Kaikista toimista, joihin pitäisi ryhtyä sadon epäonnistuttua maan pohjoisosassa, ensimmäinen ja tärkein oli talven aikana tarvittavan leipäviljamäärän sekä ensi vuoden kevätkylvöihin tarvittavan siemenviljan hankkiminen ennen purjehduskauden päättymistä.
Tämä välttämätön tehtävä on nyt suoritettu. Jo tilattu ja riittäväksi arvioitu viljamäärä on mitä todennäköisimmin perillä kaupunkien satamissa ennen lokakuun loppua.
Apua ei ole vielä koskaan ollut näin runsaasti ja näin nopeasti saatavissa. Muistamme kaikki, miten vielä 1856 suurin osa tarvittavasta viljamäärästä oli vedätettävä talvikeleillä pohjoiseen 50–80 peninkulman päähän. Onneksi jauhot olivat silloin halpoja Pietarissa, joten leivän hinta ei kohonnut paljon nykyistä kalliimmaksi, mihin toki vaikutti sekin, että kruunun makasiineissa oli viljaa, jota lainattiin ja myytiin tarvitseville paljon käypää hintaa halvemmalla.
Ei voida olla kuin yhtä mieltä siitä, ettei yksityinen liiketoiminta olisi pystynyt omatoimisesti täyttämään tarvetta, saati selviytymään tehtävästä niin nopeasti kuin tarve vaati. Jos maan kolme pohjoista lääniä voisi noin vain muutamassa viikossa panna liikkeelle 3 miljoonan ruplan pääoman, Suomi ei todellakaan olisi rahavarojen puutteesta kärsivä maa.
Voitaisiin ajatella, että [Suomen] Pankki olisi voinut myöntää kaupankäyntiin riittävästi ennakoita, etenkin kun Pohjanmaan pohjoisten kaupunkien kauppiaat lienevät muita vähemmän uppoutuneet tällaiseen kauppaan. Pankki oli kuitenkin jo paljon aikaisemmin luovuttanut viimeisenkin setelinsä kaupan käyttöön; ja joutuupa maa millaiseen äkilliseen rahantarpeeseen tahansa, pankki ei pysty lieventämään hätää omilla varoillaan kopeekankaan vertaa.
Hallituksen oli puututtava asiaan. Tämä oli päivänselvää. Hallitukselle ei olisi voitu antaa anteeksi, jos se olisi kädet ristissä odottanut nähdäkseen, mitä yksityinen liiketoiminta voi saada aikaan. Jos viljanpuute olisi johtanut nälänhätään, jokainen olisi täysin aiheellisesti tuominnut hallituksen toimettomuuden. Jossakin muussa toisenlaisen ilmaston maassa hallitus olisi voinut odottaa jonkin aikaa ennen asioihin puuttumista. Siten se olisi saanut kokemuspohjaista tietoa yksityisen voitontavoittelun kyvyistä. Se ei kuitenkaan voinut viivytellä päivääkään, sillä kukaan ei voinut tietää, miten kauan purjehduskausi jatkuisi ja johtaisiko pikaisinkaan asiaan tarttuminen menestykseen vai ei. Lisäksi halla ei vienyt kerralla kaikkea. Vasta 20. elokuuta, ajankohtana jona vilja on tavallisina vuosina jo kokonaan korjattu, oli täysin selvää, että kato oli vaikea ja yleinen. On todellakin käynyt niin, että hallituksella on ollut vaikeuksia saada vastaanottajia kaikelle korottomasti tarjoamalleen rahalle. Kovin nopeastihan ei voida saada varmuutta tarpeen todellisesta määrästä. Eräät henkilöt tilasivat keväällä 1857 viljaa, joka jäi heidän käsiinsä ja oli myöhemmin myytävä alihintaan. On tunnustettava, että hallituksen nopeat toimet tänä vuonna ovat olleet mahdollisia vain lennättimen olemassaolon ansiosta. Tulosta tuli, kun tätä välinettä todellakin käytettiin hyväksi.
Tietääksemme viljaa on voitu tuoda vapaasti jo runsaan vuoden ajan. Kruunu myi huutokaupoilla viljansa kevättalvella. Tiedettiin siis, että sen varastot olivat merkityksettömän vähäiset. Silloin saatiin kuulla, että hallitus haluaa osallistua viljan tuontiin ainoastaan rahaennakoilla. Epäröitiin kuitenkin; haluttiin nimittäin saada täysi varmuus tarpeen laajuudesta. Kukaan ei halua ottaa edes sellaista riskiä, että hänen käsiinsä jäisi tuhatkunta tynnyriä.
Toivottavasti viljakauppa pysyy tulevaisuudessa aina vapaana. Epäröimättä voidaan kuitenkin väittää, ettei kauppa vielä vuosikymmeniin pysty täyttämään hallan tuhoista aiheutuvan kadon nostattamaa tarvetta. Joku pappi, joku tuomari, joku vähintäänkin kohtalaisen varakas talonpoika kykenee ehkä pitämään viljansa varastossa vuoden tai pari ylettömän alhaisen hintatason vallitessa. Mittavan viljakaupan menestymisen kannalta maassa on kuitenkin liian vähän rahapääomia ja liian korkea korkotaso. Viljakauppias, joka korkojen, varastonvuokran ym. maksamiseksi lisää ostohintaansa vuosittain ainakin 7 prosenttia, havaitsee pian tavaransa kallistuneen niin paljon, ettei hän kovin helposti pääse kaupassa omilleen. Nykyisissä liikenneoloissa hän ei voi laskea pystyvänsä myymään voitolla tavaraansa muualla kuin toimintapaikkakunnallaan. Ja katovuosia pitäisi sattua useammin kuin niitä viime vuosikymmeninä on Jumalan kiitos sattunut, jotta hän voisi laskea saavansa kovinkaan tuntuvasti voittoa.
Lisäksi kruununkin on toki myytävä saamansa verovilja. Kun vuoden verohinta on alhainen, varastoihin tosin kertyy vähän viljaa. Vähitellen varastot kuitenkin kasvavat. Voidaan tietysti vaatia, että valtion on kaupattava viljansa pois pilkkahintaan, jotta viljakauppias saisi jäädä yksinään markkinoille hinnan noustessa. Tällaisia vaatimuksia vastaa toisaalta vaatimus valtion uusista menoeristä kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Esimerkit ovat päivittäin silmiemme edessä. Joka taholta vakuutetaan, että puutavaran kauppa käy nykyisin huonosti. Lisätään, että mikäpä olisikaan luonnollisempaa kuin kruunun metsien myyminen juuri nyt mihin hintaan tahansa! Vuosikymmen ei merkitse mitään mäntymetsälle, jonka puut kasvavat vuosisatojen ajan. Kruunu voi sangen hyvin antaa tukkiensa kasvaa pystyssä ja odottaa suhdanteiden paranemista. Eipä suinkaan, sanotaan, juuri nyt, kun kukaan muu ei voi tavoitella voittoja tämän tavaran myynnillä, valtion on myytävä ja vieläpä pilkkahinnalla, jotta sahanomistaja ja vientikauppias voivat ansaita kaikissa suhdanteissa, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina! Myöhempi päähänpisto on, että kruunun pitäisi myydä katovuoden takia, ja näin osoitetaan vaatijan oma epäjohdonmukaisuus. Pitääkö kruunun myydä halvalla pakottaakseen yksityisen metsänomistajan alentamaan puunsa hintaa? Ansaitseeko siis valtion kilpailu yksityisen myyjän kanssa tässä tapauksessa kiitoksen? Hätä pakottaa talonpojan muutenkin nyt myymään metsäänsä ja puutavaraansa hinnoilla, jotka vastaavat tavaran rosvoamista. Samalla tavalla kuin nykyisin ajatellaan kruunun metsistä voidaan kuitenkin ajatella myös kruunun viljasta. Jos kruunu nimittäin saa lainata sitä tarvitsijoille tai myydä sitä kalliina aikana, viljakauppiaalla on aina vaarallinen kilpailija, etenkin kun ei kaiketi voida pitää suotavana, että kruunu vaatisi viljastaan korkeimman mahdollisen hinnan. Päättely voi siis johtaa tulokseen: pois koko viljavero! On lisätty: pois koko maaomaisuuteen perustuva verotus! Suostuntavero, tulovero, on järkevä ratkaisu. Olkoon niin. Mutta kysykääpä maanviljelijältä, kumman maksutavan, viljalla vai rahalla maksamisen, käyttäminen on hänelle helpompaa. Maatalouden tuotteiden vaihtaminen rahaksi on maan useimmilla seuduilla talonpojan kokemista hankaluuksista pahin. Kun vielä otetaan pois viinanpoltto, vaikeudet kasvavat, koska vastinetta työntekijän palkkamenoista ei palaa rahana maanomistajan käsiin eikä palkkaa voi maksaa suoraan viinana. Emme usko viljakauppiaan auttavan talonpoikaa pääsemään tästä hätätilasta. Vain manufaktuuriteollisuuden kasvu, karjanhoidon tason kohoaminen ja liikenneyhteyksien kohentuminen voivat tuoda parannuksen asiaan. Viljakauppiaita, jotka antavat 4, 5 tai useammankin vuoden ajan talonpojille ennakkoa, jotta nämä saisivat kruunulle menevät maksunsa suoritetuksi, saadaan vielä odottaa.
Ulkomailla ei tunneta hallaa eikä talvea. Sen sijaan siellä viljellään sellaista viljalajia, vehnää, jolla on menekkiä kaikkien maiden markkinoilla. Suomalainen viljakauppias pystyy tuskin edes yhtenä vuotena kahdestakymmenestä löytämään kauppapaikan, jossa hän voi myydä voitolla riihessä kuivattua ruistaan – jos hänellä nimittäin on varastonsa lähellä etelärannikkoa; muussa tapauksessahan markkinat ovat jo täynnä, ennen kuin hän ehtii tuoda tavaraansa tarjolle.
Ja vaikka kaikki edellä mainitut asiat olisivat toisinkin, niin hallan viedessä leivän sadoilta tuhansilta ihmisiltä viljakauppiaan varastot supistuvat niin vähäisiksi, että jäljelle jää muutama jyvä – sen verran kuin kanat nokkivat.
Olemme siis vakaasti sillä kannalla, että valtiovallan on vielä kauan tultava jollakin tavalla apuun joka kerran, kun Kaitselmus lähettää Suomen kansalle näitä ankaria koettelemuksia, ja hankittava viljaa hätää kärsiville seuduille.
Tällä kerralla kruununmakasiinit oli vastikään tyhjennetty ja hallitus on tarttunut mielestämme oikeaan keinoon, myöntänyt ennakkoja. Voidaan vain kiitellä sitä, että rahat on annettu liikemiehille, jotta he tilaisivat maahan viljaa. Samoin on menetelty ennenkin, vaikkakaan ei koskaan näin mittavasti. Näin laajaa hanketta ei ole tarvittu, koska jotakin on aina ollut kruunun varastoissa. Jos makasiineissa olisi tälläkin kerralla ollut viljaa, olisi toki ollut suoranaista hulluutta jättää se niihin makaamaan hätää kärsivän väestön keskelle ja olla myymättä tai lainaamatta sitä, jotta ei ehkä kilpailtaisi viljakauppiaan kanssa. Ja olemme jo aiemmin ilmoittaneet mielipiteemme: kruunua ei voida vaatia tyhjentämään varastojaan silloin, kun viljaa myydään pilkkahinnalla.
Yksityistä liiketoimintaa lamauttavasti ja muutenkin haitallisesti on vaikuttanut se hallitusvallan menettely, että makasiineista on myyty viljaa alihintaan ja lainattu sitä sellaisella ehdolla, että takaisin on maksettava yhtä monta tynnyriä kuin on lainattu, mikä merkitsee samoin alihintaa, koska lainanottaja on tällöin lainannut viljaa hinnan ollessa korkealla ja maksanut takaisin alhaisten hintojen aikana. On menty niin pitkälle, että hallitus on kuljetuttanut viljaa tavattoman suurin kustannuksin rannikolta sisämaahan ja silti myynyt sitä suunnilleen samaan hintaan kuin siitä on maksettu hätään joutumattomilla seuduilla, joilta sitä on kuljetettu.
Näinkin toimittaessa on yksityiselle liiketoiminnalle kuitenkin jäänyt tilaa silloin, kun kruunun varastot eivät ole riittäneet, eikä lievempien katojen sattuessa liene kertaakaan käynyt niin, etteivät liikemiehet olisi tilanneet ja myyneet viljaa. Vaikka valtion varastoissa olevan viljan määrä on aina tiedetty, verraten vähän on kuitenkin tehty tarvittavan määrän selvittämiseksi, niin että liikemiehet saisivat selvityksestä jossakin määrin pitäviä perusteita omille arvioilleen. Kuvernöörien vuoden kolmannet satoraportit on tänäkin vuonna annettu ja julkaistu niin myöhään, että niiden julkaiseminen on jokseenkin hyödytöntä. Tavanomainen tietojen hankinta nimismiesten ja kruununvoutien kautta on huonoina vuosina käyttökelvoton menetelmä, koska tiedot kulkevat tuota reittiä hitaasti ja ovat epävarmoja. On tosin vaikeaa päästä täysin tyydyttävään selvitykseen edes erillisillä kenttätutkimuksilla. Tämä olisi kuitenkin ainoa keino.
Miten tämä asia sitten tulevaisuudessa järjestettäneenkin, nykyisessä tilanteessa arvioidaan tarpeen tulleen tyydytetyksi. Toivottavaa olisi ollut, ettei valtion rahaennakkoja olisi annettu korottomasti, koska tämä lisää yksityisen voitontavoittelun menestymismahdollisuuksia. On kuitenkin saatu havaita, että sangen merkittäviä eriä on tilattu yksityisin varoin. Minkäänlainen kilpailu makasiineista tapahtuvan myynnin tai lainaamisen välityksellä ei tule kyseeseen. Niissä on vain melko vähän ohraa kevätkylvöjä varten. Ja onneksi asia on näin; siemenviljaa on kuitenkin annettava lainaksi, vaikkakin vain sillä ehdolla, että se maksetaan takaisin rahana kiinteän hinnan mukaisesti.
Vaikka väite saattaa näyttää kovalta, lainaus kruununmakasiineista sillä ehdolla, että viljaa palautetaan sama määrä, aiheuttaa niin suuria haittoja, että näin saadaan aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Kun nimittäin viljelijä tietää näin ollen saavansa huonoina vuosina viljaa samaan hintaan, jolla hän myy sitä hyvinä vuosina, hän ei tietenkään säästä mitään tulevia tarpeitaan varten, ei edes siemenviljaakaan. Tähän asti hän on tottunut toimimaan tällä tavalla. Niinpä näkee tietoja, joiden mukaan esim. Savossa Kiuruveden pitäjässä, jossa on 5 000 asukasta, on tänä vuonna laskettu saatavan 20 000 tynnyrin viljasato. Tästä huolimatta tuollaisella pitäjällä ei ole säästössä mitään, vaan sieltä puuttuu siemenviljaa; ja pitäjänkokous päättää pyytää hallitukselta luullaksemme 8 000 tynnyriä viljaa lainaksi kolmen vuoden ajaksi! Voitaisiin sanoa: tämä vaatimus olisi häpeämättömyyden huippu, jos pyytäjät pystyisivät käsittämään, mitä pyyntö merkitsee, eivätkä olisi pitäneet hallituksen aiempaa avokätisyyttä kehotuksena tällaisten vaatimusten esittämiseen. Mutta jos he saisivat lainata mainitun määrän ja heidät velvoitettaisiin maksamaan se korkoineen takaisin nykyiseen hintaan, he epäilemättä havaitsisivat edullisemmaksi säästää hyvinä vuosina hieman viljaa varastoon. Kun kruunun avustuslainat ovat kuitenkin olleet sellaisia kuin ovat olleet, säästäminen olisi tuottanut heille tappiota.
Nyt tämäkin asia on muuttunut. Lainoja leipäviljan hankkimiseen ei ainakaan enää anneta viljana. Tämä menettely on tietysti ollut päätettynä jo silloin, kun makasiinit tyhjennettiin myynneillä.
Jos olisi väitetty, että edes aiemmissa avustustoimissa noudatettu menettely olisi lisännyt hätää sen vähentämisen sijasta, tällainen väite olisi tietysti mitä pahimmin totuudenvastainen ja epäoikeudenmukainen. Kun hätää kärsivät eivät ole nääntyneet nälkään, heille ravintoa hankkineet ovat tietysti olleet heidän auttajiaan, sitä selvemmin, mitä vähemmän joku muu on joissakin oloissa pystynyt heitä ruokkimaan. Mutta tuollaisen väitteen esittäminen äänekkäästi nyt, kun hallitus on tehnyt tämän, jopa tavalla, joka on tulevaisuudessa omiaan torjumaan haitalliset seuraukset – se on kyllä vieläkin paremmin perustein määriteltävä epäoikeudenmukaiseksi ja totuudenvastaiseksi
Emme olisi puuttuneet mainittuun syytökseen, jos se olisi kuultu vain kotimaasta. Hätää kärsivät, jotka on hallituksen toimilla pelastettu kuolemasta nälkään, osaavat kyllä arvioida oikein sen isänmaallisuuden, johon tuollainen syytös pohjautuu. Se saattaa ehkä tuottaa mielihyvää muutamille helsinkiläisille mekastajille. Muu maa ei kuitenkaan kärsi sellaisesta järjen ja säädyllisyyden puutteesta, ettei tämä syytös joutuisi siellä halveksunnan kohteeksi.
Se on kuitenkin välitetty ruotsalaiseen Aftonbladetiin, jonne tuollaiset herkkupalat tavallisesti tiensä löytävät. Eikä pelkästään tämä riitä: samaan lehteen lähetetyssä kirjoituksessa, jonka laatija kehottaa maanmiehiään yksityiseen avustustyöhön Suomen hädänalaisten hyväksi, esitetään tunteisiin vaikuttavana perusteluna juuri tämä seikka, että maan hallitus on lisännyt kärsivien hätää sen lievittämisen sijasta!!
Kysymme jokaiselta valistuneelta ja rehellisesti ajattelevalta ihmiseltä, häpäisevätkö tuollaiset vuodatukset maata ja kansaa vai eivät. On selvää, että hallituksesta esitetty arvostelu leviää koko Euroopan sanomalehdistöön hätää koskevan uutisen mukana. Ja näinkin karkeita valheita epäillään vain harvoin.
Ei riitä, että kohtalon käsi alistaa Suomen vuodesta toiseen laupeudentöiden tarvitsijaksi. Tämän lisäksi sanotaan: tätä kansaa on säälittävä, eikä vain ankaran ilmaston, kaiken inhimillisen ponnistelun nujertavan luonnon ylivoiman takia. Ei, se ansaitsee sääliä vieläkin enemmän henkisen surkeutensa takia; eihän sen hallitus osaa – eikä ehkä haluakaan – muuta kuin sen hädän ja kurjuuden lisäämistä. Kun tämä hirvittävä onnettomuus vie leivän sadoilta tuhansilta ihmisiltä, tällä kansalla on hallitus, joka käyttää onnettomuutta hyväkseen syventääkseen kansan kurjuutta!
Kaikki tietävät, että suomalaiset miehet ovat käynnistäneet, suunnitelleet ja toteuttaneet nämä avustustoimet, joiden vakuutetaan lisänneen kurjuutta. Jokainen, joka on lukenut historiansa, joka on vähänkään pohtinut, mitä kansat historiassa ja historian tuomiolla ovat, tietää lisäksi, että niin hallituksen häpeä kuin sen kunniakin luetaan kansan syyksi tai ansioksi. Ensisijaisesti kansan hallitusvalta, sen lait ja julkiset laitokset, sen yhteiskuntaelämä, sen elinkeinotoiminta, sen tiede, kirjallisuus ja taide – kaikki tällainen luonnehtii kansan olemusta eivätkä suinkaan joidenkin sellaisten yksilöiden arvioinnit, joiden olemassaolostakaan maailma ei huomenna tiedä mitään, ei siinäkään tapauksessa, että he olisivat saavuttaneet päivänkohtaisen maineensa häväistyskirjoitusten kirjoittajina.
Aftonbladetin kirjoittaja puhuu Suomen oloja tuntematta ”venäläisestä” hallituksesta kuten tavallista. Huomattakoon, miten nautinnollisesti tämä sanotaan. Saanee kuitenkin uskoa, että muuallakin Ruotsissa kuin Aftonbladetin toimituksessa, jossa kuuluu olevan suomalaisiakin aineksia, on sen verran tietäviä ihmisiä, että he tietävät maan hallituksen suomalaiseksi. Ja näitä ihmisiä ajatellen me kirjoitamme.
Mikäli pitäisi tehdä päätelmiä siitä tavasta, jolla Tukholman lehdet ja etenkin Aftonbladet ovat käsitelleet Suomea vuosikymmenten ajan, saattaisi uskoa, että ruotsalaiset ovat onnellisia pitäessään yllä mielikuvaa, että täällä Suomessa kaikki on surkeutta ja kurjuutta. Me emme kuitenkaan voi mitenkään uskoa tätä. Jopa mainittu Aftonbladetin kirjoittaja näyttää esittäneen puheenvuoronsa hyvää tarkoittaen, mutta tietämättömänä, koskapa hän on hankkinut kaiken tietämyksensä mainitusta lehdestä. Tuloksen kehnous johtuu perimmältään Aftonbladetin käyttämästä suomalaisesta lähteestä; tosin voidaan lisätä, että Aftonbladet ammentaa erityisen mielellään tuollaisista lähteistä.
Tässäkin tapauksessa Aftonbladet olisi voinut helposti korjata väärän tiedon, jonka levittäjäksi se on ryhtynyt, koska sen kumoavat yleisesti tunnetut tosiasiat, ja kaiken lisäksi siihen on maan virallisessa lehdessä esitetty vastine, jonka johdosta väärän tiedon esittäjä on voinut esittää vain anteeksipyynnön, vaikka siihenkin sisältyy virhetieto. Vakuuttumiseen syytöksen laadusta riittää yksi ainoa tieto: riittääkö hätää kärsiviin maakuntiin tilatun viljan määrä täyttämään tarpeen? Vastaus tähän kysymykseen ratkaisee kaiken. Lehdeltä, joka on koko taipaleensa ajan osoittanut niin vähäistä huolenpitoa oman maansa kunniasta kuin Aftonbladet, ei kuitenkaan voida odottaa minkäänlaista vieraan kansan kunniaan kohdistuvaa kunnioitusta. Aftonbladet ei ole edes välittänyt korjata julkaisemansa kirjoituksen lähettäjän antamaa tietoa ”venäläisestä” hallitusvallasta.
Emme pysty tarkoin arvioimaan Ruotsin oloja. Löysien puheiden perusteella emme voi kuitenkaan vakuuttua siitä, että Ruotsin hallitus jättäisi asioihin mitenkään puuttumatta viljan hankinnan yksityisen liiketoiminnan huoleksi, jos halla tuhoaisi koko sadon Ruotsin Norlannissa Tornionjoen ja Daljoen väliltä. Vieläkin vähemmän se olisi mahdollista, jos onnettomuus tapahtuisi vasta 20. elokuuta, kuten Suomessa nyt on käynyt, viimeiset tuhot jopa vasta kuun 31. päivänä ja syyskuun puolella, jolloin purjehduskautta saattoi olla jäljellä enää muutamia viikkoja. Suomessa kuljetuksia vaikeuttaa vielä se seikka, ettei maa ole 62. leveyspiirin pohjoispuolella vain kapea rannikkokaistale kuten Ruotsissa, vaan sillä on leveyttä 50–60 peninkulmaa Pohjanlahdelta itärajalle. Sinne maan sisäosiin vilja on tuotava osaksi Laatokan poikki, osaksi Saimaan kanavan ja järvireittien kautta, ja siellä purjehduskausi päättyy vielä aikaisemmin.
Ellemme muista väärin, Ruotsin hallitus otti vuoden 1857 kauppakriisin aikaan liikenteen hoidon tukemiseksi 9 miljoonan riikintaalerin ulkomaisen lainan. Lainasta maksettiin korkoa yhdeksän prosenttia. No niin, tämä Suomen surkea hallitus on tähän päivään mennessä järjestänyt noin 6 miljoonaa riikintaaleria viljanostoihin, ja ne on annettu korottomina lainoina. Sillä lienee noin 1 miljoona riikintaaleria in petto [varattuna] työansioiden järjestämiseen hädänalaisille. Sillä on lisäksi useita tuhansia tynnyreitä viljaa samaan tarkoitukseen käytettäväksi. Sellaisten seikkojen takia, joihin Suomen hallitus ei voi vaikuttaa, mutta joiden vaikutuksen voidaan sen alituisten ponnistelujen tähden täysin varmasti odottaa poistuvan, Suomen Pankki ei voi lunastaa seteleitään hopealla. Viljan ostamiseen ulkomailta tarvitaan kuitenkin tietysti metallirahaa tai ulkomaanvaluuttaa. Suomen Pankilla, joka on ollut ja edelleenkin on hallituksen valvonnassa, ei ole ollut pienintäkään vaikeutta hallituksen takaaman hieman yli 3 miljoonan riikintaalarin luoton saamisessa ulkomailta sillä viljantuonnin alkaessa olleiden noin 2 ½ miljoonan riikintaalarin saatavien lisäksi. Valtio lienee tämän lisäksi ottanut suoraan 1 1/4 miljoonan riikintaalarin luoton Pietarista – kolmeksi kuukaudeksi.
Tällä asioita ei tietenkään ole vielä saatu kuntoon. Pankin mainitun ulkomaisen rahavarannon on palveltava myös tavanomaisen tuonnin rahoitusta. Viljan ostoon myönnetyt ennakot ovat valtion eivätkä pankin antamia. Kun valtion tulot ovat hieman yli 3 miljoonaa ruplaa, sillä ei kuitenkaan voida odottaa olevan suuria säästöjä. Pankin on näin ollen täytynyt antaa valtiolle aluksi ennakkona miljoona ruplaa. Tarvitaan ehkä vähän enemmänkin. Hallituksen on tästä syystä turvattava pankin asema ja maksettava kiireimmiten takaisin pankilta saamansa laina. Valtion on itse hankittava itselleen valuuttaa ulkomailta. Tämä ei tietenkään ole mahdollista muuten kuin lainaamalla.
Toivottavasti tämän lainan hankkiminen onnistuu alemmalla kuin 9 prosentin korolla, etenkin kun se ei lisää valtion velkaantumista. Jo jonkin aikaa on nimittäin puhuttu irtisanomisehtoisen kotimaisen 3 ½ miljoonan ruplan (hieman yli 9 miljoonan riikintaalarin) valtionlainan konvertoimisesta kiinteäksi kuoletuslainaksi. Tätä konvertointia pidetään mahdottomana, ellei osaa lainasta muuteta kotimaisesta ulkomaiseksi. Ellemme erehdy, ulkomailta yritetään saada 4/7 tästä summasta. Kato ja leivän hankkimisesta valtiolle aiheutuneet menot ovat nyt jouduttaneet tätä konvertointia. Ulkomailta otetulla osalla hyvitetään tietysti ensisijaisesti pankin saatavia. Sitä mukaa kuin valtiolle maksetaan takaisin sen viljanostoihin ennakkona myöntämiä varoja ne kuitenkin käytetään kotimaisen lainan obligaatioiden lunastamiseen.
Olemme aiemmin tässä lehdessä maininneet, että saman tässä kyseessä olevan konvertoinnin tarkoituksena on ollut hankkia hopeaa yleisesti käytettäväksi, mikä helpottaisi pankin ryhtymistä seteliensä lunastamiseen hopealla. Nyt tämä suunnitelma varmaankin kariutuu sikäli, että maahan saadaan viljaa hopean sijasta. Valtiolle taas maksetaan sen myöntämät ennakot takaisin pankin seteleinä, merkittävä osa ehkä valtion omina obligaatioina. Kaikki tapahtuu vanhaan malliin papereiden kierrätyksenä. Vain se 3/7 (1 ½ miljoonaa) irtisanomisehtoisesta lainasta, joka halutaan saada markkinoille kotimaassa, mutta Hampurin bankorahana tai muuna ulkomaisena valuuttana maksettavaksi määrättävinä obligaatioina, luovat valuutan, jota voidaan käyttää ulkomaankaupassa ja joka voi siis korvata hopeaa.
Valtio menettää ennakoiden korot, suunnilleen 100 000 ruplaa. Työansioiden järjestämiseen osoitetut ennakot sen sijaan käytetään suurimmaksi osaksi jo aiemmin suunniteltuihin koskenperkaustöihin ja metsätöihin kruunun metsissä. Loppuerääkään, soiden ojitukseen ja ehkä teiden rakentamiseen käytettäviä varoja, valtiontalous ei menetä, vaikka nämä rahat samoin kuin koskenperkausten kustannukset saadaan korvatuksi vasta tulevina aikoina ja välillisesti. On aihetta kiittää hallitusta siitä, ettei se ole noudattanut harkitsematonta kehotusta jatkaa rautateiden rakentamista, mikä houkuttelisi muuttajia liikkeelle muista väen liikehtimiseen liittyvistä arveluttavista piirteistä puhumatta. Työn järjestäminen hätää kärsiville seuduille on epäilyksittä parempi ratkaisu. Jos valtio pystyy ilman uutta velkaantumista suoriutumaan näistä ½ miljoonan ruplan menoista, tämä on lisäaihe tyytyväisyyteen avustustoimien aikaansaamisesta.
Nyt ulkomailta hankittava laina, jonka määrä on 4/7 kotimaisen lainan summasta, ei vastaa kaikkia viljantuonnin kustannuksia. Osa maksettaneen venäläisellä setelirahalla, toinen osa maan vientituotteilla. Pankin valuuttavaranto vähentynee joka tapauksessa, nimittäin se osa, joka koostuu Riiassa, Hampurissa ja Lontoossa olevista saatavista. Tämäkin on aivan paikallaan. Maahantuojat voivat tämän perusteella päätellä, että pankin on pakko supistaa antolainaustaan. Ja on toki selvää, että useiden ylellisyystavaroiden menekki maassa vähenee nykyoloissa. Jos sen sijaan tervan hinta pysyy korkealla – eli Pohjois-Amerikan sota jatkuu, tämä enteilee hyviä vientituloksia, kun valtiokin on antanut luvan polttaa tervaa metsiensä puunjuurista ja kannoista. On siis odotettavissa jotakin korvausta kadon aiheuttamista menetyksistä.
J. V. S.
