoaksemme tarvitse mitään muuta rahan tarpeen ja korkokannan määräämisen astemittaria kuin kyseisestä setelien vaihdosta sille koituvat suuremmat tai pienemmät vaikeudet. Periaatteessa emme myöskään pitäisi oikeana lainan tekoa tätä lunastamista varten. Periaatteen mukainen menettelyhän olisi tehdä vaihdot hopealla silloin kun Venäjän seteleitä tai muita arvopapereita ei siihen ole käytettävissä. Seurauksena olisi kuitenkin mitä ilmeisimmin, että enemmän kuin kaksinkertainen määrä setelirahaa pitäisi pankkiohjesäännön mukaan poistaa käytöstä, ja myönnämme sellaisen voivan käydä arveluttavaksi. Mutta toisaalta täytyy otettua lainaa, jos pankille vaihdetut setelit jälleen annetaan lainaksi, pitää samana kuin kasvanutta setelikantaa. Saattaa olla seikkoja, jotka tekevät sellaiset lainat järkeviksi. Siitä asiasta emme halua sanoa mitään ratkaisevaa. Haluamme vain pitää kiinni lausumastamme mielipiteestä, jonka mukaan sellaisissa tapauksissa diskontto- ja hypoteekkikoron nostamista on pidettävä varmana seurauksena.

J. V. S.

 

 

  • 1. Huomauttaja arvioi sen määrältään kahdeksi miljoonaksi. Me oletimme kolme miljoonaa. Myös tämä lienee jonkin verran liian vähän.

Vertailu