Litteraturblad nro 9, syyskuu 1862: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Kotimaista kirjallisuutta on viime kuukausien aikana ilmestynyt sangen vähän, joten ei ole ollut erityistä aihetta täyttää lehden sivuja sitä koskevilla arvioinneilla.

Parista koulukirjasta on julkaistu uudet painokset. ”Ny lärobok i geografi” [Uusi maantiedon oppikirja] ja ”Ny lärobok i allmän och fäderneslandets historie” [Uusi yleisen ja isänmaan historian oppikirja] ovat päässeet kuudenteen painokseen. Nämä molemmat oppikirjat ansaitsevat menestyksensä, koska ne ohjaavat oppilaan tutustumaan varsin perusteellisesti isänmaan maantietoon ja historiaan. Silti ne menevät jopa liian pitkälle näissäkin osissaan, esim. maantiedon kirjassa on varsin yksityiskohtaisia tilastotietoja ja historiassa kerrotaan eilispäivän tapahtumista. Kirjat on tarkoitettu 10–12-vuotiaiden lasten luettavaksi. Pitäisikö näiden painaa mieleensä sokerin, tupakan, kankaiden ym. tuotantoluvut eri ajoilta? Entäpä monien järvien nimet, esim. ”Sotkamon laaksossa Änettijärvi [Änättijärvi], Lendina [Lentiira], Lentua, Ontojärvi” jne. ja samoin vuoret: ”Kasavaara, Posasvaara, Salvasaddo” ja kaikkiaan 16 tuollaista Lapin vuorten nimeä? Historiassa on eilispäivän tapahtumien kertominen aivan joutavaa. Yleisestäkin historiasta voitaisiin kenenkään moittimatta poistaa melkoinen määrä nimiä ja vuosilukuja. Toisaalta Suomen historiasta voidaan sanoa, että se on esitetty mahdollisimman lyhyesti.

Oppikirjan kirjoittaja ei todellakaan saa edellyttää opettajalta minkäänlaisen arvioinnin ja valikoinnin suorittamista. Esimerkkitapaukset, jotka osoittavat, että oppilaat joutuvat opettelemaan ulkoa kaiken, mitä epäsoveliaimpaankin oppikirjaan on kasattu, ovat niin perin yleisiä, ettei oppikirjoja voida kirjoittaa luottaen siihen, että opettaja valitsee niistä oppilaan ikäkaudelle sopivan ja asiayhteyksien kannalta välttämättömän aineksen. Oppikirjojen laatiminen tuollaisen periaatteen pohjalta olisi hyödytöntäkin. Siinä tapauksessahan Schlosserin maailmanhistoria olisi soveliain oppikirja, ellei se olisi niin kallis. Jokainen pystyy kasaamaan tuollaisesta lähteestä kokoon kaikenlaista ainesta. Oppikirjan kirjoittaja ei kuitenkaan saa kirjoittaa siihen yhtään ylimääräistä sanaa eikä myöskään jättää pois mitään, mitä tarkoituksen saavuttamiseksi tarvitaan. Tässä kirjoittajan taito suurimmaksi osaksi näkyykin. Hänen on oltava paitsi oppilaiden myös opettajien oppimestari. Jos hän on sitä mieltä, että hänen kirjassaan on ainesta, joka voidaan lukea tai jättää lukematta, hän myöntää kirjan kelvottomaksi.

Uusi oppikirja oppikoulujen laajempaa historian kurssia varten on:

 

Försök till lärobok i medeltidens historia af Volmar T. Renvall [V. T. R., Keskiajan historian kokeiluoppikirja]. Turku 1862.

 

Kirjoittajan lähtökohdakseen valitsema periaate ”ryhmittää historiallinen aineisto tietyn keskipisteen ympärille” on mielestämme ehdottomasti hyväksyttävä. Jo sisällysluettelo kuitenkin osoittaa, ettei kirjoittaja ole pystynyt noudattamaan tätä periaatetta. Kansainvaellukset ja ensimmäisten germaanivaltioiden vaiheet, muhamettilaisuus sekä arabien ja turkkilaisten valtakunnat, frankkien valtakunta, kirkollisen hierarkian kehitys ja ristiretket – tällaiset yleisluonteiset tapahtumat ansaitsevat varmasti keskipisteiksi nimeämisen. Mutta Saksa Hohenstaufien kauteen saakka ja Hohenstaufien jälkeen, Ranska kapetingien valtaantulosta lähtien jne. – tällaiset otsikothan ovat vain ulkonaista ajanjaksojen jaottelua. Uuseurooppalaisten valtioiden synty ja feodaalijärjestelmä, keskiajan porvariston korporaatiot, vapaat kaupungit, kaupunkiliitot ja tasavallat sekä kirkollisen hierarkian hajoaminen ja kuningasvallan kasvu, tällaiset lukujen otsikot merkitsisivät meidän mielestämme aineiston ryhmittämistä keskipisteiden ympärille. Eihän näiden keskipisteiden kaiketi pidä olla joitakin nimenomaisia tapahtumia, vaan ajassa ilmeneviä suuntauksia, yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän yleisen luonteen uusia linjoja. Niiden pitää olla sellaisia, että ne sinänsä määräävät, mitä tosiasioita on sisällytettävä esitykseen ja mitä ei. Välttämätöntä toki on, että jokaisen tuollaisen ajallisen vaiheen käsittelyssä kertomuksen on osaksi hajottava eri kansojen ja valtioiden historiaksi, varsinkin kun kansat ovat eriasteisesti mukana yleisessä virtauksessa ja vain pieni kansojen ryhmä määrää sen kulun ja kun sen tulokset ilmenevät erilaisina eri kansojen keskuudessa. Kirjoittajan tavoittelemassa tarkastelutavassa merkittävintä on juuri tämä: että aikakauden yleinen luonne on tulkittava siten, että sen perusteella määräytyy oppikirjaan sisällytettävän aineiston laajuus. Jokainen kuitenkin toki havaitsee, ettei tuollaista oppikirjaa voida kirjoittaa ilman mitä laajinta perehtymistä asioihin eikä myöskään ilman selvää käsitystä siitä, millainen tapahtumien perusta kussakin ajan vaiheessa oli.

Hra Renvallin oppikirja on suositeltava suppeutensa takia, joka ei kuitenkaan johdu siitä, että valtavasti nimiä ja lukuja olisi siinä kasattu yhteen kirjoittajan yrittämättäkään valita mukaan vain tärkeintä ainesta, niin kuin usein on menetelty. Emme ole käyneet kirjaa läpi tarkastajan otteella, mutta sitä silmäillessämme emme ole voineet havaita, että suurempaa täydellisyyttä tarvittaisiin. Sen sijaan saattaisimme sanoa, että lyhyyteen on päästy esitystavan kustannuksella. Kertomatta laveammin edes merkittävimpienkään historian persoonallisuuksien elämästä ja toiminnasta kirjoittaja on valinnut menetelmäkseen heidän luonnehtimisensa useinkin kasaamalla heille määreitä. Voitaneen epäröimättä sanoa, ettei yksikään keskiaikainen persoona nouse näkyviin tässä keskiajan historiassa. Se on vika. Oppilaat sekä lukevat mielellään että muistavat helposti elämäkertakuvauksen, ja mielikuva aikakautta edustavasta henkilöstä on yleensä selkein kiinnekohta, joka auttaa ymmärtämään tuota aikaa. Kirja olisi kernaasti voitu laajentaa sivumäärältään kaksinkertaiseksi lisäämättä silti opittavan aineksen määrää. Sellainen esitystapa tuottaa vain yhden hankaluuden: vuosilukujen mieleen painaminen ei ole yhtä helppoa, kun ne ovat hajallaan tekstissä siellä täällä. Tästä pulmasta kuitenkin selviydyttäisiin painattamalla ne erilleen varsinaisen tekstin oheen. Ja jokaisen historianopettajan pitäisi muutenkin osata ohjata oppilaat laatimaan itselleen henkilöiden ja ilmiöiden ajallisia suhteita ilmentäviä taulukkoja oppikirjan tietojen perusteella.

Muutamista yksityiskohdista on pääteltävissä, että teos on laadittu hieman kiireisesti. Hämmästyy esim. havaitessaan vain muutamiin lukuihin jakautuvan kirjan sisältävän myös luvun ”Pyreneiden niemimaan valtakunnat”. Tällainen luku ei nimittäin voi sisältää mitään tavattoman tärkeää, kun edellä on jo puhuttu arabien vallasta Espanjassa ja Espanjalla on poliittista merkitystä vasta myöhempinä aikoina. Sitten huomaakin, että Kaarle Suuren historia täyttää puolet näin otsikoidusta luvusta. Myös kirjoitus- ja painovirheitä löytyy. Jaottelun ja esitystavan yksinkertaisuus sekä kiitetty säästeliäisyys pikkutietojen tarjoilemisessa ovat kuitenkin seikkoja, joiden takia kirjaa kannattaa kokeilla opetustyössä.

 

Olavi Maununpoika Pariisissa ja suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-ajalla – kuvaillut Yrjö Koskinen. Helsingissä 1862.

 

Tämä pieni kirjanen on eripainos Mehiläinen-lehdestä. Arkistotutkimuksiin perustuvia ja näin ollen historiallisiin lähteisiin luettavia artikkeleita julkaistaan harvoin missään laajemmalle yleisölle suunnatussa aikakauslehdessä. Tämä kirjanen on kuitenkin sellainen teksti. Artikkelista on tullut laajemman yleisön kannalta kiinnostava siitä syystä, että se sisältää hieman enemmän kuin otsikko lupaa. Se antaa selvityksen korkeamman opetuksen tilasta maassamme keskiajan lopulla, Pariisin yliopiston synnystä, rakenteesta ja tilasta tuohon aikaan ja vasta viimeiseksi varsin monien tässä yliopistossa opiskelleiden suomalaisten vaiheista ja opinnäytteistä siellä, merkittävimpänä heistä Olavi Maununpoika (Tavast, myöhemmin Turun piispa), ja lopuksi Leipzigin yliopiston matrikkeleista löytyvistä suomalaisista nimistä. Kaiken tämän takia se on sekä runsaasti tietoa tarjoavaa että mielenkiintoista luettavaa. Jokaista suomalaista varmaan ilahduttaa tieto, että suomalaisia miehiä hankkiutui länsimaisen oppisivistyksen piiriin jo puoli vuosituhatta sitten. Varsin ainoalaatuinen tosiasia toki oli, että yksi heistä, Olavi Maununpoika, sai tuon ajan parhaana pidetyssä opinahjossa Pariisissa niin paljon arvostusta, että hänet valittiin kahdesti yliopiston rehtoriksi, mutta jollakin tavoin se on kuitenkin osoitus heidän vieraassa maassa hankkimastaan asemasta. Kaikki luetellut henkilöt näyttävät saavuttaneen ne oppiarvot, joita tuon ajan ylioppilaat tavoittelivat.

 

Veljekset, uutelo1, kertoeli –l –b –s [K. J. Gummerus].

 

Romaani on edelleenkin se kirjallisuudenlaji, joka levittää Euroopan kansojen keskuudessa vallitsevia ajankohtaisia tuntemuksia ja mielipiteitä mitä laajimpiin piireihin. Tämä kirjallisuus on kuitenkin rappeutunut pahoin, sen jälkeen kun se on muuttunut teollisuustuotteeksi siihen kohdistuvan innokkaan lukuharrastuksen takia, niin että suurella osalla siitä ei ole muita tavoitteita kuin myynti, leipäpala kirjailijalle tai kirjailijattarelle ja pääoman tuottaminen kustantajalle.

Tunnustamme lehtemme merkittävimpiin puutteisiin kuuluvaksi sen seikan, että meidän on ollut pakko jättää tämä kirjallisuus näköpiirimme ulkopuolelle. Emme nimittäin ole voineet hankkia lehden toimitukseen kirjallisuusmiestä, joka ottaisi tehtäväkseen kelvollisemman tarjolla olevan aineksen osoittamisen ja runsaan huonon tuotannon vainoamisen ankarilla arvosteluilla sen turmiollisen vaikutuksen vähentämiseksi mikäli mahdollista. Kun ikää karttuu ja vakavampaa työtä on käsillä, ei riitä halua eikä aikaa tämän kirjallisuuden huomioon ottamiseen. Kuten lukija havaitsee, lehden kirjallisuuskatsaukset ovat aina lähtöisin samasta kädestä, ja jo se vähä, mikä niissä esitellään, on sisällöltään niin runsasta ja monipuolista kirjallisuutta, ettei yhden ihmisen voimilla kyetä hankkimaan sen tyydyttävää tuntemusta.

Kotimainen kirjallisuus tarjoaa kuitenkin niin vähän tämän lajin tuotteita, ettei lehden pitäisi jättää niitä esittelemättä. Emme silti tiedä lyöneemme tämän kirjallisuuden osalta laimin muuta kuin nimenomaan sen merkittävimmän tuotteen, Z. Topeliuksen ”Välskärin kertomuksia” -romaanisarjan, esittelemisen. Laiminlyöntiä voidaan kuitenkin puolustella sillä perusteella, että nämä kertomukset on julkaistu ja luettu sanomalehden jatkokertomuksina kauan ennen niiden kokoamista kirjaksi ja lukeva yleisö siis tuntee ne ennestään. Erinomaisen kirjailijan nimeen kohdistuva kunnioitus ja teoksen kutakuinkin yksinäinen asema kotimaisessa kirjallisuudessa edellyttäisivät toki perusteellisempaa arviointia, mutta valitettavasti joudumme tässäkin tapauksessa pyytämään anteeksi vedoten teoksen laajuuteen sekä edellä mainitsemaamme seikkaan, etteivät aikamme ja kiinnostuksemme riitä tuollaisen luettavan tutkimiseen, ja pyydämme vieläkin hartaammin kirjailijaa kuin lukijoita hyväksymään hyväntahtoisesti tämän anteeksipyyntömme perusteet.

Oraalle nousevan suomenkielisen kirjallisuuden kannalta romaani olisi epäilemättä väline sen suosion lisäämiseen myös maan sivistyneemmän väestön keskuudessa. Hyvä suomenkielinen romaani houkuttelisi suomenkieliselle tekstille lisää lukijoita enemmän kuin mikään muunlainen kirjallisuus pystyy hankkimaan. Tähän mennessä yhtään sellaista ei ole ilmaantunut. Muutamilla novelleilla on toki yritetty korvata tätä puutetta, ja pari niistä voidaan rinnastaa niihin kohtalaisen hyviin tuotteisiin, joita muiden maiden kirjallisuus pystyy tavallisissa oloissa aina tarjoamaan. Mitään tätä parempaa ei kuitenkaan liene syntynyt. Eikä sellaisia tekstejä voida tavallisissa oloissa odottaakaan ilmaantuvan, koska nerous ei ole kansojen keskuudessa jokapäiväinen vieras.

Arkipäiväiseltäkin novellilta voidaan silti odottaa lukukelpoisuutta. Tämä edellyttää, että se kuvaa jotakin suhteellisen merkityksellistä ihmiselämän tilannetta ja että lukija hahmottaa siinä esiintyvät henkilöt ihmisyksilöiksi, jotka kuitenkin ovat hieman tavanomaisuuden yläpuolella.

Edellä mainitun pikkunovellin kirjoittaja ei näytä lainkaan selvittäneen itselleen näitä vaatimuksia. Henkilöt ovat varjoja, joiden äänen tosin hetkittäin kuulee, mutta joita ei näe. Kirjailija ehkä näkee heidät mielikuvituksessaan yksilöinä; hän on kuitenkin unohtanut maalata heistä kuvan lukijoilleen. Rakkaudesta, tästä romaaniin väistämättä kuuluvasta aiheesta, puhutaan tosin jonkin verran; juonen tasolla tämä merkityksiä luova tekijä ei kuitenkaan ole motiivina mihinkään muuhun kuin toisen osapuolen hätäisesti solmimaan avioliittoon. Päähenkilö on nuori nainen, joka on tehnyt kostomurhan – se jää kuitenkin novellin puitteiden ulkopuolelle – ja tekee novellissa vielä kaksi muuta vain raivatakseen pois henkilöitä, jotka ovat sattumalta saaneet tietää jotakin hänen entisestä elämästään. Tuollaisiin sankaritekoihin kykenevä henkilö ei tietenkään voi olla merkityksellinen kuten ei itse aihekaan. Toiminta sujuu järjenvastaisesti, koska se henkilö, jonka kirjeistä murhatut ovat saaneet tietonsa murhaajattaren entisestä elämästä ja joka on vaarallisin todistaja, saa jatkaa elämäänsä häiriöittä. Vielä luonnottomampi tapahtumien kulku on siitä syystä, että murhaaja on nuori tyttö. Näitä tapahtumia voidaan tuskin sanoa juoneksi, sillä niissä ilmenevät motiivit ja tavoitteet eivät riitä perustelemaan käytettyä keinoa – kylmää murhaamista. Tapahtumat kerrotaankin aivan pinnallisesti. Tästä tietysti seuraa, että henkilö jää yhtä irralliseksi ja epämääräiseksi kuin juoni. Samanlaisia varjohahmoja ovat muutkin henkilöt; he eivät vaikuta ratkaisevasti mihinkään pääjuonen kehittymisessä, eikä heidän tekemisillään ja sanomisillaan ole merkitystä sen ulkopuolellakaan.

Olemme pitäneet tarpeellisena tämän tekstin arvioimista, koska selvästikin nuorella kirjoittajalla on kuitenkin vilkas mielikuvitus ja kirjoitustavassa on ripeyttä ja ”Schwungia” [lennokkuutta] yli tavanomaisten mittojen. Sen takia häneltä voidaan odottaa parempia tuotteita tämän hurjan ja säännöistä piittaamattoman hahmotelman jälkeen. Liioittelu on aloittelevan kirjailijan työssä aina lupaavampi merkki kuin säännöissä pitäytyvä jähmeys.

 

Runoja Herkules uroosta, runoillut T. J. Dahlberg 1862.

 

Yritys kirjoittaa suomenkielisen muinaisrunon tapaan Herkuleen elämästä ja uroteoista on varmasti erikoislaatuinen hanke. Silläkin voi toki olla oma merkityksensä. Kirjoittaja ei selvästikään ole pyrkinyt runolliseen loistokkuuteen. Siihen ei voida päästäkään vain muuttamalla toiseen runomuotoon jo olemassa olevaa runoutta lisäämättä siihen mitään kirjoittajan omasta mielikuvituksesta. Oman ilmoituksensa mukaan kirjoittaja haluaa vain tarjota suomenkieliselle rahvaalle tilaisuuden tutustua helleenien jumal- ja sankaritaruihin ja uskoo Herkuleen tarun soveltuvan tähän tarkoitukseen ja olevan ”hauskaa” luettavaa. Hauskuudesta hän saattaa olla oikeassa. Vaikka kertomus nimittäin tuskin tuntuu sivistyneemmistä hauskalta, siinä on epäilemättä lapsia huvittavia kohtia; ja vähemmän sivistyneet pystyvät onnekseen nauttimaan lapsekkaasta sadusta. Ehkä luullaan, ettei suomalainen luonne juuri arvosta hauskaa luettavaa. Kirjakauppa-alan yleinen kokemus kuitenkin osoittaa, että tuollaista luettavaa, mieluimmin hupaisia kertomuksia, kysellään innokkaasti. Olemme usein ihmetelleet, miten vähän suomenkieliset sanomalehdet ymmärtävät kansan luonteenlaatua tässä suhteessa. Nehän ovat enimmäkseen juhlallisia ja vakavia kuin ruumisarkun kantajat. Kirjoittaja on epäilemättä oikealla asialla myös pyrkiessään tutustuttamaan laajempaa lukijakuntaa antiikin käsitystapoihin. Häntä voidaan moittia vain siitä, että hän selittää esipuheessaan helleenien jumaltaruston olevan pappien tahallaan kansan harhauttamiseksi laatimaa runoutta. ”Ylioppilaan” ei toki pitäisi elätellä tuollaista väärää käsitystä. Pitäisihän hänen tietää, että jokaisen kansan jumaluusoppi on kansan tajunnan tuote, vaikka runoilijat täydentävät sen pukemalla sen runoasuun, ja aivan erityisesti hänen pitäisi olla selvillä siitä, että helleenien taruston monet ainekset ovat peräisin muilta kansoilta.

Kirjoittajan kieli on rikasta ja hänen säkeensä soljuvat sujuvasti. Niissä on myös runsaasti suomalaiseen kansanrunoon kuuluvaa parallelismia [kertoa]. Muuten hänen esitystavassaan on yleensä niukasti eeppisyyttä. Hän olisi hyvinkin voinut jättää jotakin pois ja pyrkiä saattamaan jäljelle jäävän aineksen eeppisempään muotoon.

 

Palestinan maantiede, karttane; kirjoittanut Wilh. Carlsson. Turussa 1862.

 

Tämä kirja on sangen aiheellinen lisä suomenkieliseen kirjallisuuteen. Se soveltuu käsikirjaksi tukemaan Raamatun lukemista sekä raamatunhistorian opetukseen – viimeksi mainitussa tapauksessa kuitenkin vain opettajalle, ei oppilaalle, jolle opettaja voi parhaiten suullisesti ja kartalta näyttämällä välittää siitä saamansa tietämyksen. Liitekartta on tähänkin tarkoitukseen riittävän hyvä.

Kirjoittaja mainitsee Helsingissä 1857 painetun teoksen ”Vapahtajamme syntymämaata rajamainensa” – kuvailevana lukukirjana, jonka saksalaisen alkuteoksen on kirjoittanut Bässler. Emme tunne tuota teosta, mutta kiinnitämme siihen kuitenkin papiston ja kansakoulunopettajien huomiota, koska sitä voitaneen ehkä käyttää kansakoulujen lukukirjana. Myös herra Carlssonin kirjaan sisältyvä yleisluonteinen kuvaus voi lyhyydestään huolimatta olla paremman puutteessa käyttökelpoinen lukukirjaksi.

 

Suomalaisten kirjapainotuotteiden määrää ovat kasvattaneet varsin lukuisat suomennokset. Eräät niistä ovat hyödyllisiä, ja niiden julkaiseminen on kiitettävää toimintaa, esim.

 

Kolmen tynnörin alainen maa-talomme. Turussa 1862.

 

Tämä on suomennos hra Nathorstin englanninkielisestä alkuteoksesta muokatusta ruotsinnoksesta ”Vårt landtställe på tre tunnland”. A. Manninen huomauttaa esipuheessaan aiheellisesti, että kirjasta voitaneen oppia tietämään, miten edullisesti pientilaa voidaan viljellä Englannissa, mutta menettelytapa ei ole sovellettavissa tänne. Olennaisin ero koskee tuotteiden myyntiä. Maan harvat ja pienet kaupungit ovat kehnoja markkinapaikkoja, ja pitkien etäisyyksien ja hankalien liikenneyhteyksien takia on mahdotonta harjoittaa sellaista vähittäiskauppaa, johon ns. lapioviljely perustuu.

 

Käytöllinen opastus yksinkertaisessa kirjanpidossa. Toimittanut Aukusti Lilius. Turussa 1862.

 

Kirjoittaja on itse suomentanut vuosi sitten ruotsiksi julkaisemansa yksinkertaisen kirjanpidon opaskirjan. Kirja on tarkoitettu etenkin (pien)teollisuuden harjoittajille ja käsityöläisille. Toivottavaa olisi, että samantapainen maatalouskirjanpidon käsikirja olisi käytettävissä opetuksen ohjeeksi maatalouskouluissa ja maaseudun kansakouluissa.

 

Luvunlaskun opetuskirja. Ulosantanut P. A. von Zweigbergk. Suomentanut Malakias Costiander. Helsingissä 1862.

 

Ruotsalaisen alkuteoksen, jonka sisältö on mukautettu Suomessa käytettyihin raha- ja mittayksikköihin, on julkaissut J. H. Eklöf, ja se tunnetaan yleisesti, koska kouluissa on käytetty siitä jo useita painoksia. Suomentajankin nimi on tuttu ja hyvin tunnettu. Käsillä oleva vihko sisältää vain kaksiosaisen teoksen ensimmäisen osan, joten yhtälöoppi ja siihen perustuvat laskutavat on säästetty myöhemmin julkaistavaan osaan. Kirjan ansiona on laskutehtävien lukuisuus ja niiden tulosten ilmoittaminen erikseen painetuissa taulukoissa. Niinpä se soveltuu myös itseopiskeluun ja harjoitteluun omin päin.

J. V. S.

 

 

  • 1. [K. J. Gummeruksen keksimä novellin nimitys, joka ei sittemmin yleistynyt. Toim. huom.]